Tuntuu tosissaan hyvälle huomata itsessään eräänlaista lapsenmieltä näin Joulun kynnyksellä. Olen innoissani, seuratessani lasten valmistautumista Jouluun. Ehkä osa tästä kiitollisuudesta nousee siitä, kun tämä Joulun odotus ei ole aina ollut minulle tärkeintä, saati se että olisin lapsia tai vaimoani ajatellut, vaan päihteet olivat Joulunakin, kuten aina, se tärkein asia, vielä joitain vuosia sitten. Viisi vuotta sitten Jouluun meillä liittyi lämpölasista läpi tuleminen, virkavalta, sekä päivystyksessä paikattavana olo. Muistan lopun ikäni lasteni ja vaimoni pettyneet katseet, kun seuraavana aamuna kauheassa krpulassa, parikymmentä tikkiä käsissäni, vääntäydyin kotiin.
Luojalle kiitos, tänään saan nauttia täysin siemauksin seuratessani, kun vaimo ja lapset laittavat Joulua. Siitä riemusta juuri saan itselleni suurimman kiitollisen tunteen käydessäni ajatuksissani mutkan menneessä. Itse en välttämättä koskaan tule unohtamaan Joulua -05, mutta lapset ja vaimo ovat sen jo minulle antaneet anteeksi. Onneksi olen oppinut olemaan armollinen itselleni, joten ei tuo Joulu enää mielessäni ole millään tapaa syyllisyytenä, vaan enemmänkin kiitollisuuden tuojana tähän hetkeen. Tänään olen kiitollinen. Tänään olen onnellinen.
Näillä miettein..Oikein rauhallista, raikkaan raitista Joulua ja kaikkea hyvää meille kaikille vuoteen 2011!
Taivaasta on nykyään muodostunut minulle mielikuvissani suunta jota kohden pyrin.
torstai 23. joulukuuta 2010
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Beautiful Blogger awards
Lämpimät kiitokset Reflection tästä palkinnosta. Olen hyvin otettu. Laitan tämän kiertämään, kun saan tarkkaan harkittua kenelle tämän palkinnon haluan antaa. Joten palaan tähän asiaan tässä lähiaikoina.
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Kaikki järjestyy aikanaan
Minun kokemuseni on tuon otsikon kaltainen. Voin tänään todeta eläväni päivän kerrallaan elämää, josta ei puutu yhtään mitään. Parasta kaikessa on elämäntyyli, johon kuuluu sellaisia itsensä työstämiseen liittyviä toimintaa siinä määrin, ettei minun tällä tavoin taivaltaessani tarvitse enää pelätä elämässäni mitään niistä asioista, jotka osaltaan ajoivat minut helvetinporteille joitain vuosia sitten.
Omalla kohdallani täyskäännöksestä alkanut itsensä ja menneisyytensä purkaminen, on tänään muodostunut sellaiseksi peruskiveksi, jonka varaan uskallan omaa itseäni ja elämääni rakentaa. Olemalla valmis mihin tahansa ja sitä kautta luopumalla ennakkoluulojeni nostattamasta ylpeydestä, olen valmis avoimin mielin tutustumaan kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin erilaisiin apukeinoihin, joita täällä erilaisista riippuvuuksista kärsivien auttamiseksi järjestetään.
Nyky hetkeen olen huomannut itsessäni sen, että olen tietyllä tapaa kantanut väärää syyllisyyttä läpi elmän siinä määrin, että pelkästään siitä minuilla riittää työstettävää jok' ikiseksi päiväksi, sikäli mikäli tasapainoista elämää haluan itseni kanssa viettää. Tuosta syyllisyyden kantamisesta voin kertoa muutaman esimerkin. Elämäni on opiskelujen, viisi lapsisen perheen ja ryhmissä käymisen kanssa jatkuvaa kiirusta, mutta pelkästään hyvällä tapaa kiirusta. Toisaalta huomaan tasaisin väliajoin miettiväni huonoa omaatuntoa potien sitä, kuinka koen kohtelevani läheisiä ihmisiäni kaltoin, kun en tahdo joutaa pitämään yhteyttä niihin ihmisiin, jotka toisaalta osaltaan ovat tukeneet minua silloin kun olin heikoimmillani. No armollisuutta itseään kohtaan tässä opetellessani, olen kääntänyt tuota syyllisyyttäni pois miettien niin, etten kuitenkaan taida olla niin erikoinen ihminen, että läheisteni elämässä olisi kovinkaan suuri aukko, vaikka yhteyden pitäminen olisikin satunnaisempaa. Toisaalta opettelen edelleen päivän kerrallaan tekemään kulloisenakin päivänä sen, mikä siinä hetkessä oman osuuden tekemiseltä tuntuu, eikä sen enempää kukaan voi minulta vaatia, kun en sitä ole enää edes itse itseltäni vaatimassa. No kuten todettua, parempaa kohti koko ajan matkaa teen ja siihen liittyy jatkuva itsensä kehittäminen ja sitä kautta opetteleminen olemaan entistä vähemmän itsekeskeinen ihminen.
Itsensä purkaminen atomeiksi, siinä samalla koko elämän paloittelu omiin lokeroihinsa, on ollut minulle se keino kasvaa siksi ihmiseksi, joka minusta olisi kuulunut tulla jo 15 vuotta sitten. Tänään ymmärrän kuitenkin sen, ettei minusta olisi tuolloin voinut tulla samaa ihmistä joka tänään olen. Niin äärettömän määrän positiivisia kokemuksia, kaikki negatiiviset tapahtumat ja niiden purkamisen kautta tapahtunut kasvu on minulle tähän hetkeen tuonut, etten voisi olla sama ihminen ilman noita kokemuksia. Katkeruus ei kuulu tänään minun luoteenvikoihini, joten sillä en sille ajatustanikaan uhraa, vaan pyrin käsittelemään asiat päivittäin siihen malliin, ettei minulla olisi yhtään asiaa tai tapahtumaa josta olla katkera, vaan päinvastoin kokisin jatkuvasti kasvavaa kiitollisuutta elämää ja sen tuomia siunauksia kohtaan.
Nöyrin ja kiitollisin mielin rauhoitun tässä hetkessä odottamaan perheen kanssa vietettävää Joulua. Siunausta elämäänne rakkaat kanssamatkaajat. Olkoon tuuli myötäinen elämässämme.
Omalla kohdallani täyskäännöksestä alkanut itsensä ja menneisyytensä purkaminen, on tänään muodostunut sellaiseksi peruskiveksi, jonka varaan uskallan omaa itseäni ja elämääni rakentaa. Olemalla valmis mihin tahansa ja sitä kautta luopumalla ennakkoluulojeni nostattamasta ylpeydestä, olen valmis avoimin mielin tutustumaan kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin erilaisiin apukeinoihin, joita täällä erilaisista riippuvuuksista kärsivien auttamiseksi järjestetään.
Nyky hetkeen olen huomannut itsessäni sen, että olen tietyllä tapaa kantanut väärää syyllisyyttä läpi elmän siinä määrin, että pelkästään siitä minuilla riittää työstettävää jok' ikiseksi päiväksi, sikäli mikäli tasapainoista elämää haluan itseni kanssa viettää. Tuosta syyllisyyden kantamisesta voin kertoa muutaman esimerkin. Elämäni on opiskelujen, viisi lapsisen perheen ja ryhmissä käymisen kanssa jatkuvaa kiirusta, mutta pelkästään hyvällä tapaa kiirusta. Toisaalta huomaan tasaisin väliajoin miettiväni huonoa omaatuntoa potien sitä, kuinka koen kohtelevani läheisiä ihmisiäni kaltoin, kun en tahdo joutaa pitämään yhteyttä niihin ihmisiin, jotka toisaalta osaltaan ovat tukeneet minua silloin kun olin heikoimmillani. No armollisuutta itseään kohtaan tässä opetellessani, olen kääntänyt tuota syyllisyyttäni pois miettien niin, etten kuitenkaan taida olla niin erikoinen ihminen, että läheisteni elämässä olisi kovinkaan suuri aukko, vaikka yhteyden pitäminen olisikin satunnaisempaa. Toisaalta opettelen edelleen päivän kerrallaan tekemään kulloisenakin päivänä sen, mikä siinä hetkessä oman osuuden tekemiseltä tuntuu, eikä sen enempää kukaan voi minulta vaatia, kun en sitä ole enää edes itse itseltäni vaatimassa. No kuten todettua, parempaa kohti koko ajan matkaa teen ja siihen liittyy jatkuva itsensä kehittäminen ja sitä kautta opetteleminen olemaan entistä vähemmän itsekeskeinen ihminen.
Itsensä purkaminen atomeiksi, siinä samalla koko elämän paloittelu omiin lokeroihinsa, on ollut minulle se keino kasvaa siksi ihmiseksi, joka minusta olisi kuulunut tulla jo 15 vuotta sitten. Tänään ymmärrän kuitenkin sen, ettei minusta olisi tuolloin voinut tulla samaa ihmistä joka tänään olen. Niin äärettömän määrän positiivisia kokemuksia, kaikki negatiiviset tapahtumat ja niiden purkamisen kautta tapahtunut kasvu on minulle tähän hetkeen tuonut, etten voisi olla sama ihminen ilman noita kokemuksia. Katkeruus ei kuulu tänään minun luoteenvikoihini, joten sillä en sille ajatustanikaan uhraa, vaan pyrin käsittelemään asiat päivittäin siihen malliin, ettei minulla olisi yhtään asiaa tai tapahtumaa josta olla katkera, vaan päinvastoin kokisin jatkuvasti kasvavaa kiitollisuutta elämää ja sen tuomia siunauksia kohtaan.
Nöyrin ja kiitollisin mielin rauhoitun tässä hetkessä odottamaan perheen kanssa vietettävää Joulua. Siunausta elämäänne rakkaat kanssamatkaajat. Olkoon tuuli myötäinen elämässämme.
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
Toivoa paremmasta
Ajattelin oman kokemukseni kautta tuoda esille sen, että todella vaikeasta, orjuuttavasta, pakkomielteisestä ja kaiken tuhoavasta sekakäyttökierteestä on mahdollista toipua. Koskaan siitä ei parane siten, että voisi harrastuksekseen tai muutoin vain ajankuluksi, rentoutuakseen voisi kaveriporukassa istua iltaa muutamalla paikallisessa.
Omalla kohdallani taival tähän hetkeen, tasapainoiseen, antoisaan, rauhalliseen ja kaikin puolin vapaaseen elämään on ollut pitkä ja kivinen. Tässä ja nyt mietittynä tuo kivinen taival on ollut todella opettavainen ja antoisa. Ilman tuota kivistä tietäni, tuskin tässä kirjoittaisin pyrkien jakamaan oman kokemukseni kautta toivoa toisille samaisen ongelman kanssa taisteleville. Muutenkaan tuskin olisin se itseni tunteva, lähimmäisistä välittävä, tasapainoinen mies, kuka tänään kaikella tapaa koen olevani. Eli kaikella tarkoituksensa.
Palatakseni hieman ajassa taaksepäin. Elin vielä reilu viisi vuotta sitten orjuuttavassa ja itseäni tuhoavassa riippuvuus suhteessa kaikenlaisiin päihteisiin. Muutosta tuohon sekakäyttökierteeseen näyttänyt tulevan muutoin, kuin sillä että tauti tappaisi minut alle kolmikymppisenä. Elämäni rakentui tuohon aikaan sen asian ympärille, että aina oli keinolla millä tahansa saatava rahaa, jotta hetkeksi saisi hiljennettyä päässään takovan pakkomielteisen ajatuksen nousuhumalan tunteesta. Tuohon aikaan nousuhumalan tunteesta oli jo aikoja sitten kadonnut kaikki autuus ja hohto. Jäljellä oli enää sairaalloinen pakkomielle tuota asiaa kohtaan. Enää ei ollut väliä mitä asian eteen jouduin tekemään, kunhan sain pääni sekaisin ja taas unohtaa hetkeksi sitä kautta kaiken. Surullisinta tuossa kaikessa oli se, etten enää pitkään aikaan ollut välittänyt kenestäkään, vähiten itsestäni ja sen vuoksi käytin sumeilematta hyväkseni jokaista ihmistä joka erehtyi minulle ystävällisyyttään vielä päivää sanomaan. Olin tuhonnut kaikki välit jokaiseen ihmiseen, joka joskus oli tielleni eksynyt. Jäljellä siis oli vain tuo pakkomielle, sekä reilu 130 000 euroa velkaa, josta suurin osa oli tullut juomisesta, sekä toisesta ongelmastani, pelaamisesta.
Minun kohdallani päihteiden käyttö meni siihen, että en enää halunnut elää. Pyrin melkein jokaisen putken päätteeksi saamaan itseni hengiltä. Milloin pillereillä, viiltelemällä ranteeni auki, tai sekopäisenä ajaen autolla ulos tieltä. Epätoivoani kuvannee se, että nuoremman poikani syntyessä, hyppäsin pää edellä koskeen, yrittäen hukuttaa itseni, niin paljon itseäni vihasin. Noista itsetuhoisuuksista johtuen, viranomaiset alkoivat epäillä kykyjämme huolehtia lapsista ja sen vuoksi meidän tuli lähteä päihdekuntoutukseen tai lapset otettaisiin huostaan. Kuntoutus muutti koko perheen elämän.
Opetellessani elämään vertaistuen avulla, päivän kerrallaan vapaana päihteistä, minulla alkoi myös orastaa ajatus siitä, kuinka haluaisin kokea edes yhden päivän, jolloin minun ei tarvitsisi valehdella koko ajan jollekkin, yhden päivän jona päässäni ei takoisi syyllisyys siitä, kuinka jatkuvasti satutan kaikkia ympärilläni olevia. Halusin enemmän kuin mitään, palata tavalliseksi ihmiseksi. Halusin päästä eroon myös uhkapelaamisesta. En vain enää tahtonut jaksaa uskoa sen olevan mahdollista kohdallani. En vaikka olin jo saanut elää hetken aikaa vapaana päihteistä. Jotenkin kävin sisäistä taistelua siitä, kuinka minulla täytyisi vielä olla joku pakokeino, jolla voisin kadottaa itseni, kun maailman meno ahdistaisi liiaksi. Toisaalta tämänkin taudin sairaalloisuutta kuvannee parhaiten se, etten enää päässyt hetkeksikään pakoon mitään. Samantien kun ajatukseni valtasi palaamisen ihanuus, samassa hetkessä ahdistus asiasta ryöppysi päälleni sellaisella voimalla, ettei mistään ihanuudesta ollut tietoakaan.
Jotenkin pohdin sitä, että haluaisin elää edes hetken rehellisenä puolisolleni. Ihmiselle, joka kuitenkin oli luvannut seistä vierelläni, niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä ja toden totta oli niin myös tehnyt, lukemattoman monta kertaa. Minusta tuntui äärettömän pahalta, yrtittää elää raittiina, samalla valhdellen puolisolleni pelaamisestani. Tuo tuska lopulta kasvoi niin suureksi, että se ajoi minut hakemaan apua. Soittelin muutamia puheluita ja saimme erään ystävän avulla pystöön vertaistukiryhmän peliongelmista kärsiville ihmisille. Vielä tuossa hetkessä minulla oli jokin ihmeellinen takaportti auki ja kävinkin pelaamassa vielä viimeisen kerran, ennen kuin uskaltauduin ryhmään lähtemään. Tuon ryhmään lähtemisen jälkeen minun ei ole tarvinnut enää pelata. Olen saanut opetella elämään totaalisen rehellisenä itselleni ja sitä kautta toisille. Olen hvyittänyt ihmisiä, joita päihteiden käytöllä ja peliongelman myötä olen loukannut. Olen sopinut läheisiltä lainaamani velkani, joista suurimman osan sain anteeksi, kertoessani rehellisesti mistä omituinen käyttäytymiseni rahan lainaamisessa oli johtunut.
Syyskuun 1. päivä tälle vuotta, minulla päättyi velkajärjestely ja huomenna toimitan ulosottovirastoon kuitin viimeisestä suorituksestani, jonka jälkeen minulla ei ole enää minkäänlaisia merkintöjä luottotiedoissa, eikä enää senttiäkään velkaa. Sen sijaan olen onnistunut rakentamaan tulevaisuutta opiskelemalla itselleni ammatin. Tällä hetkellä amk-opintoni ovat kolmannen vuoden osalta kohta puolivälissä. Olen etsinyt töitä ja uskon niitä saavani siinä hetkessä, kun minun on tarkoitus työelämään palata. Parasta kaikessa on se, että opetellessani olemaan itselleni rehellinen, minun ei tarvitse päivittäin taistella juoma- tai pelihimoa vastaan. Riittää kun pidän mielessä sen, etten voi enää ottaa viinaa tai pelata kohtuudella. Kohdallani sen kokeilu tietäisi totaalista romahdusta, josta seuraisi sellainen kierre, johon tänään en halua joutua. Tuon estääkseni, minun tarvitsee vain luottaa toisiin ihmisiin, turvautua samankaltaisia kokeneiden ihmisten apuun, sekä myöntää etten voi käyttää päihteitä, enkä pelata normaalisti.
Kymenen vuotta sitten maailmani romahti konkurssin, avio-eron ja läheisen ihmisen kuoleman kohdatessa samalle vuotta. Tuosta kaikesta alkoi syöksykierre, joka oli kohdallani päättyä kuolemaan, mutta josta olen selviytynyt päivä kerrallaan, elämään elämää ja nauttimaan siitä, ilman että minun tarvitsee enää paeta elämää tai itseäni mihinkään. Raitis, peleistä ja lääkkeistä vapaa elämä on tuonut mukanaan myös useita vastoinkäymisiä. Erona entiseen, minun ei ole tarvinnut paeta noista tapahtumista aiheutuneita tunteita, vaan olen saanut kohdata ne ja surra kun on ollut aihetta suruun. Olen käynyt läpi viimeisen viiden vuoden aikana suurimmat menetykseni, isäni tehtyä itsemurhan, parhaan ystäväni juotua itsensä hengiltä ja silti minulla ei ole tarvinnut palata entiseen, vaan olen saanut läpikäydä tuskan ja surun läheisten ihmisten avustuksella ja tänään ymmärrän hyvin pitkälti sen, mitä elämä on ja mitä tarkoitusta varten itse sitä tänään, noista edellä kertomistani riippuvuuksista vapaana saan elää.
Koskaan ei ole liian myöhäistä pyytää apua. Jos minä olen selvinnyt, myös sinulla on sama mahdollisuus.
Omalla kohdallani taival tähän hetkeen, tasapainoiseen, antoisaan, rauhalliseen ja kaikin puolin vapaaseen elämään on ollut pitkä ja kivinen. Tässä ja nyt mietittynä tuo kivinen taival on ollut todella opettavainen ja antoisa. Ilman tuota kivistä tietäni, tuskin tässä kirjoittaisin pyrkien jakamaan oman kokemukseni kautta toivoa toisille samaisen ongelman kanssa taisteleville. Muutenkaan tuskin olisin se itseni tunteva, lähimmäisistä välittävä, tasapainoinen mies, kuka tänään kaikella tapaa koen olevani. Eli kaikella tarkoituksensa.
Palatakseni hieman ajassa taaksepäin. Elin vielä reilu viisi vuotta sitten orjuuttavassa ja itseäni tuhoavassa riippuvuus suhteessa kaikenlaisiin päihteisiin. Muutosta tuohon sekakäyttökierteeseen näyttänyt tulevan muutoin, kuin sillä että tauti tappaisi minut alle kolmikymppisenä. Elämäni rakentui tuohon aikaan sen asian ympärille, että aina oli keinolla millä tahansa saatava rahaa, jotta hetkeksi saisi hiljennettyä päässään takovan pakkomielteisen ajatuksen nousuhumalan tunteesta. Tuohon aikaan nousuhumalan tunteesta oli jo aikoja sitten kadonnut kaikki autuus ja hohto. Jäljellä oli enää sairaalloinen pakkomielle tuota asiaa kohtaan. Enää ei ollut väliä mitä asian eteen jouduin tekemään, kunhan sain pääni sekaisin ja taas unohtaa hetkeksi sitä kautta kaiken. Surullisinta tuossa kaikessa oli se, etten enää pitkään aikaan ollut välittänyt kenestäkään, vähiten itsestäni ja sen vuoksi käytin sumeilematta hyväkseni jokaista ihmistä joka erehtyi minulle ystävällisyyttään vielä päivää sanomaan. Olin tuhonnut kaikki välit jokaiseen ihmiseen, joka joskus oli tielleni eksynyt. Jäljellä siis oli vain tuo pakkomielle, sekä reilu 130 000 euroa velkaa, josta suurin osa oli tullut juomisesta, sekä toisesta ongelmastani, pelaamisesta.
Minun kohdallani päihteiden käyttö meni siihen, että en enää halunnut elää. Pyrin melkein jokaisen putken päätteeksi saamaan itseni hengiltä. Milloin pillereillä, viiltelemällä ranteeni auki, tai sekopäisenä ajaen autolla ulos tieltä. Epätoivoani kuvannee se, että nuoremman poikani syntyessä, hyppäsin pää edellä koskeen, yrittäen hukuttaa itseni, niin paljon itseäni vihasin. Noista itsetuhoisuuksista johtuen, viranomaiset alkoivat epäillä kykyjämme huolehtia lapsista ja sen vuoksi meidän tuli lähteä päihdekuntoutukseen tai lapset otettaisiin huostaan. Kuntoutus muutti koko perheen elämän.
