Olen viime aikoina pohtinut hyvin paljon tätä kokemuseni jakamista omalla kohdallani ja jotenkin minulla on ollut sellainen tunne, etten enää koe tarvetta "piiloutua" minkään nimimerkin alle. Toisaalta pyrin joka päivä miettimään omia todellisia vaikuttimiani asioissa ja tässäkin kohtaa olen asiaa miettinyt jo pidempään. Jotenkin minulla on sellainen tunne, että oman kokemukseni jakaminen näissä riippuvuuksissa tai niistä toipumisessa jää jotenkin vailinaiseksi, vajaaksi, koska en esiinnyt tässä blogissani todellisena omana itsenäni. Toisaalta mietin hyvin paljon myös tuota vertaisryhmätoimintaa ja siihen liittyvää nimettömyys perinnettä. Jotenkin olen oppinut viime aikoina siihen, että mietin omaa itseäni, kyseenalaistan omia tuntemuksiani asioissa ja sitten loppupeleissä teen sellaisen ratkaisun, joka itsestäni parhaalta tuntuu. Tässä hetkessä ajattelin alkaa jakaa kokemustani omalla nimellä, sen vuoksi, että josko se jollakin tapaa toisi tämän oman tarinani jotenkin todellisemmaksi. Tarkoitukseni ei millään tapaa ole väheksyä noita vanhoja viisaita perinteitä, vaan pikemminkin keskittyää jakamaan vain omaa kokemustani omalla nimelläni. En siis edusta näissä kirjoituksissani mitään muuta kuin omaa itseäni, omia kokemuksiani, mielipiteitäni jne. Minun kirjoitukseni kokemuksistani ei siis ole millään tapaa sidottu AA:n näkemyksiin, enkä edusta millään tapaa kyseistä vertaisryhmää, vaan pelkästään jaan omaa kokemustani.
Toisalta olen pohtinut tätä asiaa jo pidempään. Oikeastaan jo raitistumisesta lähtien. Viimeisin sysäys tälle asialle lieni kesällä julkaistu kirja Selviämistarinoita, jossa useat ihmiset jakoivat toipumiskokemustaan omalla nimellään. Jotenkin tästä ajattelin, että haluan tehdä samoin. Jotenkin olen tähän hetkeen käsitellyt menneen elämäni siten, ettei minulla ole enää häpeää mennyttä kohtaan. Päinvastoin, koen saavuttaneeni sellaisen määrän elämänkokemusta, että tuosta voi aivan hyvin antaa eteenpäin myös toisille. Tarkennan siis vielä varalta asian kertaalleen. Nämä ovat pelkästään, vain ja ainoastaan minun kokemuksiani asioissa. Ei kenenkään muun. Näillä miettein, matka jatkukoon päivän kerrallaan samaan suuntaan, kuin mitä se on jo jonkin aikaa jatkunut.
Taivaasta on nykyään muodostunut minulle mielikuvissani suunta jota kohden pyrin.
torstai 28. lokakuuta 2010
maanantai 25. lokakuuta 2010
Itsetutkiskelun kautta tasapainoiseen elämään
Ajattelin hieman taas kerrata tätä kulunutta viittä vuotta, jotka olen saanut raittiina elämää rakentaa kokonaan uusiksi.
Viisi vuotta sitten elämäni oli ajelehtimista katastrofista toiseen. Kuoleman kanssa kilpajuoksua, vailla mitään toivoa tai päämäärää. En todellakaan tiennyt, kuka olen saati mihin olen matkalla. Minulle elämä oli armotonta taistelua päivästä toiseen, kaoottista, pelottavaa ja täysin tarkoituksetonta tyhjyyttä, jossa joka päivä mietin vain sitä, kuinka halusin kuolla. Olin totaalisen hukassa. Olin ollut enempi tai vähempi hukassa koko sen astisen elämäni. Sitten tapahtui jotain..
Piinava oravanpyörä alkoi olla siinä mittakaavassa, ettei sitä enää kukaan voinut sivusta katsoa, tekemättä mitään asialle. Tänään olen kiitollinen siitä, että tuossa hetkessä elämässämme oli muutamia ihmisiä, jotka tiesivät missä mennään ja mitä asioille tulisi tehdä. Miten asioihin puuttua.
