Rinssessan syntymästä jo kolme kuukautta

"Silmäterä"

Niin se vaan tuo aika rientää. Tänään on tasan 3 kuukautta siitä, kun pieni Rinssessamme syntyi. Jos nyt äideillä on aina tapana muistella synnytystä, varsinkin syntymäpäivinä, niin minä mietin tälle aamua päivää 3 kuukautta sitten ja siihen liittyviä tuntemuksia. Voin todeta olevani tänään onnellinen. Onnellisuuteeni liittyy niin paljon asioita, mutta tietysti yhtenä tärkeimmistä ovat lapseni, sekä se tosi asia, että kiitos raitistumiseni, saan seurata heidän kasvuaan ja olla mukana heidän elämässään.

"Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa ja kun lentää siivin valkein niin kuin joutsen.."

Nyt pitää alkaa valmistautumaan jälleen kohti koulumatkaa ja opiskeluviikonloppua. Jos nyt kulunut viikkokin on sujunut pitkälti opiskelun tiimellyksessä, joten pidemmittä puheitta..

Hyvää viikonloppua kaikille :)

Juhlien jälkeisiä tunnelmia

Päivänsankaritar

No nyt on sitten tyttärelle annettu nimi. Itse tilaisuus oli tosi kaunis. Allekirjoittanut herkistyi jopa papin puheista niin, että tirautti kyyneleet. Oikeastaan olin jo kontrollifriikkinä valmistautunut tunnekuohuun, joka sitten olikin taas erilainen, kuin mitä olin ennakoinut..what else is new..Kelailin menneitä vuosia, mietin edesmennyttä isääni, katselin lähipiirini ihmisten hymyileviä kasvoja, katsoin tytärtäni, vaimoani, poikiani ja kun pappi puheessaan mainitsi tyttäremme nimen merkitsevän 'silmäterää', silloin "murruin". No mikäs siinä, enää en koe sitä häpeällisenä, vaan päinvastoin, hyväksyn sen osana minun tunteiden ilmaisua, osana minua.

Kuten todettua, tilaisuus kaikkineen oli kaunis ja tunnelma, jopa yllätyksellisen rauhallinen. Jotenkin itselleni tuli jälleen eräs osoitus siitä, kuinka nyky hetkessä elämässäni vaikuttava Voima hoitaa asiat, joihin itse en välttämättä omilla voimillani kykenisi.

Minulla oli tosi flunssainen olo aamulla ja papin saapuessa olo oli jo niin kauhean tukkoinen, että pakenin vessaan oksentamaan. Siinä hetkessä tuntui, ettei minusta ole tähän, ei juuri nyt..Kuitenkin pelko muuttui jälleen rukouksessa rohkeudeksi ja sain tarvittavan voiman kerätä itseni ja selvitä tuosta tilaisuudesta vähintäänkin kunniakkaasti. Oikeasti varsinkaan näin keskiyön tunteina kirjoittaessani, en osaa kuvata kaikkia niitä tunteita, joita minussa jylläsi tuossa tilaisuudessa, mutta useamman vuoden ajalta tapahtumia tuli kelaitua. Konkreettisesti koin jälleen sen, että omien inhimillisten voimavarojen loppuessa, on olemassa Jumala joka auttaa minut kaikista niistä tilanteista läpi, joista minun on tarkoitus läpi mennä. Kiitollisuus oli sanoinkuvaamaton, kun tyttären kastetilaisuus oli ohi.

Nyt sitten tässä jälleen palaillaan normi arkeen ja valvotaan. Kello on 3.13 ja tyttö alkaa jo osoittaan väsymisen merkkejä..jee minulla on toiveita unesta vielä tällekkin yötä..eikä tarvitse edes vaimo-kultaa herättää valvomaan..Good night Finland..where ever you are..krooh..

Ristiäisten valmistelua

Vaihteeksi hieman tarinaa tällaisesta tavallisesta(muttei harmaasta), arkisesta elämästä :) Eli kulunut viikko on mennyt totaalisen kiireen keskellä. Opiskelut alkavat tälle vuotta olemaan viimeistä rypistystä vaille pulkassa(ensi viikolle 3 tenttiä ja ansaitulle Joululomalle). Lisäksi kiusana on ollut melkein koko perhettä kiusaamassa ankara flunssa. Allekirjoittanut on kipuillut viikon, Tirttana kohta 5 päivää ja vaimo tuli eilen kipeäksi. Tuohon yhtälöön kun vielä lisätään huomenna olevat ristiäiset ja niiden valmistelu, niin jälleen ei ole ollut liikaa aikaa lorvailuun.

No tähän hetkeen valmistelut alkavat kylläkin olenmaan jo aikalailla putkessa, joten kunhan kunnialla selvitään huomen iltaan, niin sen jälkeen voikin hieman huokaista, ennen Joulukiireiden alkua.

