Tunne-elämän myllerryksessä

Olen löytänyt itsessäni sellaisia kieroutumia, joiden kanssa en yhtään ihmettele käyttäneeni päihteitä, "jaksaakseni" päivästä toiseen. Näillä kieroutumilla tässä tapauksessa tarkoitan lähinnä kieroon kasvanutta tunne-elämääni, sekä ajatusmaailmaani noin yleensä. AA-teksteissä on seuraavanlainen maininta "Pelkäsimme omia ajatuksiamme ja yritimme päästä niistä eroon alkoholin avulla". Tuon lauseen voin ainakin minä oman kokemukseni valossa allekirjoittaa täysin, niin juoma-ajalta, kuin raittiina ollessanikin. Olen onnistunut vapautumaan suurimmista peloistani, kiitos itsetutkistelun, asioista puhumisen ja muutaman luotettavan henkilön myötävaikutuksella. Mutta silti minulla on vieläkin erinäisiä pelkoja sekä muitakin todella ahdistavia ajatuksia, jotka välillä sopivalla ärsykkeelllä aktivoituvat ja edelleen olen täysin voimaton omien mielikuvitusluomuksieni kanssa. Onneksi minun ei tarvitse enää pyörittää noita oravanpyörämäisesti pyöriviä ajatuksiani yksin, sitä kun ei kukaan selvinpäin kauaa jaksaisi.

No nyt siihen tämän hetken kokemukseeni asiaan liittyen. Vaimoni on sairastellut koko syksyn ja laukannut lääkärissä harvasen viikko. Tämän kuun alussa häneltä löydettiin eräänlainen kasvain mahasta, joka ensin todettiin olevan ns. veriluomi, joka leikkausessa poistettiin. No patologilta tuli sitten tarkentava lausunto, jossa todettiin kyseessä olevan jonkinlaisen kasvaimen ja tätä kirjoitellessani, vaimoni on sairaalassa leikattavana toistamiseen. No sitten tähän tunne-elämän sairauteen keskittyäkseni, olen viimeisten kuukausien aikana pyörittänyt päässäni tilanteesta johtuen jos jonkinmoisia variaatioita eri tilanteista. Kauheimmassa tilanteessani pääsin omien tunteideni vallassa niin pitkälle, että kuvittelin eräs ilta tullessani myöhään kotiin, että tältä sitten tuntuu tulla kotiin, kun toinen ei enä ole siellä. Tietysti en osaa kuvitella todellisia tunnetilojani lähellekkään todenmukaisesti, mutta jo nuo tunteet saivat minut ahdistumaan niin, että aloin itkeä, kuin vaimoni olisi jo kuollut. Tänään vein pienimmän lapsemme kanssa vaimoni sairaalaan kymmeneltä aamulla ja tuolta puoliltapäivin olen yrittänyt epätoivoisesti tehdä jotakin hyödyllistä, mutta mitään en ole omilta ajatuksiltani saanut tehdyksi. Odottavan aika on pitkä, sanotaan ja se kyllä pitää paikkansa. Vaikka kyseessä pitäisi olla "pieni" varotoimenpiteenä suoritettava leikkaus, niin ainakin minä olen vielä niin rikkinäinen ihminen kokonaisuudessa, etten saa ajatuksiltani rauhaa, ennen kuin kännykästäni alkaa kuulumaan "Aurinko kun päätti retken, siskoistaan jäi jälkeen hetken Päivänsäde viimeinen", siis kappale, joka on puhelimessani soittoäänenä vaimoni minulle soittaessa, mekun olemme kuin suoraan tuosta kyseisestä laulusta, varsinainen Päivänsäde ja Menninkäinen

En tiedä, tosissaan pahalta tuntuu tällä hetkellä, vaikka toisaalta luotan siihen, että kaikki menee juuri niin kuin on tarkoitettu. Enkä usko että meidän yhteinen matka on tässä hetkessä vielä päättymässä, vastahan se oikeastaan on aluillaan, vaikka 8 vuotta matkaa ollaan yhdessä tehtykkin, mutta päihdeongelma on enempi tai vähempi siitä verottanut vuoden jos toisenkin.

No josko tästä sepostelusta hieman voi aistia sitä, mitä tällä kirjoittamisellani haluan tuoda julki, eli sen ettei raittiuskaan ihmisestä, ihmistä kummempaa tee, eikä toisaalta ole tarvekkaan. Ihmiseksi tuleminen on ainakin omalla kohdallani se tavoite, jota kohti päivän kerrallaan itseäni tutkien ja nousevia asioita käsitellen tässä olen pyrkimässä.