Opetellessani elämään vertaistuen avulla, päivän kerrallaan vapaana päihteistä, minulla alkoi myös orastaa ajatus siitä, kuinka haluaisin kokea edes yhden päivän, jolloin minun ei tarvitsisi valehdella koko ajan jollekkin, yhden päivän jona päässäni ei takoisi syyllisyys siitä, kuinka jatkuvasti satutan kaikkia ympärilläni olevia. Halusin enemmän kuin mitään, palata tavalliseksi ihmiseksi. Halusin päästä eroon myös uhkapelaamisesta. En vain enää tahtonut jaksaa uskoa sen olevan mahdollista kohdallani. En vaikka olin jo saanut elää hetken aikaa vapaana päihteistä. Jotenkin kävin sisäistä taistelua siitä, kuinka minulla täytyisi vielä olla joku pakokeino, jolla voisin kadottaa itseni, kun maailman meno ahdistaisi liiaksi. Toisaalta tämänkin taudin sairaalloisuutta kuvannee parhaiten se, etten enää päässyt hetkeksikään pakoon mitään. Samantien kun ajatukseni valtasi palaamisen ihanuus, samassa hetkessä ahdistus asiasta ryöppysi päälleni sellaisella voimalla, ettei mistään ihanuudesta ollut tietoakaan.
Jotenkin pohdin sitä, että haluaisin elää edes hetken rehellisenä puolisolleni. Ihmiselle, joka kuitenkin oli luvannut seistä vierelläni, niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä ja toden totta oli niin myös tehnyt, lukemattoman monta kertaa. Minusta tuntui äärettömän pahalta, yrtittää elää raittiina, samalla valhdellen puolisolleni pelaamisestani. Tuo tuska lopulta kasvoi niin suureksi, että se ajoi minut hakemaan apua. Soittelin muutamia puheluita ja saimme erään ystävän avulla pystöön vertaistukiryhmän peliongelmista kärsiville ihmisille. Vielä tuossa hetkessä minulla oli jokin ihmeellinen takaportti auki ja kävinkin pelaamassa vielä viimeisen kerran, ennen kuin uskaltauduin ryhmään lähtemään. Tuon ryhmään lähtemisen jälkeen minun ei ole tarvinnut enää pelata. Olen saanut opetella elämään totaalisen rehellisenä itselleni ja sitä kautta toisille. Olen hvyittänyt ihmisiä, joita päihteiden käytöllä ja peliongelman myötä olen loukannut. Olen sopinut läheisiltä lainaamani velkani, joista suurimman osan sain anteeksi, kertoessani rehellisesti mistä omituinen käyttäytymiseni rahan lainaamisessa oli johtunut.
Syyskuun 1. päivä tälle vuotta, minulla päättyi velkajärjestely ja huomenna toimitan ulosottovirastoon kuitin viimeisestä suorituksestani, jonka jälkeen minulla ei ole enää minkäänlaisia merkintöjä luottotiedoissa, eikä enää senttiäkään velkaa. Sen sijaan olen onnistunut rakentamaan tulevaisuutta opiskelemalla itselleni ammatin. Tällä hetkellä amk-opintoni ovat kolmannen vuoden osalta kohta puolivälissä. Olen etsinyt töitä ja uskon niitä saavani siinä hetkessä, kun minun on tarkoitus työelämään palata. Parasta kaikessa on se, että opetellessani olemaan itselleni rehellinen, minun ei tarvitse päivittäin taistella juoma- tai pelihimoa vastaan. Riittää kun pidän mielessä sen, etten voi enää ottaa viinaa tai pelata kohtuudella. Kohdallani sen kokeilu tietäisi totaalista romahdusta, josta seuraisi sellainen kierre, johon tänään en halua joutua. Tuon estääkseni, minun tarvitsee vain luottaa toisiin ihmisiin, turvautua samankaltaisia kokeneiden ihmisten apuun, sekä myöntää etten voi käyttää päihteitä, enkä pelata normaalisti.
Kymenen vuotta sitten maailmani romahti konkurssin, avio-eron ja läheisen ihmisen kuoleman kohdatessa samalle vuotta. Tuosta kaikesta alkoi syöksykierre, joka oli kohdallani päättyä kuolemaan, mutta josta olen selviytynyt päivä kerrallaan, elämään elämää ja nauttimaan siitä, ilman että minun tarvitsee enää paeta elämää tai itseäni mihinkään. Raitis, peleistä ja lääkkeistä vapaa elämä on tuonut mukanaan myös useita vastoinkäymisiä. Erona entiseen, minun ei ole tarvinnut paeta noista tapahtumista aiheutuneita tunteita, vaan olen saanut kohdata ne ja surra kun on ollut aihetta suruun. Olen käynyt läpi viimeisen viiden vuoden aikana suurimmat menetykseni, isäni tehtyä itsemurhan, parhaan ystäväni juotua itsensä hengiltä ja silti minulla ei ole tarvinnut palata entiseen, vaan olen saanut läpikäydä tuskan ja surun läheisten ihmisten avustuksella ja tänään ymmärrän hyvin pitkälti sen, mitä elämä on ja mitä tarkoitusta varten itse sitä tänään, noista edellä kertomistani riippuvuuksista vapaana saan elää.
Koskaan ei ole liian myöhäistä pyytää apua. Jos minä olen selvinnyt, myös sinulla on sama mahdollisuus.
lauantai 6. marraskuuta 2010
Elämä rakentuu pala palalta ehjäksi kokonaisuudeksi
Olen kohta viiden vuoden ajan saanut mahdollisuuden rakentaa elämää uusiksi kasaan, kiitos raittiuden. Tänään elän tilanteessa, jota en villeimmissä unelmissanikaan uskonut enää koskaan saavuttavani. Minulla päättyi juuri kuluneella viikolla yli kymmenen vuotta kestänyt velkahelvetti. Olen tänään täysin vapaa taloudellisesti ja tuo tosi asia ruokkii minua rakentamaan elämää eteenpäin, entistä tarmokkaammin.
Opiskeluni ammattikorkeassa on nyt hieman yli puolivälin etapin. Olen onnistunut pysyttelemään aikataulussa, vaikka tässä kuluneina parina vuotena, matkalle on sattunut eräitäkin tapahtumia, joiden vuoksi olisi enemmän kuin ymmärrettävää, vaikken olisi aivan aikataulussa pysytellytkään. Sen lisäksi olen saanut suoritettua jo opinnoissani työharjoittelut muilta osin, mutta viimeisen kevään lopputyön harjoittelu on enää tekemättä. Sekin asia järjestyi jo tuossa joku aika takaperin. Olen tälle vuotta tehnyt koulullemme erästä ohjelmistoprojektia, joka toivon mukaan tulee koulullemme käyttöön ja tuosta projektista minulle poiki tuo viimeisen kevään harjoittelupaikka ja lopputyön aihe. Vielä kun tuohon lisätään, että olen onnistunut tekemään opinnoissa vaadittavat 15op vapavalintaiset opinnot kokonaan, olisin hullu, ellen olisi tyytyväinen.
No pitkälti tämän koulun projektin, olen tehnyt päätöksen mitä "isona" haluan työkseni tehdä ja sen vuoksi olen keskittynyt erääseen ohjelmistokehityksen osaalueeseen muita hanakammin. Tämä alue näyttäisi olevan se seuraava suuri juttu mobiilimarkkinoilla, joten ei ollenkaan hassumpi aluevaltaus, johon keskittyä. Tästä projektista alan olla saanut jo sen verran paljon kokemusta asioissa, että uskallan jo hetkittäin luottaa terveellä tavalla osaamiseeni noissa asioissa. Itseluottamus, kun ei koskaan ole ollut se vahvin puoli minussa. Nyt kuitenkin jo huomaan tekeväni tulevaisuteen tähtääviä valintoja, ilman että miettisin hetkeäkään, etteikö tilaisuuden tullen minusta noihin haasteisiin olisi vastaamaan. Päinvastoin. Toivon todella saavani lähiaikoina mahdollisuuden ottaa kosketusta työelämään ja sen tarjoamiin haasteisiin, koska siellä kuitenkin tiedän odottavan ne todelliset koetukset siitä, onko minusta vielä tässä hetkessä niihin vastaamaan.
Silti olen tehnyt entiseen ajatusmalliini verrattuna, todella uhkarohkeita valintoja. Ilman sen kummemmin miettimättä, tai epäilemättä itseäni, olen hakenut ensi vuodelle toiseen ammattikorkeaan opiskelemaan samanaikaisesti yhden lukuvuoden verran kyseisen ohjelmistokehityksen alan erikoitusmisopintoja. Lisäksi laitoin viikolla pari työhakemusta vetämään, joissa haettiin tuon ohjelmoinnin taitavaa henkilöä vakituiseen työsuhteeseen. Tänään lähetin myös yhden hakemuksen sellaiselle kurssille, joka kestäisi 8kk ja jonka jälkeen olisi valmiina vakituinen työpaikka odottamassa, joten enää en taida ollakkaan se itseään epäilevä ihminen, joka vielä jokin aika sitten koin olevani.
Tässä hetkessä parasta kaikessa on kuitenkin se, että ensiksikin raha on saavuttanut elämässäni sille kuuluvan oikean arvonsa, eli se ei ole enempää kuin väline, jolla hankitaan elämässä välttämättömiä asioita, kuten ruoka, asunto jne. Se ei enää todellakaan ole se elämän tärkein asia, eikä minulle millään tavalla enää se mittari, jolla mitattaisiin sitä, kuinka hyvin voin, tai kuinka onnellinen tai tasapainoinen olen. Olen tänään todella onnellinen ihminen, vaikkei minulla tässä hetkessä ole yhtään ylimääräistä rahaa.
Mitä muuta ihminen voisi elämältään toivoa, kuin sen, että on itsensä kanssa niin tasapainossa, että elämä sinällään ei voi tarjota mitään muuta kuin eteenpäin vieviä tapahtumia. Vielä kun siihen lisätään, että vierellä kulkee ihminen, josta on viime aikoina tullut elämäni tärkein tukipilari tai joka on ollut sitä jo koko yhteiselomme ajan, mutta jonka arvon vasta aivan hiljattain olen alkanut käsittämään. Elämä maistuu tänään hyvälle. Suuri kiitos siitä kuuluu Jumalalle, itselleni sekä kaikille niille ihmisille, jotka jaksoivat minuun uskoa, vaikken itse enää uskonutkaan, varsinkin rakkaalle vaimolleni.
Näillä miettein, tästä on hyvä jatkaa päivä kerrallaan kohti tulevaa. Voikaa hyvin..
Opiskeluni ammattikorkeassa on nyt hieman yli puolivälin etapin. Olen onnistunut pysyttelemään aikataulussa, vaikka tässä kuluneina parina vuotena, matkalle on sattunut eräitäkin tapahtumia, joiden vuoksi olisi enemmän kuin ymmärrettävää, vaikken olisi aivan aikataulussa pysytellytkään. Sen lisäksi olen saanut suoritettua jo opinnoissani työharjoittelut muilta osin, mutta viimeisen kevään lopputyön harjoittelu on enää tekemättä. Sekin asia järjestyi jo tuossa joku aika takaperin. Olen tälle vuotta tehnyt koulullemme erästä ohjelmistoprojektia, joka toivon mukaan tulee koulullemme käyttöön ja tuosta projektista minulle poiki tuo viimeisen kevään harjoittelupaikka ja lopputyön aihe. Vielä kun tuohon lisätään, että olen onnistunut tekemään opinnoissa vaadittavat 15op vapavalintaiset opinnot kokonaan, olisin hullu, ellen olisi tyytyväinen.
No pitkälti tämän koulun projektin, olen tehnyt päätöksen mitä "isona" haluan työkseni tehdä ja sen vuoksi olen keskittynyt erääseen ohjelmistokehityksen osaalueeseen muita hanakammin. Tämä alue näyttäisi olevan se seuraava suuri juttu mobiilimarkkinoilla, joten ei ollenkaan hassumpi aluevaltaus, johon keskittyä. Tästä projektista alan olla saanut jo sen verran paljon kokemusta asioissa, että uskallan jo hetkittäin luottaa terveellä tavalla osaamiseeni noissa asioissa. Itseluottamus, kun ei koskaan ole ollut se vahvin puoli minussa. Nyt kuitenkin jo huomaan tekeväni tulevaisuteen tähtääviä valintoja, ilman että miettisin hetkeäkään, etteikö tilaisuuden tullen minusta noihin haasteisiin olisi vastaamaan. Päinvastoin. Toivon todella saavani lähiaikoina mahdollisuuden ottaa kosketusta työelämään ja sen tarjoamiin haasteisiin, koska siellä kuitenkin tiedän odottavan ne todelliset koetukset siitä, onko minusta vielä tässä hetkessä niihin vastaamaan.
Silti olen tehnyt entiseen ajatusmalliini verrattuna, todella uhkarohkeita valintoja. Ilman sen kummemmin miettimättä, tai epäilemättä itseäni, olen hakenut ensi vuodelle toiseen ammattikorkeaan opiskelemaan samanaikaisesti yhden lukuvuoden verran kyseisen ohjelmistokehityksen alan erikoitusmisopintoja. Lisäksi laitoin viikolla pari työhakemusta vetämään, joissa haettiin tuon ohjelmoinnin taitavaa henkilöä vakituiseen työsuhteeseen. Tänään lähetin myös yhden hakemuksen sellaiselle kurssille, joka kestäisi 8kk ja jonka jälkeen olisi valmiina vakituinen työpaikka odottamassa, joten enää en taida ollakkaan se itseään epäilevä ihminen, joka vielä jokin aika sitten koin olevani.
Tässä hetkessä parasta kaikessa on kuitenkin se, että ensiksikin raha on saavuttanut elämässäni sille kuuluvan oikean arvonsa, eli se ei ole enempää kuin väline, jolla hankitaan elämässä välttämättömiä asioita, kuten ruoka, asunto jne. Se ei enää todellakaan ole se elämän tärkein asia, eikä minulle millään tavalla enää se mittari, jolla mitattaisiin sitä, kuinka hyvin voin, tai kuinka onnellinen tai tasapainoinen olen. Olen tänään todella onnellinen ihminen, vaikkei minulla tässä hetkessä ole yhtään ylimääräistä rahaa.
Mitä muuta ihminen voisi elämältään toivoa, kuin sen, että on itsensä kanssa niin tasapainossa, että elämä sinällään ei voi tarjota mitään muuta kuin eteenpäin vieviä tapahtumia. Vielä kun siihen lisätään, että vierellä kulkee ihminen, josta on viime aikoina tullut elämäni tärkein tukipilari tai joka on ollut sitä jo koko yhteiselomme ajan, mutta jonka arvon vasta aivan hiljattain olen alkanut käsittämään. Elämä maistuu tänään hyvälle. Suuri kiitos siitä kuuluu Jumalalle, itselleni sekä kaikille niille ihmisille, jotka jaksoivat minuun uskoa, vaikken itse enää uskonutkaan, varsinkin rakkaalle vaimolleni.
Näillä miettein, tästä on hyvä jatkaa päivä kerrallaan kohti tulevaa. Voikaa hyvin..
torstai 28. lokakuuta 2010
Intuition pohjalta
Olen viime aikoina pohtinut hyvin paljon tätä kokemuseni jakamista omalla kohdallani ja jotenkin minulla on ollut sellainen tunne, etten enää koe tarvetta "piiloutua" minkään nimimerkin alle. Toisaalta pyrin joka päivä miettimään omia todellisia vaikuttimiani asioissa ja tässäkin kohtaa olen asiaa miettinyt jo pidempään. Jotenkin minulla on sellainen tunne, että oman kokemukseni jakaminen näissä riippuvuuksissa tai niistä toipumisessa jää jotenkin vailinaiseksi, vajaaksi, koska en esiinnyt tässä blogissani todellisena omana itsenäni. Toisaalta mietin hyvin paljon myös tuota vertaisryhmätoimintaa ja siihen liittyvää nimettömyys perinnettä. Jotenkin olen oppinut viime aikoina siihen, että mietin omaa itseäni, kyseenalaistan omia tuntemuksiani asioissa ja sitten loppupeleissä teen sellaisen ratkaisun, joka itsestäni parhaalta tuntuu. Tässä hetkessä ajattelin alkaa jakaa kokemustani omalla nimellä, sen vuoksi, että josko se jollakin tapaa toisi tämän oman tarinani jotenkin todellisemmaksi. Tarkoitukseni ei millään tapaa ole väheksyä noita vanhoja viisaita perinteitä, vaan pikemminkin keskittyää jakamaan vain omaa kokemustani omalla nimelläni. En siis edusta näissä kirjoituksissani mitään muuta kuin omaa itseäni, omia kokemuksiani, mielipiteitäni jne. Minun kirjoitukseni kokemuksistani ei siis ole millään tapaa sidottu AA:n näkemyksiin, enkä edusta millään tapaa kyseistä vertaisryhmää, vaan pelkästään jaan omaa kokemustani.
Toisalta olen pohtinut tätä asiaa jo pidempään. Oikeastaan jo raitistumisesta lähtien. Viimeisin sysäys tälle asialle lieni kesällä julkaistu kirja Selviämistarinoita, jossa useat ihmiset jakoivat toipumiskokemustaan omalla nimellään. Jotenkin tästä ajattelin, että haluan tehdä samoin. Jotenkin olen tähän hetkeen käsitellyt menneen elämäni siten, ettei minulla ole enää häpeää mennyttä kohtaan. Päinvastoin, koen saavuttaneeni sellaisen määrän elämänkokemusta, että tuosta voi aivan hyvin antaa eteenpäin myös toisille. Tarkennan siis vielä varalta asian kertaalleen. Nämä ovat pelkästään, vain ja ainoastaan minun kokemuksiani asioissa. Ei kenenkään muun. Näillä miettein, matka jatkukoon päivän kerrallaan samaan suuntaan, kuin mitä se on jo jonkin aikaa jatkunut.
Toisalta olen pohtinut tätä asiaa jo pidempään. Oikeastaan jo raitistumisesta lähtien. Viimeisin sysäys tälle asialle lieni kesällä julkaistu kirja Selviämistarinoita, jossa useat ihmiset jakoivat toipumiskokemustaan omalla nimellään. Jotenkin tästä ajattelin, että haluan tehdä samoin. Jotenkin olen tähän hetkeen käsitellyt menneen elämäni siten, ettei minulla ole enää häpeää mennyttä kohtaan. Päinvastoin, koen saavuttaneeni sellaisen määrän elämänkokemusta, että tuosta voi aivan hyvin antaa eteenpäin myös toisille. Tarkennan siis vielä varalta asian kertaalleen. Nämä ovat pelkästään, vain ja ainoastaan minun kokemuksiani asioissa. Ei kenenkään muun. Näillä miettein, matka jatkukoon päivän kerrallaan samaan suuntaan, kuin mitä se on jo jonkin aikaa jatkunut.
maanantai 25. lokakuuta 2010
Itsetutkiskelun kautta tasapainoiseen elämään
Ajattelin hieman taas kerrata tätä kulunutta viittä vuotta, jotka olen saanut raittiina elämää rakentaa kokonaan uusiksi.
Viisi vuotta sitten elämäni oli ajelehtimista katastrofista toiseen. Kuoleman kanssa kilpajuoksua, vailla mitään toivoa tai päämäärää. En todellakaan tiennyt, kuka olen saati mihin olen matkalla. Minulle elämä oli armotonta taistelua päivästä toiseen, kaoottista, pelottavaa ja täysin tarkoituksetonta tyhjyyttä, jossa joka päivä mietin vain sitä, kuinka halusin kuolla. Olin totaalisen hukassa. Olin ollut enempi tai vähempi hukassa koko sen astisen elämäni. Sitten tapahtui jotain..
Piinava oravanpyörä alkoi olla siinä mittakaavassa, ettei sitä enää kukaan voinut sivusta katsoa, tekemättä mitään asialle. Tänään olen kiitollinen siitä, että tuossa hetkessä elämässämme oli muutamia ihmisiä, jotka tiesivät missä mennään ja mitä asioille tulisi tehdä. Miten asioihin puuttua.
Toisaalta tänään ymmärrän myös sen, että ilman tuota asioihin puuttumista, en olisi tätä kirjoittamassa. Kaksi vanhempaa lastani asuisivat tässä hetkessä sijoitettuna johonkin, kysellen itseltään, mitä olen tehnyt väärin. Vaimoni olisi todennäköisesti seonnut tai tehnyt itselleen jotakin ja tästä taas kaksi hänen vanhempaa lasta olisivat kärsineet jne..
Onneksi siis elämämme suunta teki täyskäännöksen tuolloin. Pitkä matka on tuolta kuljettu. Toisaalta nyt mietittynä, tuo matka on ollut sellainen, että tietyn etapin jälkeen matka alkoi saada mielenkiintoani ruokkivia piirteitä siinä määrin, ettei enää tarivnnut miettiä, haluanko jatkaa matkaa tällä uudella tiellä, vai hypätä takaisin tuohon tappavaan opravanpyörään. Ihmeellistä päihteiden käytössä on se, kuinka sokeaksi se tekee suhteessa omaan elämään. Tänään huomaan miettiväni siten, että vaikka itse elin tuota sairasta oravanpyörää vuosikymmenen, en enää koe olevani lähimainkaan sama ihminen, kuin olin tuolloin.
