Vapautta

 

 

 

Joskus oma mieli voi olla vankila.

Kuten aikaisemmin olen jo useaan otteeseen kirjoittanut, olen siis elämässäni pelännyt äärettömän paljon erilaisia asioita. Paniikkihäiriöni rajoitti elämääni kaikkiaan yli 15 vuoden ajan. Ihmisellä, joka tuosta sairaudesta kärsii, mielikuvitus on yksi pahimmista vihollisista, se kun kokoajan ruokkii oireilua mitä ihmeellisimmin kauhukuvin, mitä erilaisimmista asioista ja tapahtumista. Luojalle kiitos, saan tässä hetkessä elää tuosta sairaudesta vapaana ja se onkin kaiken muun ohessa sellainen siunaus elämässäni, ettei kiitollisuuden löytäminen tässä hetkessä elämääni ole kovinkaan vaikeata.

 

Elämänpolulle sisältyy mitä erilaisempia haasteita, joiden tarkoituksen tulemme ymmärtämään vasta jälkeenpäin.Luonto on toiminut minulle viimeaikoina paikkana, josta ammennan energiaa ja eräänlaista rauhaa elämääni. Aina ei ole näin ollut. Kärsiessäni erilaisista pelkotiloista, yksi noista peloista oli juuri erilaisissa paikoissa liikkuminen. Toisaalta pelkäsin ihmisiä, mutta toisaalta painajaismaisinta oli olla yksin. Takerruin ripustautuen ihmisiin, luulotellen kuolevani jäädessäni yksin. Osaltaan tuosta vaivasta johtuen, annoin ihmisten kohdella minua paikoitellen kuin koiraa, tarvitsinhan noita ihmisiä pitämään minut järjissäni. Jäädessäni yksin konkreettinen tunne oli pakokauhu, joka muuttui lamaannuttavaksi paniikiksi, joka esti minua tekemästä yhtään mitään. Pahimmillaan tuo pelko ei tarvinnut edes erillistä ärsykettä, vaan kytkeytyi päälle kuin automaattisesti, ilman että olosuhteilla olisi ollut siihen minkäänlaista vaikutusta.

 

Ymmärrän tarvinneeni kaikki nuo kivet polullani, osatakseni tänään kiertää ne.
Toisaalta juuri tästä suunnattomasta pelosta johtuen, tulin lähteneeksi polulle, jonka varrelta olen löytänyt palasia eheyttävästä, hyvää tekevästä luottamuksesta suhteessa itseeni, toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen jumalaan. Ilman tuota luottamusta, harhailisin yhä tuolla jossain vailla suuntaa tai päämäärää. Tänään sen sijaan elämälläni on suunta ja päämäärä.

 

Joskus tie saattaa vaikuttaa karulta, mutta tärkeintä on se että se kantaa askeltaessani sillä..

Aloittaessani raittiin elämän etsinnän, en villeimmissäkään kuvitelmissani uneksinut eläväni elämää ilman tuota suunnatonta pelkoa. Olihan se jo kasvanut ajanmyötä kiinni minuuteeni. Kun tuota tunnetta alkaa paeta päihteisiin, luulee ettei siitä koskaan enää pääse irti, saati että voisi kuvitella kohtaavansa elämänsä ilman noita päihteitäkään. Niistä kun ajanmyötä tulee eräänlainen lääke. Surullista siinä, että tuo lääke itseasiasa päinvastoin ruokkii tuota pelkoa, lisäten sitä vain kokoajan.

 

Tällä tiellä kulkiessani, minun ei voi käydä kuin hyvin.
Kun minut ohjattiin raittiuden tielle, kuvittelin että elämältäni nyt viimeistään katoaa pohja, niin suurta pelko suhteessa kaikkeen muutokseen oli. Silti, uskaltautuessani kohtaamaan noita pelkoja, olen tullut todenneeksi sen, että juurikin raittius on minun kohdallani tae siitä, että voin näitä pelkojani kohdata ja sen myötä niistä myös vapautua

 

Tänään elämä on kuin viljapelto. Täynnä satoa, joka odottaa korjaajaansa.
Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä. Luojan kiitos ettei. Ymmärrän tänään nimittäin sen, että mikäli olisin illalla nukahtanut tuohon pelon tunteeseen, herätäkseni aamulla siitä vapaana, ei pääni olisi kestänyt tuota äkillistä muutosta. Sen sijaan, hitaasti ajan kanssa tapahtuneena, tuosta muutoksesta on rakentunut pysyvä. Aivan kuten raittiista elämäntavastanikin. Tänään olen äärimmäisen kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse enää paeta elämää, saati itseäni, vaan voin kohdata molemmat pystyssäpäin.

 

Raittius on polku, joka vie minua kohti parempaa huomista.On käsittämätön tunne ihmiselle joka vielä joitain vuosia sitten lamaantui pelkästä ajatuksesta että pitäisi liikkua kotoaan johonkin, kun tässä hetkessä saa liikkua ympäriinsä, nauttien erilaisten paikkojen ja ihmisten kohtaamisesta. Kuluneena parina viikkona olen saanut liikkua. Pyörän ja auton mittareihin on kertynyt yhteensä kohta 4000km ja maisemien vaihtuessa, aina hetkittäin pysähdyn toteamaan kiitollisena sen, kuinka suuri siunaus tämä vapaus minulle on. Ilman raittiutta, minulla ei olisi mitään. Ei edes elämää.

Projektina kirja.

 

Itsetutkailun kautta voin katsoa menneisyyteen rauhallisin mielin.

Minulla on ollut raitistumisen alkutaipaleelta haaveena kirjoittaa omista seikkailuistani kirja, pyrkiäkseni osaltaan tällä tavoin jakamaan toivoa vielä samaisten ongelmien kanssa painiville ihmisille.

Suuruuden hulluna alkoholistina, tietysti alun alkaen olen kuvitellut kirjoittavani mahtieepoksen, jota myydään miljoonittain. :D

Onneksi ajan myötä ajatukset tasoittuvat, muotoutuen omaan kokooni sopivaksi. Nyt päätin aloittaa kirjoittamisen sillä ajatuksella, että kasaan tarinani kirjaksi, julkaistiin sitä sitten eli ei. Jos ei muuten, niin toteutan projektini loppuun omakustanteena.

Tänään alkaessani kirjoittaa oli todella mukava huomata tekstin sojuvan tietokoneen näytölle kuin itsekseen. Muulla tavoin kun tätä kohdallani tuskin voisikaan toteuttaa. Se tämä lapsiperheen arki kun näin kesällä varsinkin on sen verran hektistä, ettei 100 prosenttista keskittymistä asioihin voi olla vaatimassakaan.

Onnistuin raivaamaan itselleni tunnin rauhallista aikaa ja kuinka ollakkaan yli 22000 merkkiä naputtautui koneen näytölle. Ihme sinällään on se, kuinka paljon sellaista asiaa, mistä en muistanutkaan tuli kirjailtua, minulla kun on jo jonkin kerran tullut suusanallisesti tämä elämäntaipaleeni kerrottua. Kirjoittaminen jäsentää ajatuksia, olenhan sen jo moneen kertaan näissä blogipostauksissani todentanut.

Parasta tässä hommassa on kuitenkin se, että olen tätä prokkista suunnitellut jo kauan, enkä oikein koskaan ole osannut saattaa päätökseen. Edellisen rykäyksen päättyessä erään kustantamon ilmoitukseen, ettei silloinen ajakohta tai kirjani sisältö sellaisenaan kantaisi heidän julkaisuissaan. Tuosta on aikaa varmasti kohta 5 vuotta, enkä enää ajattelisi samalla tavoin kuin vielä tuolloin ajattelin: "PITÄKÄÄ TUNKKINNE!!" :)

Nyt huomaan kirjoittavani paljon rennommalla asenteella, ilman minkäänmoista suorituspainetta. Se miksi tästä täällä kirjoitan ja haluan tätä täällä mainostaa, johtuu vain siitä yksinkertaisesta syystä, etten nyt tätä jättäisi puolitiehen. Hieman haastetta asetin kuitenkin itselleni siinä, että kokonaisuuden tulisi olla valmiina elokuun alkuun mennessä, lähinnä antaakseni sen itselleni 40-vuotis lahjaksi. No tietty sillä varauksella, että Luoja minulle siihen asti elinpäiviä suo, ilman sen suurempia elämän mullistuksia.

Mutta siis, tervetuloa seuraamaan projektini etenemistä. Kuukausi siis aikaa näpytellä kasaan sellaiset about 250 sivua tekstiä. Tänään siis kasassa tasa 10, joten pitkä matka alkaa, mutta askelittain.

Kirjailen tänne sitten väliaika tietoja, sitä mukaan kun ehdin. Kaikki tsemppaukset otetaan avosylin vastaan.

Taistelun tauottua.

Taistelun tauottua, luonto alkaa versoa uutta elämää.

Voi luoja, että ihmislapsen pitää olla itsepäinen. Vaikka elämä on osoittanut minulle jo lukemattoman monta kertaa sen, etten kykene hallitsemaan elämäni tapahtumia, silti tasaisin väliajoin huomaan taas tulleeni päätepisteeseen. Paikkaan, jossa henkinen tuska on kasvanut kyllin suureksi, jotta tulen todenneeksi sen, etten yksin kykene tekemään enää asioille yhtikäs mitään. Luulisi jo seitsemännenkymmenennen kerran opettaneen jotakin, mutta ei. Yhä edelleen, hieman kylläkin aina eri asioissa, mutta kuitenkin, yritän viimeiseen hengenvetooni asti järjestellä elämäni palapeliä sitkeästi ja tuumaakaan periksi antamatta itsepintaisesti yksin.

Onnekseni taas kerran voin todeta voittaneeni tuon taistelun. Toisaalta voinekko tätä voitoksi kutsua, mutta kuitenkin. Olen jo monet kerrat täällä kirjoitellut tuosta talouteni kaoottisuudesta, kiitos yrittäjyyden sekä itsepäisen yksinään taistelun. No tässä kohtaa huokaisen todella, todella syvään. Tänään, juuri tällä päivämäärällä, sain allekirjoitettua ostopalvelusopimuksen sen päihdekuntoutusyksikön kanssa, jossa nyt kohta parisen kuukautta satunnaisesti olen käynyt ryhmiä ohjaamassa. Tämän päiväinen palaveri takaa nimittäin sen, että heinäkuun loppupuolella saan alkaa tehdä säännöllisesti töitä tuolla ja lisäksi suunnitteilla on muitakin prokkiksia allekirjoittaneen kontolle, joten josko nyt vihdoin voisin luovuttaa ja antaa elämän ohjailla.

Ette muuten usko, kuinka helpottavaa reilun vuoden henkisen helvetin jälkeen on todeta saavansa tehdä vihdoinkin töitä. Vielä kun nuo työt ovat juuri sitä mitä sisällä sydämessäni koen haluavani tehdä. Kun aamulla olen starttaillut moottoripyörääni puoliseitsemän, ajellakseni 100km matkan työpaikalleni, en yhtään kertaa ole ajatellut sen olevan raskasta, vaan päinvastoin harvasen aamu miettinyt sitä, että olkoonkin että matkoissa kuluu yhteensä kolmisen tuntia päivässä, niin silti haluan tätä mahdollisuuksien mukaan elääkseni tehdä.

Toisaalta tämä on ihanne tilanne siinä, että olenhan samankaltaista hommaa tehnyt jo vuosien ajan, lähinnä kylläkin silkasta auttamisen tarpeesta, vapaaehtoisena, joten nyt kun siitä vielä maksetaan, niin mikäs tässä on melskatessa.

Toisaalta olen huomannut jo tässä lyhyehkössä ajassa itse kasvaneeni ihmisenä, mitä tuohon kyseiseen pestiin tulee. Osaan suhtautua tuolla asiakkaina oleviin ihmisiin siten, että kohtaan heidät aidosti ihmisinä, ilman minkäänlaista ennakkoasettelua ja toisaalta startatessani kotimatkalle päivän päätteeksi, pystyn vajaan puolentoista tunnin kotimatkalla jäsentämään päivän tapahtumat siten, ettei minun tarvitse niitä enää kotona sen enempää pohdiskella. Aikaisemmin ärettömän läheisriippuvaiselle ihmiselle tämä on varsin oiva esimerkki siitä, että toipumista tapahtuu myös tällä osa-alueella.

Mutta nuo ihmiset tuolla. Voi luoja että minä monesti mietin töissä ollessani sitä, miksi ihmiset joutuvat tahtomattaan elämässä pakenemaan elämää ja itseään päihteisiin. Toisaalta kun omaan vahvan oman kokemukseni asioissa, ymmärrän heitä kyllä, mutta samalla toivoisin voivani tehdä oman osuuteni asioissa siihen, että meillä Suomessa panostettaisiin nykyistä enemmän kyseisten ongelmien kanssa painiviin ihmisiin. Siellä nimittäin on aivan käsittämätön pontentiaali käyttämättömänä. Uskomattoman hienoja ihmisiä olen jo tässä matkani varrella, niin vapaaehtoisena, kuin sittemmin työrintamalla saanut kohdata.

