Taistelun tauottua.

Taistelun tauottua, luonto alkaa versoa uutta elämää.

Voi luoja, että ihmislapsen pitää olla itsepäinen. Vaikka elämä on osoittanut minulle jo lukemattoman monta kertaa sen, etten kykene hallitsemaan elämäni tapahtumia, silti tasaisin väliajoin huomaan taas tulleeni päätepisteeseen. Paikkaan, jossa henkinen tuska on kasvanut kyllin suureksi, jotta tulen todenneeksi sen, etten yksin kykene tekemään enää asioille yhtikäs mitään. Luulisi jo seitsemännenkymmenennen kerran opettaneen jotakin, mutta ei. Yhä edelleen, hieman kylläkin aina eri asioissa, mutta kuitenkin, yritän viimeiseen hengenvetooni asti järjestellä elämäni palapeliä sitkeästi ja tuumaakaan periksi antamatta itsepintaisesti yksin.

Onnekseni taas kerran voin todeta voittaneeni tuon taistelun. Toisaalta voinekko tätä voitoksi kutsua, mutta kuitenkin. Olen jo monet kerrat täällä kirjoitellut tuosta talouteni kaoottisuudesta, kiitos yrittäjyyden sekä itsepäisen yksinään taistelun. No tässä kohtaa huokaisen todella, todella syvään. Tänään, juuri tällä päivämäärällä, sain allekirjoitettua ostopalvelusopimuksen sen päihdekuntoutusyksikön kanssa, jossa nyt kohta parisen kuukautta satunnaisesti olen käynyt ryhmiä ohjaamassa. Tämän päiväinen palaveri takaa nimittäin sen, että heinäkuun loppupuolella saan alkaa tehdä säännöllisesti töitä tuolla ja lisäksi suunnitteilla on muitakin prokkiksia allekirjoittaneen kontolle, joten josko nyt vihdoin voisin luovuttaa ja antaa elämän ohjailla.

Ette muuten usko, kuinka helpottavaa reilun vuoden henkisen helvetin jälkeen on todeta saavansa tehdä vihdoinkin töitä. Vielä kun nuo työt ovat juuri sitä mitä sisällä sydämessäni koen haluavani tehdä. Kun aamulla olen starttaillut moottoripyörääni puoliseitsemän, ajellakseni 100km matkan työpaikalleni, en yhtään kertaa ole ajatellut sen olevan raskasta, vaan päinvastoin harvasen aamu miettinyt sitä, että olkoonkin että matkoissa kuluu yhteensä kolmisen tuntia päivässä, niin silti haluan tätä mahdollisuuksien mukaan elääkseni tehdä.

Toisaalta tämä on ihanne tilanne siinä, että olenhan samankaltaista hommaa tehnyt jo vuosien ajan, lähinnä kylläkin silkasta auttamisen tarpeesta, vapaaehtoisena, joten nyt kun siitä vielä maksetaan, niin mikäs tässä on melskatessa.

Toisaalta olen huomannut jo tässä lyhyehkössä ajassa itse kasvaneeni ihmisenä, mitä tuohon kyseiseen pestiin tulee. Osaan suhtautua tuolla asiakkaina oleviin ihmisiin siten, että kohtaan heidät aidosti ihmisinä, ilman minkäänlaista ennakkoasettelua ja toisaalta startatessani kotimatkalle päivän päätteeksi, pystyn vajaan puolentoista tunnin kotimatkalla jäsentämään päivän tapahtumat siten, ettei minun tarvitse niitä enää kotona sen enempää pohdiskella. Aikaisemmin ärettömän läheisriippuvaiselle ihmiselle tämä on varsin oiva esimerkki siitä, että toipumista tapahtuu myös tällä osa-alueella.

Mutta nuo ihmiset tuolla. Voi luoja että minä monesti mietin töissä ollessani sitä, miksi ihmiset joutuvat tahtomattaan elämässä pakenemaan elämää ja itseään päihteisiin. Toisaalta kun omaan vahvan oman kokemukseni asioissa, ymmärrän heitä kyllä, mutta samalla toivoisin voivani tehdä oman osuuteni asioissa siihen, että meillä Suomessa panostettaisiin nykyistä enemmän kyseisten ongelmien kanssa painiviin ihmisiin. Siellä nimittäin on aivan käsittämätön pontentiaali käyttämättömänä. Uskomattoman hienoja ihmisiä olen jo tässä matkani varrella, niin vapaaehtoisena, kuin sittemmin työrintamalla saanut kohdata.

