Raitista elämää ja vauvaperheen arkea

Olen huomannut viime päivinä miettiväni jälleen sitä, kuinka ihmeellistä tämä elämä onkaan. On sanoinkuvaamatonta istua pinnasängyn vieressä katsomassa, kuinka pienestä ihminen saakaan alkunsa. Tiedän, minulla on jo kaksi lasta ennestään, mutta vasta tässä hetkessä olen läsnä elämässä. Eli huomaan tuntevani erilaisia tunteita ja nauttivani niistä, eikä minulla ole välttämättä koko ajan tarvetta reagoida noihin tunteisiin. Tiedän niiden olevan vain tunteita, osa minuuttani.

No itse arki alkoi jälleen. Pojat ovat päivät hoidossa ja koska allekirjoittanut teki hartiavoimin töitä etukäteen noiden kouluhommien kanssa, niin voin jopa rauhallisin mielin seurata pienen ihmisen ensimmäisiä elinpäiviä. Tirttanallamme on tänään jo 12 vrk ikää. Huomasin tänään miettiväni sitä, kuinka nopeasti vauvat kehittyvät ja muuttuvatkaan. Ennen kuin huomaankaan, meidänkin neiti tuo jonkin "reggei-raggarin" isille näytille ja sitten kohta käydään keskustelua siitä, mikä on kenellekkin hyväksi ;)

No jos nyt ei kuitenkaan..onneksi ei tarvitse sentään elää noin kauas tulevaisuuteen, vaan saan nauttia näistä hetkistä päivän kerrallaan.


Kun on kokenut niin paljon kauheuksia, kuin minäkin olen elämässäni kokenut, on ihmeellistä katsoa, kun oma lapsi ensimmäisen kerran hymyilee. Se tuntuu siltä, kuin koko maailma ympäriltä katoaisi ja olisi vain tuo kaunis pieni, hymyilevä ihminen.

Toisaalta olen huomannut tässä "hulinan" keskellä jälleen kadottaneeni osan perustusta tasapainoisesta elämästäni, jälleen kerran, eli nöyryyden ja luottamuksen. Välillä huomaan jälleen tuttujen pelkojen valtaavan mieleni, kuten tänäänkin aamulla jälleen kävi. Lueskelin hetken aikaa erästä blogia, jossa kirjoittaja kävi läpi vastasyntyneen lapsensa menetystä. Lukiessani tekstejä minut valtasi armoton pelko, huomasin itkuni läpi miettiväni itseäni samaan tilanteeseen. No seurauksena oli, että minun piti käydä ainakin viisi kertaa vartin sisään pinnasängyn vieressä tarkistamassa, että Tirttanalla on kaikki hyvin :)

Minulla on ollut taipumusta pakko-oireiluun, enkä enää halua mielikuvitukseni loihtivan pelkoja, jotka alkavat rajoittamaan omaa elämääni. Jotenkin kuitenkin tuokin tapahtuma jälleen herätti minut huomaamaan itsessäni tapahtumassa olevan muutoksen, koska pian huomasin jälleen rauhoittuneeni ja miettiväni sitä, kuinka etukäteen tapahtumattomien asioiden pelkääminen olisi turhaa ajan ja omien voimavarojen haaskausta.

Kaiken kaikkiaan elämä sujuu tässä hetkessä vallan mainiosti ja esimerkiksi tänään mietin sitä, kuinka 3 vuotta sitten vastasyntynyt poikamme itki jatkuvasti yökaudet, nyt Tirttanamme nukkuu muutoin koko yön, paitsi kaksi kertaa herää ruokailemaan. Mietin sitä, kuinkahan paljon 3 vuoden takaisista yöitkuista johtuikaan siitä, että silloin vastasyntynyt poikamme aisti sen kaiken sekasorron, joka meillä silloin vallitsi.


Kiitollisin mielin kohti huomista, ilman turhia pelkotiloja..

