Viime perjantaina, allekirjoittaneen oli tarkoitus mennä ihan rutiini toimenpiteenä suoritettavaan nivustyräleikkaukseen. Aika oli varttu Lyhkiin, joten suunnitelmissa oli kotiutua samana päivänä. No kuinkas sitten kävikään?!?
Menin tuonne sairaalaan viime perjantaina aamulla klo 9. Puoli kymmenen olin jo menossa saliin. Hetki pötköttelyä leikkauspöydällä ja naps, taju kankaalla. Sitten kohta heräilinkin jo heräämössä, todeten et tämä olikin nätti keikka, eikä edes pahoja kipuja. Vähämpä tiesin, mitä tuleman piti.
Olin jalkeilla, kahvikupposen ääressä miettien kuinka rutiini juttu tämä olikin. Sitten kohta jo karkasin köpöttelemään ulos tupakalle. Ehkä innostuinkin hieman liiaksi jalkeille, kun kivut olivat kokolailla minimaaliset. Soittelin mammalle kotiin, et minut saa hakea päivällä kotiin. Vaimo-kulta tulikin puoli kolmelta hakemaan ja lähdimme ajelemaan kotiin. Matkalla pysähdyimme apteekkiin, josta vaimoni meni hakemaan minulle kipulääkkeitä. Samassa minulle tuli tunne, et tältäköhän naisista tuntuu, kun heillä tulee yllättäen se aika kuukaudesta. Housut tuntui yhtäkkiä aivan liiaksi kosteilta ja katsoessani tarkemmin, näky ei ollut mitenkään sievä. Housut olivat yltäpäätä veressä. Soitin ensin sairaalaan, josta neuvoivat samantien tulemaan takaisin. Sen jälkeen soitin vaimolle apteekkiin, et nyt täytyy pitää kiirettä, haava alkoi vuotaa.
No sitten ajeltiin takaisin sairaalaan, jossa lääkäri totesi vain olevan hyvä, että haava vuotaa ulos-, eikä sisäänpäin. Ohjeeksi annettiin kiristysside, jonka päälle laitettaisiin hiekkapussi painoksi. Siirryin takaisin Lyhkin seurantaan, mahan päällä hiekkapussi, joka ei kylläkään ollut mitenkään mukavan tuntoinen haavan päällä painaessa. Muutamia tunteja siinä makoilin, kunnes vaikutti siltä, että vuoto asettuu. Sain ohjeet ja luvan lähteä kotiin.
Kotona menin suoraan sänkyyn pitkälleni. Jääpussi ja paino leikkaushaavan päällä. Silti vaikken tehnyt yhtään minkäänlaisia verryttelyliikkeitä, silti puolitoista tuntia siinä maattuani, huomasin jälleen haavan vuotavan todella rajusti. Soitin päivystykseen, josta neuvoivat tilaamaan ambulanssin ja tulemaan heti sairaalaan. No tein työtä käskettyä ja sain jälleen yhden mahdollisuuden eräällä tavalla tehdä 9. askeleen hyvitystä, kun matkalla sairaalaan, kerron ambulanssissa elämäntarinaani ja sanoin olevani pahoillani, kun aikoinaan kuskautin itseäni kyseisellä kulkuneuvolla liiankin useasti. Pyysin kertomaan varikolla terveisiä, että Kaaleppi on nyt saanut toisen mahdollisuuden elämältä, eikä aio sitä enää hukkaan heittää.
Päästyämme sairaalaan, pääsin samantein saman kirurgin juttusille, joka minut aamulla oli leikannut. Samoilla ohjeistuksilla jatkettiin. Nyt siirryin osastolle makaamaan, jääpalat ja hiekkapussi leikkaushaavan päällä painaen. Tilannetta seurattaisiin jonkin aikaa.
