Ajattelin tässä pitkästä aikaa pohtia hieman nykyhetken tilannettani yhden riippuvuuteni osalta, eli peliongelman. Omalla kohdallani tulee muutaman viikon päästä täyteen viisi vuotta totaalisen pelaamatonta aikaa. Tästä kiitos kuuluu GA-ryhmälleni, jossa olen tuon viisi vuotta säännöllisesti kulkenut.
Tässä hetkessä olen saanut sen verran etäisyyttä uhkapeleihin, että voin esimerkiksi vierestä katsoa, kun kaverini pelaa peliautomaattia, ollessamme biljardia pelaamassa. Nuo automaatit, jotka aikaisemmin olivat koitua kuolemakseni, eivät tänään enää herätä minussa minkäänlaisia tuntemuksia puolesta eikä vastaan.
Paljon olen vuosien aikana ihmisten kanssa keskustellut tästä asiasta ja tullut siihen tulokseen, että suhtautumistapoja on yhtä monta kuin on keskutelijaakin.
Itse tällä hetkellä suhtaudun melko neutraalisti rahasta pelaamiseen, kaikissa sen eri muodoissa. Joskus olen pohtinut paljonkin sitä, kuinka esimerkiksi pokeriammattilaiset, jotka saavat elantonsa tuosta pelistä, omalla kohdallaan asian kokevat tai mitä he asiasta keskustellessamme mahtaisivat minulle sanoa. Jotenkin minusta henkilökohtaisella tasolla tuntuu kuitenkin vahvasti siltä, että jatkuvasti korttipöydän äärellä istuvat, rahasta pelaavat ihmiset toisaalta täyttäisivät varmasti jotkut määritykset ongelmapelaajan profiloinnissa, joka sinällään ei ole minun tehtäväni, onneksi. Jotenkin vain mietin, peilaten omaan itseeni, etten osaisi kuvitella, etteikö tuollainen elämä, tavalla tahi toisella vaikuta omaan tunne-elämään kokolailla paljon. Tunne-elämä, kun meillä peliongelmasta kärsivillä ihmisillä on se, minkä vuoksi meistä moni ajaa itsensä tuhoon asti suurta voittoa tavoitellessaan.
No kuten todettua, en ole jakamassa tässä mitään tuomioita suuntaan, enkä toiseen. Pohdin ihan mielenkiinnosta tätä asiaa tässä. Jotenkin täällä netissä surffaillessani, ei nykyään voi välttyä siltä, etteikö jossain kohtaa törmäisi johonkin nettipokeri-saitin mainokseen, jossa luvataan paljon vähällä. Itse olen omalla kohdallani prosessoinut asiat siten, etten koe enää tarvetta pelata. Tiedostan kristallinkirkkaasti oman ongelmani laadun, enkä sen vuoksi ala asialla leikkiä. Joskus vain mietityttää, kun jossain yhteydessä törmään sellaisiin kommentteihin keskustelupalstalla, että esimerkiksi RAY on joku suuri hirviö, joka tuhoaa ihmisiä. Todellisuudessa ihminen itse tuhoaa itsensä esimerkiksi peliongelman kohdalta puhuttaessa. Ei sen enempää raha-automaattiyhdistys, kuin mikään nettipokerisaitti sitä tuhoa varsinaisesti aiheuta, vaan siihen vaikuttaa loputon määrä eri asioita, jotka ihmisen tunne-elämässä saavat sellaiset kierrokset aikaiseksi, että ihmisen on pakko etsiä joku riippuvuus johon paeta. Tämä on siis allekirjoittaneen kokemus, ei mikään yleinen mielipide. Toisaalta tästä asiasta paljolti kokemusta omaavana, koen että vaikeimmatkin tunne-elämän kieroutumat on mahdollisuus oikaista siten, että peliongelmasta voi vapautua takaisin "normaaliin" elämään, sikäli kun ongelmainen itse on tuosta vyyhdistä halukas irtautumaan.