Toisaalta tänään ymmärrän myös sen, että ilman tuota asioihin puuttumista, en olisi tätä kirjoittamassa. Kaksi vanhempaa lastani asuisivat tässä hetkessä sijoitettuna johonkin, kysellen itseltään, mitä olen tehnyt väärin. Vaimoni olisi todennäköisesti seonnut tai tehnyt itselleen jotakin ja tästä taas kaksi hänen vanhempaa lasta olisivat kärsineet jne..
Onneksi siis elämämme suunta teki täyskäännöksen tuolloin. Pitkä matka on tuolta kuljettu. Toisaalta nyt mietittynä, tuo matka on ollut sellainen, että tietyn etapin jälkeen matka alkoi saada mielenkiintoani ruokkivia piirteitä siinä määrin, ettei enää tarivnnut miettiä, haluanko jatkaa matkaa tällä uudella tiellä, vai hypätä takaisin tuohon tappavaan opravanpyörään. Ihmeellistä päihteiden käytössä on se, kuinka sokeaksi se tekee suhteessa omaan elämään. Tänään huomaan miettiväni siten, että vaikka itse elin tuota sairasta oravanpyörää vuosikymmenen, en enää koe olevani lähimainkaan sama ihminen, kuin olin tuolloin.
Kuten jo mainitsin, paljon on tapahtunut. Tänään minulle suurin kiitollisuuden aihe on se, että minusta on tietyllä tapaa pidetty huolta läpi elämäni. Juuri silloin kun itselläni ei ole ollut minkäänlaista toivoa, on Joku kantanut minut yli kuoleman, kohti valoismanpaa tulevaisuutta. Omalla kohdallani elän tänään uskoen hyvään, vaikka pahalta vaikuttaisikin. Tuota saamaani hyvää pyrin sitten parhaani mukaan oman kokemukseni jakamisella antamaan eteenpäin. Päivän kerrallaan. Eniten minua on ihmetyttänyt viimeisessä viidessä vuodessa se, kuinka ihmeellisesti elämääni on "eksynyt" ihmisiä, joita olen kulloinkin tarvinnut.
Oikeastaan kaikki alkoi purkautua sinä päivänä, kun kävin juttelemassa erään ihmisen kanssa, joka neuvoi minua lähtemään selvittämään elämääni palanen kerrallaan. Menimme yhdessä velkaneuvojan luokse. Pääsin puolen vuoden kuluttua tuosta hetkestä velkajärjestelyyn ja oikeastaan ensimmäisen kerran ajattelin, että elämäni voisi sittenkin alkaa alusta. Tuohon hetkeen kun olin jo tottunut ajatukseen, ettei elämä ole mitään muuta, kuin loputonta toivottomuutta, pelkästään niskassa olevan konkurssin ja siitä seuranneen taloudellisen helvetin. Ajattelin tuolloin, ettei minulla ole mitään toivoa rakentaa elämääni, johtuen pelkästään siitä, ettei minulla ollut tuossa hetkessä minkäänlaista koulutusta, saati sellaista kuntoa, että minusta olisi mitään tekemään työkseni. Ihmeitä tapahtuu. Tajusin tuossa hetkessä sen, ettei elämä voi tällä tavalla enää jatkua. En jos haluaisin lapsilleni parempaa elämää. Tuosta hetkestä alkoi matka kohti parempaa. Olimme päihdekuntoutuksessa kolme kuukautta. Tuona aikana pääsin purkamaan tuohon hetkeen itseäni siinä määrin, että opin luottamaan muutamiin ihmisiin siten, ettei muutama viikko kotiutumisen jälkeen tapahtunut isäni itsemurha ajanut minua enää pakenemaan asioita ja tunteita, vaan tuorvauduin ensi kertaa toisiin ihmisiin surussani. Oikeastaan ensimmäisen kerran kohtasin surun tunteena, enkä paennut sitä mihinkään. Itkin kun itketti. Huusin, kun olin vihainen jne..
Nyt mietittynä isäni kohtalo ohjasi minut pois entisestä elämästä lopullisesti. Kohtasin sen tosi asian, ettei itsetuohoava käyttäytyminen voi jatkua loputtomiin, vaan sillä on seurauksensa. Tuota samaa kohtaloa en halunnut itselleni. Enkä varsinkaan tuossa hetkessä halunnut sitä, että minun lapseni joutuisivat kohtaamaan sen käsittämättömän voimattomuuden, kun menettää tärkeän ihmisen, voimatta tehdä asialle yhtään mitään. Tuo tunne on musertava. Tänään ymmärrän myös tuosta tapahtumasta sen, että minun oli murruttava täysin tuosta surusta, jotta olisin valmis menemään eteenpäin.