Ymmärrän kuitenkin olevani voimaton suhteessa omiin kuin toistenkin riippuvuuksiin nähden, yksin. Juuri sen vuoksi en yritäkään yksin, vaan annan oman panokseni yhteiseen taisteluun, jossa jokainen päihteiden orjuudesta vapautuva ihminen on osoitus siitä, että hyvä vaikuttaa ja voittaa lopulta. Ne ihmiset, jotka syystä tahi toisesta näistä karmeista sairauksista eivät onnistu ainakaan vielä irtaantumaan, ovat silti saaneet ainakin hetken kokea aitoa välittämistä, joka varmasti jättää heihin jokaiseen ikuisen jälkensä. Mistä tiedän? Siitä, että jokainen ihminen joka on tielleni elämässä eksynyt, on jollain tasolla vaikuttanut minuunkin.

Veikko Lavia siteenratakseni:

Ihmisiä on kuin muurahaisia,
ne loputonta polkuansa taivaltaa.
On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia,
niin ettei heitä toisistaan voi eroittaa.
Kurkistaa jos voisi sielun syvyyteen,
niin kahta samanlaista eipä ois.
Ken katsoo kauneuteen eikä hyvyyteen,
häneltä monta ystävyyttä jääkin pois.

Jokainen ihminen on laulun arvoinen.
Jokainen elämä on tärkeä.
Jokainen ihminen vain elää hetken sen,
sen minkä kohtalo on hälle määräävä.

Nyt kiitollisin mielin keskittymään viikonloppuun. Tiedossa lasten kanssa kirmailua sekä pihatöitä. Voisinko enempää pyytää. :)

Tavallisen ihmisen, tavallista elämää

Elämä tavallisimmillaan on täynnä pieniä hyvä asioita

Kuten aikaisemmassa kirjoituksissani olen tainnut mainita, opiskelen toista vuotta Tommy Hellstenin Ihminen tavattavissa -mentor koulutuksessa.

Nyt alkuviikosta, parin lähiopiskelupäivän aikana sain kouluttajaltani sellaisen kultakimpaleen pureskeltavaksi, joka oli niin timantin kova, että ensin se rikkoi minut totaalisesti, siis henkisellä tasolla. Kaksi koulutuspäivää olivat kohdallani henkinen helvetti, josta taas kerran, jo muutaman päivän etäisyydellä voin kiitollisena käsi sydämellä saaneeeni elämääni äärettömän tärkeän palasen oman minuuteni palapeliin.

Tavallisen ihmisen elämä. Mitä se kohdallani voisi tarkoittaa. Ihmiselle joka koko ikänsä on kuvitellut olevansa jollain tavoin erilainen, erikoinen tai muutoin massasta erottuva, tavallisuus on kuin kirosana, jota aina olen inhonnut.

Nyt tässä hetkessä pohtiessani asiaa, tavallisuus onkin jotakin sellaista jota huomaan aina tavoitelleeni, mutta toisaalta jonka jos ei muutoin niin omalla käyttäytymiselläni pitänyt todella kaukana itsestäni. Nyt, kiitos armottoman henkisen ja fyysisen väsymyksen, olen enemmän kuin halukas katsomaan mitä tavallinen elämä, tavallisena kuolevaisena minulle voisikaan antaa.

Olen taistellut läpi elämäni, yrittäen olla jotakin spesiaalia. Tänään, tässä hetkessä ymmärrän sitä olevani pelkällä olemassaolollani. Miksi siis sitten olen niin loputtomaan väsymykseen asti tavoitellut jotakin suurta.

Suurin syy nyt mietittynä on lapsuuden kokemuksissani. Koin jo hyvin varhain, etten omana itsenäni tulisi riittämään kenellekkään, vähiten itselleni. Tuosta sai alkunsa loputon itsensä ruoskinta, jolle ei näyttänyt tulevan loppua ennen kuin tuo taistelu tappaisi minut. Niin tahi näin, aina olisin häviävä osapuoli.

Sen vuoksi juuri nyt, olen äärimmäisen kiitollinen kouluttajalleni sekä ryhmälleni tuolla koulussa. Heidän opastuksellaan olen tässä hetkessä miettimässä äärimmäisen sisäisen rauhan vallitessa sitä, kuinka kaikki taistelu on kohdaltani tauonnut. Eipä silti, en olisikaan enää jaksanut taistella.

Nyt sen sijaan alan rakennella oman elämäni palapeliä siitä lähtökohdasta, että ensin pidän huolen omista perustarpeistani, ennen kuin alan esimerkiksi leikkiä jotain supersankaria, joka liitelee edestakas viitta hulmuten pelastamassa maailmaa. Voi pojat että minä olen liidellyt. Itseasiassa niin paljon, että oma kirjava pyjamani on jo loppuunpalanut kaikesta tuosta edestakas lentelystä. Nyt on siis aika pysähtyä kokonaan. Sain kouluttajaltani lisäksi vinkin työkaluun, jonka avulla alan opetella terveellä tavoin pitämään huolta itsestäni. Ohessa linkki Maslowin tarvehierarkian pyramidiin, josta joskus olin kyllä kuullut, mutta mihin en koskaan aikaisemmin ollut törmännyt. Tuota pyramidia tarkastellessani minut valtasi ääretön suru. Minun pyramidini kun on pää alaspäin. Eli olen yrittänyt niin ankarasti puhtaasta kiitollisuudesta auttaa toisia ihmisiä, etten enää ole muistanut pitää huolta omista tarpeistani. Yhä edelleen yrittäen siis antaa jotakin sellaista mitä minulla itselläni ei edes ole. Tästä syystä väsyttäen itseni totaalisesti.

Tämä auttaminen kohdallani alkoi puhtaasti tarpeesta auttaa muita. Muuttuen ajanmyötä motiiveiltaan aivan joksikin muuksi. Minä nimittäin aloin addiktina paeta väärällä tavoin elämääni tuohon loputtomaan auttamiseen, samalla kuin voimattomana sivusta seuraten oman elämäni hidasta rappeutumista. Enää en ole voimaton. Enää minun ei ole pakko yrittää auttaa, saati olla jotakin erikoista. Olen minä. Se riittäköön.

Ihmiselle jolla ei koskaan ole ollut tervettä itsetuntoa, saati minkäänlaista omanarvontuntoa, tuo auttamisesta saatu palaute on kaksiteräinen miekka. Toisaalta palaute hivelee itsetuntoa, vaikkei se sitä aidosti rakennakkaan, vaan kasautuu egoni päälle, samalla toisaalta imien minua syvemmälle katkeruuteen, koska oma elämäni siinä samalla pikkuhiljaa murenee. En enää jaksanut antaa kenellekkään mitään, vaikka sisimpäni huuti sitä tarvetta yhä edelleen olevan.

Tänään keskityn etsimään tavallista itseäni. Tavallista elämää. Tässä hetkessä se tarkoittaa yksinkertaisemmillaan sitä että teen aivan tavallisia arkisia askareita, viettäen aikaa perheeni sekä ystävieni kanssa, antaen muun maailman matkata omalla painollaan eteenpäin. Kukaan tuskin kuolee, vaikken jatkuvasti olisikaan käytettävissä heijastamaan toisen ihmisen tarpeita hänelle itselleen. Nyt haluan ensimmäistä kertaa elämässäni olla terveellä tavalla itsekäs, pyytäen ennemmin apua itse, kuin olemalla tarjoamassa sitä.

Tämän ajatuksen saattelemana, lähden ulos auringonpaisteeseen möyrimään pihaa. Toivottaen pienestä sydämestäni kaikille teille oikein valoisaa ja iloisaa keskikesän juhlaa, eli hyvää juhannusta! Pidetään itsestämme huolta.

Ihmisenä elämisen vaikeus ja ihanuus.

Rakkaus sydämessäni, koen ihmeellisen rauhan.

Olen hyvin pitkälti kiitos vaiherikkaan elämäni, pohtinut todella paljon ihmisenä olemisen vaikeutta. Kuinka vaikeaa onkaan elää ihmisenä ihmiselle.

Minulla elämäni suurimmat ongelmat kiteytyivät muutaman perus ajatusvirheen ympärille. Ensimmäisenä kasvoin käsitykseen, ettei keneenkään voisi koskaan luottaa. Toisaalta tästä johtuen, minusta tuli armoton yksinyrittäjä. Ajattelin, etten koskaan tarvitsisi ketään, vaan voisin rakentaa omannäköiseni elämän ja selvitä siitä totaalisen yksin. En tarvitsisi ketään toista ihmistä. Toisin kävi.

Eläessäni lopulta totaalisessa yksinäisyydessä, keskellä äärimmäistä itsekkyyttä, olin totaalisen toivoton. Tuosta toivottomuudesta alkoi versoa paradoksaalisesti toivo, mutta ensin minun oli suostuttava kohtaamaan oma voimattomuuteni elämään nähden, yksin. Tuon voimattomuuden kohtaamisen kautta alkoi rakentuminen kohti omaa minuutta, jonka rakentumisen kautta huomasin kuin vaivihkaa alkavani lähentyä toisia ihmisiä ja Jumalaa. Tänään seison omilla jaloillani, samalla ymmärtäen olevani oma yksilö, mutta toisaalta ensimmäistä kertaa elämässäni olevani terveellä tavoin riippuvainen muista ihmisistä sekä oman ymmärrykseni mukaisesta Korkeammasta voimasta.

Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, tuo oman ymmärrykseni mukainen Jumala on minulle tänään yhtäkuin rakkaus. Ymmärtäessäni olevani totaalisen kyvytön elämään elämää ilman rakkautta, avautuen sen vaikutukselle, samalla kuin huomaamattani eheytyen.

Tätä pohtiessani huomasin että me ihmiset voisimme kaikki paljon paremmin, kun ymmärtäisimme rakkauden tärkeyden elämässämme. Toisaalta jo omien kokemuksien kautta myös sen, että ihmisellä voi olla todella paljon negatiivisia kokemuksia suhteessa rakkauteen, mutta aivan samoin kuin itseni tuli kohdata menneisyyteni kauhut, myös toisten ihmisten olisi hyvä niin tehdä. Jokainen meistä elämässään valitsee oman tiensä, mutta toisaalta uskon omaavani sen määrän kokemusta vihan vallassa elämäisestä, että voinen todeta rakkauden antavan huomattavan paljon enemmän. Kun ihminen suostuu kohtaamaan oman elämänsä sekä samalla oman itsensä, pakenematta, hän tulee kohdanneeksi myös puhtaan rakkauden. Siis sellaisen voiman, jossa ei ole sijaa ihmisen pahuudelle. Tästä kumpuaakin itselleni se ajatus, että meissä jokaisessa, pahimmassakin, on sisällämme se pieni hauras, puhdas ja viaton ihmislapsi, joka päästessään kosketuksiin aidon rakkauden kanssa, alkaa kasvaa aikuiseksi ihmiseksi, samalla ymmärtäen itseään ja elämäänsä ihan eri tavalla.

Olen viimeisten vuosien aikana saanut mahdollisuuden tavata ja tutustua mitä erilaisimpiin ihmisiin ja ihmiskohtaloihin. Yhteistä näillä kaikilla on se, että olipa ihmisen kohtalo tai elämäntarina millainen tahansa, jonkin aikaa aidon välittämisen vaikutuspiirissä, tuon ihmisen sisällä oleva pelokas sisäinen lapsi uskaltautuu näkyväksi ja sen myötä ihmisen käytös muuttuu totaalisesti. Työskennellessäni esimerkiksi narkomaanin kanssa, jonka elämä on ollut totaalista selviytymistaistelua, ensimmäinen ajatus tuon ihmisen kohdalla on, ettei tuossa ihmisessä voi olla mitään hyvää. Niin paljon pahaa hän on elämässään tehnyt. Samalla muodostaen itsestään kuvan, että on timanttia kovempi, eikä kenenkään kannata häntä lähestyä. Silti tiedostaessani oman kokemukseni kautta tuon kovuuden olevan vain kuori, olen lähestynyt tuota ihmistä ja joka ikinen kerta tuon kovuuden alta paljastuu satutettu pieni lapsi, joka aivan samoin kuin minä aikoinaan, on totaalisen hukassa itsensä ja rooliensa alla.