Palatakseni tähän nykyhetken nettipokeri mainontaan, olen loputtoman monta kertaa poistanut omasta sähköpostistani mainoksia, joissa luvataan ilmaisia kierroksia jne. jne. Lopulta tullen siihen tulokseen, etten voi estää kyseisiä firmoja tekemästä työtään, mutta voin muuttaa itseni siinä, kuinka tuohon työntekemiseen osallistun omalta kohdaltani. Olen siis purkanut itseni atomeiksi, tullen toteamaan sen, etten enää tänään koe tarvetta reagoida mihinkään erilaisten firmojen lähettämiin tarjouksiin, joissa houkutellaan takaisin pelaamisen maailmaan.
Toisaalta olen miettinyt asian siten, että niin kauan kuin pidetään huoli siitä, että ihminen joka pelaamisesta saadaan kiinnostumaan, on täysi-ikäinen, on mielestäni jokaisen omalla kohdallaan tehtävä rajat omalle pelaamiselleen, sikäli jos haluaa välttyä tältä riippuvuussairaudelta omassa elämässään. Hyvilläni olen ollut esimerkiksi siitä, että ikärajoja on nostettu ja eri yhtiöt ovat osoittaneet panostaneensa peliongelmasta infoamiseen, joskin tuo on hieman arvelluttavaa joiltain kanteilta katsottuna. Toisaalta kehoitetaan ihmisiä pelaamaan, toisaalta varoitetaan pelaamisen vaaroista. Omasta mielestäni se on pääasia, että pidetään huoli siitä, että sikäli kun ihmisellä tulee ongelmia, hänelle tarjotaan apukeinoja tuon ongelman hoitamiseen.
Vastuullisesta pelaamisesta kun loppupeleissä kaikessa pelaamisessa tulisi jokaisen kohdalla olla kysymys. Laitan tässä vain yhtenä esimerkkinä, yhden nettipokerista alan tietoutta levittävän saitin peliongelmasta käsittelevään sivustoon: Vastuullinen pelaaminen.
Jokainen voi sitten omalla kohdallaan tehdä tästä päätelmän mitä mieltä tällaisesta on, mutta kuten omalta kohdaltani totesin, koen hyvänä, että peliongelmasta on alettu ylipäänsä puhua ääneen. Itse kun aloin noissa vertaisryhmissä kulkemaan, tuntui ettei koko ongelmasta kukaan oikein vielä tiennyt yhtään mitään tai ei ainakaan halunnut siitä mitään missään puhua.
Me ihmiset kun olemme kuitenkin ihmisiä, joiden tulee tavalla tai toisella ansaita elantomme, emme mielestämme voi alkaa syyttää tiettyjä tahoja ihmisten tuhoamisesta. Jos siihen alkaisimme, saisimme olla tuomitsemassa ensin suurimman osan suuryrityksistä. Sen jälkeen hiukan pienemmät ja pienemmät, kunnes olisimme siinä tilanteessa, että saisimme tuomita itsemme. Minä en koe tarpeekseni tuomita, vaan tuoda tietoutta peliongelmasta, sen taustoista ja keinoista joilla siitä voidaan vapautua.
Pyörät pyörii, karavaani kulkee, peliala laajenee ja monipuolistuu halusimme tai emme. Meidän yksinkertainen, mutta sitäkin arvokkaampi tehtävämme on ainoastaan omalta kohdaltamme pitää huolta siitä, että omalla esimerkillämme olemme rakentamassa parempaa tulevaisuutta jälkipolvillemme.
