Olen viime päivinä tullut itseni ja elämäni tutkimisessa siihen tulokseen, että ainakin minun alkoholistinen tunne-elämä myllertää edelleen aamusta iltaa kohti siten, että sen varaan rakentaessani, elämästäni ei puutu vauhtia, eikä vaarallisia tilanteita.
Ehkä juurikin siitä syystä huomasin nyt viikonloppuna pohtivani niinkin syvämietteisiä ajatuksia, kuin että elämäni tulee muuttumaan huomattavasti helpommaksi, oppiessani elämään ja hyväksymään sen, että minä elän, rakastan ja uskon, vaikkei aina joka hetki siltä tuntuisikaan.
Toisin sanoen huomasin itselläni suureksi helpotuksesi sen, ettei minulta kukaan vie pois elämää, rakkautta, eikä uskoa, vaikken perustakkaan enää niitä oman kipeän tunne-elämäni varaan. Itse asiassa huomasin tyyneyden tuulahduksen samassa hetkessä, kun tajusin olevani elossa koko ajan ja joka hetki, vaikka välillä pahalta tuntuukin. Samalla tavoin huomasin rakastavani elämäni valoa, puolisoani, vaikka välillä ei siltä tunnukkaan. Hän on minun sielunystävä, elämäni rakkaus, enkä osaisi kenenkään muun kanssa samalla tavoin olla oma itseni. Toisin sanoen tiedän rakastavani tuota naista, vaikkei se koko ajan olekkaan yhtä eufoorista, korvia huumaavaa tunnekuohua. Samoin olen opiinut hyväksymään sen, että elämäni perusta, usko Korkeamapaan Voimaan, ei enää perustu tunteisiin, eikä tekemisiin saati jatkuvaan suorittamiseen. Tuntuu ihmeellisen helpottavalta huomata elmässään tukipilarit, jotka eivät ole minkään tunnemylläkän heiluteltavissa.
Tänään siis elän, rakastan ja uskon, pienen sydämeni syvyyksistä asti..