Eilinen oli todellinen koettelemus. Nukuin aamulla hieman bommiin, kun yleensä vien pojat kahdeksaksi päiväkotiin, niin toissa yö meni siten katkonaisesti, että eilen aamulla heräsin kyllä kellon soittoon, mutta onnellisena suljin sen ja heräilin vasta varttia yli kahdeksan. No onnekseni en ole vielä työelämässä :) Päiväkodilla tuli kommenttia, ettei tänne tuleminen ole niin kellosta kiinni.

Sen jälkeen menimme käymään vaimon ja Tirttanan kanssa neuvolassa ja täytyy myöntää, että tyttönen kyllä syö ja hyvin. Syntymäpaino oli 3190gr ja nyt kun ikää on 7 viikkoa, niin eilen paino oli "huikeat" 4950gr. Potra tyttö :) Hieman harmaita hiuksia tuli hetkeksi, kun Tirttanalla on tuo flunssa ollut nyt tämän viikon, vaikkei hänellä muuta ole kuin tukkoinen nenu, mutta neuvolasta menimme lääkärille ja vanhat muistikuvat palasivat heti. Kolme vuotta sitten olimme pienemmän poikamme kanssa samassa tilanteessa ja silloin matka vei lääkärin kautta sairaalan infektio-osastolle muutamaksi päivää. Eli siinä eilen mietittiin, etä noikohan käy samalla tavalla ja ristiäiset siirtyvät. Tietty tärkeintä on lapsen terveys ja onneksi hällä ei ollutkaan mitään vakavaa, vaan jäämme seuraamaan tilannetta näin kotioloissa.

Lääkäri reissun jälkeen vein tytsät mummolle leipomaan ristiäis tarjottavat ja suuntasin itse kotiin tekemään suursiivousta. Hieman meinasi olla takkuista siivouksen tekemistä, kun armottoman flunssan aiheuttamassa kauheassa päänsäryssä tamppailin mattoja, imuroin ja muutoinkin siivoilin paikat. No loppu hyvin kaikki hyvin, nyt on siistiä ja ristiäisvalmistelut siis loppusuoralla. Onnekseni minulla on vaimoni kanssa tälläisia pikkulapsenvahteja usemapia kappaleita :)



Hieman olen huomannut jälleen miettiväni isääni. Siis enemmän, kuin yleensä. Tietysti haikeaa mieltä tuo edelleen se, että isäni ei ole näkemässä pienten lasteni edesottamuksia, eikä ole mukana tulevissa ristiäisissä(vaikka toisaalta uskon hänen kyllä tietyllä tapaa olevan "läsnä") Onneksi edelleen saan puhua ja kirjoittaa noista omista tuntemuksistani, niin paljon kuin tarve vaatii, joten välillä päätään nostavan surunkin kanssa on helpompi mennä aina eteenpäin.

Mikä helpotus kaiken lisäksi oli eilen illalle, kun saimme vihdoin päätettyä Tirttanalle annettavan nimen, sitä on vatkattu jokunen viikko :) Sinällään minulla oli helppoa, kun olen saanut päättää poikiemme nimistä ja nyt oli vaimon vuoro päättää tytön nimi. Itselläni kun oli jo "pienenä poikana" haave, että jos joskus saan poika lapsen, niin hänelle tulee pappani nimi, koska hän oli minulle äärettömän tärkeä ihminen koko lapsuuteni ajan. Toinen poika ristittiin hieman eri periaatteella, mutta toisen papan nimen hän sai toiseksi nimekseen. Eli kaikin puolin valmiina ollaan huomista juhlaa varten.

Loppuun täytynee vielä sellainen asia mainita, liittyen tuohon raitistumiseeni ja elämäni kokonaisvaltaiseen järjestymiseen liittyen. Minulla on ollut jo pidemmän aikaa kova halu jakaa omia toipumiskokemuksia ja siten mahdollisesti omalta osaltani auttaa vielä samanlaisten ongelmien kanssa painivia. Nyt sekin asia taas meni yhden askeleen eteenpäin. Minulle on usea ihminen sanonut tässä muutaman vuoden sisällä, että minun kannattaisi kirjoittaa kirja omasta toipumisen tiestäni, mutta nyky hetkessä minulla ei ole sellaiseen kyllä aikaa repiä mistään, vaikka halua kyllä siihen olisikin. No onneksi elämä kulkee niin, että asiat joiden on tarkoitettu tapahtuvan, niin ne tavalla tai toisella tapahtuvat. Olin toissa päivälle yhteydessä erään ihmisen kanssa, joka on tekemässä erästä raittiuteen liittyvää kirjallista projektia ja hän hyvillä mielin otti minun tarinani osaksi tuota projektia. Vielä kun lisään, että saan toteuttaa oman tarinani kertomisen anonyymisti Kaaleppina, niin ryhmätoiminnassa käytössä olevaa nimettömyys-perinnettäkin voin samalla kunnioittaa.

