Tuntuu oudolta edelleen saada joistakin hyvin tekemistäni asioista positiivista palautetta, vaikka tietäisin tehneeni asiassa parhaani. Silti palautteen vastaanottaminen aiheuttaa olon, että palautteen antaja valehtelee.
Olen lapsuuteni kasvanut ympäristössä, jossa minulla on ollut toistuvasti tunne, ettei mikään mitä teen ole kyllin hyvä tai toisaalta jos jossain asiassa olen tehnyt parhaani, niin palaute on ollut joko pelkästään negatiivista tai jopa alentavaa. Paljolti tässä asiassa vaikuttaa koko koulu ajan kestänyt kiusaaminen ja sieltä tulleet signaalit. Nykyhetkessä olen yrittänyt työstää itseäni ottamaan positiivisen palautteen vastaan hyvillä mielin, kiitollisena ja sitä kautta opetella rakentamaan itselleni parempaa itsetuntoa. Toisaalta kun on kasvanut lapsuuden ajan sellaisessa lapsi-vanhempi-suhteessa, jossa paraskaan ei ole ollut kyllin hyvää, on tästä seurauksena armoton perfektionismi. Tämä piirre on jopa joissakin asioissa ihan hyvä olemassa(raittius), mutta toisaalla se on armoton taakka. Paljon olen saanut itseäni muokattua tuossakin asiassa, paljolti kiitos tuskaisen olon ja sen myötä tulleen luovuttaminsen.
Seuraava esimerkki valaiskoon hieman asiaa..
Opiskellessani datanomiksi, huomasin motivaationi kasvavan koko ajan opiskelun edetessä ja lisäksi huomasin pärjääväni opiskeluissa todella hyvin. Innostuin välillä opiskelemaan hieman ylimääräistäkin ja palaute kaikkineen opettajien taholta oli pelkästään positiivista. Millainen olo minulla siitä sitten tuli? Sellainen tyhjä ja mitäänsanomaton. Mistä tämä sitten johtui? Siitä, että minulla itselläni on sisälläni sellainen olo, ettenhän minä luuseri nyt mitään voi osata ja nuokin ihmiset vain kehuvat minua, koska luokallani muut eivät jaksa opiskelusta innostua alkuunkaan. Toisaalta tämä sekava olotila aiheutti minussa sen, että yritin opiskella kaksi kertaa tarmokaammin ja tietysti väsytin siinä itseni totaalisesti. No kiitos kuntoutuspaikkani henkilöiden ja rakkaan vaimoni, minut pysäytettiin ajoissa ja vietin ns. jatkokuntoutus-viikon tutkaillen missä mennään. Ilman tuota pysäytystä, olisin pian ollut tuhoamassa kaikkea.
Nyt tuosta pysähtymisestä on n. 1.5 vuotta aikaa ja nyt miettiessäni asioita, mieleeni hiipii kiitollisuus tuostakin kokemuksesta. Toisaalta se opetti minulle sen, etten enää hae tekemisen ja suorittamisen kautta paikkaani maailmassa, vaan ymmärrän olevani ihminen ilman mitään tekojakin, ihminen joka ansaitsee olla olemassa. Toisaalta se opetti minulle myös sen, että tekemällä oman osuuteni asioissa(oman parhaani), loppu jääköön Korkeamman huomaan. Toisin sanoen opettelen tekemaan asioissa osani ja luottamaan siihen, että se riittää joka tilanteessa.
No nyt mietittynä ainakin oman osuuteni tekeminen on todellakin riittänyt. Olenhan saanut opiskelupaikan, onnistunut säilyttämään raittiuteni, saanut takaisin läheisteni luottamuksen ja yhtenä isoimmista asioista, olen rakastava isä lapsilleni. Eli eiköhän tuosta pitäisi jo minunkin uskoa, että tekemällä parhaani, elämä kyllä kantaa.
Kiitollinen mieli jatkukoon..