Tämä Joulunaika tuo minulle mieleen kuusi vuotta sitten tapahtuneen, viimeisen sekoiluni. Tänään elän siitä kiitollisessa tilanteessa, etten enää juuri pode syyllisyyttä tapahtuneista, mutta silti muistikuvat tuohon kyseiseen ajankohtaan ovat porautuneet sen verran syvälle sieluuni, etten niitä unohda.
Vietimme tuohon aikaan uusioperheen Joulua, eikä aaton tapahtumissa sinällään ollut mitään poikkeavaa. Sen sijaan Joulupäivän tapahtumat ovat sellaisia, joita näin Joulun aikaan palaan miettimään. Aloin juoda päivällä, päätyen melkoiseen kaatokänniin illalle. Seurauksena tuosta se, että vaimoni ei jaksanut horinoitani kuunnella, vaan päädyin ulko-oven väärälle puolelle. Olin sen verran sekavassa mielentilassa, että samassa huomasin lyöväni nyrkeilläni muutaman kerran oven lämpölasia, mennen ovesta läpi helisten.
Säikähdin tapahtunutta itsekkin, lähtien verta valuvana hortoilemaan pitkin kylää. Menin sekoilemaan erään kaverini kämpille, kaverin ollessa Joulun vietossa sukulaisissa, sotkien kämpän totaalisen yltäpäätä verellä. Tämän jälkeen onnekseni eksyin erään tuttavani luo, joka soitti ambulanssin. Päädyin ties kuinka monennen kerran paikkailtavaksi päivystykseen. Käsiini tikattiin n. parikymmentä tikkiä, enkä ikinä unohda tuota kauheaa kolotusta, johon seuraavana aamuna ruhtinaallisessa krapulassa heräsin. Pahempaa kuin nuo fyysiset kivut, oli kuitenkin nähdä vaimoni ja lasten murheelliset ilmeet, kun kotiuduin reissultani, enkä varmaan koskaan tule unohtamaan noita pienten ihmisten surun ja pelon sekaisia ilmeitä.
Luojalle kiitos, olen saanut uuden mahdollisuuden elämässä. Saaden käsitellä tämän ja loputtoman monta muuta surullista toilailuani noilta huuruisilta vuosiltani. Tänään valmistaudumme viettämään Joulua, samaisen porukan kanssa hieman erilaisissa tunnelmissa, joskin komppanian muonavahvuus on kasvanut yhdellä 3-vuotiaalla Rinssessalla.
Kuusi vuotta sitten, eli täysin toivottomana, riippuvuuksien orjuudessa, ajatellen etten koskaan selviäisi tuolta pimeydestä takaisin päivänvaloon. Tänään sensijaan elän tuossa päivänvalossa, pyrkien muistamaan tuon pimeän ajanjakson, saaden siten jokaiseen päivään loputtoman monta erilaista, pientä kiitollisuuden aihetta.
Joulu on itselleni rauhoittumisen aikaa. Kun tuon ajan saa vielä jakaa rakastamiensa ihmisten ympäröimänä, ilman minkäänlaista syyllisyyden tai häpeän taakkaa, tulee muistaneeksi sen, kuinka ihmeellistä tämä elämä onkaan. Niin hyvässä kuin pahassa.
Näillä miettein, oikein rauhallista ja siunattua Joulua rakkaat kohtalotoverini. Pidetään lähimmäisistämme huolta.
Taivaasta on nykyään muodostunut minulle mielikuvissani suunta jota kohden pyrin.
perjantai 23. joulukuuta 2011
sunnuntai 27. marraskuuta 2011
Hyvä olla. Hyvä elää.
Jotenkin tuntuu taas siltä, että olen suorittanut elämää siinä määrin, että on aika mennä kontalleen. Toisin sanoen, omalla kohdallani elän tätä raitista elämää eräänlaisissa sykleissä, joissa ensin ajan itseni piippuun kaikella tekemisellä ja touhottamisella, tullakseni siihen pisteeseen etten enää jaksa touhottaa, vaan tipahdan polvilleni väsymyksestä huohottaen. Samalla hetkellä mieleni valtaa ääretön kiitollisuus vallitsevista olosuhteista. Joku voisi kysyä, miksi ihminen joka sanoo toisaalla kaiken olevan hyvin, ajaa itsensä äärettömään väsymykseen, ennen kuin antaa itselleen luvan pysähtyä nauttimaan elämästään. Minun kohdallani tuo on vain sitä, etten tietoisesti kykene tekemään tuota luovuttamista, enkä toisaalta osaa vielä elää siten, että tarpeeksi pysähtyisin tutkimaan elämää, oivaltaen kokonasivaltaisesti sen, että juoksen itseäni taas pakoon kaikella kiireellä.
Joku on joskus sanonut, että kiire on tulos vääristä valinnoista. Omalla kohdallani kiire tulee siitä, että nyt tässä hetkessä elämääni, päiväni täyttyvät kaikesta kivasta tekemisestä, joita en vielä osaa pistää tärkeysjärjestykseen, vaan haluaisin tehdä kaiken :)
No toisaalta ymmärrän itseäni siinä, etten ole vasta kun muutaman hetken saanut elää siten, että ylipäänsä kykenen tekemään asioita saaden niistä hyvää mieltä, vaan olen aina pelännyt kaikkea kivaakin tai niihin liittyviä paikkoja ja ihmisiä. Tänään minun ei tarvitse pelätä, mutta se kultaisen keskitien löytäminen kaikessa tekemisissään vienee vielä hetken. Toisaalta niin kauan kun minun tekemiseni ei vahingoita muita, suon itseni edetä tällä tavoin haparoiden, koska ennemmin tai myöhemmin löydän kyllä itselleni sen kohtuullisuuden.
Kiitollisin mielin, matka jatkukoon.
Joku on joskus sanonut, että kiire on tulos vääristä valinnoista. Omalla kohdallani kiire tulee siitä, että nyt tässä hetkessä elämääni, päiväni täyttyvät kaikesta kivasta tekemisestä, joita en vielä osaa pistää tärkeysjärjestykseen, vaan haluaisin tehdä kaiken :)
No toisaalta ymmärrän itseäni siinä, etten ole vasta kun muutaman hetken saanut elää siten, että ylipäänsä kykenen tekemään asioita saaden niistä hyvää mieltä, vaan olen aina pelännyt kaikkea kivaakin tai niihin liittyviä paikkoja ja ihmisiä. Tänään minun ei tarvitse pelätä, mutta se kultaisen keskitien löytäminen kaikessa tekemisissään vienee vielä hetken. Toisaalta niin kauan kun minun tekemiseni ei vahingoita muita, suon itseni edetä tällä tavoin haparoiden, koska ennemmin tai myöhemmin löydän kyllä itselleni sen kohtuullisuuden.
Kiitollisin mielin, matka jatkukoon.
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
Oivallusten ilotulitusta
Onpahan taas tullut lennettyä joitakin viikkoja. Aikaisemmin kirjoittelemani maraton unelma elää vielä. Hieman on mennyt enemmän uimiseen keskittymiseksi, mutta näin peruskunnon kohottamisessa tuo lienee aivan yhtä hyvä kuntoilun muoto, kuin lenkkeily.
Muutoin elämä soljuu tasaisen rauhallisesti eteenpäin. Raitis elämä kantaa, vaikka edelleen yritän hetkittäin epätoivoisesti hallita elämää itse. Onneksi tuo asia on tullut tiedostetuksi jo joitain aikoja taaksepäin, joten tässä hetkessä menee enää joitain viikkoja suorittaessa, kunnes tulee toivottu hellittäminen.
No sitten tuohon itse otsikkoon liittyen. Olin tänään päivän kokemuskirjaston elävänä kirjana ja täytyypä ensimmäisenä todeta se, että olihin huikaisevan hieno kokemus. Olen jo eräänkin kerran aikaisemmin kertonut omaa toipumistarinaani ihmisille, mutta tämä kokemus oli siinä erilainen, ettei kuuntelijoina välttämättä ollutkaan ketään ongelmista kärsivää, vaan pelkästään ihminen joka halusi ihan mielenkiinnosta lainata minut kirjana.
En oikein tiedä kykenenkö tätä kokemusta pukemaan sanoiksi, mutta pitkin päivää kertoessani tarinaani useille eri ihmisille, minulle tuli koko ajan vahvempi tunne siitä, etten enää oikeasti koe minkäänlaista häpeää menneisyydestäni, päinvastoin.
Toisaalta koin hyvin vahvasti sen, että vaikka kuinka minusta aina hetkittäin tuntuisi siltä, että palaan suorittamaan elämään, elämisen sijasta, olen kuitenkin löytänyt sellaisen polun jota kulkiessani, en kovin kauas onnistu itseäni siltä eksyttämään vaikka välillä siltä tuntuisi.
Ääretön kiitollisuus kaikesta saadusta hyvästä, oli ehkäpä suurin oivallukseni tänään. Kertoessani omasta elämästäni, huomasin siinä sivussa pohtivani sitä että NIIN, TOSIAAN, minulla on kaikki hyvin elämässä, tänään.
Jotenkin jäin pohtimaan erään ihmisen minulle toteamaa lausahdusta. Hän sanoi minun kannattavan harkita kokemuskouluttajaksi, koska olen kuitenkin hurjasta menneisyydestä huolimatta, sen oloinen että olen totaalisen sinut itseni ja elämäni suhteen. Aika näyttää mitä elämällä on allekirjoittaneelle varattuna. Tänään elän luottaen siihen, että olipa se mitä tahansa, sillä on minulle hyvällä tapaa kasvattava vaikutus.
Näillä pohdinnoin, aurinkoa elämäänne kanssamatkaajat. Voikaa hyvin.
Muutoin elämä soljuu tasaisen rauhallisesti eteenpäin. Raitis elämä kantaa, vaikka edelleen yritän hetkittäin epätoivoisesti hallita elämää itse. Onneksi tuo asia on tullut tiedostetuksi jo joitain aikoja taaksepäin, joten tässä hetkessä menee enää joitain viikkoja suorittaessa, kunnes tulee toivottu hellittäminen.
No sitten tuohon itse otsikkoon liittyen. Olin tänään päivän kokemuskirjaston elävänä kirjana ja täytyypä ensimmäisenä todeta se, että olihin huikaisevan hieno kokemus. Olen jo eräänkin kerran aikaisemmin kertonut omaa toipumistarinaani ihmisille, mutta tämä kokemus oli siinä erilainen, ettei kuuntelijoina välttämättä ollutkaan ketään ongelmista kärsivää, vaan pelkästään ihminen joka halusi ihan mielenkiinnosta lainata minut kirjana.
En oikein tiedä kykenenkö tätä kokemusta pukemaan sanoiksi, mutta pitkin päivää kertoessani tarinaani useille eri ihmisille, minulle tuli koko ajan vahvempi tunne siitä, etten enää oikeasti koe minkäänlaista häpeää menneisyydestäni, päinvastoin.
Toisaalta koin hyvin vahvasti sen, että vaikka kuinka minusta aina hetkittäin tuntuisi siltä, että palaan suorittamaan elämään, elämisen sijasta, olen kuitenkin löytänyt sellaisen polun jota kulkiessani, en kovin kauas onnistu itseäni siltä eksyttämään vaikka välillä siltä tuntuisi.
Ääretön kiitollisuus kaikesta saadusta hyvästä, oli ehkäpä suurin oivallukseni tänään. Kertoessani omasta elämästäni, huomasin siinä sivussa pohtivani sitä että NIIN, TOSIAAN, minulla on kaikki hyvin elämässä, tänään.
Jotenkin jäin pohtimaan erään ihmisen minulle toteamaa lausahdusta. Hän sanoi minun kannattavan harkita kokemuskouluttajaksi, koska olen kuitenkin hurjasta menneisyydestä huolimatta, sen oloinen että olen totaalisen sinut itseni ja elämäni suhteen. Aika näyttää mitä elämällä on allekirjoittaneelle varattuna. Tänään elän luottaen siihen, että olipa se mitä tahansa, sillä on minulle hyvällä tapaa kasvattava vaikutus.