Rakkaus on ratkaisu, mutta toisaalta äärimmäinen haaste. Vaatii paljon aikaa ja korvaavia kokemuksia, että tuon satutetun kovan kuoren alta saadaan paljastetuksi se aito ihminen. Tämän jälkeen alkaa varsinainen työskentely oman minuuden etsimisessä. Ongelmana esimerkiksi päihdeongelmaisten ihmisten kanssa on se, ettei heillä tahdo riittää kärsivällisyys, eikä toisaalta yhteiskunnalla usko heidän selviytymiseensä, jotta nämä ihmiset olisi ohjattavissa totaalisesta pimeydestä takaisin päivänvaloon.

Silti minä uskon ihmiseen. Uskon rakkauteen. Sillä omalta ja perheeni kohdalta tiedän, että mikään satsaus ei ole liikaa, kun kyse on ihmisen elämästä. Saati sitten kun kokonaisuuteen lisätään vielä pienet lapset. Rakennamme yhteistä tulevaisuutta. Miksi emme siis siihen panostaisi kaiken liikenevän ajan ja voimavarat. Jos haluamme hyvää, ponnistelkaamme saavuttaaksemme sen.

Lopuksi haluan todeta vielä surullisena sen, että kaikkia kuitenkaan ei voi auttaa. Niin surullista kuin se onkin. Tälle viikolla jouduin lisäämään oman isäni ja parhaan ystäväni lisäksi taas yhden ihmisen jonka hengen menetin päihteille. Silti tiedän sen, että aivan samoin tuon ihmisen kohdalla, kyse oli äärimmäisen herkästä ja haavoitetusta pienestä lapsesta, joka olisi tarvinnut todella paljon aikaa ja panostusta, jotta olisi uskaltautunut kohtaamaan elämän selvinpäin. Surullisinta kaikessa taas kerran se, että tältäkin isältä jäi jälkeen kaksi pientä lasta, jotka joutuvat kasvamaan ilman isäänsä. Kun vaakakupissa painaa tämä, ei toisella puolen voi olla sellaista rahamäärää, mitä tähän yhtälöön ei kannattaisi sijoittaa. Silti raha vaan painaa.

Tiedostan olevani voimaton omaan elämääni nähden yksin. Aivan samoin olen voimaton myös toisten ihmisten elämään ja ongelmiin nähden. Siitä huolimatta jok'ikinen päivä nöyränä annan itseni rakkauden ohjaukseen, voidakseni omalta osaltani tehdä toisten ihmisten eteen sen, mitä minulla tehtävissä on.

Yksin en ole mitään, mutta yhdessä voimme olla mitä tahansa.

En aina oikein jaksa ymmärtää,
en aina oikein jaksa ymmärtää,
kun rakkautta saa ei silti löydy haluavaa,
ei meillä riitä aikaa rakastaa.

Toivotaa, toivotaan, toivotaan,
että joskus luomme toisenlaisen maan,
että antaisimme kaiken,
auttaisimme ystävää, ehkä kaukana se on mut' toivo jää.

Henkinen tuska oppaana luottamukseen

Luottamuksen rakentuminen on prosessi, jossa henkinen tuska raivaa tietä tervehdyttävälle nöyryydelle.

Nyt miettien, ihmettelen itseäni ja sitä suunnatonta määrää vääränlaisen ylpeyden luomia ennakkoluuloja erinäisiä asioita kohtaan. Vasta järkyttävien pekojen ajamana, olin valmis nöyrtymään, hyväksyen etten selviä elämästä yksinäni.

Osaltaa varmasti lapsuuden kokemusten kautta minuun rakentui pikkuhiljaa kuva, jossa luottamus toiseen ihmiseen, saati johonkin yliluonnolliseen olisi lapsellista haihattelua, kun kuitenkin aina ja kaikki pettäisivät. En tähän hetkeen miettien osaa yhdistellä asioita yksittäisiin tapahtumiin, mutta tapahtumia on sen verran paljon, joissa koen että luottamus on petetty karmaisevalla tavoin. Minusta kasvoi henkinen erakko, jonka ainoa selviytymiskeino elämässä oli taistella sen läpi yksinäisen soturin tavoin, keneenkään turvaamatta. Melkoinen taistelu tuosta ajanmyötä tulikin.

Tässä hetkessä, niin tuskaisen vaikea kuin tuo matka monilta osin olikin, olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että tuo tuska toi minut tähän päivään. Hetkeen, jossa luottamus suhteessa toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan on yksi vahvimmista peruskivistä, joiden varaan elämääni pikkuhiljaa kasailen. Toisaalta ymmärrän ihmisiä siinä, että avun pyytäminen osoittaisi jonkinlaista heikkoutta. Sillä sitähän se osoittaa. MUTTA, jos oikeasti seisoo elämässään totaalisessa umpikujassa, hulluhan sitä olisi jos ei lopulta jossain vaiheessa antaisi periksi. No toisaalta on näitäkin ihmisiä valitettavan paljon, jotka epätoivon vimmalla yrittävät osoittaa muille, etteivät tarvitse ketään. Ovat muka vahvoja. Omasta kokemukesta katsoen, minä olin juuri tuollainen, liian fiksu omaksi parhaakseni ja tuo fiksuus oli maksaa minulle elämän. Vasta loputtomien nöyryytysten jälkeen, tulin halukkaaksi etsimään aitoa nöyryyttä elämääni. Siis sitä, joka osaa antaa periksi, eikä väkisellä väellä ja voimalla yritä yksin. Ei elämässä ole tarkoitus taistella yksin. Miksi muutoin meitä olisi täällä telluksella senkin seitsemän miljaardia ihmistä.

Aikoinaan, raittiuteni alkuvaiheessa, luovuttuani päihteistä pakokeinona suhteessa itseeni, aloin kohtaamaan niitä suunnattomia tunnelukkoja, joita elämässäni vuosikymmenten aikana olin itseeni kahlinnut. Ei ihme, että vuoden pyristelyn jälkeen tulin halukkaaksi pyytämään apua. Oikeammin huusin sitä. En enää jaksanut taistella jatkuvia piinaavia pelkoja, ahdistusta, tuskaa, surua, saati vihaa vastaan. Voi Luoja kuinka vihasin itseäni. Sitä vapautumisen tunnetta on mahdoton tässä pukea sanoiksi, kun pyysin apua eräältä saman kokemuksen omaavalta ihmiseltä, jonka opastamana aloin omaan elämäni paskakasaan tutustua. Hänen kertoessaan omasta elämästään, minut valtasi suunnaton helpotuksen tunne, kun en ollutkaan niin ainutlaatuisen ihmeellinen tapaus, jollaiseksi olin itseni luokitellut. Ajatellen ettei kenelläkään toisella ole tällaista elämää olemassakaan.

Toisaalta ripustauduin hetkeksi tuohon minua auttaneeseen ihmiseen, kunnes tutut pelot valtasivat mieleni. Entä jos menettäisin tuon ainoa ihmisen, joka minun menneisyyteni tuntee ja tietää. Noiden äärettömien menettämisenpelon tunteiden vallassa minut rakkaudellisesti ohjattiin etsimään elämääni jotakin pysyvämpää. Jotakin sellaista, johon luottaa silloinkin, kun ulkoiset olosuhteet antaisivat aivan toisenlaisen signaalin. Aloin haparoiden etsiä uskon ensiaakkosia.

Tuo matka on ollut monin tavoin raskas. Kiitos järkeistämiseni. En kyennyt hyväksymään mitään yksinkertaisimmistakaan ratkaisuista, vaan järkeistin itseni hulluuteen, nyt miettien vain luopuakseni suunnattomasta määrästä väärää ylpeyttä ja sen luomia ennakkoluuloja. Toisaalta tuolla matkalla sain tutustua mitä moninaisimpiin ihmisiin, erilaisiin tapoihin uskoa ja osaltaan tästä johtuen samalla oppia suvaitsevaisuutta suhteessa toisiin ihmisiin. Olemme loppupeleissä varsin samanlaisia, niin erilaisina kuin itseämme pidämmekin.

Juuri nyt olen äärettömän kiitollinen elämälle uudesta alusta jonka se minulle soi.

Silti en löytänyt sisälleni kaipaamaani rauhaa, ennen kuin olin kääntänyt viimeisimmänkin kiven, samalla luopuen asenteistani uskoa kohtaan. Löysin lopulta omanlaiseni uskon, jonka varassa uskallan elää, luottaen siihen, että elämässä suurimmatkin vastoinkäymiset on tarkkaan ja harkitusti rakkaudella räätälityjä juuri minun kasvunmatkaani varten.

Tänään uskon Jumalaan, siis sellaisena kuin minä Hänet ymmärrän. Eli toisin sanoen, ymmärtämättä, järkeistämättä. Puhtaasti vain hyväksyen Hänen olevan. Vapauttavin kokemus koko matkassa oli se, kun hetken aikaa sain kokea olevani rakastettu. Ihmiselle joka lähes koko elämänsä ajan on kokenut olevansa hyljitty, tuo tunne on käsittämätön. Se tuntuu niin hyvältä, ettei sitä usko todeksi, ennen kuin sen omakohtaisesti kokee. Silti osaan ajaa itseni yhä uudelleen umpikujaan elämässäni, mutta siinä samalla tiedostaen sen, että tälläkin tuskaisella hetkellä minulla on joku joka vahtii selustaani, aivan samoin kuin niinä loputtoman monena kertana, jolloin itsekkään uhmakkaasti vannoin päättäväni surkean maallisen vaellukseni omakätisesti. Enpäs vain päättänytkään.

Uskon vakaasti Hyvään. Uskon Rakkauteen. Uskon siihen, että meissä kaikissa, hirveimmissäkin ihmisissä on jossain syvällä sisimmässä se pieni ja avuton lapsi, jota joku on jossain vaiheessa satuttanut ja tuo pieni lapsi on päättänyt unohtaa väärällä tavalla itsensä, aloittaen loputtoman kostoretken jonka seurauksilla ei ole loppua, ellei tuohon pieneen haavoitettuu lapseen satu joku saamaan yhteyttä. Sillä sen jälkeen kun yhteys on avattu, Rakkaus hoitaa loput, eheyttäen rikkinäisimmänkin ihmisen kokonaisuudeksi jollaista ei koskaan kuviteltu olevan olemassakaan. Tämä on minun kokemukseni. Matkani pimeydestä valoon. Vihasta rakkauteen. Orjuudesta vapauteen. Pois tieltä jonka jokainen askel loi lisää tuskaa ja kärsimystä jokaiselle joka hiemankaan lähemmäs minua uskalsi.

Kunpa meillä jokaisella olisi edes yksi ihminen, jonka kanssa murtaa suojamuurit, joita elämän kolhut jokaisen meistä ympärille rakentaa. Ilman noita muureja on kokolailla helpompi elää ja hengittää.

  

Siunausta elämäänne. Varjelusta askeleihinne. Voikaa hyvin.

Kohtuuttomuus kaikessa

 Elämä kohdallani esittäytyy monessa kohden varsin rumalla tavoin kauniina.

Tervehdys pitkästä aikaa. Tuntuu nyt mietittynä varsin surulliselta se, etten ole tähän blogiini kirjoittanut taas pitkään aikaan. No siihen on omat syynsä ja nyt taas tuli sellainen olo, että palailen kirjoittamaan kun kirjoittamisen koen tarpeelliseksi. Mutta itse asiaan:

Raittiina, päivä kerrallaan elämä on kohdallani kantanut jo vuosia, eikä ongelmani tällä hetkellä ole sinällään sidoksissa päihteisiin, vaan yksinkertaisesti siihen, etten ole vieläkään löytänyt itsestäni sitä viisastenkiveä, jonka avulla oppisin elämään hetken kerrallaan, syöksymättä uusiin asioihin totaalisen sokeana.

Tällä hetkellä tilanteeni on se, että raittiuden myötä rakentunut elämäni on jollain tavoin tullut tienristeykseen, jossa pysähdyn pohtimaan sitä, mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin kulkemaan. Raittiuden sekä kohdallani ongelmia tuoneen uhkapelaamisen suhteen tiedostan suunnan, mutta elämänhallinta onkin sitten asia, jossa olen totaalisen hukassa.

Tässä hetkessä lähtökohtani on siis se, että toimittuani 1,5 vuotta yrittäjänä, olen onnistunut kasailemaan itselleni kaikkiaan n. 80k euron velat, joista selviäminen tässä hetkessä vaikuttaa todella pitkältä tieltä, mutta jonka toisaalta tiedostan olevan kuitenkin täysin mahdollista, sillä olenhan jo kertaalleen henkilökohtaisesta konkurssista selvinnyt.

