Intuition pohjalta

Olen viime aikoina pohtinut hyvin paljon tätä kokemuseni jakamista omalla kohdallani ja jotenkin minulla on ollut sellainen tunne, etten enää koe tarvetta "piiloutua" minkään nimimerkin alle. Toisaalta pyrin joka päivä miettimään omia todellisia vaikuttimiani asioissa ja tässäkin kohtaa olen asiaa miettinyt jo pidempään. Jotenkin minulla on sellainen tunne, että oman kokemukseni jakaminen näissä riippuvuuksissa tai niistä toipumisessa jää jotenkin vailinaiseksi, vajaaksi, koska en esiinnyt tässä blogissani todellisena omana itsenäni. Toisaalta mietin hyvin paljon myös tuota vertaisryhmätoimintaa ja siihen liittyvää nimettömyys perinnettä. Jotenkin olen oppinut viime aikoina siihen, että mietin omaa itseäni, kyseenalaistan omia tuntemuksiani asioissa ja sitten loppupeleissä teen sellaisen ratkaisun, joka itsestäni parhaalta tuntuu. Tässä hetkessä ajattelin alkaa jakaa kokemustani omalla nimellä, sen vuoksi, että josko se jollakin tapaa toisi tämän oman tarinani jotenkin todellisemmaksi. Tarkoitukseni ei millään tapaa ole väheksyä noita vanhoja viisaita perinteitä, vaan pikemminkin keskittyää jakamaan vain omaa kokemustani omalla nimelläni. En siis edusta näissä kirjoituksissani mitään muuta kuin omaa itseäni, omia kokemuksiani, mielipiteitäni jne. Minun kirjoitukseni kokemuksistani ei siis ole millään tapaa sidottu AA:n näkemyksiin, enkä edusta millään tapaa kyseistä vertaisryhmää, vaan pelkästään jaan omaa kokemustani.

Toisalta olen pohtinut tätä asiaa jo pidempään. Oikeastaan jo raitistumisesta lähtien. Viimeisin sysäys tälle asialle lieni kesällä julkaistu kirja Selviämistarinoita, jossa useat ihmiset jakoivat toipumiskokemustaan omalla nimellään. Jotenkin tästä ajattelin, että haluan tehdä samoin. Jotenkin olen tähän hetkeen käsitellyt menneen elämäni siten, ettei minulla ole enää häpeää mennyttä kohtaan. Päinvastoin, koen saavuttaneeni sellaisen määrän elämänkokemusta, että tuosta voi aivan hyvin antaa eteenpäin myös toisille. Tarkennan siis vielä varalta asian kertaalleen. Nämä ovat pelkästään, vain ja ainoastaan minun kokemuksiani asioissa. Ei kenenkään muun. Näillä miettein, matka jatkukoon päivän kerrallaan samaan suuntaan, kuin mitä se on jo jonkin aikaa jatkunut.

Itsetutkiskelun kautta tasapainoiseen elämään

Ajattelin hieman taas kerrata tätä kulunutta viittä vuotta, jotka olen saanut raittiina elämää rakentaa kokonaan uusiksi.

Viisi vuotta sitten elämäni oli ajelehtimista katastrofista toiseen. Kuoleman kanssa kilpajuoksua, vailla mitään toivoa tai päämäärää. En todellakaan tiennyt, kuka olen saati mihin olen matkalla. Minulle elämä oli armotonta taistelua päivästä toiseen, kaoottista, pelottavaa ja täysin tarkoituksetonta tyhjyyttä, jossa joka päivä mietin vain sitä, kuinka halusin kuolla. Olin totaalisen hukassa. Olin ollut enempi tai vähempi hukassa koko sen astisen elämäni. Sitten tapahtui jotain..

Piinava oravanpyörä alkoi olla siinä mittakaavassa, ettei sitä enää kukaan voinut sivusta katsoa, tekemättä mitään asialle. Tänään olen kiitollinen siitä, että tuossa hetkessä elämässämme oli muutamia ihmisiä, jotka tiesivät missä mennään ja mitä asioille tulisi tehdä. Miten asioihin puuttua.

Toisaalta tänään ymmärrän myös sen, että ilman tuota asioihin puuttumista, en olisi tätä kirjoittamassa. Kaksi vanhempaa lastani asuisivat tässä hetkessä sijoitettuna johonkin, kysellen itseltään, mitä olen tehnyt väärin. Vaimoni olisi todennäköisesti seonnut tai tehnyt itselleen jotakin ja tästä taas kaksi hänen vanhempaa lasta olisivat kärsineet jne..
Onneksi siis elämämme suunta teki täyskäännöksen tuolloin. Pitkä matka on tuolta kuljettu. Toisaalta nyt mietittynä, tuo matka on ollut sellainen, että tietyn etapin jälkeen matka alkoi saada mielenkiintoani ruokkivia piirteitä siinä määrin, ettei enää tarivnnut miettiä, haluanko jatkaa matkaa tällä uudella tiellä, vai hypätä takaisin tuohon tappavaan opravanpyörään. Ihmeellistä päihteiden käytössä on se, kuinka sokeaksi se tekee suhteessa omaan elämään. Tänään huomaan miettiväni siten, että vaikka itse elin tuota sairasta oravanpyörää vuosikymmenen, en enää koe olevani lähimainkaan sama ihminen, kuin olin tuolloin.

Kuten jo mainitsin, paljon on tapahtunut. Tänään minulle suurin kiitollisuuden aihe on se, että minusta on tietyllä tapaa pidetty huolta läpi elämäni. Juuri silloin kun itselläni ei ole ollut minkäänlaista toivoa, on Joku kantanut minut yli kuoleman, kohti valoismanpaa tulevaisuutta. Omalla kohdallani elän tänään uskoen hyvään, vaikka pahalta vaikuttaisikin. Tuota saamaani hyvää pyrin sitten parhaani mukaan oman kokemukseni jakamisella antamaan eteenpäin. Päivän kerrallaan. Eniten minua on ihmetyttänyt viimeisessä viidessä vuodessa se, kuinka ihmeellisesti elämääni on "eksynyt" ihmisiä, joita olen kulloinkin tarvinnut.
Oikeastaan kaikki alkoi purkautua sinä päivänä, kun kävin juttelemassa erään ihmisen kanssa, joka neuvoi minua lähtemään selvittämään elämääni palanen kerrallaan. Menimme yhdessä velkaneuvojan luokse. Pääsin puolen vuoden kuluttua tuosta hetkestä velkajärjestelyyn ja oikeastaan ensimmäisen kerran ajattelin, että elämäni voisi sittenkin alkaa alusta. Tuohon hetkeen kun olin jo tottunut ajatukseen, ettei elämä ole mitään muuta, kuin loputonta toivottomuutta, pelkästään niskassa olevan konkurssin ja siitä seuranneen taloudellisen helvetin. Ajattelin tuolloin, ettei minulla ole mitään toivoa rakentaa elämääni, johtuen pelkästään siitä, ettei minulla ollut tuossa hetkessä minkäänlaista koulutusta, saati sellaista kuntoa, että minusta olisi mitään tekemään työkseni. Ihmeitä tapahtuu. Tajusin tuossa hetkessä sen, ettei elämä voi tällä tavalla enää jatkua. En jos haluaisin lapsilleni parempaa elämää. Tuosta hetkestä alkoi matka kohti parempaa. Olimme päihdekuntoutuksessa kolme kuukautta. Tuona aikana pääsin purkamaan tuohon hetkeen itseäni siinä määrin, että opin luottamaan muutamiin ihmisiin siten, ettei muutama viikko kotiutumisen jälkeen tapahtunut isäni itsemurha ajanut minua enää pakenemaan asioita ja tunteita, vaan tuorvauduin ensi kertaa toisiin ihmisiin surussani. Oikeastaan ensimmäisen kerran kohtasin surun tunteena, enkä paennut sitä mihinkään. Itkin kun itketti. Huusin, kun olin vihainen jne..

Nyt mietittynä isäni kohtalo ohjasi minut pois entisestä elämästä lopullisesti. Kohtasin sen tosi asian, ettei itsetuohoava käyttäytyminen voi jatkua loputtomiin, vaan sillä on seurauksensa. Tuota samaa kohtaloa en halunnut itselleni. Enkä varsinkaan tuossa hetkessä halunnut sitä, että minun lapseni joutuisivat kohtaamaan sen käsittämättömän voimattomuuden, kun menettää tärkeän ihmisen, voimatta tehdä asialle yhtään mitään. Tuo tunne on musertava. Tänään ymmärrän myös tuosta tapahtumasta sen, että minun oli murruttava täysin tuosta surusta, jotta olisin valmis menemään eteenpäin.
Samalle syksyä aloitin opinnot. Ensimmäisenä päivänä pelkäsin niin paljon, etten saanut itseäni pakotettua aloitustilaisuuteen. Silti halusin opiskella. Halusin "normaalia" elämää ja onneksi sitä sain myös alkaa opetella. Tuossa ensimmäisessä koulussani, jouduin vastakkain omanarvontunnottomuuteni kanssa. Suortin opintoja, kuin millään muulla ei olisi ollut mitään väliä. Revin itseni puolikuoliaaksi, tavoitellessani arvostusta suhteessa itseeni ja varsin muihin. Karvaasti pettyessäni, yritin kaksin verroin kovemmin, kunnes olin tilanteessa, etten enää voinut kyetä parempaan. Silloin huomasin sen, ettei sillä ollut mitään väliä, vaikka kuinka hyvin pärjäsin. Sitä mukaa kun muut arvostivat saavutuksiani, sitä mukaa itse huomasin sen, etten itse osannut arvostaa itseäni laisinkaan. Tunne oli jälleen musertava. Mietin eräänkin kerran sitä, etteihän tässä ole mitään järkeä. Vihasin itseäni sitä enemmän, mitä enemmän yritin olla pätevä. Tuossa hetkessä jälleen elämääni ohjautui ihminen, joka auttoi minut tuosta suosta ylös. Tutustuin tuossa hetkessä yhteen tukihenkilöistäni. Uskaltauduin oksentamaan hänelle ulos juuri ne kaikista häpeällisimmät asiani. Hänen kertoessaan minulle omaa elämäänsä, huomasin sen, etteihän minun elämä ollut yhtäään sen kauheampaa. Tuntui puhdistavalta saada puhua asioista, joita oli padonnut sisäänsä vuosikymmenet.
Tuo tilanne käänsi seuraavaksi uuden sivun elämässäni. Aloin viedä saamaani kokemusta eteenpäin. Sain toimia toisille ihmisille kanavana, heidän purkaessaan elämäänsä ja tutustuessaan itseensä. Se tuntui tosissaan hyvälle. Tietysti tuossa hetkessä olin itse vielä kovin monella tapaa raakile, kuten olen tänäänkin, mutta nyt siinä määrin hyvässä, että vaikka tein asioita "väärin" joidenkin kohdalla yrittäen pelastaa heitä, kasvoin huomaamaan sen tosi asian, että olen voimaton omaan ja toisten alkoholismiin nähden, kuten omaan ja muiden elämäänkin nähden. Ensin paras ystäväni tuossa hetkessä sai aivoinfarktin ja halvautui puoleksi. Kävin jälleen läpi sellaisen tuskatilan asian kanssa, että kasvua tapahtui kummasti suhteessa omaan elämään. Heti pian tuon tapahtuman jälkeen, yksi läheismmistä ihmisistä ratkesi juomaan. Yritin pelastaa hänet loputtoman monta kertaa, tullakseni huomaamaan sen, että ilman omaa halua, toista ei voi auttaa. Ystäväni joi itsensä hengiltä viime juoluna, erään juomaputken pääteeksi. Eikä se ollut minun syy. Kuten ei ollut isänikään itsemurha.
No sitten jatketaan tätä minun omaa taivaltani. Opintoni lähenivät loppuaan ja aloin miettiä, että entäs sitten. Halusin jatkaa opintoja eteenpäin. Pyrin ammattikorkeaan, enkä kyllä ikinä olisi uskonut sitä, että sinne onnistuisin pääsemään, mutta toisin kävi. Nyt noita opintoja on takana reilut puolet ja noissa opinnoissa olen saanut kasvaa ihmisenä äärettömän paljon. Olen kohdannut pelkojani liittyen sosiaalisiin tilanteisiin, suhteessa omaan itseeni ja tärkeimpänä asiana ehkä se, että olen saanut mahdollisuuden kasvaa pois siitä ajatuksesta, että elämä tulisi perustua siihen ajatukseen, että ensin opiskellaan, päästään töihin, perustetaan perhe, ostetaan koti, hankitaan lapset jne..
Tässä hetkessä minulla on nuo kaikki. Vaikka kotimme on vielä tässä hetkessä vuokra-asunto, niin silti koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että meillä ylipäänsä on koti. Olen kasvanut kuluneen viiden vuoden aikana huomaamaan sen, että elämässä tärkeintä on se, että uskaltautuu tutustumaan itseensä siten, että tietää kuka on ja mihin on menossa. Sen jälkeen tulee kokeneeksi sellaista tasapainoa päänsä sisällä, että kaikki normaalit, materiaaliset vaatimukset, jotka aikaisemmin hallitsivat elämää, tuoden jatkuvia pettymyksiä, nykyhetkessä ovat menettäneet täysin merkityksensä. Tänään elämäni rakentuu täysin siihen, että jatkan samaa itseni prosessointia päivän kerrallaan. Puhun asioista jollekkin luottamalleni henkilölle ja tällä tavoin vältyn oman pääni sisällä kasvattamasta asioista suhteettoman suuria. Toisaalta samalla säilyttäen luottamuksen toisiin ihmisiin. Tätä kautta kasvan päivän kerrallaan kohti suvaitsevuutta, jossa jokainen ihmienn on arvokas, lähimmäisen rakkaus on se tärkein moottori elämässäni ja pitämällä huolta itsestäni, takaan myös läheisilleni omalta osaltani hyvän elämän, päivän kerrallaan.

Elämässä on todellakin kaikki mahdollista. Kyse on vain siitä, mitä elämältään toivoo saavuttavansa ja mitä on omalta osaltaan sen saavuttamiseksi valmis tekemään. Tänään minun tärkein tavoite elämässäni on se, että omalta osaltani joka päivä pyrin auttamaan ihmisiä, joiden polut hetken aikaa risteävät oman polkuni kanssa, samalla tutustuen omaan itseeni siinä määrin joka päivä lisää, että kyen olemaan omille lapsilleni rakastava, läsnäoleva vanhempi ja omalle vaimolleni rakastava, läsnäoleva puoliso.

Kaikki on mahdollista, kun opettelen olemaan itselleni rehellinen..

Armollisuus itseään kohtaan

Täällä taas. Nyt aloin kirjoittaa, koska olen viimeisten päivien aikana jälleen saanut kokea oivalluksia itsestäni. Kiitos erään keskustelupalstalla olleen positiivisen kommentin, aloin prosessoida sitä, miksi edelleenkin vaadin itseltäni ihan liikaa. Miksi kaiken positiivisen palautteen vastaanottaminen tuntuu niin oudolta. No se johtuu tietysti siitä, kun on koko ikänsä pääasiallisesti saanut enemmän negatiivista palutetta. Toisaalta tuon asian pohtiminen avasi myös toisen oven. Aloin miettimään sitä, miksi tänne blogiini kirjoittaminen on jäänyt nykyhetkessä vähemmälle? No tämä johtuu taas siitä, etten halua tänne kirjoittaa, ellen koe minulla olevan jotakin mistä todella kirjoittaa. Aika hassua huomata, kuinka omassa päässään vaanii vaatimuksia itseään kohtaan, edelleen joka käänteessä.