Kaikin puolin tuntuu hyvälle, niin tulevat ristiäiset, Joululoma, tuo mainitsemani projekti, perhe-elämä, ystävät, ryhmätoiminta ja tämä raitis elämä yleensä.

Ihmeellinen on elämä..

Raitista elämää ja vauvaperheen arkea

Olen huomannut viime päivinä miettiväni jälleen sitä, kuinka ihmeellistä tämä elämä onkaan. On sanoinkuvaamatonta istua pinnasängyn vieressä katsomassa, kuinka pienestä ihminen saakaan alkunsa. Tiedän, minulla on jo kaksi lasta ennestään, mutta vasta tässä hetkessä olen läsnä elämässä. Eli huomaan tuntevani erilaisia tunteita ja nauttivani niistä, eikä minulla ole välttämättä koko ajan tarvetta reagoida noihin tunteisiin. Tiedän niiden olevan vain tunteita, osa minuuttani.

No itse arki alkoi jälleen. Pojat ovat päivät hoidossa ja koska allekirjoittanut teki hartiavoimin töitä etukäteen noiden kouluhommien kanssa, niin voin jopa rauhallisin mielin seurata pienen ihmisen ensimmäisiä elinpäiviä. Tirttanallamme on tänään jo 12 vrk ikää. Huomasin tänään miettiväni sitä, kuinka nopeasti vauvat kehittyvät ja muuttuvatkaan. Ennen kuin huomaankaan, meidänkin neiti tuo jonkin "reggei-raggarin" isille näytille ja sitten kohta käydään keskustelua siitä, mikä on kenellekkin hyväksi ;)

No jos nyt ei kuitenkaan..onneksi ei tarvitse sentään elää noin kauas tulevaisuuteen, vaan saan nauttia näistä hetkistä päivän kerrallaan.


Kun on kokenut niin paljon kauheuksia, kuin minäkin olen elämässäni kokenut, on ihmeellistä katsoa, kun oma lapsi ensimmäisen kerran hymyilee. Se tuntuu siltä, kuin koko maailma ympäriltä katoaisi ja olisi vain tuo kaunis pieni, hymyilevä ihminen.

Toisaalta olen huomannut tässä "hulinan" keskellä jälleen kadottaneeni osan perustusta tasapainoisesta elämästäni, jälleen kerran, eli nöyryyden ja luottamuksen. Välillä huomaan jälleen tuttujen pelkojen valtaavan mieleni, kuten tänäänkin aamulla jälleen kävi. Lueskelin hetken aikaa erästä blogia, jossa kirjoittaja kävi läpi vastasyntyneen lapsensa menetystä. Lukiessani tekstejä minut valtasi armoton pelko, huomasin itkuni läpi miettiväni itseäni samaan tilanteeseen. No seurauksena oli, että minun piti käydä ainakin viisi kertaa vartin sisään pinnasängyn vieressä tarkistamassa, että Tirttanalla on kaikki hyvin :)

Minulla on ollut taipumusta pakko-oireiluun, enkä enää halua mielikuvitukseni loihtivan pelkoja, jotka alkavat rajoittamaan omaa elämääni. Jotenkin kuitenkin tuokin tapahtuma jälleen herätti minut huomaamaan itsessäni tapahtumassa olevan muutoksen, koska pian huomasin jälleen rauhoittuneeni ja miettiväni sitä, kuinka etukäteen tapahtumattomien asioiden pelkääminen olisi turhaa ajan ja omien voimavarojen haaskausta.

Kaiken kaikkiaan elämä sujuu tässä hetkessä vallan mainiosti ja esimerkiksi tänään mietin sitä, kuinka 3 vuotta sitten vastasyntynyt poikamme itki jatkuvasti yökaudet, nyt Tirttanamme nukkuu muutoin koko yön, paitsi kaksi kertaa herää ruokailemaan. Mietin sitä, kuinkahan paljon 3 vuoden takaisista yöitkuista johtuikaan siitä, että silloin vastasyntynyt poikamme aisti sen kaiken sekasorron, joka meillä silloin vallitsi.


Kiitollisin mielin kohti huomista, ilman turhia pelkotiloja..

Rinssessan paluu

No nyt tämä isi pääsee hellimään ja hoivaamaan omaa pientä Rinssessaa, kun hän äitinsä kanssa pääsi vihdoin viikon odottelun jälkeen kotiin.