Ymmärrän kuitenkin olevani voimaton suhteessa omiin kuin toistenkin riippuvuuksiin nähden, yksin. Juuri sen vuoksi en yritäkään yksin, vaan annan oman panokseni yhteiseen taisteluun, jossa jokainen päihteiden orjuudesta vapautuva ihminen on osoitus siitä, että hyvä vaikuttaa ja voittaa lopulta. Ne ihmiset, jotka syystä tahi toisesta näistä karmeista sairauksista eivät onnistu ainakaan vielä irtaantumaan, ovat silti saaneet ainakin hetken kokea aitoa välittämistä, joka varmasti jättää heihin jokaiseen ikuisen jälkensä. Mistä tiedän? Siitä, että jokainen ihminen joka on tielleni elämässä eksynyt, on jollain tasolla vaikuttanut minuunkin.

Veikko Lavia siteenratakseni:

Ihmisiä on kuin muurahaisia,
ne loputonta polkuansa taivaltaa.
On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia,
niin ettei heitä toisistaan voi eroittaa.
Kurkistaa jos voisi sielun syvyyteen,
niin kahta samanlaista eipä ois.
Ken katsoo kauneuteen eikä hyvyyteen,
häneltä monta ystävyyttä jääkin pois.

Jokainen ihminen on laulun arvoinen.
Jokainen elämä on tärkeä.
Jokainen ihminen vain elää hetken sen,
sen minkä kohtalo on hälle määräävä.

Nyt kiitollisin mielin keskittymään viikonloppuun. Tiedossa lasten kanssa kirmailua sekä pihatöitä. Voisinko enempää pyytää. :)

Tavallisen ihmisen, tavallista elämää

Elämä tavallisimmillaan on täynnä pieniä hyvä asioita

Kuten aikaisemmassa kirjoituksissani olen tainnut mainita, opiskelen toista vuotta Tommy Hellstenin Ihminen tavattavissa -mentor koulutuksessa.

Nyt alkuviikosta, parin lähiopiskelupäivän aikana sain kouluttajaltani sellaisen kultakimpaleen pureskeltavaksi, joka oli niin timantin kova, että ensin se rikkoi minut totaalisesti, siis henkisellä tasolla. Kaksi koulutuspäivää olivat kohdallani henkinen helvetti, josta taas kerran, jo muutaman päivän etäisyydellä voin kiitollisena käsi sydämellä saaneeeni elämääni äärettömän tärkeän palasen oman minuuteni palapeliin.

Tavallisen ihmisen elämä. Mitä se kohdallani voisi tarkoittaa. Ihmiselle joka koko ikänsä on kuvitellut olevansa jollain tavoin erilainen, erikoinen tai muutoin massasta erottuva, tavallisuus on kuin kirosana, jota aina olen inhonnut.

Nyt tässä hetkessä pohtiessani asiaa, tavallisuus onkin jotakin sellaista jota huomaan aina tavoitelleeni, mutta toisaalta jonka jos ei muutoin niin omalla käyttäytymiselläni pitänyt todella kaukana itsestäni. Nyt, kiitos armottoman henkisen ja fyysisen väsymyksen, olen enemmän kuin halukas katsomaan mitä tavallinen elämä, tavallisena kuolevaisena minulle voisikaan antaa.

Olen taistellut läpi elämäni, yrittäen olla jotakin spesiaalia. Tänään, tässä hetkessä ymmärrän sitä olevani pelkällä olemassaolollani. Miksi siis sitten olen niin loputtomaan väsymykseen asti tavoitellut jotakin suurta.

Suurin syy nyt mietittynä on lapsuuden kokemuksissani. Koin jo hyvin varhain, etten omana itsenäni tulisi riittämään kenellekkään, vähiten itselleni. Tuosta sai alkunsa loputon itsensä ruoskinta, jolle ei näyttänyt tulevan loppua ennen kuin tuo taistelu tappaisi minut. Niin tahi näin, aina olisin häviävä osapuoli.