Kuten jo mainitsin, paljon on tapahtunut. Tänään minulle suurin kiitollisuuden aihe on se, että minusta on tietyllä tapaa pidetty huolta läpi elämäni. Juuri silloin kun itselläni ei ole ollut minkäänlaista toivoa, on Joku kantanut minut yli kuoleman, kohti valoismanpaa tulevaisuutta. Omalla kohdallani elän tänään uskoen hyvään, vaikka pahalta vaikuttaisikin. Tuota saamaani hyvää pyrin sitten parhaani mukaan oman kokemukseni jakamisella antamaan eteenpäin. Päivän kerrallaan. Eniten minua on ihmetyttänyt viimeisessä viidessä vuodessa se, kuinka ihmeellisesti elämääni on "eksynyt" ihmisiä, joita olen kulloinkin tarvinnut.
Oikeastaan kaikki alkoi purkautua sinä päivänä, kun kävin juttelemassa erään ihmisen kanssa, joka neuvoi minua lähtemään selvittämään elämääni palanen kerrallaan. Menimme yhdessä velkaneuvojan luokse. Pääsin puolen vuoden kuluttua tuosta hetkestä velkajärjestelyyn ja oikeastaan ensimmäisen kerran ajattelin, että elämäni voisi sittenkin alkaa alusta. Tuohon hetkeen kun olin jo tottunut ajatukseen, ettei elämä ole mitään muuta, kuin loputonta toivottomuutta, pelkästään niskassa olevan konkurssin ja siitä seuranneen taloudellisen helvetin. Ajattelin tuolloin, ettei minulla ole mitään toivoa rakentaa elämääni, johtuen pelkästään siitä, ettei minulla ollut tuossa hetkessä minkäänlaista koulutusta, saati sellaista kuntoa, että minusta olisi mitään tekemään työkseni. Ihmeitä tapahtuu. Tajusin tuossa hetkessä sen, ettei elämä voi tällä tavalla enää jatkua. En jos haluaisin lapsilleni parempaa elämää. Tuosta hetkestä alkoi matka kohti parempaa. Olimme päihdekuntoutuksessa kolme kuukautta. Tuona aikana pääsin purkamaan tuohon hetkeen itseäni siinä määrin, että opin luottamaan muutamiin ihmisiin siten, ettei muutama viikko kotiutumisen jälkeen tapahtunut isäni itsemurha ajanut minua enää pakenemaan asioita ja tunteita, vaan tuorvauduin ensi kertaa toisiin ihmisiin surussani. Oikeastaan ensimmäisen kerran kohtasin surun tunteena, enkä paennut sitä mihinkään. Itkin kun itketti. Huusin, kun olin vihainen jne..
Nyt mietittynä isäni kohtalo ohjasi minut pois entisestä elämästä lopullisesti. Kohtasin sen tosi asian, ettei itsetuohoava käyttäytyminen voi jatkua loputtomiin, vaan sillä on seurauksensa. Tuota samaa kohtaloa en halunnut itselleni. Enkä varsinkaan tuossa hetkessä halunnut sitä, että minun lapseni joutuisivat kohtaamaan sen käsittämättömän voimattomuuden, kun menettää tärkeän ihmisen, voimatta tehdä asialle yhtään mitään. Tuo tunne on musertava. Tänään ymmärrän myös tuosta tapahtumasta sen, että minun oli murruttava täysin tuosta surusta, jotta olisin valmis menemään eteenpäin.
Samalle syksyä aloitin opinnot. Ensimmäisenä päivänä pelkäsin niin paljon, etten saanut itseäni pakotettua aloitustilaisuuteen. Silti halusin opiskella. Halusin "normaalia" elämää ja onneksi sitä sain myös alkaa opetella. Tuossa ensimmäisessä koulussani, jouduin vastakkain omanarvontunnottomuuteni kanssa. Suortin opintoja, kuin millään muulla ei olisi ollut mitään väliä. Revin itseni puolikuoliaaksi, tavoitellessani arvostusta suhteessa itseeni ja varsin muihin. Karvaasti pettyessäni, yritin kaksin verroin kovemmin, kunnes olin tilanteessa, etten enää voinut kyetä parempaan. Silloin huomasin sen, ettei sillä ollut mitään väliä, vaikka kuinka hyvin pärjäsin. Sitä mukaa kun muut arvostivat saavutuksiani, sitä mukaa itse huomasin sen, etten itse osannut arvostaa itseäni laisinkaan. Tunne oli jälleen musertava. Mietin eräänkin kerran sitä, etteihän tässä ole mitään järkeä. Vihasin itseäni sitä enemmän, mitä enemmän yritin olla pätevä. Tuossa hetkessä jälleen elämääni ohjautui ihminen, joka auttoi minut tuosta suosta ylös. Tutustuin tuossa hetkessä yhteen tukihenkilöistäni. Uskaltauduin oksentamaan hänelle ulos juuri ne kaikista häpeällisimmät asiani. Hänen kertoessaan minulle omaa elämäänsä, huomasin sen, etteihän minun elämä ollut yhtäään sen kauheampaa. Tuntui puhdistavalta saada puhua asioista, joita oli padonnut sisäänsä vuosikymmenet.
Tuo tilanne käänsi seuraavaksi uuden sivun elämässäni. Aloin viedä saamaani kokemusta eteenpäin. Sain toimia toisille ihmisille kanavana, heidän purkaessaan elämäänsä ja tutustuessaan itseensä. Se tuntui tosissaan hyvälle. Tietysti tuossa hetkessä olin itse vielä kovin monella tapaa raakile, kuten olen tänäänkin, mutta nyt siinä määrin hyvässä, että vaikka tein asioita "väärin" joidenkin kohdalla yrittäen pelastaa heitä, kasvoin huomaamaan sen tosi asian, että olen voimaton omaan ja toisten alkoholismiin nähden, kuten omaan ja muiden elämäänkin nähden. Ensin paras ystäväni tuossa hetkessä sai aivoinfarktin ja halvautui puoleksi. Kävin jälleen läpi sellaisen tuskatilan asian kanssa, että kasvua tapahtui kummasti suhteessa omaan elämään. Heti pian tuon tapahtuman jälkeen, yksi läheismmistä ihmisistä ratkesi juomaan. Yritin pelastaa hänet loputtoman monta kertaa, tullakseni huomaamaan sen, että ilman omaa halua, toista ei voi auttaa. Ystäväni joi itsensä hengiltä viime juoluna, erään juomaputken pääteeksi. Eikä se ollut minun syy. Kuten ei ollut isänikään itsemurha.
No sitten jatketaan tätä minun omaa taivaltani. Opintoni lähenivät loppuaan ja aloin miettiä, että entäs sitten. Halusin jatkaa opintoja eteenpäin. Pyrin ammattikorkeaan, enkä kyllä ikinä olisi uskonut sitä, että sinne onnistuisin pääsemään, mutta toisin kävi. Nyt noita opintoja on takana reilut puolet ja noissa opinnoissa olen saanut kasvaa ihmisenä äärettömän paljon. Olen kohdannut pelkojani liittyen sosiaalisiin tilanteisiin, suhteessa omaan itseeni ja tärkeimpänä asiana ehkä se, että olen saanut mahdollisuuden kasvaa pois siitä ajatuksesta, että elämä tulisi perustua siihen ajatukseen, että ensin opiskellaan, päästään töihin, perustetaan perhe, ostetaan koti, hankitaan lapset jne..
Tässä hetkessä minulla on nuo kaikki. Vaikka kotimme on vielä tässä hetkessä vuokra-asunto, niin silti koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että meillä ylipäänsä on koti. Olen kasvanut kuluneen viiden vuoden aikana huomaamaan sen, että elämässä tärkeintä on se, että uskaltautuu tutustumaan itseensä siten, että tietää kuka on ja mihin on menossa. Sen jälkeen tulee kokeneeksi sellaista tasapainoa päänsä sisällä, että kaikki normaalit, materiaaliset vaatimukset, jotka aikaisemmin hallitsivat elämää, tuoden jatkuvia pettymyksiä, nykyhetkessä ovat menettäneet täysin merkityksensä. Tänään elämäni rakentuu täysin siihen, että jatkan samaa itseni prosessointia päivän kerrallaan. Puhun asioista jollekkin luottamalleni henkilölle ja tällä tavoin vältyn oman pääni sisällä kasvattamasta asioista suhteettoman suuria. Toisaalta samalla säilyttäen luottamuksen toisiin ihmisiin. Tätä kautta kasvan päivän kerrallaan kohti suvaitsevuutta, jossa jokainen ihmienn on arvokas, lähimmäisen rakkaus on se tärkein moottori elämässäni ja pitämällä huolta itsestäni, takaan myös läheisilleni omalta osaltani hyvän elämän, päivän kerrallaan.
Elämässä on todellakin kaikki mahdollista. Kyse on vain siitä, mitä elämältään toivoo saavuttavansa ja mitä on omalta osaltaan sen saavuttamiseksi valmis tekemään. Tänään minun tärkein tavoite elämässäni on se, että omalta osaltani joka päivä pyrin auttamaan ihmisiä, joiden polut hetken aikaa risteävät oman polkuni kanssa, samalla tutustuen omaan itseeni siinä määrin joka päivä lisää, että kyen olemaan omille lapsilleni rakastava, läsnäoleva vanhempi ja omalle vaimolleni rakastava, läsnäoleva puoliso.
Kaikki on mahdollista, kun opettelen olemaan itselleni rehellinen..
Viisi vuotta sitten elämäni oli ajelehtimista katastrofista toiseen. Kuoleman kanssa kilpajuoksua, vailla mitään toivoa tai päämäärää. En todellakaan tiennyt, kuka olen saati mihin olen matkalla. Minulle elämä oli armotonta taistelua päivästä toiseen, kaoottista, pelottavaa ja täysin tarkoituksetonta tyhjyyttä, jossa joka päivä mietin vain sitä, kuinka halusin kuolla. Olin totaalisen hukassa. Olin ollut enempi tai vähempi hukassa koko sen astisen elämäni. Sitten tapahtui jotain..
Piinava oravanpyörä alkoi olla siinä mittakaavassa, ettei sitä enää kukaan voinut sivusta katsoa, tekemättä mitään asialle. Tänään olen kiitollinen siitä, että tuossa hetkessä elämässämme oli muutamia ihmisiä, jotka tiesivät missä mennään ja mitä asioille tulisi tehdä. Miten asioihin puuttua.
Toisaalta tänään ymmärrän myös sen, että ilman tuota asioihin puuttumista, en olisi tätä kirjoittamassa. Kaksi vanhempaa lastani asuisivat tässä hetkessä sijoitettuna johonkin, kysellen itseltään, mitä olen tehnyt väärin. Vaimoni olisi todennäköisesti seonnut tai tehnyt itselleen jotakin ja tästä taas kaksi hänen vanhempaa lasta olisivat kärsineet jne..
Onneksi siis elämämme suunta teki täyskäännöksen tuolloin. Pitkä matka on tuolta kuljettu. Toisaalta nyt mietittynä, tuo matka on ollut sellainen, että tietyn etapin jälkeen matka alkoi saada mielenkiintoani ruokkivia piirteitä siinä määrin, ettei enää tarivnnut miettiä, haluanko jatkaa matkaa tällä uudella tiellä, vai hypätä takaisin tuohon tappavaan opravanpyörään. Ihmeellistä päihteiden käytössä on se, kuinka sokeaksi se tekee suhteessa omaan elämään. Tänään huomaan miettiväni siten, että vaikka itse elin tuota sairasta oravanpyörää vuosikymmenen, en enää koe olevani lähimainkaan sama ihminen, kuin olin tuolloin.
Kuten jo mainitsin, paljon on tapahtunut. Tänään minulle suurin kiitollisuuden aihe on se, että minusta on tietyllä tapaa pidetty huolta läpi elämäni. Juuri silloin kun itselläni ei ole ollut minkäänlaista toivoa, on Joku kantanut minut yli kuoleman, kohti valoismanpaa tulevaisuutta. Omalla kohdallani elän tänään uskoen hyvään, vaikka pahalta vaikuttaisikin. Tuota saamaani hyvää pyrin sitten parhaani mukaan oman kokemukseni jakamisella antamaan eteenpäin. Päivän kerrallaan. Eniten minua on ihmetyttänyt viimeisessä viidessä vuodessa se, kuinka ihmeellisesti elämääni on "eksynyt" ihmisiä, joita olen kulloinkin tarvinnut.
Oikeastaan kaikki alkoi purkautua sinä päivänä, kun kävin juttelemassa erään ihmisen kanssa, joka neuvoi minua lähtemään selvittämään elämääni palanen kerrallaan. Menimme yhdessä velkaneuvojan luokse. Pääsin puolen vuoden kuluttua tuosta hetkestä velkajärjestelyyn ja oikeastaan ensimmäisen kerran ajattelin, että elämäni voisi sittenkin alkaa alusta. Tuohon hetkeen kun olin jo tottunut ajatukseen, ettei elämä ole mitään muuta, kuin loputonta toivottomuutta, pelkästään niskassa olevan konkurssin ja siitä seuranneen taloudellisen helvetin. Ajattelin tuolloin, ettei minulla ole mitään toivoa rakentaa elämääni, johtuen pelkästään siitä, ettei minulla ollut tuossa hetkessä minkäänlaista koulutusta, saati sellaista kuntoa, että minusta olisi mitään tekemään työkseni. Ihmeitä tapahtuu. Tajusin tuossa hetkessä sen, ettei elämä voi tällä tavalla enää jatkua. En jos haluaisin lapsilleni parempaa elämää. Tuosta hetkestä alkoi matka kohti parempaa. Olimme päihdekuntoutuksessa kolme kuukautta. Tuona aikana pääsin purkamaan tuohon hetkeen itseäni siinä määrin, että opin luottamaan muutamiin ihmisiin siten, ettei muutama viikko kotiutumisen jälkeen tapahtunut isäni itsemurha ajanut minua enää pakenemaan asioita ja tunteita, vaan tuorvauduin ensi kertaa toisiin ihmisiin surussani. Oikeastaan ensimmäisen kerran kohtasin surun tunteena, enkä paennut sitä mihinkään. Itkin kun itketti. Huusin, kun olin vihainen jne..
Nyt mietittynä isäni kohtalo ohjasi minut pois entisestä elämästä lopullisesti. Kohtasin sen tosi asian, ettei itsetuohoava käyttäytyminen voi jatkua loputtomiin, vaan sillä on seurauksensa. Tuota samaa kohtaloa en halunnut itselleni. Enkä varsinkaan tuossa hetkessä halunnut sitä, että minun lapseni joutuisivat kohtaamaan sen käsittämättömän voimattomuuden, kun menettää tärkeän ihmisen, voimatta tehdä asialle yhtään mitään. Tuo tunne on musertava. Tänään ymmärrän myös tuosta tapahtumasta sen, että minun oli murruttava täysin tuosta surusta, jotta olisin valmis menemään eteenpäin.
Samalle syksyä aloitin opinnot. Ensimmäisenä päivänä pelkäsin niin paljon, etten saanut itseäni pakotettua aloitustilaisuuteen. Silti halusin opiskella. Halusin "normaalia" elämää ja onneksi sitä sain myös alkaa opetella. Tuossa ensimmäisessä koulussani, jouduin vastakkain omanarvontunnottomuuteni kanssa. Suortin opintoja, kuin millään muulla ei olisi ollut mitään väliä. Revin itseni puolikuoliaaksi, tavoitellessani arvostusta suhteessa itseeni ja varsin muihin. Karvaasti pettyessäni, yritin kaksin verroin kovemmin, kunnes olin tilanteessa, etten enää voinut kyetä parempaan. Silloin huomasin sen, ettei sillä ollut mitään väliä, vaikka kuinka hyvin pärjäsin. Sitä mukaa kun muut arvostivat saavutuksiani, sitä mukaa itse huomasin sen, etten itse osannut arvostaa itseäni laisinkaan. Tunne oli jälleen musertava. Mietin eräänkin kerran sitä, etteihän tässä ole mitään järkeä. Vihasin itseäni sitä enemmän, mitä enemmän yritin olla pätevä. Tuossa hetkessä jälleen elämääni ohjautui ihminen, joka auttoi minut tuosta suosta ylös. Tutustuin tuossa hetkessä yhteen tukihenkilöistäni. Uskaltauduin oksentamaan hänelle ulos juuri ne kaikista häpeällisimmät asiani. Hänen kertoessaan minulle omaa elämäänsä, huomasin sen, etteihän minun elämä ollut yhtäään sen kauheampaa. Tuntui puhdistavalta saada puhua asioista, joita oli padonnut sisäänsä vuosikymmenet.
Tuo tilanne käänsi seuraavaksi uuden sivun elämässäni. Aloin viedä saamaani kokemusta eteenpäin. Sain toimia toisille ihmisille kanavana, heidän purkaessaan elämäänsä ja tutustuessaan itseensä. Se tuntui tosissaan hyvälle. Tietysti tuossa hetkessä olin itse vielä kovin monella tapaa raakile, kuten olen tänäänkin, mutta nyt siinä määrin hyvässä, että vaikka tein asioita "väärin" joidenkin kohdalla yrittäen pelastaa heitä, kasvoin huomaamaan sen tosi asian, että olen voimaton omaan ja toisten alkoholismiin nähden, kuten omaan ja muiden elämäänkin nähden. Ensin paras ystäväni tuossa hetkessä sai aivoinfarktin ja halvautui puoleksi. Kävin jälleen läpi sellaisen tuskatilan asian kanssa, että kasvua tapahtui kummasti suhteessa omaan elämään. Heti pian tuon tapahtuman jälkeen, yksi läheismmistä ihmisistä ratkesi juomaan. Yritin pelastaa hänet loputtoman monta kertaa, tullakseni huomaamaan sen, että ilman omaa halua, toista ei voi auttaa. Ystäväni joi itsensä hengiltä viime juoluna, erään juomaputken pääteeksi. Eikä se ollut minun syy. Kuten ei ollut isänikään itsemurha.
No sitten jatketaan tätä minun omaa taivaltani. Opintoni lähenivät loppuaan ja aloin miettiä, että entäs sitten. Halusin jatkaa opintoja eteenpäin. Pyrin ammattikorkeaan, enkä kyllä ikinä olisi uskonut sitä, että sinne onnistuisin pääsemään, mutta toisin kävi. Nyt noita opintoja on takana reilut puolet ja noissa opinnoissa olen saanut kasvaa ihmisenä äärettömän paljon. Olen kohdannut pelkojani liittyen sosiaalisiin tilanteisiin, suhteessa omaan itseeni ja tärkeimpänä asiana ehkä se, että olen saanut mahdollisuuden kasvaa pois siitä ajatuksesta, että elämä tulisi perustua siihen ajatukseen, että ensin opiskellaan, päästään töihin, perustetaan perhe, ostetaan koti, hankitaan lapset jne..
Tässä hetkessä minulla on nuo kaikki. Vaikka kotimme on vielä tässä hetkessä vuokra-asunto, niin silti koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että meillä ylipäänsä on koti. Olen kasvanut kuluneen viiden vuoden aikana huomaamaan sen, että elämässä tärkeintä on se, että uskaltautuu tutustumaan itseensä siten, että tietää kuka on ja mihin on menossa. Sen jälkeen tulee kokeneeksi sellaista tasapainoa päänsä sisällä, että kaikki normaalit, materiaaliset vaatimukset, jotka aikaisemmin hallitsivat elämää, tuoden jatkuvia pettymyksiä, nykyhetkessä ovat menettäneet täysin merkityksensä. Tänään elämäni rakentuu täysin siihen, että jatkan samaa itseni prosessointia päivän kerrallaan. Puhun asioista jollekkin luottamalleni henkilölle ja tällä tavoin vältyn oman pääni sisällä kasvattamasta asioista suhteettoman suuria. Toisaalta samalla säilyttäen luottamuksen toisiin ihmisiin. Tätä kautta kasvan päivän kerrallaan kohti suvaitsevuutta, jossa jokainen ihmienn on arvokas, lähimmäisen rakkaus on se tärkein moottori elämässäni ja pitämällä huolta itsestäni, takaan myös läheisilleni omalta osaltani hyvän elämän, päivän kerrallaan.
Elämässä on todellakin kaikki mahdollista. Kyse on vain siitä, mitä elämältään toivoo saavuttavansa ja mitä on omalta osaltaan sen saavuttamiseksi valmis tekemään. Tänään minun tärkein tavoite elämässäni on se, että omalta osaltani joka päivä pyrin auttamaan ihmisiä, joiden polut hetken aikaa risteävät oman polkuni kanssa, samalla tutustuen omaan itseeni siinä määrin joka päivä lisää, että kyen olemaan omille lapsilleni rakastava, läsnäoleva vanhempi ja omalle vaimolleni rakastava, läsnäoleva puoliso.
Kaikki on mahdollista, kun opettelen olemaan itselleni rehellinen..
perjantai 15. lokakuuta 2010
Armollisuus itseään kohtaan
Täällä taas. Nyt aloin kirjoittaa, koska olen viimeisten päivien aikana jälleen saanut kokea oivalluksia itsestäni. Kiitos erään keskustelupalstalla olleen positiivisen kommentin, aloin prosessoida sitä, miksi edelleenkin vaadin itseltäni ihan liikaa. Miksi kaiken positiivisen palautteen vastaanottaminen tuntuu niin oudolta. No se johtuu tietysti siitä, kun on koko ikänsä pääasiallisesti saanut enemmän negatiivista palutetta. Toisaalta tuon asian pohtiminen avasi myös toisen oven. Aloin miettimään sitä, miksi tänne blogiini kirjoittaminen on jäänyt nykyhetkessä vähemmälle? No tämä johtuu taas siitä, etten halua tänne kirjoittaa, ellen koe minulla olevan jotakin mistä todella kirjoittaa. Aika hassua huomata, kuinka omassa päässään vaanii vaatimuksia itseään kohtaan, edelleen joka käänteessä.
