tiistai 6. syyskuuta 2011

Maraton matkalla: Ilmassa on urheiluhulluuden tuntua

Ei tämäkään harrastus ottanut onnistuakseen kohtuudella. Olen kohta seitsemättä viikkoa kuntoillut säännöllisesti, viimeiset parisen viikkoa 5-6 kertaa viikossa. Olen innostunut tosissaan käymään kuntosalilla ja uimassa, silti lenkkeilyä unohtamatta. Eilen esimerkiksi menin heti aamusta salille, huhkien siellä reilun puolitoista tuntia, jonka jälkeen menin pariksi tunniksi uimaan. Eikä siinä sinällään muuten mitään, mutta sitten illalla kroppa huusikin hoosiannaa. Joka lihasta poltteli, ja voimia ei ollut yhtään mihinkään. Onneksi tänään otin hieman rennommin ja kävin pari tuntia pulikoimassa kylpylässä.
Ensin kyllä tuosta kylpyläreissusta olin ottamassa turhaa syyllisyyttä niskoilleni, kunnes mietin hetken aikaa taas mennyttä elämääni ja tulin siihen johtopäätökseen, ettei nyt varmaan keneltäkään ole pois, jos yhden kerran yksikseni kylpylässä pistäydyn, olen kai oman tarpeeni verran itseäni elämässäni rankaissut, joten jos nyt tämän verran itseään voi hyvällä omallatunnolla hyvittääkkin.

Hieman itseäni on näissä uimahommissa huvittanut se, että olen koko ikäni eräällä tavalla pelännyt vettä. Tuo pelko juontaa juurensa lapsuuteeni, jolloin jatkuvien korvatulehdusten takia, en voinut uidessani päästää vettä korviini. No nyt kun minun ei tarvitse varoa korviani, olen innostunut vanhoilla päivilläni opettelemaan uimaan sekä sukeltamaan kunnolla. Huvittavaa tästä hommasta lähinnä tekee se, kun minulla on edelleen tapana asettaa itselleni aika kohtuuttomia tavoitteita, niin tässäkin hommassa olen esimerkiksi eräälle kertaa uimahalliin mennessäni päättänyt, etten lähde sieltä ennen pois, ennen kuin saan onnistuneesti sukellettua altaan syvään päähän ja pystyn rauhassa hetken aikaa istumaan altaan pohjassa. No aikas hassulta se sitten itsestäni tuntui, kun sinnikkäästi muutaman tunnin altaassa pulikoin, ennen kuin onnistuin tuon tavoitteen saavuttamaan. Tuntui tosi hälmöltä istuskella kahden ja puolen metrin syvyydessä, ajatellen et kai tässä vähintään on pöjlä.
No kaikkineen tämä liikuntaharrastus kaikkine pakkomielteineen on tuonut paljon positiivista energiaa elämääni ja tällä tiellä aioin taas päivän kerrallan jatkaa. Tavoitteena ainakin puolikkaan maratonin juoksu ensi kesälle. Aika sitten näyttänee, kuinka äijän loppupelissä käy.

lauantai 3. syyskuuta 2011

Valoa tunnelin päässä

Siteeraan tähän alkuu erään Al-Anon jäsenen kirjettä, joss hän kertoo miten on kokenut ohjelman toimivan omassa elämässään:

"Ajattelen usein kuvaa, joka tuli mieleeni. kun ensi kerran luin kahdentoista askeleen ja yritin ymmärtää lukemaani. Katsoin taaksepäin murheellista elämääni ennen Al-Anonia, jolloin minusta tuntui kuin olisin hapuillut pelottavassa pimeässä luolassa. Ulospääsyä ei ollut. Vaikka rukoilin ja kamppailin kuinka epätoivoisesti tahansa, olin loukussa. En löytänyt tietä ulos toivottoman sekavasta elämäntilanteestani.
     Yhtäkkiä joku, aivan vieras ihminen, otti minua kädestä ja johdatti minut luolassa kuin kulman taakse. Sieltä avautui tunneli, jota reunusti rivi valoja. Hän johdatti minut ensimmäisen valon luo ja sanoi: 'Seuraa vain valoja. Sinä selviät kyllä.' En välittänyt siitä, mihin valot johtivat Halusin vain pois pimeästä epätoivosta, jossa olin elänyt.
     Kulkiessani valon luota toisen luo luolan halki johtava tunneli kävi yhä valoisammaksi ja vähitellen pelkoni hälveni. Viimein edessäni oli kaikista kirkkain valo - auringonpaiste ja vapaus.
     Valot olivat kaksitoista askelta ja kaksitoista perinnettä,  jotka näyttivät minulle tien ulos sekasorrosta. Niitä seuratessani tunsin olevani turvassa.
     Tiesin, että oli monia muita kaltaisiani, jotka eivät löytäneet tietä tuohon tunneliin, joita valaisivat toivon lamput. Muistaen oman tuskani minä yritin auttaa muita matkaan kohti sitä auringonpaistetta, jonka voimme löytää Al-Anon-ohjelmasta."

Tämä kaunis ja varsin kuvaava teksi sopii myös omaan toipumistaipaleeseeni. Vertaisryhmissä minua on opastaneet useat ihmiset, jotka ovat auttaneet minua sitä myötä, omaan tahtiini kun olen ollut valmis matkalle lähtemään.
Se miksi tässä hetkessä tätä kirjoittelen, johtuu siitä että koin hyvin voimakkaasti tänä aamuna sen, että minulla on todella vaikuttava selviytymistarina kerrottavana, täytyisi vain löytää oikeat kanavat tuon tarinan levittämiseen.
Koen ääretöntä surua niiden ihmisten puolesta, jotka vielä tänään elävät tuolla pimeydessä, löytämättä tietä valoon. Haluaisin auttaa heitä, samoin kuin minua on autettu. Tänään en enää pelkää, joten olen valmis auttamaan heti kun vain löydän oikean kanavan avun viemiseen.
Parasta kaikessa, omalla kohdallani on se, että tiedostan tänään sen, ettei tämä selviytymistarinani ole vaikuttava siksi, että se on minun selviytymistarina, vaan pelkästään siksi että se osoittaa sen, että ihminen voi  selviytyä takaisin elämään todella toivottomasta tilanteesta. Tänään haluan viedä tarinaani eteenpäin, pekästä kiitollisuudesta elämää kohtaan, joten seuraavassa haluan haastaa teidät mukaan:
 
Jos jollakulla on ideoita siihen, kuinka tuota tarinaani alkaisin viedä eteenpäin. Otan mielelläni vastaan ehdotuksia. Annetaan siis hyvän kiertää.