Kuinka huonosti asiat maassamme ovatkaan?

Lueskelin aikani kuluksi erilaisia kirjoituksia ja silmiini osui oheinen linkki: http://blogit.mtv3.fi/epikriisi/2009/06/29/ovet-kiinni-potilaat-pillereille-maksatetaanko-mielen-sairaus-omaisilla/

Olen itse viimeisen kolmen vuoden aikana saanut mahdollisuuden aivan uudenlaiseen elämään ja sitä kautta pohtinut myös sitä, kuinka huonolla mallilla asiat oikeasti täällä maassamme ovatkaan. Edelleen luin huolestuneena noita kommentteja, joita ihmiset olivat käyneet kirjoittamassa asian tiimoilta.

Jotenkin itselläni nousee asiasta ajoittain vanha tuttu suuruudenhulluus vallalle, mutta silti olen monta kertaa pohtinut sitä, voiko oikesti asioiden muuttaminen parempaan suuntaan olla niin vaikeaa tai melkein mahdotonta?

Itselläni on vuosien kokemus kierteestä, jossa minun hoitopaikkoina toimivat mielenterveystoimisto, terveyskeskus, keskussairaala, psykiatrinen poli ja psykiatriset osastot. Diagnooseja tehtiin/muutettiin aina tasaisin väliajoin, riippuen siitä, kuinka esimerkiksi lääkitystäni yritettiin muuttaa. Tätä samaa kierrettä jatkui niin kauan kunnes loppuen lopuksi kun onnistuttiin paikantamaan oikea sairaus ja siihen kyettiin tarjoamaan hoitoa joka on tehonnut siinä määrin, etten enää nyky hetkessä tarvitse mitään lääkityksiä ja olen pystynyt alkamaan järjestämään elämääni paremmaksi. Nyky hetkessä olen useasti pohtinut sitä että eikö maassamme löydy keinoja uudelleen järjestää hoitoketjuja siten, että oikeat sairaudet saisivat oikeanlaista hoitoa. Tällä haluan vain sanoa sen, että olen monta kertaa miettinyt sitä, kuinka paljon turhaa työtä ja turhaa rahan menoa joka päivä haaskataan, kun ihmisiä ei edes oikeasti yritetä auttaa. Omalla kohdallani ainakin kulutin äärettömän paljon rahaa ja työtunteja ihmisiltä, joilla ei ollut tietoakaan sairaudesta nimeltä alkoholismi. Tällä tarkoitan vain sitä, että tänäkin päivänä liian moni ihminen käyttää mielenterveyspalveluita, vaikka oikea ongelma on holismi. Tämä sairaus kun aiheuttaa sitten ihmisellä lukemattoman määrän erilaisia oireita ja lieveilmiöitä, niin sitä kautta työllistyy lukematon määrä ihmisiä, joiden työtä tarvitsisi moni muukin ihminen.

Jotenkin vain tuntuu karulta lukea samankaltaisia tarinoita kuin itselläni on ja huomata samalla se, että apua ihmisille ei enää ole mahdollisuus tarjota yhteiskunnan taholta,vaan päinvastoin kaikkialla vallitsee eräänlainen kaaos, kun sairaita ihmisiä "pyritään hoitamaan" siihen kuntoon edes, että heidät voisi toimittaa kotiin valittelemaan. En tiedä, minusta vain tuntuu siltä, ettei tällaisen asian saisi antaa vain räjähtää silmille, kun kuitenkin uskon siihen että jos ihmisillä riittäisi tietoa ja halua, asioita voisi oikeasti muuttaa. Joka päivähän kuitenkin perustetaan jos jonkinlaista selvitysryhmää erinäisten asioiden tiimoilta, niin miksi ei pystyttäisi perustamaan sellaista, joka kartoittaisi aluksi esimerkiksi sen, kuinka paljon päihdeongelmaisia ja sekakäyttäjiä hoidetaan esim. mielenterveystoimistossa, ensiapupoleilla, psykiatrisilla jne. vain hetkellisesti parempaa kuosiin, jotta he taas kykenevät kävelemään omin jaloin, vain huomatakseen kaiken edellen olevan yhtä toivottoman tuntuista kuin aina ennenkin. Minun kohdallani kierteeni oli juuri edellä kuvatun kaltainen. Siksi osaltaan minulla on "rekisterissäni" 11 kpl enemmän tai vähemmän rajuja itsemurhayrityksiä.Ehkä tämä asia on liian suuri minunkin ymmärrykselleni, pieni ihminen kun olen, mutta jotenkin nyt miettineenä olen sitä mieltä, että noita toistuvia samankaltaisia kierteitä voitaisiin katkaista, mikäli olisi oikeanlaista apua oikeassa paikassa tarjottavana.