Rinssessan paluu

No nyt tämä isi pääsee hellimään ja hoivaamaan omaa pientä Rinssessaa, kun hän äitinsä kanssa pääsi vihdoin viikon odottelun jälkeen kotiin.

Vaikka olenkin jo kahden pojanvesselin isä, niin silti, kiitos raitistumisen ja siitä johtuvan totaalisen ajatusmaailman muutoksen, huomaan olevani aivan totaalisen uudessa tilanteessa. Tiedostan kyllä jo muutaman tunnin kokemuksella, että hankaliakin tilanteita on luvassa, koska poijanmöykärit olisivat koko ajan hoivaamassa pientä siskoaan, mutta kuitenkin tuntuu siltä, että nykyisellä elämänmallilla meillä kaikki menee hyvin. Ainakin nyt tuntuu todella hyvältä. Mielessä pyörii vain se, ettei nyt tarvitse enää hetkeäkään miettiä, minkä takia en muutama vuosi sitten onnistunut aikessani päättää päiväni silloisessa tuskassani..juuri tämänkin takia.

Nyt Päivänsädettäni(vaimo) ja Päivänpaistettani(tyttöni)hoivaamaan ja Tornandon ja Hurrikaanin (poikien) kans leikkiin. Kirjoittelen taas kuulumisiani tästä uudesta elämäntilanteesta, kunhan ensin tutustun uuteen pieneen lapsikultaani.

Voimia kaikille ja siunausta..

Pikku Rinsessamme kotiinpaluuta odotellessa

Pikkuinen Rinsessamme

Pieni Päivänsäteemmme on tänään jo kuuden päivän ikäinen. Valitettavasti vain isi ei ole vielä kovin runsaasti päässyt hoitamaan ja hellimään pientä ihmistä, koska hänen on täytynyt olla sairaalassa sinivalohoidossa kohonneiden bilirubiiniarvojen takia. Tietysti tässä hetkessä liikkuu muutenkin tunnetilat laidasta laitaan, mutta päällimmäisenä tunteena on kaikesta huolimatta ääretön kiitollisuus saadusta hyvästä. Kiitollisuutta lisäsi eilen illalle se tieto, ettei Rinssessallamme ole ilmeisestikkään mitään vakavampaa, koska erilaisten verikokeiden tulokset olivat hyvät. Tietysti sitä haluaisi jo vaimon ja tyttären kotiin, mutta toisaalta on ymmärrettävää, että parempi heidän on olla sairaalassa niin kauan kuin tarve vaatii, jotta pieni ihminen saa parhaan mahdollisen hoidon mitä tarvitsee tässä hetkessä.

Minun tunteeni ovat tosiaankin seilanneet laidasta laitaan, itkukin on taas pitkästä aikaa tullut. Suurimmaksi osaksi kylläkin onnesta, vaikkakin tuossa eräänä iltana huomasin jälleen kaipaavani omaa isääni aivan armottoman paljon. Syykin siihen löytyi helposti. Vaikka isälläni olikin todella paha päihdeongelma, niin silti me lapset ja varsinkin lapsenlapset olimme hänelle kaikki kaikessa. Mietin sitä, kuinka onnellinen isäni olisi tässä hetkessä siitä, kuinka minun elämäni on järjestynyt kaikelta osin kuntoon(raitistuminen, jatko-opiskelu, perhe jne.) ja ennen muuta tässä hetkessä osaan kuvitella isäni hössötyksen pojantyttären syntymästä..niisk..

Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa..jne..Kuitenkin minulla on ollut tässä hetkessä suunnattoman paljon eri tilanteita, jossa olen saanut mahdollisuuden tutkia itseäni ja omia tunteita ja oikeasti yrittää muuttaa sen, minkä voin. Esimerkiksi viime päivinä, olen ollut lasten kanssa kotona ja vaikka välillä on ollutkin kiirettä ja hulinaa, niin toisaalta olen nauttinut näistä päivistä suunnattoman paljon. Tietysti neljän pienen lapsen kanssa riittää touhua, mutta kuten totesin, aika on mennyt siivillä ja lystiä on riittänyt. Tätähän kuitenkin omalta elämältäni olen aina haaveillut, rukoillut ja toivonut.