Mitä siitä kukaan pahastuisi, jos nyt tänne silloin tällöin raapisin jotakin "vähemmän analyyttistä" asiaa. No ei varmasti kukaan välittäisi yhtään mitään. Mitä sitten tapahtuisi, jos joku välittäisikin? Siinähän avautuisi mahdollisuus siihen, että joku saattaisi heittää minulle vaikka jotakin negatiivista palautetta! Tässä on yksi elämäni suurimmista taakoista. Olen koko ikäni elänyt sillä tavalla varpaillani, ettei vain kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa, ainakaan minusta johtuen. No toisaalta tässä onkin yksi syy/seuraus miksi olen ollut niin altis riippuvuuksille. En kestänyt hajoamatta minkäänlaisia negatiivisia tunteita. Toisaalta olen viime aikoina miettinyt sitäkin, etten ole koskaan osannut tuntea, reagoida, mihinkään asiaan tavallisesti. Aina kaikkeen on liittynyt aivan armotonta draamaa tai teatraalisuutta. Jos nyt hieman huumoria asiassa laskee, niin kuvaava esimerkki noista tunnekuohuista lienee se, että jo parikymmentä vuotta sitten kirosin itseäni eräälle läheiselle ihmiselle, sanoen kuinka minua vituttaa itsessäni se, ettei tarvitse leppäkerttua kummempaa nähdä, kun jo tunne-elämä on aivan sekaisin.

No tuosta johtuen väsyin hyvin varhain omien vaatimuksieni alle ja siitä syystä osaltaan minut valtasi eräänlainen "Antaa mennä, kun on alamäki ja paskanko väliä"-mentaliteetti. Eli ääripäästä toiseen. Se on ollut elämäni kiertorata.

Luojan kiitos, olen ainakin suurimmilta osin saanut purettua noita kieroutumia tässä hetkessä, joten tunne-elämäni vuoristorata ei enää tänään ole, kuin possujunaan verrattava, jota kyllä vielä hieman on viritelty jostain kohdin. Mutta toisaalta, eipähän ole ainakaan tasaisen harmaata arkea koskaan :)

Mitä tulee tuohon positiivisen palautteen vastaanottamiseen, niin siinä myös on nähtävissä tuo vuoristorata-efekti ja vielä tässä kohdin melkoisen kokoisena. Kun silloin tällöin satun saamaan "rakentavan kritiikin" sijasta, positiivista palautetta, niin siitä seuraa se, että minussa aktivoituu jokin ihme solu, jossa on rekisteröitynä, etten ole oikeutettu tällaista tilannetta tai tähän liittyvää hyvän olon tunnetta kokemaan ja samassa minulla alkaa jokin toinen solu heitellä päähäni eriskummallisempia kokemuksia nykyhetkessä siitä, kuinka riitämätön, aikaansaamaton tai muuten kykenemätön ihminen olenkaan.
Onnekseni tänään osaan prosessoida noita ajatuksiani, jäämättä enää niiden vangiksi. Onneksi olen oppinut olemaan itseäni kohtaan rehellinen. Tuosta rehellisyydestä johtuen, tiedostan sen, että varsinkin näihin riippuvuuksiini liittyen, omaan sellaisen määrän kokemusta, niin hyvässä, kuin pahassakin, että jos jossain vaiheessa joku jotakin positiivista tämän hetken elmästäni minulle sanoo, niin ei minun tarvitse enää alkaa itseäni siitä syystä ruoskimaan. Tavoitteenani on, että vielä jokin päivä osaan vastaanottaa palautteen kuin palautteen, asian vaatimalla vakavuudella. Sehän vain tarkoittaisi sitä, että vihdoinkin olisin sinut itseni kanssa ihan oikeasti. Tänään tässä ja nyt olen..eikä huomisesta tarvitse vielä tietää mitään..

Raittiina eläessä vastoinkäymisistä voi oppia jotakin

Viime perjantaina, allekirjoittaneen oli tarkoitus mennä ihan rutiini toimenpiteenä suoritettavaan nivustyräleikkaukseen. Aika oli varttu Lyhkiin, joten suunnitelmissa oli kotiutua samana päivänä. No kuinkas sitten kävikään?!?

Menin tuonne sairaalaan viime perjantaina aamulla klo 9. Puoli kymmenen olin jo menossa saliin. Hetki pötköttelyä leikkauspöydällä ja naps, taju kankaalla. Sitten kohta heräilinkin jo heräämössä, todeten et tämä olikin nätti keikka, eikä edes pahoja kipuja. Vähämpä tiesin, mitä tuleman piti.

Olin jalkeilla, kahvikupposen ääressä miettien kuinka rutiini juttu tämä olikin. Sitten kohta jo karkasin köpöttelemään ulos tupakalle. Ehkä innostuinkin hieman liiaksi jalkeille, kun kivut olivat kokolailla minimaaliset. Soittelin mammalle kotiin, et minut saa hakea päivällä kotiin. Vaimo-kulta tulikin puoli kolmelta hakemaan ja lähdimme ajelemaan kotiin. Matkalla pysähdyimme apteekkiin, josta vaimoni meni hakemaan minulle kipulääkkeitä. Samassa minulle tuli tunne, et tältäköhän naisista tuntuu, kun heillä tulee yllättäen se aika kuukaudesta. Housut tuntui yhtäkkiä aivan liiaksi kosteilta ja katsoessani tarkemmin, näky ei ollut mitenkään sievä. Housut olivat yltäpäätä veressä. Soitin ensin sairaalaan, josta neuvoivat samantien tulemaan takaisin. Sen jälkeen soitin vaimolle apteekkiin, et nyt täytyy pitää kiirettä, haava alkoi vuotaa.

No sitten ajeltiin takaisin sairaalaan, jossa lääkäri totesi vain olevan hyvä, että haava vuotaa ulos-, eikä sisäänpäin. Ohjeeksi annettiin kiristysside, jonka päälle laitettaisiin hiekkapussi painoksi. Siirryin takaisin Lyhkin seurantaan, mahan päällä hiekkapussi, joka ei kylläkään ollut mitenkään mukavan tuntoinen haavan päällä painaessa. Muutamia tunteja siinä makoilin, kunnes vaikutti siltä, että vuoto asettuu. Sain ohjeet ja luvan lähteä kotiin.

Kotona menin suoraan sänkyyn pitkälleni. Jääpussi ja paino leikkaushaavan päällä. Silti vaikken tehnyt yhtään minkäänlaisia verryttelyliikkeitä, silti puolitoista tuntia siinä maattuani, huomasin jälleen haavan vuotavan todella rajusti. Soitin päivystykseen, josta neuvoivat tilaamaan ambulanssin ja tulemaan heti sairaalaan. No tein työtä käskettyä ja sain jälleen yhden mahdollisuuden eräällä tavalla tehdä 9. askeleen hyvitystä, kun matkalla sairaalaan, kerron ambulanssissa elämäntarinaani ja sanoin olevani pahoillani, kun aikoinaan kuskautin itseäni kyseisellä kulkuneuvolla liiankin useasti. Pyysin kertomaan varikolla terveisiä, että Kaaleppi on nyt saanut toisen mahdollisuuden elämältä, eikä aio sitä enää hukkaan heittää.

Päästyämme sairaalaan, pääsin samantein saman kirurgin juttusille, joka minut aamulla oli leikannut. Samoilla ohjeistuksilla jatkettiin. Nyt siirryin osastolle makaamaan, jääpalat ja hiekkapussi leikkaushaavan päällä painaen. Tilannetta seurattaisiin jonkin aikaa.

Lauantai päivälle kierrolla ollut kirugi totesi ykskantaan, ettei tuo vuoto tällä konstein tyrehdy. Ukko ennemmin vuotaa kuiviin. Edessä olisi toinen näytös salissa. Minulle lupailtiin, et pääsisin toiseen leikkaukseen klo 16 päivälle. No hieman siinä venähti, koska kello oli jotakuinkin puoli kasi illalle, kun taas iloisesti kiusasin hoitajia leikkausalissa, siinä toivossa, et kun hieman enemmän "ärsytän" heitä, niin en ainakaan kesken leikkauksen pääse heräämään :) No hetki ja taas oli poijalta taju kankaalla. Tälle kertaa vain valitettavasti ei mennyt, kuin samainen hetki, kun heräsin ja minulle sanottiin pahoitellen, et olikin tullut kiireellisempi tapaus ja minut oli siksi jouduttu herättämään ennen kuin mitään oli ehditty tekemään. Taas ooteltiin hetki ja ajattelin, et nooh, kolmas kerta toden sanoo. Niin sanoikin. Illalla puoli kymmenen taju pois ja puolilta öin osastolle, mutta siinä huonolla menestyksellä, et kolme nukutusta toi tullessaan pahoinvoinnin ja en kykene kertomaan, miltä tuntuu yrittää armottomasti yökkäillä, kun vasta on kaksi kertaa alavatsa avattu. Sain nukuttua kuitenkin loppupeleissä jonkin tunnin.

Sunnuntui koitti ja aattelin, et kyllä tämä tästä. Liikoja vain  valitettavsti kuvittelin jälleen. Edessä oli vielä toista vuorokautta kestävät taiteilut, ensin kahdesta leikkauksesta ärsyyntyneen eturauhasen alettua juonitella siten, että kaikkiaan neljä kertaa yritettiin tehdä enemmän tai vähemmän tuskaista katetrointia, kunnes viimein asialle saatiin ammatinsa osaava urologi, joka melkein tunnin työstettyään sai kuin saikin helpotuksen tuoman katetrin asetetuksi paikoilleen. Vielä jännitystä aiheutti vuorokaudeksi se, kun toisen leikkauksen jälkeen eksyi jostain syystä ilmaa ihon alle ja sitä piti seurata vuorokausi, ettei se ala aiheuttaa tulehdusta tai leviä muuten, koska silloin edessä olisi ollut jo kolmas leikkaus.

No tilanne pysyi rauhallisena seuraavan vuorokauden ja kuin loppuhuipennuksena, täytyi vielä onnistua saamaan wc:ssa käynnit onnistumaan ilman katetria sekä tehtyä myös kakkosluokan tarpeet, jotka kylläkin osoittautuivat kahdesti avatun alavatsan ja parin vuorokauden pidossa olon jäljiltä täysin mahdottomaksi yhtälöksi ilman peräruiskeen suomaa helpotusta. Ei sitä näitäkään wc:ssa käyntejä normi arjessa pidä minään muuna, kuin pakollisina tehtävinä, joita joutuu suorittamaan pitkin päivää, muttei sitä toisaalta pysty sanoin kuvaamaan sitä voittaja oloa, kun tuollaisen operaation jälkeen hommat onnistuvat ilman sen suurempia kipuiluja, vielä kun tiedossa on noiden jälkeen vapauttava tieto kotiin pääsystä. P**ka keikka, mut tulipahan tehtyä..

Se mitä näistä muutaman vuorokauden hienoisista vastoinkäymisistä voinen oppia, on se, ettei omaa terveyttään tulisi pitää niin itsestäänselvyytenä, kuin miten niitä arkisen askartelun tuoksinnassa tulee pidettyä. Eikä toisaalta mikään vastoinkäyminen ole liian suuri, jos oma asennoituminen asioihin pysyttelee suhteellisuuden rajoissa. Paljon tuli opittua jälleen elämästä, eikä vähiten siitä, kuinka katastrofaalinen tilanne olisi ollut, mikäli olisin vielä se sama pää sekaisin porhalteleva huumehörhö. Voi vain kuvitella, minkälaista jälkeä olisi tullut, jo tuon ensimmäisen leikkauksen jälkeen, jos olisin onnellisena kirmannut kännäämään, kuten ennen tapana oli, kun tuollaisen uroteon oli saanut hengissä selvitetyksi.

Todella kiitollisin mielin taas jatketaan, päivä kerrallaan kohti uusia raittiita seikkailuja. Jos joku vielä sanoo, ettei raittius voi tuoda vauhtia ja vaarallisia tilanteita ihan riittämiin tai että raitis elämä olisi jotenkin masentavan yksitoikkoista, niin se mahtaa valehdella aikalailla ;)

Aurinkoista alkusyksyä..voikaa hyvin..

p.s Tutustukaa ihan mielenkiinnosta tuohon Face Bookista löytyvään Selviämistarinoita-ryhmään. Sieltä voi löytyä piakkoin jotakin mielenkiintoista. Niin ja tietty, ostakaa kirja heti ensitilassa, kunhan se 31. kuluvaa kuuta kauppoihin ilmestyy :)

Kirjan julkistaminen lähestyy

Ajattelin tässä hyvissä ajoin hieman promota tätä kirjaa, josta jo muutaman kerran on tullut mainittua. Kirjan julkaisu on elokuun lopussa.

 

Alkoholismista on aina mahdollista toipua

Kirja sisältää kaksikymmentä tarinaa raitistumisesta. Tutut ja tuntemattomat alkoholismista selvinneet haluavat rohkaista omilla kokemuksillaan raittiudesta haaveilevia päihderiippuvaisia. Kussakin luvussa toipunut alkoholisti kuvaa rimpuiluaan juomisen kanssa sekä selviämistään irti viinasta. Kirja antaa konkreettisia keinoja, joilla alkoholistit ovat onnistuneet lopettamaan juomisen ja pysymään vuosia ja vuosikymmeniä raittiina. Osa on halunnut kertoa tarinansa peitenimellä.

Selviämistarinoita on raaka, oivaltava ja liikuttava teos, joka avaa vaiettuja aiheita. Se kertoo, millaista on pienten lasten äidin alkoholismi, miksi juominen ei lopu tahdonvoimalla ja kuinka Suomessa saattohoidetaan alkoholisteja syvemmälle sairauteen ja lopulta kuolemaan.

Kirjoittaja kertoo myös omasta sekä isänsä elämänmuutoksesta. Kirja tarjoaa uudenlaisen näkemyksen hävetystä kansantaudista. Alkoholismista raitistuminen on lahja, joka antaa sen kokeneelle poikkeuksellisen kyvyn ymmärtää elämää. Tässä kirjassa jokaisella tarinalla on onnellinen loppu.

Hyvän vaikutus elämässämme

Olen miettinyt viime päivät sitä, kuinka ihmiset voivatkaan olla sokeita omille luonteen vioilleen. Enkä sano tätä siten, että itse olisin jotenkin erilainen, en ole. Itse olen saanut mahdollisuuden oppia elämäntyylin, joka perustuu jokainen päivä itsensä tutkimisen kautta saatuun tasapainoiseen oloon. Olen monta kertaa pohtinut myös sitä, miksi ihmisten on niin kamalan vaikeata olla auttavaisia, ellei tähän auttamiseen liity välitöntä hyötyä itselle. Omalla kohdallani joka päivä pyrin tekemään elämässäni sellaisia valintoja, jotta niistä seuraisi ainakin yhdelle ihmiselle jotakin hyvää, aina kyseessä olevana päivänä, ilman että itse siitä sen kummemmin hyötyisin yhtikäs mitään.

Pyynteetön auttaminen. Siinä vasta ihanne, joka on todella vaikea saavuttaa. Ainakin itse olen asian kokenut tässä hetkessä näin. Vaikka kuinka tarmokkaasti pyrin miettimään omia vaikuttimiani asioiden takana ja koitan saada tehtyä asioita siten, etten miettisi mitenkään tilanteista hyötyväni, niin ainakin tähän asti, aina olen huomannut jotenkin pyrkiväni asioissa jotakin hyötymään.