Itselläni kun on kokemus siitä, että pahimpaan sekakäyttöaikaan ensin "biletti", sitten joko rahojen tai kunnon loppuessa haki apua kyseenalaisin konstein(itsemurhayritys), päätyi aina samaan kierteeseen. Ensin ambulanssilla sairaalaan, sairaalassa muutama päivä ja sitten psykiatriselle hoidettavaksi. Ainakin minun kohdallani tuo kuvio vaati nappien piilottelua ja niiden salaa syömistä tuolla psykiatrisella, jotta jaksoin tulematta hulluksi nuo hoitojaksot. Jotenkin omien kokemuksieni valossa juuri mietinkin sitä, miksi tuossa ketjussa ei ole tarjota kunnon hoitoa, kun kuitenkin tiedetään saman kaavan perusteella, että jos ei nyt ainoa ongelma, niin yksi suurimmista on juuri alkoholi ja muiden aineiden sekakäyttö. Muuten en asiasta varmaan perustaisi, mutta kun olen saanut apua itse ja tuon avun voimalla päässyt kiinni "normaaliin", täysipainoiseen elämään, toivoisin että mahdollisuuksia ainakin tarjottaisiin ihmisille, jotka vielä elävät samankaltaisissa kierteissä. Jotenkin vain tuntuu itsestäni siltä, että paikat jossa vain päivitellään ihmisten epätoivoisuutta ja "seurataan voimattomana sivusta", kun ihmiset esimerkiksi vetää yliannostuksia kerta toisensa jälkeen, toimivat eräänlaisena mahdollistajana tällaiseen käyttäytymiseen.

En yritä edes väittää, etteikö ongelma sinällään ole valtava mittakaavaltaan, mutta toisaalta uskon siihen, että jo pienillä muutoksilla, saadaan ennenpitkää aikaan suurempiakin muutoksia asioissa.

No toisaalta tämäkin ongelma tuntuu minusta niin isolta, että ehkä minun tulee vain keskittyä omalta osaltani saattamaan sitä toipumisen mahdollisuutta, aina kun siihen mahdollisuus siunaantuu ja sitä kautta edes hieman saattaamaan ihmisiä tietoiseksi siitä, ettei tilanne olekkaan välttämättä niin toivoton kuin se alkusi voisi näyttää..

Muistikuvia "pakkohoidosta"

Viime yölle minulla tuli kummallinen muistikuva ajasta, jolloin jatkuvan raskaan sekakäytön ja sen aiheuttaman sekavuuden takia yritin säännöllisesti päästää itseäni päiviltä. Aina kuvio oli hienoisia vivahteita lukuunottamatta samankaltainen. Ensin "hauskanpitoa" joissain baareissa, siitä seurannut liian kova humalatila ja lopputuloksena päätyminen päivystyksen kautta ns. piirille.

Monet kerrat heräsin kauheaan oloon, kun huomasin jälleen olevan suljetulla osastolla. Nyky hetkessä ymmärrän täysin miksi päädyin aina tuonne, "kylmään ja kolkkoon" paikkaan, paikkaan jossa ihmienen ei enää tiedä onko hän ihminen, kirahvi vai kenties E.T.
Olomuoto vaihtelee varmaankin paljolti riippuen käytössä olevan lääkityksen vahvuudesta.

Viime yönä mietin todella kiitollisena sitä, kuinka voisin olla ärsyyntynyt siitä, että Rinssessamme tahtoo yöllä valvoa, jos kuitenkin olen pääsyt eroon tuollaisesta kolkosta kierteestä totaalisesti. Muistelin erästäkin kertaa, jolloin olin ryyppyputkeni seurauksena loukannut ensin olkapääni(meni sijoiltaan rymytessäni) ja sen jälkeen kauhukseni huomasin päätyneeni jälleen piirille. No paikka sinällään tietyssä vaiheessa alkoi jo tuntua jotenkin sairaalla tavalla kodikkaalta. Itse kun suurin piirtein ainakin oli tajuissaan ja huomasi suurimman osan porukoista käyvän hieman tyhjäkäynnillä(jos ilmaisu sallitaan, koska tarkoitukseni ei ole millään tavalla ketään halveksua), niin sopivasti huumorilla paikkaan suhtautumalla, siellä ei ollutkaan välttämättä aivan kamalaa. Lisäksi hoitohenkilökunta alkoi tulla tutuksi ja kävinkin paljon erilaisia syvällisiä keskusteluita yön pikkutunneilla omasta elämästäni, heidän kanssaan. No siis tuolle kertaa olin hoidossa käsi paketissa ja kuinka ollakkaan eräänä hetkenä eräs asiakas koki jonkinmoisen hallusinaation ja kiitos minun karskin olomuotoni ja hän koki minut jotenkin uhkaavana. Seurauksena tuosta, rauhallinen tupakkatauko päättyi siihen, että kyseinen heebo hyökkäsi minun kimppuuni. Onneksi hoitajat olivat lähellä ja hebbuli huomasi kohta olonsa ilmeisen autuaaksi, saadessaan hieman vahvempaa rohtoa pakaraansa.