Sen vuoksi juuri nyt, olen äärimmäisen kiitollinen kouluttajalleni sekä ryhmälleni tuolla koulussa. Heidän opastuksellaan olen tässä hetkessä miettimässä äärimmäisen sisäisen rauhan vallitessa sitä, kuinka kaikki taistelu on kohdaltani tauonnut. Eipä silti, en olisikaan enää jaksanut taistella.

Nyt sen sijaan alan rakennella oman elämäni palapeliä siitä lähtökohdasta, että ensin pidän huolen omista perustarpeistani, ennen kuin alan esimerkiksi leikkiä jotain supersankaria, joka liitelee edestakas viitta hulmuten pelastamassa maailmaa. Voi pojat että minä olen liidellyt. Itseasiassa niin paljon, että oma kirjava pyjamani on jo loppuunpalanut kaikesta tuosta edestakas lentelystä. Nyt on siis aika pysähtyä kokonaan. Sain kouluttajaltani lisäksi vinkin työkaluun, jonka avulla alan opetella terveellä tavoin pitämään huolta itsestäni. Ohessa linkki Maslowin tarvehierarkian pyramidiin, josta joskus olin kyllä kuullut, mutta mihin en koskaan aikaisemmin ollut törmännyt. Tuota pyramidia tarkastellessani minut valtasi ääretön suru. Minun pyramidini kun on pää alaspäin. Eli olen yrittänyt niin ankarasti puhtaasta kiitollisuudesta auttaa toisia ihmisiä, etten enää ole muistanut pitää huolta omista tarpeistani. Yhä edelleen yrittäen siis antaa jotakin sellaista mitä minulla itselläni ei edes ole. Tästä syystä väsyttäen itseni totaalisesti.

Tämä auttaminen kohdallani alkoi puhtaasti tarpeesta auttaa muita. Muuttuen ajanmyötä motiiveiltaan aivan joksikin muuksi. Minä nimittäin aloin addiktina paeta väärällä tavoin elämääni tuohon loputtomaan auttamiseen, samalla kuin voimattomana sivusta seuraten oman elämäni hidasta rappeutumista. Enää en ole voimaton. Enää minun ei ole pakko yrittää auttaa, saati olla jotakin erikoista. Olen minä. Se riittäköön.

Ihmiselle jolla ei koskaan ole ollut tervettä itsetuntoa, saati minkäänlaista omanarvontuntoa, tuo auttamisesta saatu palaute on kaksiteräinen miekka. Toisaalta palaute hivelee itsetuntoa, vaikkei se sitä aidosti rakennakkaan, vaan kasautuu egoni päälle, samalla toisaalta imien minua syvemmälle katkeruuteen, koska oma elämäni siinä samalla pikkuhiljaa murenee. En enää jaksanut antaa kenellekkään mitään, vaikka sisimpäni huuti sitä tarvetta yhä edelleen olevan.

Tänään keskityn etsimään tavallista itseäni. Tavallista elämää. Tässä hetkessä se tarkoittaa yksinkertaisemmillaan sitä että teen aivan tavallisia arkisia askareita, viettäen aikaa perheeni sekä ystävieni kanssa, antaen muun maailman matkata omalla painollaan eteenpäin. Kukaan tuskin kuolee, vaikken jatkuvasti olisikaan käytettävissä heijastamaan toisen ihmisen tarpeita hänelle itselleen. Nyt haluan ensimmäistä kertaa elämässäni olla terveellä tavalla itsekäs, pyytäen ennemmin apua itse, kuin olemalla tarjoamassa sitä.

Tämän ajatuksen saattelemana, lähden ulos auringonpaisteeseen möyrimään pihaa. Toivottaen pienestä sydämestäni kaikille teille oikein valoisaa ja iloisaa keskikesän juhlaa, eli hyvää juhannusta! Pidetään itsestämme huolta.

Raittius luo mahdollisuuden toteuttaa unelmia

Kuten tuolla aikaisemmin olen kertonut, tämä kesä on ollut täynnä erilaisia unelmien toteutumisia. Ajattelin nyt pitkästä aikaa ihan ajan kanssa istahtaa koneelle ja jakaa näitä asioita teidän kanssanne.

 

 

Ensiksikin, se miksi en ole tänne viime aikoina kirjoitellut, johtuu siitä että olen nyt saanut paiskia oikeasti töitä. Käyn 2 kertaa viikossa sellaisen 12 tunnin päivän eräässä päihdekuntoutusyksikössä pitämässä ryhmiä. Olen tehnyt tätä hommaa nyt muutaman viikon ajan ja voin sanoa nauttivani työstä täysillä.