Mitä siitä kukaan pahastuisi, jos nyt tänne silloin tällöin raapisin jotakin "vähemmän analyyttistä" asiaa. No ei varmasti kukaan välittäisi yhtään mitään. Mitä sitten tapahtuisi, jos joku välittäisikin? Siinähän avautuisi mahdollisuus siihen, että joku saattaisi heittää minulle vaikka jotakin negatiivista palautetta! Tässä on yksi elämäni suurimmista taakoista. Olen koko ikäni elänyt sillä tavalla varpaillani, ettei vain kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa, ainakaan minusta johtuen. No toisaalta tässä onkin yksi syy/seuraus miksi olen ollut niin altis riippuvuuksille. En kestänyt hajoamatta minkäänlaisia negatiivisia tunteita. Toisaalta olen viime aikoina miettinyt sitäkin, etten ole koskaan osannut tuntea, reagoida, mihinkään asiaan tavallisesti. Aina kaikkeen on liittynyt aivan armotonta draamaa tai teatraalisuutta. Jos nyt hieman huumoria asiassa laskee, niin kuvaava esimerkki noista tunnekuohuista lienee se, että jo parikymmentä vuotta sitten kirosin itseäni eräälle läheiselle ihmiselle, sanoen kuinka minua vituttaa itsessäni se, ettei tarvitse leppäkerttua kummempaa nähdä, kun jo tunne-elämä on aivan sekaisin.
No tuosta johtuen väsyin hyvin varhain omien vaatimuksieni alle ja siitä syystä osaltaan minut valtasi eräänlainen "Antaa mennä, kun on alamäki ja paskanko väliä"-mentaliteetti. Eli ääripäästä toiseen. Se on ollut elämäni kiertorata.
Luojan kiitos, olen ainakin suurimmilta osin saanut purettua noita kieroutumia tässä hetkessä, joten tunne-elämäni vuoristorata ei enää tänään ole, kuin possujunaan verrattava, jota kyllä vielä hieman on viritelty jostain kohdin. Mutta toisaalta, eipähän ole ainakaan tasaisen harmaata arkea koskaan :)
Mitä tulee tuohon positiivisen palautteen vastaanottamiseen, niin siinä myös on nähtävissä tuo vuoristorata-efekti ja vielä tässä kohdin melkoisen kokoisena. Kun silloin tällöin satun saamaan "rakentavan kritiikin" sijasta, positiivista palautetta, niin siitä seuraa se, että minussa aktivoituu jokin ihme solu, jossa on rekisteröitynä, etten ole oikeutettu tällaista tilannetta tai tähän liittyvää hyvän olon tunnetta kokemaan ja samassa minulla alkaa jokin toinen solu heitellä päähäni eriskummallisempia kokemuksia nykyhetkessä siitä, kuinka riitämätön, aikaansaamaton tai muuten kykenemätön ihminen olenkaan.
Onnekseni tänään osaan prosessoida noita ajatuksiani, jäämättä enää niiden vangiksi. Onneksi olen oppinut olemaan itseäni kohtaan rehellinen. Tuosta rehellisyydestä johtuen, tiedostan sen, että varsinkin näihin riippuvuuksiini liittyen, omaan sellaisen määrän kokemusta, niin hyvässä, kuin pahassakin, että jos jossain vaiheessa joku jotakin positiivista tämän hetken elmästäni minulle sanoo, niin ei minun tarvitse enää alkaa itseäni siitä syystä ruoskimaan. Tavoitteenani on, että vielä jokin päivä osaan vastaanottaa palautteen kuin palautteen, asian vaatimalla vakavuudella. Sehän vain tarkoittaisi sitä, että vihdoinkin olisin sinut itseni kanssa ihan oikeasti. Tänään tässä ja nyt olen..eikä huomisesta tarvitse vielä tietää mitään..
Mitä siitä kukaan pahastuisi, jos nyt tänne silloin tällöin raapisin jotakin "vähemmän analyyttistä" asiaa. No ei varmasti kukaan välittäisi yhtään mitään. Mitä sitten tapahtuisi, jos joku välittäisikin? Siinähän avautuisi mahdollisuus siihen, että joku saattaisi heittää minulle vaikka jotakin negatiivista palautetta! Tässä on yksi elämäni suurimmista taakoista. Olen koko ikäni elänyt sillä tavalla varpaillani, ettei vain kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa, ainakaan minusta johtuen. No toisaalta tässä onkin yksi syy/seuraus miksi olen ollut niin altis riippuvuuksille. En kestänyt hajoamatta minkäänlaisia negatiivisia tunteita. Toisaalta olen viime aikoina miettinyt sitäkin, etten ole koskaan osannut tuntea, reagoida, mihinkään asiaan tavallisesti. Aina kaikkeen on liittynyt aivan armotonta draamaa tai teatraalisuutta. Jos nyt hieman huumoria asiassa laskee, niin kuvaava esimerkki noista tunnekuohuista lienee se, että jo parikymmentä vuotta sitten kirosin itseäni eräälle läheiselle ihmiselle, sanoen kuinka minua vituttaa itsessäni se, ettei tarvitse leppäkerttua kummempaa nähdä, kun jo tunne-elämä on aivan sekaisin.
No tuosta johtuen väsyin hyvin varhain omien vaatimuksieni alle ja siitä syystä osaltaan minut valtasi eräänlainen "Antaa mennä, kun on alamäki ja paskanko väliä"-mentaliteetti. Eli ääripäästä toiseen. Se on ollut elämäni kiertorata.
Luojan kiitos, olen ainakin suurimmilta osin saanut purettua noita kieroutumia tässä hetkessä, joten tunne-elämäni vuoristorata ei enää tänään ole, kuin possujunaan verrattava, jota kyllä vielä hieman on viritelty jostain kohdin. Mutta toisaalta, eipähän ole ainakaan tasaisen harmaata arkea koskaan :)
Mitä tulee tuohon positiivisen palautteen vastaanottamiseen, niin siinä myös on nähtävissä tuo vuoristorata-efekti ja vielä tässä kohdin melkoisen kokoisena. Kun silloin tällöin satun saamaan "rakentavan kritiikin" sijasta, positiivista palautetta, niin siitä seuraa se, että minussa aktivoituu jokin ihme solu, jossa on rekisteröitynä, etten ole oikeutettu tällaista tilannetta tai tähän liittyvää hyvän olon tunnetta kokemaan ja samassa minulla alkaa jokin toinen solu heitellä päähäni eriskummallisempia kokemuksia nykyhetkessä siitä, kuinka riitämätön, aikaansaamaton tai muuten kykenemätön ihminen olenkaan.
Onnekseni tänään osaan prosessoida noita ajatuksiani, jäämättä enää niiden vangiksi. Onneksi olen oppinut olemaan itseäni kohtaan rehellinen. Tuosta rehellisyydestä johtuen, tiedostan sen, että varsinkin näihin riippuvuuksiini liittyen, omaan sellaisen määrän kokemusta, niin hyvässä, kuin pahassakin, että jos jossain vaiheessa joku jotakin positiivista tämän hetken elmästäni minulle sanoo, niin ei minun tarvitse enää alkaa itseäni siitä syystä ruoskimaan. Tavoitteenani on, että vielä jokin päivä osaan vastaanottaa palautteen kuin palautteen, asian vaatimalla vakavuudella. Sehän vain tarkoittaisi sitä, että vihdoinkin olisin sinut itseni kanssa ihan oikeasti. Tänään tässä ja nyt olen..eikä huomisesta tarvitse vielä tietää mitään..
keskiviikko 25. elokuuta 2010
Raittiina eläessä vastoinkäymisistä voi oppia jotakin
Viime perjantaina, allekirjoittaneen oli tarkoitus mennä ihan rutiini toimenpiteenä suoritettavaan nivustyräleikkaukseen. Aika oli varttu Lyhkiin, joten suunnitelmissa oli kotiutua samana päivänä. No kuinkas sitten kävikään?!?
Menin tuonne sairaalaan viime perjantaina aamulla klo 9. Puoli kymmenen olin jo menossa saliin. Hetki pötköttelyä leikkauspöydällä ja naps, taju kankaalla. Sitten kohta heräilinkin jo heräämössä, todeten et tämä olikin nätti keikka, eikä edes pahoja kipuja. Vähämpä tiesin, mitä tuleman piti.
Olin jalkeilla, kahvikupposen ääressä miettien kuinka rutiini juttu tämä olikin. Sitten kohta jo karkasin köpöttelemään ulos tupakalle. Ehkä innostuinkin hieman liiaksi jalkeille, kun kivut olivat kokolailla minimaaliset. Soittelin mammalle kotiin, et minut saa hakea päivällä kotiin. Vaimo-kulta tulikin puoli kolmelta hakemaan ja lähdimme ajelemaan kotiin. Matkalla pysähdyimme apteekkiin, josta vaimoni meni hakemaan minulle kipulääkkeitä. Samassa minulle tuli tunne, et tältäköhän naisista tuntuu, kun heillä tulee yllättäen se aika kuukaudesta. Housut tuntui yhtäkkiä aivan liiaksi kosteilta ja katsoessani tarkemmin, näky ei ollut mitenkään sievä. Housut olivat yltäpäätä veressä. Soitin ensin sairaalaan, josta neuvoivat samantien tulemaan takaisin. Sen jälkeen soitin vaimolle apteekkiin, et nyt täytyy pitää kiirettä, haava alkoi vuotaa.
No sitten ajeltiin takaisin sairaalaan, jossa lääkäri totesi vain olevan hyvä, että haava vuotaa ulos-, eikä sisäänpäin. Ohjeeksi annettiin kiristysside, jonka päälle laitettaisiin hiekkapussi painoksi. Siirryin takaisin Lyhkin seurantaan, mahan päällä hiekkapussi, joka ei kylläkään ollut mitenkään mukavan tuntoinen haavan päällä painaessa. Muutamia tunteja siinä makoilin, kunnes vaikutti siltä, että vuoto asettuu. Sain ohjeet ja luvan lähteä kotiin.
Kotona menin suoraan sänkyyn pitkälleni. Jääpussi ja paino leikkaushaavan päällä. Silti vaikken tehnyt yhtään minkäänlaisia verryttelyliikkeitä, silti puolitoista tuntia siinä maattuani, huomasin jälleen haavan vuotavan todella rajusti. Soitin päivystykseen, josta neuvoivat tilaamaan ambulanssin ja tulemaan heti sairaalaan. No tein työtä käskettyä ja sain jälleen yhden mahdollisuuden eräällä tavalla tehdä 9. askeleen hyvitystä, kun matkalla sairaalaan, kerron ambulanssissa elämäntarinaani ja sanoin olevani pahoillani, kun aikoinaan kuskautin itseäni kyseisellä kulkuneuvolla liiankin useasti. Pyysin kertomaan varikolla terveisiä, että Kaaleppi on nyt saanut toisen mahdollisuuden elämältä, eikä aio sitä enää hukkaan heittää.
Päästyämme sairaalaan, pääsin samantein saman kirurgin juttusille, joka minut aamulla oli leikannut. Samoilla ohjeistuksilla jatkettiin. Nyt siirryin osastolle makaamaan, jääpalat ja hiekkapussi leikkaushaavan päällä painaen. Tilannetta seurattaisiin jonkin aikaa.
Lauantai päivälle kierrolla ollut kirugi totesi ykskantaan, ettei tuo vuoto tällä konstein tyrehdy. Ukko ennemmin vuotaa kuiviin. Edessä olisi toinen näytös salissa. Minulle lupailtiin, et pääsisin toiseen leikkaukseen klo 16 päivälle. No hieman siinä venähti, koska kello oli jotakuinkin puoli kasi illalle, kun taas iloisesti kiusasin hoitajia leikkausalissa, siinä toivossa, et kun hieman enemmän "ärsytän" heitä, niin en ainakaan kesken leikkauksen pääse heräämään :) No hetki ja taas oli poijalta taju kankaalla. Tälle kertaa vain valitettavasti ei mennyt, kuin samainen hetki, kun heräsin ja minulle sanottiin pahoitellen, et olikin tullut kiireellisempi tapaus ja minut oli siksi jouduttu herättämään ennen kuin mitään oli ehditty tekemään. Taas ooteltiin hetki ja ajattelin, et nooh, kolmas kerta toden sanoo. Niin sanoikin. Illalla puoli kymmenen taju pois ja puolilta öin osastolle, mutta siinä huonolla menestyksellä, et kolme nukutusta toi tullessaan pahoinvoinnin ja en kykene kertomaan, miltä tuntuu yrittää armottomasti yökkäillä, kun vasta on kaksi kertaa alavatsa avattu. Sain nukuttua kuitenkin loppupeleissä jonkin tunnin.
Sunnuntui koitti ja aattelin, et kyllä tämä tästä. Liikoja vain valitettavsti kuvittelin jälleen. Edessä oli vielä toista vuorokautta kestävät taiteilut, ensin kahdesta leikkauksesta ärsyyntyneen eturauhasen alettua juonitella siten, että kaikkiaan neljä kertaa yritettiin tehdä enemmän tai vähemmän tuskaista katetrointia, kunnes viimein asialle saatiin ammatinsa osaava urologi, joka melkein tunnin työstettyään sai kuin saikin helpotuksen tuoman katetrin asetetuksi paikoilleen. Vielä jännitystä aiheutti vuorokaudeksi se, kun toisen leikkauksen jälkeen eksyi jostain syystä ilmaa ihon alle ja sitä piti seurata vuorokausi, ettei se ala aiheuttaa tulehdusta tai leviä muuten, koska silloin edessä olisi ollut jo kolmas leikkaus.
No tilanne pysyi rauhallisena seuraavan vuorokauden ja kuin loppuhuipennuksena, täytyi vielä onnistua saamaan wc:ssa käynnit onnistumaan ilman katetria sekä tehtyä myös kakkosluokan tarpeet, jotka kylläkin osoittautuivat kahdesti avatun alavatsan ja parin vuorokauden pidossa olon jäljiltä täysin mahdottomaksi yhtälöksi ilman peräruiskeen suomaa helpotusta. Ei sitä näitäkään wc:ssa käyntejä normi arjessa pidä minään muuna, kuin pakollisina tehtävinä, joita joutuu suorittamaan pitkin päivää, muttei sitä toisaalta pysty sanoin kuvaamaan sitä voittaja oloa, kun tuollaisen operaation jälkeen hommat onnistuvat ilman sen suurempia kipuiluja, vielä kun tiedossa on noiden jälkeen vapauttava tieto kotiin pääsystä. P**ka keikka, mut tulipahan tehtyä..
Se mitä näistä muutaman vuorokauden hienoisista vastoinkäymisistä voinen oppia, on se, ettei omaa terveyttään tulisi pitää niin itsestäänselvyytenä, kuin miten niitä arkisen askartelun tuoksinnassa tulee pidettyä. Eikä toisaalta mikään vastoinkäyminen ole liian suuri, jos oma asennoituminen asioihin pysyttelee suhteellisuuden rajoissa. Paljon tuli opittua jälleen elämästä, eikä vähiten siitä, kuinka katastrofaalinen tilanne olisi ollut, mikäli olisin vielä se sama pää sekaisin porhalteleva huumehörhö. Voi vain kuvitella, minkälaista jälkeä olisi tullut, jo tuon ensimmäisen leikkauksen jälkeen, jos olisin onnellisena kirmannut kännäämään, kuten ennen tapana oli, kun tuollaisen uroteon oli saanut hengissä selvitetyksi.
Todella kiitollisin mielin taas jatketaan, päivä kerrallaan kohti uusia raittiita seikkailuja. Jos joku vielä sanoo, ettei raittius voi tuoda vauhtia ja vaarallisia tilanteita ihan riittämiin tai että raitis elämä olisi jotenkin masentavan yksitoikkoista, niin se mahtaa valehdella aikalailla ;)
Aurinkoista alkusyksyä..voikaa hyvin..
p.s Tutustukaa ihan mielenkiinnosta tuohon Face Bookista löytyvään Selviämistarinoita-ryhmään. Sieltä voi löytyä piakkoin jotakin mielenkiintoista. Niin ja tietty, ostakaa kirja heti ensitilassa, kunhan se 31. kuluvaa kuuta kauppoihin ilmestyy :)
Menin tuonne sairaalaan viime perjantaina aamulla klo 9. Puoli kymmenen olin jo menossa saliin. Hetki pötköttelyä leikkauspöydällä ja naps, taju kankaalla. Sitten kohta heräilinkin jo heräämössä, todeten et tämä olikin nätti keikka, eikä edes pahoja kipuja. Vähämpä tiesin, mitä tuleman piti.
Olin jalkeilla, kahvikupposen ääressä miettien kuinka rutiini juttu tämä olikin. Sitten kohta jo karkasin köpöttelemään ulos tupakalle. Ehkä innostuinkin hieman liiaksi jalkeille, kun kivut olivat kokolailla minimaaliset. Soittelin mammalle kotiin, et minut saa hakea päivällä kotiin. Vaimo-kulta tulikin puoli kolmelta hakemaan ja lähdimme ajelemaan kotiin. Matkalla pysähdyimme apteekkiin, josta vaimoni meni hakemaan minulle kipulääkkeitä. Samassa minulle tuli tunne, et tältäköhän naisista tuntuu, kun heillä tulee yllättäen se aika kuukaudesta. Housut tuntui yhtäkkiä aivan liiaksi kosteilta ja katsoessani tarkemmin, näky ei ollut mitenkään sievä. Housut olivat yltäpäätä veressä. Soitin ensin sairaalaan, josta neuvoivat samantien tulemaan takaisin. Sen jälkeen soitin vaimolle apteekkiin, et nyt täytyy pitää kiirettä, haava alkoi vuotaa.
No sitten ajeltiin takaisin sairaalaan, jossa lääkäri totesi vain olevan hyvä, että haava vuotaa ulos-, eikä sisäänpäin. Ohjeeksi annettiin kiristysside, jonka päälle laitettaisiin hiekkapussi painoksi. Siirryin takaisin Lyhkin seurantaan, mahan päällä hiekkapussi, joka ei kylläkään ollut mitenkään mukavan tuntoinen haavan päällä painaessa. Muutamia tunteja siinä makoilin, kunnes vaikutti siltä, että vuoto asettuu. Sain ohjeet ja luvan lähteä kotiin.
Kotona menin suoraan sänkyyn pitkälleni. Jääpussi ja paino leikkaushaavan päällä. Silti vaikken tehnyt yhtään minkäänlaisia verryttelyliikkeitä, silti puolitoista tuntia siinä maattuani, huomasin jälleen haavan vuotavan todella rajusti. Soitin päivystykseen, josta neuvoivat tilaamaan ambulanssin ja tulemaan heti sairaalaan. No tein työtä käskettyä ja sain jälleen yhden mahdollisuuden eräällä tavalla tehdä 9. askeleen hyvitystä, kun matkalla sairaalaan, kerron ambulanssissa elämäntarinaani ja sanoin olevani pahoillani, kun aikoinaan kuskautin itseäni kyseisellä kulkuneuvolla liiankin useasti. Pyysin kertomaan varikolla terveisiä, että Kaaleppi on nyt saanut toisen mahdollisuuden elämältä, eikä aio sitä enää hukkaan heittää.
Päästyämme sairaalaan, pääsin samantein saman kirurgin juttusille, joka minut aamulla oli leikannut. Samoilla ohjeistuksilla jatkettiin. Nyt siirryin osastolle makaamaan, jääpalat ja hiekkapussi leikkaushaavan päällä painaen. Tilannetta seurattaisiin jonkin aikaa.
Lauantai päivälle kierrolla ollut kirugi totesi ykskantaan, ettei tuo vuoto tällä konstein tyrehdy. Ukko ennemmin vuotaa kuiviin. Edessä olisi toinen näytös salissa. Minulle lupailtiin, et pääsisin toiseen leikkaukseen klo 16 päivälle. No hieman siinä venähti, koska kello oli jotakuinkin puoli kasi illalle, kun taas iloisesti kiusasin hoitajia leikkausalissa, siinä toivossa, et kun hieman enemmän "ärsytän" heitä, niin en ainakaan kesken leikkauksen pääse heräämään :) No hetki ja taas oli poijalta taju kankaalla. Tälle kertaa vain valitettavasti ei mennyt, kuin samainen hetki, kun heräsin ja minulle sanottiin pahoitellen, et olikin tullut kiireellisempi tapaus ja minut oli siksi jouduttu herättämään ennen kuin mitään oli ehditty tekemään. Taas ooteltiin hetki ja ajattelin, et nooh, kolmas kerta toden sanoo. Niin sanoikin. Illalla puoli kymmenen taju pois ja puolilta öin osastolle, mutta siinä huonolla menestyksellä, et kolme nukutusta toi tullessaan pahoinvoinnin ja en kykene kertomaan, miltä tuntuu yrittää armottomasti yökkäillä, kun vasta on kaksi kertaa alavatsa avattu. Sain nukuttua kuitenkin loppupeleissä jonkin tunnin.