Näillä pohdinnoin, aurinkoa elämäänne kanssamatkaajat. Voikaa hyvin.
tiistai 6. syyskuuta 2011
Maraton matkalla: Ilmassa on urheiluhulluuden tuntua
Ei tämäkään harrastus ottanut onnistuakseen kohtuudella. Olen kohta seitsemättä viikkoa kuntoillut säännöllisesti, viimeiset parisen viikkoa 5-6 kertaa viikossa. Olen innostunut tosissaan käymään kuntosalilla ja uimassa, silti lenkkeilyä unohtamatta. Eilen esimerkiksi menin heti aamusta salille, huhkien siellä reilun puolitoista tuntia, jonka jälkeen menin pariksi tunniksi uimaan. Eikä siinä sinällään muuten mitään, mutta sitten illalla kroppa huusikin hoosiannaa. Joka lihasta poltteli, ja voimia ei ollut yhtään mihinkään. Onneksi tänään otin hieman rennommin ja kävin pari tuntia pulikoimassa kylpylässä.
Ensin kyllä tuosta kylpyläreissusta olin ottamassa turhaa syyllisyyttä niskoilleni, kunnes mietin hetken aikaa taas mennyttä elämääni ja tulin siihen johtopäätökseen, ettei nyt varmaan keneltäkään ole pois, jos yhden kerran yksikseni kylpylässä pistäydyn, olen kai oman tarpeeni verran itseäni elämässäni rankaissut, joten jos nyt tämän verran itseään voi hyvällä omallatunnolla hyvittääkkin.
Hieman itseäni on näissä uimahommissa huvittanut se, että olen koko ikäni eräällä tavalla pelännyt vettä. Tuo pelko juontaa juurensa lapsuuteeni, jolloin jatkuvien korvatulehdusten takia, en voinut uidessani päästää vettä korviini. No nyt kun minun ei tarvitse varoa korviani, olen innostunut vanhoilla päivilläni opettelemaan uimaan sekä sukeltamaan kunnolla. Huvittavaa tästä hommasta lähinnä tekee se, kun minulla on edelleen tapana asettaa itselleni aika kohtuuttomia tavoitteita, niin tässäkin hommassa olen esimerkiksi eräälle kertaa uimahalliin mennessäni päättänyt, etten lähde sieltä ennen pois, ennen kuin saan onnistuneesti sukellettua altaan syvään päähän ja pystyn rauhassa hetken aikaa istumaan altaan pohjassa. No aikas hassulta se sitten itsestäni tuntui, kun sinnikkäästi muutaman tunnin altaassa pulikoin, ennen kuin onnistuin tuon tavoitteen saavuttamaan. Tuntui tosi hälmöltä istuskella kahden ja puolen metrin syvyydessä, ajatellen et kai tässä vähintään on pöjlä.
No kaikkineen tämä liikuntaharrastus kaikkine pakkomielteineen on tuonut paljon positiivista energiaa elämääni ja tällä tiellä aioin taas päivän kerrallan jatkaa. Tavoitteena ainakin puolikkaan maratonin juoksu ensi kesälle. Aika sitten näyttänee, kuinka äijän loppupelissä käy.
Ensin kyllä tuosta kylpyläreissusta olin ottamassa turhaa syyllisyyttä niskoilleni, kunnes mietin hetken aikaa taas mennyttä elämääni ja tulin siihen johtopäätökseen, ettei nyt varmaan keneltäkään ole pois, jos yhden kerran yksikseni kylpylässä pistäydyn, olen kai oman tarpeeni verran itseäni elämässäni rankaissut, joten jos nyt tämän verran itseään voi hyvällä omallatunnolla hyvittääkkin.
Hieman itseäni on näissä uimahommissa huvittanut se, että olen koko ikäni eräällä tavalla pelännyt vettä. Tuo pelko juontaa juurensa lapsuuteeni, jolloin jatkuvien korvatulehdusten takia, en voinut uidessani päästää vettä korviini. No nyt kun minun ei tarvitse varoa korviani, olen innostunut vanhoilla päivilläni opettelemaan uimaan sekä sukeltamaan kunnolla. Huvittavaa tästä hommasta lähinnä tekee se, kun minulla on edelleen tapana asettaa itselleni aika kohtuuttomia tavoitteita, niin tässäkin hommassa olen esimerkiksi eräälle kertaa uimahalliin mennessäni päättänyt, etten lähde sieltä ennen pois, ennen kuin saan onnistuneesti sukellettua altaan syvään päähän ja pystyn rauhassa hetken aikaa istumaan altaan pohjassa. No aikas hassulta se sitten itsestäni tuntui, kun sinnikkäästi muutaman tunnin altaassa pulikoin, ennen kuin onnistuin tuon tavoitteen saavuttamaan. Tuntui tosi hälmöltä istuskella kahden ja puolen metrin syvyydessä, ajatellen et kai tässä vähintään on pöjlä.
No kaikkineen tämä liikuntaharrastus kaikkine pakkomielteineen on tuonut paljon positiivista energiaa elämääni ja tällä tiellä aioin taas päivän kerrallan jatkaa. Tavoitteena ainakin puolikkaan maratonin juoksu ensi kesälle. Aika sitten näyttänee, kuinka äijän loppupelissä käy.
lauantai 3. syyskuuta 2011
Valoa tunnelin päässä
Siteeraan tähän alkuu erään Al-Anon jäsenen kirjettä, joss hän kertoo miten on kokenut ohjelman toimivan omassa elämässään:
"Ajattelen usein kuvaa, joka tuli mieleeni. kun ensi kerran luin kahdentoista askeleen ja yritin ymmärtää lukemaani. Katsoin taaksepäin murheellista elämääni ennen Al-Anonia, jolloin minusta tuntui kuin olisin hapuillut pelottavassa pimeässä luolassa. Ulospääsyä ei ollut. Vaikka rukoilin ja kamppailin kuinka epätoivoisesti tahansa, olin loukussa. En löytänyt tietä ulos toivottoman sekavasta elämäntilanteestani.
Yhtäkkiä joku, aivan vieras ihminen, otti minua kädestä ja johdatti minut luolassa kuin kulman taakse. Sieltä avautui tunneli, jota reunusti rivi valoja. Hän johdatti minut ensimmäisen valon luo ja sanoi: 'Seuraa vain valoja. Sinä selviät kyllä.' En välittänyt siitä, mihin valot johtivat Halusin vain pois pimeästä epätoivosta, jossa olin elänyt.
Kulkiessani valon luota toisen luo luolan halki johtava tunneli kävi yhä valoisammaksi ja vähitellen pelkoni hälveni. Viimein edessäni oli kaikista kirkkain valo - auringonpaiste ja vapaus.
Valot olivat kaksitoista askelta ja kaksitoista perinnettä, jotka näyttivät minulle tien ulos sekasorrosta. Niitä seuratessani tunsin olevani turvassa.
Tiesin, että oli monia muita kaltaisiani, jotka eivät löytäneet tietä tuohon tunneliin, joita valaisivat toivon lamput. Muistaen oman tuskani minä yritin auttaa muita matkaan kohti sitä auringonpaistetta, jonka voimme löytää Al-Anon-ohjelmasta."
Tämä kaunis ja varsin kuvaava teksi sopii myös omaan toipumistaipaleeseeni. Vertaisryhmissä minua on opastaneet useat ihmiset, jotka ovat auttaneet minua sitä myötä, omaan tahtiini kun olen ollut valmis matkalle lähtemään.
Se miksi tässä hetkessä tätä kirjoittelen, johtuu siitä että koin hyvin voimakkaasti tänä aamuna sen, että minulla on todella vaikuttava selviytymistarina kerrottavana, täytyisi vain löytää oikeat kanavat tuon tarinan levittämiseen.
Koen ääretöntä surua niiden ihmisten puolesta, jotka vielä tänään elävät tuolla pimeydessä, löytämättä tietä valoon. Haluaisin auttaa heitä, samoin kuin minua on autettu. Tänään en enää pelkää, joten olen valmis auttamaan heti kun vain löydän oikean kanavan avun viemiseen.
Parasta kaikessa, omalla kohdallani on se, että tiedostan tänään sen, ettei tämä selviytymistarinani ole vaikuttava siksi, että se on minun selviytymistarina, vaan pelkästään siksi että se osoittaa sen, että ihminen voi selviytyä takaisin elämään todella toivottomasta tilanteesta. Tänään haluan viedä tarinaani eteenpäin, pekästä kiitollisuudesta elämää kohtaan, joten seuraavassa haluan haastaa teidät mukaan:
Jos jollakulla on ideoita siihen, kuinka tuota tarinaani alkaisin viedä eteenpäin. Otan mielelläni vastaan ehdotuksia. Annetaan siis hyvän kiertää.
"Ajattelen usein kuvaa, joka tuli mieleeni. kun ensi kerran luin kahdentoista askeleen ja yritin ymmärtää lukemaani. Katsoin taaksepäin murheellista elämääni ennen Al-Anonia, jolloin minusta tuntui kuin olisin hapuillut pelottavassa pimeässä luolassa. Ulospääsyä ei ollut. Vaikka rukoilin ja kamppailin kuinka epätoivoisesti tahansa, olin loukussa. En löytänyt tietä ulos toivottoman sekavasta elämäntilanteestani.
Yhtäkkiä joku, aivan vieras ihminen, otti minua kädestä ja johdatti minut luolassa kuin kulman taakse. Sieltä avautui tunneli, jota reunusti rivi valoja. Hän johdatti minut ensimmäisen valon luo ja sanoi: 'Seuraa vain valoja. Sinä selviät kyllä.' En välittänyt siitä, mihin valot johtivat Halusin vain pois pimeästä epätoivosta, jossa olin elänyt.
Kulkiessani valon luota toisen luo luolan halki johtava tunneli kävi yhä valoisammaksi ja vähitellen pelkoni hälveni. Viimein edessäni oli kaikista kirkkain valo - auringonpaiste ja vapaus.
Valot olivat kaksitoista askelta ja kaksitoista perinnettä, jotka näyttivät minulle tien ulos sekasorrosta. Niitä seuratessani tunsin olevani turvassa.
Tiesin, että oli monia muita kaltaisiani, jotka eivät löytäneet tietä tuohon tunneliin, joita valaisivat toivon lamput. Muistaen oman tuskani minä yritin auttaa muita matkaan kohti sitä auringonpaistetta, jonka voimme löytää Al-Anon-ohjelmasta."
Tämä kaunis ja varsin kuvaava teksi sopii myös omaan toipumistaipaleeseeni. Vertaisryhmissä minua on opastaneet useat ihmiset, jotka ovat auttaneet minua sitä myötä, omaan tahtiini kun olen ollut valmis matkalle lähtemään.
Se miksi tässä hetkessä tätä kirjoittelen, johtuu siitä että koin hyvin voimakkaasti tänä aamuna sen, että minulla on todella vaikuttava selviytymistarina kerrottavana, täytyisi vain löytää oikeat kanavat tuon tarinan levittämiseen.
Koen ääretöntä surua niiden ihmisten puolesta, jotka vielä tänään elävät tuolla pimeydessä, löytämättä tietä valoon. Haluaisin auttaa heitä, samoin kuin minua on autettu. Tänään en enää pelkää, joten olen valmis auttamaan heti kun vain löydän oikean kanavan avun viemiseen.
Parasta kaikessa, omalla kohdallani on se, että tiedostan tänään sen, ettei tämä selviytymistarinani ole vaikuttava siksi, että se on minun selviytymistarina, vaan pelkästään siksi että se osoittaa sen, että ihminen voi selviytyä takaisin elämään todella toivottomasta tilanteesta. Tänään haluan viedä tarinaani eteenpäin, pekästä kiitollisuudesta elämää kohtaan, joten seuraavassa haluan haastaa teidät mukaan:
Jos jollakulla on ideoita siihen, kuinka tuota tarinaani alkaisin viedä eteenpäin. Otan mielelläni vastaan ehdotuksia. Annetaan siis hyvän kiertää.
tiistai 23. elokuuta 2011
Maraton matkalla: Matka jatkuu
Kuten otsikko jo kertoo, olen onnistunut säilyttämään kipinän liikkumiseen, päivän kerrallan. Tässä hetkessä alan kokea onnistumisen tunteita, kun alun takeltelun jälkeen hienoinen kunnon kohoaminen alkaa näytää merkkejä.