Jotenkin tässä mietin sitä, miksi minun pitää tuostakin tapahtumasta yrittää repiä jotakin humoristista(sitähän siinä ei tuossa hetkessä ollut ollenkaan) ja tulin siihen tulokseen, että tuollaiset muistikuvat ovat samoja, joita joskus hetkittäin herään hikisenä yöllä uneksimasta painajaisien muodossa. Jotenkin noihin muistikuviin tai niiden ahdistavuuteen saa jotakin suhteellisuutta, kun hieman heittää hurtilla huumorilla. Oikeasti minullakin on tuon äsken kuvaamani kaltaisia kokemuksia liiankin kanssa ja tiedostan, etten kestäisi noita muistikuvia, ellen olisi niitä saanut puhumalla käsitellä ja tietyllä tapaa suhtautuisi niihin hieman huumorin kanssa.

Sinällään minun kokemukseni ovat jo usean vuoden takaa, enkä todellakaan halua sanoa mitään pahaa noista hoitopaikoista, koska huomasin itsekkin hetkittäin juoma aikanani olevan juuri tuonkaltaisen hoidon tarpeessa. Toisaalta minun vierailuni noihin paikkoihin liittyivät pääsääntöisesti lääkevieroituksiin tai oikeammin itsemurhayrityksen jälkeen seuranneeseen hoitojaksoon, jonka aikana lääkevieroitusta pyrittiin kohdallani toteuttamaan.

Loppupäätelmänä voisin todeta jälleen tänään, flunssaisesta olosta huolimatta, huokuvani kiitollista mieltä kaikesta siitä hyvästä, jota viimeiset vuodet ovat elämääni tuoneet..

Alkoholismista seuranneita pelkotiloja

Ajattelin vaihteeksi kirjoittaa hieman toisenlaisista asioista, kuin pelkästään positiivista toipumiskokemuksista raittiuteen liittyen.

Itselläni juominen ja varsinkin erilaisten lääkkiden sekakäyttö toi vuosien aikana tullesaan joukon erinäisiä pelkotiloja. Pahimmillaan nuo pelot jylläsivät silloin, kun käytin suuria määriä rauhoittavia lääkkeitä ja viinaa sekaisin. Silloin varsinkin jomman kumman päihteen vähyys toi tullessaan vieroitusoireet, joita tässä on hankala kuvata siten, että niiden todellinen kauheus tulisi kerrottua. Yleisimmillään nuo pelot tuohon aikaan liittyivät tunteeseen, että sekoaa siten, että olo on kuin olisi tullut hulluksi, mutta silti ymmärtäisi tilanteen kauheuden täysin, eli tuntisi nuo kaikki erilaiset olotilat täysin todellisina.

Pahimmillaan pelot rajasivat elämäni pitkäksi aikaa eräänlaiseen laatikkoon. Elin kuin pienessä laatikossa. Olin suurin piirtein kunnossa, jos minun ei tarvinnut lähteä kotoani mihinkään, mutta heti jos minun oli mentävä jonnekkin, tarvitsin suuret määrät rauhoittavia lääkkeitä kyetäkseni lähtemään edes kotoani ulos. Nuo pelkotilat olivat yleisimmin samanlaisia, jotka liittyvät paniikkihäiriöön(sairaus, joka minulla on diagnosoitu jo vuonna -95), eli sydämmen tykytystä, tunnetta että menee kontrolli totaalisesti, käsien ja jalkojen puutumista jne. jne.

Pahimmillaan minulla nuo olot muuttuivat niin fyysisiksi, että aloin voida pahoin ja oksentaa. Oikeastaan nyt muisteltuna, tuo pahoinvointi on kulkenut matkassani noista ajoista lähtien. Aina kun jännitän jotakin aisaa tai tilannetta tarpeeksi, minulle tulee paha olo ja siitä taas seuraa enemmän oman olonsa tarkkailua ja taas paheneva fyysinen olo(jälleen eräs oravanpyörä).