 

 

 

Honda CBR 1100 XX

Istahdan aamulla ennen seitsemää yllä olevan pyöräni selkään ja väännän kaasua, suuntana pohjoinen. Parasta kaikessa kuitenkin se, että vaikka saankin ajella n. 400km pyörällä päivässä, silti nautin koko työpäivän sisällöstä aivan suunnattomasti.

No vaimoni myös sai vakituisen työpaikan. Hän aloittaa työnsä ensi kuun lopussa. Nyt kun minulla näyttää olevan töitä tehdä asti ja vaimollani myös säännölliset tulot, niin päätimme yksissä tuumin ottaa ja toteuttaa muutaman todella kauan haaveilemamme asian.

Olemme asuneet vuokralla koko yhdessäolo aikamme, eli reilut 11 vuotta. Nyt on jo aika siirtyä eteenpäin. Siispä etsimme itsellemme omaa kotia ja kuinka ollakkaan sellainen löytyi yllättävän vaivattomasti. Parasta uudessa kodissamme on iso piha ja lisäksi riittävästi tilaa meille kaikille. Eli jokaiselle oma huone. Lisäksi talo oli kohtuullisen hintainen, vaikka 2004 valmistunut onkin. Parasta tässä kaikessa se, että lapset saavat jatkaa samassa koulussa, jossa ovat tähän asti kulkeneet.

Lisäksi vanhin lapsemme, eli vaimoni edellisestä liitosta oleva poika, sai kunnialla päätökseen peruskoulun ja suoraa siihen jatkumona, sai itselleen oppisopismuspaikan, joten hänellä on töitä ja opiskelua tiedossa seuraavat 3 vuotta eteenpäin.

 

 

 

Uusi vauvamme

 

Tämä yllä oleva karvapallo on meidän uusi perheenjäsenemme. Olemme puhuneet jo pitkään siitä, että laittaisimme koiran. Lupasimme lapsille sellaisen hankkivamme, jahka saamme oman kodin. No nyt oman kodin järjestyttyä, ei auttanut muuta, kuin hankkia koira. :)

Kuvassa 8 vrk ikäinen Tiibentinspanieli, joka muuttaa perheeseemme elokuun loppupuolella, samaan aikaan, kun me pääsemme muuttamaan uuteen, omaan kotiimme.

 

Asioilla on siis taipumus järjestyä. Mutta kaiken taustalla vaikuttavana voimana on tämän päivän raittius. Kuten otsikossa todetaan: Raittius luo mahdollisuuden toteuttaa unelmia!

 

P.s Ihminen tavattavissa opinnot on kevään osalta saatettu päätökseen. Kerron noista opinnoista seuraavassa postauksessani, koska tästä päivityksestä olisi muutoin tullut ihan liian pitkä. :)

Tuntuu pahalle, miksi?

Tämä kyseinen päivä on ollut perin mielenkiintoinen. Minulla ei pitkään aikaan ole ollut tämän päivän kaltaista tunnemylläkkää. No, positiivista kaikkineen, ne ovat vain tunteita jotka kaipaavat tulla näkyviksi.

Se mikä tästä päivästä on tehnyt vaikean on se, etten jostain kumman syystä noita tunteita haluaisi myöntää itselläni olevan, saati niitä kohdata. Minkäs teet, ne vyöryivät ylitseni. Yritä siinä sitten olla tyynenä.

Mitä nämä perin epämiellyttävät tunteet sitten olivat?

Varsin tuttuja, hylätyksi tulemisen tunteita. Tunteita, jolloin koen olevani jollain tavoin huono, kelpaamaton. Se miksi nuo tunteet vyöryivät ylitseni, johtui hyvin pitkälti siitä että olin tilanteessa, jossa olin useiden ihmisten kanssa ja tuossa tilanteessa viimeisenä uskoin joutuvani kohtaamaan noita tuntemuksia. Nyt miettien, onneksi sain kohdata.