Se miksi tässä nyt tätä kirjoittelen, johtuu siitä, että muutamia päiviä takaperin, onnistuin tekemään eräälle ihmiselle erään asian siten, etten välittömästi ollut kokemassa tarvitsevani tekemisistäni kiitosta. Olin tietysti armottoman hyvilläni siitä, että koin pystyneeni olemaan tälle ihmispololle jotenkinkaan hyödyksi. Olen viimeiset vuodet miettinyt sitä, että olen itse saanut niin suunnattoman määrän apua viimeisten vuosien aikana tämän raittiin elämän onnistumiseksi, että koen jatkuvasti, kuin olisin jotakin velkaa. Ymmärrän kyllä, etten suoranaisesti ole mitään kenellekkään velkaa ja toisaalta olen oppinut kiittämään aina, kun siihen on pienikin aihe on tai oikeammin, pyrin olemaan kiitollinen, vaikkei järjellä ajateltuna siihen olisi mitään erikoista syytä edes olemassa. Tämä johtuu vain siitä yksinkertasiesta syystä, että olen kokenut useasti sen, että ihmisen asenne elämää kohtaan voi siirtää vaikka vuoria. Toisaalta negatiivinen asennoituminen, voi kaataa vaikka suurvallan.

Jotenkin minulla on viime ajat kuitenkin ollut se onnellinen tilanne, että olen saanut tehdä sitä omaa osuuttani joka päivä, ilman ylimääräistä taakkaa, koska olen saanut kokea vapautuneeni vuosikymmeniä piinanneista pelkotiloista erinäisiä asioita ja tilanteita kohtaan. Tietysti tuollainen tekee nöyräksi ja laittaa alulle sellaisen lumipalloefektin, etten ole kokenut elämässäni vielä vastaavaa. Tarkkailun alla tässä hetkessä on vain se, ettei pienessä mielessäni pyöri liian suuria suunnitelmia, eli vanhaa tuttua suuruudenhulluutta.

No päivä kerrallan mennään, ja pyrin joka päivä parhaani mukaan löytämään ne minulle sopivat "huopikkaat", jolloin tiedän sydämessäni sen, että osaan tehdä asiat kohdallani siten, etten ketään ihmistä teollani vahingoita, vaan päinvastoin omilla pienillä liikuillani pyrin jonkun kanssakulkijan elämäntaivalta helpottamaan. Aina se ei ole helppoa, mutta aina myöskään vika ei ole minun.

Siunausta sekä auringonpaistetta sydämiin toivotellen..Voikaa hyvin..

Luovuttamisesta seuraa toivo

Haluan aluksi siteerata tähän kohtaan, erään Al-anon jäsenen kauniin kirjoituksen siitä, kuinka hän on kokenut ohjelman toimivuuden omalla kohdallaan. Se miksi haluan tämän tähän kirjoittaa, johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että itse eilen illalla nukkumaan mennessäni, vaimoni luki minulle Al-anon ryhmän kirjallisuudesta seuraavan tekstin ja koin ehkä raittiin elämäni suurimman samaistumisenkokemuksen, joten sinällään tämä kirjoitus kuvaa myös minun toipumistaivaltani vallan mainiosti:

"Ajattelen usein kuvaa, joka tuli mieleeni, kun ensi kerran luin kahdentoista askeleen ja yritin ymmärtää lukemaani. Katsoin taaksepäin murheellista elämääni ennen vertaistukiryhmää, jolloin minusta tuntui kuin olisin hapuillut pelottavassa, pimeässä luolassa. Ulospääsyä ei ollut. Vaikka rukoilin ja kamppailin kuinka epätoivoisesti tahansa, olin loukussa. En löytänyt tietä ulos toivottoman sekavasta elämäntilanteestani.
Yhtäkkiä joku, aivan vieras ihminen, otti minua kädestä ja johdatti minut luolassa kuin kulman taakse. Sieltä avautui tunneli, jota reunusti rivi valoja. Hän johdatti minut ensimmäisen valon luo ja sanoi: ´Seuraa vain valoja. Sinä selviät kyllä.` En välittänyt siitä, mihin valot johtivat. Halusin vain pois pimeästä epätoivosta, jossa olin elänyt. Kulkiessani valon luota toisen luo luolan halki johtava tunneli kävi yhä valoisammaksi ja vähitellen pelkoni hälveni. Viimein edessäni oli kaikista kirkkain valo - auringonpaiste ja vapaus.
Valot olivat kaksitoista askelta ja kaksitoista perinnettä, jotka näyttivät minulle tien ulos sekasorrosta. Niitä seuratessani tunsin olevani turvassa.
Tiesin, että oli monia muita kaltaisiani, jotka eivät löytäneet tietä tuohon tunneliin, joita valaisivat nuo toivon lamput. Muistaen oman tuskani minä yritin auttaa muita matkaan kohti sitä kirkasta auringonpaistetta, jonka voimme löytää vertaistukiryhmän ohjelmasta."

Lisäksi lueskelin itse eilen illalle samaisen ryhmän askeleista kertovia tekstejä ja koin eräänlaisen valaistumisen 3. askeleen kohdalla. Olen tutustunut AA-ryhmässä kahteetoista askeleen varsin tarmokkaasti, mutta tässä kohtaa, jokin kolahti ennennäkemättömällä tavalla. Kolmas askelhan kuuluu "Päätimme luovuttaa tahtomme ja elämämme Jumalan huomaan - sellaisena kuin hänet käsitimme. "

Itse olen tuskan kautta kokenut tuon luovuttamisen, mutta toisaalta en ole sitä oikein silti osannut sisäistää tajunnassani. Ehkäpä siitä syystä, että tuo luovuttaminen on osa enemmän hengellistä, kuin järjellä ajateltavaa tapahtumaa. Joskus aikoinaan minulle eräs mielestäni fiksu ammattiauttaja totesi, etten voi saavuttaa kovinkaan tasapainoista raittiutta, ellen saa kokea 3. askeleen vääjäämättömyyttä. No tänään saan sitä kirjaimellisesti kokea.

No tuohon eilen iltaiseen oivallukseeni liittyi vain sellainen eräänlainen ymmärrys tuota luovuttamista kohtaan. Omalla kohdallani se merkitsee sitä, että myönnän olevani vajavainen, keskeneräinen ja vielä kovin rikkinäinen ihminen, joka kyllä edellen tasasisin väliajoin saa päähänsä haluta elämässään vaikka ja mitä asioita tapahtuvaksi, samalla alkaen kuvittelemaan voivansa hallita elämää ja pystyvänsä kantamaan itse itseään, vaikkakin nyky hetkessä enää tiedostamattaan. Jos jokin asia sitten ei suju haluamallani tavalla, mieleni valtaa katkeruus. Nyt ymmärrän sen, että tuon katkeruuden todellisena vaikuttimena kohdallani jyllää se harhaluulo, että tiedän kyllä, mitä milloinkin elämässäni tarvitsen. Miettien katkerana kysellen itseltäni miksi sitten asiat eivät suju niin, että saisin tarvitsemani asiat tai miksei asiat suju, niin kuin ajattelen milloinkin niiden olevan minulle parhaaksi.

Luovuttaa, luovuttaa ja vielä kerran luovuttaa. Samalla kun osaan edes hieman luovuttaa, omavoimaisuuteni väistyy ja mieleeni alkaa tulvia positiivisia, toivoa herättäviä luottamuksen tunteita. Luottamus juurikin on omalla kohdallani ollut se vaikein asia oppia elämässäni. Tänään kuitenkin koen jo siitä tarpeellisessa määrin nauttivani. Siis juuri sen määrän luottamusta, jonka tarvitsen tämän päivän vastuitteni kantamisessa, ilman että karkaisin taas toiseen äärilaitaan, alkamalla olemaan vastuuton tai pahemmassa tapauksessa täysin välinpitämätön. Toisin sanoen, oikeassa olemisen pakkomielteeni alkaa helpottamaan. Minun ei tarvitse tietää, eikä ymmärtää kaikkea. Riittää kun omaan sen verran nöyryyttä päivää kohden, että kykene hyväksymään kyseessä olevan päivän tapahtumien olevan minulle aina parhaaksi.

Kun katson tässä hetkessä taaksepäin elämääni, ymmärrän sen, että juurikin ne tapahtumat, jotka tapahtuessaan vielä katkeroittivat mieleni ja saivat minut miettimään elämän epäoikeudenmukaisuutta ja samalla kiroamaan sitä, ettei rakastavaa Jumalaa voi olla olemassa, ovat juurikin olleet ne tarpeellisimmat tapahtumat matkalla tasapainoisempaa elämää ja eheämpä minäkuvaa.

"Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa, Rohkeutta muuttaa mitkä voi ja viisautta erottaa nämä toisistaan." Tyyneysrukous toimii aina.

Voikaa hyvin sekä pyrkikää joka päivä parhaanne mukaan rakastamaan lähimmäistänne, niin kuin itseänne..

Peloista vapautuminen: Vol I

Olen kuollakseni pelännyt koko ikäni erinäisiä asioita. Esimerkiksi olen pelännyt äärettömän paljon hammaslääkärissä käymistä. Vielä joitain vuosia sitten, ei auttanut vaikka vedin kourallisen rauhottavia, en silti saanut itseäni sinne. Tänään huomasin makaavani samaisessa tuolissa porattavana, samalla tuntien äärettömän sisäisen rauhan tunteen. Ajattelin sitä, kuinka ihmeellista on elämä.

Samalla tavalla tänään minua ei enää ahdista lähteä pyöräilemään tai kävelylle. Vielä pari vuotta sitten, en pystynyt lähtemään vaimoni kanssa edes lyhyelle kävelylle, ilman että olisin ollut suurinpirrtein kauhuissani. En päässyt pyörällä minnekkään. Nyt nuo ahdistus kokemukset ovat takanapäin. Tänään kävin pyöräilemässä, miettien sitä, kuinka en vielä pari vuotta sitten osannut uskoa siihen, että vielä joskus voisin liikkua ilman ahdistumista missään. Tänään nautin suunnattomasti kävelystä lasteni ja vaimon kanssa. Muutama päivä sitten kävimme kiertelemässä ajankuluksi toista tuntia kävellen ja minä huomasin kokevani suunatonta rauhaa, onnea ja kiitollisuutta kaikesta.

Tähän hetkeen tullakseni, minun on ollut tarpeen kokea äärettömän paljon ahdistusta, tuskaa ja nöyryyttäviä kokemuksia. Toivottavasti tämä on  sitä kauan kaipaamaani nöyryyttä. Nöyryyttä, jonka avulla selviän mistä tahansa. Enää en haluaisi taistella, vaan tahtoisin joka päivä luovuttaa.

"Yksinäni en ole mitään. Isä toimii puolestani" - lause savutti minut ja nyt uskon ymmärtäväni tuon lauseen tarkoituksen omalla kohdallani jo huomattavasti selvemmin. Enää minun ei tarvitse taistella mitään, eikä ketään vastaan. Ei edes omia pelkojani..Voikaa hyvin..

Alkoholismista toipumisen vaikutus parisuhteeseen

Olen miettinyt viime aikoina sitä, kuinka alkoholismi sairastuttaa myös ympärillä elävät ihmiset. Omalla kohdallani on se onnellinen tilanne, että vaimoni kanssa yhdessä aloitimme tien kohti toipumista kyseisestä sairaudesta. Oikeastaan minun on kiittäminen rakasta vaimoani, että ylipäänsä olen tätä tässä kirjoittamassa, niin itsetuhoista päihteidenkäyttöni oli ollut viimeiset vuodet, ennen raitistumista. Itse asiassa, vaimoni oli se henkilö, joka osasi viime tingassa vetää "hätäjarrua" ja sai kuin saikin minut houkuteltua mukaansa päihdekuntoutukseen. Tietysti osansa asiassa teki se tosi asia, että meiltä olisi otettu lapset huostaan, mikäli elämäämme ei olisi tullut radikaalia muutosta.

Olemme käsi kädessä kulkeneet kohta viisi vuotta tätä raitista elämänpolkua. Tietysti siihen liittyy myös paljon kipua, aikaisemmin vielä käsittelemättömäksi jäänyttä vihaa, surua, mentyksiä ja muita traumatisoivia tunteita. Onneksemme saimme kuntoutuksesta avuksi työkaluja ja mahdollisuuden alkaa käsitellä noita tunnetiloja. Tänä päivänä matka jatkuu ja tänään uskon puhuvani meidän molempien puolesta, jos sanon, ettei meillä ole enää tänään mitään hätää, niin kauan kuin tämä matka vie tällä mallilla eteenpäin, eikä taakse entiseen.

Eihän elämä koskaan ole sellaista, etteikö siihen osana kuuluisi myös erinäisiä menetyksiä, surua, pettymyksiä ja muita tunteita, johon alkoholisti juo ja hänen läheisriippuvaisensa tekee kaikkensa pitääkseen kulissit pystössä.

Meidän yhteinen raitis matka alkoi siitä, että yhdessä kävimme läpi isäni itsemurhan aiheuttamia tunteita, joista osa johtui omista samankaltaisista itsetuhoisista käyttäytymisistä, sekä osa siitä, että vaimoni kävi samalla läpi oman isänsä viisi vuotta aikasemmasta kuolemasta, jota hän ei vielä ollut päässyt käsittelemään. Tämän jälkeen koimme yhdessä vielä todella suuren menetyksen, kun hartaasti odotimme meille pientä ihmettä, mutta tuo odotus päättyi ensin yllättävään keskenmenoon. Nyt mietittynä ymmärrän kyllä, että kaikilla tapahtumilla on tarkoituksensa. Kun katson vajaan kahden vuoden ikäistä pientä prinsessaamme, ymmärrän kyllä, ettei häntä olisi, ellen olisi saanut raittiista elämästä kiinni, emmekä olisi kohdanneet tuota kauheaa menetyksen tuskaa, keskenmenosta johtuen.

Oikeastaan nyt viime ajat olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että olen saanut käsitellyksi tähän hetkeen kaiken menneisyydestäni, mikä tähän hetkeen on noussut käsiteltäväksi ja voin samalla keskittyä tasapainoisempana ihmisenä siihen, että voin osaltani tukea vaimoani hänen toipumisessaan. On jotenkin kuin minun vuoroni olla se vahva, kun toinen on heikoimmillaanm käydessään läpi omaa menneisyyttään, siis menneisyyttä, joka tapahtui ennen meidän yhteistä taivaltamme.

Muutenkin olen tarkkaillut parisuhdettamme ja samlla mielenkiinnosta seurannut myös muidenkin parisuhteita. Olen tullut siihen päätelmään, lähinnä omien kokemuksieni kautta, että jos parisuhteessa aikoo pärjätä yhdessä, täytyy opetella puhumaan asioista rehellisesti. Tietysti ensin kummankin osapuolen pitää saada mahdollisuus käydä läpi omat peikkonsa, ennenkuin voidaan alkaa kohtaamaan yhteisiä ongelmia rakentavasti. Liian monesti meilläkin nyt mietittynä on riidelty jostakin aivan muusta, kuin mistä asiasta olisi ollut kysymys. Nyt pyrimme siihen, että puhumme juuri niistä asioista, jotka vaivaavat, eikä niin, että alkaisimme riitelemään jostakin ihan muusta asiasta. Esimerkkinä voisin mainita sellaisen tilanteen, että aikaisemmin, jos esimerkiksi teimme yhdessä jotakin asioita, joista toisella oli eri mielipide kuin toisella, saatoimme jääräpäisesti alkaa väittelemään ihan vaikka vain periaatteesta, eikä kumpikaan osannut antaa periksi. Tänään min' olen siinä tilanteessa itseni kanssa, ettei minun enää tarvitse alkaa vääntämään, voin tulla yli puolitiehen vastaan ja mikäli jokin asia nousisi vielä sellaiseksi, josta en haluaisi antaa myöten, niin siinä hetkessä pyrimme ottamaan asian puhuttavaksi lähinnä sen vuoksi, että saamme selvitettyä sen, minkä tunteen takia asiassa tulee erimielisyyttä. Koska eihän jos kaksi ihmistä seisoo tienhaarassa ja toinen haluaa mennä vaasemmalle ja toinen oikealle, niin silloin ei taida olla kysymys muusta kuin siitä, että kumpikin alkaa jääräpäisesti pitämään omaa päätänsä, koska muuten kokisi jotenkin alistuvansa tai jotakin vastaavaa. Tänään meillä molemmat seisovat sen verran tukevasti maankamaralla, että mikäli tulee tienhaara, josta pääsee kahteen suuntaan, kuljemme kuitenkin samaa tietä, koska ei kummankaan tarvitse enää kokea alemmuudentunnetta suhteessa toiseen.

