Nyt täytyy aikataulullisista syistä päivittää pari tapaamista kerralla, koska koulu asiat aiheuttavat tähän hetkeen kokolailla paljon stressiä ja kiirettä.
Tällä käynnilläni pääsin puhumaan omista tunteistani liittyen parisuhteeseeni ja välillä nousevaan mustasukkaisuuteeni. Luojalle kiitos, että minulla on vaimoni kanssa sellainen suhde, että puhumme 99% asioista aina, kun jotakin nousee pintaan. Joten suurimman osan noista mustasukkaisuuden tunteistani olen pystynyt puhumaan jo vaimoni kanssa, niin tämän viimeisemmänkin. Oikeastaan tämän kertainen tunne mylläkkä on aika huvittavakin, mutta toisaalta olen valmistautunut käsittelemään huvittavimmatkin tunnetilat nykyään.
Tämä mustasukkaisuus nousi sellaisesta tilanteesta, kun minulla on eräs todella hyvä ystävä, jonka olen saanut tuolta ryhmästä jossa käyn. koko tilanne on siinä huvittava, että olen tämän ystäväni kanssa puhunut aina kaikesta, paitsi tässä tapauksessa. Eli itse asia, joka sai tunteeni pintaan. Kaverini käy meillä säännöllisesti ja aina käydessään heittelee hurttia huumoria asioista, mikä sinällään on ihan mukavaa. No viime aikoina tuo huumori on keskittynyt siihen, että hän "naljailee" minulle siitä, kuinka ollessani jossain, esimerkiksi koulussa hän käy meillä kotona pitämässä "vaimostani huolta". Sinällään ymmärrän huumoria melkoisen pitkälle, enkä tuostakaan ole pitkään aikaan juurikaan välittänyt, mutta muutama päivä sitten se alkoi oikeasti vituttamaan. Ei muutoin, kuin siitä syystä, koska kaverini on heittänyt samaa herjaa jo usean viikon ajan joka kerta meillä käydessään. Tiedostan kyllä että osa tuosta vitutuksesta oli väsymystä, mutta parasta asiassa oli se, että huomasin tunnistavani itsessäni mustasukkaisuuden, jonka olen kieltänyt itsessäni olevankaan.
No mitä opin tästä episiodista? Puhumalla asiat selviää, kuten aina ja kaverille pitäisi pystyä sanomaan hänen siitä loukkaantumatta, että välillä voisi jättää asioita heittämättäkin. Parasta kaikessa jälleen se, että puhuessani asiasta vaimoni kanssa, hän ymmärsi kantani täysin, eikä vähätellyt tunteitani ollenkaan. Elämä opettaa joka päivä jotakin.
Taivaasta on nykyään muodostunut minulle mielikuvissani suunta jota kohden pyrin.
torstai 12. helmikuuta 2009
Terapian tarpeessa osa 3: Suru ja itsetuhoisuus
Tälle kertaa huomasin jo hieman luottavani terapeuttiini, mitä tulee tunteiden käsittelemiseen ilman häpeää. Kerroin mietteistäni erään itsemurha yritykseni tiimoilta ja huomasin että minulla nousee armoton suru ja syllisyys asioista ja tapahtumista. Onneksi voin puhua tunteistani rehellisesti ja ilman pelkoa siitä, että tunteitani väheksytään tai saati mitätöidään.
Itku jäi vielä odottamaan lisä luottamuksen rakentumista, mutta kaikkineen jo tässä vaiheessa(näin alussa) terapiaani, minusta tuntuu että alan saamaan kiinni niistä tunnelukoista, joista suurin osa ahdistuneisuuttani saa polttoaineensa.
Huomasin sen, että kun kerroin tapahtumista, jotka kuitenkin ovat tuoreessa muistissa, oikeastaan ensimmäistä kertaa noista tapahtumista puhuessani, myös tunteet jotka kyseisenä hetkenä olivat päällä alkavat nousta pintaan. Jotenkin pelkään niitä. Toisaalta kuitenkin toivon niiden ryöpsähtävän esiin, jotta saan ne käytyä läpi ja hyväksyttyä osaksi silloista elämääni, koska niiden raahaaminen matkassa on kokolailla kuluttavaa.
Se on jännä huomata kuinka ihminen pystyy elämään melkein täysipainoista elämää, ilman että hän sen kummemmin tuntee kantavansa taakkaa harteillaan, saati sitä tiedostaa. Oikeastaan oli yllätys huomata kuinka paljon minullakin tuota ylimääräistä taakkaa onkaan mukana.
No tällä haavaa vaikuttaa uhkaavasti siltä, että tuo taakka kevenee joka viikko ja itsetuntemus lisääntyy huomattavasti. On ihmeellistä huomata oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässään, ettei tunteet sinällään olekkaan yhtään pahasta, riippuu vain siitä, onko niille tarpeeksi tilaa tulla esiin ja sitä myötä käsitellyksi. Aikaisemmin minulla ei sitä ole ollut, mutta nyt aion sitä niille raivata.
Itku jäi vielä odottamaan lisä luottamuksen rakentumista, mutta kaikkineen jo tässä vaiheessa(näin alussa) terapiaani, minusta tuntuu että alan saamaan kiinni niistä tunnelukoista, joista suurin osa ahdistuneisuuttani saa polttoaineensa.
Huomasin sen, että kun kerroin tapahtumista, jotka kuitenkin ovat tuoreessa muistissa, oikeastaan ensimmäistä kertaa noista tapahtumista puhuessani, myös tunteet jotka kyseisenä hetkenä olivat päällä alkavat nousta pintaan. Jotenkin pelkään niitä. Toisaalta kuitenkin toivon niiden ryöpsähtävän esiin, jotta saan ne käytyä läpi ja hyväksyttyä osaksi silloista elämääni, koska niiden raahaaminen matkassa on kokolailla kuluttavaa.
Se on jännä huomata kuinka ihminen pystyy elämään melkein täysipainoista elämää, ilman että hän sen kummemmin tuntee kantavansa taakkaa harteillaan, saati sitä tiedostaa. Oikeastaan oli yllätys huomata kuinka paljon minullakin tuota ylimääräistä taakkaa onkaan mukana.
No tällä haavaa vaikuttaa uhkaavasti siltä, että tuo taakka kevenee joka viikko ja itsetuntemus lisääntyy huomattavasti. On ihmeellistä huomata oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässään, ettei tunteet sinällään olekkaan yhtään pahasta, riippuu vain siitä, onko niille tarpeeksi tilaa tulla esiin ja sitä myötä käsitellyksi. Aikaisemmin minulla ei sitä ole ollut, mutta nyt aion sitä niille raivata.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)