Huomasin nimittäin sen, että nuo tunteet veivät minulta suurimman osan energiaani koko päivästä. Mitä sitten. Tuleehan noita uusia päiviä ja uusia tunteita. Mietin tämän päivän aikana sitä, että miksi minä en saisi tuntea siten kuin tunnen, miksi minun tulisi yrittää olla tuntematta. EI TARVITSE! Siinä tämän päivän suuri oivallus. Minulla on oikeus tuntea myös negatiivisia tunteita, eikä olla kuin minulla ei näitä  olisikaan. Tuntuu hyvälle myöntää itselleen lupa tuntea. :)

Kun näyttää synkältä, riittää kun uskoo valonsäteiden olevan olemassa

Kylläpäs taas muutaman synkän päivän jälkeen tuntuu mukavalta, kun elämässä paistaa aurinko. Jotenkin olen taas sortunut armottoman suorittamisen kautta hankkimaan itselleni sen olotilan, jossa pelko vaanii puserossa, luoden mitä mielikuvituksellisimpia variaatioita tulevaisuuden uhkakuvista.

No onneksi tähän ikään olen saanut oppia sen, että asioilla on taipumus järjestyä aina parhainpäin, eikä murehtimisella saavuteta mitään hyvää. Elää tätä hetkeä, muistaen sen, että eilistä emme voi muuttaa ja että huomisesta ei voi olla ollenkaan varma tuleeko sitä edes. Siis nauttia tästä käsillä olevasta hetkestä ja kaikki on hyvin.

Tätä kirjoittaessani majailen Hyvinkäällä hotellissa. Ajoimme eilen vaimoni kanssa tuollaiset kiitettävät 700km, käyden ensin Porvoossa jossa pidin kokemusasiantuntijan luennon. Sieltä suoraan suuntien Helsinkiin, Ihminen tavattavissa mentor-koulutukseen liittyvään palaveriin, jonka jälkeen ajelimme sujuvasti tänne Hyvinkäälle yöksi. Tämä päivä menee akkuja lataillessa, vaimon säntäillessä pitkin Hyvinkäätä erilaisten kirppisten perässä, erään hyvän ystäväni suosiollisella opastuksella. Illalle vuorossa olisi toinen luennon pito täällä ja huomenna aamusta, hyvin nukutun yön jälkeen matkalle kohti kotia.

Kuten tuossa aikaisemmin jo mainitsin, nämä taloudelliset asiat, tai niiden epävarmuus on ajanut minut suorittamaan ja murehtimaan itseni kipeäksi. Positiivinen havainto sinällään lienee se, etten missään vaiheessa ole edes leikilläni ajatellut, kuten ennen, eläessäni ongelmallisena pelaajana, että pistämpäs tuosta isohkon summan rahaa peleihin, jotta tämä ainainen rahattomuus hellittäisi vihdoinkin. Ymmärrän tänään kovin konkreettisesti sen, että kohdallani tuolle ajatukselle vallan antaminen olisi sama, kuin tilaisin itselleni palkkamurhan. Ehkäpä juuri tuon tiedostaen, pyrin tänäänkin olemaan kärsivällinen, omaa osuuttani tehden luoda puitteet sille, että vielä joku kaunis päivä minun ei tarvitse jokaikistä senttiä olla ynnäämässä jatkuvasti.

Positiivista tässä päivässä on se, että sain yllättävän puhelun Siikalatvan-kuntayhtymän Etsivän nuorisotyön ohjaajalta. Hän oli jostain saanut kuulla minusta ja pyysi minua lähtemään heidän ehkäisevän päihdetyön viikkoon puhujaksi, akselille Piippola-Pyhäntä-Pulkkila-Haapavesi, puhumaan yläaste ikäisille nuorille. No minuahan ei tarvitse kahtaa kertaa houkutella.

Toisaalta tuo on yksi esimerkki minulle siitä, että asiat etenevät oman oikean aikataulun mukaisesta, kunhan vain keskityn elämään tätä päivää, tätä hetkeä, luottaen siihen että asiat kyllä järjestyvät ajallaan. Ainoa mitä minun tulee tehdä, on lakata laatimasta aikataulutuksia noiden asioiden järjestymiselle ja sillä tavoin välttyä asettamasta vaatimuksia elämälle, joista ei seuraa mitään muuta kuin turhaa huolta ja murhetta.

Elämä kantaa. Tänään.