Lähinnä tässä hetkessä pohdin sitä, mikä minut tähän tilanteeseen jo toistamiseen ajoi, sillä aikaisempi konkurssini johtui puhtaasti tuossa hetkessä jyllänneistä riippuvuuksista sekä näistä johtuneista täysin järjenvastaisista ratkaisuista. Hmm..itseasiassa, nyt tätä kirjoittaessani huomaan saavani itseni kiinni samasta asiasta. Sinällään ei ole väliä, vaikka minulla ei tässä hetkessä olekaan nuo tietyt addiktiot vallalla, ratkaisuni kuluneen vuoden periodilla ovat monessa kohden olleet täysin järjenvastaisia. Spontaanisti, hyvin tunnepitoisesti tehtyjä valintoja, joiden seurauksia tänään sitten mietitään myssy syvällä päässä.
14 vuotta sitten elämältäni katosi pohja. Tänään sensijaan olen siinä onnellisessa asemassa, että elämäni perustukset ovat kunnossa. Noihin perustuksiin tukeutuessani, tiedän ettei minulla ole hätää, vaikka oma talouteni heittääkin nyt häränpyllyä. Ymmärrän tässä hetkessä sen, että tämä kaikki on kuitenkin minulle
hyvässä parasta, niin vaikealta kuin hetkittäin kaikki tuntuukin.

Listasin eilen aamulle velkani, todeten että moni sellainen asia, jota kuluneen vuoden aikana olen haaveillut saavani, on loppuenlopuksi ollut sen saatuani täysin merkityksetön, siitä aiheutuneen stressin myötä. Ehkä tässä kaikessa on minulle se sama oppi, jonka jo jokin aika sitten luulin sisäistäneeni. Elämässä tärkeintä on
sisäinen hyvä olo, eikä niinkään ulkoiset seikat.

Jos vielä kykenisin olemaan itselleni epärehellinen, voisin tämän hetkistä tilannettani syyttää tai selitellä monella erilaisella "huonotuurisella" asialla, mutta toisaalta se ei tee tyhjäksi sitä, että kaiken tämän kaaoksen taustalla on pyörinyt oma sairas tunne-elämäni ja se, että olen harhautunut haluamaan mitä erinäisempiä asioita itselleni ja heti.

Positiivista tässä hetkessä on se, että tänään minun ei tarvitse näitä asioita alkaa paeta, vaan voin näitä varsin avoimesti jakaa, sillä tiedostan tänään sen, etten näidenkään asioiden kanssa ole yksin.

Hetki kerrallaan siis eteenpäin kohti valoisampaa tulevaisuutta. Raittiina.

Rahaa vai rakkautta? Valtaa vai vastuunkantoa?

Olen suurimman osan elämästäni tavoitellut rahaa, maallista hyvää. Jotakin sitä, minkä myötä olen kuvitellut saavuttavani elämässäni onnen. Ihmisten arvostuksen sekä omanarvontunteen. Silti koskaan sitä saavuttamatta. Sen sijasta päätyen koko ajan syvemmälle synkkyyteen, jossa lopulta minusta oli jäljellä vain pelkkä tyhjä kuori.

Tänään olen siinä onnellisessa asemassa, että vaikkakaan en edelleenkään ole saavuttanut tuota kaikin voimin tavoittelemaani mammonaa, olen saavuttanut elämässäni jotakin paljon enemmän. Rakkauden.

Rakkaus on tänään elämässäni yksi tärkeimmistä, elämää kasassapitävistä voimista. Olen saanut sen myötä itselleni omanarvontunnon lisäksi arvostuksen myös suhteessa toisiin ihmisiin. Osaten suhtautua jokaiseen ihmiseen, joka elämääni hetkellisestikään harhautuu tasavertaisena. Tämän kokemusen myötä olen tullut siihen loppupäätelmään, että ainakin minun kohdallani rakkaus on se tärkein asia elämässäni. Asia jonka myötä kaikki muut asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin suhteessa elämään. Tässä hetkessä esimerkiksi raha on minulle asia jota minun ei tarvitse sen kummemmin tavoitella, vaan voin elää luottaen siihen, että sitä minulle siunaantuu juuri sen verran, mitä elääkseni ja perheeni elättääkseni tarvitsen. Rakkauden myötä elämäni ehkä tärkein perusta on vakaa luottamus elämään ja siihen, että asiat järjestyvät kyllä, kaikki ajallaan.

Mitä sitten rakkaus minulle tänään merkitsee?

Ollessani viime viikon lopusta neljä vuorokautta reissussa, tulin pohtineeksi hieman etääältä perhettäni ja varsinkin rakasta vaimoani. Ihmistä, jota ilman tuskin olisin enää elossa. Hän oli aikoinaan yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka ei koskaan todellisuudessa menettänyt toivoaan minun suhteeni, vaikka itse jo aikoja sitten olin luopunut toivosta selviämiseni suhteen. Kun vaimoltani kysytään sitä, mikä ihme sai hänet pysymään rinnallani, hän vastaa ykskantaan, että rakkaus.
Rakkaus sinällään on asia, jota olen omalla kohdallani vasta kuluneena vuotena pohtinut hieman syvällisemmin. Johtunee lähinnä siitä, että aikaisemmin tuo sana on ollut minulle sana, jonka viljely on ollut kohtuullisen helppoa, mutta sanan todellinen merkitys on silti tiukasti pysytellyt minulta piilossa.

Tänään, tässä hetkessä Rakkaus merkitsee minulle samaa kuin elämä. Olen saanut elämässäni käydä tien, jonka myötä elän tätä päivää sisälläni olo, että myös minä olen pelkällä olemassaolollani arvokas, rakastettu ihminen.

Kuten tuolla aikaisemmin kirjoitin, en sinällään halua rakkaudesta puhuessani sitä halua varsinaisesti kohdistaa kehenkään ihmiseen, vaikka tietysti vaimoni ja kaikki viisi lastani ovat minulle ne rakkaimmat ihmiset maailmassa. Sen lisäksi koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että minulla on tässä hetkessä hyvät välit niin äitiini, kuin siskoihinikin ja vaikka elämä on monella tavoin ollut täynnä vastoinkäymisiä, on osaltaan niiden myötä elämääni kulkeutunut ihmisiä, jotka ovat minulle äärettömän rakkaita. Olen siis monin tavoin onnekas ihminen. Samalla ymmärtäen sen, että osaltaan asioiden järjestymiseen on yhtenä tärkeimmistä tekijöistä on toiminut oma halukkuuteni luopua erilaisista ennakkoluuloista suhteessa toisiin ihmisiin ja sen myötä olen saanut tutustua todella moneen, äärettömän ihanaan ihmiseen viimeisten vuosien saatossa.

Mietin tuolla reissussa ollessani sitä, miksi ihmisillä on aina kiire johonkin, aivan samoin minulla on ollut ja on hetkittäin yhä edelleen. Mihin me kiiruhdamme? Aivan kuin etsisimme elämässämme jotakin lopullista päämäärää, jonka löytymisen myötä kokisimme jonkinlaisen täyttymyksen elämässämme.

Toinen asia, mikä elämässäni on näytellyt varsin suurta osaa, on valta. Olen aina ajatellut niin, että saadakseni kokea itseni tärkeänä ihmisenä, minun tulee saada haalittua itseni tilanteeseen, jossa minulla on suuri määrä valtaa. Mieluiten vielä niin, ettei tuohon valtaan liity minkäänlaista vastuuta mihinkään suuntaan. No tuollaisesta yhtälöstä tuskin kukaan järkevä ihminen voi kuvitella seuraavan mitään muuta kuin armoton kaaos. Niin kävi minunkin elämässäni, vaikken koskaan tuota valtaa onnistunutkaan itselleni haalimaan. Vallattomana minusta sen sijaan tuli täysin vastuuton suhteessa elämään ja toisiin ihmisiin. Kaiken tuon tuskaisen taipaleen takana oli kuitenkin nyt mietittynä piilotettu minulle todella tärkeä opetus. En minä valtaa tarvitse, voidakseni kokea olevani arvokas ihmisenä, saati että saisin sillä tavoin toisten ihmisten arvostuksen. Tänään elämäni on täynnä mitä erilaisimpia vastuita, joista osaan liittyy tietysti myös valtaa tehdä päätöksiä asioissa jotka vaikuttavat joko suoraan tai ainakin välillisesti monen ihmisen elämään. Onneksi tässä hetkessä olen sen verran kovan koulun käynyt elämässä, ettei minun tarvitse näyttää ulospäin omaavani valtaa tai kykeneväni kantamaan vastuuta, vaan voin terveellä tavoin jakaa molempia siten, että päätöksenteko ja sitä seuraavat asiat on monella eri taholla punnittuja ja sen myötä mahdollisimman oikeudenmukaisia.
Toisaalta yksi tärkeimmistä asioista minulle tänään on se, että ymmärrän edelleen olevani monin tavoin rikkinäinen ihminen, joka kasvaa ja eheytyy yhden päivän matkan kerrallaan, tuolle matkalle suostuessaan. Saaden joka päivä kohdata erilaisia ihmisiä, joilla jokaisella on tarjota minulle palanen minuudestani.

Jännä asia sinällään, kun näitä asioita pohdiskelin huomasin taas kerran kiitollisuuden nostavan päätään siitä yksinkertaisesta syystä, että ymmärsin minua kohdanneen sen onnellisen tapahtuman, että olen elämässäni kohdannut niin paljon pahaa että sen myötä olen tullut halukkaaksi etsimään elämääni jotakin suurempaa, löytäen sisältäni aidon rakkauden suhteessa itseeni ja ympärillä oleviin ihmisiin. Tuon rakkauden myötä koen jo hetkittäin eläväni siten, ettei minulla ole kiire mihinkään, vaan voin elää hetken kerrallaan eteenpäin, luottaen levollisena siihen, että kaikki ne asiat mitä minun tulee tänään tehdä, tulee tehdyksi ilman sen suurempia säntäilyitäkin. Aivan samoin, kuin luotan siihenkin, että tapaan elämässäni jokainen päivä juuri ne ihmiset jotka minun tulee tässä päivässä tavata, jutellen heidän kanssaan juuri niistä asioista, joista meidän tuossa keskustelussa tulee käydä. Tämä luottamus poistaa minulta turhan suorituspaineen suhteessa elämään ja toisiin ihmisiin ja vapauttaa minut elämään elämääni rakkauden ympäröimänä, elämää jossa asiat tapahtuvat juuri oikeassa aikataulussa, juuri siten kuin meille kaikille on parhaaksi.

Katkeruudesta surun kautta kiitollisuuteen

Olen tässä viime päivät ollut reissussa ja sen kautta joutunut tai saanut viettää aikaa yksinäni suhteellisen paljon. Nyt huomaan tämän päivän aikana saaneeni olla yksin sen verran aikaa, että sisälläni piilossa oleva suru on nostanut päätään. Suru, jonka olemassaolosta minulla ei ollut minkäänlaista havaintoa ennen tämän päivän esiinmarssia.

Minulla suru tunteena on aina ollut vastenmielinen. Lähinnä siitä syystä etten juuri koskaan ole osannut sitä käsitellä ja sen myötä olen aina pyrkinyt patoamaan sen syvälle sisimpääni, kuin kieltäen sen olemassaolon.

Isäni äkillinen itsemurha oli oikeasti elämässäni ensimmäinen tapahtuma, josta noussutta surua en päässyt pakoon, saati saanut sitä millään piilotettua. Niin raastavaa kuin tuo tuska alkujaan olikin, niin tänään ymmärrän sen olleen minulle tarpeellinen siinä, että tuon tapahtuman ja tuntemusten myötä olen hitaasti alkanut oppia myöntämään itselleni luvan tunteisiin, vaikka ne olisivatkin negatiivisia. Aikaisemmin kun kuittasin pinnalle pyrkineet negatiiviset tunteet kaikki vihalla. Vihalla itseeni.

Tänään, Helsingin keskustassa kävellessäni katselin erilaisia ihmisiä, miettien heidän elämäänsä tai mitä siihen kuuluisi. Olen aina ollut hyvä elämään toisten elämää, niin tänäänkin. Katselin äärettömän surullisen ja väsyneen näköistä ihmistä, tullen itse äärettömän surulliseksi. Yhtäkkin huomasin tuon ihmisen peilanneen nuo tunteet itsestäni. Ei tuo ihminen ollut välttämättä yhtään surullisen saati väsyneen näköinen, mutta katsellessani itseäni hänen kauttaan, koin suunnatonta surua ja väsymystä.