Oikeastaan tänään olen onnellinen mennestä ja siitä, että olen saanut kokea sen ihmisen kanssa, joka on minulle elämäni rakkaus. Tänään en toivo enää muuta kuin mahdollisimman monta raitista päivää, joita saisin kulkea käsi kädessä rakkani kanssa. Siteeraan tähän Juha Tapiota, todeten, että puhukaa ihmiset hyvät asioista, älkää asioiden vierestä, rakastakaa toisianne ja voikaa hyvin.

Vuodet vieriä saa, toiveena mulla on jokainen niistä vierelläs taivaltaa. Sinuun nähdä kun saan, ja nähdyksi tulla kaksi pelkonsa voittaa..

Kesälomaa kaipaillessa

Nyt viime ajat olen kaiholla haaveillut tulevasta kesälomasta. Enää olisi muuan viikko edessä armotonta suorittamista ja sitten saan olla miettimättä yhtään koulujuttua melkein neljä viikkoa, ainakin toivottavasti. Viimeiset viikot ovat olleet todella yhtä stressiä, vaikka tiedostan kyllä itse ajaneeni tähän tilanteeseen. Välillä kun ei osaa edelleenkään sanoa ei. Teen tällä hetkellä yhtäaikaa kahta projektia ja kahta laajaa kurssia, joten hieman on kaiken muun lisäksi tarvinut säätää taas aikataulujen kanssa.

No kaikista parasta kuitenkin tässä hetkessä on se, että olen päässyt eräänlaiseen sisäiseen rauhallisuuden tilaan, jota on jatkunut jo usean viikon ajan. Eli vaikka elämä on yhtä jatkuvaa suorittamista ja hulinaa, niin silti sisälläni on todellinen rauha ja harmonisuus. Paljon olen täälläkin kirjoittanut siitä, kuinka olen purkanut elämääni viime vuosina, mutta ehkä paras esimerkki tuon analysoinnin ja purkamisen vaikutuksesta näkyy juuri tällä hetkellä. On kulunut neljä vuotta isäni kuolemasta, eikä tuo menetys enää kaivele minua. Olen päässyt jotenkin sellaiseen tilaan, että osaan jo huomattavasti paremmin hyväksyä myös elämään kuuluvat menetykset.

Tulevaa Juhannusta vietellään äitini luona koko seitsemän hengen porukallamme, joten tiedossa lienee kalastelua, uimista ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta nyky hetkeen kun nuo tilanteet tulevat pelkästään viiden vauhdikkaan lapsosen touhuillessa, eikä itselläni ole ongelmaa viettää elämää selvästä päästä, niin kunhan suurin piirtein kaikki pysyvät kunnossa, niin minun puolestani ei haittaa vaikka hieman vauhtia pitääkin.

Tähän lopuksi esitän erään ajatuksen, joka eksyi päähäni muutamia iltoja sitten..Kumpa tänään osaisin arvostaa sitä, mitä minulla on. Ettei minun tarvitsisi enää koskaan joutua kokemaan menetyksen tuomaa tuskaa, vain huomatakseni sen, etten osannut arvostaa jotakin tarpeeksi. Tänään minulla on kaikki, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen.

Rauhallista Juhannusta kaikille! Voikaa hyvin..

Raitis elämä kantaa satoa

Kylläpä tuo aika rientää. No nyttemmin olen ollut kiireisenä, tehdessäni koulullemme erästä ohjelmistoa, jota alkuvuodesta kyselin itselleni eräänlaiseksi harjoitustyöksi ohjelmoinnin saloihin perehtyäkseni. Jälleen käy toteen se, että kaikella on tarkoituksensa. Tänään sain sähköpostia vastuukouluttajaltamme, jossa hän kertoi, et tämä kyseinen projekti poikii minulle loppu opiskelu ajaksi kiirettä. Saan alkaa syksyllä rakentaa sovelluksesta kehittyneempää kokonaisuutta ja siitä saan sitten tehdä lopputyön ja harjoittelupaikkakin siinä tuli samassa. Lisäksi kyseinen ihminen markkinoi tuotetta eräälle isommalle yritykselle ja mikäli ensimmäisistä palautteista uskaltaisi jotakin päätellä, saattaa tästä poikia myös oikea, pidempi aikainen työpaikka.

Huhhuh..en kyllä muuta voi todeta, kun taas palaan miettimään sitä, mistä tälle taipaleelleni reilu 4 vuotta sitten läksin. En olisi ikinä silloin uskonut päätyväni tähän tilanteeseen, ja vielä näinkin lyhyessä ajassa. Asioilla on taipumus todellakin järjestyä, kun itse on vain valmis tekemään oman osuutensa asioissa ja toisaalta tekemään itselleen sen selväksi, että on valmis mihin tahansa, ettei entiseen enää ole paluuta. Minulla entinen elämä ei ole enää minkäänlainen vaihtoehto, koska elämäni on tässä ja nyt niin täydellistä, etten suurin surminkaan halua sitä omalla käytökselläni tuhota.

Onneksi minun ei tänään tarvitse tuota edes miettiä. Olen purkanut menneen elämäni niin totaalisen atomeiksi, että jos joku asia voi olla kirkkaana mielessä, niin kohdallani se on se, etten enää ala leikkiä yhtään omilla riippuvuuksillani, muuten ne tuhoavat minut hetkessä. Kun on omalla kohdallaan joutunut kokemaan sen, miltä tuntuu menettää oma isä päihteiden kautta ennen aikojaan, ei sitä samaa tuskaa halua omille lapsilleen aiheuttaa. Syksyn päälle on onneksi tulossa minulle taas yksi muistutus menneestä elämästäni lisää, kunhan oma tarinani julkaistaan osana kirjaa, joka käsittelee eri keinoja selvitä alkoholihelvetistä takaisin elämään.

Tänään aurinko paistaa elämässäni, vaikka ulkona kuinka yrittääkin ukkostaa. Voikaa hyvin..

Menetyksiä sekä raittiuden tuomia siunauksia

Aika rientää kuin siivillä. Eihän tässä ole mennytkään kuin 1,5 kk siitä, kun viimeksi tänne ehdin raapustelemaan. No en valita, päinvastoin. Elämä on täynnä haasteita, eikä menetyksiltäkään ole voinut välttyä. Se kun on kuitenkin osa tätä elämää.
Mummoni nukkui pois pari viikkoa sitten. Hän sai kirjaimellisesti  nukkua täältä ikuisuuteen. Mummollani alkoi ensin dementia joitakin vuosia sitten ja se paheni niin, ettei hän loppuajasta enää tunnistanut juuri ketään. Lisäksi iän myötä alkoi tulla myös muita sairauksia, jotka lopulta uuvuttivat kulkijan. Surullista. Sitä se kyllä on.

Jotenkin olen tarkkaillut itseäni ja omia tunteitani harvinaisen paljon viime aikoina, juuri tuon mummon poismenon vuoksi. Hän oli minulle lapsena ja vielä nuorenakin eräs tärkeimmistä ihmisistä. Osaltaan juuri kiitos hänen, sekä pappani, lapsuudessani oli nyt musitellen hyvinkin monia hyviä hetkiä. Oikeastaan ainoa asia, jota tässä hetkessä kadun, on se, että pahimpaan aikaan sekoillessani, käytin surutta mummoani hyväksi taloudellisesti, enkä enää raitistuttuani saanut häneen sellaista kontaktia, että olisin voinut hyvittää tekemiseni. Jotenkin olen miettinyt sitä kuitenkin, etten enää saa tehtyä tekemättömäksi ja toisaalta mummoni kuitenkin tiesi minun raitistumisen, sekä opiskelun aloittamisen ja siitä seuranneen elämän muutoksen, joten kaikineen kuitenkin uskon hänen olleen minun puolestani hyvillään.

No sitten seuraavaan asiaan, joka kylläkin liittyy juuri tuohon mummoni kuolemaan. En ollut hänen hautajaisissaan. Se miksi en mennyt, johtui siitä, että olen äärettömän paljon tutkinut itseäni ja pyrkinyt opettelemaan elämään tätä elämää niin rehelliseltä pohjalta kuin suinkin se kohdallani on vain mahdollista. Se miksi en tuonne hautajaisiin mennyt, johtuu siitä, että aikaisemmin olen tehnyt asioita lähes aina sillä motiivilla, ettei vain kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa tekemisistäni. Nyt haluan elää elämääni siten, kuin se minun mielestäni kohdallani on oikein. Minusta tuntui vain siltä, etten halua hautajaisiin lähteä vain sen vuoksi, koska niin on tapana tehdä. Päätin, että menen tilaisuuteen sikäli, mikäli itsestäni tuntuu siltä, että mummoani kunnioittaakseni sen haluan tehdä, enkä kenenkään muun ihmisen takia. No minusta ei tuntunut siltä, joten jätin menemättä. Mietin asiaa päiväkausia ja tulin  siihen johtopäätökseen, ettei minun ratkaisuni vähennä yhtään sitä kunnioituksen määrää, jota kyseistä ihmistä kohtaan tunnen, vaikken hautajaisissa olisikaan.

Moni voi pitää ajatusmaailmaani outona, mutta isäni kuolema opetti minulle monen muun asian lisäksi sen, ettei minun tarvitse haudalle mennä seisoskelemaan, ollakseni jotenkin poismennyttä lähempänä. Hän on minun lähellä kokoajan, mukana matkalla, sydämmessäni, muistoissani. Joten tämän vuoksi en mummoni hautajaisiin sitten mennyt. Tai no jos 100%:sen rehellisiä ollaan, niin ehkä 10 prosenttiä syystä oli se, että edelleen minulla on nuo kirotut sosiaalisen tilanteen pelot, jotka rajoittavat elämääni paikoitellen melkoisesti.

No sitten tämä muu elämä. Se sujuu kyllä paikoitellen liiankin sutjakkaasti. Koulu etenee aikataulussaan ja lisäksi huomasin miettiväni ihmetellen sitä, kuinka todellakin palaset vain loksahtavat oikeille paikoilleen. Aikaisemmassa datanomi-koulutuksessani keskityin opiskelemaan hieman enemmän verkkosivustojen tekemiseen liittyvää ohjelmointia ja kuinka ollakkaan, sain tälle kevättä koulusta erään ohjelmointiprojektin, johon sisältyi osana myös juuri tuota verkkosivustoihin liittyvää koodailua. Saan tämän kevään aikana siis äärettömän paljon tärkeää lisäoppia asioista, joihin kuitenkin olen suunnitelmissani aikonut panostaa tulevaisuuden työnkuvaani miettien.

Asioilla on siis taipumus järjestyä, kunhan pysyn sillä kaidalla tiellä, johon Johdatus on minut tuonut, jo reilun neljä vuotta sitten. Kiirettä ja haasteita riittää, mutta onneksi vain päiväksi aina kerrallaan.

Vastuulliisuus vanhemmuudesta

Kas siinä otsikossa kiteytyy viime päivien asiat. Elämä todellakin tarjoilee eteemme jos jonkinmoisia tapahtumia. Viimeisin alkoi purkautua kuin itsestään viime viikon lopussa.

Kuten olen tainnut kirjoituksissani mainita, elämme tällaista uusioperheen elämää. Vaimollani on kaksi lasta aikaisemmasta liitosta ja he muuttivat viime syksynä meille asumaan. Kaiken kaikkiaan elämä on sujunut muutokset huomioiden yllättävän hyvin, eikä tämä viimeisinkään tapahtuma sinällään minun ajatustani asioista juurikaan muuttanut, mutta opetti jälleen elämästä yhden palasen lisää.

No itse tapahtumaan. Vaimoni vanhempi lapsi on nyt 12-vuotias, esimurrosikäinen poika, joka kaikki hänen elämänsä vaiheet huomioiden, on kyllä rauhallinen, kunnollinen ja kiltti nuori mies. Ehkäpä se, että itse olen kokenut lapsuudessani aika paljon, auttaa tässäkin tapauksessa itseäni ymmärtämään asioita hieman enemmän. No siis asiaan. Pojalta löytyi viikonloppuna erinäisiä tavaroita, joita hänellä ei pitäisi olla, koska itse huolehdimme siitä, että poika saa käyttää meidän valvonnassamme omia rahojaan, kunhan kyseessä on esim. jokin tarpeellinen ostos. No poika sanoi vielä toissailtana saaneensa tavarat koulukaveriltaan, mutta ihmettelimme silti asiaa kovasti. No sitten tapahtumat alkoivat todellakin purkautua kuin itsestään ja selvensivät asiat kerralla. Poika kävi eilen vaimoni kanssa asioilla ja eräässä kaupassa ollessaan, vaimoni kiinnitti kaupasta lähtiessään huomiota pojan omituiseen käytökseen. Tästä johtuen, vaimoni tiedusteli asiaa pojaltaan, joka loppuen lopuksi myönsikin varastaneensa kaupasta hetki aiemmin karkkia. No eilen ilta puhuttiin pojan kanssa ja tänäään soiteltiikin sitten puheluita asian tiimoilta ja lopuksi marssimme niihin kauppoihin myymälävastaavien jutttusille, joista poika sanoi tavaroita varastaneensa.

Sinällään asiat ratkesivat parhainpäin, mutta tilanne sinällään opetti myös itselleni paljon. Vaikka kuinka olemme yrittäneet asioista lasten kanssa jutella ja kehoittaneet heitä rehellisesti asioista puhumaan, niin tässä jälleen yksi esimerkki siitä tosi asiasta, ettei toisen ihmisen päänsisään pääse vaikka kuinka haluaisi. No sinällään tämä tapahtuma varmasti korjasi meidän perheessä asioita kummasti ja toivottavasti lapsi myös huomasi sen, että väärin tehdessään, asioista pitää kantaa vastuunsa. Toivottavasti myös tapahtuma hieman madalsi sitä kynnystä asioista puhumiseen, koska kuitenkin lapsen käytösksestä aina voi jotain päätellä olevan meneillään, vaikka toinen kuinka sanoisi muuta.

No loppupäätelmänä se, ettei allekirjoittaneen elämästä näytä todellakaan puuttuvan noita jännittäviä tilanteita, eikä vastuunottamista, nyt kun kaikki negatiiviset riippuvuudet ovat väistyneet ja sitä vastuuta jo hieman osaa ottaakkin kantaakseen, eikä toisaalta voi yhtään sanoa, että elämästä puuttuisi jännitystä, vaikken sitä jännitystä omilla edesottamuksilla enää ole hankkimassakaan.

Kaikella tarkoituksensa, niin uskon ja samalla sydämestäni asti toivon, ettei poika jatka enää toilailujaan, koska itselläni on vankka kokemus siitä tuhosta, jota tuollaisen käyttäytymisen omaksuminen aiheuttaa. No toisaalta pystyn omalta osaltani ehkä kertomaan muutamia esimerkkejä elämästäni pojalle ja tällä tavoin toivottavasti välttämään hänen elämästään muutamia karikoita. Korkeamman kädessähän tämä elämämme kuitenkin on, mutta omalta osaltamme, myös omilla valinnoillamme voimme tapahtumiin vaikuttaa.

Elää, rakastaa ja uskoa, vaikkei aina siltä tuntuisikaan.

Olen viime päivinä tullut itseni ja elämäni tutkimisessa siihen tulokseen, että ainakin minun alkoholistinen tunne-elämä myllertää edelleen aamusta iltaa kohti siten, että sen varaan rakentaessani, elämästäni ei puutu vauhtia, eikä vaarallisia tilanteita.