Elää ja antaa elää. Siitähän kaikessa lopulta vain on kysymys.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Peliriippuvuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Peliriippuvuus. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 18. heinäkuuta 2012
tiistai 11. marraskuuta 2008
Nimettömyys ryhmätoiminnan perustuksena
"11. perinne: Ulospäin suuntautuva toimintamme pojautuu pikemminkin vetovoimaan kuin huomion herättämiseen; meidän tulee aina ylläpitää henkilökohtaista nimettömyyttä lehdistön, radion, television ja elokuvan piirissä"
Tämä kyseinen perinne tuli allekirjoittaneelle ajankohtaiseksi tänään, kun sain tämän blogini kautta sähköpostia eräältä tv-ohjelman toimittajalta, liityen peliongelmaani ja siitä toipumiseen. Ohjelman tekijät haluaisivat haastatella minua ja läheistäni kyseisessä ohjelmassa.
Ei ole kovin kauaa aikaa, kun samasta asiasta annoin haastattelun erääseen radio-ohjelmaan. Radiossa haastatteluni onnistuikin toteuttaa siten, ettei oma nimeni tullut tietoisuuteen ja siten sain mahdolisuuden kertoa oman tarinani, ilman minkäänlaista omanedun tavoittelua. Allekirjoittanut on kärsivällisesti opetellut tutustumaan itseensä ja sitä kautta tiedostamaan oman ihmisyytensä. Eli toisin sanoen, kun on koko elämänsä elänyt erilaisissa valhekuvitelmissa ja roolihahmoissa kaukana omasta itsestään, niin kestää kauan löytää "omankokoiset saappaat jalkaansa". Eikä julkisuus todellakaan parantaisi millään tavoin omaa tietoisuutta, päinvastoin vanha kipeä ajatusmaailma pian palaisi ja alkaisi nostaa itseään saappaista muiden yläpuolelle, olisinhan melkein sukua julkkikselle :)
No nöyryys on kasvanut minulla pala kerrallaan, tuskaisen hitaasti ja nyky hetkessä se on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, joita yritän omassa elämässäni ylläpitää ja lisätä.
No tuohon haastattelupyyntöön palatakseni, mietin tuossa sitä, että olisi varmaankin todella hyvä ja tärkeä asia saattaa suuren yleisön tietoisuuteen se mahdollisuus, jonka vertaisryhmät tarjoavat riippuvuuksien hoidossa ja niistä toipumisessa, mutta se tulisi minun mielestäni toteuttaa siten, ettei ainakaan minun nimeni, saati pärstäni olisi "primetime" aikaan teeveessä.
No tarvitsee olla yhteydessä tuohon toimittajaan ja jutella asiasta ja siitä miten tuota peliongelmasta toipumisesta voisi jutella kyseisessä ohjelmassa ilman, että minut siitä tunnistettaisiin.
Asioilla on taipumus järjestyä, niin uskon, aina parhain päin ja tässäkin tapauksessa tärkeintä olisi se, että ihmiset, jotka kyseisten ongelmien kanssa taistelevat, saisivat parempaa tietoutta asioista liittyen ongelmista selviytymiseen ja riippuvuuksista toipumiseen, eikä niinkään se, kuka minä henkilönä oikeasti olen..
Ainakin minä omasta kokemuksesta olen oppinut ryhmissä sen, että ihmisillä voi olla jo valmiiksi korkea kynnys hakea apua ongelmiinsa, saati jos ryhmässä ei olisi nimettömyyttä, niin moniko ensikertaa uskaltaisi paikalle? Itselläni nyky hetkessä ei ole mitään sinällään sitä vastaan, vaikka kuka tietäisi minkälainen moniongelmainen olen ollut, koska nyky hetkessä tiedän sen kuka olen ja mitä minä ryhmätoiminnasta saan.
Mutta täytyy kuitenkin muistaa se tosi asia, ettei se, jos alkaisin saattamaan toipumisen sanomaa omalla nimelläni, palvelisi ketään..
Tämä kyseinen perinne tuli allekirjoittaneelle ajankohtaiseksi tänään, kun sain tämän blogini kautta sähköpostia eräältä tv-ohjelman toimittajalta, liityen peliongelmaani ja siitä toipumiseen. Ohjelman tekijät haluaisivat haastatella minua ja läheistäni kyseisessä ohjelmassa.