Vaikka olenkin jo kahden pojanvesselin isä, niin silti, kiitos raitistumisen ja siitä johtuvan totaalisen ajatusmaailman muutoksen, huomaan olevani aivan totaalisen uudessa tilanteessa. Tiedostan kyllä jo muutaman tunnin kokemuksella, että hankaliakin tilanteita on luvassa, koska poijanmöykärit olisivat koko ajan hoivaamassa pientä siskoaan, mutta kuitenkin tuntuu siltä, että nykyisellä elämänmallilla meillä kaikki menee hyvin. Ainakin nyt tuntuu todella hyvältä. Mielessä pyörii vain se, ettei nyt tarvitse enää hetkeäkään miettiä, minkä takia en muutama vuosi sitten onnistunut aikessani päättää päiväni silloisessa tuskassani..juuri tämänkin takia.

Nyt Päivänsädettäni(vaimo) ja Päivänpaistettani(tyttöni)hoivaamaan ja Tornandon ja Hurrikaanin (poikien) kans leikkiin. Kirjoittelen taas kuulumisiani tästä uudesta elämäntilanteesta, kunhan ensin tutustun uuteen pieneen lapsikultaani.

Voimia kaikille ja siunausta..

Pikku Rinsessamme kotiinpaluuta odotellessa

Pikkuinen Rinsessamme

Pieni Päivänsäteemmme on tänään jo kuuden päivän ikäinen. Valitettavasti vain isi ei ole vielä kovin runsaasti päässyt hoitamaan ja hellimään pientä ihmistä, koska hänen on täytynyt olla sairaalassa sinivalohoidossa kohonneiden bilirubiiniarvojen takia. Tietysti tässä hetkessä liikkuu muutenkin tunnetilat laidasta laitaan, mutta päällimmäisenä tunteena on kaikesta huolimatta ääretön kiitollisuus saadusta hyvästä. Kiitollisuutta lisäsi eilen illalle se tieto, ettei Rinssessallamme ole ilmeisestikkään mitään vakavampaa, koska erilaisten verikokeiden tulokset olivat hyvät. Tietysti sitä haluaisi jo vaimon ja tyttären kotiin, mutta toisaalta on ymmärrettävää, että parempi heidän on olla sairaalassa niin kauan kuin tarve vaatii, jotta pieni ihminen saa parhaan mahdollisen hoidon mitä tarvitsee tässä hetkessä.

Minun tunteeni ovat tosiaankin seilanneet laidasta laitaan, itkukin on taas pitkästä aikaa tullut. Suurimmaksi osaksi kylläkin onnesta, vaikkakin tuossa eräänä iltana huomasin jälleen kaipaavani omaa isääni aivan armottoman paljon. Syykin siihen löytyi helposti. Vaikka isälläni olikin todella paha päihdeongelma, niin silti me lapset ja varsinkin lapsenlapset olimme hänelle kaikki kaikessa. Mietin sitä, kuinka onnellinen isäni olisi tässä hetkessä siitä, kuinka minun elämäni on järjestynyt kaikelta osin kuntoon(raitistuminen, jatko-opiskelu, perhe jne.) ja ennen muuta tässä hetkessä osaan kuvitella isäni hössötyksen pojantyttären syntymästä..niisk..

Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa..jne..Kuitenkin minulla on ollut tässä hetkessä suunnattoman paljon eri tilanteita, jossa olen saanut mahdollisuuden tutkia itseäni ja omia tunteita ja oikeasti yrittää muuttaa sen, minkä voin. Esimerkiksi viime päivinä, olen ollut lasten kanssa kotona ja vaikka välillä on ollutkin kiirettä ja hulinaa, niin toisaalta olen nauttinut näistä päivistä suunnattoman paljon. Tietysti neljän pienen lapsen kanssa riittää touhua, mutta kuten totesin, aika on mennyt siivillä ja lystiä on riittänyt. Tätähän kuitenkin omalta elämältäni olen aina haaveillut, rukoillut ja toivonut.

No nyt tuli sitten viimeisin tieto sairaalan suunnalta. Eivät pääse kotiin ennen kuin aikaisintaan perjantaina, koska Tirttanainen joutui takaisin valohoitoon..harmi..mutta vaimo oli kysellyt hoitajalta mahdollisuutta päästä käymään kotona muutaman tunnin ajan..no saa nähdä kuinka käy. Kävi niin tai näin, meillä joko kotona tai sit sairaalassa vietetään kakkukahveja.. Allekirjoittaneella kun aina välillä paljastuu erilaisia piileviä kykyjä ;)

Vau..Vau..Vauva..eli synnytys isin silmin..

