Mielenkiintoista sinällään, kuinka lapsuuden kokemukset muokkaavat ihmistä varautumaan aina pahimpaan kaikissa asioissa. Jokin aika sitten pystyin löytämään itselleni elämänmallin, jossa olin kokonaisvaltaisesti tyytyväinen elämääni ja siten pystyin keskittymään nauttimaan siitä, ilman että minun olisi koko ajan tarvinnut miettiä asioita, saati alati pelätä kaikissa pahinta.
Jokin on taas muuttunut. Huomasin tänään puhuvani jälleen siitä, kuinka tietyt tilanteet elämässäni ovat sellaisia, että niistä kytkeytyy minulle ajatusmalli, jossa mietin ja pohdin tulevia tapahtumia jok'ikiseltä kantilta, aivan kuin siten olisin täysin valmis kohtaamaan tapahtumat, tulisivatpa ne sitten minkälaisena tahansa. Huvittavinta kaikessa on se tosiasia, ettei koskaan pysty totaalisesti valmistautumaan tuleviin tapahtumiin, koska elämä kulkee omia polkujaan, vaikka kuinka yrittäisin pitää lankoja käsissäni. Pelkoa, pelkoa, pelkoa..sehän se taustalla jälleen jyllää, aiheuttaen kaikenlaista vähemmän kivaa oloa arkipäiviini.
No taas tämänkertainen terapia vei minua eteenpäin siinä, että tiedostamalla omia toimintatapojaan todellisuudessa, noita toimintatapoja on mahdollisuus hieman pyrkiä muuttamaan. Jotenkin itseäni harmittaa se asia, että tiedostan kaiken takana olevan luottamuspulan yläkerran suuntaan(sama asia on vaikeuttanut raitista elämääni viimeisen 3 vuotta). Kaikki olisi äärettömän helppoa, jos vain osaisin luovuttaa kaiken taisteluni ja osaisin heittäytyä totaalisesti elämän kannateltavaksi. Tästä seuraisi automaattisesti se, etten enää pelkäisi turhaan nykyhetkeä, enkä varsinkaan tulevaa, vaan eläisin päivä kerrallaan luottaen siihen, että asiat järjestyvät ihan ilman minun armotonta touhottamistakin.
No siihen täytyy yrittää luottaa, että kerran löytynyt elämänmalli on edelleen saavutettavissa. Taas liikaa analysoimalla tuonkin asian saan väännettyä siten, että tuo tasapainoinen elämä ja olo saadaan vain armosta, eikä ansioista ja tässä kohtaa mietin, missä minun kohdallani tuo armo taas viilettää :-)
Nyt lopettelen tältä erää, etten enää ala enempää vääntämään näitä asioita solmuun ja totean vain sen, että joka ikinen aamu herään täynnä toivoa ja kiitollisuutta. Toivoa entistä paremmasta ja tasapainoisemmasta elämästä ja kiitollisuutta siitä, etten enää elä keskellä totaalista helvettiä.
Tietysti tuohon voisi todeta vielä sen, että ihminen on sellainen "eläin", että päästessään jonkin hyvän makuun, tuota hyvää tahtoo saada koko ajan enemmän ja enemmän. No tuossa hengellisyydessä se tuskin on pahasta.