Sunnuntui koitti ja aattelin, et kyllä tämä tästä. Liikoja vain valitettavsti kuvittelin jälleen. Edessä oli vielä toista vuorokautta kestävät taiteilut, ensin kahdesta leikkauksesta ärsyyntyneen eturauhasen alettua juonitella siten, että kaikkiaan neljä kertaa yritettiin tehdä enemmän tai vähemmän tuskaista katetrointia, kunnes viimein asialle saatiin ammatinsa osaava urologi, joka melkein tunnin työstettyään sai kuin saikin helpotuksen tuoman katetrin asetetuksi paikoilleen. Vielä jännitystä aiheutti vuorokaudeksi se, kun toisen leikkauksen jälkeen eksyi jostain syystä ilmaa ihon alle ja sitä piti seurata vuorokausi, ettei se ala aiheuttaa tulehdusta tai leviä muuten, koska silloin edessä olisi ollut jo kolmas leikkaus.
No tilanne pysyi rauhallisena seuraavan vuorokauden ja kuin loppuhuipennuksena, täytyi vielä onnistua saamaan wc:ssa käynnit onnistumaan ilman katetria sekä tehtyä myös kakkosluokan tarpeet, jotka kylläkin osoittautuivat kahdesti avatun alavatsan ja parin vuorokauden pidossa olon jäljiltä täysin mahdottomaksi yhtälöksi ilman peräruiskeen suomaa helpotusta. Ei sitä näitäkään wc:ssa käyntejä normi arjessa pidä minään muuna, kuin pakollisina tehtävinä, joita joutuu suorittamaan pitkin päivää, muttei sitä toisaalta pysty sanoin kuvaamaan sitä voittaja oloa, kun tuollaisen operaation jälkeen hommat onnistuvat ilman sen suurempia kipuiluja, vielä kun tiedossa on noiden jälkeen vapauttava tieto kotiin pääsystä. P**ka keikka, mut tulipahan tehtyä..
Se mitä näistä muutaman vuorokauden hienoisista vastoinkäymisistä voinen oppia, on se, ettei omaa terveyttään tulisi pitää niin itsestäänselvyytenä, kuin miten niitä arkisen askartelun tuoksinnassa tulee pidettyä. Eikä toisaalta mikään vastoinkäyminen ole liian suuri, jos oma asennoituminen asioihin pysyttelee suhteellisuuden rajoissa. Paljon tuli opittua jälleen elämästä, eikä vähiten siitä, kuinka katastrofaalinen tilanne olisi ollut, mikäli olisin vielä se sama pää sekaisin porhalteleva huumehörhö. Voi vain kuvitella, minkälaista jälkeä olisi tullut, jo tuon ensimmäisen leikkauksen jälkeen, jos olisin onnellisena kirmannut kännäämään, kuten ennen tapana oli, kun tuollaisen uroteon oli saanut hengissä selvitetyksi.
Todella kiitollisin mielin taas jatketaan, päivä kerrallaan kohti uusia raittiita seikkailuja. Jos joku vielä sanoo, ettei raittius voi tuoda vauhtia ja vaarallisia tilanteita ihan riittämiin tai että raitis elämä olisi jotenkin masentavan yksitoikkoista, niin se mahtaa valehdella aikalailla ;)
Aurinkoista alkusyksyä..voikaa hyvin..
p.s Tutustukaa ihan mielenkiinnosta tuohon Face Bookista löytyvään Selviämistarinoita-ryhmään. Sieltä voi löytyä piakkoin jotakin mielenkiintoista. Niin ja tietty, ostakaa kirja heti ensitilassa, kunhan se 31. kuluvaa kuuta kauppoihin ilmestyy :)
keskiviikko 28. heinäkuuta 2010
Kirjan julkistaminen lähestyy
Ajattelin tässä hyvissä ajoin hieman promota tätä kirjaa, josta jo muutaman kerran on tullut mainittua. Kirjan julkaisu on elokuun lopussa.
Alkoholismista on aina mahdollista toipua
Kirja sisältää kaksikymmentä tarinaa raitistumisesta. Tutut ja tuntemattomat alkoholismista selvinneet haluavat rohkaista omilla kokemuksillaan raittiudesta haaveilevia päihderiippuvaisia. Kussakin luvussa toipunut alkoholisti kuvaa rimpuiluaan juomisen kanssa sekä selviämistään irti viinasta. Kirja antaa konkreettisia keinoja, joilla alkoholistit ovat onnistuneet lopettamaan juomisen ja pysymään vuosia ja vuosikymmeniä raittiina. Osa on halunnut kertoa tarinansa peitenimellä.
Selviämistarinoita on raaka, oivaltava ja liikuttava teos, joka avaa vaiettuja aiheita. Se kertoo, millaista on pienten lasten äidin alkoholismi, miksi juominen ei lopu tahdonvoimalla ja kuinka Suomessa saattohoidetaan alkoholisteja syvemmälle sairauteen ja lopulta kuolemaan.
Kirjoittaja kertoo myös omasta sekä isänsä elämänmuutoksesta. Kirja tarjoaa uudenlaisen näkemyksen hävetystä kansantaudista. Alkoholismista raitistuminen on lahja, joka antaa sen kokeneelle poikkeuksellisen kyvyn ymmärtää elämää. Tässä kirjassa jokaisella tarinalla on onnellinen loppu.
lauantai 17. heinäkuuta 2010
Hyvän vaikutus elämässämme
Olen miettinyt viime päivät sitä, kuinka ihmiset voivatkaan olla sokeita omille luonteen vioilleen. Enkä sano tätä siten, että itse olisin jotenkin erilainen, en ole. Itse olen saanut mahdollisuuden oppia elämäntyylin, joka perustuu jokainen päivä itsensä tutkimisen kautta saatuun tasapainoiseen oloon. Olen monta kertaa pohtinut myös sitä, miksi ihmisten on niin kamalan vaikeata olla auttavaisia, ellei tähän auttamiseen liity välitöntä hyötyä itselle. Omalla kohdallani joka päivä pyrin tekemään elämässäni sellaisia valintoja, jotta niistä seuraisi ainakin yhdelle ihmiselle jotakin hyvää, aina kyseessä olevana päivänä, ilman että itse siitä sen kummemmin hyötyisin yhtikäs mitään.
Pyynteetön auttaminen. Siinä vasta ihanne, joka on todella vaikea saavuttaa. Ainakin itse olen asian kokenut tässä hetkessä näin. Vaikka kuinka tarmokkaasti pyrin miettimään omia vaikuttimiani asioiden takana ja koitan saada tehtyä asioita siten, etten miettisi mitenkään tilanteista hyötyväni, niin ainakin tähän asti, aina olen huomannut jotenkin pyrkiväni asioissa jotakin hyötymään.
Se miksi tässä nyt tätä kirjoittelen, johtuu siitä, että muutamia päiviä takaperin, onnistuin tekemään eräälle ihmiselle erään asian siten, etten välittömästi ollut kokemassa tarvitsevani tekemisistäni kiitosta. Olin tietysti armottoman hyvilläni siitä, että koin pystyneeni olemaan tälle ihmispololle jotenkinkaan hyödyksi. Olen viimeiset vuodet miettinyt sitä, että olen itse saanut niin suunnattoman määrän apua viimeisten vuosien aikana tämän raittiin elämän onnistumiseksi, että koen jatkuvasti, kuin olisin jotakin velkaa. Ymmärrän kyllä, etten suoranaisesti ole mitään kenellekkään velkaa ja toisaalta olen oppinut kiittämään aina, kun siihen on pienikin aihe on tai oikeammin, pyrin olemaan kiitollinen, vaikkei järjellä ajateltuna siihen olisi mitään erikoista syytä edes olemassa. Tämä johtuu vain siitä yksinkertasiesta syystä, että olen kokenut useasti sen, että ihmisen asenne elämää kohtaan voi siirtää vaikka vuoria. Toisaalta negatiivinen asennoituminen, voi kaataa vaikka suurvallan.
Jotenkin minulla on viime ajat kuitenkin ollut se onnellinen tilanne, että olen saanut tehdä sitä omaa osuuttani joka päivä, ilman ylimääräistä taakkaa, koska olen saanut kokea vapautuneeni vuosikymmeniä piinanneista pelkotiloista erinäisiä asioita ja tilanteita kohtaan. Tietysti tuollainen tekee nöyräksi ja laittaa alulle sellaisen lumipalloefektin, etten ole kokenut elämässäni vielä vastaavaa. Tarkkailun alla tässä hetkessä on vain se, ettei pienessä mielessäni pyöri liian suuria suunnitelmia, eli vanhaa tuttua suuruudenhulluutta.
No päivä kerrallan mennään, ja pyrin joka päivä parhaani mukaan löytämään ne minulle sopivat "huopikkaat", jolloin tiedän sydämessäni sen, että osaan tehdä asiat kohdallani siten, etten ketään ihmistä teollani vahingoita, vaan päinvastoin omilla pienillä liikuillani pyrin jonkun kanssakulkijan elämäntaivalta helpottamaan. Aina se ei ole helppoa, mutta aina myöskään vika ei ole minun.
Siunausta sekä auringonpaistetta sydämiin toivotellen..Voikaa hyvin..
Pyynteetön auttaminen. Siinä vasta ihanne, joka on todella vaikea saavuttaa. Ainakin itse olen asian kokenut tässä hetkessä näin. Vaikka kuinka tarmokkaasti pyrin miettimään omia vaikuttimiani asioiden takana ja koitan saada tehtyä asioita siten, etten miettisi mitenkään tilanteista hyötyväni, niin ainakin tähän asti, aina olen huomannut jotenkin pyrkiväni asioissa jotakin hyötymään.
Se miksi tässä nyt tätä kirjoittelen, johtuu siitä, että muutamia päiviä takaperin, onnistuin tekemään eräälle ihmiselle erään asian siten, etten välittömästi ollut kokemassa tarvitsevani tekemisistäni kiitosta. Olin tietysti armottoman hyvilläni siitä, että koin pystyneeni olemaan tälle ihmispololle jotenkinkaan hyödyksi. Olen viimeiset vuodet miettinyt sitä, että olen itse saanut niin suunnattoman määrän apua viimeisten vuosien aikana tämän raittiin elämän onnistumiseksi, että koen jatkuvasti, kuin olisin jotakin velkaa. Ymmärrän kyllä, etten suoranaisesti ole mitään kenellekkään velkaa ja toisaalta olen oppinut kiittämään aina, kun siihen on pienikin aihe on tai oikeammin, pyrin olemaan kiitollinen, vaikkei järjellä ajateltuna siihen olisi mitään erikoista syytä edes olemassa. Tämä johtuu vain siitä yksinkertasiesta syystä, että olen kokenut useasti sen, että ihmisen asenne elämää kohtaan voi siirtää vaikka vuoria. Toisaalta negatiivinen asennoituminen, voi kaataa vaikka suurvallan.
Jotenkin minulla on viime ajat kuitenkin ollut se onnellinen tilanne, että olen saanut tehdä sitä omaa osuuttani joka päivä, ilman ylimääräistä taakkaa, koska olen saanut kokea vapautuneeni vuosikymmeniä piinanneista pelkotiloista erinäisiä asioita ja tilanteita kohtaan. Tietysti tuollainen tekee nöyräksi ja laittaa alulle sellaisen lumipalloefektin, etten ole kokenut elämässäni vielä vastaavaa. Tarkkailun alla tässä hetkessä on vain se, ettei pienessä mielessäni pyöri liian suuria suunnitelmia, eli vanhaa tuttua suuruudenhulluutta.
No päivä kerrallan mennään, ja pyrin joka päivä parhaani mukaan löytämään ne minulle sopivat "huopikkaat", jolloin tiedän sydämessäni sen, että osaan tehdä asiat kohdallani siten, etten ketään ihmistä teollani vahingoita, vaan päinvastoin omilla pienillä liikuillani pyrin jonkun kanssakulkijan elämäntaivalta helpottamaan. Aina se ei ole helppoa, mutta aina myöskään vika ei ole minun.
Siunausta sekä auringonpaistetta sydämiin toivotellen..Voikaa hyvin..
perjantai 9. heinäkuuta 2010
Luovuttamisesta seuraa toivo
Haluan aluksi siteerata tähän kohtaan, erään Al-anon jäsenen kauniin kirjoituksen siitä, kuinka hän on kokenut ohjelman toimivuuden omalla kohdallaan. Se miksi haluan tämän tähän kirjoittaa, johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että itse eilen illalla nukkumaan mennessäni, vaimoni luki minulle Al-anon ryhmän kirjallisuudesta seuraavan tekstin ja koin ehkä raittiin elämäni suurimman samaistumisenkokemuksen, joten sinällään tämä kirjoitus kuvaa myös minun toipumistaivaltani vallan mainiosti:
"Ajattelen usein kuvaa, joka tuli mieleeni, kun ensi kerran luin kahdentoista askeleen ja yritin ymmärtää lukemaani. Katsoin taaksepäin murheellista elämääni ennen vertaistukiryhmää, jolloin minusta tuntui kuin olisin hapuillut pelottavassa, pimeässä luolassa. Ulospääsyä ei ollut. Vaikka rukoilin ja kamppailin kuinka epätoivoisesti tahansa, olin loukussa. En löytänyt tietä ulos toivottoman sekavasta elämäntilanteestani.
Yhtäkkiä joku, aivan vieras ihminen, otti minua kädestä ja johdatti minut luolassa kuin kulman taakse. Sieltä avautui tunneli, jota reunusti rivi valoja. Hän johdatti minut ensimmäisen valon luo ja sanoi: ´Seuraa vain valoja. Sinä selviät kyllä.` En välittänyt siitä, mihin valot johtivat. Halusin vain pois pimeästä epätoivosta, jossa olin elänyt. Kulkiessani valon luota toisen luo luolan halki johtava tunneli kävi yhä valoisammaksi ja vähitellen pelkoni hälveni. Viimein edessäni oli kaikista kirkkain valo - auringonpaiste ja vapaus.
Valot olivat kaksitoista askelta ja kaksitoista perinnettä, jotka näyttivät minulle tien ulos sekasorrosta. Niitä seuratessani tunsin olevani turvassa.
Tiesin, että oli monia muita kaltaisiani, jotka eivät löytäneet tietä tuohon tunneliin, joita valaisivat nuo toivon lamput. Muistaen oman tuskani minä yritin auttaa muita matkaan kohti sitä kirkasta auringonpaistetta, jonka voimme löytää vertaistukiryhmän ohjelmasta."
Lisäksi lueskelin itse eilen illalle samaisen ryhmän askeleista kertovia tekstejä ja koin eräänlaisen valaistumisen 3. askeleen kohdalla. Olen tutustunut AA-ryhmässä kahteetoista askeleen varsin tarmokkaasti, mutta tässä kohtaa, jokin kolahti ennennäkemättömällä tavalla. Kolmas askelhan kuuluu "Päätimme luovuttaa tahtomme ja elämämme Jumalan huomaan - sellaisena kuin hänet käsitimme. "
Itse olen tuskan kautta kokenut tuon luovuttamisen, mutta toisaalta en ole sitä oikein silti osannut sisäistää tajunnassani. Ehkäpä siitä syystä, että tuo luovuttaminen on osa enemmän hengellistä, kuin järjellä ajateltavaa tapahtumaa. Joskus aikoinaan minulle eräs mielestäni fiksu ammattiauttaja totesi, etten voi saavuttaa kovinkaan tasapainoista raittiutta, ellen saa kokea 3. askeleen vääjäämättömyyttä. No tänään saan sitä kirjaimellisesti kokea.
No tuohon eilen iltaiseen oivallukseeni liittyi vain sellainen eräänlainen ymmärrys tuota luovuttamista kohtaan. Omalla kohdallani se merkitsee sitä, että myönnän olevani vajavainen, keskeneräinen ja vielä kovin rikkinäinen ihminen, joka kyllä edellen tasasisin väliajoin saa päähänsä haluta elämässään vaikka ja mitä asioita tapahtuvaksi, samalla alkaen kuvittelemaan voivansa hallita elämää ja pystyvänsä kantamaan itse itseään, vaikkakin nyky hetkessä enää tiedostamattaan. Jos jokin asia sitten ei suju haluamallani tavalla, mieleni valtaa katkeruus. Nyt ymmärrän sen, että tuon katkeruuden todellisena vaikuttimena kohdallani jyllää se harhaluulo, että tiedän kyllä, mitä milloinkin elämässäni tarvitsen. Miettien katkerana kysellen itseltäni miksi sitten asiat eivät suju niin, että saisin tarvitsemani asiat tai miksei asiat suju, niin kuin ajattelen milloinkin niiden olevan minulle parhaaksi.
Luovuttaa, luovuttaa ja vielä kerran luovuttaa. Samalla kun osaan edes hieman luovuttaa, omavoimaisuuteni väistyy ja mieleeni alkaa tulvia positiivisia, toivoa herättäviä luottamuksen tunteita. Luottamus juurikin on omalla kohdallani ollut se vaikein asia oppia elämässäni. Tänään kuitenkin koen jo siitä tarpeellisessa määrin nauttivani. Siis juuri sen määrän luottamusta, jonka tarvitsen tämän päivän vastuitteni kantamisessa, ilman että karkaisin taas toiseen äärilaitaan, alkamalla olemaan vastuuton tai pahemmassa tapauksessa täysin välinpitämätön. Toisin sanoen, oikeassa olemisen pakkomielteeni alkaa helpottamaan. Minun ei tarvitse tietää, eikä ymmärtää kaikkea. Riittää kun omaan sen verran nöyryyttä päivää kohden, että kykene hyväksymään kyseessä olevan päivän tapahtumien olevan minulle aina parhaaksi.
Kun katson tässä hetkessä taaksepäin elämääni, ymmärrän sen, että juurikin ne tapahtumat, jotka tapahtuessaan vielä katkeroittivat mieleni ja saivat minut miettimään elämän epäoikeudenmukaisuutta ja samalla kiroamaan sitä, ettei rakastavaa Jumalaa voi olla olemassa, ovat juurikin olleet ne tarpeellisimmat tapahtumat matkalla tasapainoisempaa elämää ja eheämpä minäkuvaa.
"Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa, Rohkeutta muuttaa mitkä voi ja viisautta erottaa nämä toisistaan." Tyyneysrukous toimii aina.
Voikaa hyvin sekä pyrkikää joka päivä parhaanne mukaan rakastamaan lähimmäistänne, niin kuin itseänne..
"Ajattelen usein kuvaa, joka tuli mieleeni, kun ensi kerran luin kahdentoista askeleen ja yritin ymmärtää lukemaani. Katsoin taaksepäin murheellista elämääni ennen vertaistukiryhmää, jolloin minusta tuntui kuin olisin hapuillut pelottavassa, pimeässä luolassa. Ulospääsyä ei ollut. Vaikka rukoilin ja kamppailin kuinka epätoivoisesti tahansa, olin loukussa. En löytänyt tietä ulos toivottoman sekavasta elämäntilanteestani.
Yhtäkkiä joku, aivan vieras ihminen, otti minua kädestä ja johdatti minut luolassa kuin kulman taakse. Sieltä avautui tunneli, jota reunusti rivi valoja. Hän johdatti minut ensimmäisen valon luo ja sanoi: ´Seuraa vain valoja. Sinä selviät kyllä.` En välittänyt siitä, mihin valot johtivat. Halusin vain pois pimeästä epätoivosta, jossa olin elänyt. Kulkiessani valon luota toisen luo luolan halki johtava tunneli kävi yhä valoisammaksi ja vähitellen pelkoni hälveni. Viimein edessäni oli kaikista kirkkain valo - auringonpaiste ja vapaus.
Valot olivat kaksitoista askelta ja kaksitoista perinnettä, jotka näyttivät minulle tien ulos sekasorrosta. Niitä seuratessani tunsin olevani turvassa.
Tiesin, että oli monia muita kaltaisiani, jotka eivät löytäneet tietä tuohon tunneliin, joita valaisivat nuo toivon lamput. Muistaen oman tuskani minä yritin auttaa muita matkaan kohti sitä kirkasta auringonpaistetta, jonka voimme löytää vertaistukiryhmän ohjelmasta."
Lisäksi lueskelin itse eilen illalle samaisen ryhmän askeleista kertovia tekstejä ja koin eräänlaisen valaistumisen 3. askeleen kohdalla. Olen tutustunut AA-ryhmässä kahteetoista askeleen varsin tarmokkaasti, mutta tässä kohtaa, jokin kolahti ennennäkemättömällä tavalla. Kolmas askelhan kuuluu "Päätimme luovuttaa tahtomme ja elämämme Jumalan huomaan - sellaisena kuin hänet käsitimme. "
Itse olen tuskan kautta kokenut tuon luovuttamisen, mutta toisaalta en ole sitä oikein silti osannut sisäistää tajunnassani. Ehkäpä siitä syystä, että tuo luovuttaminen on osa enemmän hengellistä, kuin järjellä ajateltavaa tapahtumaa. Joskus aikoinaan minulle eräs mielestäni fiksu ammattiauttaja totesi, etten voi saavuttaa kovinkaan tasapainoista raittiutta, ellen saa kokea 3. askeleen vääjäämättömyyttä. No tänään saan sitä kirjaimellisesti kokea.