Hetkittäin karkaan suuruudenhuulluuteen tässäkin asiassa, mutta jo samalla päivää huomaan hillitä vauhtia, paikkojen kipeytyessä oikein kunnolla. Olen käynyt kerran viikossa uimassa. Pari kolme kertaa lenkillä ja kaksi kertaa viikossa salilla.
Tämä projektini tuo minussa esiin samankaltaisia tuntemuksia, joita juodessani koin. Kaiken tulisi tapahtua heti, eikä viidestoista päivä. Haluaisin jo kyetä juoksemaan vähintään kymmenen kilometriä ja senkin vielä ilman hengästymistä. No onneksi tunnistan itsessäni nuo vääristymät ja sitä kautta kykenen tekemään niille jotakin.
Onneksi en ole kuitenkaan repinyt itseäni niin piippuun, etten enää haluaisi jatkaa, se kun on ollut riesana minulla viimeisen pari vuotta saadessani liikunnasta jonkinlaisen kipinän. Esimerkiksi viime kerralla innostuin kaverin kanssa pelaamaan sulkapalloa ja minulla kun ei ole ollut minkäänlaista peruskuntoakaan viime vuosina, niin parin tunnin intensiivinen palloilu toi palkkioksi kolmen viikon kivut jalkoihin, selkään ja käsiin. Yritä siinä sitten liikkua terveellisesti :)
Tässä hetkessä pyrin siis saamaan peruskuntoni siihen kuosiin, että juoksulenkit alkavat onnistua ilman että ensimmäisen sadan metrin jälkeen jalat kramppaa, pummppu pettää tai keuhkot huutaa hoosiannaa. Tuohon tavoitteeseen pyrin pääsemään viimeistään loka-marraskuun vaihteeseen mennessä, jotta voisin alkaa kunnolla harjoitella varsinaisesti maratonia varten. Pitkä on matka, mutta askel kerrallaan eteenpäin tai jos ei muuta, niin kohti realistisia tavoitteiden asetteluita :) Hyvää viikkoa kaikille, voikaa hyvin!
Hetkittäin karkaan suuruudenhuulluuteen tässäkin asiassa, mutta jo samalla päivää huomaan hillitä vauhtia, paikkojen kipeytyessä oikein kunnolla. Olen käynyt kerran viikossa uimassa. Pari kolme kertaa lenkillä ja kaksi kertaa viikossa salilla.
Tämä projektini tuo minussa esiin samankaltaisia tuntemuksia, joita juodessani koin. Kaiken tulisi tapahtua heti, eikä viidestoista päivä. Haluaisin jo kyetä juoksemaan vähintään kymmenen kilometriä ja senkin vielä ilman hengästymistä. No onneksi tunnistan itsessäni nuo vääristymät ja sitä kautta kykenen tekemään niille jotakin.
Onneksi en ole kuitenkaan repinyt itseäni niin piippuun, etten enää haluaisi jatkaa, se kun on ollut riesana minulla viimeisen pari vuotta saadessani liikunnasta jonkinlaisen kipinän. Esimerkiksi viime kerralla innostuin kaverin kanssa pelaamaan sulkapalloa ja minulla kun ei ole ollut minkäänlaista peruskuntoakaan viime vuosina, niin parin tunnin intensiivinen palloilu toi palkkioksi kolmen viikon kivut jalkoihin, selkään ja käsiin. Yritä siinä sitten liikkua terveellisesti :)
Tässä hetkessä pyrin siis saamaan peruskuntoni siihen kuosiin, että juoksulenkit alkavat onnistua ilman että ensimmäisen sadan metrin jälkeen jalat kramppaa, pummppu pettää tai keuhkot huutaa hoosiannaa. Tuohon tavoitteeseen pyrin pääsemään viimeistään loka-marraskuun vaihteeseen mennessä, jotta voisin alkaa kunnolla harjoitella varsinaisesti maratonia varten. Pitkä on matka, mutta askel kerrallaan eteenpäin tai jos ei muuta, niin kohti realistisia tavoitteiden asetteluita :) Hyvää viikkoa kaikille, voikaa hyvin!
sunnuntai 14. elokuuta 2011
Maraton matkalla: Kuntoilun aloitus
Olen tunnetusti ihminen, joka saa jos jonkinlaisia päähänpistoja. Lähipiirini osaa jo nykyään suhtautua ideoihini enemmän kuin varauksella. Toisaalta kuluneet vuodet ovat osoittaneet sen, että saadessani jostain asiasta sellaisen kipinän, että myös alkuhuuman jälkeen tavoite pysyy, niin siinä tapauksessa olen valmis mihin tahansa, jotta asetetun tavoitteen myös saavutan.
Kuten tuossa aikaisemmassa kirjoituksessani jo kerroin, olen alkanut kuntoilla. Aluksi minulla oli heti sellainen ajatus, että ensi kesänä olen sitten maratoonille valmis, mutta näin neljännen viikon kynnyksellä, tuo tavoite alkaa tuntua yht' äkkiä ihan realistiselta. Vaikken olekkaan liikkunut kuluneeseen pariinkymmeneen vuoteen kuntoilun merkeissä ollenkaan.
Jos nyt kuitenkin tässä asiassa otan sellaisia pieniä, päivän kerrallaan askelia, kuten elämässä tänään olen oppinut ottamaan, niin tämäkin asia sitten asettuu ajanmyöten siihen kuosiin, kuin sen on tässä hetkessä tarkoitus asettua.
Silti ajattelin tässä hetkessä alkaa kirjoitella tänne hieman tuntemuksia siitä, mitä tällaiseen projektiin ryhtyminen tuo tullessaan, enkä siis aivan heti ole kirvestä valmis heittämään kaivoon, vaikka toisaalta olen nyky hetkessä oppinut elämään siten, että mikäli jokin suunnitelmani ei ota tässä hetkessä onnistuakseen, on sen vain tarkoitus onnistua jossain toisessa hetkessä, kunhan kaikki olosuhteet ovat suotuisia.
Tähän alkuun kerrattakoon siis, että olen kuluneen reilun kolme viikkoa säännöllisesti kuntoillut. Aloittaen kolmesta puolentunnin kävelylenkistä, kiristäen tässä hetkessä siihen, että käyn neljä-viisi kertaa viikon aikana lenkillä, kävellen aina kerrallaan kolme minuuttia, juosten kaksi minuuttia, kävelen kolme jne..
Tarkoitus olisi tässä hetkessä se, että alkaisin viikottain käymään pari kertaa salilla, (homma, jonka tälle viikolle aloitin), pari-kolme kertaa viikossa lenkillä ja kerran viikossa uimassa. Tuota hommaa jatkaisin, kunnes peruskuntoni on siinä kuosissa, että jaksan juosta kymmenen kilometria yhtäsoittoa. Mikäli isompia ongelmia ei ilmene, uskoisin tuon tason saavuttavani viimeistään lokakuun puolivälin tienoissa. Sen jälkeen muutoin samalla suunnitelmalla eteenpäin, mutta tarpeen vaatiessa, lisäisin yhden juoksulenkin ohjelmaan lisää.
Tuohon kun huomioidaan se, että minulla alkaa viimeisen vuoden opinnot amk:ssa, joten syksyn aikana olisi tarkoitus kasailla loppytyö, niin jos mitään ihmeellistä mutkaa matkalle ei eksy, uskoisin ainakin tuon lokakuun tavoitteen saavuttavani suht kivuttomasti.
No kuten todettua, päivä kerrallaan eteenpäin.
Kuten tuossa aikaisemmassa kirjoituksessani jo kerroin, olen alkanut kuntoilla. Aluksi minulla oli heti sellainen ajatus, että ensi kesänä olen sitten maratoonille valmis, mutta näin neljännen viikon kynnyksellä, tuo tavoite alkaa tuntua yht' äkkiä ihan realistiselta. Vaikken olekkaan liikkunut kuluneeseen pariinkymmeneen vuoteen kuntoilun merkeissä ollenkaan.
Jos nyt kuitenkin tässä asiassa otan sellaisia pieniä, päivän kerrallaan askelia, kuten elämässä tänään olen oppinut ottamaan, niin tämäkin asia sitten asettuu ajanmyöten siihen kuosiin, kuin sen on tässä hetkessä tarkoitus asettua.
Silti ajattelin tässä hetkessä alkaa kirjoitella tänne hieman tuntemuksia siitä, mitä tällaiseen projektiin ryhtyminen tuo tullessaan, enkä siis aivan heti ole kirvestä valmis heittämään kaivoon, vaikka toisaalta olen nyky hetkessä oppinut elämään siten, että mikäli jokin suunnitelmani ei ota tässä hetkessä onnistuakseen, on sen vain tarkoitus onnistua jossain toisessa hetkessä, kunhan kaikki olosuhteet ovat suotuisia.
Tähän alkuun kerrattakoon siis, että olen kuluneen reilun kolme viikkoa säännöllisesti kuntoillut. Aloittaen kolmesta puolentunnin kävelylenkistä, kiristäen tässä hetkessä siihen, että käyn neljä-viisi kertaa viikon aikana lenkillä, kävellen aina kerrallaan kolme minuuttia, juosten kaksi minuuttia, kävelen kolme jne..
Tarkoitus olisi tässä hetkessä se, että alkaisin viikottain käymään pari kertaa salilla, (homma, jonka tälle viikolle aloitin), pari-kolme kertaa viikossa lenkillä ja kerran viikossa uimassa. Tuota hommaa jatkaisin, kunnes peruskuntoni on siinä kuosissa, että jaksan juosta kymmenen kilometria yhtäsoittoa. Mikäli isompia ongelmia ei ilmene, uskoisin tuon tason saavuttavani viimeistään lokakuun puolivälin tienoissa. Sen jälkeen muutoin samalla suunnitelmalla eteenpäin, mutta tarpeen vaatiessa, lisäisin yhden juoksulenkin ohjelmaan lisää.
Tuohon kun huomioidaan se, että minulla alkaa viimeisen vuoden opinnot amk:ssa, joten syksyn aikana olisi tarkoitus kasailla loppytyö, niin jos mitään ihmeellistä mutkaa matkalle ei eksy, uskoisin ainakin tuon lokakuun tavoitteen saavuttavani suht kivuttomasti.
No kuten todettua, päivä kerrallaan eteenpäin.
tiistai 9. elokuuta 2011
Peloista vapautuminen vol. 1.0.5
Liikunnan ilo. Siinä käsite, joka on allekirjoittaneen mielessä tuonut erinäisiä ahdistuksia jo useamman vuoden ajan. Tämä on johtunut pelkästään siitä, että olen viimeiset vuodet pelännyt liikkumista, ulkoilua ja esimerkiksi lenkkeilyä. Silti olen katkerana kironnut nähtyäni ihmisten onnellisena ympärilläni kuntoilevan ja vieläpä saavan siitä positiivista energiaa elämäänsä.