Samalle syksyä aloitin opinnot. Ensimmäisenä päivänä pelkäsin niin paljon, etten saanut itseäni pakotettua aloitustilaisuuteen. Silti halusin opiskella. Halusin "normaalia" elämää ja onneksi sitä sain myös alkaa opetella. Tuossa ensimmäisessä koulussani, jouduin vastakkain omanarvontunnottomuuteni kanssa. Suortin opintoja, kuin millään muulla ei olisi ollut mitään väliä. Revin itseni puolikuoliaaksi, tavoitellessani arvostusta suhteessa itseeni ja varsin muihin. Karvaasti pettyessäni, yritin kaksin verroin kovemmin, kunnes olin tilanteessa, etten enää voinut kyetä parempaan. Silloin huomasin sen, ettei sillä ollut mitään väliä, vaikka kuinka hyvin pärjäsin. Sitä mukaa kun muut arvostivat saavutuksiani, sitä mukaa itse huomasin sen, etten itse osannut arvostaa itseäni laisinkaan. Tunne oli jälleen musertava. Mietin eräänkin kerran sitä, etteihän tässä ole mitään järkeä. Vihasin itseäni sitä enemmän, mitä enemmän yritin olla pätevä. Tuossa hetkessä jälleen elämääni ohjautui ihminen, joka auttoi minut tuosta suosta ylös. Tutustuin tuossa hetkessä yhteen tukihenkilöistäni. Uskaltauduin oksentamaan hänelle ulos juuri ne kaikista häpeällisimmät asiani. Hänen kertoessaan minulle omaa elämäänsä, huomasin sen, etteihän minun elämä ollut yhtäään sen kauheampaa. Tuntui puhdistavalta saada puhua asioista, joita oli padonnut sisäänsä vuosikymmenet.
Tuo tilanne käänsi seuraavaksi uuden sivun elämässäni. Aloin viedä saamaani kokemusta eteenpäin. Sain toimia toisille ihmisille kanavana, heidän purkaessaan elämäänsä ja tutustuessaan itseensä. Se tuntui tosissaan hyvälle. Tietysti tuossa hetkessä olin itse vielä kovin monella tapaa raakile, kuten olen tänäänkin, mutta nyt siinä määrin hyvässä, että vaikka tein asioita "väärin" joidenkin kohdalla yrittäen pelastaa heitä, kasvoin huomaamaan sen tosi asian, että olen voimaton omaan ja toisten alkoholismiin nähden, kuten omaan ja muiden elämäänkin nähden. Ensin paras ystäväni tuossa hetkessä sai aivoinfarktin ja halvautui puoleksi. Kävin jälleen läpi sellaisen tuskatilan asian kanssa, että kasvua tapahtui kummasti suhteessa omaan elämään. Heti pian tuon tapahtuman jälkeen, yksi läheismmistä ihmisistä ratkesi juomaan. Yritin pelastaa hänet loputtoman monta kertaa, tullakseni huomaamaan sen, että ilman omaa halua, toista ei voi auttaa. Ystäväni joi itsensä hengiltä viime juoluna, erään juomaputken pääteeksi. Eikä se ollut minun syy. Kuten ei ollut isänikään itsemurha.
No sitten jatketaan tätä minun omaa taivaltani. Opintoni lähenivät loppuaan ja aloin miettiä, että entäs sitten. Halusin jatkaa opintoja eteenpäin. Pyrin ammattikorkeaan, enkä kyllä ikinä olisi uskonut sitä, että sinne onnistuisin pääsemään, mutta toisin kävi. Nyt noita opintoja on takana reilut puolet ja noissa opinnoissa olen saanut kasvaa ihmisenä äärettömän paljon. Olen kohdannut pelkojani liittyen sosiaalisiin tilanteisiin, suhteessa omaan itseeni ja tärkeimpänä asiana ehkä se, että olen saanut mahdollisuuden kasvaa pois siitä ajatuksesta, että elämä tulisi perustua siihen ajatukseen, että ensin opiskellaan, päästään töihin, perustetaan perhe, ostetaan koti, hankitaan lapset jne..