Ei ole kovin kauaa aikaa, kun samasta asiasta annoin haastattelun erääseen radio-ohjelmaan. Radiossa haastatteluni onnistuikin toteuttaa siten, ettei oma nimeni tullut tietoisuuteen ja siten sain mahdolisuuden kertoa oman tarinani, ilman minkäänlaista omanedun tavoittelua. Allekirjoittanut on kärsivällisesti opetellut tutustumaan itseensä ja sitä kautta tiedostamaan oman ihmisyytensä. Eli toisin sanoen, kun on koko elämänsä elänyt erilaisissa valhekuvitelmissa ja roolihahmoissa kaukana omasta itsestään, niin kestää kauan löytää "omankokoiset saappaat jalkaansa". Eikä julkisuus todellakaan parantaisi millään tavoin omaa tietoisuutta, päinvastoin vanha kipeä ajatusmaailma pian palaisi ja alkaisi nostaa itseään saappaista muiden yläpuolelle, olisinhan melkein sukua julkkikselle :)
No nöyryys on kasvanut minulla pala kerrallaan, tuskaisen hitaasti ja nyky hetkessä se on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, joita yritän omassa elämässäni ylläpitää ja lisätä.
No tuohon haastattelupyyntöön palatakseni, mietin tuossa sitä, että olisi varmaankin todella hyvä ja tärkeä asia saattaa suuren yleisön tietoisuuteen se mahdollisuus, jonka vertaisryhmät tarjoavat riippuvuuksien hoidossa ja niistä toipumisessa, mutta se tulisi minun mielestäni toteuttaa siten, ettei ainakaan minun nimeni, saati pärstäni olisi "primetime" aikaan teeveessä.
No tarvitsee olla yhteydessä tuohon toimittajaan ja jutella asiasta ja siitä miten tuota peliongelmasta toipumisesta voisi jutella kyseisessä ohjelmassa ilman, että minut siitä tunnistettaisiin.
Asioilla on taipumus järjestyä, niin uskon, aina parhain päin ja tässäkin tapauksessa tärkeintä olisi se, että ihmiset, jotka kyseisten ongelmien kanssa taistelevat, saisivat parempaa tietoutta asioista liittyen ongelmista selviytymiseen ja riippuvuuksista toipumiseen, eikä niinkään se, kuka minä henkilönä oikeasti olen..
Ainakin minä omasta kokemuksesta olen oppinut ryhmissä sen, että ihmisillä voi olla jo valmiiksi korkea kynnys hakea apua ongelmiinsa, saati jos ryhmässä ei olisi nimettömyyttä, niin moniko ensikertaa uskaltaisi paikalle? Itselläni nyky hetkessä ei ole mitään sinällään sitä vastaan, vaikka kuka tietäisi minkälainen moniongelmainen olen ollut, koska nyky hetkessä tiedän sen kuka olen ja mitä minä ryhmätoiminnasta saan.
Mutta täytyy kuitenkin muistaa se tosi asia, ettei se, jos alkaisin saattamaan toipumisen sanomaa omalla nimelläni, palvelisi ketään..
tiistai 24. kesäkuuta 2008
Kokemukseni peliongelmasta
Kuten tuossa ensimmäisessä kirjoituksessani mainitsin, minulla on ollut myös paha peliongelma.
Itselläni pelaaminen alkoi n.15-vuotiaana, kun aloin säännöllisesti pelata hedelmäpelejä. Aluksi se oli eräänlaista ajanvietettä, huvia, jossa tavoitteena oli hieman saada lisää bensarahaa mopoiluun. Ensin en edes osannut kuvitella, että pelaamiseen voisi jäädä koukkuun, saati että se ajan myötä voisi olla niin paha koukku, että se veisi minulta elämänhalun.