Luojalle kiitos, olen oppinut edes jollain tavalla kohtaamaan noita tunteita, niin tänäänkin. Mietin ensiksi sitä mistä tässä hetkessä olen surullinen? Oikeastaan, vain ja ainoastaan siitä, että niin korkeatasoisen koulutuksen kuin elämältä olenkin saanut, joudun yhä edelleen toteamaan saman kuin aina ennenkin miettiessäni suhdettani elämään. En edelleenkään osaa elää sitä. Hetkittäin sukellan harhaan, jossa elämä maistuu, asiat sujuu ja kuvittelen osaavani suhtautua oikealla tavalla nöyrästi elämään ja sen tarjoilemiin haasteisiin. Taas tänään minut valtasi se tuttu ja turvallinen epätoivo. En yhtään tiedä kuinka tätä elämää tulisi elää, jotta pääsisi toteamaan oikeasti kokevansa sen, että elämä kantaa. Olen minä sen saanut jo joskus oikeasti kokeakkin, mutta taas huomaan itse ajaneeni itseni sellaiseen tilanteeseen, jossa koen ennemminkin epätoivoa kuin luottamusta elämää kohtaan.
No ensin olin sortua entiseen toimintamalliin, vetäen peittoa korville ja nukkumalla yrittäen unohtaa kaiken edes hetkeksi. Jostain kummasta minut valtasi yhtäkkiä suunnaton tarve nousta ylös. Etsiä netistä Kallion kirkon tapahtumakalenteri ja kohta huomasin istuvani ratikassa matkalla kyseiseen kirkkoon. Päästessäni kirkkoon, istuin penkissä ensin tuskaillen sitä, mitä ihmettä täällä teen, kun en koskaan aikaisemminkaan ole pelkällä kirkossa istumisella itseäni rauhalliseen tilaan saattanut. Tuossa hetkessä minut valtasi outo tunne. Tunne siitä, ettei haittaa vaikka tuntuu tältä. MInulla on lupa tuntea näin. Istuin tuolla kirkossa reilun tunnin, pohtien enimmäkseen sitä miksi siellä istun. Silti en halunnut lähteä poiskaan. Istuin ja mietin elämääni. Jotenkin hassulla tavalla tuolla istuminen toi minulle sellaisen olon, että huomasin taas kerran sortuneeni hätäilyyn elämäni suhteen. Eihän minulla oikeasti niin huonosti asiat elämässä ole. Päinvastoin, paremmin kuin koskaan aikaisemmin. MUTTA ongelma kun ei sinällään olekaan elämä ulkopuolellani, vaan elämä sisälläni. Olen taas huomannut säntäileväni, yrittäväni, suorittavani ja kiirehtiväni elämää siinä määrin, ettei ole yhtään ihme, että sisäinen maailmani on totaalisen sekaisin.

Lähtiessäni tuolta kirkosta mietin jo hieman rauhoittuneena elä
määni, todeten sen, että tänään, tässä hetkessä minulla on äärettömän paljon aiheita olla kiitollinen. Silti ilman, että suostun kohtaamaan surun, joka sisälläni vielä velloo menneen elämän tapahtumista, en voi kokea aitoa kiitollisuutta siitä mitä minulla tässä hetkessä on. Voin kirjoittaa olevani kiitollinen. Voin jopa sanoa olevani kiitollinen. Molempia juuri tuossa hetkessä todella tarkoittaen, mutta samassa tuo tunne on pois, koska en ole vielä suostunut kohtaamaan kaikkea sitä ääretöntä määrää surua, jonka elämä ottaessaaan minulta pois niin paljon, on aiheuttanut. Suostuessani nuo asiat suremaan, tulen vapautumaan aitoon kiitollisuuteen. Kiitollisuuteen siitä, mitä tuo paljon mukanaan vienyt elämä on silti samalla minulle myös antanut. Siihen saakka kiitollisuus on vain pelkkiä kirjamia paperilla tai sanoja huulillani, jotka ulos päästessään vievät kiitollisuuden minulta mennessään.

Sanoja rakkaudesta

Ajattelin kirjoittaa asiasta, jonka koen olleen itselleni se tärkein, eli rakkaus, rakastetuksi tulemisen kokemus.

Oikeastaan itselleni avautui kyseinen asia vasta joitain vuosia sitten, saadessani ensikertaa elämässäni kokea miltä tuntuu olla rakastettu, kannettu, juuri niin rikkinäisenä kuin tässä hetkessä on. Tuo samainen kokemus nimittäin avasi silmäni näkemään ja tarkastelemaan elämääni aivan uudella tavalla, samalla vapauttaen minut siitä äärettömän painavasta syyllistämisen taakasta, jota läpi elämäni olin mukanani kuljettanut.

Palatakseni ajassa taaksepäin, kasvoin nyt mietittynä lapsuuteni kodissa jossa vanhemmat rakastivat lapsiaan parhaan kykynsä mukaisesti. Toisin sanoen tavalla johon he itse olivat kyseisen asian tiimoilta kasvaneet. Mielestäni olisi väärin olla vaatimassa heiltä yhtään enempää.

Nuoruudessani koin ensirakkauden tutustuessani ensikertaa päihteisiin. Tuo kokemus, niin paljon kuin kaikkineen siihen negatiivisuutta liittyykin, oli kokemuksena vaikkakin vain hetkellisesti, niin kuitenkin niin tajunnanräjäyttävän euforinen, että rakastuin samassa tuohon aineeseen. Tuon rakkaussuhteen myötä opin ymmärtämään hyvin pitkälti myös ihmisiä, jotka tänäkin päivänä elävät suhteessa, joka on enemmän vahigollinen kuin rakastava heille itselleen. Tuosta suhteesta irtautuminen kun itsellänikin vaati useamman vuoden surutyön, joten ei ihme että ihmisiä pelottaa irtautua suhteesta, vaikka se olisikin kokolailla vahingoksi.

Päihteisiin tutustumisen jälkeen sain tavata ensirakkauteni, ensimmäisen vaimoni astellessa elämääni. Olen tässä hetkessä äärettömän kiitollinen noista vuosista joita hänen kanssa elin. Nuo vuoden nimittäin toimivat äärimmäisen hyvänä peilinä siihen, kuinka äärettömän kieroon kasvanut ihminen jo tuolloin, alta parikymppisenä olin.

Ensimmäisestä liitostani erkaantumisen jälkeen elämältäni katosi suunta todella moneksi vuodeksi. Katosihan tuossa samalla pohja koko elämältä. Konkurssi, avio-ero ja läheisen ihmisen menetys, ovat kuitenkin sen suuruusluokan asioita ihmisen elämässä, että samalle vuodelle tapahtuessaan, ne murtavat vahvimmankin ihmisen, saati sitten näin heikon kuin minä tuolloin olin.

Tänään miettiessäni elämää, ymmärrän sen, että siihen on liittynyt kaikki nämä tapahtumat sen vuoksi, että tuolla matkallani olen noiden myötä kasvanut tarkastelemaan itseäni sekä elämääni aivan uudessa valossa. Nuorena miehenä kuvittelin nimittäin niin, että omien halujen tyydyttäminen olisi tärkein tehtäväni elämässä.

Vielä pitkän matkaa nykysisestä liitostani puolisoni kanssa, elin kuvitellen voivani elää itsekkäästi, vain omia mieltymyksiäni toteuttaen. Mutta eihän elämä niin suju. Päinvastoin.

Löytäessäni lukuisten itsemurhayritysten jälkeen oman henkisen ja fyysisen pohjani, tulin lähteneeksi tielle, jossa olen päivä kerrallaan eläen saanut opetella sen, mitä minulle elämässä merkitsee lähimmäisenrakkaus, ystävällisyys, kärsivällisyys, suvaitsevaisuus ja hyvätahto. Omalla kohdallani nimittäin noita periaatteita noudattaessani, elämässäni ei voi käydä kuin hyvin, vaikka elämällä olisi minulle tarjoiltavana mitä tahansa.

Rakastetuksi tulemisen kokemus on ollut minulle se yksi suurimmista vapautumisen kokemuksista elämässäni. Ei mikään päihde saati huume mitä itseeni aikoinaan olen pumpannut, ole tuonut minulle sellaista oloa, jonka tuo kokemus tullessaan toi. Ymmärsin nimittäin sen, että elämässäni vaikuttaa ja on vaikuttanut Rakkaus, jota ihmismieli ei koskaan tule järkeistämisen kautta ymmärtämään. Tuo kokemus nimittäin vapautti minut tarpeesta yrittää epätoivoisesti löytää jostain itsensä ulkopuolelta rakkauden kokemusta. Samalla tulin vapautuneeksi elämään esimerkiksi parisuhteessa, jossa kykenen antamaan toiselle ihmiselle hänen tarvitsemansa tilan käydä läpi omaa kasvunprosessiaan rauhassa, ilman että minun tarvitsisi kokea itseäni millään tavoin laiminlyödyksi.

Parasta tässä rakastetuksi tulemisen kokemuksessa kuitenkin on se, että samalla tulin vapautuneeksi koko ikäni ääretöntä tuskaa tuottaneesta tarpeesta päteä ihmisille. Ymmärtäessäni sen, että minullakin on lupa olla heikko ja rikkinäinen, silti rakastettu, saan olla ja elää juuri sinä ihmisenä kuin tänään kaikkine vikoineni olen. Silti tiedostaen kristallinkirkkaasti sen, etten ole lähelläkään sitä, miksi minut tänne maailmaan on luotu. Matka siis jatkuu.

Kun ihminen saa kokea tulleensa rakastetuksi omana itsenään, tuo kokemus vapauttaa myös tarpeesta pelätä jatkuvati menettävänsä ympärillään olevista ihmisistä niitä, joiden kautta eniten rakkautta suhteessa itseensä saa peilattua. Minä nimittäin kävin kauhistuttavan sisäisen tuskan sisältämän kamppailun siinä, kun opin ensin luottamaan joihinkin ihmisiin, saaden heidän kauttaan heijastuksia rakkaudesta, kunnes aloin kuollakseni pelätä heidän jättävän tai muutoin hylkäävän minut. Tänään elän siinä autuaassa tietoisuuden tilassa, että lähde josta tämän hetken rakkautta suhteessa itseeni ammennan, on ehtymätön lähde, joka ei koskaan tule minua hylkäämään, ei edes silloin, vaikka itse itseni hylkäisin.

Ymmärrän elämäni tapahtumien olleen siinä määrin rakkaudella räätälöityjä, että vaikka tarinaani työssäni kertoessa, moni ihminen sitä kauhistelee, minä sen sijaan suhtaudun menneisyyteeni tänään rakastavasti hyväksyen. Ilman noita tapahtumia, en omalla kohdallani olisi tullut tietämään nimittäin sitä, mitä elämä parhaimmillaan kohdallani voisi olla.

Vaikka elämä sinällään on elämää, kaikkine tapahtumineen, niin silti tänäänkin, tässä hetkessä voin luottavaisena lähteä taivaltamaan tämän päivän matkaani, luottaen siihen että tämän päivän tapahtumat, olivat ne sitten positiivisia tai täynnä negatiivisuutta, on kaikki minulle tähän hetkeen parhaakseni tarkoitettu.

Rakkaus on.

Täydellisyyden tavoittelusta, suorittamisen kautta vapauteen.

Rakkaus on voima, joka parantaa syvimmätkin haavat. Eheyttää rikkinäisimmänkin ihmisen. Luoden uutta, samalla kunnioittaen vanhaa.

Lapsuudessani kokemani koulukiusaaminen sekä isäni vaativa persoona, jättivät minuun jäljen, josta vasta tässä hetkessä olen opettelemassa ulos. 30 vuotta sekä äärettömän paljon tuskaa on tarvittu siihen, että olen nyt ymmärtämässä omakohtaisesti sen, kuinka paljon loppupeleissä lapsuuden kokemukset vaikuttavat vielä aikuisiässä.

Isäni oli persoona, joka ei ollut omassa lapsuudessaan saanut tarpeeksi huomiota sekä positiivista palautetta ja sen vuoksi hän ei sitä myöskään itse osannut antaa. Koen kasvaneeni isäsuhteessa, jossa mikään mitä tein, ei ollut kyllin hyvä. Aina olisi voinut tehdä paremmin. Osaltaan tästä, mutta toisaalta myös kiitos ankaran koulukiusaamisen, minuun kasvoi sisälle ääretön määrä uhmaa, näyttää ihmisille mihin loppupeleissä kykenen. Yhä edelleen yritän tuota todistaa, vaikka isäni on ollut jo haudassa kohta 8 vuotta, eikä minulla sinällään ole mitään enää hampaankolossa koulukiusaajiani kohtaan. En vain itse ole päästänyt menneisyydestä irti tässä asiassa. Ehkäpä syy on siinä, etten vieläkään ole saavuttanut sitä, mitä itse sisimmässäni kykenen saavuttamaan. Jos totta puhutaan, lienee niin, etten itsekään taida edes tietää mitä tuo on, mitä yritän saavuttaa.

Palatakseni hieman taas ajassa taaksepäin, aikaan jolloin elin paeten elämää itseään ja sen myötä kaikkea sitä vastuuta mitä "normaali" elämä sisällään pitää. Lisäksi pelkäsin kuollakseni elää, peläten vielä enemmän kuolla, silti sitä sitkeästi tavoitellen.