Tässä hetkessä minulla on nuo kaikki. Vaikka kotimme on vielä tässä hetkessä vuokra-asunto, niin silti koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että meillä ylipäänsä on koti. Olen kasvanut kuluneen viiden vuoden aikana huomaamaan sen, että elämässä tärkeintä on se, että uskaltautuu tutustumaan itseensä siten, että tietää kuka on ja mihin on menossa. Sen jälkeen tulee kokeneeksi sellaista tasapainoa päänsä sisällä, että kaikki normaalit, materiaaliset vaatimukset, jotka aikaisemmin hallitsivat elämää, tuoden jatkuvia pettymyksiä, nykyhetkessä ovat menettäneet täysin merkityksensä. Tänään elämäni rakentuu täysin siihen, että jatkan samaa itseni prosessointia päivän kerrallaan. Puhun asioista jollekkin luottamalleni henkilölle ja tällä tavoin vältyn oman pääni sisällä kasvattamasta asioista suhteettoman suuria. Toisaalta samalla säilyttäen luottamuksen toisiin ihmisiin. Tätä kautta kasvan päivän kerrallaan kohti suvaitsevuutta, jossa jokainen ihmienn on arvokas, lähimmäisen rakkaus on se tärkein moottori elämässäni ja pitämällä huolta itsestäni, takaan myös läheisilleni omalta osaltani hyvän elämän, päivän kerrallaan.
Elämässä on todellakin kaikki mahdollista. Kyse on vain siitä, mitä elämältään toivoo saavuttavansa ja mitä on omalta osaltaan sen saavuttamiseksi valmis tekemään. Tänään minun tärkein tavoite elämässäni on se, että omalta osaltani joka päivä pyrin auttamaan ihmisiä, joiden polut hetken aikaa risteävät oman polkuni kanssa, samalla tutustuen omaan itseeni siinä määrin joka päivä lisää, että kyen olemaan omille lapsilleni rakastava, läsnäoleva vanhempi ja omalle vaimolleni rakastava, läsnäoleva puoliso.
Kaikki on mahdollista, kun opettelen olemaan itselleni rehellinen..
Viisi vuotta sitten elämäni oli ajelehtimista katastrofista toiseen. Kuoleman kanssa kilpajuoksua, vailla mitään toivoa tai päämäärää. En todellakaan tiennyt, kuka olen saati mihin olen matkalla. Minulle elämä oli armotonta taistelua päivästä toiseen, kaoottista, pelottavaa ja täysin tarkoituksetonta tyhjyyttä, jossa joka päivä mietin vain sitä, kuinka halusin kuolla. Olin totaalisen hukassa. Olin ollut enempi tai vähempi hukassa koko sen astisen elämäni. Sitten tapahtui jotain..
Piinava oravanpyörä alkoi olla siinä mittakaavassa, ettei sitä enää kukaan voinut sivusta katsoa, tekemättä mitään asialle. Tänään olen kiitollinen siitä, että tuossa hetkessä elämässämme oli muutamia ihmisiä, jotka tiesivät missä mennään ja mitä asioille tulisi tehdä. Miten asioihin puuttua.
Toisaalta tänään ymmärrän myös sen, että ilman tuota asioihin puuttumista, en olisi tätä kirjoittamassa. Kaksi vanhempaa lastani asuisivat tässä hetkessä sijoitettuna johonkin, kysellen itseltään, mitä olen tehnyt väärin. Vaimoni olisi todennäköisesti seonnut tai tehnyt itselleen jotakin ja tästä taas kaksi hänen vanhempaa lasta olisivat kärsineet jne..
Onneksi siis elämämme suunta teki täyskäännöksen tuolloin. Pitkä matka on tuolta kuljettu. Toisaalta nyt mietittynä, tuo matka on ollut sellainen, että tietyn etapin jälkeen matka alkoi saada mielenkiintoani ruokkivia piirteitä siinä määrin, ettei enää tarivnnut miettiä, haluanko jatkaa matkaa tällä uudella tiellä, vai hypätä takaisin tuohon tappavaan opravanpyörään. Ihmeellistä päihteiden käytössä on se, kuinka sokeaksi se tekee suhteessa omaan elämään. Tänään huomaan miettiväni siten, että vaikka itse elin tuota sairasta oravanpyörää vuosikymmenen, en enää koe olevani lähimainkaan sama ihminen, kuin olin tuolloin.
Kuten jo mainitsin, paljon on tapahtunut. Tänään minulle suurin kiitollisuuden aihe on se, että minusta on tietyllä tapaa pidetty huolta läpi elämäni. Juuri silloin kun itselläni ei ole ollut minkäänlaista toivoa, on Joku kantanut minut yli kuoleman, kohti valoismanpaa tulevaisuutta. Omalla kohdallani elän tänään uskoen hyvään, vaikka pahalta vaikuttaisikin. Tuota saamaani hyvää pyrin sitten parhaani mukaan oman kokemukseni jakamisella antamaan eteenpäin. Päivän kerrallaan. Eniten minua on ihmetyttänyt viimeisessä viidessä vuodessa se, kuinka ihmeellisesti elämääni on "eksynyt" ihmisiä, joita olen kulloinkin tarvinnut.