No nyt tuli sitten viimeisin tieto sairaalan suunnalta. Eivät pääse kotiin ennen kuin aikaisintaan perjantaina, koska Tirttanainen joutui takaisin valohoitoon..harmi..mutta vaimo oli kysellyt hoitajalta mahdollisuutta päästä käymään kotona muutaman tunnin ajan..no saa nähdä kuinka käy. Kävi niin tai näin, meillä joko kotona tai sit sairaalassa vietetään kakkukahveja.. Allekirjoittaneella kun aina välillä paljastuu erilaisia piileviä kykyjä ;)

Vau..Vau..Vauva..eli synnytys isin silmin..

Pikku tirttana

Tänään klo 14.43 se sitten vihdoinkin tapahtui. Pieni Rinssessamme näki päivänvalon. Ei voi muuta kuin todeta, ettei sitä voinut kuvitellakkaan, mitä kaikkea tuntemuksia synnytys voi isällä tuoda pintaa. Kaksi aikaisempaa synnytystä kun on tullut oltua vaimolla tukena todellakin tukevassa huurussa. Neljä vuotta sitten pami -höyryissä ja päivälleen kolme vuotta sitten pamin ja viinan sekakäytön jälkeen 2.5 promillen etumyötäisessä, eli ei tuon taivaallista tietoakaan mistään herkistymisistä.

Aika jännää tämä elämä. Ilman mitään suunnittelematta, pieni Tirttanamme sattui syntymään prikulleen saman päivänä, kuin 3 vuotta vanhempi isoveljensä ja voin kertoa, että hieman tuli loppuraskauden aikana vaimon kanssa puhuttua noista 3 vuoden takaisista ajoista. Onneksi voi nyt sanoa, että sen ajan kokemuset on melkoisena voimavarana nyyhetkessä.

No loppu hyvin kaikki hyvin..Tämä synnytys tuli todellakin seurattua tarkkaan ja laajan tunneskaalan kera.

Eilen illalle alkoi säännöllisen epäsäännöliset supistelut ja allekirjoittanut olisi jo eilen illalla lähtenyt viemään vaimoa laitokselle, mutta vaimo pani hanttiin ja yö vielä yritettiin nukkua, hieman katkonaisesti, mutta kuitenkin. Aamulla klo 8 pojat päiväkotiin ja vaimon kans laitokselle. Monen eri mutkan kautta klo 14 meille vapautui huone, koska oli hieman tungosta synnytyssaleissa. No onneksi vierailimme odottamassa salipaikkaa, ensin äitipolilla ja sit osastolla, kunnes supistukset alkoivat olla jo n. 5 minuutin välein ja kivuliaisia. Onneksi pääsimme saliin, koska siitä kun sinne menimme, kolmen vartin päästä Natiainen jo parkaisi ensikiljaisunsa.

Synnytys sinällään sujui mallikkaasti. Kätilö kommentoi kahdelle opiskelijalle synnytyksen edetessä, että tässä näette esimerkillisin synnytyksen. Oikeasti se kyllä sitä olikin. Ensin 10 minuuttia käyrässä, 2-3 supistusta, PCP -puudutus, 3 supistusta, 3 ponnistusta ja vauva syntyi.

Mutta ne tunnetilat, joita allekirjoittanut kävi läpi samalla, eivät olleet aivan noin yksinkertaisia. Ensiksi eilen illalla hermostuminen, kun vaimo vaikutti väkisellä odottelevan mielestäni liiankin kanssa kotona, vaikka oikeassahan hän olikin. Sitten aamulla muutaman tunnin unien jälkeen ihan kohtuullisen väsymyksen kanssa höystetty jännitys sairaalaan menosta. Sairaalaan päästyämme vähän väliä kipuilua omien tunnetilojensa kanssa, eli kuinkahan rankasti tässä reagoi jne. Saliin pästyämme sitten tuli itku jo melkein siitä, että kohta tämä on ohi ja lopuksi siitä, kun oikeasti tajuaa, että millaisen matkan vaimo on tehnytkään koko raskauden aikana. No lopuksi itku tuli, kun Tirttanainen parkaisi ja isi halasi äitiä, itkettiin onnesta yhdessä tuumin kaikki kolme :)