Ehkä juurikin siitä syystä huomasin nyt viikonloppuna pohtivani niinkin syvämietteisiä ajatuksia, kuin että elämäni tulee muuttumaan huomattavasti helpommaksi, oppiessani elämään ja hyväksymään sen, että minä elän, rakastan ja uskon, vaikkei aina joka hetki siltä tuntuisikaan.

Toisin sanoen huomasin itselläni suureksi helpotuksesi sen, ettei minulta kukaan vie pois elämää, rakkautta, eikä uskoa, vaikken perustakkaan enää niitä oman kipeän tunne-elämäni varaan. Itse asiassa huomasin tyyneyden tuulahduksen samassa hetkessä, kun tajusin olevani elossa koko ajan ja joka hetki, vaikka välillä pahalta tuntuukin. Samalla tavoin huomasin rakastavani elämäni valoa, puolisoani, vaikka välillä ei siltä tunnukkaan. Hän on minun sielunystävä, elämäni rakkaus, enkä osaisi kenenkään muun kanssa samalla tavoin olla oma itseni. Toisin sanoen tiedän rakastavani tuota naista, vaikkei se koko ajan olekkaan yhtä eufoorista, korvia huumaavaa tunnekuohua. Samoin olen opiinut hyväksymään sen, että elämäni perusta, usko Korkeamapaan Voimaan, ei enää perustu tunteisiin, eikä tekemisiin saati jatkuvaan suorittamiseen. Tuntuu ihmeellisen helpottavalta huomata elmässään tukipilarit, jotka eivät ole minkään tunnemylläkän heiluteltavissa.

Tänään siis elän, rakastan ja uskon, pienen sydämeni syvyyksistä asti..

Elämän hallinta

Minä olen jälleen ollut siinä "onnellisessa" asemassa, että elämässäni on viime aikoina ollut sellaisia tapahtumia, joiden myötä olen huomannut sen, kuinka pieni ihminen sitä onkaan ja kuinka vähän todellisuudessa elämän tapahtumiin voikaan vaikuttaa. Tästä on toisaalta seurannut kylläkin se, että olen huomannut aika hyvin sisäistäneeni AA:n 3. askeleen.. "Päätimme luovuttaa tahtomme ja elämämme.."

Ensiksi vaimoni kaksi leikkausta joulukuussa, sekä sitä seurannut leikkaushaavan tulehtuminen/toipumisen pitkittyminen. Toisekseen läheisen ystäväni kuolema. Sekä nyt viimeisimpänä, Rinssessamme, eli pienimmän lapsemme sairastuminen keuhkoputkentulehdukseen ja siitä seurannut hengenahdistus, sekä sairaalareissu.

Viimeisin tapahtuma sai alkunsa viime viikonloppuna, kun pienimmäisellä alkoi lauantai-iltana hengitys rohisemaan oikein urakalla. Sunnuntaina käytin häntä päivystyksessä, jossa lääkäri sanoi, ettei tuo ole mitenkään vakavaa. No seuraava yö meni sitten tytön kanssa valvoessa ja maanatai-aamulle menimme ensin terveyskeskukseen ja sieltä suoraa sairaalaan, jossa lääkäri kehoitti meitä jäämään tarkkailuun osastolle.

Itselleni tuo sairaalamiljöö on sievästi sanottuna, ahdistava. Paljolti tietysti johtuen aikaisemmasta elämästäni ja siihen liittyvistä lukemattomista kerroista, jolloin olin hoidettavana jos jonkun syyn vuoksi siellä. No jäimme tyttäremme kanssa sairaalaan, vaimoni palatessa kotiin huolehtimaan toisista lapsistamme. Aluksi minut valtasi ääretön ahdistus kaikesta. Mietin katsoessani pienen ihmisen työlästä hengittelyä, ettei minusta ole tähän. Ajattelin jo soittaa vaimoni takaisin sairaalaan, jotta pääsisin itse kotiin. Kuitenkin kuin merkkinä siitä, etten enää nykyään anna ahdistuksille valtaa viedä minun toimintakykyä, aloin miettiä asioita hieman järkevämmin. Huomasin ajattelevani, etteihän minulla tässä ole mitään hätää. Hätähän on pienimmäisellä, joten siitä seurasikin se, että onnistuin kääntymään pois itsekeskeisistä peloista, sekä suuntaamaan huomioni pieneen ihmiseen, joka oli todella kipeä.

Vuorokausi sairaalassa opetti minulle jälleen todella paljon. Sain rauhassa pohtia itseäni, sekä elämääni ja samalla muistella aikaa, jolloin elämä oli todella sekaisin. Elämää johon liittyi loputtoman monet taistelut omasta elämästä tuolla samaisessa sairaalassa. Täytyy myöntää, että melkoinen kiitollisuus valtasi mieleni, kun mietin entistä elämääni ja vertasin sitä nyky hetkeen.

Onneksi pieni tyttäremme alkoi voida paremmin ja pääsimmekin tiistaina taas kotiin. Mutta kuten tuolla aluksi totesin viimeiset muutama kuukausi on laittanut minut huomaamaan sen, ettei tässä olla mitään suuria mestareita, mitä elämän hallintaan tulee. Täytyy todeta, että onneksi niin minun, kuin perheenjäsenteni elämä on aivan jonkun muun käsissä kuin minun ja hyvä niin. Tapahtukoon siis Sinun tahtosi, eikä minun..

Läheisen kuolema

Minulla on ollut viimeisten neljän vuoden aikana mahdollisuus raittiuden myötä opetella tutustumaan itseeni ja sitä kautta olen opetellut myös pikku hiljaa enemmän ja enemmän omana itsenäni tutustumaan myös toisiin ihmisiin. Aikaisemmin en koskaan kokenut kuuluvani mihinkään. Missään en kokenut niin sanoakseni olevani osa jengiä. Lisäksi minulla ei oikeastaan koskaan ole ollut varsinaisia ystäviä, koska olen joutunut jo lapsuudessani kokemaan niin rankkoja pettymyksiä luottaessani ihmisiin, että katsoin parhaimmaksi olla koskaan päästämättä ketään lähelle.

No kaikki alkoi hitaasti muuttua raitistuttuani. Opettelin käymään vertaisryhmissä. Opettelin tutustumaan itseeni, samalla yrittäen olla mahdollisimman oma itseni ja antautumalla pikku hiljaa alttiiksi myös siihen tuttuun hylätyksi tulemisen pelon tunteeseen, alkaen tutustumaan ryhmässä käyviin ihmisiin.

Oikeastaan nyt mietittynä tuntuu hassulta todeta, että onnistuin tutustumaan erääseen ihmiseen kunnolla, vaikka juuri aloitellessani ryhmissä käyntiä, hän eräälle kertaa puhui itsestään todeten, ettei hän päästä juuri ketään lähelle, ystäväksi hänelle valikoituu vieläkin harvemmat. No minä tutustuin ja ystävystyin tämän kyseisen ihmisen kanssa. Hän oli minulle iso tuki varsinkin alkupuolella raittiuttani ja äärettömän paljon olen saanut oppia hänen avullaan.

Minulle oli järkytys, kun tämä minun ystäväni alkoi aivan yllättäen juoda. Sinällään hassua, koska mikä ihme se nyt on, että alkoholisti juo. No kuitenkin se oli minulle varsinainen shokki, paljolti siitä johtuen, että olin ehkä liiaksi tarrautunut tuohon ihmiseen raittiudessani, siis nyt sen vasta tajuan. No tuosta hetkestä on nyt kulunut osapuilleen kolmisen vuotta. Tuon kuluneen kolme vuotta ystäväni joi, yritti saada kiinni raittiudesta, joi ja taas yritti saada kiinni raittiudesta. Itse olin patrioottisesti saattamassa hänelle sanomaa  raittiudesta, ensi hätään niin tarmokkaasti, että olin itse totaalisen väsynyt. No sittemmin huomasin tuon touhottamisen taustalla olleen läheisriippuvuuteni, sekä toisaalta sen harhan, että minä pystyisin ihmisiä raitistamaan. Nämä osaltaan ovat juurikin niitä kokemuksia, joista olen äärettömän paljon oppinut. Surullista kaikessa, huomasin nyt ottaneeni viime aikoina tietoisesti etäisyyttä ystävääni, koska koin hänen juomisensa liian raskaaksi "katsella". Olimme viimeisen kerran yhteyksissä, kun hän kävi luonani marraskuun loppupuolella. No joulutervehdyksen hänelle laitoin, vain saadakseni jälkeenpäin kuulla, että hän oli jo kuollut ennen viestin saapumista.

Jännää tässä hetkessä on se, että vaikka huomasinkin itsessäni surua, ahdistusta ja välillä vihaakin tapahtunutta kohtaan, niin silti minulla on jotenkin ihmeellisen hyvä olla nyt. Tiedän tietysti kokemuksesta, kuinka helvetillistä on pakonomaisesti juoda, kun asialle ei voi yhtään mitään. Tämänkin ystäväni käytti kyllä kiitettävästi kaikkia keinoja, mutta jotakin jäi uupumaan, olisiko ollut sitten pohjalla oma haluttomuus elää, en tiedä. Eikä sillä tässä hetkessä ole sinällään mitään väliä. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu nyt siltä, että vaikka paljon pahaa tämäkin ihmispolo teki elämänsä aikana, vaikka nuorehko vielä olikin, nyt hän on paikassa jossa ei tunnu surua, eikä murhetta. No tämä on minun oma lapsenomainen katsontakanta asiaan, joten se sallittakoon minulle tässä hetkessä.

Loppuun täytyy vielä todeta se, että taas sain kokea yhden karmaisevan menetyksen, tullakseni huomaamaan karulla tapaa sen, että mikä tässä elämässä oikeasti onkaan tärkeää. Eli läheiset ihmiset, ystävät, perhe, raittius, itsensä hyväksyminen, sekä sitä kautta toisten ihmisten kanssa toimeen tuleminen. Ei siis se loputon kiire juosta itseään pakoon, samalla tavoitellen itselleen maallista mammonaa ja sen myötä jotakin ihme statusta maailman kartalla.

Pyrkikäämme arvostamaan ja olemaan kiitollisia niistä ihmisistä, jotka lähellämme tänään elävät. Huomenna kaikki voi olla toisin. Minä ainakin olen tänään onnellinen ja enemmän kuin kiitollinen vaimostani, lapsistani, sekä niistä harvoista ihmisistä, joita voin ystävikseni kutsua. Voikaa hyvin..

Luottamusta ja rauhaa

Joulun aika on itselleni ollut aina aikaa, jolloin tavalla tai toisella on halunnut rauhoittua. Vielä käyttäessäni päihteitä tuokin rauhoittuminen oli kovin toisarvoinen asia. Silloin tärkeintä oli olla mahdollisimman sekaisin.

Nyt kuluneet päivät ovat kiireestä ja tohinasta huolimatta olleet perus olemukseltaan todella rauhaisat. Itse olen ollut todella väsynyt, kun vaimoni leikattiin toistamiseen ja hänen on täytynyt keskittyä toipumiseen kotitöiden sijasta. Ei silti, olen kyllää nauttinut siitä, että olen lasten kanssa saanut laittaa meille joulua. Loppuen lopuksi joulu olikin kaikkineen aivan mahtava. Lapset olivat aivan sekaisin siitä lahja määrästä, jonka pukki tullessaan meille kantoi :)

Itselleni varsinkin tuo aatto-ilta oli kovinkin koskettava. Huomasin ajan parantavan vaikutuksen, sen ohella kun olen omaa osuuttani toipumisessani tehnyt. Onnistuin aikanaan tuhoamaan luottamuksen jokaiseen läheiseeni ja nyt viimeistään huomasin sen, että läheiseni ovat kaikki oppineet luottamaan minuun varmasti ensimmäistä kertaa elämässäni täydellisesti. Tuota luottamausta en enää aio menettää, vaika tiedän sen toisaalta olevan liiankin "helppo" tuhota. Vain yksi lipsauhdus entiseen tuohoiseen elämänmalliin ja luottamuksen uudelleenrakentaminen olisi kovin vaikeaa. Onneksi olen saanut oppia sellaisen tavan käsitellä eteen tulevia asioita, että tuohon entiseen pakenemiseen ei aivan heti tarvi turvautua tai ainakin nyt siltä tuntuu.

Olen seurannut viime aikoina televisiosta sarjaa, jossa seurataan muutaman riippuvuuksista kärsivän ihmisen taistelua kohti normaalia elämää ja eilen viimeksi tuota ohjelamaa katsoessani havahduin miettimään sitä, kuinka kaikki läheiseni varmasti ovat haltioissaan siitä, ettei heidän enää tarvitse minusta huolta kantaa, vaan he voivat aivan rauhassa elää omaa elämäänsä.

Huomisen jälkeen palailen taas muutamaksi päiväksi arkeen, kevään projektin aloittelun muodossa ja huomaan miettiväni sitä, että vaikkakin kevät tulee opintojen osalta olemaan varmasti raskas, uskon siitä jälleen päivä kerrallaan selviäväni, kuten elämästä muutoinkin.

Tänään minun on hyvä olla ja elää..Olen siitä todella kiitollinen..

Tunne-elämän myllerryksessä

Olen löytänyt itsessäni sellaisia kieroutumia, joiden kanssa en yhtään ihmettele käyttäneeni päihteitä, "jaksaakseni" päivästä toiseen. Näillä kieroutumilla tässä tapauksessa tarkoitan lähinnä kieroon kasvanutta tunne-elämääni, sekä ajatusmaailmaani noin yleensä. AA-teksteissä on seuraavanlainen maininta "Pelkäsimme omia ajatuksiamme ja yritimme päästä niistä eroon alkoholin avulla". Tuon lauseen voin ainakin minä oman kokemukseni valossa allekirjoittaa täysin, niin juoma-ajalta, kuin raittiina ollessanikin. Olen onnistunut vapautumaan suurimmista peloistani, kiitos itsetutkistelun, asioista puhumisen ja muutaman luotettavan henkilön myötävaikutuksella. Mutta silti minulla on vieläkin erinäisiä pelkoja sekä muitakin todella ahdistavia ajatuksia, jotka välillä sopivalla ärsykkeelllä aktivoituvat ja edelleen olen täysin voimaton omien mielikuvitusluomuksieni kanssa. Onneksi minun ei tarvitse enää pyörittää noita oravanpyörämäisesti pyöriviä ajatuksiani yksin, sitä kun ei kukaan selvinpäin kauaa jaksaisi.