Oikeastaan kaikki alkoi purkautua sinä päivänä, kun kävin juttelemassa erään ihmisen kanssa, joka neuvoi minua lähtemään selvittämään elämääni palanen kerrallaan. Menimme yhdessä velkaneuvojan luokse. Pääsin puolen vuoden kuluttua tuosta hetkestä velkajärjestelyyn ja oikeastaan ensimmäisen kerran ajattelin, että elämäni voisi sittenkin alkaa alusta. Tuohon hetkeen kun olin jo tottunut ajatukseen, ettei elämä ole mitään muuta, kuin loputonta toivottomuutta, pelkästään niskassa olevan konkurssin ja siitä seuranneen taloudellisen helvetin. Ajattelin tuolloin, ettei minulla ole mitään toivoa rakentaa elämääni, johtuen pelkästään siitä, ettei minulla ollut tuossa hetkessä minkäänlaista koulutusta, saati sellaista kuntoa, että minusta olisi mitään tekemään työkseni. Ihmeitä tapahtuu. Tajusin tuossa hetkessä sen, ettei elämä voi tällä tavalla enää jatkua. En jos haluaisin lapsilleni parempaa elämää. Tuosta hetkestä alkoi matka kohti parempaa. Olimme päihdekuntoutuksessa kolme kuukautta. Tuona aikana pääsin purkamaan tuohon hetkeen itseäni siinä määrin, että opin luottamaan muutamiin ihmisiin siten, ettei muutama viikko kotiutumisen jälkeen tapahtunut isäni itsemurha ajanut minua enää pakenemaan asioita ja tunteita, vaan tuorvauduin ensi kertaa toisiin ihmisiin surussani. Oikeastaan ensimmäisen kerran kohtasin surun tunteena, enkä paennut sitä mihinkään. Itkin kun itketti. Huusin, kun olin vihainen jne..
Nyt mietittynä isäni kohtalo ohjasi minut pois entisestä elämästä lopullisesti. Kohtasin sen tosi asian, ettei itsetuohoava käyttäytyminen voi jatkua loputtomiin, vaan sillä on seurauksensa. Tuota samaa kohtaloa en halunnut itselleni. Enkä varsinkaan tuossa hetkessä halunnut sitä, että minun lapseni joutuisivat kohtaamaan sen käsittämättömän voimattomuuden, kun menettää tärkeän ihmisen, voimatta tehdä asialle yhtään mitään. Tuo tunne on musertava. Tänään ymmärrän myös tuosta tapahtumasta sen, että minun oli murruttava täysin tuosta surusta, jotta olisin valmis menemään eteenpäin.
Samalle syksyä aloitin opinnot. Ensimmäisenä päivänä pelkäsin niin paljon, etten saanut itseäni pakotettua aloitustilaisuuteen. Silti halusin opiskella. Halusin "normaalia" elämää ja onneksi sitä sain myös alkaa opetella. Tuossa ensimmäisessä koulussani, jouduin vastakkain omanarvontunnottomuuteni kanssa. Suortin opintoja, kuin millään muulla ei olisi ollut mitään väliä. Revin itseni puolikuoliaaksi, tavoitellessani arvostusta suhteessa itseeni ja varsin muihin. Karvaasti pettyessäni, yritin kaksin verroin kovemmin, kunnes olin tilanteessa, etten enää voinut kyetä parempaan. Silloin huomasin sen, ettei sillä ollut mitään väliä, vaikka kuinka hyvin pärjäsin. Sitä mukaa kun muut arvostivat saavutuksiani, sitä mukaa itse huomasin sen, etten itse osannut arvostaa itseäni laisinkaan. Tunne oli jälleen musertava. Mietin eräänkin kerran sitä, etteihän tässä ole mitään järkeä. Vihasin itseäni sitä enemmän, mitä enemmän yritin olla pätevä. Tuossa hetkessä jälleen elämääni ohjautui ihminen, joka auttoi minut tuosta suosta ylös. Tutustuin tuossa hetkessä yhteen tukihenkilöistäni. Uskaltauduin oksentamaan hänelle ulos juuri ne kaikista häpeällisimmät asiani. Hänen kertoessaan minulle omaa elämäänsä, huomasin sen, etteihän minun elämä ollut yhtäään sen kauheampaa. Tuntui puhdistavalta saada puhua asioista, joita oli padonnut sisäänsä vuosikymmenet.