Pikku tirttana

Tänään klo 14.43 se sitten vihdoinkin tapahtui. Pieni Rinssessamme näki päivänvalon. Ei voi muuta kuin todeta, ettei sitä voinut kuvitellakkaan, mitä kaikkea tuntemuksia synnytys voi isällä tuoda pintaa. Kaksi aikaisempaa synnytystä kun on tullut oltua vaimolla tukena todellakin tukevassa huurussa. Neljä vuotta sitten pami -höyryissä ja päivälleen kolme vuotta sitten pamin ja viinan sekakäytön jälkeen 2.5 promillen etumyötäisessä, eli ei tuon taivaallista tietoakaan mistään herkistymisistä.

Aika jännää tämä elämä. Ilman mitään suunnittelematta, pieni Tirttanamme sattui syntymään prikulleen saman päivänä, kuin 3 vuotta vanhempi isoveljensä ja voin kertoa, että hieman tuli loppuraskauden aikana vaimon kanssa puhuttua noista 3 vuoden takaisista ajoista. Onneksi voi nyt sanoa, että sen ajan kokemuset on melkoisena voimavarana nyyhetkessä.

No loppu hyvin kaikki hyvin..Tämä synnytys tuli todellakin seurattua tarkkaan ja laajan tunneskaalan kera.

Eilen illalle alkoi säännöllisen epäsäännöliset supistelut ja allekirjoittanut olisi jo eilen illalla lähtenyt viemään vaimoa laitokselle, mutta vaimo pani hanttiin ja yö vielä yritettiin nukkua, hieman katkonaisesti, mutta kuitenkin. Aamulla klo 8 pojat päiväkotiin ja vaimon kans laitokselle. Monen eri mutkan kautta klo 14 meille vapautui huone, koska oli hieman tungosta synnytyssaleissa. No onneksi vierailimme odottamassa salipaikkaa, ensin äitipolilla ja sit osastolla, kunnes supistukset alkoivat olla jo n. 5 minuutin välein ja kivuliaisia. Onneksi pääsimme saliin, koska siitä kun sinne menimme, kolmen vartin päästä Natiainen jo parkaisi ensikiljaisunsa.

Synnytys sinällään sujui mallikkaasti. Kätilö kommentoi kahdelle opiskelijalle synnytyksen edetessä, että tässä näette esimerkillisin synnytyksen. Oikeasti se kyllä sitä olikin. Ensin 10 minuuttia käyrässä, 2-3 supistusta, PCP -puudutus, 3 supistusta, 3 ponnistusta ja vauva syntyi.

Mutta ne tunnetilat, joita allekirjoittanut kävi läpi samalla, eivät olleet aivan noin yksinkertaisia. Ensiksi eilen illalla hermostuminen, kun vaimo vaikutti väkisellä odottelevan mielestäni liiankin kanssa kotona, vaikka oikeassahan hän olikin. Sitten aamulla muutaman tunnin unien jälkeen ihan kohtuullisen väsymyksen kanssa höystetty jännitys sairaalaan menosta. Sairaalaan päästyämme vähän väliä kipuilua omien tunnetilojensa kanssa, eli kuinkahan rankasti tässä reagoi jne. Saliin pästyämme sitten tuli itku jo melkein siitä, että kohta tämä on ohi ja lopuksi siitä, kun oikeasti tajuaa, että millaisen matkan vaimo on tehnytkään koko raskauden aikana. No lopuksi itku tuli, kun Tirttanainen parkaisi ja isi halasi äitiä, itkettiin onnesta yhdessä tuumin kaikki kolme :)

No nyt tässä hetkessä kun kaikki hulabaluu on tältä päivää laantunut ja poijan möykäritkin nukkuu autuaasti, voi vain ristiä kätensä, hetken kuunnella vallitsevaa hiljaisuutta ja kiittää kaikesta, mitä itselle ja perheellemme on viime vuosina siunaantunut.

Oikeasti sitä tuskin tässä hetkessä käsittäkään, mutta tunne on todella kiitollisen nöyrä. Töisaalta juuri tämänkaltaiset tapahtumat osaltaan tekevät elämästä juuri sitä, mitä aina on haaveillut..Ilman raitistumista en tätä olisi saanut kokea, eli tiedän kyllä mitä minulla on ja mitä minulla on ollut mahdollista menettää..Elämä

Syntymän ihmettä odotellessa

Käsillä alkaa olemaan todella jännittävät ajat. Vaimolla alkoi 39. raskausviikko ja kävimme äitipolilla alkuviikolla ja sieltä tuli signaalia, että natiainen voi syntyä minä hetkenä hyvänsä.