No nyt siihen tämän hetken kokemukseeni asiaan liittyen. Vaimoni on sairastellut koko syksyn ja laukannut lääkärissä harvasen viikko. Tämän kuun alussa häneltä löydettiin eräänlainen kasvain mahasta, joka ensin todettiin olevan ns. veriluomi, joka leikkausessa poistettiin. No patologilta tuli sitten tarkentava lausunto, jossa todettiin kyseessä olevan jonkinlaisen kasvaimen ja tätä kirjoitellessani, vaimoni on sairaalassa leikattavana toistamiseen. No sitten tähän tunne-elämän sairauteen keskittyäkseni, olen viimeisten kuukausien aikana pyörittänyt päässäni tilanteesta johtuen jos jonkinmoisia variaatioita eri tilanteista. Kauheimmassa tilanteessani pääsin omien tunteideni vallassa niin pitkälle, että kuvittelin eräs ilta tullessani myöhään kotiin, että tältä sitten tuntuu tulla kotiin, kun toinen ei enä ole siellä. Tietysti en osaa kuvitella todellisia tunnetilojani lähellekkään todenmukaisesti, mutta jo nuo tunteet saivat minut ahdistumaan niin, että aloin itkeä, kuin vaimoni olisi jo kuollut. Tänään vein pienimmän lapsemme kanssa vaimoni sairaalaan kymmeneltä aamulla ja tuolta puoliltapäivin olen yrittänyt epätoivoisesti tehdä jotakin hyödyllistä, mutta mitään en ole omilta ajatuksiltani saanut tehdyksi. Odottavan aika on pitkä, sanotaan ja se kyllä pitää paikkansa. Vaikka kyseessä pitäisi olla "pieni" varotoimenpiteenä suoritettava leikkaus, niin ainakin minä olen vielä niin rikkinäinen ihminen kokonaisuudessa, etten saa ajatuksiltani rauhaa, ennen kuin kännykästäni alkaa kuulumaan "Aurinko kun päätti retken, siskoistaan jäi jälkeen hetken Päivänsäde viimeinen", siis kappale, joka on puhelimessani soittoäänenä vaimoni minulle soittaessa, mekun olemme kuin suoraan tuosta kyseisestä laulusta, varsinainen Päivänsäde ja Menninkäinen

En tiedä, tosissaan pahalta tuntuu tällä hetkellä, vaikka toisaalta luotan siihen, että kaikki menee juuri niin kuin on tarkoitettu. Enkä usko että meidän yhteinen matka on tässä hetkessä vielä päättymässä, vastahan se oikeastaan on aluillaan, vaikka 8 vuotta matkaa ollaan yhdessä tehtykkin, mutta päihdeongelma on enempi tai vähempi siitä verottanut vuoden jos toisenkin.

No josko tästä sepostelusta hieman voi aistia sitä, mitä tällä kirjoittamisellani haluan tuoda julki, eli sen ettei raittiuskaan ihmisestä, ihmistä kummempaa tee, eikä toisaalta ole tarvekkaan. Ihmiseksi tuleminen on ainakin omalla kohdallani se tavoite, jota kohti päivän kerrallaan itseäni tutkien ja nousevia asioita käsitellen tässä olen pyrkimässä.

Enpä olisi uskonut..

..että elämä voi muuttua näin totaalisesti päälaelleen. Toisaalta edelleen kyllä hyvällä tapaa, mutta samalla tässä hetkessä kaikki tuo hyvä, tuo mukanaan vastuun, joka välillä aiheuttaa aikamoista väsymystä. Mutta en valita.

Itselläni on ollut raskas syksy, vaikka kovasti antoisa samalla. Opiskeluissa olen tahkonnut kiinni(tai oikeastaan) kiirehtinyt jo aikatauluissa edelle. Perhe-elämä tuo oman vastuunsa, joka aina välillä tuntuu kyllä tosissaan raskaalta. Itsestäni kun tuntuu edelleen siltä että olen sama "pikkupoika", joka aina olen ollut. Poika joka ei osaa kuvitella koskaan aikuistuvansa. Tiedostan kyllä kasvaneeni kummasti viime vuosina, mitä henkiseen puoleen tulee, mutta silti ajoittain huomaan katsovani omia lapsiani ja miettiväni sitä, kuinka minulla voi olla nämä elämässäni. Kai olen siis osannut jotakin tehdä oikeinkin.

Jotenkin nyt juuri tuntuu tosissaan raskaalle. Onneksi vain fyysisesti. Olen onnistunut jälleen kruisailemaan "elämän moottoritiellä" sellaisella vauhdilla, että voimavarat alkaa kummasti olemaan etsimisessä. Onneksi kuitenkin ei ole enää kuin vajaa kaksi viikkoa joululomaan ja onneksi silloin voin levätä kunnolla. Vielä kun jaksaisi viimeiset rypistykset, eli neljä tenttiä ja yhden harjoitustyön kasaamisen. Sen jälkeen olen enemmän kuin valmis antamaan koulun olla taas hetken aikaa. Kunnes taas tammikuulla mennään, eikä meinata :)

On tämä ihmeellistä tämä elämä kaikinpuolin. Enpä olisi voinut kuvitella eläväni tällaista elämää vielä joitakin vuosia sitten. Päivä kerrallaan mennään ja hyvä tulee..

Mielenkiintoisia huomioita itsestä sekä ympäröivästä elämästä

Olen jälleen "joutunut" pohtimaan itseäni hyvinkin tarkasti viime aikoina. Kaikki lähtee jälleen siitä, että olen taipuvainen hankkimaan asioista eräänlaisia pakkomielteitä. Nyt sitten tässä syksyn mittaan olen opiskellut, kuin mielipuoli. Kohta on suoritettuna vuoden verran opintoja puolen vuoden periodilla. Kaikki liittyy kaikkeen, joten nyt sitten tuo liika suorittaminen on tuonut oman vivahteensa esimerkiksi perhe elämään. Kun isi opiskelee liian intesiivisesti, niin jokainen alkaa reagoida omalla tavallaan huomiota hakien.

Onneksi olen nykyään hieman enemmän sinut itseni ja omien negatiivisten luonteenpiirteitteni kanssa ja siten myös hieman alttiimpi itse tarkastamaan omia motiivejani, sekä tekemisiäni yleensä. Tänään alkaakin viimeinen kaksi viikkoinen joihin sisältyy yksi harjoitustyö ja neljä tenttiä. Sen jälkeen koittaa useamman viikon mittainen joululoma, jonka aikana keskityn totaalisesti perheeseeni, enkä koulumielessä avaa konetta ollenkaan.

Vaikka tämä elämä on jatkuvaa oppimista, niin silti tämä elämä entiseen elämääni verrattuna on valovuosia parempaa ja antoisampaa. Voikaa hyvin..

On niin helppoo olla onnellinen..

..ja tyytyy siihen mitä on, laulaa Olavi Uusivirta ja tänään allekirjoittaneen on helppo hieman hymyillen hyräillä tuota kappaletta epämusikaalisesti, mutta onneksi vain omassa päässään, ettei säikyttäisi ketään hengiltä ja yhtyä täysin rinnoin kappaleen lyriikkaan :)

Oikeasti huomasin miettiväni tänään sitä, kuinka pitkän ja tuskaisen matkan olen tehnyt, tullakseni tietoiseksi siitä armosta, joka on kaikkien meidän ulottuvilla, kun vain onnistuisimme löysäämään itsemme irti kaikista ennakkoluuloista ja niiden aiheuttamista peloista.

Ehkä kuitenkin hieman ajattelen tässä kaikkia niitä ns. "normaaleja ihmisiä", jotka heti kuulessaan sanan Jeesus, ottavat jalat alleen ja katoavat paikalta, sadatellen sitä, että kaikenlaisia hihhuleita sitä tämä tellus päällään kantaa ja kirjoitan hieman ehkä eritavalla omasta uskosta ja sen tuomasta uskomattomasta rauhan ja luottamuksen tunteesta. Se miksi "kaunistelen" kertomustani, johtuu vain siitä yksinkertaisesta syystä, että itse olen loputtoman monta kertaa omalla kohdallani saanut kokea sen, että itselläni nousee pelko, kun joku ihminen alkaa kertoa omasta uskostaan, enkä sitä halua tehdä, että säikyttelisin ihmisiä asialla, joka kuitenkin on kaiken äärettömimmänkin pelon sekä ahdistuksen vastakohta ja vapautus.

Oikeastaan minulla on sellainen etuoikeus, että voin tässä kirjoittaessani samaistua sekä ihmisiin, jotka elävät uskossa, että ihmisiin, jotka elävät ilman sitä, säikkyen kaikkea puhettakin kyseisestä asiasta. Omalla kohdallani usko on asia, jonka kanssa olen "taistellut" viimeiset kohta neljä vuotta. Tehden hirveän määrän "turhaa työtä" ja kokemut äärimmäisen paljon "turhia tuskatiloja", herätäkseni vain huomaamaan sen, ettei minun todellakaan tarvitse tehdä yhtään mitään, riittää kun vain ja ainoastaan luovutan turhat pelkoni, sekä ennakkkoluuloni ja opettelen uskomaan.

Raamatussa sanotaan, että 'Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan..' ja minä voin tuon lauseen taas todellakin allekirjoittaa. Kun ihminen tulee siihen vaiheeseen elämässään, ettei hänellä ole enää mitään, niin samalla ihminen saa äärettömät mahdollisuudet sisältävän armon, kokiessaan kaiken turhuuden ja tarkoituksettomuuden keskellä sellaisen "valaistuksen", jonka kokemisen jälkeen mikään asia ei enää ole ennallaan, itsestäänselvyys tai "vain kohtalon sanelema oikku". Ihmeellisintä asiassa on se, ettei ihmisen sinällään tarvitsisi menettää elämässään kaikkea, saadakseen osakseen sen armon, josta tässä rustailen. Omalla kohdallani se vaati vain kaiken tuhoutumisen, ennenkuin pystyin luovuttamaan omat pelkoni ja ennakkoluuloni ja opettelemaan uskon ensi aakkosia.

Sinällään olen miettinyt näitä asioita, puhunut ja kirjoittanut niistä jo tosi pitkään, mutta koska oma uskoni on pikemminkin hitaasti kasvanut ja vahvistunut, kuin se että olisin kokenut sinällään mitään yhtäkkistä "hurahtamista", niin siksi ehkä katsontakantani on hieman ns. "maanläheisempi".

Itseäni ja elämääni tutkiessani, olen omalla kohdallani tullut siihen tulokseen, etä tämä usko johonkin itseäni Suurempaan Voimaan, on yksinkertaisuudessaan se luottamus, joka elämästäni on aina puuttunut ja jonka vuoksi olen elänyt vailla tarkoitusta, erinäisten pelkojen ja ahdistusten vallassa. No sitten kun olen eräänlainen "luupää", joka ei ymmärrä sanojen 'lahja' ja 'armo' tarkoitusta, niin sen vuoksi oma matkantekoni on ollut täynnä tuskaa ja taistelua. Olen taistellut voidakseni luovuttaa.

Tänään ymmärrän myös sen, ettei muuta tietä omalla kohdallani olisi ollutkaan, koska silloin jos olisin ilman mitään tuskan kokemusta tai ilman minkäänlaista taistelua saati loputonta järkeistämistä saanut kokea samanlaisen ajatusmallin, niin olisin ylpeyttäni, sekä omahyväisyyttäni ajatellut sen omaa mahtavuuttani saavuttaneeni, jolloin olisin sen samantien myös menettänyt, aivan kuten tienvarteen kylvetty siemen ensin puhkeaa oraalle, mutta vain juurettomuuttaan kuihtuakseen.

Ymmärrän siis sen, että todellakin tässä ajassa, tässä elämässä kaikella on tarkoituksensa ja lopullinen päämäärä ei ole mitattavissa maallisella mammonalla tai sen suunattomalla haalimisella. Omalla kohdallani onnellisuus ja tasapainoinen elämä ei perustu materiaaliin, vaan pelkästään henkiseen ja hengelliseen sopusointuun, eikä siten ole mitenkään verrannollinen siihen, kuinka hyvin tai hyvin huonosti taloudellinen tilanteeni on. Omalla kohdallani lopullinen päämäärä ja sen arvo on mittaamaton, sekä iankaikkinen.

Siis voin omalla kohdallani todeta, että elämälläni todellakin on jokapäiväinen tarkoituksensa ja se tarkoitus on perille pääseminen. Näillä miettein, voikaa hyvin..

Kiirettä, mutta toisaalta, ah, niin rauhaisaa elämää.

Taas huomaan ajan rientävän liiankin vauhdilla. Jälleen on kulunut melkein kuukausi, kun olen tänne ehtinyt viimeksi kirjoitella. No siitä huolimatta elämä soljuu tasaisen rauhallisesti päivä kerrallaan eteenpäin, vaikka hetkittäin huomaan kiireen tuoman tunteen siitä, etten millään ehdi tekemään kaikkea, mitä haluaisin tehdä.

Toisaalta olen pyrkinyt miettimään asiat siten, että jokainen päivä teen ne asiat, jotka siinä päivässä tuntuvat olevan tärkeimmät, enkä siis juuri voi syyllisyyttä kantaa siitä, jos nyky hetken elämässäni noita tärkeitä asioita on siunaantunut aivan riittämiin.

Itseni tutkistelemisesta on alkanut tulla jo arkipäivää. Jokainen päivä huomaan miettiväni itseäni, omia tunteitani, ajatuksiani, sekä yleensä sitä, kuinka tätä elämää opettelen annetuilla työkaluilla elämään.

Hetkittäin huomaan silti sen, että entinen, kieroutunut ja kipeä ajatusmaailma vaanii aivan kulman takana, kuin odottaen mahdollisuutta hyökätä tuhoamaan kaiken sen, minkä viimeisten vuosien aikana olen itsessäni suurella työllä saanut muutettua paremmaksi. Onneksi kuitenkin olen siinä onnellisessa asemassa elämässäni, että minulla on useita eri kanavia purkaa omaa itseäni, sekä kussakin hetkessä hankalalta tuntuvia tuntemuksia. Minulla on säännöllisesti ryhmät, terapia, sekä ainakin kourallinen ihmisiä, joille voin soittaa mihin vuorokauden aikaan tahansa, mikäli liian ahdistava olo pääsisi yllättämään. Toisaalta olen kuitenkin saanut viime ajat elää ja opetella nauttimaan elämästä siten, ettei noita edellä kuvaamiani ahdistuksia ole juurikaan näköpiiriin ilmaantunut. Toisaalta tiedostan tämän johtuvan siitä yksinkertaisesta syystä, että jatkuvasti mietiskelen, sekä tutkin omaa itseäni ja omia vaikuttimiani, pitäen samalla huolen siitä, että jonkin ahdistavan ajatuksen eksyessä näkyville, voin samantien sen puhua pois painamasta.

Tuntuu ihmeelliseltä miettiä sitä kuinka minun on aina ollut hankala luottaa keneenkään ja samalla kuitenkin todeta se, että tässä hetkessä oma tasapainoni säilyminen perustuu siihen tosi asiaan, että olen uskaltautunut luottamaan muutamaan ihmiseen niin paljon, että voin puhua heidän kanssaan asiasta kuin asiasta, miettimättä yhtään sitä, kuinka he minua voisivat asioilla vahingoittaa. Toistaalta kaikki tuo luottamus perustuu osaltaan siihen, että olen alkanut tiedostaa oman itseni, eikä minulla ole kylläkään enää sellaista kuvitelmaa itsestäni, joka joku ihminen voisi tuhota pettäessään minun häntä kohtaan osoittamani luottamuksen.

Onnekseni olen elämässäni saanut kohdata todella vaikeita asioita yhdessä rakkaan vaimoni kanssa ja siten osaltaan olemme kasvaneet yhdessä vaikeuksien väistyessä siihen elämänmalliin, jossa parisuhde perustuu molemminpuoleiseen rehellisyyteen, toisen kunnioittamiseen, sekä kaikesta puhumiseen. Harvassa on sellaiset päivät, jolloin ennen nukkumaan menemistä, emme puhuisi päivän tapahtumista ja samalla asioista jotka sillä hetkellä mielessä pyörivät.

Nyt olen saanut kuluneen viikon ottaa hieman ns. loman kannalta ja samalla saanut hieman ladata akkuja, jotta taas jaksan seuraavan rutistuksen, joka huomenna alkaa ja kestää melkein Jouluun. Tuo rutistus pitää sisällään useita projekteja, tenttejä ja harjoitustöitä koulussa. Viisen lapsen ja vaimon huomioimista kotona, sekä kaiken sen handlaamisen, jota kohdallani oman osuuden tekemiseksi jok'ikinen päivä kohdallani tykkään kutsua.

Silti jälleen kerran voin todeta olevani onnellinen kaikesta siitä armosta, jota elämässäni jälleen tänäänkin saan kokea. Voikaa hyvin..