Tuo tilanne käänsi seuraavaksi uuden sivun elämässäni. Aloin viedä saamaani kokemusta eteenpäin. Sain toimia toisille ihmisille kanavana, heidän purkaessaan elämäänsä ja tutustuessaan itseensä. Se tuntui tosissaan hyvälle. Tietysti tuossa hetkessä olin itse vielä kovin monella tapaa raakile, kuten olen tänäänkin, mutta nyt siinä määrin hyvässä, että vaikka tein asioita "väärin" joidenkin kohdalla yrittäen pelastaa heitä, kasvoin huomaamaan sen tosi asian, että olen voimaton omaan ja toisten alkoholismiin nähden, kuten omaan ja muiden elämäänkin nähden. Ensin paras ystäväni tuossa hetkessä sai aivoinfarktin ja halvautui puoleksi. Kävin jälleen läpi sellaisen tuskatilan asian kanssa, että kasvua tapahtui kummasti suhteessa omaan elämään. Heti pian tuon tapahtuman jälkeen, yksi läheismmistä ihmisistä ratkesi juomaan. Yritin pelastaa hänet loputtoman monta kertaa, tullakseni huomaamaan sen, että ilman omaa halua, toista ei voi auttaa. Ystäväni joi itsensä hengiltä viime juoluna, erään juomaputken pääteeksi. Eikä se ollut minun syy. Kuten ei ollut isänikään itsemurha.
No sitten jatketaan tätä minun omaa taivaltani. Opintoni lähenivät loppuaan ja aloin miettiä, että entäs sitten. Halusin jatkaa opintoja eteenpäin. Pyrin ammattikorkeaan, enkä kyllä ikinä olisi uskonut sitä, että sinne onnistuisin pääsemään, mutta toisin kävi. Nyt noita opintoja on takana reilut puolet ja noissa opinnoissa olen saanut kasvaa ihmisenä äärettömän paljon. Olen kohdannut pelkojani liittyen sosiaalisiin tilanteisiin, suhteessa omaan itseeni ja tärkeimpänä asiana ehkä se, että olen saanut mahdollisuuden kasvaa pois siitä ajatuksesta, että elämä tulisi perustua siihen ajatukseen, että ensin opiskellaan, päästään töihin, perustetaan perhe, ostetaan koti, hankitaan lapset jne..
Tässä hetkessä minulla on nuo kaikki. Vaikka kotimme on vielä tässä hetkessä vuokra-asunto, niin silti koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että meillä ylipäänsä on koti. Olen kasvanut kuluneen viiden vuoden aikana huomaamaan sen, että elämässä tärkeintä on se, että uskaltautuu tutustumaan itseensä siten, että tietää kuka on ja mihin on menossa. Sen jälkeen tulee kokeneeksi sellaista tasapainoa päänsä sisällä, että kaikki normaalit, materiaaliset vaatimukset, jotka aikaisemmin hallitsivat elämää, tuoden jatkuvia pettymyksiä, nykyhetkessä ovat menettäneet täysin merkityksensä. Tänään elämäni rakentuu täysin siihen, että jatkan samaa itseni prosessointia päivän kerrallaan. Puhun asioista jollekkin luottamalleni henkilölle ja tällä tavoin vältyn oman pääni sisällä kasvattamasta asioista suhteettoman suuria. Toisaalta samalla säilyttäen luottamuksen toisiin ihmisiin. Tätä kautta kasvan päivän kerrallaan kohti suvaitsevuutta, jossa jokainen ihmienn on arvokas, lähimmäisen rakkaus on se tärkein moottori elämässäni ja pitämällä huolta itsestäni, takaan myös läheisilleni omalta osaltani hyvän elämän, päivän kerrallaan.
Elämässä on todellakin kaikki mahdollista. Kyse on vain siitä, mitä elämältään toivoo saavuttavansa ja mitä on omalta osaltaan sen saavuttamiseksi valmis tekemään. Tänään minun tärkein tavoite elämässäni on se, että omalta osaltani joka päivä pyrin auttamaan ihmisiä, joiden polut hetken aikaa risteävät oman polkuni kanssa, samalla tutustuen omaan itseeni siinä määrin joka päivä lisää, että kyen olemaan omille lapsilleni rakastava, läsnäoleva vanhempi ja omalle vaimolleni rakastava, läsnäoleva puoliso.