Noin parikymppisenä pelasin jo säännöllisesti, niin automaatteja, kuin veikkaustakin. Miekikuvissani haaveilin suurista voitoista, joilla voisin tekemättä töitä, silti elää leveästi. Jotenkin nyt jälkeenpäin tuntuu siltä, että kokonaisuudessaan tämäkin ongelma on kasvattanut minua suunnattoman paljon.
No mitä ongelmia elämääni tästä "ajanvietteestä" sitten aiheutui? Ensimmäisenä menetin työpaikan, koska olin töissä kioskissa, jossa myytiin veikkaus-arpoja ja minäkin niitä ostin ja raaputin. Onnistuin voittamaan Casino-arvasta 2000mk ja paljolti tästä johtuen innostuin raaputtamaan niitä enemmän, kuin mihin minulla oli varaa. Työpaikka meni siitä, etten laittanut mihinkään ylös raaputtamiani arpoja ja pomoni huomasi ennenpitkää arpoja puuttuvan ja paljon. Toinen ongelmani, peliautomaatit, toivat elämääni tarpeen valehdella läheisilleni, jotta saisin rahaa pelaamiseen, koska pelasin enemmän, kuin mihin minulla oli varaa. Ex-vaimoni kanssa pelasimme yhdessä melkein kaikkea mitä vain pystyy pelaamaan. Kävimme raveissa jne. Minulla vain automaattien pelaaminen paheni niin, että eräänä pääsiäis-viikonloppuna pelasin 12000 mk rahaa, jota minulla ei ollut(höyläsin pankkikorttia ilman katetta). Tästä tapahtumasta johtuen vaimoni alkoi kontrolloida rahojamme, josta taas seurasi vain rahan ja pankkikortin varastamista vaimon lompakosta, tiliotteiden piilottelua ja kauheita riitoja. Eromme jälkeen pelaamiseni jatkui aina vain pahenevana ja suututin kaikki läheiseni jatkuvalla rahan lainaamisella. Tietysti paljon meni läheisten rahaa päihteiden käyttööni siinä samalla. Nykyisen vaimoni kanssa peliongelmani aiheutti samankaltaisia tilanteita, kuin mitä aikaisemmin kuvasin. Lisäksi en uskaltanut välillä kertoa vaimolleni kaikista häviämistäni rahoista, vaan oravanpyörämäisesti pelasin, hävisin, vlaehtelin ja taas pelasin. Parhaiten tämän riippuvaisuuden sairaalloisuutta kuvaa se, että jos esimerkiksi sain vaikka parkkisakon, niin salasin sen ensin vaimoltani ja yritin pelaamalla voittaa rahaa, josta seurasi vain se, että eräänäkin päivänä jouduin tunnustamaan vaimolleni pelanneeni takuurahat asunnosta. "Normaali" ihminenhän olisi vain maksanut sakon pois, mutta minulle se oli eräs monista tilanteista, joissa muka hyvällä syyllä sain antaa itselleni luvan pelata. Tällaista elämää jatkui vuosia. Lainasin rahaa jatkuvasti ja enkä koskaan maksanut takaisin niitä. Vielä pari vuotta sitten peliriippuvuuteni oli niin pahana, että esimerkiksi raitistuttuani aloin harrastaa rullaluistelua kuntoni kohottamiseksi, mutta jo viikon jälkeen lenkkini sisälsi vain matkan R-kioskille ja takaisin.
Kuten taisin aikaisemmin kertoa, jo kuntoutuksessa ollesamme peliongelmaani yritettiin puuttua, mutta minulla oli vielä vuoden verran pelejä pelaamatta. Nyt olen kulkenut 11kk peliongelmaisten vertaistukiryhmässä(GA), joka oli minulle pelastus. Ymmärsin sinne mentyäni sen, että pelirippuvuuteni on samankaltainen sairaus, kuin alkoholisminikin ja samalla tavalla se voi viedä ihmisen ennenaikaiseen kuolemaan. Myöntämällä olevani voimaton hallitsemaan pelaamistani, olen vapautunut pelihimosta ja ymmärrän etten voi kohtuudella pelata enää. Lottorivikin on minun tapauksessani liikaa ja käynnistää ketjureaktion, jonka loppua en uskalla edes kuvitella. Onnekseni minun ei tarvitse enää pelata.