Mielikuvitus, tuo vekkuli mielikuvitus

Olen viime päivät jälleen potenut sitä, että mielikuvitukseni maalailee mitä omituisimpia visioita asioista, joita minun ei edes sen kummemmin tarvitsisi miettiä. Kaikki kiteytyy luottamukseen tai paremminkin siihen, että alkaa epäillä luottamusta asiassa, jossa sitä todellakaan ei tarvitisisi epäillä. Toisaalta olen oppinut siihen ajatusmalliin, että kaikella ja todellakin tarkoitan kaikella on joku syvempi tarkoituksensa. Niin siis tälläkin mielikuvituksen lennolla tässäkin tapauksessa varmasti on.

Jotenkin tuossa päivällä mietin sitä, miksi ihmisen elo täällä ajassa on jatkuvaa taistelua itsensä ja erinäisten asioiden kanssa. Jos joskus saa häivähdyksen sellasesta ajatusmallista, joka tuntuu käsittämättömän hyvälle, niin jo kohta seuraavassa hetkessä päästä pulppuaa mitä ihmeellisempiä ajatuksia ja tuo käsittämättömän hyvä olo on kadonnut kuin tuhkana tuuleen.

Toisaalta lohdutan itseäni juuri sillä, että kaikella on suurempi merkityksensä, eikä minun tarvitse kaikkea aina järjellä käsittääkkään. Jatkuvaa kasvuahan ja sen mukanaan tulevaa kipuiluahan tämä elämä todellisuudessa taitaa olla ja se haavekuva siitä, että oppisi elämään niin sovussa kaiken kanssa, ettei koskaan mikään purista, taitaa kuopata itse itsensä omaan mahdottomuuteensa.

Kuitenkin kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä, että elämäni on tällaista vaiherikasta, mitä ajatuksiin ja tunnetiloihin tulee, elämäni on kuitenkin elämää isolla E:llä.

En tiedä, olisi joskus kiva päästä siihen mielentilaan, ettei tarvitsisi jatkuvasti miettiä murehtivansa jälleen turhia. No ehkä kaikki ajallaan. Eikä toisaalta kun miettii sitä, mistä allekirjoittanut on aloittanut matkansa tekemisen muutama vuosi sitten, tulisi olla yhtään kärsimätön itsensä kanssa. Päivä kerrallaan..

Lopuksi siteeraus eräästä tekstistä, joka aina saa kaiken oikeisiin mittasuhteisiin, vaikka kuinka todellisuutta omalla mielikuvituksen väärinkäytöllä yrittäisin vääräksi värittää..

"Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa.."

Aitoa elämän ihmeellisyyttä

Nyky hetkessä minut on vallannut aivan sanoin kuvaamaton rauhan tunne. Tiedostan tuon tunteen johtuvan pitkällisen taistelun tuoman tuskan kautta tapahtuneesta hellittämisestä. Ryhmiemme kirjallisuudessa tuosta tuskasta puhutaan hyvin tilanteeseeni sopivalla tavalla ja olen muistaakseni jo kerran siteerannut tuota teksitin pätkää siinä toivossa, että joku kaunis päivä taisteluni tuottaisi kauan kaipaamani hyväksymisen ja turhan taistelun hellittämisen.

"Tuska on kaiken hengellisen kasvun koetinkivi. Juomisen tuskat kulkivat raittiuden edellä, sekä tunne-elämän myllerrykset tyyneyden ja mielenrauhan edellä."

Jotenkin minusta tuntuu silti ihmeelliseltä elää tätä elämää nyt kuin uudestisyntyneenä. Entisestä sekopäisestä sekakäyttäjästä on erilaisten taisteluiden tiimellyksessä kehkeytymässä rauhallinen, ymmärtäväinen, suvaitsevainen ja toisia ihmisiä, sekä itseään rakastava ja kunioittava ihminen.

Nyt minulla on sitten ollut mielessä se, että kuinka onnistun omalta kohdaltani saattamaan ihmisille tietoisuuteen sen, että elämästä voi oikeasti nauttia. Siis oikeasti nauttia, ilman minkäänlaisia vaatimuksia mihinkään suuntaan. No tuokin asia hoituu juuri niin, kuin se on tarkoitetu hoituvaksi.

Esimerkkinä voin kertoa erään viimepäiväisen kokemukseni. Tämä tapahtuma kuvaa kylläkin pelkästään nykyistä suhtautumistani raha-asioihin. Aikaisemmin elin sillä ajatusmallilla varustettuna, että ihmisen onnellisuus olisi suoraan verrannollinen ihmisen taloudelliseen tilanteeseen tai ainakin siihen, minkälaisen kulissin ihminen kykenisi omasta taloudellisesta tilastaan luomaan. Onneksi olen kasvanut nyky hetkessä kauas tuosta ajatusmallista. Muutoin joutuisin vielä todella pitkään kärsimään aivan turhasta murehtimisesta, tavoitellessani maallista mammonaa ja sen mukanaan tuomaa hetkellistä hyvän olon tunnetta. Sen sijaan nyt saan elää tuo hyvänolontunne sydämessäni jok' ikinen päivä, eikä se ole mitenkään verrattavissa siihen tosi asiaan, ettei minulla, eikä perheelläni ole todellakaan mitenkään turvattua tämä eläminen taloudellisesti.

Eilen esimerkiksi jouduin soittamaan kylämme seurakuntaan ja pyytämään avustusta, jotta saisimme ostettua ruokaa loppuviikoksi, kun perjantaina tulisi jälleen rahaa. Ei tuossa sinällään ole mitään pahaa, enkä koe sitä muutenkaan mitenkään huonona asiana, päinvastoin. Tuo seurakunnan antama apu on korvaamatonta meillekkin aina välillä ja se jälleen osaltaan saa minut kiitolliseksi siitä tosi asiasta, että täällä meidän kotimaassamme on sosiaaliturva ja muut asiat aika hyvällä tolalla.

No sitten itse asiaan. Menin eilen paikalliseen kauppaan osatamaan siis ruokaa perheellemme tuolla kyseisellä avustuksella. Eikä siinä mitään, että kaupassa täytyy aina yhden ostoksen jälkeen käyttää taskulaskinta, jotta tietää tarkasti, että mitä ostokset maksavat, ettei avustuksen suuruutta ylitä. No siinähän tietysti menee oma aikansa, kun tekee ostokset tuolla tavoin. Sitten väsyneenä, mutta onnellisena lykin ostoskärryjä kassalle, jotta saan "maksettua" ostokset ja pääsen niitä viemään kotia. No kuinkas kävikään. Ystävällinen kassa-täti sanookin, etten voi kyseisellä osto-osoituksella ostoksiani maksaa, koska tuo kyseinen lappunen on kirjoitettu vaimoni nimelle. Eli ei auttanut muu, kuin hieman hämillään poistua takavasemmalle samalla sanoen, että vaimoni tulisi hetken päästä "maksamaan", eli allekirjoittamaan tositteen. Soitto vaimolle kotiin ja hän kävi kaupassa minun tultuani ensin kotiin katsomaan lapsia.

Aikaisemmin olisin kironnut tilannetta, omaa huonoa tuuriani, sekä pyöriskellyt armottomissa häpeän tunteissa ja ties minkälaisissa tuskatiloissa kyseisen tapahtuman johdosta. Nyt kuitenkin ajelin hymyssä suin kotiin, miettien vain kiitollisena sitä, että tuo tapahtuma osaltaan palautti minut jälleen hetkeksi entiseen elämääni ja toi mieleeni ne loputtoman monet erilaiset häpeän kokemukset ja totesin silti kaikesta huolimatta eläväni tässä hetkessä parasta elämää, mitä minulla on koskaan ollut.

Kaikki tämä johtuu siitä, etten enää turhaan aseta itselleni, enkä kenellekkään muulle minkäänlaisia vaatimuksia mihinkään asiaan, vaan pyrin elämään joka päivä, päivän kerrallaan hyväksyen sen tuomat erilaiset tilanteet ja asiat sellaisina, kuin ne kulloinkin annetaan. Siis juuri tuo turhasta taistelusta luopuminen ja vastaanpanemisen sijasta, asioiden hyväksyminen ovat auttaneet minut nyt siihen rauhalliseen, tyyneen ja kiitolliseen mielentilaan, josta olen haaveillut todella kauan.

Mistä sitten tällainen hyväksyminen tulee? Minun kokemuksellani se tulee ensin siitä, että ihminen käy kaikki järkeistämisen ja kaikenlaisen muunkin ajatusmallien tuomat tuskatilat. Tästä tuskasta kasvaa se hyväksymiseen johtava nöyryys, joka osaltaan muuttaa ihmisen koko suhtautumisen elämään. Omalla kohdallani tuon muutoksen toi se oivallus, ettei minun enää tarvitse taistella minkään, eikä kenenkään kanssa. Riittää yksinkertaisesti se, että luovun siitä kuvitelmasta, että minun uskoni tai luottamukseni johonkin minua Suurempaan Voimaan olisi kiinni siitä, miltä minusta tuntuu. Tämä oivallus porautui tajuntaani eräänä ryhmä-iltana, kun eräs ihminen puhui omasta elämästään ihanan rauhalliseen äänensävyyn, todetan vain hänellä kaiken taistelun tauonneen siinä hetkessä, kun hän lakkasi tarkkailemasta omia tunnetilojaan ja vain yksinkertaisesti teki omaan haluun perustuvan ratkaisun uskoa.

Omalla kohdallani tuon asian tajuaminen on tehnyt mahdolliseksi sen, että voin joka aamu herätä siihen todellisuuteen, että tapahtuipa kyseisenä päivänä mitä tahansa, nuo tapahtumat ovat tarkoitettu minun parhaakseni, ajatellen kokonaisvaltaista kasvuani täällä ajassa, matkalla kohti ikuisuutta. Omasta uskostani on rakentunut nyt niin tukeva kivijalka, että sen päälle pystyn täysin antautuneena, ilman minkäänlaisia vaatimuksia, päivä kerrallaan rakentamaan tulevaisuuttani, samalla luottaen täydestä sydämestäni siihen, että minusta pidetään huolta, minua kannetaan joka päivä, eikä enää koskaan mitään tarkoituksetonta pahaa minun elämässäni tapahdu.

Olen oppinut uskomaan..joten minun on todella hyvä olla..ja helppo elää, päivän kerrallaan.

Hellittämisestä seuraavan rauhan tarkastelua ja ihmettelemistä

Minulla on ollut viime viikot todella armotonta kiirettä ja stressiä. Hyvin pitkälti tuo kaikki liittyy viime kevääseen ja siihen, kuinka silloin opiskellessani väsytin itseni niin totaalisesti, että opinnoissa tapahtui hienoista jälkeen jäämistä.

No nyt kesän jälkeen olen sitten ladatuin akuin pyrkinyt saamaan opintojani ajantasalle ja todella kiitollisena voin jo nyt todeta niiden olevan juuri aikataulussa, vaikka ensimmäinen tavoitteni oli saattaa opinnot aikatauluun jouluun mennessä.

Viimeiset 3 viikkoa ovatkin sitten olleet sisällöltään hyvinkin työn täyteisiä, mutta tässä hetkessä en valita ollenkaan, päinvastoin. Tein ahkerasti töitä ja tietysti samalla pitäen tarkasti huolta sekä omasta raittiudestani ja sen hoitamisesta, että siitä ettei perhe jäisi kovin paitsioon. No nyt sitten viime viikonloppu olikin oikeastaan tämän aherruksen yksi kliimaksi, kun minulla oli samalle aamupäivää 3 tenttiä tehtävänä.

Jotenkin minulla tuli torstai illalle sellainen olo, että jo kauan perheessä pyörinyt flunssa alkaisi jyllätä myös allekirjoittaneessa ja niinhän siinä kävikin, että perjantaina olikin jo kunnon romuska päällä. Lähdin silti päivällä kohti koulua sillä asenteella, että menen tasan niin pitkälle, kuin voimat riittäåä, enkä yritäkkään yhtään enempää. Oikeastaan olin siinä kunnossa, että omat voimani riittivät juuri siihen liikkeelle lähtemiseen. Sen jälkeen elin vain hetken kerrallaan ja odottelin, kuinka asioissa käy. No hyvin kävi. Ihmeellisintä asiassa on se, että kasvoin huomaamaan itsessäni vuosikymmeniä vaivanneen vaatimusten asettelun ja sen tuomat ylimääräiset paineet eri tilanteissa. Nyt kun menin ja tein asioita ilman minkäänlaisia ennakkoon mietimisiä ja ilman mitään vaatimuksia tai onnistumisen pakkoja, asiat sujuivat ja vieläpä äärettömän helposti. Huomasin sen tosi asian, että itselläni suurin osa erilaisista ylimääräisistä stresseistä tilanteissa juontuu juurikin tuon onnistumisen pakon ympärille. Nyt kun menin tilanteisiin ilman miettimisiä ja ennakoitua onnistumista/epäonnistumista, huomasin asioiden sujuvan kuin itsestään. Eikä siinä vielä kaikki. Kun olin esim. tentti tilanteessa, niin osasin vastailla kysymyksiin aivan eri tavalla, koska tilanteesta puuttui kaikki se ylimääräinen suorituspaine. Kaikki siis siitä yksinkertaisesta syystä, että osasin hellittää ja lähteä liikkeelle vain katsoakseni saisinko tentit tehdyksi vai en. Eli toisin sanoen sillä asenteella, että jos en nyt niitä jaksa/kykene tekemään, teen ne sitten seuraavassa mahdollisessa paikassa.

Tämä on allekirjoittaneen elämässä niiiin iso muutos, ettei sitä voi sanoin kuvata. Aikaisemmin olen elänyt sellaisten turhien paineiden alla, ettei sitä käsitäkkään ellei ole samassa jamassa elänyt. Tuntuu tyhmältä myöntää se, että olen jo jonkin aikaa tiennyt sen, ettei elämässäni/tekemisissäni ole enää mitään muuta vaatimuksien asettajaa kuin minä itse, mutta sen tiedostaminen ja siitä luopuminen onkin sitten aivan eri asia. Nyt onnellisena jälleen voin todeta saaneeni taas palasen lisää sitä kauan ja hartaasti tavoittelemaani mielenrauhan sisältävää elämänmallia. Oikealla tiellä siis ollaan ja päivä kerrallaan möngitään kohti parempaa.

Lopuksi haluan siteerata erästä tekstin pätkää, jonka tuossa yhtenä iltana lueskelin. Siinä piirtyy juuri se itsensä hyväksyminen, jota allekirjoittanut on elämässään kaivannut ja kauan.

Sinä olet hyvästä syystä se, joka olet. Olet osa upeaa suunnitelmaa. Olet arvokas, täydellinen ja ainoa laatuasi, mies tai nainen, Jumalan tilaustyötä.

Russell Kelfer

Ajatuksiani tämän hetken elämästä

Ajajttelin vaihteeksi päivittää ajatuksiani nyky hetken elämästäni. Paljon tapahtuu koko ajan ja nyt olen huomannut itsessäni jo hieman hyväksyntää sen suhteen, millainen tässä hetkessä olen. Asia jota kohti olen tietoisesti pyrkinyt koko ikäni. Hyväksyä itsensä sellisena, kuin on.

No mitä tuo sitten tarkemmin ottaen tarkoittaa? Minun kohdallani sitä, että pyrin ottamaan jokaisen päivän vastaan sellaisena, kuin se annetaan ja hyväksymään itseni osana kokonaisuutta, ilman että jatkuvasti tarvitsisi taistella oman keskeneräisyytensä kanssa. Välillä päivät sisältävät tapahtumia, joita kohtaan minulla edelleen nousee pelko, mutta nyt olen tietoisesti pyrkinyt menemään noita tunteita päin, enkä lähtemään heti pakosalle. Sen olen oppinut aivan vasta, että kohtaamalla omat mielikuvituksen tuomat pelkotilat, niiden kanssa oppii elämään siten, että ne väkisinkin pienenevät päivä päivältä.