Kaikki on mahdollista, kun opettelen olemaan itselleni rehellinen..
perjantai 15. lokakuuta 2010
Armollisuus itseään kohtaan
Täällä taas. Nyt aloin kirjoittaa, koska olen viimeisten päivien aikana jälleen saanut kokea oivalluksia itsestäni. Kiitos erään keskustelupalstalla olleen positiivisen kommentin, aloin prosessoida sitä, miksi edelleenkin vaadin itseltäni ihan liikaa. Miksi kaiken positiivisen palautteen vastaanottaminen tuntuu niin oudolta. No se johtuu tietysti siitä, kun on koko ikänsä pääasiallisesti saanut enemmän negatiivista palutetta. Toisaalta tuon asian pohtiminen avasi myös toisen oven. Aloin miettimään sitä, miksi tänne blogiini kirjoittaminen on jäänyt nykyhetkessä vähemmälle? No tämä johtuu taas siitä, etten halua tänne kirjoittaa, ellen koe minulla olevan jotakin mistä todella kirjoittaa. Aika hassua huomata, kuinka omassa päässään vaanii vaatimuksia itseään kohtaan, edelleen joka käänteessä.
Mitä siitä kukaan pahastuisi, jos nyt tänne silloin tällöin raapisin jotakin "vähemmän analyyttistä" asiaa. No ei varmasti kukaan välittäisi yhtään mitään. Mitä sitten tapahtuisi, jos joku välittäisikin? Siinähän avautuisi mahdollisuus siihen, että joku saattaisi heittää minulle vaikka jotakin negatiivista palautetta! Tässä on yksi elämäni suurimmista taakoista. Olen koko ikäni elänyt sillä tavalla varpaillani, ettei vain kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa, ainakaan minusta johtuen. No toisaalta tässä onkin yksi syy/seuraus miksi olen ollut niin altis riippuvuuksille. En kestänyt hajoamatta minkäänlaisia negatiivisia tunteita. Toisaalta olen viime aikoina miettinyt sitäkin, etten ole koskaan osannut tuntea, reagoida, mihinkään asiaan tavallisesti. Aina kaikkeen on liittynyt aivan armotonta draamaa tai teatraalisuutta. Jos nyt hieman huumoria asiassa laskee, niin kuvaava esimerkki noista tunnekuohuista lienee se, että jo parikymmentä vuotta sitten kirosin itseäni eräälle läheiselle ihmiselle, sanoen kuinka minua vituttaa itsessäni se, ettei tarvitse leppäkerttua kummempaa nähdä, kun jo tunne-elämä on aivan sekaisin.
No tuosta johtuen väsyin hyvin varhain omien vaatimuksieni alle ja siitä syystä osaltaan minut valtasi eräänlainen "Antaa mennä, kun on alamäki ja paskanko väliä"-mentaliteetti. Eli ääripäästä toiseen. Se on ollut elämäni kiertorata.
Luojan kiitos, olen ainakin suurimmilta osin saanut purettua noita kieroutumia tässä hetkessä, joten tunne-elämäni vuoristorata ei enää tänään ole, kuin possujunaan verrattava, jota kyllä vielä hieman on viritelty jostain kohdin. Mutta toisaalta, eipähän ole ainakaan tasaisen harmaata arkea koskaan :)
Mitä tulee tuohon positiivisen palautteen vastaanottamiseen, niin siinä myös on nähtävissä tuo vuoristorata-efekti ja vielä tässä kohdin melkoisen kokoisena. Kun silloin tällöin satun saamaan "rakentavan kritiikin" sijasta, positiivista palautetta, niin siitä seuraa se, että minussa aktivoituu jokin ihme solu, jossa on rekisteröitynä, etten ole oikeutettu tällaista tilannetta tai tähän liittyvää hyvän olon tunnetta kokemaan ja samassa minulla alkaa jokin toinen solu heitellä päähäni eriskummallisempia kokemuksia nykyhetkessä siitä, kuinka riitämätön, aikaansaamaton tai muuten kykenemätön ihminen olenkaan.