Mitä sitten olen ryhmästä hyötynyt? Olen saanut jakaa kokemuksia ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet samanlaisia asioita, joten kaikki tietävät mistä puhun. Lisäksi olen askelten avulla saanut selvitettyä miksi pakenin ongelmia ja tunteitani riippuvaisuuksiin. Mikä ehkä parasta, olen saanut rakennettua uudet jopa paremmat välit läheisiini, kertomalla rehellisesti ongelmistani ja pyytämällä anteeksi. Läheiseni suhtautuivat yllättävästi hyvityksiini. Luulin välien rikkoutuneen lopullisesti, mutta pahinkin viha muuttui välittämiseksi, kun rehellisesti puhuin asoista ja esimerkiksi rahavelkoja annettiin anteeksi, kunhan lupaisin pitää itsestäni ja sitä kautta perheestäni hyvää huolta. Kuten RAY:n mainoksessa taidettiin todeta 'Elämä voi muuttua'..minun kohdallani se ehkä vain tarkoittaa hieman toista, kuin tuossa mainoslauseessa ja vaati vain hieman rankemman pohjakosketuksen, ennen kuin olin valmis muutokseen.
Jos jotain olen oppinut elämässä, niin sen että kaikki on mahdollista, vaikka kuinka epätoivoiselta välillä tuntuisikin.
Jatkentaan taas tästä..
Itselläni pelaaminen alkoi n.15-vuotiaana, kun aloin säännöllisesti pelata hedelmäpelejä. Aluksi se oli eräänlaista ajanvietettä, huvia, jossa tavoitteena oli hieman saada lisää bensarahaa mopoiluun. Ensin en edes osannut kuvitella, että pelaamiseen voisi jäädä koukkuun, saati että se ajan myötä voisi olla niin paha koukku, että se veisi minulta elämänhalun.
Noin parikymppisenä pelasin jo säännöllisesti, niin automaatteja, kuin veikkaustakin. Miekikuvissani haaveilin suurista voitoista, joilla voisin tekemättä töitä, silti elää leveästi. Jotenkin nyt jälkeenpäin tuntuu siltä, että kokonaisuudessaan tämäkin ongelma on kasvattanut minua suunnattoman paljon.
No mitä ongelmia elämääni tästä "ajanvietteestä" sitten aiheutui? Ensimmäisenä menetin työpaikan, koska olin töissä kioskissa, jossa myytiin veikkaus-arpoja ja minäkin niitä ostin ja raaputin. Onnistuin voittamaan Casino-arvasta 2000mk ja paljolti tästä johtuen innostuin raaputtamaan niitä enemmän, kuin mihin minulla oli varaa. Työpaikka meni siitä, etten laittanut mihinkään ylös raaputtamiani arpoja ja pomoni huomasi ennenpitkää arpoja puuttuvan ja paljon. Toinen ongelmani, peliautomaatit, toivat elämääni tarpeen valehdella läheisilleni, jotta saisin rahaa pelaamiseen, koska pelasin enemmän, kuin mihin minulla oli varaa. Ex-vaimoni kanssa pelasimme yhdessä melkein kaikkea mitä vain pystyy pelaamaan. Kävimme raveissa jne. Minulla vain automaattien pelaaminen paheni niin, että eräänä pääsiäis-viikonloppuna pelasin 12000 mk rahaa, jota minulla ei ollut(höyläsin pankkikorttia ilman katetta). Tästä tapahtumasta johtuen vaimoni alkoi kontrolloida rahojamme, josta taas seurasi vain rahan ja pankkikortin varastamista vaimon lompakosta, tiliotteiden piilottelua ja kauheita riitoja. Eromme jälkeen pelaamiseni jatkui aina vain pahenevana ja suututin kaikki läheiseni jatkuvalla