Jossain kohtaa nimittäin minut valtasi ajatus siitä, että mikäli joku kaunis päivä vapautuisin noista kaameista peloista, oppien elämään "normaalia" elämää, en sen jälkeen enää elämältä vaatisi yhtikäs mitään. No kuinkas kävikään? Elän tässä hetkessä päivän kerrallan todella "normaalia", tasapainoista arkea, josta ei sinällään puutu yhtikäs mitään. Silti huomaan taas olleeni jo jonkin aikaa levoton. Lähinnä tämä levottomuus kumpuaa siitä, että kokoajan pitäisi olla jotakin haasteita voitettavana. Toisaalta nautin suunnattomasti päivistä, jolloin ei tarvitse keskittyä yhtään mihinkään muuhun kuin olemassa olemiseen. Olen siis ehkä hieman jakomielitautinen. :)

No tuohon otsikossa mainitsemaani täydellisyydentavoitteluun kohdallani liittyy periaatteessa koko elämäntarinani. Lapsena yritin täydellisesti selvitä kaikesta, silti saaden jatkuvasti palautetta siitä, ettei se kuitenkaan ollut kyllin hyvää. Nuoruudessani yritin elää parisuhdetta täydellisesti, mutta eipä se enempää perseelleen olisi nyt mietittynä voinut juuri mennä. Sen jälkeen yritettiin täydellisesti tuhota itsensä usean vuoden ajan, kunnes sekin tuli todennettua mahdottomaksi tehtäväksi ja nyt olen kohta 8 vuotta täydellisesti rakentanut elämääni uusiksi, todeten jo aikoja sitten sen kaikin puolin olevan täydellistä, mutta silti sisälläni on olo, kuin jotakin puuttuisi.
Helppoa tässä kohden olisi luetella asioita joita puuttuu, kuten työ, toimeentulo, jaksaminen jne. jne. Mutta todellisuudessa tiedän jo parin vuoden takaisista kokemuksistani sen, ettei tuo sisälläni tällä hetkellä kytevä tyytymättömyys täyty, vaikka saan töitä, toimeentuloa, jaksamista jne. Sillä pari vuotta sitten koin sisäisesti eläväni täydellistä elämää, vaikka puitteet vielä tuolloin olivat kokolailla kurjemmat kuin tässä hetkessä ovat. Tosiasia kohdallani on se, että olen käynyt elämässäni sellaisen myllytyksen, ettei mikään inhimillinen asia saa minulle sisälleni oloa, että kokisin olevani tasapainossa itseni kanssa. Tähän tarvitaan jotakin suurempaa. Nimittäin hengellisyyttä. Nöyryyttä. Kiitollisuutta ja näistä kumpuavaa uskoa sekä toivoa elämää kohtaan. Kuten aikaisemmin mainitsin, jo pari vuotta sitten koin eläväni täydellisessä harmoniassa itseni ja ympäröivän todellisuuteni kanssa. MUTTA perfektionisti sisälläni alkoi vaatia jotakin enemmän. Nyt kaipaan takaisin tuohon parin vuoden takaiseen aikaan ja periaatteessa tiedän mitä se vaatisi. Nöyrtymisen. Hyväksymisen. Pysähtymisen. Antautumisen. Luovuttamisen. Asenteen, ettei minun tarvitse yrittää elämässäni enää yhtään enempää, kuin mitä tässä hetkessä olen. Se riittää. Samalla suurin osa tällä hetkellä vallalla olevista negatiivisista luonteenpiirteistä korvautuisi positiivisilla, sillä kiitollisuudella on ihmellinen voima muovata ihmistä paremmaksi.

Miksipä tässä siis enää kitistä, kun voi opetella olemaan kiitollinen. Aiheita kiitollisuuteen minulla on kyllä loputtomiin. Tarvitsee vain luopua vaatimasta elämältä lisää.

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan. Tapahtukoon Sinun tahtosi, eikä minun.

Hengellisyydestä ja paljon muustakin

 

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.

 

Yllä oleva video on minulle yksi niistä harvoista, mutta sitäkin rakkaimmista lapsuusmuistoista. Äitini lauloi minulle tuota ollessani pieni. Oikeastaan pitkälti tuosta laulusta ja iltarukouksesta muodostui minulle lapsuudessa usko, joka kantoi yli vaikeiden aikojen. Tänään kuuntelen tuota kappaletta säännöllisesti, sillä laulun sanat tuovat minulle toivon siitä että joku pitää minusta huolen, vaikka elämä näyttäisi miltä tahansa.

Sinällään kun mietin mennyttä elämää, niin pelko tunteena on ollut oikeastaan se tärkein opas matkallani hengellisyyteen. Kärsittyäni paniikkihäiriöstä, masennuksesta sekä erinäisistä sosiaalistentilanteiden pelosta, oli raitistuttuani ainoa mahdollisuuteni turvautua johonkin etsiä oman näköistä hengellisyyttä sekä uskoa elämääni.

Uskokaa pois, kun sanon olevani todella vaikea tapaus. Järkeistin itseni miltein hulluuteen asian kanssa. Taas todeten kylläkin sen, ettei kohdallani olisi ollut muuta tapaa luovuttaa vääränlaisesta ylpeydestä, ennakkoluuloista saati pelosta suhteessa Jumalaan. Isäni puhtaasti hyvyttään yritti lapsuudessani olla tuputtamatta minulle omassa lapsuudessaan saamaansa kasvatusta uskonnosta, mutta sen sijasta hän juurrutti minuun käsittämättömiin mittasuhteisiin paisuneen pelon asiaa kohtaan. Kuten elämässäni yleensä, minun oli kohdattava pelko, jota pelkoa kohtaan tunsin.
Luojalle kiitos olen käynyt läpi helvetin, tullakseni tähän hetkeen. Sillä tässä hetkessä minun ei tarvitse järkeistää, pelätä, saati suhtautua ennakkoluuloisesti mihinkään uskontoon liittyvään. Vaikka itse en tähän hetkeen ole löytänyt, enkä kyllä enää viimeaikoina ole edes kokenut tarpeelliseksi etsiä itselleni mitään tiettyä seurakuntaa, niin silti koen eläväni uskossa. Uskossa johon turvaten jokaisena päivänä jaksan pääosin kiitollisena taivaltaa eteenpäin, vaikka elämällä olisi kohdalleni varattuna kyseisenä päivänä mitä tahansa.

Oikeastaan isäni itsemurha, sekä parhaan ystäväni kuolema ajoivat minut luovuttamaan järkeistämisen ja hyväksymään nöyrästi sen tosiasian etten minä elämää hallitse, vaikka siinä ihmeellisessä harhassa miltein koko elämäni olin haahuillutkin. Tänään, enemmän kuin mielelläni, aloitan päivän suunnaten tahtoni Hyvää voimaa kohden, luottaen samalla siihen että Hän opastaa minua oikeaan suuntaan tällä polulla, jota elämäksi kutsutaan. Olen kiitollinen kaikista niistä lukemattoman monista tuskaa ja ahdistusta sekä pelkoa tuottaneista tapahtumista sekä menetyksistä joita elämä on kohdalleni varannut. Juuri kaikki nuo edellä mainitsemani negatiiviset tunteet ja tapahtumat ovat rakkaudellisesti ohjanneet minua kohti oikeanlaista nöyryyttä. Nöyryyttä olla kiitollinen jokaisesta armon aamusta, joka vielä kohdalleni suodaan. Samalla osaten kohdata jokainen tielleni harhautuva satunnainen matkaaja aidon vilpittömästi tasavertaisena ihmisenä.

Lopuksi haluan siteerata tähän erään rukouksen, joka on ollut ohjenuoranani jo pidemmän aikaa. Oikeastaan vuosia sitten päätin, että perfektionistinä pyrin noudattamaan tämän rukouksen sisältämää sanomaa päivittäin, sillä uskoin sen johtavan minua ainakin kauemmas itsekkyydestä ja itsekeskeisyydestä, siis luonteenpiirteistä jotka pääasiassa elämässäni minut olivat vaikeuksiin ajaneet.

Franciskus Assisialainen, ole hyvä:

Herra, tee minusta rauhasi kanava, jotta voisin viedä rakkautta sinne missä on vihaa, anteeksiantamuksen hengen sinne missä on vääryyttä, sopusointua sinne missä on eripuraisuutta, totuuden sinne missä on valheellisuutta, uskoa sinne, missä on epäilystä, toivoa sinne missä on epätoivoa, valoa sinne missä on varjoja, iloa sinne missä on surua.
Herra suo minun ennemmin lohduttaa, kuin etsiä lohdutusta, ymmärtää ennemmin kuin saada ymmärtämystä, rakastaa ennemmin kuin haluta rakkautta.

 

Sillä vain unohtamalla itsensä, voi ihminen löytää. Anteeksi antamalla, voi itse saada anteeksi ja vain kuolemalla herätä iankaikkiseen elämään. Amen

Tämän rukouksen uskomattoman nöyrään sanomaan haluan päättää tältä vuodelta kirjoitteluni täällä, rauhoittuen viettämään Joulua minulle tärkeimpien ihmisten kanssa, eli rakkaan perheeni. Haluankin toivottaa kaikille oikein rauhallista ja siunattua Joulua. Pidetään lähimmäisistämme huolta.

Tunteet. Nuo ihmeelliset tunteet.

 

Pieni valonpilkahdus riittää poistamaan synkkyyden.

Kuten tuossa aikaisemmassa postauksessani kerroin, taloudellinen tilanteeni on tällä hetkellä kokolailla vaikea. Siitä huolimatta tai juuri siksi löysin jälleen kerran oman rajallisuuteni ihmisenä.

Kuten aikaisemmin olen kertonut ja kuten esimerkiksi blogini nimi kertoo, koen saaneeni elämässäni toisen mahdollisuuden. Toisen mahdollisuuden oppia elämään ihmisenä, kasvamaan ihmiseksi, omaksi itsekseni. Välillä tälle matkalle liittyy kipuja, avian kuten lapsen kasvaessa isommaksi. Joskus kivistää jalkoja. Minulla tuo kivistys on kylläkin sisäistä, eikä siihen auta villasukat, mutta kuitenkin. Kasvukipuja kaikki tyynni.

No mitä tähän omaan rajallisuuteeni taas tulee tai sen kohtaamiseen, niin olen kerran aikaisemmin tuon kokemuksen saanut tai joutunut kohtaamaan. Silloin kun aloin etsiä raitista päivää elämässäni. Koin varsin karmaisevia pelkoja, enkä enää voinut niille mitään, vaikka kuinka yritin uskotella itselleni niiden olevan vain mielikuvitukseni luomuksia, eikä siis millään tavoin todellisia. Pelkäsin kuollakseni kaikesta huolimatta. Karmeinta tuossa hetkessä oli se, että pelkäsin itse kuolevani. Monasti minusta konkreettisesti myös siltä tuntui.

Tuossa hetkessä hain apua ihan kaikkialta. Saamatta sitä. Osaamatta sitä vastaanottaa. Koin totaalisen luhistumisen. Olin lyöty. Aivan voimaton pelkoihini nähden. Vajosin polvilleni. Ateistina rukoillen. Pyytäen apua. Kiroten kun sitä ei tullut, kuten mina halusin. Heti paikalla. Pallosalamana. Ukkosena. Ihan minä tahansa. Itseasiassa apua tuli. Vasta ajan myötä, mutta tuli kuitenkin. Ymmärsin vasta vuosia tuon tapahtuman jälkeen, että totaalinen antautumiseni pelkojeni edessä avasi minussa jotakin. Vastaanottamaan jotakin. Sain apua.

Yhä edelleen elän monella tavalla kuin ateisti, mutta uskoen johonkin. Kiroten elämää. Kiroten itseäni. Kiroten Jumalaa tai mikä ikinä onkaan tai on olematta. Vain kiroten.

Tänään sain tai jouduin kokemaan hyvin samankaltaisen luhistumisen. Huomasin epätoivon vimmalla yrittäväni hallita asioita, voimatta niille kuitenkaan yhtään mitään. Mitä kovemmin yritin taistella, sitä epätoivoisemmaksi tilanne meni. Luovutin. Annoin periksi. Ymmärtäen kuitenkin sen, että tässä kohtaa tuo antautuminen ei merkitsisi automaattisesti häviötä. Päinvastoin. Vaivuin polvilleni. Itkin. Pyysin apua.

Yhä edelleen kaikki asiat ovat pain p*rsettä. No ainakin melkein kaikki. Yksi asia liikahti hitusen positiivisempaan suuntaan, mutta se mikä positiivista kaikessa, jotakin taas kerran liikahti sisimmässäni, sillä vaikka kaikki asiat korpeavat yhtä edelleen, minulla on sisälläni olo, jota en ole kokenut sitten sen jälkeen kun huomasin vapautuneeni noista kauheista pelkotiloistani joita päihteet ja muu sekakäyttö minulle vuosien aikana aiheutti. Ymmärsin sisimmässäni sen, että vaikka kaikki kaatuisi, todellisuudessa juuri mikään ei muutu. Kulissit ympärilläni voivat sortua. Ihmiset sanoa minulle: "Mitäs minä sanoin.", mutta silti ne elämän tärkeimmät asiat ja ihmiset pysyvät yhä edelleen.