Onnekseni tänään osaan prosessoida noita ajatuksiani, jäämättä enää niiden vangiksi. Onneksi olen oppinut olemaan itseäni kohtaan rehellinen. Tuosta rehellisyydestä johtuen, tiedostan sen, että varsinkin näihin riippuvuuksiini liittyen, omaan sellaisen määrän kokemusta, niin hyvässä, kuin pahassakin, että jos jossain vaiheessa joku jotakin positiivista tämän hetken elmästäni minulle sanoo, niin ei minun tarvitse enää alkaa itseäni siitä syystä ruoskimaan. Tavoitteenani on, että vielä jokin päivä osaan vastaanottaa palautteen kuin palautteen, asian vaatimalla vakavuudella. Sehän vain tarkoittaisi sitä, että vihdoinkin olisin sinut itseni kanssa ihan oikeasti. Tänään tässä ja nyt olen..eikä huomisesta tarvitse vielä tietää mitään..
Mitä siitä kukaan pahastuisi, jos nyt tänne silloin tällöin raapisin jotakin "vähemmän analyyttistä" asiaa. No ei varmasti kukaan välittäisi yhtään mitään. Mitä sitten tapahtuisi, jos joku välittäisikin? Siinähän avautuisi mahdollisuus siihen, että joku saattaisi heittää minulle vaikka jotakin negatiivista palautetta! Tässä on yksi elämäni suurimmista taakoista. Olen koko ikäni elänyt sillä tavalla varpaillani, ettei vain kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa, ainakaan minusta johtuen. No toisaalta tässä onkin yksi syy/seuraus miksi olen ollut niin altis riippuvuuksille. En kestänyt hajoamatta minkäänlaisia negatiivisia tunteita. Toisaalta olen viime aikoina miettinyt sitäkin, etten ole koskaan osannut tuntea, reagoida, mihinkään asiaan tavallisesti. Aina kaikkeen on liittynyt aivan armotonta draamaa tai teatraalisuutta. Jos nyt hieman huumoria asiassa laskee, niin kuvaava esimerkki noista tunnekuohuista lienee se, että jo parikymmentä vuotta sitten kirosin itseäni eräälle läheiselle ihmiselle, sanoen kuinka minua vituttaa itsessäni se, ettei tarvitse leppäkerttua kummempaa nähdä, kun jo tunne-elämä on aivan sekaisin.
No tuosta johtuen väsyin hyvin varhain omien vaatimuksieni alle ja siitä syystä osaltaan minut valtasi eräänlainen "Antaa mennä, kun on alamäki ja paskanko väliä"-mentaliteetti. Eli ääripäästä toiseen. Se on ollut elämäni kiertorata.
Luojan kiitos, olen ainakin suurimmilta osin saanut purettua noita kieroutumia tässä hetkessä, joten tunne-elämäni vuoristorata ei enää tänään ole, kuin possujunaan verrattava, jota kyllä vielä hieman on viritelty jostain kohdin. Mutta toisaalta, eipähän ole ainakaan tasaisen harmaata arkea koskaan :)
Mitä tulee tuohon positiivisen palautteen vastaanottamiseen, niin siinä myös on nähtävissä tuo vuoristorata-efekti ja vielä tässä kohdin melkoisen kokoisena. Kun silloin tällöin satun saamaan "rakentavan kritiikin" sijasta, positiivista palautetta, niin siitä seuraa se, että minussa aktivoituu jokin ihme solu, jossa on rekisteröitynä, etten ole oikeutettu tällaista tilannetta tai tähän liittyvää hyvän olon tunnetta kokemaan ja samassa minulla alkaa jokin toinen solu heitellä päähäni eriskummallisempia kokemuksia nykyhetkessä siitä, kuinka riitämätön, aikaansaamaton tai muuten kykenemätön ihminen olenkaan.
Onnekseni tänään osaan prosessoida noita ajatuksiani, jäämättä enää niiden vangiksi. Onneksi olen oppinut olemaan itseäni kohtaan rehellinen. Tuosta rehellisyydestä johtuen, tiedostan sen, että varsinkin näihin riippuvuuksiini liittyen, omaan sellaisen määrän kokemusta, niin hyvässä, kuin pahassakin, että jos jossain vaiheessa joku jotakin positiivista tämän hetken elmästäni minulle sanoo, niin ei minun tarvitse enää alkaa itseäni siitä syystä ruoskimaan. Tavoitteenani on, että vielä jokin päivä osaan vastaanottaa palautteen kuin palautteen, asian vaatimalla vakavuudella. Sehän vain tarkoittaisi sitä, että vihdoinkin olisin sinut itseni kanssa ihan oikeasti. Tänään tässä ja nyt olen..eikä huomisesta tarvitse vielä tietää mitään..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)