Tänään onneksi kaikki on toisin. Olen kuluneen 3 viikkoa liikkunut useamman kerran viikossa. Ensimmäisellä viikolla aloitin rauhallisella kävelylenkillä, joka kerrallaan kesti n. 30 minuuttia. Siitä pikku hiljaa olen sitten lisännyt vauhtia ja oppinut jopa taas nauttimaan kuntoilusta. Lisäksi olen käynyt elämäni ensimmäiset kerrat kuntosalilla. Tuokin asia järjestyi kohdalleni aikalailla ihmeellisellä tapaa. Ostin alun alken vaimolleni kuntosalikortin lahjaksi, mutta hän ei ole päässyt itse sitä käyttämään ja nyt hän aloittaa pitkästä aikaa taas opiskelun, joten hän sanoi minun kannattavan vaihtaa tuo kortti omalle nimelleni, koska itselläni on tulevana syksynä enemmän aikaa, kuin hänellä, joten sen vuoksi siis kuntasalilla käyntiä tässä opiskelen. Tuosta salilla käymisestä ja lenkkeilystä minulla on melkoisen monta hupaisaa tarinaa kerrottavana, mutta niihin palaan seuraavissa postauksissa sitten hieman enemmän. Lopuksi totean vain sen, että kaikki on elämässä mahdollista, kun tarpeeksi kärsivällisesti jaksaa yrittää. Tänään nautin liikunnasta ja oikeastaan ensimmäisen kerran yli kahteenkymmeneen vuoteen, koen hyvän olon tunteita, jo pelkästä ajatuksesta, että pääsen liikkumaan. Kaksikymmentä vuotta sitten rakastin juoksemista yli kaiken ja kävinkin kilpailemassa sekä treenasin joka päivä juosten 7-10 kilometrin lenkkejä.
Tänään pyrin liikkumaan vielä rauhallisesti, mutta silti olen asettanut itselleni kristallinkirkkaan tavoitteen. Vuoden kuluttua kesällä haluan olla siinä kunnossa, että jaksan juosta ainakin puolimarathonin. Päivä kerrallaan elämällä, tämäkin haave varmasti toteutuu, kun en ala asioissa hötkyillä.
Tänään tiedostan olevani edelleen kokolailla rikkinäinen ihminen, varsinkin tunne-elämältäni, mutta parasta kaikessa olen matkalla eteenpäin, hitaasti mutta sitäkin varmemmin askeltaen yhden päivän kerrallaan kohti lopullista päämäärää.
Tänään onneksi kaikki on toisin. Olen kuluneen 3 viikkoa liikkunut useamman kerran viikossa. Ensimmäisellä viikolla aloitin rauhallisella kävelylenkillä, joka kerrallaan kesti n. 30 minuuttia. Siitä pikku hiljaa olen sitten lisännyt vauhtia ja oppinut jopa taas nauttimaan kuntoilusta. Lisäksi olen käynyt elämäni ensimmäiset kerrat kuntosalilla. Tuokin asia järjestyi kohdalleni aikalailla ihmeellisellä tapaa. Ostin alun alken vaimolleni kuntosalikortin lahjaksi, mutta hän ei ole päässyt itse sitä käyttämään ja nyt hän aloittaa pitkästä aikaa taas opiskelun, joten hän sanoi minun kannattavan vaihtaa tuo kortti omalle nimelleni, koska itselläni on tulevana syksynä enemmän aikaa, kuin hänellä, joten sen vuoksi siis kuntasalilla käyntiä tässä opiskelen. Tuosta salilla käymisestä ja lenkkeilystä minulla on melkoisen monta hupaisaa tarinaa kerrottavana, mutta niihin palaan seuraavissa postauksissa sitten hieman enemmän. Lopuksi totean vain sen, että kaikki on elämässä mahdollista, kun tarpeeksi kärsivällisesti jaksaa yrittää. Tänään nautin liikunnasta ja oikeastaan ensimmäisen kerran yli kahteenkymmeneen vuoteen, koen hyvän olon tunteita, jo pelkästä ajatuksesta, että pääsen liikkumaan. Kaksikymmentä vuotta sitten rakastin juoksemista yli kaiken ja kävinkin kilpailemassa sekä treenasin joka päivä juosten 7-10 kilometrin lenkkejä.
Tänään pyrin liikkumaan vielä rauhallisesti, mutta silti olen asettanut itselleni kristallinkirkkaan tavoitteen. Vuoden kuluttua kesällä haluan olla siinä kunnossa, että jaksan juosta ainakin puolimarathonin. Päivä kerrallaan elämällä, tämäkin haave varmasti toteutuu, kun en ala asioissa hötkyillä.
Tänään tiedostan olevani edelleen kokolailla rikkinäinen ihminen, varsinkin tunne-elämältäni, mutta parasta kaikessa olen matkalla eteenpäin, hitaasti mutta sitäkin varmemmin askeltaen yhden päivän kerrallaan kohti lopullista päämäärää.
lauantai 16. heinäkuuta 2011
Peloista vapautuminen vol. 1.0.4
Olen saanut jonkin aikaa tutkiskella itseäni ja omia pelon tunteita hieman etäämmältä. Tarkoittaen sitä, etten ole elänyt tuon tunteen orjana, vaan olen jopa pystynyt tekemään sellaisia asioita, joita vielä jokin aika sitten ajattelin olevani koko loppuelämäni kykenemätön tekemään tai kokemaan.
No mitä tuosta tutkiskelusta olen huomannut. Kaikki tunteet ovat sallittuja, niin kauan kun ne eivät ala vammauttamaan ihmistä. Omalla kohdallani pelot, jotka viime aikoina liittyivät pelkästään erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, eivät poistuneet, vaikka kuinka syvällisesti itseäni tutkin, puhuin, kirjoitin ja huusin. Elin kuitenkin reilun neljä vuotta ilman päihteitä, ilman mitään lääkityksiä, koko ajan samalla itseäni purkaen, niin vertaistuen, tiiviin terapian, AA-ohjelman sekä lukuisten ihmisten avustuksella. Jouduin jatkuvasti pakottamaan itseni erinäisiin tilanteisiin, joista jokaisesta minulle nousi sama lamaannuttava pelko. Taistelin, luovutin, luovutin ja taas taistelin. Sílti en kyennyt noista peloistani vapautumaan. Reilun neljä vuotta taisteltuani, aloin miettiä, josko minulla on aivoissa jokin 'piuha' poikki, josta syystä serotoniini tasoni yksinkertaisesti heilahtelee niin suuresti, ettei siihen edes Isä Meidän-rukouksella muutosta saa aikaiseksi. Puhuin avoimesti ryhmissä miettineeni lääkitystä, samoin terapiassa, kuten myös kaikille läheisilleni. Loppupeleissä tein kuitenkin päätöksen itse. En enää jaksanut taistella, vaan antauduin kokeilemaan mielialalääkettä, jonka toivoin tepsivän siten, ettei minun enää tarvitsisi väsymykseen asti taistella oman pääni sisällä, erinäisiä paniikin tunteita vastaan, joita pääni sisällä alkoi velloa, aina sopivan ärsykkeen eksyessä paikalle.
No nyt olen syönyt säännöllisesti yhden 'ihmepillerin' päivässä vuoden verran ja tässä kohtaa omasta kokemuksestani voinen todeta, ettei kaikki lääkkeet ole pahasta, eikä kaikkia lääkkeiden käyttäjiä tule automaattisesti tuomita väärinkäyttäviksi huumehörhöiksi. Omalla kohdallani kun olen ollut rankassa riippuvuudessa lääkkeisiin, oikeammin juuri tuollainen edellä kuvaamani huumehörhö, niin tässä koen voivani jakaa kokemukseni molemmin puolin veteen piirrettyä viivaa.
Kuluneen vuoden aikana olen saanut kohdata juuri samankaltaisia tilanteita, joista aikaisemmin itseni paniikin vallassa jouduin väsymykseen asti pakottamaan. Nyt erotuksena se, että olen onnistunut kaikki nuo tilanteet läpi menemään, ilman yhtään ylimääräistä jännitystä, saati ainuttakaan paniikin sekaista tuskatilaa. Aikaisemmin tiedostin kyllä itsestäni sen, ettei minulla sosiaalisten taitojen puutteen vuoksi tarvitse noita tilanteita pelätä, mutta siitä huolimatta tietyt tilanteet ja niistä nousseet ärsykkeet ajoivat minut hulluuden partaalle.
Tällä hetkellä elän aivan samalla tavalla päivän kerrallaan, kuin kuluneen reilut viisi vuotta olen saanut opetella elämään. Kohdaten elämän sellaisena kuin se eteeni annetaan. Itseäni tutkaillen, negatiivisia luonteenpiirteitä korvaten positiivisilla, siis puhumalla ja kirjoittamalla käsitellen sekä pyrkien omalta osaltani tekemään sen oman pienen osuuteni asioissa, jotta elämä ainakin joiltain osin näyttäisi valoisammalta myös lähimmäisteni silmin tarkasteltuna.
Koen olevani etuoikeutetussa asemassa, saadessani elää tänään. Aina ei ole tuntunut tältä. Juuri sen vuoksi toivoisin voivani omalta osaltani jakaa tuota ilmaiseksi saamaani hyvää myös muille. Toivottavasti näistä raapusteluistani joku pieni ihminen saa jotakin toivoa paremmasta, se riittää minulle.
Aurinkoisia kesäpäiviä kaikille. Voikaa hyvin.
No mitä tuosta tutkiskelusta olen huomannut. Kaikki tunteet ovat sallittuja, niin kauan kun ne eivät ala vammauttamaan ihmistä. Omalla kohdallani pelot, jotka viime aikoina liittyivät pelkästään erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, eivät poistuneet, vaikka kuinka syvällisesti itseäni tutkin, puhuin, kirjoitin ja huusin. Elin kuitenkin reilun neljä vuotta ilman päihteitä, ilman mitään lääkityksiä, koko ajan samalla itseäni purkaen, niin vertaistuen, tiiviin terapian, AA-ohjelman sekä lukuisten ihmisten avustuksella. Jouduin jatkuvasti pakottamaan itseni erinäisiin tilanteisiin, joista jokaisesta minulle nousi sama lamaannuttava pelko. Taistelin, luovutin, luovutin ja taas taistelin. Sílti en kyennyt noista peloistani vapautumaan. Reilun neljä vuotta taisteltuani, aloin miettiä, josko minulla on aivoissa jokin 'piuha' poikki, josta syystä serotoniini tasoni yksinkertaisesti heilahtelee niin suuresti, ettei siihen edes Isä Meidän-rukouksella muutosta saa aikaiseksi. Puhuin avoimesti ryhmissä miettineeni lääkitystä, samoin terapiassa, kuten myös kaikille läheisilleni. Loppupeleissä tein kuitenkin päätöksen itse. En enää jaksanut taistella, vaan antauduin kokeilemaan mielialalääkettä, jonka toivoin tepsivän siten, ettei minun enää tarvitsisi väsymykseen asti taistella oman pääni sisällä, erinäisiä paniikin tunteita vastaan, joita pääni sisällä alkoi velloa, aina sopivan ärsykkeen eksyessä paikalle.
No nyt olen syönyt säännöllisesti yhden 'ihmepillerin' päivässä vuoden verran ja tässä kohtaa omasta kokemuksestani voinen todeta, ettei kaikki lääkkeet ole pahasta, eikä kaikkia lääkkeiden käyttäjiä tule automaattisesti tuomita väärinkäyttäviksi huumehörhöiksi. Omalla kohdallani kun olen ollut rankassa riippuvuudessa lääkkeisiin, oikeammin juuri tuollainen edellä kuvaamani huumehörhö, niin tässä koen voivani jakaa kokemukseni molemmin puolin veteen piirrettyä viivaa.
Kuluneen vuoden aikana olen saanut kohdata juuri samankaltaisia tilanteita, joista aikaisemmin itseni paniikin vallassa jouduin väsymykseen asti pakottamaan. Nyt erotuksena se, että olen onnistunut kaikki nuo tilanteet läpi menemään, ilman yhtään ylimääräistä jännitystä, saati ainuttakaan paniikin sekaista tuskatilaa. Aikaisemmin tiedostin kyllä itsestäni sen, ettei minulla sosiaalisten taitojen puutteen vuoksi tarvitse noita tilanteita pelätä, mutta siitä huolimatta tietyt tilanteet ja niistä nousseet ärsykkeet ajoivat minut hulluuden partaalle.