Tässä hetkessä ymmärrän sen, että aikaisempi elämäni on muovannut minusta sellaisen ihmisen, joka tarvitsee jatkuvaa itsensä tutkimista, asioista puhumista ja sitä kautta koko ajan lisääntyvää oman itsensä tuntemusta, kyetäkseen elämään täysipainoista, antoisaa elämää.

Kuitenkin minun on nyt todettava jälleen se, että niin täysipainoista elämä on jo nyt kaikkineen, etten enää juurikaan kaipaa elämääni mitään. Oikeastaan ainoita asioita, joita tässä hetkessä kaipaan, on se pikku hiljaa, hitaasti ja varmasti kasvava luottamus toisiin ihmisiin ja sitä kautta luottamus myös siihen, että jos jotain hyvää tapahtuu, se ei tarkoita automaattisesti sitä, että jotakin pahaa on tapahtumassa.

Välillä edelleen käyn itseni kanssa taisteluita turhaan, kun pelkotilat valtaavat, mutta toisaalta alan osata jo suhtautua niihin myös siten, etteivät ne enää minua lamauta, vaan kykenen niitä kohtaamaan ja sitä kautta aina oppimaan jotakin lisää.

Tässä hetkessä takana alkaa olemaan toisaalta raskas, mutta toisaalta jälleen myös sitä kautta armottoman paljon antanut viikko. Viikko joka toi tullessaan äärettömän paljon lisää tietoutta siitä, kuinka kieroksi ihmisen ajatusmaailma viinan ja pillereiden kanssa voikaan kääntyä. Minun onnekseni minulla on tässä hetkessä sekä kanavat, että työkalut, joiden avulla päivä kerrallaan purkaa ja oikoa noita kieroutumia.

Kiitollisin mielin jälleen kohti uutta viikkoa ja uusia haasteita..

Kuntoutuksessa: Päivä nro 11

Tämäkin päivä lähti käyntiin tavallisen varhain.

Mieleeni tuli eilen illalla nukkumaan alkaessani sellainen asia, kun alkoholistin elämässä on eräänlaisia mahdollistajia hänen juomiselleen, että mahdankohan minä olla samanlainen mahdollistaja Maisan elämässä hänen kontrolloidessaan tekemisiäni.

Ei muutoin, mutta kun olen eräänlainen "joo-joo-mies", niin ehkä hänen on helppoa kontrolloida minua ja tekemisiäni. Jos sen sijaan sanoisin tarpeeksi tiukasti oman kantani asioissa, niin ehkäpä hänkin ajan myötä huomaisi omat vahvuutensa ja jättäisi minun tarkkailemiseni vähemmälle.

Tänään oli minun vuoroni esitellä oma sukupuuni, eikä yllättävää kyllä jännittänyt juuri laisinkaan.

Mitähän siitä mahtaisikaan olla aikaa, kun tosissani aloin tapella omien paniikkieni kanssa..olisiko jotakuinkin pari vuotta. En kyllä ikinä olisi kuvitellut pystyväni näin tasapainoiseen elämään sen kanssa. Ihminen näköjään kykenee paljoonkin, mikäli tahtoa on tarpeeksi. Mihinkähän mahdan päästä alkoholismini kanssa parissa vuodessa, jos nyt olen kaikkineen kahden vuoden takaiseen aikaan verrattuna jo näin pitkällä tuon paniikkihäiriöni kanssa? Ehkäpä vuonna 2008 osaan jo elää alkoholismi-sairauteni vaatimalla tavalla tasapainoista ja hyvää elämää.

Mitähän sitä muuta? Maisa purki vihansa syitä ja kaikkineen hyvin meni.

No sitten mietin omia touhujani täällä ja huomasin ehkä liiallisuuteen asti miettineeni muiden huolia. Hyvänä esimerkkinä Simpan lomaa huolehdin, ettei poika vaan sortuisi. Jotenkin on ollut vain olo, ettei hän ole erityisen vahvoilla, mutta tämän jälleen kirjoitettuani aion keskittyä vain ja ainoastaan itseeni ja itseni hoitamiseen.

Simppa kertoi jo päivällä ruokatunnilla laatineensa listan, jossa hän oli purkanut omien sanojensa mukaan vihaa muita ryhmäläisiä kohtaan. Hän oli laatinut listan syistä, miksi hänen mielestään itse kenekin kuntoutus ei onnistuisi. Toisaalta hän meinasi, ettei uskalla listaansa esittää, peläten ihmisten reagtioita ja taas toisaalta hän kertoi esim. minun puhuvan kuin politikko "paljon ja paskaa". Se miksi hän jo illalla sen minulle kertoi, johtui siitä, että sanoin, ettei hän minua saa suuttumaan omilla mielipiteillään, kuten ei saanutkaan :)

Myönnän tuosta lauseesta sen, että olen hyvinkin kova puhumaan, mutta toisaalta aina paskan puhumisesta en niinkään tiedä, voi hyvinkin olla :) Olenhan ei perussuomalainen mies, eli puhun ja pussaan :)

No hieman mietittyäni asiaa, tulin siihen tulokseen, että jos esim. huomenna Simppa esittelisi avoimesti oman listansa ryhmäläisille, niin en välttämättä tiedä niinkään muista, mutta ainakin Maisa lataisi omat mielipiteensä takaisin ja epäilen kyllä, ettei hän olisi ainoa.

Seuraavassa oma päätelmäni asiasta. Simppa lähteiessään lomalle "ärsyttää" porukkaa suuttumaan ja latelemaan hänelle ja siten hänellä olisi "oiva syy" retkahtamiselle, kun ryhmäläisetkin hänelle ovat vihassa. Jos olen hieman vainoharhainen, niin autuaan onnellisena sen kyllä myönnän.

No kuten aikaisemmin taisin jo todeta kertaalleen, nyt loppuu toisten ihmisten murehtiminen ja alkaa keskittyminen omaan toipumiseen.

Taas "vaihteeksi" hyvä päivä, huomiseen!

Terapian tarpeessa osa 24: Lomalta paluu

Kävin kuuden viikon tauon jälkeen jälleen terapeuttini luona juttelemassa. Tuntui jännältä kertoa hänelle kaikki se hyvä, mitä kulunut kesä on tuonut tullessaan, niin minulle henkilökohtaisesti, kuin meille perheenä.

Ihmettelin itseäni myös siitä, että uskalsin suoraan kertoa hänelle sen, kuinka oma ajatusmaailmani on liikkunut tasaisen varmasti kohti kaikki olosuhteet hyväksyvää tasoa. Oikeasti olen miettinyt monesti viime aikoina sitä, kuin ihmeen kaupalla minusta entisestä totaali-sekopäästä voi tulla näinkin tasapainoisesti ajatteleva ihmisolento.

Nyt sitten aloitellaan arkea aivan toden teolla. Huomenna isommat lapset aloittavat koulun ja siinä varmasti on haastetta meidän aikuistenkin arkeen. Jotenkin kuitenkin olen oppimassa oikeasti luottamaan siihen, että asiat kyllä sujuvat juuri niin hyvin, kuin on tarkoitus. Ilman että minun tarvitsee turhaan menettää yöuniani niiden murehtimiseen.

Lopuksi tähän pikapostaukseen täytyy vielä lisätä se, että jos tämä vaimoni vanhempien lasten meille muuttaminen otti kaikkineen aikaa prosessina melkein 7 vuotta, niin silti asiat sujuvat kuten meille on parhaaksi. Tuskin minäkään olisin jaksanut pahimmassa elämänvaiheessa huolehtia yhtään enempää voista lapsista, kun en oikein jaksanut huolehtia itsestänikään. Jotenkin kaikkineen elämä ja asiat siinä ovat kuitenkin kulkeneet siten, että uskon siihen, kun ristin illalla käteni kiittääkseni kaikesta mitä elämäni nyky hetkessä on ja samalla pyytäen asioihin sellaiset muutokset, jotka minulle ja perheelleni ovat parhaimmat, niin asiat kyllä järjestyvät. Tuskin samalla silmänräpäyksellä, kuten aikaisemmin olen turhautuneena usein tuskaillut, mutta ne järjestyvät juuri siten ja juuri siihen aikaan, kun ne parhaiten kokonaisuuteen sopivat.

Alkaisikohan tätä isiä hieman jo ramaista pitkän päivän iltana, kun tuo teksti tuppaa olemaan taas hieman sekavaa, mutta toivottavasti tästä on aistittavissa se ääretön kiitollisuus, joka minulla tällä hetkellä elämässäni on. Good night Finland..where ever you are..take care you all =)

Suuria muutoksia, sekä pohdintaa sen tiimoilta

Minulla on jälleen iskenyt päälle tällainen pohdinta vaihde. Mietin tuossa sellaista asiaa, kun en oikein koskaan ole osannut olla ihmisten kanssa "normaalisti" tekemisissä. Olen aikaisemmin elänyt sellaisessa ympäristössä, jossa toisten ihmisten hyväksikäyttö on ollut normaalia, jopa sairaalla tavalla suotavaa. Tietysti tähän asiaan vaikuttaa hyvin paljon se, että lapsuudenkotini oli alkoholistinen, sittemmin itsestäni tuli alkoholisti jne. Joten olen elänyt myös sairaissa parisuhteissa.

Nyt kun olen opetellut elämään sellaista elämää, jossa pyrin hyväksymään jokaisen ihmisen sellaisena, kuin hän on ja aina tarpeen vaatisessa tutkimaan ja muuttamaan itseäni olosuhteita vastaavaksi, olen tullut huomaamaan sen, että ihminen oikeasti tarvitsee terveellä tavalla ihmisiä ympärilleen. Huomasin tuossa vasta sen, kuinka hyvällä mallilla minulla asiat nyt on tämän asian suhteen. Minulla on yksi todella hyvä ystävä. Minulla on puoliso, jonka kanssa puhun kaikesta. Minulla on lisäksi kourallinen ihmisiä, joille voin puhua melkein mistä asiasta tahansa ja viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä, minulla on kiitos uuden elämänmallin, paremmat suhteet läheisiini, kuin koskaan aikaisemmin.

Olen viikon verran opetellut jälleen arkeen, näin loman jälkeen. Pojat aloittivat päiväkodin ja ehkä yksi suurimmista muutoksista kesää edeltävään aikaan, meillä asuu nyt virallisesti viisi lasta. Vaimoni kaksi vanhempaa lasta hänen aikaisemmasta liitostaan muuttivat meille asumaan.

Se on kyllä kokolailla iso muutos aikaisempaa verrattuna ja jo nyt kesän aikana on ollut muutamia tilanteita, joissa tuo on käynyt enemmän, kuin hyvin selväksi. Vaimollani on edellisestä liitosta 11-vuotias poika ja 9-vuotias tyttö. He ovat asuneet isällänsä viimeiset seitsemän vuotta ja viettäneet meillä viikonloppuja, sekä loma-aikoja. Nyt siis he muuttivat pysyvästi meille asumaan ja kävimmekin jo tutustumassa heidän tulevaan kouluunsa. Tuosta tutustumisesta täytynee mainita sen verran, että oli hieman nostalgista palata entiseen kouluunsa yli 20 vuoden jälkeen. Minulla toisaalta tuohon aikaan liittyvät muistot eivät välttämättä ole pelkästään hyviä, mutta aika kultaa muistot :)

No tämä muuttoon liittyvä elämä on sitten ollut hieman totuttelua itsekullakin. Tietysti se ottaa jonkin aikaa, että lapset tottuvat, mutta totuttelua tämä vaatii meiltä aikuisiltakin. Onneksi olemme vaimoni kanssa oppineet viimeisten vuosien aikana puhumaan asioista ja huomanneet siitä saatavan hyödyn niin suureksi, että opetamme sitä myös lapsillemme. Nyt menneen kesän aikana olemme sitten eräänkin kerran istuneet pitämässä perhepalaveria asioiden tiimoilta, mutta nyt mietittynä, pelkästään positiivisin seurauksin. Hieman asioita on mutkistanut erilaiset säännöt lasten isän luona ja meillä, mutta kaikkineen asioista on puhuttu rakentavassa hengessä ja lapsille on kerrottu, että miksi meillä mennään näillä säännöin.

Ehkäpä yksi suurimmista asioista tähän hetkeen itselläni on ollut se, että olemme vaimoni kanssa saaneet vanhimman pojan jopa hieman puhumaan omista asioistaan. Hän on kuitenkin kasvanut suurimman osan ajasta sellaisessa ympäristössä, jossa esimerkiksi riidat jätetään selvittämättä ja meillä kun on tapana aina asiat sopia, oli tilanne mikä tahansa. Erään riidan päätteeksi yritin jutttaa poikaa, mutten saanut häntä silloin puhumaan juuri mitään. No pyysimme sitten vaimoni kanssa poikaa kirjoittamaan meille listaa asioista, joita hän meillä haluaisi tehdä ja mitkä säännöt ovat meillä hänen mielestään tympeät. Sen jälkeen kävimme yhdessä listaa läpi ja puhuimme asioista yhdessä. Tämän jälkeen arki onkin alkanut sujumaan ilman suurempia ongelmia. Ymmärrän kyllä, että tilanteeseen liittyyy äärettömän paljon. Tiedostan pojan joutuneen kokemaan elämässään paljon ja tiedän, että osaa näyttelee myös orastava murkkuikä. Kuitenkin haluan pyrkiä siihen, että asioista puhuttaisiin avoimesti, koska tiedän sen omalla kohdallani auttaneen äärettömän paljon nyky hetkessä.

Toisaalta mennyt kesä, on tuonut tullessaan minun elämääni ihmisä ja tilanteita, joita tässä hetkessä huomaan tarvinneeni. Olen saanut mahdollisuuksia jakaa omaa toipumistarinaani ihan henkilökohtaisesti ja käynyt äärettömän antoisia keskusteluita usean eri ihmisen kanssa. Nyt mietittynä huvittaakin se, että aikoinaan kirosin itseäni siitä, etten kyennyt ihmisten kanssa juttelemaan ilman ylimääräistä pelkoa tai jännitystä. Nyt ymmärrän senkin hetken tuntemusten tarkoituksen huomattavasti paremmin. Kaikki on ollut tarpeen ja jokainen olo ja jokainen tilanne on tuonut minua kohti tätä hetkeä. Siis osaltaan kaikki on muokannut minua siksi ihmiseksi, joka nyt olen. En tiedä voiko tätä positiivisena asiana sinällään pitää yleisellä tasolla, mutta omalla kohdallani ainakin se, että pelkäsin ihmisten kanssa kommunikoimista vastatusten, olen saanut äärettömän paljon siitä, että aloitin tämän blogin kirjoittamisen, saadakseni kuitenkin osaltani jakaa sanomaa toipumisen mahdollisuudesta. Hassua sinällään, ei tuostakaan ajasta ole sen kauempaa, kuin kaksi vuotta. Ihminen muuttuu kyllä, jos itse on valmis muutokseen.

Tänään minä pyrin hyväksymään kaikki eteeni tulevat tapahtumat ja olotilat osaksi sitä prosessia, joka vie minua kohti parempaa elämää ja jonka toisaalta tarvitsee välillä tuntua pahaltakin, jotten eksyisi liian omavoimaiseksi tai saati omahyväiseksi ihmiseksi, vaan säilyttäisin terveellä tavalla tietoisuuden omasta pienuudestani ja tällä tapaa osaisin asennoitua elmään sen vaatimalla nöyryydellä.

Tänään minun ei tarvitse juoda. Tänään minun ei tarvitse turruttaa päätäni pillereillä. Tänään minun ei tarvitse pelata. Tänään olen onnellinen. Tänään olen kiitollinen.