Onnekseni olen kyennyt pääsemään 95%:sti eroon vielä joitakin vuosia sitten vaivanneesta välttökäyttäytymisestä, jossa kehittelin jos minkälaisia "peitetarinoita", ettei minun tarvinnut kohdata noita omia kummituksiani, eli erinäisiä tilanteita, joita jännitin/pelkäsin. Nyky hetkessä nuo jännitystilat rajautuvat melkein niihin tilanteisiin, jotaka liittyvät tuonne koulumaailmaan ja siihen liittyviin sosiaalisiin tilanteisiin. Toisaalta täällä kotiympyröissä nuo pelot nousevat hetkittäin, jos meille on tulossa esim. vieraita, jotka eivät ole käyneet pitkään aikaan.

Yleisimmillään tuo jännittäminen on ihan normaalia, mutta hetkittäin se karkaa hieman käsistä ja silloin saan taituroida todella, etten joudu lähtemään tilanteita pakoon. Omalla kohdallani noissa hankalissa tilanteissa on nyky hetkessä se apu, että aina kun minut valtaa jokin pelko, alan mielessäni tapailla jotakin rukousta ja yleensä siitä saan tarvitsemani voiman, olla lähtemättä karkuun ja tästä olenkin miettinyt osaltaan, että noiden vielä hetkittäin vaivaavien pelkojen tarkoitus on pitää minut tietyllä tapaa oikealla tiellä, ja oikealla tapaa nöyränä. Ilman oikeanlaista nöyryyttä, kun allekirjoittanut ei olisi päivääkään raittiina. Jotenkin vain tuntuu vielä hieman hankalalle, jos noita tilanteita on samalle viikolle useita, koska tilanteet sinällään syövät minusta aina palasen energiaa ja useamman tilanteen voittaminen uuvuttaa kummasti. Tietysti noiden tilanteiden kohtaaminen tuo toisaalta aina tunteen, että onhan minusta jo tuohonkin, mutta toisaalta nousee se katkera ajatus väkisinkin, että miksi en voi olla jo normaali ihminen. Siis siten normaali, että kykenisin menemään ja tekemään aisoita ilman noin kauheaa miettimistä ja taistelua.

Oikeastaan syy miksi nyt kirjoitan tässä tätä, johtuu siitä, että kävin äskettäin kuukauden ikäisen tyttäreni kanssa kävelyllä ja tuo kävelyllä käyminen on tilanteena eräs, joka tuo minulle tuon tympeän olon. Kun saan itseni ensin liikkeelle(laiska kun olen vieläkin), niin sitten minun ei tarvitse lähteä kauaskaan kotoani, kun minulla jo automaattisesti tulee sellainen olo, että sekoaakohan tässä. Tilanne sinällään on naurettava ja olenkin monesti naureskellut itselleni, kun olen n.100m päässä kotoa ja aivan kauhuissani siitä :)

Jokus vain ihmettelen sitä, mistä tuo pelko tuohon kävellen tai pyöräillen liikkumiseen on tullut. Olen aikaisemmin liikkunut paljonkin, käynyt lenkillä säännöllisesti, pyöräillyt, lasketellut, rullaluistellut jne. Nyky hetkessä on paljolti siitä kiinni, että olen vuosikausia liikkunut pelkästään autolla ja siitä on seurannut armoton laiskuus muuten liikkumiseen. MUTTA, kun juo pelkästään pitkin päivää suuret määrät kahvia, polttaa kamalasti tupakkaa ja liikkuu pelkästään autolla, niin pitäisi lähteä ulkoilemaan, jotta olo ei olisi jatkuvasti kauhea. Tietysti tiedän, että kirjoittamalla siitä ei tule mitään, vaan se vaatii oman päätöksen, kuten kaikki muukin oman elämänlaadun parantaminen ja pyrin säännöllisesti tekemään noita päätöksiä liikunnan aloittamiseksi, josko se vielä joku päivä jää automaatioksi. Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että osa noista pahoista oloista tuohon liikuntaan liittyen, ovat pelkästään oman pään sisällä olevia automaatioita, jotka kytkeytyvät päälle, kun pitäisi tehdä jotakin fyysisesti haastavaa. Tiedostan kyllä itsessäni edelleen vallalla olevan laiskuuden ja olen pyrkinyt tekemään sille kongreettisesti jotakin, mutta allekirjoittaneen kohdalla se vain vaikuttaa olevan melkoisen syvällä selätettäväksi.

Kuitenkin edelleen kiitollisin mielin tässä päivässä mennään. Olisi kiva kuulla, jos jollakulla olisi samankaltaisia kokemuksia ja niistä selvitymisestä varsinkin.