No nyt tässä hetkessä kun kaikki hulabaluu on tältä päivää laantunut ja poijan möykäritkin nukkuu autuaasti, voi vain ristiä kätensä, hetken kuunnella vallitsevaa hiljaisuutta ja kiittää kaikesta, mitä itselle ja perheellemme on viime vuosina siunaantunut.

Oikeasti sitä tuskin tässä hetkessä käsittäkään, mutta tunne on todella kiitollisen nöyrä. Töisaalta juuri tämänkaltaiset tapahtumat osaltaan tekevät elämästä juuri sitä, mitä aina on haaveillut..Ilman raitistumista en tätä olisi saanut kokea, eli tiedän kyllä mitä minulla on ja mitä minulla on ollut mahdollista menettää..Elämä

Kun haluaisi auttaa..

Kun itselläni on kokemus siitä, että aivan armottomasta päihdehelvetistä voi selvitä, niin siitä tulee itselle olo, että haluaisi antaa tuon kokemuksen muille käytettäväksi. No ongelman asiasta tekee ensiksi se, että koen vielä erinäisiä jännitystiloja sosiaalisissa tilanteissa ja sitä kautta auttaminen on hieman hankalaa, koska siitä seuraa vielä tässä hetkessä itselle todella hankalia oloja. Toiseksi olen tuskaillut sen tosiasian kanssa, ettei nykyisessä elämäntilanteessani ole juurikaan ylimääräistä aikaa lähteä ns. saattamaan sanomaa, esimerkiksi sairaalaan tai kuntoutuslaitoksiin. Toisaalta olisi, mutta sitten joutuisi ottaamaan aikaa jostain toisesta tärkeästä asiasta, joten ehkä tämä on tyhmää..mutta kuitenkin..

Jotenkin asia aina välillä nostaa päätään ja se johtuu paljolti siitä kokemuksesta, että kertoessaan oman kokemuksensa toiselle, ilman mitään pyynteitä, siitä saa itse hurjan paljon omaan elämäänsä lisää. Minulla on kylläkin lukuisia tilanteita reilun 2.5 vuoden raittiuteni aikana jolloin olen kertonut oman tarinani, kuten esimerkiksi ryhmissä, kuntoutuspaikoissa, yksilö keskusteluissa, täällä netissä jne. mutta toisaalta tuntuu siltä, että haluaisi antaa enemmän jo pelkästään siitä kiitollisuuden tunteesta, jota kokee oman elämänsä järjestymisestä. Toisaalta ymmärrän kyllä, ettei kukaan vaadi minulta mitään, ellen itse ala vaatimuksia itselleni asettamaan, mutta toisaalta taas kuitenkin tuo auttamisen halu nousee tasaisin väliajoin.

Tässä hetkessä tuo halu on taas vallalla voimakkaana, siksi koska olen kokenut todella voimakkaita hyvän olon tunteita viime päivinä, saadessani seurata läheltä oman vaimoni raskauden loppuvaihetta ja kaikkea siihen liittyvää (40. viikko alkoi eilen). Olinhan viimeksi samaisessa tilanteessa umpihumalassa jatkuvasti. Eikä tarvitse kuin hetki miettiä sitä tunnetta, joka pulpahtaa pintaan, kun itse lapsen syntymä tapahtuu, koska olemme muutaman kerran vierailleet jo laitoksella, vaimoni verenpaineiden ollessa korkeana ja siellä ollessani olen henkisesti käynyt jo mielessäni läpi tuota tapahtumaa, melkein kuin se olisi jo tapahtunut oikeasti.