Lauantai päivälle kierrolla ollut kirugi totesi ykskantaan, ettei tuo vuoto tällä konstein tyrehdy. Ukko ennemmin vuotaa kuiviin. Edessä olisi toinen näytös salissa. Minulle lupailtiin, et pääsisin toiseen leikkaukseen klo 16 päivälle. No hieman siinä venähti, koska kello oli jotakuinkin puoli kasi illalle, kun taas iloisesti kiusasin hoitajia leikkausalissa, siinä toivossa, et kun hieman enemmän "ärsytän" heitä, niin en ainakaan kesken leikkauksen pääse heräämään :) No hetki ja taas oli poijalta taju kankaalla. Tälle kertaa vain valitettavasti ei mennyt, kuin samainen hetki, kun heräsin ja minulle sanottiin pahoitellen, et olikin tullut kiireellisempi tapaus ja minut oli siksi jouduttu herättämään ennen kuin mitään oli ehditty tekemään. Taas ooteltiin hetki ja ajattelin, et nooh, kolmas kerta toden sanoo. Niin sanoikin. Illalla puoli kymmenen taju pois ja puolilta öin osastolle, mutta siinä huonolla menestyksellä, et kolme nukutusta toi tullessaan pahoinvoinnin ja en kykene kertomaan, miltä tuntuu yrittää armottomasti yökkäillä, kun vasta on kaksi kertaa alavatsa avattu. Sain nukuttua kuitenkin loppupeleissä jonkin tunnin.
Sunnuntui koitti ja aattelin, et kyllä tämä tästä. Liikoja vain valitettavsti kuvittelin jälleen. Edessä oli vielä toista vuorokautta kestävät taiteilut, ensin kahdesta leikkauksesta ärsyyntyneen eturauhasen alettua juonitella siten, että kaikkiaan neljä kertaa yritettiin tehdä enemmän tai vähemmän tuskaista katetrointia, kunnes viimein asialle saatiin ammatinsa osaava urologi, joka melkein tunnin työstettyään sai kuin saikin helpotuksen tuoman katetrin asetetuksi paikoilleen. Vielä jännitystä aiheutti vuorokaudeksi se, kun toisen leikkauksen jälkeen eksyi jostain syystä ilmaa ihon alle ja sitä piti seurata vuorokausi, ettei se ala aiheuttaa tulehdusta tai leviä muuten, koska silloin edessä olisi ollut jo kolmas leikkaus.
No tilanne pysyi rauhallisena seuraavan vuorokauden ja kuin loppuhuipennuksena, täytyi vielä onnistua saamaan wc:ssa käynnit onnistumaan ilman katetria sekä tehtyä myös kakkosluokan tarpeet, jotka kylläkin osoittautuivat kahdesti avatun alavatsan ja parin vuorokauden pidossa olon jäljiltä täysin mahdottomaksi yhtälöksi ilman peräruiskeen suomaa helpotusta. Ei sitä näitäkään wc:ssa käyntejä normi arjessa pidä minään muuna, kuin pakollisina tehtävinä, joita joutuu suorittamaan pitkin päivää, muttei sitä toisaalta pysty sanoin kuvaamaan sitä voittaja oloa, kun tuollaisen operaation jälkeen hommat onnistuvat ilman sen suurempia kipuiluja, vielä kun tiedossa on noiden jälkeen vapauttava tieto kotiin pääsystä. P**ka keikka, mut tulipahan tehtyä..
Se mitä näistä muutaman vuorokauden hienoisista vastoinkäymisistä voinen oppia, on se, ettei omaa terveyttään tulisi pitää niin itsestäänselvyytenä, kuin miten niitä arkisen askartelun tuoksinnassa tulee pidettyä. Eikä toisaalta mikään vastoinkäyminen ole liian suuri, jos oma asennoituminen asioihin pysyttelee suhteellisuuden rajoissa. Paljon tuli opittua jälleen elämästä, eikä vähiten siitä, kuinka katastrofaalinen tilanne olisi ollut, mikäli olisin vielä se sama pää sekaisin porhalteleva huumehörhö. Voi vain kuvitella, minkälaista jälkeä olisi tullut, jo tuon ensimmäisen leikkauksen jälkeen, jos olisin onnellisena kirmannut kännäämään, kuten ennen tapana oli, kun tuollaisen uroteon oli saanut hengissä selvitetyksi.
Todella kiitollisin mielin taas jatketaan, päivä kerrallaan kohti uusia raittiita seikkailuja. Jos joku vielä sanoo, ettei raittius voi tuoda vauhtia ja vaarallisia tilanteita ihan riittämiin tai että raitis elämä olisi jotenkin masentavan yksitoikkoista, niin se mahtaa valehdella aikalailla ;)
Aurinkoista alkusyksyä..voikaa hyvin..
p.s Tutustukaa ihan mielenkiinnosta tuohon Face Bookista löytyvään Selviämistarinoita-ryhmään. Sieltä voi löytyä piakkoin jotakin mielenkiintoista. Niin ja tietty, ostakaa kirja heti ensitilassa, kunhan se 31. kuluvaa kuuta kauppoihin ilmestyy :)