Toivottomuudesta uuden toivon aamuun

Tavoitellessani pelkkää maallista hyvää, tulin unohtaneeksi sen tärkeimmän, hengellisyyden. Ajauduin pohjalle, tehden totaalisen mahalaskun, konkurssin. Perintä- ja ulosottokirjeet täyttivät postilaatikon, kunnes en jaksanut enää edes välittää. Tipuin "sossupummiksi" menettäen ihmisarvoni, kun en saanut enää edes puhelinliittymää nimiini.

Pyörin itsesäälissä vuosikaudet, yrittäen lukuisia kertoja itsemurhaa. Isäni tehtyä itsemurhan, päätin ponnistella selvitäkseni. Aloitin opiskelut, hakeutuen velkasaneeraukseen. Sain kuudessa vuodessa itselleni kaksi ammattia, päästen saneerauksen kautta puhtaalle pöydälle. Etsin reilun pari vuotta töitä ympäri suomen, todeten sen olevan ilman työkokemusta mahdotonta.

Perustin uudelleen yrityksen, huomatakseni että sen mukana tulee uusia huolen aiheita. Tänään pyristelen yrittäen kaikin voimin saadakseni perheelleni leivän, samalla taituroiden veitsenterällä talouden kanssa. Itse jaksaisin vaikka toisen konkurssin, mutta läheisistäni en olisi niinkään varma. Silti yritän jaksaa uskoa tällekin aamulle siihen, että asioilla on taipumus järjestyä, vaikka hetkittäin pelko hiipiikin puseroon.

Maallinen hyvä ei anna minulle, saati perheelleni mitään, mutta tällä hetkellä tuntuisi jo varsin kohtuulliselta toivomukselta, saada elää edes yksi kuukausi tarvitsematta laskeskella jokaista senttiä, pysyäkseen tolpillaan.

Mikäli tämän kaiken on tarkoitus opettaa minulle nöyryyttä, suhteessa elämään, niin painan pääni alas, suostuen sen vastaanottamaan, rukoillen ymmärrystä hyväksyä sen, mitä en voi muuttaa ja rohkeutta pyrkiä muuttamaan se minkä voin.

Minä en tarvitse maallista mammonaa, ollakseni onnellinen. Mikäli perheelläni olisi oma koti, voisin tehdä vapaaehtoistyötä vaikka koko loppuelämäni, koska mistään työstä ei makseta sellaista palkka, mitä minä olen reilun seitsemän vuoden aikana pyytämättäni saanut.

Vaikka hetkittäin vajoan miltein epätoivoon, usko panee minut jatkamaan, koska luotan siihen, että vaikken täällä ajassa saavuttaisi yhtään mitään, edes taloudellista tasapainoa, olen matkalla johonkin, missä tuolla ei ole mitään merkitystä. "Vaikka kaikki olisi päin p*rsettä, kaikki on hyvin."

Ihminen tavattavissa koulutuksessa

Ensimmäinen varsinainen koulutuspäivä takana. Voinee todeta, että kokolailla antoisa päivä takana. Ei sillä, että päivä olisi räjäyttänyt kerralla tajunnan, vaan sillä että yksi, juuri oikeaan aikaan tapahtunut oivallus korvaa pussillisen puolinaisia.

Huomasin pohtivani sitä, kuinka olen jo pidempään eräällä tavalla orientoitunut pohtimaan, vaikka vain pikaisesti sitä mitä suustani päästän. Varsinkin tilanteessa, jossa minulla on mahdollisuus miettiä pidempään, saattaa ulosantini olla jotakin aivan muuta, kuin mitä alkuperäinen herännyt ajatus olisi suusta päästessään ollut.

Jos hieman enemmän tätä ajatustapaani raotan, merkitsee se sitä, että olen matkani varrella oppinut pohtimaan asioita joskus liiankin analyyttisesti pohdiskellen. Toisaalta oppien elämään myös siten, että tietyssä tilanteessa on parempi jättää sanomatta jotakin, kuin sanoa sellaista jota hetken perästä joutuisi kiivasti olemaan perustelemassa. Tämän päiväisessä koulutuksessani tämä asia konkreettisimmin esiintyi sellaisessa tilanteessa, jossa meidän tuli valita jokin esine, kertoen miksi sen valitsimme ja millä tavoin tuo esine minua kuvaa. Ensiksi aloin valikoida esineitä sillä perusteella, että miten saisin mahdollisimman hyvän tarinan aikaiseksi. Seuraavassa vaiheessa huomasin vaihtavani esinettä sen vuoksi, kunnes tulin todenneeksi sen, että hei, tässä oli tarkoitus oppia jotain, joten aikaisemmat ajatus- ja toimintamallit voisi siis hetkeksi unohtaa kokonaan. No seurauksena tästä, sain kertoa itsestäni tuon esineen kautta huomattavan paljon todellisesta minästäni, vaikka itse tarina ei välttämättä ollutkaan ollenkaan niin nostalginen, saati mukaansa tempaava, kuin mitä jonkin toisen esineen kohdalla olisi voinut kuvitella olleen.