No tuohon eilen iltaiseen oivallukseeni liittyi vain sellainen eräänlainen ymmärrys tuota luovuttamista kohtaan. Omalla kohdallani se merkitsee sitä, että myönnän olevani vajavainen, keskeneräinen ja vielä kovin rikkinäinen ihminen, joka kyllä edellen tasasisin väliajoin saa päähänsä haluta elämässään vaikka ja mitä asioita tapahtuvaksi, samalla alkaen kuvittelemaan voivansa hallita elämää ja pystyvänsä kantamaan itse itseään, vaikkakin nyky hetkessä enää tiedostamattaan. Jos jokin asia sitten ei suju haluamallani tavalla, mieleni valtaa katkeruus. Nyt ymmärrän sen, että tuon katkeruuden todellisena vaikuttimena kohdallani jyllää se harhaluulo, että tiedän kyllä, mitä milloinkin elämässäni tarvitsen. Miettien katkerana kysellen itseltäni miksi sitten asiat eivät suju niin, että saisin tarvitsemani asiat tai miksei asiat suju, niin kuin ajattelen milloinkin niiden olevan minulle parhaaksi.
Luovuttaa, luovuttaa ja vielä kerran luovuttaa. Samalla kun osaan edes hieman luovuttaa, omavoimaisuuteni väistyy ja mieleeni alkaa tulvia positiivisia, toivoa herättäviä luottamuksen tunteita. Luottamus juurikin on omalla kohdallani ollut se vaikein asia oppia elämässäni. Tänään kuitenkin koen jo siitä tarpeellisessa määrin nauttivani. Siis juuri sen määrän luottamusta, jonka tarvitsen tämän päivän vastuitteni kantamisessa, ilman että karkaisin taas toiseen äärilaitaan, alkamalla olemaan vastuuton tai pahemmassa tapauksessa täysin välinpitämätön. Toisin sanoen, oikeassa olemisen pakkomielteeni alkaa helpottamaan. Minun ei tarvitse tietää, eikä ymmärtää kaikkea. Riittää kun omaan sen verran nöyryyttä päivää kohden, että kykene hyväksymään kyseessä olevan päivän tapahtumien olevan minulle aina parhaaksi.
Kun katson tässä hetkessä taaksepäin elämääni, ymmärrän sen, että juurikin ne tapahtumat, jotka tapahtuessaan vielä katkeroittivat mieleni ja saivat minut miettimään elämän epäoikeudenmukaisuutta ja samalla kiroamaan sitä, ettei rakastavaa Jumalaa voi olla olemassa, ovat juurikin olleet ne tarpeellisimmat tapahtumat matkalla tasapainoisempaa elämää ja eheämpä minäkuvaa.
"Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa, Rohkeutta muuttaa mitkä voi ja viisautta erottaa nämä toisistaan." Tyyneysrukous toimii aina.
Voikaa hyvin sekä pyrkikää joka päivä parhaanne mukaan rakastamaan lähimmäistänne, niin kuin itseänne..
perjantai 2. heinäkuuta 2010
Peloista vapautuminen: Vol I
Olen kuollakseni pelännyt koko ikäni erinäisiä asioita. Esimerkiksi olen pelännyt äärettömän paljon hammaslääkärissä käymistä. Vielä joitain vuosia sitten, ei auttanut vaikka vedin kourallisen rauhottavia, en silti saanut itseäni sinne. Tänään huomasin makaavani samaisessa tuolissa porattavana, samalla tuntien äärettömän sisäisen rauhan tunteen. Ajattelin sitä, kuinka ihmeellista on elämä.
Samalla tavalla tänään minua ei enää ahdista lähteä pyöräilemään tai kävelylle. Vielä pari vuotta sitten, en pystynyt lähtemään vaimoni kanssa edes lyhyelle kävelylle, ilman että olisin ollut suurinpirrtein kauhuissani. En päässyt pyörällä minnekkään. Nyt nuo ahdistus kokemukset ovat takanapäin. Tänään kävin pyöräilemässä, miettien sitä, kuinka en vielä pari vuotta sitten osannut uskoa siihen, että vielä joskus voisin liikkua ilman ahdistumista missään. Tänään nautin suunnattomasti kävelystä lasteni ja vaimon kanssa. Muutama päivä sitten kävimme kiertelemässä ajankuluksi toista tuntia kävellen ja minä huomasin kokevani suunatonta rauhaa, onnea ja kiitollisuutta kaikesta.
Tähän hetkeen tullakseni, minun on ollut tarpeen kokea äärettömän paljon ahdistusta, tuskaa ja nöyryyttäviä kokemuksia. Toivottavasti tämä on sitä kauan kaipaamaani nöyryyttä. Nöyryyttä, jonka avulla selviän mistä tahansa. Enää en haluaisi taistella, vaan tahtoisin joka päivä luovuttaa.
"Yksinäni en ole mitään. Isä toimii puolestani" - lause savutti minut ja nyt uskon ymmärtäväni tuon lauseen tarkoituksen omalla kohdallani jo huomattavasti selvemmin. Enää minun ei tarvitse taistella mitään, eikä ketään vastaan. Ei edes omia pelkojani..Voikaa hyvin..
Samalla tavalla tänään minua ei enää ahdista lähteä pyöräilemään tai kävelylle. Vielä pari vuotta sitten, en pystynyt lähtemään vaimoni kanssa edes lyhyelle kävelylle, ilman että olisin ollut suurinpirrtein kauhuissani. En päässyt pyörällä minnekkään. Nyt nuo ahdistus kokemukset ovat takanapäin. Tänään kävin pyöräilemässä, miettien sitä, kuinka en vielä pari vuotta sitten osannut uskoa siihen, että vielä joskus voisin liikkua ilman ahdistumista missään. Tänään nautin suunnattomasti kävelystä lasteni ja vaimon kanssa. Muutama päivä sitten kävimme kiertelemässä ajankuluksi toista tuntia kävellen ja minä huomasin kokevani suunatonta rauhaa, onnea ja kiitollisuutta kaikesta.
Tähän hetkeen tullakseni, minun on ollut tarpeen kokea äärettömän paljon ahdistusta, tuskaa ja nöyryyttäviä kokemuksia. Toivottavasti tämä on sitä kauan kaipaamaani nöyryyttä. Nöyryyttä, jonka avulla selviän mistä tahansa. Enää en haluaisi taistella, vaan tahtoisin joka päivä luovuttaa.
"Yksinäni en ole mitään. Isä toimii puolestani" - lause savutti minut ja nyt uskon ymmärtäväni tuon lauseen tarkoituksen omalla kohdallani jo huomattavasti selvemmin. Enää minun ei tarvitse taistella mitään, eikä ketään vastaan. Ei edes omia pelkojani..Voikaa hyvin..
keskiviikko 30. kesäkuuta 2010
Alkoholismista toipumisen vaikutus parisuhteeseen
Olen miettinyt viime aikoina sitä, kuinka alkoholismi sairastuttaa myös ympärillä elävät ihmiset. Omalla kohdallani on se onnellinen tilanne, että vaimoni kanssa yhdessä aloitimme tien kohti toipumista kyseisestä sairaudesta. Oikeastaan minun on kiittäminen rakasta vaimoani, että ylipäänsä olen tätä tässä kirjoittamassa, niin itsetuhoista päihteidenkäyttöni oli ollut viimeiset vuodet, ennen raitistumista. Itse asiassa, vaimoni oli se henkilö, joka osasi viime tingassa vetää "hätäjarrua" ja sai kuin saikin minut houkuteltua mukaansa päihdekuntoutukseen. Tietysti osansa asiassa teki se tosi asia, että meiltä olisi otettu lapset huostaan, mikäli elämäämme ei olisi tullut radikaalia muutosta.
Olemme käsi kädessä kulkeneet kohta viisi vuotta tätä raitista elämänpolkua. Tietysti siihen liittyy myös paljon kipua, aikaisemmin vielä käsittelemättömäksi jäänyttä vihaa, surua, mentyksiä ja muita traumatisoivia tunteita. Onneksemme saimme kuntoutuksesta avuksi työkaluja ja mahdollisuuden alkaa käsitellä noita tunnetiloja. Tänä päivänä matka jatkuu ja tänään uskon puhuvani meidän molempien puolesta, jos sanon, ettei meillä ole enää tänään mitään hätää, niin kauan kuin tämä matka vie tällä mallilla eteenpäin, eikä taakse entiseen.
Eihän elämä koskaan ole sellaista, etteikö siihen osana kuuluisi myös erinäisiä menetyksiä, surua, pettymyksiä ja muita tunteita, johon alkoholisti juo ja hänen läheisriippuvaisensa tekee kaikkensa pitääkseen kulissit pystössä.
Meidän yhteinen raitis matka alkoi siitä, että yhdessä kävimme läpi isäni itsemurhan aiheuttamia tunteita, joista osa johtui omista samankaltaisista itsetuhoisista käyttäytymisistä, sekä osa siitä, että vaimoni kävi samalla läpi oman isänsä viisi vuotta aikasemmasta kuolemasta, jota hän ei vielä ollut päässyt käsittelemään. Tämän jälkeen koimme yhdessä vielä todella suuren menetyksen, kun hartaasti odotimme meille pientä ihmettä, mutta tuo odotus päättyi ensin yllättävään keskenmenoon. Nyt mietittynä ymmärrän kyllä, että kaikilla tapahtumilla on tarkoituksensa. Kun katson vajaan kahden vuoden ikäistä pientä prinsessaamme, ymmärrän kyllä, ettei häntä olisi, ellen olisi saanut raittiista elämästä kiinni, emmekä olisi kohdanneet tuota kauheaa menetyksen tuskaa, keskenmenosta johtuen.
Oikeastaan nyt viime ajat olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että olen saanut käsitellyksi tähän hetkeen kaiken menneisyydestäni, mikä tähän hetkeen on noussut käsiteltäväksi ja voin samalla keskittyä tasapainoisempana ihmisenä siihen, että voin osaltani tukea vaimoani hänen toipumisessaan. On jotenkin kuin minun vuoroni olla se vahva, kun toinen on heikoimmillaanm käydessään läpi omaa menneisyyttään, siis menneisyyttä, joka tapahtui ennen meidän yhteistä taivaltamme.
Muutenkin olen tarkkaillut parisuhdettamme ja samlla mielenkiinnosta seurannut myös muidenkin parisuhteita. Olen tullut siihen päätelmään, lähinnä omien kokemuksieni kautta, että jos parisuhteessa aikoo pärjätä yhdessä, täytyy opetella puhumaan asioista rehellisesti. Tietysti ensin kummankin osapuolen pitää saada mahdollisuus käydä läpi omat peikkonsa, ennenkuin voidaan alkaa kohtaamaan yhteisiä ongelmia rakentavasti. Liian monesti meilläkin nyt mietittynä on riidelty jostakin aivan muusta, kuin mistä asiasta olisi ollut kysymys. Nyt pyrimme siihen, että puhumme juuri niistä asioista, jotka vaivaavat, eikä niin, että alkaisimme riitelemään jostakin ihan muusta asiasta. Esimerkkinä voisin mainita sellaisen tilanteen, että aikaisemmin, jos esimerkiksi teimme yhdessä jotakin asioita, joista toisella oli eri mielipide kuin toisella, saatoimme jääräpäisesti alkaa väittelemään ihan vaikka vain periaatteesta, eikä kumpikaan osannut antaa periksi. Tänään min' olen siinä tilanteessa itseni kanssa, ettei minun enää tarvitse alkaa vääntämään, voin tulla yli puolitiehen vastaan ja mikäli jokin asia nousisi vielä sellaiseksi, josta en haluaisi antaa myöten, niin siinä hetkessä pyrimme ottamaan asian puhuttavaksi lähinnä sen vuoksi, että saamme selvitettyä sen, minkä tunteen takia asiassa tulee erimielisyyttä. Koska eihän jos kaksi ihmistä seisoo tienhaarassa ja toinen haluaa mennä vaasemmalle ja toinen oikealle, niin silloin ei taida olla kysymys muusta kuin siitä, että kumpikin alkaa jääräpäisesti pitämään omaa päätänsä, koska muuten kokisi jotenkin alistuvansa tai jotakin vastaavaa. Tänään meillä molemmat seisovat sen verran tukevasti maankamaralla, että mikäli tulee tienhaara, josta pääsee kahteen suuntaan, kuljemme kuitenkin samaa tietä, koska ei kummankaan tarvitse enää kokea alemmuudentunnetta suhteessa toiseen.
Oikeastaan tänään olen onnellinen mennestä ja siitä, että olen saanut kokea sen ihmisen kanssa, joka on minulle elämäni rakkaus. Tänään en toivo enää muuta kuin mahdollisimman monta raitista päivää, joita saisin kulkea käsi kädessä rakkani kanssa. Siteeraan tähän Juha Tapiota, todeten, että puhukaa ihmiset hyvät asioista, älkää asioiden vierestä, rakastakaa toisianne ja voikaa hyvin.
Vuodet vieriä saa, toiveena mulla on jokainen niistä vierelläs taivaltaa. Sinuun nähdä kun saan, ja nähdyksi tulla kaksi pelkonsa voittaa..
Olemme käsi kädessä kulkeneet kohta viisi vuotta tätä raitista elämänpolkua. Tietysti siihen liittyy myös paljon kipua, aikaisemmin vielä käsittelemättömäksi jäänyttä vihaa, surua, mentyksiä ja muita traumatisoivia tunteita. Onneksemme saimme kuntoutuksesta avuksi työkaluja ja mahdollisuuden alkaa käsitellä noita tunnetiloja. Tänä päivänä matka jatkuu ja tänään uskon puhuvani meidän molempien puolesta, jos sanon, ettei meillä ole enää tänään mitään hätää, niin kauan kuin tämä matka vie tällä mallilla eteenpäin, eikä taakse entiseen.
Eihän elämä koskaan ole sellaista, etteikö siihen osana kuuluisi myös erinäisiä menetyksiä, surua, pettymyksiä ja muita tunteita, johon alkoholisti juo ja hänen läheisriippuvaisensa tekee kaikkensa pitääkseen kulissit pystössä.
Meidän yhteinen raitis matka alkoi siitä, että yhdessä kävimme läpi isäni itsemurhan aiheuttamia tunteita, joista osa johtui omista samankaltaisista itsetuhoisista käyttäytymisistä, sekä osa siitä, että vaimoni kävi samalla läpi oman isänsä viisi vuotta aikasemmasta kuolemasta, jota hän ei vielä ollut päässyt käsittelemään. Tämän jälkeen koimme yhdessä vielä todella suuren menetyksen, kun hartaasti odotimme meille pientä ihmettä, mutta tuo odotus päättyi ensin yllättävään keskenmenoon. Nyt mietittynä ymmärrän kyllä, että kaikilla tapahtumilla on tarkoituksensa. Kun katson vajaan kahden vuoden ikäistä pientä prinsessaamme, ymmärrän kyllä, ettei häntä olisi, ellen olisi saanut raittiista elämästä kiinni, emmekä olisi kohdanneet tuota kauheaa menetyksen tuskaa, keskenmenosta johtuen.
Oikeastaan nyt viime ajat olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että olen saanut käsitellyksi tähän hetkeen kaiken menneisyydestäni, mikä tähän hetkeen on noussut käsiteltäväksi ja voin samalla keskittyä tasapainoisempana ihmisenä siihen, että voin osaltani tukea vaimoani hänen toipumisessaan. On jotenkin kuin minun vuoroni olla se vahva, kun toinen on heikoimmillaanm käydessään läpi omaa menneisyyttään, siis menneisyyttä, joka tapahtui ennen meidän yhteistä taivaltamme.
Muutenkin olen tarkkaillut parisuhdettamme ja samlla mielenkiinnosta seurannut myös muidenkin parisuhteita. Olen tullut siihen päätelmään, lähinnä omien kokemuksieni kautta, että jos parisuhteessa aikoo pärjätä yhdessä, täytyy opetella puhumaan asioista rehellisesti. Tietysti ensin kummankin osapuolen pitää saada mahdollisuus käydä läpi omat peikkonsa, ennenkuin voidaan alkaa kohtaamaan yhteisiä ongelmia rakentavasti. Liian monesti meilläkin nyt mietittynä on riidelty jostakin aivan muusta, kuin mistä asiasta olisi ollut kysymys. Nyt pyrimme siihen, että puhumme juuri niistä asioista, jotka vaivaavat, eikä niin, että alkaisimme riitelemään jostakin ihan muusta asiasta. Esimerkkinä voisin mainita sellaisen tilanteen, että aikaisemmin, jos esimerkiksi teimme yhdessä jotakin asioita, joista toisella oli eri mielipide kuin toisella, saatoimme jääräpäisesti alkaa väittelemään ihan vaikka vain periaatteesta, eikä kumpikaan osannut antaa periksi. Tänään min' olen siinä tilanteessa itseni kanssa, ettei minun enää tarvitse alkaa vääntämään, voin tulla yli puolitiehen vastaan ja mikäli jokin asia nousisi vielä sellaiseksi, josta en haluaisi antaa myöten, niin siinä hetkessä pyrimme ottamaan asian puhuttavaksi lähinnä sen vuoksi, että saamme selvitettyä sen, minkä tunteen takia asiassa tulee erimielisyyttä. Koska eihän jos kaksi ihmistä seisoo tienhaarassa ja toinen haluaa mennä vaasemmalle ja toinen oikealle, niin silloin ei taida olla kysymys muusta kuin siitä, että kumpikin alkaa jääräpäisesti pitämään omaa päätänsä, koska muuten kokisi jotenkin alistuvansa tai jotakin vastaavaa. Tänään meillä molemmat seisovat sen verran tukevasti maankamaralla, että mikäli tulee tienhaara, josta pääsee kahteen suuntaan, kuljemme kuitenkin samaa tietä, koska ei kummankaan tarvitse enää kokea alemmuudentunnetta suhteessa toiseen.
Oikeastaan tänään olen onnellinen mennestä ja siitä, että olen saanut kokea sen ihmisen kanssa, joka on minulle elämäni rakkaus. Tänään en toivo enää muuta kuin mahdollisimman monta raitista päivää, joita saisin kulkea käsi kädessä rakkani kanssa. Siteeraan tähän Juha Tapiota, todeten, että puhukaa ihmiset hyvät asioista, älkää asioiden vierestä, rakastakaa toisianne ja voikaa hyvin.
Vuodet vieriä saa, toiveena mulla on jokainen niistä vierelläs taivaltaa. Sinuun nähdä kun saan, ja nähdyksi tulla kaksi pelkonsa voittaa..
tiistai 22. kesäkuuta 2010
Kesälomaa kaipaillessa
Nyt viime ajat olen kaiholla haaveillut tulevasta kesälomasta. Enää olisi muuan viikko edessä armotonta suorittamista ja sitten saan olla miettimättä yhtään koulujuttua melkein neljä viikkoa, ainakin toivottavasti. Viimeiset viikot ovat olleet todella yhtä stressiä, vaikka tiedostan kyllä itse ajaneeni tähän tilanteeseen. Välillä kun ei osaa edelleenkään sanoa ei. Teen tällä hetkellä yhtäaikaa kahta projektia ja kahta laajaa kurssia, joten hieman on kaiken muun lisäksi tarvinut säätää taas aikataulujen kanssa.
No kaikista parasta kuitenkin tässä hetkessä on se, että olen päässyt eräänlaiseen sisäiseen rauhallisuuden tilaan, jota on jatkunut jo usean viikon ajan. Eli vaikka elämä on yhtä jatkuvaa suorittamista ja hulinaa, niin silti sisälläni on todellinen rauha ja harmonisuus. Paljon olen täälläkin kirjoittanut siitä, kuinka olen purkanut elämääni viime vuosina, mutta ehkä paras esimerkki tuon analysoinnin ja purkamisen vaikutuksesta näkyy juuri tällä hetkellä. On kulunut neljä vuotta isäni kuolemasta, eikä tuo menetys enää kaivele minua. Olen päässyt jotenkin sellaiseen tilaan, että osaan jo huomattavasti paremmin hyväksyä myös elämään kuuluvat menetykset.
Tulevaa Juhannusta vietellään äitini luona koko seitsemän hengen porukallamme, joten tiedossa lienee kalastelua, uimista ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta nyky hetkeen kun nuo tilanteet tulevat pelkästään viiden vauhdikkaan lapsosen touhuillessa, eikä itselläni ole ongelmaa viettää elämää selvästä päästä, niin kunhan suurin piirtein kaikki pysyvät kunnossa, niin minun puolestani ei haittaa vaikka hieman vauhtia pitääkin.
Tähän lopuksi esitän erään ajatuksen, joka eksyi päähäni muutamia iltoja sitten..Kumpa tänään osaisin arvostaa sitä, mitä minulla on. Ettei minun tarvitsisi enää koskaan joutua kokemaan menetyksen tuomaa tuskaa, vain huomatakseni sen, etten osannut arvostaa jotakin tarpeeksi. Tänään minulla on kaikki, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen.
Rauhallista Juhannusta kaikille! Voikaa hyvin..
No kaikista parasta kuitenkin tässä hetkessä on se, että olen päässyt eräänlaiseen sisäiseen rauhallisuuden tilaan, jota on jatkunut jo usean viikon ajan. Eli vaikka elämä on yhtä jatkuvaa suorittamista ja hulinaa, niin silti sisälläni on todellinen rauha ja harmonisuus. Paljon olen täälläkin kirjoittanut siitä, kuinka olen purkanut elämääni viime vuosina, mutta ehkä paras esimerkki tuon analysoinnin ja purkamisen vaikutuksesta näkyy juuri tällä hetkellä. On kulunut neljä vuotta isäni kuolemasta, eikä tuo menetys enää kaivele minua. Olen päässyt jotenkin sellaiseen tilaan, että osaan jo huomattavasti paremmin hyväksyä myös elämään kuuluvat menetykset.