Sitäpaitsi, jos totta puhutaan, olen sen verran kovan koulun käynyt elämässäni, että vaikka sisäisesti, henkisessä mielessä joudunkin antautumaan, niin todellisuudessa siitä vasta alkaakin todellinen taistelu, jossa en tule perääntymään. Päinvastoin taistelen kaikin voimin asian puolesta johon uskon. Asian joka on pitänyt minut hengissä silloinkin kun en enää edes itse olisi halunnut elää. Tuo asia on Hyvä. Tuohon Hyvään minä uskon ja tulen aina uskomaan vaikka kuinka pahalta näyttäisi saati tuntuisi milloinkin. Ilman tuota uskoani minun olisi avian turha yrittää mitään, mutta tuon uskon avulla, tuon Hyvän suosiollisella avustuksella tulen voittamaan mitä tahansa elämä eteeni sitten tuokaan. Tulen aina olemaan voittaja. Aina seisomaan siinä rivissä, jossa jokainen rinnallani oleva uskoo tuohon samaan Hyvään. Yhdessä toisten kanssa mina selvisin päihdehelvetistä ja yhdessä toisten kanssa selviän tästäkin ahdinkosta.

Oma osuuteni on vain uskoa siihen, että asiat aina järjestyvät minulle parhaimmalla tavoin. Ei läheskään aina kuten mina toivoisin, mutta siitä huolimatta ja juuri siksi, aina minulle parhaimmalla tavalla kuitenkin.

Sain tänään puhelun, jossa yksi asia siis meni eteenpäin. Kovin pienen askeleen suhteessa suureen murheeseen, mutta eteenpäin juuri sen verran kuin tässä hetkessä tarvitsin, löytääkseni taas uskon, jonka avulla painan pääni illalla tyynyyn taas kiitollisena elämästä. Uskoen siihen, että myös huomenna asiat järjestyvät kyllä, kunhan muistan asennoitua tulevaan päivään oikealla tavoin.

Matka jatkuu, askelittain. :)

Riittämättömyyden tunne ajaa suorittamaan elämää.

 

                                         Elo tää juoksuhaudoissa on..

Pohtii yksinäisyydessä sitä, että mikäli en kelpaa ihmisille tällaisena, joksi viime vuosieni tutkimusmatkalla itseeni olen saanut kasvaa, millaisena sitten kelpaisin? Jos taas kelpaan muille ihmisille, miksi en riittäisi itselleni. Välillä tarvitaan raastavaa sisäistä tuskaa, jotta havahtuisin todellisuuteen, jossa tässä hetkessä kaikki on hyvin.

Elämän suorittaminen, mitä se kohdallani on?

Olen kasvanut perheessä, jossa tunneilmapiiri oli kovin epävakaa. Tänään ymmärrän sen olleen sitä, ettei vanhempani olleet saaneet kykyä käsitellä vaikeita asioita tavalla, jolla olisi varmistettunse että herkkä lapsi kuten olin, ei olisi joutunut kohtaamaan asioita ja tapahtumia, jotka nyt miettien lapsen ei tarvitsisi joutua kohtaamaan. Kasvoin ajatukseen, että aivan sama mitä teen, se ei ole kyllin hyvä.
Älkää käsittäkö silti väärin. En millään muotoa syyllistä vanhempiani vaikeuksista joita elämässä olen kohdannut. Päinvastoin, haluan vain omassa elämässäni pureutua mahdollisimman syvälle syihin ja olosuhteisiin, välttääkseni siirtämästä näitä tiettyjä sukupolvelta seuraavalle siirtyviä perintöjä.

Vanhempani rakastivat lapsiaan juuri niin paljon kuin kykenivät. Isäni halusi enemmän kuin mitään, myös minulle parempaa elämää kuin mitä itse oli elänyt. Valitettavasti hänen suustaan kuultuna "Rakastan sinua" tuli ulos, mennen syvälle sisimpääni pureutuen sanoina " Sinusta ei koskaan tule yhtään mitään"

Ihmiselle joka jumaloi isäänsä, nuo sanat kummittelevat sisimmässäni yhä edelleen. Aiheuttaen sen, ettei edelleenkään mikään riitä itselleni, tein sitten mitä tahansa. Yritän hallita elämää. Ohjailla kuin näytelmää, jossa tulisi olla erilainen loppu, mutta jossa aina esiripun laskeutuessa, jään samaan tyhjyyden tunteeseen, kysellen itseltäni itkien, miksi.

Ajoin itseni tuhon partaalle yrittäessäni saavuttaa jotakin, mitä elämässä ei saavuta, ellei pysähdy ja aloita matkaa itseensä. Elin vuosikymmenen yrittäen löytää onnea materiasta, rahasta. Tuhosin kaiken, saavuttamatta mitään.

Tänään ymmärrän tarvinneeni tuon juoksuhaudalta vakuttaneen laoputtomantuntuisen kujanjuoksun, päästääkseni irti siitä harhasta, että ihmisyyteni, saati onnellisuuteni olisi millään tavoin sidoksissa siihen, mitä maallista omistan.

Menetin kaiken, löytääkseni todellisen onnen. Sisäisen rauhan, itseni, olosuhteitteni sekä toisten ihmisten suhteen. Tänään tiedän mikä elämässä on tärkentä, mutta yhä uudelleen ajaudun suorittamaan elämää, pyrkien saavuttamaan jotakin, jonka tiedän pakenevan sitä kauemmas, mitä kovemmin sitä yritän tavoitella. Omanarvontuntoa, sitä en löydä tuolta jostain. Se on minussa. Valmiina puhkeamaan täyteen kukoistukseensa, kunhan minä tulen valmiiksi unohtamaan elämänhallinnan, suorittamisen, materian tavoittelun sekä ylipäänsä kaiken, mitä maalliseksi kutsutaan. Sisäinen tasapaino löytyy sisältäni, ei tuolta jostain. Valitettavasti minun vain tarvitsee yhä edelleen säntäillä päättömästi tuolla jossain, tullakseni itseni äärelle, löytääkseni sen mitä etsin. Rauhan. Onnen.

Olen saanut elämältä kaiken. Surullista ihmisyydessä vain on se jatkuva halu saada lisää, jotakin. En enää tarvitse mitään, minulla on jo kaikki. Tässä hetkessä. Ollessani läsnä itselleni. Tulen läsnäolevaksi muille ja sitä kautta tulen aina saamaan peilauksina toisista ihmisistä juuri sen mitä kulloinkin tarvitsen, eikä minun tarvitse tehdä muuta, kuin pysähtyä vastaanottamaan kuin lahjana kaikki se mitä elämällä on minulle annettavaa. Elämä.

Voin vain aavistella sitä, mitä suuresti kunnioittamani sotaveteraanit ovat joutuneet elämässään kokemaan ja vaikka hetkittäin elämä tuntuu siltä, kuin juoksisin henkensäkaupalla pitkin kujaa, jossa kuuluvat vain luotien vingahtelut, ymmärrän tänään sen, ettei se ole mitään siihen verrattuna, mitä nuo sankarit ovat meidän vapautemme eteen joutuneet aikoinaan kohtaamaan. Tuosta kunnioituksesta käsin, haluan omalta osaltani tänään tehdä kaiken voitavani, jotta omat lapseni ja lapsenlapseni saisivat minulta aikanaan perinnön, jota ei rahassa voida mitata, vapauden.

Olen vapaa. Olen kiitollinen.

Eroanko kirkosta Räsäsen puheiden takia? Tuskin.

Hyvää huomenta arvon kanssa matkaajat.

Minulle yksi monista, suuresti elämääni helpottaneista asioista oli se, kun sain pohdittua omalle kohdalleni selvyyden siihen, mitä elämä minulle merkitsee.

Tänään minulle elämä on vapautta valita henkilökohtaisesti se, mitä ajattelen, tunnen, koen tai mitä valitsen kokevani.

Esimerkiksi se, että elän hengellisyyttäni todeksi ajatuksella että on olemassa kaiken kaaosmaisuuden sekä ihmisten prutaalisuuden taustalla vaikuttava hyvä Voima, jonka olemassaoloa, tarkoitusperiä, saati suurta käsikirjoitusta minun ei ole tarkoitus ymmärtää, vaan hyväksyen elää päivä kerrallaan raittiina todeksi.

Tämä vapauttaa minut reagoimasta yhden ihmisen sanomisiin tai tulkintoihin perustuvista ratkaisuista. Eli ei Räsänen sen enempää kuin Kekkonenkaan saa minua eroamaan kirkosta, jos sisimmässäni sen koen minulle olevan yksi osa minun kokonaisuuttani.

Pyrin tänään elämään, keskittyen tekemään oman osuuteni siihen, että tuo elämäni perustana oleva hyvä Voima voisi vaikuttaa ihmisten elämään, niin halutessaan myös minun kauttani.

Mottoni on: Antaa hyvän kiertää.

Mitä sitten minulle oman osuuden tekeminen tänään merkitsee? Se merkitsee asennoitumista siten, että kun aamulla herätessäni luovun vaatimuksistani sen suhteen mitä tämän päivän aikana pitäisi saavuttaa, saan illalla painaa pääni tyynyyn tyytyväisenä siihen mitä olen saanut aikaiseksi.

Elämä kantaa. Suoden mitä ihmeellisimpiä asioita

Taas on vierähtänyt harmittavan paljon aikaa siitä, kun olen viimeksi tänne ehtinyt kirjoitella. Edellisen kerran jälkeen olen käynyt vierailemassa Helsingissä, Pelirajat'on hankkeen tuudessa ohjaajakoulutuksessa. Todella hyvä porukka oli jälleen kokoontunut uusia ohjaajakokelaita ja varmasti luvassa on jälleen hyviä vertaiskokoontumisia niin uusilla kuin entisilläkin paikkakunnilla.

Oikeastaan tuo kyseinen reissu oli monella tapaa allekirjoittaneelle ihmeellinen. Menin elämäni ensimmäistä kertaa lentokoneella ja ihmeellisen tuosta tapahtumasta lähinnä teki se, että aikaisemmassa elämässäni kokemieni pelkojen vuoksi en koskaan uskonut tuollaista kokevani. Niin vain raitis elämäntapa tuonkin minulle mahdollisti. Tuntui ihmeelliseltä istua koneessa pelkäämättä yhtään. Eikä oikeastaan mistään olisi huomannut, että olin ensikertalainen, ellen olisi sitä yhdelle lentoemolle mennyt paljastamaan.

Nyt voin luottaa siihen, että tuopa elämä mitä tahansa kulkemista minne tahansa, enää minun ei noita reissuja tarvitse kauhulla pelätä, vaan voin luottavaisin mielin nauttia matkasta.

Tänään koin jälleen yhden erikoislaatuisen tapahtuman, kun pääsin puhumaan melkein kahdellesadalle erilaisissa tehtävissä nuorten kanssa toimivalle ihmiselle. Luentoni käsitteli Syrjäytymiskierteestä erkanemista. Ihmeelliselle tuntui, kun tilanne sinällään ei minua juurikaan edes jännittänyt, saati että olisin tuota tilaisuutta etukäteen miettinyt tai muulla tavoin pelännyt. On kuitenkin tärkeää huomata se muutos, mikä elämässäni on tapahtunut viimeisten vuosien aikana. Pari vuotta sitten kamppailin todella rankasti koulussa päätösprojektin loppuesityksen pitämistä jännittäessäni ja olin todella monta kertaa jo luovuttaa kokonaan. Toisaalta vielä viitisen vuotta sitten pelkäsin kuollakseni kaupassa käyntiä erilaisia sosiaalisia tilanteita, matkustamisesta puhumattakaan. Voinette siis vain aavistella sitä kiitollisuuden määrää, jota viime aikojen tapahtumat allekirjoittaneessa aiheuttavat.

Pieni ihminen tuntee itsensä todella nöyräksi sen tosiasian edessä, että yksinäni en olisi tähän kyennyt. Kiitos tästä kaikesta kuuluu jokaiselle ihmiselle joka elämänpolullani on kuluneina vuosina viipynyt. Ilman teitä en olisi nyt tässä.

Toisaalta loppuun mainittakoon se, että vaikkakaan en enää tänään koe elämääni häiritsevinä asioina minkäänlaisia ennakkoluuloja tai -käsityksiä, niin siitä huolimatta haluan sanoa ilman minkään laista jeesustelua tiedostavani tänään sen, että tänään elämäni perustuu hyvin pitkälti siihen uskoon ja  luottamukseen, että tämän kaiken taustalla elämääni oikeille raiteille on ollut järjestelemässä, oman ymmärrykseni mukainen Voima, enkä ilman Hänen rakkauttaan, minua kohtaan, olisi enää tässä tätä kirjoittamassa.