Olen miettinyt useana hetkenä kuinka 3 vuotta sitten lähdin juomaan pari päivää ennen syntymähetkeä ja olin tukevassa humalassa tukemassa vaimoani laitoksella. Muutoinkin suurin osa tuohon hetkeen liittyvistä, harvoista muistikuvista ovat melkoisen negatiivis sävytteisiä, yritinhän päättää päiväni pari päivää edellisen lapsemme syntymän jälkeen. Olen välillä miettinyt sitä, kuinka paha olla ihmisellä on, kun juuri vastasyntynyt lapsikaan ei estä tekemästä tuollaista. Nyt olen kuitenkin siinä onnellisessa tilanteessa, että jos jotakin häpeän tunnetta joudun kohtaamaan, on se korkeintaan siitä johtuvaa, etten pysy tajuissani syntymän ihmeen tapahtuessa :D Viime kerralla kun häpesin tilaani, olin yhtä aikaa sairaalahoidossa itsemurhayrityksen vuoksi, vaimoni ollessa lapsen kanssa osastolla. Kaikki siihen liittyvä, kuten sossun vierailut synnytysosastolla jne. ovat kyllä asioina sellaisia, että jos en olisi saanut noita käydä puhumalla läpi ja tietyllä tapaa antaa niitä itselleni anteeksi, tuskin olisin tässäkään hetkessä vallitsevien tunnetilojeni kanssa selvinpäin. Tuskin olisin edes enää hengissäkään.

Onnekseni voin nyt kuitenkin todeta nauttivani tämän hetken jännityksen täyteisistä tunnelmista pää totaalisen selvänä ja ilman minkäänlaista katkeruuden tunnetta menneisyyteen nähden. Olen oppinut käsiteltyäni menneisyyttäni, arvostamaan ja hyödyntämään sitä valtavana voimavarana, eikä niinkään voimia syövänä taakkana. Kaiken tämän edellytys on kuitenkin rehellisyys ja asioista puhuminen. Onneksi minulla on ollut se onnellinen tilanne, että elämääni on tullut oikeita ihmisiä, oikeaan aikaan ja tällä tavoin olen saanut mahdollisuuden käsitellä menneisyyteni.

Tällä hetkellä vallalla on jälleen sanoinkuvaamaton kiitollisuus. Kiitollisuus läheisilleni, jotka jaksoivat rakastaa minua vaikken läheskään aina ollut sen arvoinen. Kiitollisuus AA:lle ja sen uskomattomia tekevälle ohjelmalle. Kiitollisuus ystävilleni, jotka ovat olleet tukemassa minua tässä kasvun tiellä ja tietysti kiitollisuus Hänelle, onhan Hän mahdollistanut kaiken, koska ilman Jumalan armoa en istusi tätäkään kirjoittamassa.

Voimia kaikille..

"Pesänrakennus puuhia"

Nyt se sitten alkoi. Armoton touhuaminen, jotta koti olisi valmiina vastaanottamaan tulevan pienokaisen. Raskausviikkoja on 33+5 Hoitopöytä tuli hankittua, vaunut pitäisi hakea, vaatteet on pestynä valmiiksi siltä osin, kun ei vielä varmalla voi tietää kumpi sieltä on tulollaan, tuttipulloja, tutteja, puhdistuspyyhkeitä, vanupuikkoja jne. jne. Kissa parkakin joutui lähtemään mummolaan hoitoon, ettei ole hyppimässä aina joka paikkaan, utelias kun on.

Jotenkin on ollut äärettömän mielenkiintoista tämän kaiken muun kiireen keskellä hetkittäin pysähtyä tarkkailemaan massu pyöreänä huseeraavaa vaimo-kultaa. Se tuo muutaman viikon päässä häämöttävään syntymän ihmeeseen on hyvä valmistautua kunnolla.

Nyt voin onnellisena jälleen todeta sen, kuinka ihmeellisesti tämä minun/meidän elämä on kulkenut. Varsinkin kun ajattelee missä tilassa olimme edellisen raskauden loppuvaiheilla. Nyt onkin ollut todella mielenkiintoista tarkkailla omia tunteitaan tuohon raskauteen liityen. Kyllähän se laittaa miettimään kummasti tätä elämää kokonaisuudessaan.

Tietysti hieman jännittää, kuinka mahtavia tunekuohuja sitä itse syntymä tuo tullessaa, koska aikasempien lasten syntyessä isi on ollut "hieman" toisissa ulottuvuuksissa tai rumasti sanottuna aivan turtana päihteistä. Nyt olenkin useasti huomannut miettiväni sitä, kuinka kauhealta vaimostani on mahtanut tuntua, kun ukko on huidellut teillä tietymättömillä.

Nyt on tuntunut tosi hyvältä, kun on voinut olla 100% läsnä ja mukana joka jutussa. Tunteet ovatkin heilahdelleen todella laidasta laitaan. Välillä on tullut jopa kyyneleitä siitä onnesta että on selvinnyt kaikesta tähän päivään. Tänään jälleen neuvolaan kuuntelemaan mitäs sieltä massusta tänään kuuluu ja kouluhommiakin tarttis taas painaa.