Tällä hetkellä elän aivan samalla tavalla päivän kerrallaan, kuin kuluneen reilut viisi vuotta olen saanut opetella elämään. Kohdaten elämän sellaisena kuin se eteeni annetaan. Itseäni tutkaillen, negatiivisia luonteenpiirteitä korvaten positiivisilla, siis puhumalla ja kirjoittamalla käsitellen sekä pyrkien omalta osaltani tekemään sen oman pienen osuuteni asioissa, jotta elämä ainakin joiltain osin näyttäisi valoisammalta myös lähimmäisteni silmin tarkasteltuna.
Koen olevani etuoikeutetussa asemassa, saadessani elää tänään. Aina ei ole tuntunut tältä. Juuri sen vuoksi toivoisin voivani omalta osaltani jakaa tuota ilmaiseksi saamaani hyvää myös muille. Toivottavasti näistä raapusteluistani joku pieni ihminen saa jotakin toivoa paremmasta, se riittää minulle.
Aurinkoisia kesäpäiviä kaikille. Voikaa hyvin.
tiistai 14. kesäkuuta 2011
Peloista vapautuminen vol. 1.0.3
Tässä kohtaa täytynee todeta, että tänne kirjoittaminen alkaa olla sitä, että tähän tarvitsee etsimällä etsiä aikaa. Lapsiperheessä kun ei näin kesäaikana juuri sisällä oleilla, ainakaan jos haluaa välttyä siitä, ettei lapset hypi pitkin seiniä, kuin hämähäkkimiehet.
No sitten otsikkoon liittyvään. Viime päivinä olen saanut jakaa omaa kokemustani peloista, oikein runsaalla mitalla. Eräs ystäväni käy läpi mennyttä elämäänsä, kipuillen todella. Sinällään koen voivani antaa hänelle vertaistukea, koska suurimmaksi osaksi hänen pelkonsa ovat hyvin samankaltaisia, kuin minulla itselläni on ollut. Tässä hetkessä koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että voin jakaa omaa tarinaani eteenpäin, koska vielä joitain aikoja sitten, se ei yksinkertaisesti ollut siitä syystä mahdollista, koska pelkäsin noita sosiaalisia tilanteita aivan suunnattoman paljon.
Huomaan saaneeni tähän hetkeen vapautua noista peloista kokonaan. Kävimme vaimoni kanssa vähän aikaa sitten vierailulla eräässä kuntoutuspaikassa, jossa eräs ihminen kipuili monen riippuvuuden kanssa, aivan kuten minä vielä reilu viisi vuotta sitten. Tuntui todella hyvälle kokea se, että osaan olla rento oma itseni, myös tuonkaltaisessa tilanteessa, enkä enää yritä mitään enempää, kuin jakaa sitä, mitä minulla elämässä roppakaupalla on kertynyt, eli omaa elämänkokemustani.
Oikeastaan viime päivät ovat osoittaneet minulle sen, että suurin osa peloistani on johtunut siitä, että yksinkertaisesti olen kokenut elämässä niin paljon kaikenlaista ahdistavaa, että noiden asioiden prosessoiminenkaan ei kaikkea tuota tunnekuohuntaa ole tasoittanut, vaan siihen on tarvinnut myös lääketieteellistä apua. Summasummarum, olen tänään onnellinen siitä tilanteesta, jossa tänään saan elää. Tuota kiitollisuutta haluan ympärilleni levittää, joka päivä sen verran kuin sitä kykenen tekemään. Tällä tavoin elämällä uskon, että elämälläni on ja tulee olemaan tarkoitusta.
Pelkoihin liittyen. Koen tänään ääretöntä kiitollisuutta siitä, että elämä on minulle tuonut nämä käsittämättömät pelot ja ahdistukset. Ilman niitä, tuskin olisin oonistunut luopumaan omavoimaisesta taistelusta ja opettelemaan hitaasti mutta varmasti luottamaan toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Jumalaan luottaminen kohdallani tuli siitä, että oppiessani luottamaan yhteen ihmiseen, tein hänestä itselleni jumalaan verrattavan rispustaumiskohteen, josta taas seurasi se, että aloin seuraavaksi pelätä sitä, että entä sitten, jos tuolle ihmiselle tapahtuu jotakin pahaa. Olin siis pakotettu opettelemaan uskomaan oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan, jotta minun ei tarvitse pelätä enää koskaan jääväni yksin. Tuosta opettelelusta seurasi kaiken järkeistävälle ihmiselle, ääretön tuska, josta seurauksena tuli totaalinen luovutus. Omalla kohdallani tuo luovuttaminen merkitsee tänään sitä, etten enää järjellä yritä miettiä mitään, mitä en järjellä koskaan tule ymmärtämään, vaan pelkästään uskon. Eli toisin sanoen, vaikka välillä elämässä tuntuu pahalta, siitä huolimatta perustuksena minulla silti on usko hyvän olemassaoloon.
Näillä miettein. Aurinkoa elämäänne ja välittäkää toisistanne..
No sitten otsikkoon liittyvään. Viime päivinä olen saanut jakaa omaa kokemustani peloista, oikein runsaalla mitalla. Eräs ystäväni käy läpi mennyttä elämäänsä, kipuillen todella. Sinällään koen voivani antaa hänelle vertaistukea, koska suurimmaksi osaksi hänen pelkonsa ovat hyvin samankaltaisia, kuin minulla itselläni on ollut. Tässä hetkessä koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että voin jakaa omaa tarinaani eteenpäin, koska vielä joitain aikoja sitten, se ei yksinkertaisesti ollut siitä syystä mahdollista, koska pelkäsin noita sosiaalisia tilanteita aivan suunnattoman paljon.
Huomaan saaneeni tähän hetkeen vapautua noista peloista kokonaan. Kävimme vaimoni kanssa vähän aikaa sitten vierailulla eräässä kuntoutuspaikassa, jossa eräs ihminen kipuili monen riippuvuuden kanssa, aivan kuten minä vielä reilu viisi vuotta sitten. Tuntui todella hyvälle kokea se, että osaan olla rento oma itseni, myös tuonkaltaisessa tilanteessa, enkä enää yritä mitään enempää, kuin jakaa sitä, mitä minulla elämässä roppakaupalla on kertynyt, eli omaa elämänkokemustani.
Oikeastaan viime päivät ovat osoittaneet minulle sen, että suurin osa peloistani on johtunut siitä, että yksinkertaisesti olen kokenut elämässä niin paljon kaikenlaista ahdistavaa, että noiden asioiden prosessoiminenkaan ei kaikkea tuota tunnekuohuntaa ole tasoittanut, vaan siihen on tarvinnut myös lääketieteellistä apua. Summasummarum, olen tänään onnellinen siitä tilanteesta, jossa tänään saan elää. Tuota kiitollisuutta haluan ympärilleni levittää, joka päivä sen verran kuin sitä kykenen tekemään. Tällä tavoin elämällä uskon, että elämälläni on ja tulee olemaan tarkoitusta.
Pelkoihin liittyen. Koen tänään ääretöntä kiitollisuutta siitä, että elämä on minulle tuonut nämä käsittämättömät pelot ja ahdistukset. Ilman niitä, tuskin olisin oonistunut luopumaan omavoimaisesta taistelusta ja opettelemaan hitaasti mutta varmasti luottamaan toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Jumalaan luottaminen kohdallani tuli siitä, että oppiessani luottamaan yhteen ihmiseen, tein hänestä itselleni jumalaan verrattavan rispustaumiskohteen, josta taas seurasi se, että aloin seuraavaksi pelätä sitä, että entä sitten, jos tuolle ihmiselle tapahtuu jotakin pahaa. Olin siis pakotettu opettelemaan uskomaan oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan, jotta minun ei tarvitse pelätä enää koskaan jääväni yksin. Tuosta opettelelusta seurasi kaiken järkeistävälle ihmiselle, ääretön tuska, josta seurauksena tuli totaalinen luovutus. Omalla kohdallani tuo luovuttaminen merkitsee tänään sitä, etten enää järjellä yritä miettiä mitään, mitä en järjellä koskaan tule ymmärtämään, vaan pelkästään uskon. Eli toisin sanoen, vaikka välillä elämässä tuntuu pahalta, siitä huolimatta perustuksena minulla silti on usko hyvän olemassaoloon.
Näillä miettein. Aurinkoa elämäänne ja välittäkää toisistanne..
torstai 2. kesäkuuta 2011
Peloista vapautuminen vol. 1.0.2
Mitä me ihmiset yleensä pelkäämme? Omalla kohdallani kaikista suurin ja suunnattomin pelko on kohdistunut pelon tunteeseen itseensä. Olen pelännyt pelkääväni taas jotakin. Oikeastaan pelkäsin niitä painajaismaisia paniikin ja ahdistuksen sekaisia tunteita, joissa koin meneväni totaalisen sekaisin, tulevani täysin hulluksi pelosta.
Pitkä matka on tässäkin asiassa tarvinnut matkata, tullakseni tähän hetkeen ja siihen onnelliseen tilaan, jossa en enää juurikaan pelkää mitään "turhaa". Tuolla turhalla pelolla tarkoitan pelkoa, joka nousee jostain aikaisemmista kokemuksista tai alkaa siitä, kun milikuvituksessaan käy läpi samankaltaisia tilanteita, joissa aikaisemmin on tullut kokeneeksi tuota kauhunsekaista pelkoa. Omalla kohdallani peloista vapautuminen on vaatinut lukemattoman määrän taistelua erinäisiin tilanteisiin itsensä pakottamista ja kaikki on ollut kuitenkin niin turhaa, mutta silti suunnattoman tarpeellista.
Lapsuudessani pelkäsin menettäväni kaiken, mitä silloin pidin tärkeänä. Hassulta tuntuu ajatella sitä, että pelkäsin menettäväni ne läheisimmät ja tärkeimmät ihmiset, vaikka toisaalta nyt mietittynä, en koskaan ollut heitä saanut itselleni, ainakaan henkisesti läheisinä kokeakkaan. No tänään mietittynä, tarvitsin tuolloin tuon menettämisen pelon sen vuoksi, että pidin sitä kautta ihmisä tärkeinä itselleni.
Nuoruudessa hyppäsin sitten loputtoman tuntuiseen oravanpyörään, josta pois pääseminen on sitten vaatinut kunnon ponnisteluita. Aloin nimittäin pakenemaan noita pelkoja päihteisiin, pelaamiseen, lääkkeisiin jne. Huomatakseni vain sen, ettei niitä tunteita koskaan pääse pakoon, vaan ne on ennemmin tai myöhemmin kohdattava silmästä silmään. Tänään koen olevani onnellinen ihminen juuri sen vuoksi, että minusta tuli se ihminen, joka tänään olen. Ilman omaksi itsekseni tulemista, en olisi noita pelkojani koskaan kohdannut saati käsitellyt, ja varmasti olisin niiden orja tänäänkin. MUTTA sitten tullaan asiaan, josta jokainen ihminen on oikeutettu olemaan mitä mieltä haluaa, nimittäin lääkkeet. Omalla kohdallani lääkeriippuvuus alkoi paljolti noista paniikinsekaisista tuntemuksista. Kasvaen fyysiseksi, henkiseksi ja hengelliseksi ongelmaksi, josta vapautuminen on vienyt aikaa, Tänään syön yhtä mielialalääkettä, josta koen olevan sen hyödyn, ettei pääni sisällä enää jatkuvasti tao erinäiset skenaariot erinäisistä tilanteista, joissa joudun pelkäämään. Elin raitistuttuani reilun neljä vuotta ilman mitään lääkitystä. Tuon neljän vuoden aikana koin käsitelleeni elämäni tapahtumat niin pininä atomeina, etten kertakaikkiaan enää löytänyt mitään, mistä puhumalla tai kirjoittamalla, olisin voinut saada käsitellyksi sen tilanteen, joka olisi minut kokonaan vaputtanut noista paniikin tunteista. Mietin reilun puoli vuotta sitä, aloittaisinko kokeilemaan lääkettä tuohon vaivaan. Käydessäni terapiassa, puhuin asiasta terapeutilleni ja muualla varmasti kymmenille eri ihmisille, mutta loppupelissä päätin itse aloittaa lääkityksen. Onneksi aloitin, koska kuluneen vuoden aikana olen tullut huomaamaan sen, minkä tiesin jo vuosia sitten, eli minusta on ihan mihin vaan, mihin ryhdyn, kunhan mielikuvitukseni antaa minun rauhassa tilanteisiin uskaltautua ensin menemään. Olen kuluneen vuoden aikana kohdannut kaikki tilanteet, joita ennen lääkityksen aloittamista kuollakseni pelkäsin, joihin en välttämättä enää edes uskaltautunut menemään. Tiedostan kyllä sen, että minulla oli jo ennen lääkitystä samat edellytykset kohdata noita tilanteita, mutta sitä en tiedä, miksi pääni ruokki mielikuvitukseni syytämään mitä erikoisempia variaatioita eri tilanteissa, joista johtuen olin joka hetki niin kauhean paniikin vallassa, etten yhdestäkään tilanteesta taistellen läpi, enää saanut noista tilanteiden kohtaamisista yhtään mitään muuta kuin aivan armottoman väsymyksen. Eli tänään mietittynä, minun tulee tässä hetkessä hyväksyä vallitsevat olosuhteet, eli päässäni on joku piuha mennyt sen verran vikaan, että tämän kyseisen lääkityksen avulla tuo kytkentä toimii halutulla tavalla. Toinen vaihtoehto kun olisi se, että olisin vihainen ja katkera itselleni ja elämälle siitä, etten voi elää totaalisen raitista elämää ja tuosta seuraisi vain se, etten voisi olla se tasapainoinen ihminen, joka tänään saan olla.