Tulevaa Juhannusta vietellään äitini luona koko seitsemän hengen porukallamme, joten tiedossa lienee kalastelua, uimista ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta nyky hetkeen kun nuo tilanteet tulevat pelkästään viiden vauhdikkaan lapsosen touhuillessa, eikä itselläni ole ongelmaa viettää elämää selvästä päästä, niin kunhan suurin piirtein kaikki pysyvät kunnossa, niin minun puolestani ei haittaa vaikka hieman vauhtia pitääkin.
Tähän lopuksi esitän erään ajatuksen, joka eksyi päähäni muutamia iltoja sitten..Kumpa tänään osaisin arvostaa sitä, mitä minulla on. Ettei minun tarvitsisi enää koskaan joutua kokemaan menetyksen tuomaa tuskaa, vain huomatakseni sen, etten osannut arvostaa jotakin tarpeeksi. Tänään minulla on kaikki, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen.
Rauhallista Juhannusta kaikille! Voikaa hyvin..
perjantai 14. toukokuuta 2010
Raitis elämä kantaa satoa
Kylläpä tuo aika rientää. No nyttemmin olen ollut kiireisenä, tehdessäni koulullemme erästä ohjelmistoa, jota alkuvuodesta kyselin itselleni eräänlaiseksi harjoitustyöksi ohjelmoinnin saloihin perehtyäkseni. Jälleen käy toteen se, että kaikella on tarkoituksensa. Tänään sain sähköpostia vastuukouluttajaltamme, jossa hän kertoi, et tämä kyseinen projekti poikii minulle loppu opiskelu ajaksi kiirettä. Saan alkaa syksyllä rakentaa sovelluksesta kehittyneempää kokonaisuutta ja siitä saan sitten tehdä lopputyön ja harjoittelupaikkakin siinä tuli samassa. Lisäksi kyseinen ihminen markkinoi tuotetta eräälle isommalle yritykselle ja mikäli ensimmäisistä palautteista uskaltaisi jotakin päätellä, saattaa tästä poikia myös oikea, pidempi aikainen työpaikka.
Huhhuh..en kyllä muuta voi todeta, kun taas palaan miettimään sitä, mistä tälle taipaleelleni reilu 4 vuotta sitten läksin. En olisi ikinä silloin uskonut päätyväni tähän tilanteeseen, ja vielä näinkin lyhyessä ajassa. Asioilla on taipumus todellakin järjestyä, kun itse on vain valmis tekemään oman osuutensa asioissa ja toisaalta tekemään itselleen sen selväksi, että on valmis mihin tahansa, ettei entiseen enää ole paluuta. Minulla entinen elämä ei ole enää minkäänlainen vaihtoehto, koska elämäni on tässä ja nyt niin täydellistä, etten suurin surminkaan halua sitä omalla käytökselläni tuhota.
Onneksi minun ei tänään tarvitse tuota edes miettiä. Olen purkanut menneen elämäni niin totaalisen atomeiksi, että jos joku asia voi olla kirkkaana mielessä, niin kohdallani se on se, etten enää ala leikkiä yhtään omilla riippuvuuksillani, muuten ne tuhoavat minut hetkessä. Kun on omalla kohdallaan joutunut kokemaan sen, miltä tuntuu menettää oma isä päihteiden kautta ennen aikojaan, ei sitä samaa tuskaa halua omille lapsilleen aiheuttaa. Syksyn päälle on onneksi tulossa minulle taas yksi muistutus menneestä elämästäni lisää, kunhan oma tarinani julkaistaan osana kirjaa, joka käsittelee eri keinoja selvitä alkoholihelvetistä takaisin elämään.
Tänään aurinko paistaa elämässäni, vaikka ulkona kuinka yrittääkin ukkostaa. Voikaa hyvin..
Huhhuh..en kyllä muuta voi todeta, kun taas palaan miettimään sitä, mistä tälle taipaleelleni reilu 4 vuotta sitten läksin. En olisi ikinä silloin uskonut päätyväni tähän tilanteeseen, ja vielä näinkin lyhyessä ajassa. Asioilla on taipumus todellakin järjestyä, kun itse on vain valmis tekemään oman osuutensa asioissa ja toisaalta tekemään itselleen sen selväksi, että on valmis mihin tahansa, ettei entiseen enää ole paluuta. Minulla entinen elämä ei ole enää minkäänlainen vaihtoehto, koska elämäni on tässä ja nyt niin täydellistä, etten suurin surminkaan halua sitä omalla käytökselläni tuhota.
Onneksi minun ei tänään tarvitse tuota edes miettiä. Olen purkanut menneen elämäni niin totaalisen atomeiksi, että jos joku asia voi olla kirkkaana mielessä, niin kohdallani se on se, etten enää ala leikkiä yhtään omilla riippuvuuksillani, muuten ne tuhoavat minut hetkessä. Kun on omalla kohdallaan joutunut kokemaan sen, miltä tuntuu menettää oma isä päihteiden kautta ennen aikojaan, ei sitä samaa tuskaa halua omille lapsilleen aiheuttaa. Syksyn päälle on onneksi tulossa minulle taas yksi muistutus menneestä elämästäni lisää, kunhan oma tarinani julkaistaan osana kirjaa, joka käsittelee eri keinoja selvitä alkoholihelvetistä takaisin elämään.
Tänään aurinko paistaa elämässäni, vaikka ulkona kuinka yrittääkin ukkostaa. Voikaa hyvin..
tiistai 30. maaliskuuta 2010
Menetyksiä sekä raittiuden tuomia siunauksia
Aika rientää kuin siivillä. Eihän tässä ole mennytkään kuin 1,5 kk siitä, kun viimeksi tänne ehdin raapustelemaan. No en valita, päinvastoin. Elämä on täynnä haasteita, eikä menetyksiltäkään ole voinut välttyä. Se kun on kuitenkin osa tätä elämää.
Mummoni nukkui pois pari viikkoa sitten. Hän sai kirjaimellisesti nukkua täältä ikuisuuteen. Mummollani alkoi ensin dementia joitakin vuosia sitten ja se paheni niin, ettei hän loppuajasta enää tunnistanut juuri ketään. Lisäksi iän myötä alkoi tulla myös muita sairauksia, jotka lopulta uuvuttivat kulkijan. Surullista. Sitä se kyllä on.
Jotenkin olen tarkkaillut itseäni ja omia tunteitani harvinaisen paljon viime aikoina, juuri tuon mummon poismenon vuoksi. Hän oli minulle lapsena ja vielä nuorenakin eräs tärkeimmistä ihmisistä. Osaltaan juuri kiitos hänen, sekä pappani, lapsuudessani oli nyt musitellen hyvinkin monia hyviä hetkiä. Oikeastaan ainoa asia, jota tässä hetkessä kadun, on se, että pahimpaan aikaan sekoillessani, käytin surutta mummoani hyväksi taloudellisesti, enkä enää raitistuttuani saanut häneen sellaista kontaktia, että olisin voinut hyvittää tekemiseni. Jotenkin olen miettinyt sitä kuitenkin, etten enää saa tehtyä tekemättömäksi ja toisaalta mummoni kuitenkin tiesi minun raitistumisen, sekä opiskelun aloittamisen ja siitä seuranneen elämän muutoksen, joten kaikineen kuitenkin uskon hänen olleen minun puolestani hyvillään.
No sitten seuraavaan asiaan, joka kylläkin liittyy juuri tuohon mummoni kuolemaan. En ollut hänen hautajaisissaan. Se miksi en mennyt, johtui siitä, että olen äärettömän paljon tutkinut itseäni ja pyrkinyt opettelemaan elämään tätä elämää niin rehelliseltä pohjalta kuin suinkin se kohdallani on vain mahdollista. Se miksi en tuonne hautajaisiin mennyt, johtuu siitä, että aikaisemmin olen tehnyt asioita lähes aina sillä motiivilla, ettei vain kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa tekemisistäni. Nyt haluan elää elämääni siten, kuin se minun mielestäni kohdallani on oikein. Minusta tuntui vain siltä, etten halua hautajaisiin lähteä vain sen vuoksi, koska niin on tapana tehdä. Päätin, että menen tilaisuuteen sikäli, mikäli itsestäni tuntuu siltä, että mummoani kunnioittaakseni sen haluan tehdä, enkä kenenkään muun ihmisen takia. No minusta ei tuntunut siltä, joten jätin menemättä. Mietin asiaa päiväkausia ja tulin siihen johtopäätökseen, ettei minun ratkaisuni vähennä yhtään sitä kunnioituksen määrää, jota kyseistä ihmistä kohtaan tunnen, vaikken hautajaisissa olisikaan.
Moni voi pitää ajatusmaailmaani outona, mutta isäni kuolema opetti minulle monen muun asian lisäksi sen, ettei minun tarvitse haudalle mennä seisoskelemaan, ollakseni jotenkin poismennyttä lähempänä. Hän on minun lähellä kokoajan, mukana matkalla, sydämmessäni, muistoissani. Joten tämän vuoksi en mummoni hautajaisiin sitten mennyt. Tai no jos 100%:sen rehellisiä ollaan, niin ehkä 10 prosenttiä syystä oli se, että edelleen minulla on nuo kirotut sosiaalisen tilanteen pelot, jotka rajoittavat elämääni paikoitellen melkoisesti.
No sitten tämä muu elämä. Se sujuu kyllä paikoitellen liiankin sutjakkaasti. Koulu etenee aikataulussaan ja lisäksi huomasin miettiväni ihmetellen sitä, kuinka todellakin palaset vain loksahtavat oikeille paikoilleen. Aikaisemmassa datanomi-koulutuksessani keskityin opiskelemaan hieman enemmän verkkosivustojen tekemiseen liittyvää ohjelmointia ja kuinka ollakkaan, sain tälle kevättä koulusta erään ohjelmointiprojektin, johon sisältyi osana myös juuri tuota verkkosivustoihin liittyvää koodailua. Saan tämän kevään aikana siis äärettömän paljon tärkeää lisäoppia asioista, joihin kuitenkin olen suunnitelmissani aikonut panostaa tulevaisuuden työnkuvaani miettien.
Asioilla on siis taipumus järjestyä, kunhan pysyn sillä kaidalla tiellä, johon Johdatus on minut tuonut, jo reilun neljä vuotta sitten. Kiirettä ja haasteita riittää, mutta onneksi vain päiväksi aina kerrallaan.
Mummoni nukkui pois pari viikkoa sitten. Hän sai kirjaimellisesti nukkua täältä ikuisuuteen. Mummollani alkoi ensin dementia joitakin vuosia sitten ja se paheni niin, ettei hän loppuajasta enää tunnistanut juuri ketään. Lisäksi iän myötä alkoi tulla myös muita sairauksia, jotka lopulta uuvuttivat kulkijan. Surullista. Sitä se kyllä on.
Jotenkin olen tarkkaillut itseäni ja omia tunteitani harvinaisen paljon viime aikoina, juuri tuon mummon poismenon vuoksi. Hän oli minulle lapsena ja vielä nuorenakin eräs tärkeimmistä ihmisistä. Osaltaan juuri kiitos hänen, sekä pappani, lapsuudessani oli nyt musitellen hyvinkin monia hyviä hetkiä. Oikeastaan ainoa asia, jota tässä hetkessä kadun, on se, että pahimpaan aikaan sekoillessani, käytin surutta mummoani hyväksi taloudellisesti, enkä enää raitistuttuani saanut häneen sellaista kontaktia, että olisin voinut hyvittää tekemiseni. Jotenkin olen miettinyt sitä kuitenkin, etten enää saa tehtyä tekemättömäksi ja toisaalta mummoni kuitenkin tiesi minun raitistumisen, sekä opiskelun aloittamisen ja siitä seuranneen elämän muutoksen, joten kaikineen kuitenkin uskon hänen olleen minun puolestani hyvillään.
No sitten seuraavaan asiaan, joka kylläkin liittyy juuri tuohon mummoni kuolemaan. En ollut hänen hautajaisissaan. Se miksi en mennyt, johtui siitä, että olen äärettömän paljon tutkinut itseäni ja pyrkinyt opettelemaan elämään tätä elämää niin rehelliseltä pohjalta kuin suinkin se kohdallani on vain mahdollista. Se miksi en tuonne hautajaisiin mennyt, johtuu siitä, että aikaisemmin olen tehnyt asioita lähes aina sillä motiivilla, ettei vain kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa tekemisistäni. Nyt haluan elää elämääni siten, kuin se minun mielestäni kohdallani on oikein. Minusta tuntui vain siltä, etten halua hautajaisiin lähteä vain sen vuoksi, koska niin on tapana tehdä. Päätin, että menen tilaisuuteen sikäli, mikäli itsestäni tuntuu siltä, että mummoani kunnioittaakseni sen haluan tehdä, enkä kenenkään muun ihmisen takia. No minusta ei tuntunut siltä, joten jätin menemättä. Mietin asiaa päiväkausia ja tulin siihen johtopäätökseen, ettei minun ratkaisuni vähennä yhtään sitä kunnioituksen määrää, jota kyseistä ihmistä kohtaan tunnen, vaikken hautajaisissa olisikaan.
Moni voi pitää ajatusmaailmaani outona, mutta isäni kuolema opetti minulle monen muun asian lisäksi sen, ettei minun tarvitse haudalle mennä seisoskelemaan, ollakseni jotenkin poismennyttä lähempänä. Hän on minun lähellä kokoajan, mukana matkalla, sydämmessäni, muistoissani. Joten tämän vuoksi en mummoni hautajaisiin sitten mennyt. Tai no jos 100%:sen rehellisiä ollaan, niin ehkä 10 prosenttiä syystä oli se, että edelleen minulla on nuo kirotut sosiaalisen tilanteen pelot, jotka rajoittavat elämääni paikoitellen melkoisesti.
No sitten tämä muu elämä. Se sujuu kyllä paikoitellen liiankin sutjakkaasti. Koulu etenee aikataulussaan ja lisäksi huomasin miettiväni ihmetellen sitä, kuinka todellakin palaset vain loksahtavat oikeille paikoilleen. Aikaisemmassa datanomi-koulutuksessani keskityin opiskelemaan hieman enemmän verkkosivustojen tekemiseen liittyvää ohjelmointia ja kuinka ollakkaan, sain tälle kevättä koulusta erään ohjelmointiprojektin, johon sisältyi osana myös juuri tuota verkkosivustoihin liittyvää koodailua. Saan tämän kevään aikana siis äärettömän paljon tärkeää lisäoppia asioista, joihin kuitenkin olen suunnitelmissani aikonut panostaa tulevaisuuden työnkuvaani miettien.
Asioilla on siis taipumus järjestyä, kunhan pysyn sillä kaidalla tiellä, johon Johdatus on minut tuonut, jo reilun neljä vuotta sitten. Kiirettä ja haasteita riittää, mutta onneksi vain päiväksi aina kerrallaan.
tiistai 16. helmikuuta 2010
Vastuulliisuus vanhemmuudesta
Kas siinä otsikossa kiteytyy viime päivien asiat. Elämä todellakin tarjoilee eteemme jos jonkinmoisia tapahtumia. Viimeisin alkoi purkautua kuin itsestään viime viikon lopussa.
Kuten olen tainnut kirjoituksissani mainita, elämme tällaista uusioperheen elämää. Vaimollani on kaksi lasta aikaisemmasta liitosta ja he muuttivat viime syksynä meille asumaan. Kaiken kaikkiaan elämä on sujunut muutokset huomioiden yllättävän hyvin, eikä tämä viimeisinkään tapahtuma sinällään minun ajatustani asioista juurikaan muuttanut, mutta opetti jälleen elämästä yhden palasen lisää.
No itse tapahtumaan. Vaimoni vanhempi lapsi on nyt 12-vuotias, esimurrosikäinen poika, joka kaikki hänen elämänsä vaiheet huomioiden, on kyllä rauhallinen, kunnollinen ja kiltti nuori mies. Ehkäpä se, että itse olen kokenut lapsuudessani aika paljon, auttaa tässäkin tapauksessa itseäni ymmärtämään asioita hieman enemmän. No siis asiaan. Pojalta löytyi viikonloppuna erinäisiä tavaroita, joita hänellä ei pitäisi olla, koska itse huolehdimme siitä, että poika saa käyttää meidän valvonnassamme omia rahojaan, kunhan kyseessä on esim. jokin tarpeellinen ostos. No poika sanoi vielä toissailtana saaneensa tavarat koulukaveriltaan, mutta ihmettelimme silti asiaa kovasti. No sitten tapahtumat alkoivat todellakin purkautua kuin itsestään ja selvensivät asiat kerralla. Poika kävi eilen vaimoni kanssa asioilla ja eräässä kaupassa ollessaan, vaimoni kiinnitti kaupasta lähtiessään huomiota pojan omituiseen käytökseen. Tästä johtuen, vaimoni tiedusteli asiaa pojaltaan, joka loppuen lopuksi myönsikin varastaneensa kaupasta hetki aiemmin karkkia. No eilen ilta puhuttiin pojan kanssa ja tänäään soiteltiikin sitten puheluita asian tiimoilta ja lopuksi marssimme niihin kauppoihin myymälävastaavien jutttusille, joista poika sanoi tavaroita varastaneensa.
Sinällään asiat ratkesivat parhainpäin, mutta tilanne sinällään opetti myös itselleni paljon. Vaikka kuinka olemme yrittäneet asioista lasten kanssa jutella ja kehoittaneet heitä rehellisesti asioista puhumaan, niin tässä jälleen yksi esimerkki siitä tosi asiasta, ettei toisen ihmisen päänsisään pääse vaikka kuinka haluaisi. No sinällään tämä tapahtuma varmasti korjasi meidän perheessä asioita kummasti ja toivottavasti lapsi myös huomasi sen, että väärin tehdessään, asioista pitää kantaa vastuunsa. Toivottavasti myös tapahtuma hieman madalsi sitä kynnystä asioista puhumiseen, koska kuitenkin lapsen käytösksestä aina voi jotain päätellä olevan meneillään, vaikka toinen kuinka sanoisi muuta.
No loppupäätelmänä se, ettei allekirjoittaneen elämästä näytä todellakaan puuttuvan noita jännittäviä tilanteita, eikä vastuunottamista, nyt kun kaikki negatiiviset riippuvuudet ovat väistyneet ja sitä vastuuta jo hieman osaa ottaakkin kantaakseen, eikä toisaalta voi yhtään sanoa, että elämästä puuttuisi jännitystä, vaikken sitä jännitystä omilla edesottamuksilla enää ole hankkimassakaan.
Kaikella tarkoituksensa, niin uskon ja samalla sydämestäni asti toivon, ettei poika jatka enää toilailujaan, koska itselläni on vankka kokemus siitä tuhosta, jota tuollaisen käyttäytymisen omaksuminen aiheuttaa. No toisaalta pystyn omalta osaltani ehkä kertomaan muutamia esimerkkejä elämästäni pojalle ja tällä tavoin toivottavasti välttämään hänen elämästään muutamia karikoita. Korkeamman kädessähän tämä elämämme kuitenkin on, mutta omalta osaltamme, myös omilla valinnoillamme voimme tapahtumiin vaikuttaa.
Kuten olen tainnut kirjoituksissani mainita, elämme tällaista uusioperheen elämää. Vaimollani on kaksi lasta aikaisemmasta liitosta ja he muuttivat viime syksynä meille asumaan. Kaiken kaikkiaan elämä on sujunut muutokset huomioiden yllättävän hyvin, eikä tämä viimeisinkään tapahtuma sinällään minun ajatustani asioista juurikaan muuttanut, mutta opetti jälleen elämästä yhden palasen lisää.
No itse tapahtumaan. Vaimoni vanhempi lapsi on nyt 12-vuotias, esimurrosikäinen poika, joka kaikki hänen elämänsä vaiheet huomioiden, on kyllä rauhallinen, kunnollinen ja kiltti nuori mies. Ehkäpä se, että itse olen kokenut lapsuudessani aika paljon, auttaa tässäkin tapauksessa itseäni ymmärtämään asioita hieman enemmän. No siis asiaan. Pojalta löytyi viikonloppuna erinäisiä tavaroita, joita hänellä ei pitäisi olla, koska itse huolehdimme siitä, että poika saa käyttää meidän valvonnassamme omia rahojaan, kunhan kyseessä on esim. jokin tarpeellinen ostos. No poika sanoi vielä toissailtana saaneensa tavarat koulukaveriltaan, mutta ihmettelimme silti asiaa kovasti. No sitten tapahtumat alkoivat todellakin purkautua kuin itsestään ja selvensivät asiat kerralla. Poika kävi eilen vaimoni kanssa asioilla ja eräässä kaupassa ollessaan, vaimoni kiinnitti kaupasta lähtiessään huomiota pojan omituiseen käytökseen. Tästä johtuen, vaimoni tiedusteli asiaa pojaltaan, joka loppuen lopuksi myönsikin varastaneensa kaupasta hetki aiemmin karkkia. No eilen ilta puhuttiin pojan kanssa ja tänäään soiteltiikin sitten puheluita asian tiimoilta ja lopuksi marssimme niihin kauppoihin myymälävastaavien jutttusille, joista poika sanoi tavaroita varastaneensa.
Sinällään asiat ratkesivat parhainpäin, mutta tilanne sinällään opetti myös itselleni paljon. Vaikka kuinka olemme yrittäneet asioista lasten kanssa jutella ja kehoittaneet heitä rehellisesti asioista puhumaan, niin tässä jälleen yksi esimerkki siitä tosi asiasta, ettei toisen ihmisen päänsisään pääse vaikka kuinka haluaisi. No sinällään tämä tapahtuma varmasti korjasi meidän perheessä asioita kummasti ja toivottavasti lapsi myös huomasi sen, että väärin tehdessään, asioista pitää kantaa vastuunsa. Toivottavasti myös tapahtuma hieman madalsi sitä kynnystä asioista puhumiseen, koska kuitenkin lapsen käytösksestä aina voi jotain päätellä olevan meneillään, vaikka toinen kuinka sanoisi muuta.