rahan lainaamisella. Tietysti paljon meni läheisten rahaa päihteiden käyttööni siinä samalla. Nykyisen vaimoni kanssa peliongelmani aiheutti samankaltaisia tilanteita, kuin mitä aikaisemmin kuvasin. Lisäksi en uskaltanut välillä kertoa vaimolleni kaikista häviämistäni rahoista, vaan oravanpyörämäisesti pelasin, hävisin, vlaehtelin ja taas pelasin. Parhaiten tämän riippuvaisuuden sairaalloisuutta kuvaa se, että jos esimerkiksi sain vaikka parkkisakon, niin salasin sen ensin vaimoltani ja yritin pelaamalla voittaa rahaa, josta seurasi vain se, että eräänäkin päivänä jouduin tunnustamaan vaimolleni pelanneeni takuurahat asunnosta. "Normaali" ihminenhän olisi vain maksanut sakon pois, mutta minulle se oli eräs monista tilanteista, joissa muka hyvällä syyllä sain antaa itselleni luvan pelata. Tällaista elämää jatkui vuosia. Lainasin rahaa jatkuvasti ja enkä koskaan maksanut takaisin niitä. Vielä pari vuotta sitten peliriippuvuuteni oli niin pahana, että esimerkiksi raitistuttuani aloin harrastaa rullaluistelua kuntoni kohottamiseksi, mutta jo viikon jälkeen lenkkini sisälsi vain matkan R-kioskille ja takaisin.
Kuten taisin aikaisemmin kertoa, jo kuntoutuksessa ollesamme peliongelmaani yritettiin puuttua, mutta minulla oli vielä vuoden verran pelejä pelaamatta. Nyt olen kulkenut 11kk peliongelmaisten vertaistukiryhmässä(GA), joka oli minulle pelastus. Ymmärsin sinne mentyäni sen, että pelirippuvuuteni on samankaltainen sairaus, kuin alkoholisminikin ja samalla tavalla se voi viedä ihmisen ennenaikaiseen kuolemaan. Myöntämällä olevani voimaton hallitsemaan pelaamistani, olen vapautunut pelihimosta ja ymmärrän etten voi kohtuudella pelata enää. Lottorivikin on minun tapauksessani liikaa ja käynnistää ketjureaktion, jonka loppua en uskalla edes kuvitella. Onnekseni minun ei tarvitse enää pelata.
Mitä sitten olen ryhmästä hyötynyt? Olen saanut jakaa kokemuksia ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet samanlaisia asioita, joten kaikki tietävät mistä puhun. Lisäksi olen askelten avulla saanut selvitettyä miksi pakenin ongelmia ja tunteitani riippuvaisuuksiin. Mikä ehkä parasta, olen saanut rakennettua uudet jopa paremmat välit läheisiini, kertomalla rehellisesti ongelmistani ja pyytämällä anteeksi. Läheiseni suhtautuivat yllättävästi hyvityksiini. Luulin välien rikkoutuneen lopullisesti, mutta pahinkin viha muuttui välittämiseksi, kun rehellisesti puhuin asoista ja esimerkiksi rahavelkoja annettiin anteeksi, kunhan lupaisin pitää itsestäni ja sitä kautta perheestäni hyvää huolta. Kuten RAY:n mainoksessa taidettiin todeta 'Elämä voi muuttua'..minun kohdallani se ehkä vain tarkoittaa hieman toista, kuin tuossa mainoslauseessa ja vaati vain hieman rankemman pohjakosketuksen, ennen kuin olin valmis muutokseen.
Jos jotain olen oppinut elämässä, niin sen että kaikki on mahdollista, vaikka kuinka epätoivoiselta välillä tuntuisikin.
Jatkentaan taas tästä..
Tilaa:
Kommentit (Atom)