Tarkoitukseni ei ole elää kuin tätä päivää, joten en sano, että syön tuota lääkettä loppuikäni. Tänään otan lääkkeen, huomisesta en tiedä, eikä onneksi ole väliksikkään. Koen silti olevani se ihminen, joka sisimmässäni olen aina tiennyt olevani.
Toisaalta tämä ei ole lääkkeiden puolesta puhumista, vaan pelkästään oma kokemukseni asiassa, joten jokaisella olkoon oikeus omaan mielipiteeseensä asiassa. Eli kommentti on vapaa. Aurinkoista päivää kanssamatkaajani. Voikaa hyvin..
Pitkä matka on tässäkin asiassa tarvinnut matkata, tullakseni tähän hetkeen ja siihen onnelliseen tilaan, jossa en enää juurikaan pelkää mitään "turhaa". Tuolla turhalla pelolla tarkoitan pelkoa, joka nousee jostain aikaisemmista kokemuksista tai alkaa siitä, kun milikuvituksessaan käy läpi samankaltaisia tilanteita, joissa aikaisemmin on tullut kokeneeksi tuota kauhunsekaista pelkoa. Omalla kohdallani peloista vapautuminen on vaatinut lukemattoman määrän taistelua erinäisiin tilanteisiin itsensä pakottamista ja kaikki on ollut kuitenkin niin turhaa, mutta silti suunnattoman tarpeellista.
Lapsuudessani pelkäsin menettäväni kaiken, mitä silloin pidin tärkeänä. Hassulta tuntuu ajatella sitä, että pelkäsin menettäväni ne läheisimmät ja tärkeimmät ihmiset, vaikka toisaalta nyt mietittynä, en koskaan ollut heitä saanut itselleni, ainakaan henkisesti läheisinä kokeakkaan. No tänään mietittynä, tarvitsin tuolloin tuon menettämisen pelon sen vuoksi, että pidin sitä kautta ihmisä tärkeinä itselleni.
Nuoruudessa hyppäsin sitten loputtoman tuntuiseen oravanpyörään, josta pois pääseminen on sitten vaatinut kunnon ponnisteluita. Aloin nimittäin pakenemaan noita pelkoja päihteisiin, pelaamiseen, lääkkeisiin jne. Huomatakseni vain sen, ettei niitä tunteita koskaan pääse pakoon, vaan ne on ennemmin tai myöhemmin kohdattava silmästä silmään. Tänään koen olevani onnellinen ihminen juuri sen vuoksi, että minusta tuli se ihminen, joka tänään olen. Ilman omaksi itsekseni tulemista, en olisi noita pelkojani koskaan kohdannut saati käsitellyt, ja varmasti olisin niiden orja tänäänkin. MUTTA sitten tullaan asiaan, josta jokainen ihminen on oikeutettu olemaan mitä mieltä haluaa, nimittäin lääkkeet. Omalla kohdallani lääkeriippuvuus alkoi paljolti noista paniikinsekaisista tuntemuksista. Kasvaen fyysiseksi, henkiseksi ja hengelliseksi ongelmaksi, josta vapautuminen on vienyt aikaa, Tänään syön yhtä mielialalääkettä, josta koen olevan sen hyödyn, ettei pääni sisällä enää jatkuvasti tao erinäiset skenaariot erinäisistä tilanteista, joissa joudun pelkäämään. Elin raitistuttuani reilun neljä vuotta ilman mitään lääkitystä. Tuon neljän vuoden aikana koin käsitelleeni elämäni tapahtumat niin pininä atomeina, etten kertakaikkiaan enää löytänyt mitään, mistä puhumalla tai kirjoittamalla, olisin voinut saada käsitellyksi sen tilanteen, joka olisi minut kokonaan vaputtanut noista paniikin tunteista. Mietin reilun puoli vuotta sitä, aloittaisinko kokeilemaan lääkettä tuohon vaivaan. Käydessäni terapiassa, puhuin asiasta terapeutilleni ja muualla varmasti kymmenille eri ihmisille, mutta loppupelissä päätin itse aloittaa lääkityksen. Onneksi aloitin, koska kuluneen vuoden aikana olen tullut huomaamaan sen, minkä tiesin jo vuosia sitten, eli minusta on ihan mihin vaan, mihin ryhdyn, kunhan mielikuvitukseni antaa minun rauhassa tilanteisiin uskaltautua ensin menemään. Olen kuluneen vuoden aikana kohdannut kaikki tilanteet, joita ennen lääkityksen aloittamista kuollakseni pelkäsin, joihin en välttämättä enää edes uskaltautunut menemään. Tiedostan kyllä sen, että minulla oli jo ennen lääkitystä samat edellytykset kohdata noita tilanteita, mutta sitä en tiedä, miksi pääni ruokki mielikuvitukseni syytämään mitä erikoisempia variaatioita eri tilanteissa, joista johtuen olin joka hetki niin kauhean paniikin vallassa, etten yhdestäkään tilanteesta taistellen läpi, enää saanut noista tilanteiden kohtaamisista yhtään mitään muuta kuin aivan armottoman väsymyksen. Eli tänään mietittynä, minun tulee tässä hetkessä hyväksyä vallitsevat olosuhteet, eli päässäni on joku piuha mennyt sen verran vikaan, että tämän kyseisen lääkityksen avulla tuo kytkentä toimii halutulla tavalla. Toinen vaihtoehto kun olisi se, että olisin vihainen ja katkera itselleni ja elämälle siitä, etten voi elää totaalisen raitista elämää ja tuosta seuraisi vain se, etten voisi olla se tasapainoinen ihminen, joka tänään saan olla.
Tarkoitukseni ei ole elää kuin tätä päivää, joten en sano, että syön tuota lääkettä loppuikäni. Tänään otan lääkkeen, huomisesta en tiedä, eikä onneksi ole väliksikkään. Koen silti olevani se ihminen, joka sisimmässäni olen aina tiennyt olevani.
Toisaalta tämä ei ole lääkkeiden puolesta puhumista, vaan pelkästään oma kokemukseni asiassa, joten jokaisella olkoon oikeus omaan mielipiteeseensä asiassa. Eli kommentti on vapaa. Aurinkoista päivää kanssamatkaajani. Voikaa hyvin..
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Peloista vapautuminen vol. 1.0.1
Luottamus. Siinä asia, jonka puute allekirjoittaneen elämässä on tuonut suunnattoman paljon pelkoa. Ilman luottamatta mihinkään tai kehenkään, ihminen ei voi välttyä pelkäämästä. Toisaalta johonkin tai johonkuhun luottaminen vaatii rohkeutta ja saattaa jo sinällään tuoda pelkoa.
Omalla kohdallani nyt mietittynä, ihmettelen sitä miksi kasvoin siihen ajatusmalliin, ettei keneenkään voinut luottaa. Lapsuuteeni liittyi ihmisiä, joihin olisi voinut luottaa mutta toisaalta nyt miettien ilmeisesti nuo ihmiset olivat sillä tapaa käyttäytyviä silloin, etten uskaltautunut heihin turvaamaan. Toisaalta lapsuuteni olot olivat sellaiset, että koin pelkoa hyvinkin voimakkaasti useissa eri tilanteissa. Pelkäsin alkaa nukkumaan. Pelkäsin mennä kouluun, jos kaverit kiusaisivat ja opettaja pakottaisi syömään. Pelkäsin tulla koulusta. Pelkäsin sitä ja pelkäsin tätä. Oikeastaan nyt itse vanhempana miettien, teinkö itse lapsuudessa väärin, kun en puhunut kenellekkään mitään peloistani. Vai tekikö sen hetken aikuiset väärin, kun eivät minulta sellaisesta kysyneet. En tiedä. Lähinnä tässä hetkessä mietin ainoastaan sitä, että ehkä kuitenkin nuo jo tuonaikaiset pelot ovat osaltaan kasvaneet kiinni minuuteeni siten, että ne vielä edelleenkin aiheuttavat minulle ahdistusta, toisella tapaa kuin silloin, mutta aiheuttavat kuitenkin.
Tämä suhteeni pelkoon on sen verran mielenkiintoinen ja loppupeleissä suhteellisen vähän käsittelemäni asia, että tähän aioin seuraavaksi pureutua oikein kunnolla. Olisi kiva jos joku kertoisi omia kokemuksiaan pelkoon liittyen, niin ehkä saisin itsekkin aukaistua noita omia tunnelukkojani taas hieman. No näillä miettein taas eteenpäin. Hyvää viikonloppua kaikille..
Omalla kohdallani nyt mietittynä, ihmettelen sitä miksi kasvoin siihen ajatusmalliin, ettei keneenkään voinut luottaa. Lapsuuteeni liittyi ihmisiä, joihin olisi voinut luottaa mutta toisaalta nyt miettien ilmeisesti nuo ihmiset olivat sillä tapaa käyttäytyviä silloin, etten uskaltautunut heihin turvaamaan. Toisaalta lapsuuteni olot olivat sellaiset, että koin pelkoa hyvinkin voimakkaasti useissa eri tilanteissa. Pelkäsin alkaa nukkumaan. Pelkäsin mennä kouluun, jos kaverit kiusaisivat ja opettaja pakottaisi syömään. Pelkäsin tulla koulusta. Pelkäsin sitä ja pelkäsin tätä. Oikeastaan nyt itse vanhempana miettien, teinkö itse lapsuudessa väärin, kun en puhunut kenellekkään mitään peloistani. Vai tekikö sen hetken aikuiset väärin, kun eivät minulta sellaisesta kysyneet. En tiedä. Lähinnä tässä hetkessä mietin ainoastaan sitä, että ehkä kuitenkin nuo jo tuonaikaiset pelot ovat osaltaan kasvaneet kiinni minuuteeni siten, että ne vielä edelleenkin aiheuttavat minulle ahdistusta, toisella tapaa kuin silloin, mutta aiheuttavat kuitenkin.
Tämä suhteeni pelkoon on sen verran mielenkiintoinen ja loppupeleissä suhteellisen vähän käsittelemäni asia, että tähän aioin seuraavaksi pureutua oikein kunnolla. Olisi kiva jos joku kertoisi omia kokemuksiaan pelkoon liittyen, niin ehkä saisin itsekkin aukaistua noita omia tunnelukkojani taas hieman. No näillä miettein taas eteenpäin. Hyvää viikonloppua kaikille..
tiistai 29. maaliskuuta 2011
Beautiful Blogger awards
Kiitokset Reflection tästä palkinnosta. Hieman häpeillen laitan tätä vasta nyt jakoon. No sitähän sanotaan, että parempi myöhään, kun ei milloinkaan.