No loppupäätelmänä se, ettei allekirjoittaneen elämästä näytä todellakaan puuttuvan noita jännittäviä tilanteita, eikä vastuunottamista, nyt kun kaikki negatiiviset riippuvuudet ovat väistyneet ja sitä vastuuta jo hieman osaa ottaakkin kantaakseen, eikä toisaalta voi yhtään sanoa, että elämästä puuttuisi jännitystä, vaikken sitä jännitystä omilla edesottamuksilla enää ole hankkimassakaan.
Kaikella tarkoituksensa, niin uskon ja samalla sydämestäni asti toivon, ettei poika jatka enää toilailujaan, koska itselläni on vankka kokemus siitä tuhosta, jota tuollaisen käyttäytymisen omaksuminen aiheuttaa. No toisaalta pystyn omalta osaltani ehkä kertomaan muutamia esimerkkejä elämästäni pojalle ja tällä tavoin toivottavasti välttämään hänen elämästään muutamia karikoita. Korkeamman kädessähän tämä elämämme kuitenkin on, mutta omalta osaltamme, myös omilla valinnoillamme voimme tapahtumiin vaikuttaa.
maanantai 1. helmikuuta 2010
Elää, rakastaa ja uskoa, vaikkei aina siltä tuntuisikaan.
Olen viime päivinä tullut itseni ja elämäni tutkimisessa siihen tulokseen, että ainakin minun alkoholistinen tunne-elämä myllertää edelleen aamusta iltaa kohti siten, että sen varaan rakentaessani, elämästäni ei puutu vauhtia, eikä vaarallisia tilanteita.
Ehkä juurikin siitä syystä huomasin nyt viikonloppuna pohtivani niinkin syvämietteisiä ajatuksia, kuin että elämäni tulee muuttumaan huomattavasti helpommaksi, oppiessani elämään ja hyväksymään sen, että minä elän, rakastan ja uskon, vaikkei aina joka hetki siltä tuntuisikaan.
Toisin sanoen huomasin itselläni suureksi helpotuksesi sen, ettei minulta kukaan vie pois elämää, rakkautta, eikä uskoa, vaikken perustakkaan enää niitä oman kipeän tunne-elämäni varaan. Itse asiassa huomasin tyyneyden tuulahduksen samassa hetkessä, kun tajusin olevani elossa koko ajan ja joka hetki, vaikka välillä pahalta tuntuukin. Samalla tavoin huomasin rakastavani elämäni valoa, puolisoani, vaikka välillä ei siltä tunnukkaan. Hän on minun sielunystävä, elämäni rakkaus, enkä osaisi kenenkään muun kanssa samalla tavoin olla oma itseni. Toisin sanoen tiedän rakastavani tuota naista, vaikkei se koko ajan olekkaan yhtä eufoorista, korvia huumaavaa tunnekuohua. Samoin olen opiinut hyväksymään sen, että elämäni perusta, usko Korkeamapaan Voimaan, ei enää perustu tunteisiin, eikä tekemisiin saati jatkuvaan suorittamiseen. Tuntuu ihmeellisen helpottavalta huomata elmässään tukipilarit, jotka eivät ole minkään tunnemylläkän heiluteltavissa.
Tänään siis elän, rakastan ja uskon, pienen sydämeni syvyyksistä asti..
Ehkä juurikin siitä syystä huomasin nyt viikonloppuna pohtivani niinkin syvämietteisiä ajatuksia, kuin että elämäni tulee muuttumaan huomattavasti helpommaksi, oppiessani elämään ja hyväksymään sen, että minä elän, rakastan ja uskon, vaikkei aina joka hetki siltä tuntuisikaan.
Toisin sanoen huomasin itselläni suureksi helpotuksesi sen, ettei minulta kukaan vie pois elämää, rakkautta, eikä uskoa, vaikken perustakkaan enää niitä oman kipeän tunne-elämäni varaan. Itse asiassa huomasin tyyneyden tuulahduksen samassa hetkessä, kun tajusin olevani elossa koko ajan ja joka hetki, vaikka välillä pahalta tuntuukin. Samalla tavoin huomasin rakastavani elämäni valoa, puolisoani, vaikka välillä ei siltä tunnukkaan. Hän on minun sielunystävä, elämäni rakkaus, enkä osaisi kenenkään muun kanssa samalla tavoin olla oma itseni. Toisin sanoen tiedän rakastavani tuota naista, vaikkei se koko ajan olekkaan yhtä eufoorista, korvia huumaavaa tunnekuohua. Samoin olen opiinut hyväksymään sen, että elämäni perusta, usko Korkeamapaan Voimaan, ei enää perustu tunteisiin, eikä tekemisiin saati jatkuvaan suorittamiseen. Tuntuu ihmeellisen helpottavalta huomata elmässään tukipilarit, jotka eivät ole minkään tunnemylläkän heiluteltavissa.
Tänään siis elän, rakastan ja uskon, pienen sydämeni syvyyksistä asti..
perjantai 29. tammikuuta 2010
Elämän hallinta
Minä olen jälleen ollut siinä "onnellisessa" asemassa, että elämässäni on viime aikoina ollut sellaisia tapahtumia, joiden myötä olen huomannut sen, kuinka pieni ihminen sitä onkaan ja kuinka vähän todellisuudessa elämän tapahtumiin voikaan vaikuttaa. Tästä on toisaalta seurannut kylläkin se, että olen huomannut aika hyvin sisäistäneeni AA:n 3. askeleen.. "Päätimme luovuttaa tahtomme ja elämämme.."
Ensiksi vaimoni kaksi leikkausta joulukuussa, sekä sitä seurannut leikkaushaavan tulehtuminen/toipumisen pitkittyminen. Toisekseen läheisen ystäväni kuolema. Sekä nyt viimeisimpänä, Rinssessamme, eli pienimmän lapsemme sairastuminen keuhkoputkentulehdukseen ja siitä seurannut hengenahdistus, sekä sairaalareissu.
Viimeisin tapahtuma sai alkunsa viime viikonloppuna, kun pienimmäisellä alkoi lauantai-iltana hengitys rohisemaan oikein urakalla. Sunnuntaina käytin häntä päivystyksessä, jossa lääkäri sanoi, ettei tuo ole mitenkään vakavaa. No seuraava yö meni sitten tytön kanssa valvoessa ja maanatai-aamulle menimme ensin terveyskeskukseen ja sieltä suoraa sairaalaan, jossa lääkäri kehoitti meitä jäämään tarkkailuun osastolle.
Itselleni tuo sairaalamiljöö on sievästi sanottuna, ahdistava. Paljolti tietysti johtuen aikaisemmasta elämästäni ja siihen liittyvistä lukemattomista kerroista, jolloin olin hoidettavana jos jonkun syyn vuoksi siellä. No jäimme tyttäremme kanssa sairaalaan, vaimoni palatessa kotiin huolehtimaan toisista lapsistamme. Aluksi minut valtasi ääretön ahdistus kaikesta. Mietin katsoessani pienen ihmisen työlästä hengittelyä, ettei minusta ole tähän. Ajattelin jo soittaa vaimoni takaisin sairaalaan, jotta pääsisin itse kotiin. Kuitenkin kuin merkkinä siitä, etten enää nykyään anna ahdistuksille valtaa viedä minun toimintakykyä, aloin miettiä asioita hieman järkevämmin. Huomasin ajattelevani, etteihän minulla tässä ole mitään hätää. Hätähän on pienimmäisellä, joten siitä seurasikin se, että onnistuin kääntymään pois itsekeskeisistä peloista, sekä suuntaamaan huomioni pieneen ihmiseen, joka oli todella kipeä.
Vuorokausi sairaalassa opetti minulle jälleen todella paljon. Sain rauhassa pohtia itseäni, sekä elämääni ja samalla muistella aikaa, jolloin elämä oli todella sekaisin. Elämää johon liittyi loputtoman monet taistelut omasta elämästä tuolla samaisessa sairaalassa. Täytyy myöntää, että melkoinen kiitollisuus valtasi mieleni, kun mietin entistä elämääni ja vertasin sitä nyky hetkeen.
Onneksi pieni tyttäremme alkoi voida paremmin ja pääsimmekin tiistaina taas kotiin. Mutta kuten tuolla aluksi totesin viimeiset muutama kuukausi on laittanut minut huomaamaan sen, ettei tässä olla mitään suuria mestareita, mitä elämän hallintaan tulee. Täytyy todeta, että onneksi niin minun, kuin perheenjäsenteni elämä on aivan jonkun muun käsissä kuin minun ja hyvä niin. Tapahtukoon siis Sinun tahtosi, eikä minun..
Ensiksi vaimoni kaksi leikkausta joulukuussa, sekä sitä seurannut leikkaushaavan tulehtuminen/toipumisen pitkittyminen. Toisekseen läheisen ystäväni kuolema. Sekä nyt viimeisimpänä, Rinssessamme, eli pienimmän lapsemme sairastuminen keuhkoputkentulehdukseen ja siitä seurannut hengenahdistus, sekä sairaalareissu.
Viimeisin tapahtuma sai alkunsa viime viikonloppuna, kun pienimmäisellä alkoi lauantai-iltana hengitys rohisemaan oikein urakalla. Sunnuntaina käytin häntä päivystyksessä, jossa lääkäri sanoi, ettei tuo ole mitenkään vakavaa. No seuraava yö meni sitten tytön kanssa valvoessa ja maanatai-aamulle menimme ensin terveyskeskukseen ja sieltä suoraa sairaalaan, jossa lääkäri kehoitti meitä jäämään tarkkailuun osastolle.
Itselleni tuo sairaalamiljöö on sievästi sanottuna, ahdistava. Paljolti tietysti johtuen aikaisemmasta elämästäni ja siihen liittyvistä lukemattomista kerroista, jolloin olin hoidettavana jos jonkun syyn vuoksi siellä. No jäimme tyttäremme kanssa sairaalaan, vaimoni palatessa kotiin huolehtimaan toisista lapsistamme. Aluksi minut valtasi ääretön ahdistus kaikesta. Mietin katsoessani pienen ihmisen työlästä hengittelyä, ettei minusta ole tähän. Ajattelin jo soittaa vaimoni takaisin sairaalaan, jotta pääsisin itse kotiin. Kuitenkin kuin merkkinä siitä, etten enää nykyään anna ahdistuksille valtaa viedä minun toimintakykyä, aloin miettiä asioita hieman järkevämmin. Huomasin ajattelevani, etteihän minulla tässä ole mitään hätää. Hätähän on pienimmäisellä, joten siitä seurasikin se, että onnistuin kääntymään pois itsekeskeisistä peloista, sekä suuntaamaan huomioni pieneen ihmiseen, joka oli todella kipeä.
Vuorokausi sairaalassa opetti minulle jälleen todella paljon. Sain rauhassa pohtia itseäni, sekä elämääni ja samalla muistella aikaa, jolloin elämä oli todella sekaisin. Elämää johon liittyi loputtoman monet taistelut omasta elämästä tuolla samaisessa sairaalassa. Täytyy myöntää, että melkoinen kiitollisuus valtasi mieleni, kun mietin entistä elämääni ja vertasin sitä nyky hetkeen.
Onneksi pieni tyttäremme alkoi voida paremmin ja pääsimmekin tiistaina taas kotiin. Mutta kuten tuolla aluksi totesin viimeiset muutama kuukausi on laittanut minut huomaamaan sen, ettei tässä olla mitään suuria mestareita, mitä elämän hallintaan tulee. Täytyy todeta, että onneksi niin minun, kuin perheenjäsenteni elämä on aivan jonkun muun käsissä kuin minun ja hyvä niin. Tapahtukoon siis Sinun tahtosi, eikä minun..
tiistai 5. tammikuuta 2010
Läheisen kuolema
Minulla on ollut viimeisten neljän vuoden aikana mahdollisuus raittiuden myötä opetella tutustumaan itseeni ja sitä kautta olen opetellut myös pikku hiljaa enemmän ja enemmän omana itsenäni tutustumaan myös toisiin ihmisiin. Aikaisemmin en koskaan kokenut kuuluvani mihinkään. Missään en kokenut niin sanoakseni olevani osa jengiä. Lisäksi minulla ei oikeastaan koskaan ole ollut varsinaisia ystäviä, koska olen joutunut jo lapsuudessani kokemaan niin rankkoja pettymyksiä luottaessani ihmisiin, että katsoin parhaimmaksi olla koskaan päästämättä ketään lähelle.
No kaikki alkoi hitaasti muuttua raitistuttuani. Opettelin käymään vertaisryhmissä. Opettelin tutustumaan itseeni, samalla yrittäen olla mahdollisimman oma itseni ja antautumalla pikku hiljaa alttiiksi myös siihen tuttuun hylätyksi tulemisen pelon tunteeseen, alkaen tutustumaan ryhmässä käyviin ihmisiin.
Oikeastaan nyt mietittynä tuntuu hassulta todeta, että onnistuin tutustumaan erääseen ihmiseen kunnolla, vaikka juuri aloitellessani ryhmissä käyntiä, hän eräälle kertaa puhui itsestään todeten, ettei hän päästä juuri ketään lähelle, ystäväksi hänelle valikoituu vieläkin harvemmat. No minä tutustuin ja ystävystyin tämän kyseisen ihmisen kanssa. Hän oli minulle iso tuki varsinkin alkupuolella raittiuttani ja äärettömän paljon olen saanut oppia hänen avullaan.
Minulle oli järkytys, kun tämä minun ystäväni alkoi aivan yllättäen juoda. Sinällään hassua, koska mikä ihme se nyt on, että alkoholisti juo. No kuitenkin se oli minulle varsinainen shokki, paljolti siitä johtuen, että olin ehkä liiaksi tarrautunut tuohon ihmiseen raittiudessani, siis nyt sen vasta tajuan. No tuosta hetkestä on nyt kulunut osapuilleen kolmisen vuotta. Tuon kuluneen kolme vuotta ystäväni joi, yritti saada kiinni raittiudesta, joi ja taas yritti saada kiinni raittiudesta. Itse olin patrioottisesti saattamassa hänelle sanomaa raittiudesta, ensi hätään niin tarmokkaasti, että olin itse totaalisen väsynyt. No sittemmin huomasin tuon touhottamisen taustalla olleen läheisriippuvuuteni, sekä toisaalta sen harhan, että minä pystyisin ihmisiä raitistamaan. Nämä osaltaan ovat juurikin niitä kokemuksia, joista olen äärettömän paljon oppinut. Surullista kaikessa, huomasin nyt ottaneeni viime aikoina tietoisesti etäisyyttä ystävääni, koska koin hänen juomisensa liian raskaaksi "katsella". Olimme viimeisen kerran yhteyksissä, kun hän kävi luonani marraskuun loppupuolella. No joulutervehdyksen hänelle laitoin, vain saadakseni jälkeenpäin kuulla, että hän oli jo kuollut ennen viestin saapumista.
Jännää tässä hetkessä on se, että vaikka huomasinkin itsessäni surua, ahdistusta ja välillä vihaakin tapahtunutta kohtaan, niin silti minulla on jotenkin ihmeellisen hyvä olla nyt. Tiedän tietysti kokemuksesta, kuinka helvetillistä on pakonomaisesti juoda, kun asialle ei voi yhtään mitään. Tämänkin ystäväni käytti kyllä kiitettävästi kaikkia keinoja, mutta jotakin jäi uupumaan, olisiko ollut sitten pohjalla oma haluttomuus elää, en tiedä. Eikä sillä tässä hetkessä ole sinällään mitään väliä. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu nyt siltä, että vaikka paljon pahaa tämäkin ihmispolo teki elämänsä aikana, vaikka nuorehko vielä olikin, nyt hän on paikassa jossa ei tunnu surua, eikä murhetta. No tämä on minun oma lapsenomainen katsontakanta asiaan, joten se sallittakoon minulle tässä hetkessä.
Loppuun täytyy vielä todeta se, että taas sain kokea yhden karmaisevan menetyksen, tullakseni huomaamaan karulla tapaa sen, että mikä tässä elämässä oikeasti onkaan tärkeää. Eli läheiset ihmiset, ystävät, perhe, raittius, itsensä hyväksyminen, sekä sitä kautta toisten ihmisten kanssa toimeen tuleminen. Ei siis se loputon kiire juosta itseään pakoon, samalla tavoitellen itselleen maallista mammonaa ja sen myötä jotakin ihme statusta maailman kartalla.
Pyrkikäämme arvostamaan ja olemaan kiitollisia niistä ihmisistä, jotka lähellämme tänään elävät. Huomenna kaikki voi olla toisin. Minä ainakin olen tänään onnellinen ja enemmän kuin kiitollinen vaimostani, lapsistani, sekä niistä harvoista ihmisistä, joita voin ystävikseni kutsua. Voikaa hyvin..
No kaikki alkoi hitaasti muuttua raitistuttuani. Opettelin käymään vertaisryhmissä. Opettelin tutustumaan itseeni, samalla yrittäen olla mahdollisimman oma itseni ja antautumalla pikku hiljaa alttiiksi myös siihen tuttuun hylätyksi tulemisen pelon tunteeseen, alkaen tutustumaan ryhmässä käyviin ihmisiin.
Oikeastaan nyt mietittynä tuntuu hassulta todeta, että onnistuin tutustumaan erääseen ihmiseen kunnolla, vaikka juuri aloitellessani ryhmissä käyntiä, hän eräälle kertaa puhui itsestään todeten, ettei hän päästä juuri ketään lähelle, ystäväksi hänelle valikoituu vieläkin harvemmat. No minä tutustuin ja ystävystyin tämän kyseisen ihmisen kanssa. Hän oli minulle iso tuki varsinkin alkupuolella raittiuttani ja äärettömän paljon olen saanut oppia hänen avullaan.
Minulle oli järkytys, kun tämä minun ystäväni alkoi aivan yllättäen juoda. Sinällään hassua, koska mikä ihme se nyt on, että alkoholisti juo. No kuitenkin se oli minulle varsinainen shokki, paljolti siitä johtuen, että olin ehkä liiaksi tarrautunut tuohon ihmiseen raittiudessani, siis nyt sen vasta tajuan. No tuosta hetkestä on nyt kulunut osapuilleen kolmisen vuotta. Tuon kuluneen kolme vuotta ystäväni joi, yritti saada kiinni raittiudesta, joi ja taas yritti saada kiinni raittiudesta. Itse olin patrioottisesti saattamassa hänelle sanomaa raittiudesta, ensi hätään niin tarmokkaasti, että olin itse totaalisen väsynyt. No sittemmin huomasin tuon touhottamisen taustalla olleen läheisriippuvuuteni, sekä toisaalta sen harhan, että minä pystyisin ihmisiä raitistamaan. Nämä osaltaan ovat juurikin niitä kokemuksia, joista olen äärettömän paljon oppinut. Surullista kaikessa, huomasin nyt ottaneeni viime aikoina tietoisesti etäisyyttä ystävääni, koska koin hänen juomisensa liian raskaaksi "katsella". Olimme viimeisen kerran yhteyksissä, kun hän kävi luonani marraskuun loppupuolella. No joulutervehdyksen hänelle laitoin, vain saadakseni jälkeenpäin kuulla, että hän oli jo kuollut ennen viestin saapumista.
Jännää tässä hetkessä on se, että vaikka huomasinkin itsessäni surua, ahdistusta ja välillä vihaakin tapahtunutta kohtaan, niin silti minulla on jotenkin ihmeellisen hyvä olla nyt. Tiedän tietysti kokemuksesta, kuinka helvetillistä on pakonomaisesti juoda, kun asialle ei voi yhtään mitään. Tämänkin ystäväni käytti kyllä kiitettävästi kaikkia keinoja, mutta jotakin jäi uupumaan, olisiko ollut sitten pohjalla oma haluttomuus elää, en tiedä. Eikä sillä tässä hetkessä ole sinällään mitään väliä. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu nyt siltä, että vaikka paljon pahaa tämäkin ihmispolo teki elämänsä aikana, vaikka nuorehko vielä olikin, nyt hän on paikassa jossa ei tunnu surua, eikä murhetta. No tämä on minun oma lapsenomainen katsontakanta asiaan, joten se sallittakoon minulle tässä hetkessä.
Loppuun täytyy vielä todeta se, että taas sain kokea yhden karmaisevan menetyksen, tullakseni huomaamaan karulla tapaa sen, että mikä tässä elämässä oikeasti onkaan tärkeää. Eli läheiset ihmiset, ystävät, perhe, raittius, itsensä hyväksyminen, sekä sitä kautta toisten ihmisten kanssa toimeen tuleminen. Ei siis se loputon kiire juosta itseään pakoon, samalla tavoitellen itselleen maallista mammonaa ja sen myötä jotakin ihme statusta maailman kartalla.
Pyrkikäämme arvostamaan ja olemaan kiitollisia niistä ihmisistä, jotka lähellämme tänään elävät. Huomenna kaikki voi olla toisin. Minä ainakin olen tänään onnellinen ja enemmän kuin kiitollinen vaimostani, lapsistani, sekä niistä harvoista ihmisistä, joita voin ystävikseni kutsua. Voikaa hyvin..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)