Koulu sinällään on alkanut kaikin puolin loistavasti ja sopivana juttuna tässä vaiheessa sain hyväksiluvun ohjelmoinnin perusteista, niin voin olla enemmän kotosalla perheen kanssa. Ensimmäinen projekti alkoi ja todella mielenkiintoista on seurata sitäkin, kuinka paineiden lisääntyessä, myös paineensietokyky näyttäisi kasvavan. Homma toimii ja hyvä niin..

Nyt mamman kanssa neuvolaan..Kiitollisin mielin kohti uusia haasteita..

Raitis elämä ja vauvan odotus

Kuten aikaisemmin olen maininnit, minulla on jo kaksi poikaa. Mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin seuraisin vaimoni raskautta ensimmäistä kertaa. Ehkä se johtuu siitä, että tämä raskaus on ensimmäinen, jota seuraan vierestä pää selvänä ja ajatukset kirkkaina. No mitä ajatuksia ja tuntemuksia se sitten herättää minussa?

Aluksi kun raskaustesti näytti positiivista, olin onnesta mykkänä. Pelko varjosti ensimmäisiä viikkoja..oikeastaan vasta viimeisien viikkojen aikana olen uskaltanut alkaa miettiä, että tämä menee hyvin ja meille syntyy vauva syksyllä. Pelot johtuvat paljolti viime vuoden lopussa tullesta keskenmenosta, jonka vaimoni sai silloin ollessaan 8. viikolla raskaana. Se tapahtuma opetti sen, ettei mitään kannattaisi pitää liian itsestään selvyytenä. Vaimollani tämä raskaus on kaikkiaan kuudes ja kyseinen keskenmeno oli ensimmäinen laatuaan. Paljolti tästä johtuen raskauden luuli menevän, kuten aikaisempienkin.

Suru oli melkoinen keskenmenon tapahduttua, mutta jälleen tuli todettua, että puhumalla asioista on helpompi päästä yli. Vaimollani ja minulla on kiitos kuntoutuksen ja raitistumiseni, todella läheiset välit ja silti keskenmeno ja sitä seurannut surun läpikäyminen tuntui entisestään lähentävän meitä (eilen kylläkin huomaisin miettiväni sitä, kuinka toisaalta tällä hetkellä mielessäni on pyörinyt paljon muutakin, kuin vaimoni raskaus ja sen seuraaminen).

No toisaalta olen samalla käynyt läpi myös kahden aikaisemman lapsemme odotusaikoja ja niiden aikaisia tapahtumia ja olen kiitollisen miettinyt sitä, että nyt saan olla 110 prosenttisesti vaimoni tukena tässä raskaudessa.

Ensimmäisen poikamme odotusaikana kahlasin läpi kauhean kasan kaiken maailman kirjallisuutta raskauteen liittyen, mutta nyt olen todennut sen etten siinäkään hetkessä ollut juurikaan tunne tasolla läsnä. Nyt edelleen lueskelen paljon raskauden erivaiheista ja meidän yhteinen juttumme vaimoni kanssa on ollut seurata MTV3 Fakta kanavalla pyöriviä synnytyksistä kertovia ohjelmia(riskiraskaus, synnytyssairaala jne.) Eli tietoa asiasta löytyy, mutta siltikin tiedän olevani uudessa tilanteessa kokonaan, niin tässä odotusaikana, kuin itse synnytyksessäkin. Neuvolassa olen ollut mukana joka kerta ja ensimmäiset ultrat ja sydänäänien kuuntelut ovat tuoneet tipan linssiin, niin "kova jätkä" kuin olenkin :D Rakenne-ultrassa käynti ja siitä seurannut mahdollinen tieto lapsen sukupuolesta, toi jälleen tunteet pintaan(pari poikaa kun talossa on jo..). Pääasia kuitenkin oli, että kaikki vaikutti olevan kunnossa ja toivottavasti kaikki menee loppuun asti hyvin. Toisaalta yhtenä isoimmista asioista, joita raittius on mukanaan tuonut, on ollut se pikku hiljaa kasvava luottamus omaan Korkeampaan Voimaan ja siihen, että asiat yleensäkin menevät juuri minulle/meille parhaimmalla tavalla, vaikkei vältämättä aina joka hetki siltä tuntuisikaan.

Tässä hetkessä viikkoja on täynnä 24 ja vaimollani tämä raskaus on ollut todella hankala. Nyt hän on sairauslomalla ja lääkäri on kehoittanut lepäämään mahdollisimman paljon. No se tietää minulle kiirusta kotona, mutta niin uskomatonta, kuin se onkin, ihan mielelläni passaan odottavaa mammaani. Kunhan saisimme syksyllä terveen tenevan. Se on tärkeintä.

