Olen tässä viime aikoina kelaillut enemmälti sitä, kuinka vielä parisen vuotta takaperin, elin jatkuvien sosiaalisten palkojen alla. Oikeastaan olen nyt miettinyt sitä, kuinka olen koko elämäni matkannut peläten jotakin suunnattomasti. Milloin ihmisiä, milloin itseäni, milloin mitäkin. Tänään en enää jaksa pelätä. Oikeammin olen huomannut väsyneeni pelkäämään tapahtumattomia asioita tai tilanteita siinä määrin, että olen opetellut luottamaan johonkin. Tuosta jostakin on tullut tärkeä työväline pelon kohtaamiseen. Onneksi tässä hetkessä noita pelkoa tuovia tilanteita on kovin vähän, vaikka samankaltaisia tilanteita joita vielä aikaisemmin pelkäsin kuollakseni, on nyky hetkessä jatkuvasti, silti en pelkoa enää niistä johtuen juuri tunne.
Siitä syystä on ehkä hyvä palata hieman aikaa taaksepäin ja prosessoida sitä, mitä olen pelännyt. Toisaalta olen viime päivät miettinyt myös sitä, kuinka hyvänä olen aikaisemmin kirjoittamisen kokenut apuvälineenä elämässä, joten osaltaan siitä johtuen päätin alkaa myös näitä pelkotilojani purkamaan täällä atomeiksi. Siitä johtuen otsikossa on vol. 1 sillä tähän tulee piakkoin jatkoa, uskoakseni osia vielä lukematon määrä, siis jos sen suhteuttaa siihen määrään, jota peko on elämässäni vieraillut. Mutta tässä nyt tällainen eräänlainen alustus asiaan. Pelko on kuitenkin vain tunne, siinä missä onnellisuuskin. Kaikki riippuu siitä, minkälaisen tilan sille elämässään antaa. Voisi jopa sanoa, että jos ihminen antaa pelolle vallan, se hallitsee pian koko elämää. Aivan samoin, jos ihminen antaa itselleen luvan tulla onnelliseksi, hän ennenpitkää huomaa olevansa.
Näillä aatoksin. Kohta alkaa matkani pelon valtakuntaan. Onneksi siellä voi tänään vain vieraillen piipahtaa, tarvitsematta pelätä jäävänsä sinne elinkautisvangiksi.