Parasta kaikessa, huomasin osaavani hellitää hetkeksi jo hienoiseksi pakkomielteeksi nousseesta tarpeesta pyrkiä päästämään suustaan pelkästään aina jotakin mullistavan hienoa tekstiä. Se tässä toipumismatkassani ehkä parasta juuri onkin, että jälleen kerran saan naurahtaa itselleni, huomatessani jo tovin aikaa kuvitelleeni osaavani elää ja toimia tasapainoisen aikuisen tavoin. Matka jatkuu, Luojan kiitos.

Mitä tähän itse koulutukseen näin ensimmäisen päivän perusteella voin todeta, on se se, että tunne siitä, kuin olisi kotiin tullut, ei riittäne kuvaamaan sitä turvallisuuden tunnetta, jota tuolla ryhmässä, noiden ihmisten sekä kouluttajien kesken vallitsi. Tästä on todellakin hyvä jatkaa, rauhallisesti askeltaen eteenpäin. Kiire ei ole mihinkään.

Heikkouden kautta vahvuuteen, toisista ihmisistä itseään peilaten

Kasvaessani lapsuuteni alkoholistiperheessä, ollen samalla rankasti koulukiusattu, rakensin itselleni valheellisen vahvuuden haarniskan, joka suojeli minua ihmisten pahuudelta.

Huomaamattani menin parisuhteeseen, jossa toinen osapuoli hallitsi minua. Koin jatkuvasti itseni uhriksi, marttyyriksi, aina väärin kohdelluksi ja väärin ymmärretyksi. Tulin pisteeseen, jossa minun olisi pitänyt kyetä ottamaan vastuu omasta elämästäni. Sen sijasta, jatkoin pakenemistani erinäisiin riippuvuuksiin, vajoten yhä syvemmälle. Päädyin pohjalle, löytäen oman heikkouteni.

Apua pyytäen, aloin kuin rakentaa tikkaita, joilla pääsisin tuolta pohjalta ylöspäin. Hetkittäin ihmisten kommentit olivat ivallisia ja otin niistä itseeni, keskeyttäen tikkaiden rakentamisen, keskittyen suuttuen sättimään heitä. Aina saadessani yhden puolan valmiiksi, samalla nousten askelman ylös, huomasin jonkun ajan kuluttua noissa aikaisemmin ivallisena kokemissani kommenteissa piilleen kasvun mahdollisuuden.

Tänään otan palautteet vastaan, pyrkien samalla prosessoimaan niiden sisältöä, yleisimmin huomaten sen, ettei niistä tarvitse enää ottaa itseensä. Me ihmiset olemme toisillemme peilejä omaan minuuteemme. On vastuullamme, suostummeko katsomaan sieltä heijastuvaa kuvaamme rehellisesti, vai alammeko syyttää peiliä kuvasta jonka sieltä näemme heijastuvan.

Minä esimerkiksi otin aina itseeni, kun juttelin vaimoni kanssa asioista ja koin jakavani omia ajatuksiani hänen kanssaan tasavertaisena, hänen aina ennen pitkää tuumatessa: "Taa alat terapoida minua." Loukkaannuin lukemattoman monet kerrat, kunnes sain itseni kiinni siitä, että olin asettunut tahtomattani hänen yläpuolelleen, yrittäen parantaa hänet, aivan kuin minulla olisi siihen pätevyys.