Joten lopuksi voin vain todeta jälleen tätä elämän ihmeellisyyttä ja toivoa, että saisin jatkaa tätä elämänmallia päivän kerrallaan, niin kauan kuin minulle elinpäiviä Luoja suo.

Jatkuu seuraavassa..

Pojan 2.5-vuotis neuvola

Kuten tuossa historiikissani kerroin, minulla on kaksi poikaa (4v ja 2.5v) ja kiitos raitistumiseni, heitä ei otettu huostaan. Mikä parasta saan nykyhetkessä olla isä lapsilleni.

Tänään kävimme pojan ja äidin kanssa neuvolassa ja poikaa kehuttiin "pirteän veikeäksi kaverukseksi". Hieman vielä on hakemista joidenkin sanojen kanssa, kuten esimerkiksi koira on pojan puheissa 'kuori' ja sydän on 'hyvän', mutta kaikkineen neuvolassa kehuttiin poikaa kaikin puolin veikeäksi(isäänsä tullut)..Heh..heh.

Mietin tuossa sitä, kuinka paljon elämämme onkaan muuttunut lyhyessä ajassa ja Luojalleni olen kiitollinen, etten kuollut sinne juomakentälle, vaikka rankasti sitä useasti yritinkin. Tänään tuntui ihmeelliseltä neuvolan jälkeen, kun ensimmäisen kerran elämässäni kävimme neuvolassa siten, ettei päihdeongelmista puhuttu sanallakaan. Aikaisemmin se kun on ollut yksi kuumista puheenaiheista, kylläkin ihan ymmärrettävistä syistä. Mutta ilmeisesti elämänmuutoksemme alkaa tuottamaan ansaittua luottamusta, myös näissä piireissä, joten hyvillä mielin voin jatkaa neuvolassa käymisiä. Nythän niitä taas riittääkin, kun vaimollani on raskaus nyt puolivälissä menossa.

Asiasta toiseen. Paljon vielä on tekemistä itseni kanssa tietyissä tilanteissa. Päihteiden käytön aikaan minulla oli kauheita paniikkikohtauksia ja pelkotiloja. Paljon olen kylläkin puhumalla ja kohtaamalla käsitellyt pelkojani ja onnistunut niitä voittamaankin, mutta tietyt sosiaaliset tilanteet jännittävät vielä kovasti ja tälle aamua taas hieman meinasi hirvittää tuo neuvolaan meno. Onneksi olen opetellut pois välttelykäyttäytymisestä ja menen rohkeasti pelkojani päin ja taas tuli huomattua se tosi asia, että jännitys lähtee, kunhan saa raahattua itsensä tilanteita kohti.

Tämän hetken tunnelmat on kyllä todella kiitolliset. Hain isomman pojan päiväkodista ja nyt tässä kirjoitellessani pojat leikkivät pikku-autoilla ja mietin heitä katsoessani, että elämäni on nyky hetkessä todellakin hyvin. Hieman vielä kun saan venytettyä tuota holistista kärsimättömyyttäni jaksaakseni odottaa vielä viikon verran valintakoe tuloksia, niin tietäisi mitä seuraavaksi alkaa suunnittelemaan. Jos hyvin käy, niin tiedossa olisi seuraavaksi 4 vuodeksi opintoja, mutta odotellaan nyt ensin ne tulokset. Nälkä vain tahtoo kasvaa syödessä ja huvittuneena olenkin miettinyt sitä, kuinka ihminen löytäessään itseään kiinnostavia asioita, alkaa janota tietoa lisää. Itselläni mielenkiinnon kohteena ovat nämä tietokoneet ja tarkoitus olisikin tulevaisuudessa tavoitella insinöörin papereita kyseisellä alalla. Itsemurhan partaalta insinööriksi..olisihan siinä itselläni ihmettelemistä tämän elämän ihmeellisyydestä. Aika näyttää, kuin äijän käy.

Kuitenkin lopuksi voin kiitollisena todeta, että onneksi olen löytänyt AA:n kaltaisen paikan elämässäni, koska ohjelmaan tutustuminen on tehnyt minusta entisestä materialistista ihmisen, joka nyky hetkessä keskittyy itse elämästä nauttimiseen ja henkiseen kehittymiseen. Materia seuraa siinä sivussa, jos niiksen on tullakseen. Eli ei tuo koulukaan ole mikään elämän ja kuoleman kysymys, jos pääsen opiskelemaan, niin hyvä, jos en niin sitten keskitytään koti-isän rooliin 110 prosenttisesti.

No nyt loppuu tältä päivää ja toivottavasti taas huomenna jossain välissä ehdin taas kirjoitella hieman lisää..siis jatketaan tästä.