Eilen illalle nukkumaan mennessäni pohdin hetken aikaa sitä, kuinka vielä vajaa kymmenen vuotta sitten elin totaalisesti kaiken kieltävässä ateistisessa ajatusmaailmassani, peläten kaikkea ja kaikkia. Vaikka tuona aikana yritin hapuilla jotakin uskoa johonkin, minun ennakkoluuloni tukahdutti yritykseni heti ensialkuun. Tänään mietin tuota kymmenen vuoden taivalta lämmöllä. Jos tänään minulle tarjotaan mahdollisuus kertoa oma kokemukseni tuosta hitaasta mutta varmasta kasvusta oppimaan uskon ensiaskeleita, mielelläni ne ihmisille jaan. Ymmärränhän tänään hyvin pitkälti omasta kokemuksestani sen, miksi erinäiset uskon asioista mainitsemiset nostavat yleisimmin ihmisillä vain karvat pystöön. Olen saanut elää etsien omaa uskoani tässä viime vuodet, löytäen oman ymmärrykseni mukaisen Jumalan. Jumalan joka on yhtä kuin rakkaus. Kaikille. Kaikkialla. Se miksi minä aikanaan kielsin vihaisena kaiken, johtui vain siitä yksinkertaisesta syystä, että mikäli joku mainitsikin sanan Jumala tai rakkaus, mieleni valtasi ääretön pelko ennakkoluulojeni mukaista rankaisijaa kohtaan ja toisaalta ääretön suru ja ahdistus siitä, että rakkaus sanana oli minulle täysin tuntematon käsite, joka toi mieleeni vain menneisyyteni ahdistavia tapahtumia, jotka tänään ymmärrän ihmisten kyvyttömyytenä rakastaa. Käsiteltyäni aikaisemman elämäni kolhut. Rakkaudettomuuden. Olen kasvanut ymmärtämään sen, etten olekkaan elänyt totaalisessa rakkaudettomuudessa, vaan minun ympärilläni eläneet ihmiset ovat vain rakastaneet omalla hassulla tavallaan itse kukin.

Tänään en pelkästään ymmärrä sanaa rakkaus, vaan sen sijaaan saan elää aamusta iltaan hengittäen sitä syvältä sydämeni sopukoista asti. Tänään. Tässä. Nyt. Elämä kantaa.

Tätä se raitis elämäntapa parhaimmillaan on

Elämää. Ei tuota otsikkoa oikeastaan muulla tavoin voine kuvata tarpeeksi kattavasti.

Viimeiset viikot ovat olleet sisällöltään sekä tapahtumiltaan sellaisia, etten koskaan osannut kuvitella saavani elää läpi tuollaisia tapahtumia, silloin kuin vielä elin ja hengitin addiktioitani. Raittius vapauttaa elämään.

Vielä joitain vuosia sitten en osannut kuvitellakkaan pystyväni matkustamaan omaa postilaatikkoani kauemmaksi, ilman että siitä seurasi melkein ambulanssikyytin vaativa paniikkikohtaus. Lisäksi en uskonut kykeneväni puhumaan elämästäni ventovieraille ihmisille tai muutoinkaan edes olemaan ihmisten kanssa tekemisissä. Kuluneiden viikkojen aikana olen kokenut kaikkea tuota sekä lisäksi monta sellaista tilannetta, joita ns. tavalliset ihmiset eivät pitäisi minään, mutta jotka allekirjoittaneelle ovat verrattavissa vähintäänkin Mount Everestin valloitukseen.

Toisaalta kaikki kokemukset taas osaltaan vahvistavat sitä käsitystäni, että raittius takaa minulle mahdollisuudet mihin tahansa. Tuolla ajatuksella olen pyrkinyt päivän kerrallaan elämään, luottaen siihen että kaikki palaset loksahtelevat paikoilleen kun aika on oikea ja kun teen oman osuuteni toteuttaakseni unelmiani yksi kerrallaan.

Tässä hetkessä huomaan hetkittäin sen, että tuttu lapsenomainen innokkuus tekemisissäni edelleen on, mutta parasta tuossa huomiossa on se oivallus, ettei se enää haittaa vaan päinvastoin auttaa minua lähtemään kulkemaan unelmiani kohti.

Työrintamalla ei edelleenkään ole tärpännyt, mutta tässä hetkessä mahdollisuuksia tuon asian järjestymiseen on ilmaantunut useampia, joten pidän enemmän kuin todennäköisenä sitä, että kesäloman jälkeen ei tarvinne joutonomina tekemättömyyttään surkutella. Asiat järjestyy, niin uskon.
Vielä kun tuohon toteaa sen, että näillä näkymin saan mahdollisesti alkaa soveltaa työssä sekä elämänkoulun että kuluneen kuuden vuoden aikana saamiani oppeja, niin voitaneen puhua parhaasta mahdollisuudesta kohdallani, mutta kaikki aikanaan. Eikähän sitä tiedä, jos vaikka huomenna kaikki suunnitelmat menisi uusiksi, siihen kun ei tarvitse kuin yhden sähköpostin kaikista niistä työhakemuksista joihin olen omaa osaamistani viimeisen kuluneen vuoden ollut innokkaasti tyrkyttämässä.

Tähän loppuun todettakoon vielä se, että ihmeellisintä kaikessa, sain kuulla että tämä blogini kirjoittelu on konkreettisella tavalla auttantut erästä läheistä ystävääni sisäistämään raittiuden mahdollisuutta siinä määrin, että sain osallistua hänen 1. vuoden raittiuden kunniaksi järjestettyihin kakkujaisiin viime sunnuntaina, joten oikeastaan tämän blogin alkuperäinen tarkoitus on siis täytetty. :)
Silloin nelisen vuotta sitten aloittaessani tätä blogia kirjoittaa, minulla oli sellainen haave, että jos näistä raapusteluistani edes yksi ihminen jotakin hyötyy, joten siltä osin tämän blogin tarkoitus on siis täytetty. Itselleni kun tämä kirjoittelu on ollut hyvinkin terapeuttista, niin on toki toisaalta mukava kuulla, että näistä kirjoituksistani oikeasti joku toinenkin jotain positiivista ajatusta elämäänsä saa. Hassua sinällään, että noin läheltä vielä osui tuo ihminen, että henkilökohtaisesti sain positiivista palautetta vastaanottaa.
Sen kuitenkin tiedostan, etten minä, saati kirjoitteluni tuota kyseistä ihmistä ole raittiiksi pistänyt, mutta mukavahan se on olla osasyyllisenä noinkin positiivisessa tapahtumassa, kuin alkoholistin raitistuminen onkin.

Tänään tuntuu hyvälle, joten kiitollisin mielin nautin tästä tunteesta. :)

Kokemuskouluttaja

Nyt sitä sitten virallisesti ollaan päihdepuolen kokemuskouluttaja. Tämä päivä on kokemuksiltaan sekä tapahtumiltaan ollut varsin vaiherikas. Huomasin tänään kaksi asiaa itsessäni. Ensiksikkin, minulla on edelleen korkea kynnys myöntää voivani huonosti. Piiloudun vahvuuden alle, vaikka tiedostan tarvitsevani toisia ihmisiä. Lisäksi koen edelleen reagoivani eräisiin ärsykkeisiin, kuin se alle polvenkorkuinen pieni lippalakkipäinen lapsi. Palaan lapsuuden kokemukseen, jossa minuus murrettiin tahattomasti. Olin jo tuolloin tunneyliherkkä, enkä kestänyt kun vanhempani eivät hyväksyneet minua sellaisena kuin olin. Edelleen reagoin aivan liian vahvasti negatiivisiin ärsykkeisiin, vaikka toisaalta tiedostan itseäni siinä määrin, ettei minun tarvitsisi reagoida, vaan hyväksyä. No vain elämää.

Toisaalta tänään oli tuo kokemuskoulutuksen näyttö ja siitä saamani palaute osoitti jälleen kerran sen, etten osaa ottaa vastaan positiivista palautetta vieläkään. Sain kaikista osioista, kaikilta arvioijilta kiitettävät arvostelut ja itse koin esitystä pitäessäni sen olleen kovin epätarkka ja sekava, kuten itsekkin koin olleeni. Päinvastoin sain kehut esityksen selkeydestä ja läsnäolontunteesta, jonka kuulijat olivat minusta aistineet.

Paljon on vielä itsessä kehitettävää, joten matka jatkuu.

Lopuksi todettakoon vielä sen verran, että hengellisyydestä on rakentunut itselleni äärettömän tärkeä osa minuuttani. Ehkä juuri suorituskeskeisestä elämästä kärsineenä, koen että Jumala on minulle ainoa, jonka koen hetkittäin hyväksyvän minut, tällaisena kuin olen. Noissa hetkissä on kaikki mitä tarvitsen.

Itsetutkistelu, hengellisyys.

Minulle itselleni tutkailun kautta on avautunut oman pääni sisäinen maailma, kaikkine peikkoineen, mörköineen ja keijukaisineen. Toisaalta tuon tutkailun ja sitä seuranneen prosessoinnin kautta olen oivaltanut myös omalle kohdalleni sopivimman tavan suhtautua tuohon hengellisyyteen. Minulle tuo tarkoittaa parhaan kykyni mukaan tehtyä, epäitsekästä auttamista. Oman navan ympäriltä pois siirtymistä. Minun sydämeni sisältää tuon kauan kaipaamani Hyvän voiman. Sieltä minä sen luottamuksen, toivon, rakkauden ja rauhan löysin, jonka turvin elämä ei koskaan tunnu turhalta tai mikään tilanne ei ole liian epätoivoinen.

Uskoni Jumalaan, sellaisena kuin Hänet tänään käsitän, on varmasti monella tapaa sellainen, jonka joku paatunut ateisti tai toisena ääripäänä, kiihkoileva julistaja tuomitsisi mielihyvin, mutta itse kun siitä ammennan rauhan, jonka turvin itseäni rehellisesti prosessoiden, pyrin tekemään hyvää itselleni sekä elämääni harhautuville ihmisille, niin sillä tavalla olen rauhallisen kiitollinen tästä saamastani armosta. Se etten osaa käydä missään seurakunnassa tai kuuntelemassa sen kummempia saarnoja, tuskin silti tekee minusta sen syntisempää, kuin kenestäkään toisesta ihmisestä. Ainoa mitä elämässäni tässä asiassa toivon, on se, että eläessäni tuomitsematta kenenkään toisen tapaa elää uskossa tai olla elämättä, olisi toivottavaa, ettei minulle tehtäisi sitä myöskään.

Olen tässä vuosien saatossa oppinut sen, että luen raamattua, 7-päivää lehteä, AA:n Isoa kirjaa tai Aku Ankkaa, aina sen mukaan, kun sellainen olo tulee, koskaan siihen väkivalloin itseäni pakottamatta. Toisaalta herään uuteen armon aamuun, todeten yläkerran suuntaan, olevani Hänen käytettävissään koko päivän, samalla pyytäen ohjausta tehdä oikein. Tästä esimerkkinä kerrottakoon tarina, joka tapahtui tässä eräänä päivänä. Minäkin kun tuolla sosiaalisessa mediassa vaikutan, sain "sattumalta" kaveripyynnön eräältä ihmiseltä. En tuntenut häntä, mutta "uteliaisuuttani" häneltä asiaa tiedustelin, että tunnemmeko? Sain ystävällisen vastauksen postiin, ettemme tunne, hän vain "sattumalta" laittoi minulle pyynnön, kun meillä joitain yhteisiä tuttuja kuitenkin on. No minä kun pyrin toimimaan sen mukaan, mitä sisimmässäni tunnen, laitoin hänelle postia, johon ujutin tämän blogini aloitustarinan, lisäten siihen, että mikäli asia ei millään tavalla hänen elämäänsä sivua, voi jättää jutun huomioitta, todeten, että kaikenlaisia "hulluja" sitä suomi on täynnä. No toisin kävi. Tämä ihminen sen sijaan kirjoitti minulle pitkähkön tarinan elämästään alkoholistiperheessä ja jälleen kerran koin toimineeni sen ihmisen kohdalle kanavana tuoda toivoa paremmasta elämästä. Minä en siis ole hyväntekijä, vaan välikappale, Hyvän vaikutukselle. Itse en tee tai ajattele oikeastaan mitään, vaan olen tuon Hyvän ohjattavana. Tämä on minun ajatusmaailmani tänään, toivottavasti kunnioitatte sitä, vaikkette tunne tai ajattelekkaan samalla tavalla. Eletään ja annetaan toistemme tehdä samoin. :)