Siis tämä kyseinen tunnustus on tarkoitus jakaa seitsemälle blogille ja palkinnon saajan tulee kertoa seitsemän asiaa itsestään, joten pitkän tuumailun jälkeen tässä tulee..
Timolan erilainen elämä
Masentava maailma
Muurin tällä puolella - ja pysyy
Punchline
Tytöntekijä - poikasyli
Johanneksen saatto
Helinää
Sen kummemmin selittelemättä, olen tykännyt edellä olevista. Palkinnon voi poimia alta omaan blogiinsa..
..ja ne seitsemän asiaa minusta on varmaan tullut esiin senkin seitsemän kertaa näistä minun raapusteluista, mutta heitän niitä tässä jossain välissä, niin tulee tehdyksi, kuten palkinnon myöntämisessä märitellään.
Siis tämä kyseinen tunnustus on tarkoitus jakaa seitsemälle blogille ja palkinnon saajan tulee kertoa seitsemän asiaa itsestään, joten pitkän tuumailun jälkeen tässä tulee..
Timolan erilainen elämä
Masentava maailma
Muurin tällä puolella - ja pysyy
Punchline
Tytöntekijä - poikasyli
Johanneksen saatto
Helinää
Sen kummemmin selittelemättä, olen tykännyt edellä olevista. Palkinnon voi poimia alta omaan blogiinsa..
..ja ne seitsemän asiaa minusta on varmaan tullut esiin senkin seitsemän kertaa näistä minun raapusteluista, mutta heitän niitä tässä jossain välissä, niin tulee tehdyksi, kuten palkinnon myöntämisessä märitellään.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Peloista vapautuminen vol. 1
Olen tässä viime aikoina kelaillut enemmälti sitä, kuinka vielä parisen vuotta takaperin, elin jatkuvien sosiaalisten palkojen alla. Oikeastaan olen nyt miettinyt sitä, kuinka olen koko elämäni matkannut peläten jotakin suunnattomasti. Milloin ihmisiä, milloin itseäni, milloin mitäkin. Tänään en enää jaksa pelätä. Oikeammin olen huomannut väsyneeni pelkäämään tapahtumattomia asioita tai tilanteita siinä määrin, että olen opetellut luottamaan johonkin. Tuosta jostakin on tullut tärkeä työväline pelon kohtaamiseen. Onneksi tässä hetkessä noita pelkoa tuovia tilanteita on kovin vähän, vaikka samankaltaisia tilanteita joita vielä aikaisemmin pelkäsin kuollakseni, on nyky hetkessä jatkuvasti, silti en pelkoa enää niistä johtuen juuri tunne.
Siitä syystä on ehkä hyvä palata hieman aikaa taaksepäin ja prosessoida sitä, mitä olen pelännyt. Toisaalta olen viime päivät miettinyt myös sitä, kuinka hyvänä olen aikaisemmin kirjoittamisen kokenut apuvälineenä elämässä, joten osaltaan siitä johtuen päätin alkaa myös näitä pelkotilojani purkamaan täällä atomeiksi. Siitä johtuen otsikossa on vol. 1 sillä tähän tulee piakkoin jatkoa, uskoakseni osia vielä lukematon määrä, siis jos sen suhteuttaa siihen määrään, jota peko on elämässäni vieraillut. Mutta tässä nyt tällainen eräänlainen alustus asiaan. Pelko on kuitenkin vain tunne, siinä missä onnellisuuskin. Kaikki riippuu siitä, minkälaisen tilan sille elämässään antaa. Voisi jopa sanoa, että jos ihminen antaa pelolle vallan, se hallitsee pian koko elämää. Aivan samoin, jos ihminen antaa itselleen luvan tulla onnelliseksi, hän ennenpitkää huomaa olevansa.
Näillä aatoksin. Kohta alkaa matkani pelon valtakuntaan. Onneksi siellä voi tänään vain vieraillen piipahtaa, tarvitsematta pelätä jäävänsä sinne elinkautisvangiksi.
Siitä syystä on ehkä hyvä palata hieman aikaa taaksepäin ja prosessoida sitä, mitä olen pelännyt. Toisaalta olen viime päivät miettinyt myös sitä, kuinka hyvänä olen aikaisemmin kirjoittamisen kokenut apuvälineenä elämässä, joten osaltaan siitä johtuen päätin alkaa myös näitä pelkotilojani purkamaan täällä atomeiksi. Siitä johtuen otsikossa on vol. 1 sillä tähän tulee piakkoin jatkoa, uskoakseni osia vielä lukematon määrä, siis jos sen suhteuttaa siihen määrään, jota peko on elämässäni vieraillut. Mutta tässä nyt tällainen eräänlainen alustus asiaan. Pelko on kuitenkin vain tunne, siinä missä onnellisuuskin. Kaikki riippuu siitä, minkälaisen tilan sille elämässään antaa. Voisi jopa sanoa, että jos ihminen antaa pelolle vallan, se hallitsee pian koko elämää. Aivan samoin, jos ihminen antaa itselleen luvan tulla onnelliseksi, hän ennenpitkää huomaa olevansa.
Näillä aatoksin. Kohta alkaa matkani pelon valtakuntaan. Onneksi siellä voi tänään vain vieraillen piipahtaa, tarvitsematta pelätä jäävänsä sinne elinkautisvangiksi.
perjantai 18. maaliskuuta 2011
Kiitollisuus saadusta hyvästä
Viime aikoina olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että toisaalta kiireestä on tullut jo niin rutiinia, että väkisin välillä tulee miettineeksi asioita siinä samalla kaiken kohelluksen keskellä.
Olen jälleen kokenut käsittämätöntä kiitollisuutta kulunutta viittä vuotta ajatellen. Oikeasti ihmettelen sitä, kuinka asiat voivat järjestyä näin. Vaikkei kaikki asiat sujuisikaan, kuten itse tuppaan ajatella niiden olevan parhaiten näin tai noin, niin ei minulla ole kyllä mitään järkeä päässäni, jos tässä tilanteessa olisin edes jollain tapaa esittävinäni kiittämätöntä.
Jotenkin viime aikoina taas olen pohtinut sitä, kuinka voisin parhaiten ihmisille jakaa tätä ilmaiseksi saamaani hyvää. Olen jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa, joille puhun omista kokemuksistani. Pyrin joka päivä pistämään itseni likoon 110 prossaisesti perheeni parissa. Käyn säännöllisesti kolmesti viikossa ryhmissä ja olen kirjoitellut aina sopivan tilaisuuden sattuessa omia ajatuksiani myös tänne nettiin. Silti minulla on olo, että minun pitäisi pystyä tekemään enemmän. Aivan liikaa on ihmisiä, jotka ovat omien ennakkoluulojensa vankina tänäkin päivänä, eivätkä tiedä mitään siitä, kuinka ihanaa elämä voi oikeasti olla. No minä pyrin tekemään oman pienen osuuteni siinä joka päivä, että ainakin ne viitisenkymmentä ihmistä, joita minä aikaisemmassa elämässäni teoillani vahingoitin, saisivat nyt edes hieman kokea parempaa, kuin mitä silloin. En tiedä, haluaisin auttaa ihmisiä, ihan rehellisesti käsi sydämellä, täysin pyynteettömästi, ilman mitään vaateita mistään. En vain tiedä, miten sitä parhaiten omassa elämässäni toteuttaisin. Joskus tunnen ääretöntä voimattomuutta siitä, että minulle on suotu niin paljon hyvää, enkä minä voi antaa kuin näin vähän. No kaikella aikansa, ehkä vielä jokin päivä voin tehdä enemmän. Sitä odotellessa, nyt yöunille, että jaksaa aamulla jälleen koulunpenkille.
Aurinkoisia kevätpäiviä, rakkaat kanssamatkaajat. Voikaa hyvin..
Olen jälleen kokenut käsittämätöntä kiitollisuutta kulunutta viittä vuotta ajatellen. Oikeasti ihmettelen sitä, kuinka asiat voivat järjestyä näin. Vaikkei kaikki asiat sujuisikaan, kuten itse tuppaan ajatella niiden olevan parhaiten näin tai noin, niin ei minulla ole kyllä mitään järkeä päässäni, jos tässä tilanteessa olisin edes jollain tapaa esittävinäni kiittämätöntä.
Jotenkin viime aikoina taas olen pohtinut sitä, kuinka voisin parhaiten ihmisille jakaa tätä ilmaiseksi saamaani hyvää. Olen jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa, joille puhun omista kokemuksistani. Pyrin joka päivä pistämään itseni likoon 110 prossaisesti perheeni parissa. Käyn säännöllisesti kolmesti viikossa ryhmissä ja olen kirjoitellut aina sopivan tilaisuuden sattuessa omia ajatuksiani myös tänne nettiin. Silti minulla on olo, että minun pitäisi pystyä tekemään enemmän. Aivan liikaa on ihmisiä, jotka ovat omien ennakkoluulojensa vankina tänäkin päivänä, eivätkä tiedä mitään siitä, kuinka ihanaa elämä voi oikeasti olla. No minä pyrin tekemään oman pienen osuuteni siinä joka päivä, että ainakin ne viitisenkymmentä ihmistä, joita minä aikaisemmassa elämässäni teoillani vahingoitin, saisivat nyt edes hieman kokea parempaa, kuin mitä silloin. En tiedä, haluaisin auttaa ihmisiä, ihan rehellisesti käsi sydämellä, täysin pyynteettömästi, ilman mitään vaateita mistään. En vain tiedä, miten sitä parhaiten omassa elämässäni toteuttaisin. Joskus tunnen ääretöntä voimattomuutta siitä, että minulle on suotu niin paljon hyvää, enkä minä voi antaa kuin näin vähän. No kaikella aikansa, ehkä vielä jokin päivä voin tehdä enemmän. Sitä odotellessa, nyt yöunille, että jaksaa aamulla jälleen koulunpenkille.
Aurinkoisia kevätpäiviä, rakkaat kanssamatkaajat. Voikaa hyvin..
tiistai 22. helmikuuta 2011
Viisi vuotta sitten..
..join viimeisimmän humalani. Sen jälkeen ei ole tarvinnut pulloa aukaista, onneksi. Melkoisella varmuudella se tietäisi samaa, kuin varaisi itselleen hautapaikan ja järjestelisi omat hautajaisensa, sen verran hurjaa vauhtia päihteiden käyttöni paheni, ennen raitistumistani.
Luojalle kiitos, ettei enää ole tarvinnut kaivata humalaa. Ei vain ole tehnyt mieli, vaan elämä on tuonut eteen erilaisia polkuja, joita kulkien, elämä on alkanut kantaa. Silloin ei päihteiden tuomaa pakotietä enää tarvitse.
Tietysti nyt mietittynä voin rehellisesti myöntää sen, että melkoisen määrän työtä on itsensä kanssa saanut tehdä, että tähän hetkeen ja näin taasapainoiseen elämään on tullut. Onneksi tuota työtä ja taivalta ei ole tarvinnut tehdä yksin. Yksin en olisi kertakaikkiaan jaksanut. Kuten varmasti jokainen tietää, kovin moni päihdeongelmainen ei orjuuttavasta riippuvuudesta yksin eroon selviä. Oma voimattomuutensa tulee kohdata yksin ja sen jälkeen antautua autettavaksi, tekemään omaa osuuttaan asioissa ja loppu hoituu kyllä.