Edelleenkin satunnaisesti kuulen tuon lauseen, mutta sen sijaan, että siitä loukkaantuisin, voin pyytää vaimoltani anteeksi, todeten etten ole hänen terapeuttinsa, vaan tasavertainen puoliso. Toisen ihmisen kommenteissa voi olla piilotettuna oman sisäisen lukkomme avain. On oma valintamme, avaammeko tuon lukon, vai heitämmekö avaimen menemään. :)

Koulutuksen infotilaisuus

Niin sitä tuli ajeltua 1250km puolentoista vuorokauden aikana, aloittaen mentor-koulutuksen infotilaisuuden merkeissä. Todella antoisa kokemus kaikkineen.

Pohdin tuolla ajellessani sitä, kuin ihmeellisellä tavalla minua kuljetetaan elämässä paikkoihin, joissa aina löytyy ihmisiä, joilla on samankaltaisia kokemuksia kuin itselläni.

Hienoisia vastoinkäymisiä matkallani oli, mutta totesin palatessani infotilaisuudesta vain sen, että nämä pienet koettelemukset olivat minulle mahdollisuus tarkastella jälleen omaa kehitystäni sekä sitä, kuinka tunne-elämäni on taas hieman tasapainoisempi.

Ensimmäinen läheltäpiti tilanne sattui matkan alkaessa. Lumi pöllysi tiellä ajellessani. Edessäni ajoi kaksi täysperävaunurekkaa ja heidän perässään kärkkyi henkilöauto ohitus tilaisuutta. Niinhän siinä kävi, että melkein tuo henkilöauto ajoi vastaantulevan rekan keulaan, yrittäessään hurjapäistä ohitusta. Tilanne oli takana tulevan silmin katsottuna melkoisen hurja, joskin koko tilanteesta selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Tuo tapahtuma oli minulle tarpeellinen merkki vaaratilanteesta, jonka johdosta hölläsin kaasua kummasti.

Seuraava lievähkö vastoinkäyminen tapahtui Lahden korkeudella. Olin varannut matkaan aikaa reilusti, mutta kännykkäni akun tehtyä tenän, jouduin parkkeeraamaan huoltoasemalle lataamaan akkua. Loppumatkasta akku loppui toistamiseen ja koska kännykkäni toimi samalla navigaattorina, olin loppumatkan entisaikojen matkaaja, pysähdellen kysymään tietä useamman kerran. Loppu hyvin, kaikki hyvin pääsin perille yöpaikkaani, joskin vain puolituntia ennen infon alkamista. Alunperin kun olin suunnitellut saapuvani pari tuntia aikaisemmin, jotta voisin hetken aikaa levätä pitkän matkan rasituksesta. No en levännyt, vaan starttasin samantien kohti koulutuskeskusta, jotta ehtisin ajoissa sinne. Olisinkin ehtinyt, ellei auto olisi viimeisessä nousussa alkanut sutia, aiheuttaen sen, että jouduin muutaman kerran sahaamaan tuota mäkeä edestakas, päästäkseni perille.

Tilaisuus sinällään oli alusta pitäen tunnelmaltaan mitä hienoin. Ihmiset jotka koulutukseen olivat valikoituneet, olivat oikein lämminhenkisiä ja todella mukavia. Lisäksi kun heillä jokaisella oli samankaltaisia kokemuksia elämäntaipaleellaan, kuin minullakin. Tästä päätellen edessä oleva matka tulee olemaan todella mielenkiintoinen ja antoisa, vaikka varmasti monella tapaa myös raskas. Sen verran tuota itsetutkailua ja sen myötä prosessointia on viime vuosina tullut harjoitettua, että tiedän sen kuluttavan myös voimavaroja, joskin samalla antavan todella paljon.

Loppuun totean vain sen, että todella ihmeelliseltä tuntuu miettiä sitä, kuinka minulle siunaantuu näitä mahdollisuuksia löytää itseäni. Aloittaessani raittiin taipaleen, pääsin prosessissani alkuun päihdekuntoutuksessa. Siirtyen siitä vertaisryhmän ohjelman piiriin jatkamaan itseeni tutustumista. Seuraava vaihe vertaisryhmän ohjelman lisänä, oli siirtyminen tiiviiseen psykoterapiaan, jonka jälkeen tässä hetkessä olen aloittamaassa 2-4 vuoden matkan, jonka aikana tulen varmasti kohtaamaan monta uutta oivallusta itsestäni.

Tästä on hyvä jatkaa, päivä kerrallaan eteenpäin. Elämä kantaa.