Sairaala kun sinällään tuli minulle liiankin tutuksi juoma aikana ja esim. tänään siellä vaimoni kanssa ollessani kyyneleet nousivat silmiini, kun mietin missä tilanteessa olen elämässäni nyt ja missä olin viimeksi kun 3 vuotta sitten nuorempi poikani syntyi samaisessa sairaalassa. Mietin sitä kuinka paljon tuossakin sairaalassa tälläkin hetkellä on ihmisiä "toipumassa" samanlaisessa tilassa, kuin missä itse olin vielä muutamia vuosia sitten.

Toisaalta olen kylläkin miettinyt sitä, että teen melkein kaiken voitavani auttakseni omalta osalta ongelmien kanssa kamppailevia ihmisiä ja enempää ei minulta voi vaatiakkaan. Siksi toisaalta itseltään vaatiminen tuntuukin tyhmältä.

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat,
joita en voi muuttaa..rohkeutta muuttaa, mitkä voin..
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Syntymän ihmettä odotellessa

Käsillä alkaa olemaan todella jännittävät ajat. Vaimolla alkoi 39. raskausviikko ja kävimme äitipolilla alkuviikolla ja sieltä tuli signaalia, että natiainen voi syntyä minä hetkenä hyvänsä.

Olen miettinyt useana hetkenä kuinka 3 vuotta sitten lähdin juomaan pari päivää ennen syntymähetkeä ja olin tukevassa humalassa tukemassa vaimoani laitoksella. Muutoinkin suurin osa tuohon hetkeen liittyvistä, harvoista muistikuvista ovat melkoisen negatiivis sävytteisiä, yritinhän päättää päiväni pari päivää edellisen lapsemme syntymän jälkeen. Olen välillä miettinyt sitä, kuinka paha olla ihmisellä on, kun juuri vastasyntynyt lapsikaan ei estä tekemästä tuollaista. Nyt olen kuitenkin siinä onnellisessa tilanteessa, että jos jotakin häpeän tunnetta joudun kohtaamaan, on se korkeintaan siitä johtuvaa, etten pysy tajuissani syntymän ihmeen tapahtuessa :D Viime kerralla kun häpesin tilaani, olin yhtä aikaa sairaalahoidossa itsemurhayrityksen vuoksi, vaimoni ollessa lapsen kanssa osastolla. Kaikki siihen liittyvä, kuten sossun vierailut synnytysosastolla jne. ovat kyllä asioina sellaisia, että jos en olisi saanut noita käydä puhumalla läpi ja tietyllä tapaa antaa niitä itselleni anteeksi, tuskin olisin tässäkään hetkessä vallitsevien tunnetilojeni kanssa selvinpäin. Tuskin olisin edes enää hengissäkään.

Onnekseni voin nyt kuitenkin todeta nauttivani tämän hetken jännityksen täyteisistä tunnelmista pää totaalisen selvänä ja ilman minkäänlaista katkeruuden tunnetta menneisyyteen nähden. Olen oppinut käsiteltyäni menneisyyttäni, arvostamaan ja hyödyntämään sitä valtavana voimavarana, eikä niinkään voimia syövänä taakkana. Kaiken tämän edellytys on kuitenkin rehellisyys ja asioista puhuminen. Onneksi minulla on ollut se onnellinen tilanne, että elämääni on tullut oikeita ihmisiä, oikeaan aikaan ja tällä tavoin olen saanut mahdollisuuden käsitellä menneisyyteni.

Tällä hetkellä vallalla on jälleen sanoinkuvaamaton kiitollisuus. Kiitollisuus läheisilleni, jotka jaksoivat rakastaa minua vaikken läheskään aina ollut sen arvoinen. Kiitollisuus AA:lle ja sen uskomattomia tekevälle ohjelmalle. Kiitollisuus ystävilleni, jotka ovat olleet tukemassa minua tässä kasvun tiellä ja tietysti kiitollisuus Hänelle, onhan Hän mahdollistanut kaiken, koska ilman Jumalan armoa en istusi tätäkään kirjoittamassa.

Voimia kaikille..