Ihmeellisen kirkkaasti kuitenkin mielessäni on tuo viimeinen nousuhumala. Päivälleen viisi vuotta sitten, tiesin kahden päivän päästä joutuvani lähtemään pakon edessä päihdekuntoutukseen, muuten lapset olisi otettu huostaan. Kuten jo monesti olen kirjoituksissani todennut, onneksi tuo pakote oli, muuten tuskin olisin enää hengissä. Muistan selvästi sen, kuinka rakkaan vaimoni kanssa sovittiin, että voin juoda ns. jäähyväis six-packin olutta, samalla Suomi-USA olympiajääkiekkoa seuraten. Tavoistani poiketen, tuona iltana join hillityn sievästi, vaikka silti tuon illan hintana oli anopin uuden karhea matka-tv, joka siinä leijona huumassa onnistui jostain kumman syystä horjahtamaan lattialle tuohoisin seurauksin, no tekevälle sattuu ja rapatessa roiskuu :)
Tänään on muutoinkin muistoja nostattanut päivä. Isäni olisi tänään täyttänyt 60 vuotta, siis jos viina ei olisi häntä vienyt vajaa viisi vuotta sitten vienyt. Rauha hänen sielulleen. Surullista hänen kohtalossaan on se, että vasta hänen kohtalonsa jälkeen allekirjoittanut heräsi todellisuuteen siitä, kuinka itsellenikin voisi käydä, jos en alkaisi jotakin tehdä toisin.
Kuten todettua, pitkä matka on tuosta päivästä tullut tehdyksi, mutta tänään tuo matka jatkuu edelleen päivän kerrallaan, onneksi jo hieman kevyimmin askelin. Kaikki on omalla kohdallani kiinni siitä, että olen valmis joka päivä luovuttamaan omavoimaisen taisteluni ja jatkamaan hyväksi havaittujen työkalujen käyttöä, aina tarpeen vaatiessa toisiin ihmisiin turvautuen. Tällä tavoin jatkaessani, tiedän jo ettei minun voi käydä kuin hyvin. Kiitokset yhteisestä matkasta kanssamatkustajat. Jatketaan taivallusta..
Luojalle kiitos, ettei enää ole tarvinnut kaivata humalaa. Ei vain ole tehnyt mieli, vaan elämä on tuonut eteen erilaisia polkuja, joita kulkien, elämä on alkanut kantaa. Silloin ei päihteiden tuomaa pakotietä enää tarvitse.
Tietysti nyt mietittynä voin rehellisesti myöntää sen, että melkoisen määrän työtä on itsensä kanssa saanut tehdä, että tähän hetkeen ja näin taasapainoiseen elämään on tullut. Onneksi tuota työtä ja taivalta ei ole tarvinnut tehdä yksin. Yksin en olisi kertakaikkiaan jaksanut. Kuten varmasti jokainen tietää, kovin moni päihdeongelmainen ei orjuuttavasta riippuvuudesta yksin eroon selviä. Oma voimattomuutensa tulee kohdata yksin ja sen jälkeen antautua autettavaksi, tekemään omaa osuuttaan asioissa ja loppu hoituu kyllä.
Ihmeellisen kirkkaasti kuitenkin mielessäni on tuo viimeinen nousuhumala. Päivälleen viisi vuotta sitten, tiesin kahden päivän päästä joutuvani lähtemään pakon edessä päihdekuntoutukseen, muuten lapset olisi otettu huostaan. Kuten jo monesti olen kirjoituksissani todennut, onneksi tuo pakote oli, muuten tuskin olisin enää hengissä. Muistan selvästi sen, kuinka rakkaan vaimoni kanssa sovittiin, että voin juoda ns. jäähyväis six-packin olutta, samalla Suomi-USA olympiajääkiekkoa seuraten. Tavoistani poiketen, tuona iltana join hillityn sievästi, vaikka silti tuon illan hintana oli anopin uuden karhea matka-tv, joka siinä leijona huumassa onnistui jostain kumman syystä horjahtamaan lattialle tuohoisin seurauksin, no tekevälle sattuu ja rapatessa roiskuu :)
Tänään on muutoinkin muistoja nostattanut päivä. Isäni olisi tänään täyttänyt 60 vuotta, siis jos viina ei olisi häntä vienyt vajaa viisi vuotta sitten vienyt. Rauha hänen sielulleen. Surullista hänen kohtalossaan on se, että vasta hänen kohtalonsa jälkeen allekirjoittanut heräsi todellisuuteen siitä, kuinka itsellenikin voisi käydä, jos en alkaisi jotakin tehdä toisin.
Kuten todettua, pitkä matka on tuosta päivästä tullut tehdyksi, mutta tänään tuo matka jatkuu edelleen päivän kerrallaan, onneksi jo hieman kevyimmin askelin. Kaikki on omalla kohdallani kiinni siitä, että olen valmis joka päivä luovuttamaan omavoimaisen taisteluni ja jatkamaan hyväksi havaittujen työkalujen käyttöä, aina tarpeen vaatiessa toisiin ihmisiin turvautuen. Tällä tavoin jatkaessani, tiedän jo ettei minun voi käydä kuin hyvin. Kiitokset yhteisestä matkasta kanssamatkustajat. Jatketaan taivallusta..
tiistai 18. tammikuuta 2011
Työnhakua. Tupakatta oloa.
Uusi vuosi uudet kujeet. Näinhän sitä sanotaan. Sinällään uusi vuosi ei muuta uutta elämään ole tuonut, kuin sen verran, että yhdensän päivää sitten päätin päivän kerrallaan yrittää erottautua myös tuosta tupakan orjuuttavasta vaikutuspiiristä.
Toisekseen olen alkanut etsimällä etsiä itselleni työpaikkaa. Ei se kaukana sinällään ole ollutkaan, etteikö tässä viimoisinkin palanen elämässä loksahtaisi kohdalleen. Viime viikolla kävin työhaastattelussa, joka meni kyllä kaikinpuolin nappiin, mutta ainoa ongelma asiassa oli se, että kyseiseen tehtävään haettiin ohjelmistosuunnittelun rautaista ammattilaista, jolla olisi oltava viiden vuoden työkokemus alalta. Kun minulla näistä ohjelmisto hommista ei vielä varsinaista työkokemusta löydy, niin minun olisi pitänyt repäistä koodaustestistä täydet pisteen, mikäli olisin tuon kyseisen paikan halunnut. No testi sinällään meni kohdaltani paremmin, kuin itse osasin aavistella, mutta ei silti täysiä pisteitä tässä hetkessä oikein onnistunut saavuttamaan. Ensin asia tietysti hieman harmitti, mutta jo parin päivän päästä ajattelin kuitenkin niin, että olisi tuo ollut aika iso harppaus astua suoraan työelämään, mikäli vaatimustaso työtehtävissä olisi edellyttänyt jo valmiiksi usean vuoden kokemuksen asioissa. No asioilla on taipumus järjestyä, joten odottelenkin tässä jo toista haastattelua, jossa kyseinen positio olisikin itselleni jo haasteellisuudeltaan huomattavasti sopivampi, kyseessä kun on ohjelmistosuunnittelijan pesti, jossa voisin aloittaa tämän hetkiseltä tasolta, opetellen asioita käytännössä sitten aina tehtävien edetessä. Kaikki järjestyy, siihen uskon. mikäli tässä hetkessä töitä ei siunaannukkaan, silläkin on tarkoituksensa. Itselläni kun kuitenkin on vielä noita opintoja vajaa 1,5 vuotta jäljellä, joten kiire sinällään ei ole yhtään mihinkään. Hiljaa hyvä tulee.
No sitten tämä tupakan polttamisesta eroon pääsy. Ensimmäiset päivät menivät kovin helposti. Sitten oli muutama vaikeampi päivä ja tässä hetkessä päivät kuluvat kohtuullisen pienellä taistelulla. Tänään teki mieli hieman, eilen ei ollenkaan. Luovuttamisen opettelua tässäkin asiassa harjoitetaan ja uskon tämänkin riippuvuuden hellittävän, kun itse olen valmis tästä riippuvuudesta kokonaan luopumaan. Aina kun ajatuksiin eksyy sellaista kuin "Olisihan se kiva..", niin samalla aletaan taistella asian kanssa. Kun taas toisena hetkenä miettii koko asiasta, tyyliin " On se kiva olla polttamatta.." niin tuo ajatustapa kantaa, eikä taistelua tarvi harjoittaa. Tietysti tämäkin muutos elämässä ottaa aikansa, kuitenkin kun tupakkaa on tullut tupruteltua jo yli 20 vuotta. Hiljaa hyvä tulee tässäkin, kuten elämässä yleensä. Hitaasti tapahtuvat muutokset ovat pysyvämpiä, kuin hetken hurauksessa tapahtuvat, joten kyllä tämä tästä päivä kerrallaan onnistunee. Tällaisia aatoksia tälle iltaa.
Aurinkoisia päiviä kaikille, toivottelee toipumisentiellä taivaltava "turisti"..
Toisekseen olen alkanut etsimällä etsiä itselleni työpaikkaa. Ei se kaukana sinällään ole ollutkaan, etteikö tässä viimoisinkin palanen elämässä loksahtaisi kohdalleen. Viime viikolla kävin työhaastattelussa, joka meni kyllä kaikinpuolin nappiin, mutta ainoa ongelma asiassa oli se, että kyseiseen tehtävään haettiin ohjelmistosuunnittelun rautaista ammattilaista, jolla olisi oltava viiden vuoden työkokemus alalta. Kun minulla näistä ohjelmisto hommista ei vielä varsinaista työkokemusta löydy, niin minun olisi pitänyt repäistä koodaustestistä täydet pisteen, mikäli olisin tuon kyseisen paikan halunnut. No testi sinällään meni kohdaltani paremmin, kuin itse osasin aavistella, mutta ei silti täysiä pisteitä tässä hetkessä oikein onnistunut saavuttamaan. Ensin asia tietysti hieman harmitti, mutta jo parin päivän päästä ajattelin kuitenkin niin, että olisi tuo ollut aika iso harppaus astua suoraan työelämään, mikäli vaatimustaso työtehtävissä olisi edellyttänyt jo valmiiksi usean vuoden kokemuksen asioissa. No asioilla on taipumus järjestyä, joten odottelenkin tässä jo toista haastattelua, jossa kyseinen positio olisikin itselleni jo haasteellisuudeltaan huomattavasti sopivampi, kyseessä kun on ohjelmistosuunnittelijan pesti, jossa voisin aloittaa tämän hetkiseltä tasolta, opetellen asioita käytännössä sitten aina tehtävien edetessä. Kaikki järjestyy, siihen uskon. mikäli tässä hetkessä töitä ei siunaannukkaan, silläkin on tarkoituksensa. Itselläni kun kuitenkin on vielä noita opintoja vajaa 1,5 vuotta jäljellä, joten kiire sinällään ei ole yhtään mihinkään. Hiljaa hyvä tulee.
No sitten tämä tupakan polttamisesta eroon pääsy. Ensimmäiset päivät menivät kovin helposti. Sitten oli muutama vaikeampi päivä ja tässä hetkessä päivät kuluvat kohtuullisen pienellä taistelulla. Tänään teki mieli hieman, eilen ei ollenkaan. Luovuttamisen opettelua tässäkin asiassa harjoitetaan ja uskon tämänkin riippuvuuden hellittävän, kun itse olen valmis tästä riippuvuudesta kokonaan luopumaan. Aina kun ajatuksiin eksyy sellaista kuin "Olisihan se kiva..", niin samalla aletaan taistella asian kanssa. Kun taas toisena hetkenä miettii koko asiasta, tyyliin " On se kiva olla polttamatta.." niin tuo ajatustapa kantaa, eikä taistelua tarvi harjoittaa. Tietysti tämäkin muutos elämässä ottaa aikansa, kuitenkin kun tupakkaa on tullut tupruteltua jo yli 20 vuotta. Hiljaa hyvä tulee tässäkin, kuten elämässä yleensä. Hitaasti tapahtuvat muutokset ovat pysyvämpiä, kuin hetken hurauksessa tapahtuvat, joten kyllä tämä tästä päivä kerrallaan onnistunee. Tällaisia aatoksia tälle iltaa.
Aurinkoisia päiviä kaikille, toivottelee toipumisentiellä taivaltava "turisti"..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)