Kiitollisuutta elämästä

"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus ja mielen vapaus."

Olen kovin kiitollinen herätessäni tähänkin aamuun ilman helvetillistä pakkomiellettä päihteisiin, pillereihin tai uhkapelaamiseen. Vapautta josta kohdallani ei koskaan saa tulla itsestäänselvyys. Kadottaessani kiitollisuuden tähän, olen kiittämätön.

Heräsin tälle aamua käsittämättömään kiitollisuuden tunteeseen, joka kumpusi siitä ymmärryksestä, ettei elämässäni ole mitään hätää saadessani taivaltaa matkaani vapaana päihteistä, pillereistä sekä orjuuttavasta uhkapelikierteestä.

Ilman raittiutta minulla ei ole mitään, mutta saadessani etäisyyttä entiseen tuhoavaan elämäntapaani, minut valtasi ahneus, joka oli tuhota minut ilman päihteitäkin. Tänään ymmärrän sen, että kaikki hyvä saa alkunsa kiitollisuudessa, jossa ei ole tilaa tyytymättömyydelle.

Raittiina eläessäni minulla on ohjaavana elämänohjeenani nöyryys suhteessa elämään ja sen ihmisiin.

Kun elän raitista päivää, minun tulee muistaa se mitä elämäni varjopuoli jossa vuosikymmeniä elin. Unohtaessani sen, alan pitää nykyistä elämäntapaani itsestäänselvyytenä jota se ei todellakaan ole. Itsestäänselvyydessä alan ohjautua väärällä tavoin omavoimaisesti, alkane vaatia elämää antamaan minulle kaikkea mitä kipeässä mielessäni satun saamaan päähäni haluta. Nöyryys katoaa ja tilalle tulee tyytymättömyys vallitseviin olosuhteisiin, jossa ei ole tilaa kiitollisuudelle ja sen vuoksi minusta tahtomattaankin tulee kiittämätön.

Luojan kiitos tuska palauttaa edelleen todellisuudentajuni, tuoden tullessaan tarpeen hakea elämäänsä nöyryyttä joka vapauttaa minut omavoimaisuudesta, tuoden tarpeen turvautua toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan. Ilman toisia ihmisiä, saati Jumalaan mina en ole mitään. Yhdessä toisten ihmisten kanssa selviän mistä tahansa ja kuin ihmeenkaupalla asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Jotkin asiat kivuttoman helposti, kuin itsestään. Toiset hieman enemmän kivuliaasti, joskus kuin väkipakolla paikoilleen survottuna.

Tässä hetkessä taas ymmärrän sen, että minulla on kaikki mitä elämässäni tarvitsen. Kyse on vain siitä, että ymmärrän itse sen. Olematta vailla mitään lisää. Vaatimuksen ja yksinkertaisen pyynnön välillä on todellakin suuri ero. Pyytäessäni elämältä jotakin, pyyntööni vastataan sikäli kun pyytämäni asia on minulle tarpeen, mutta vaatiessani elämää antamaan minulle jotakin, ei ole väliä saanko tuon asian, sillä perusongelmana on kuitenkin vaatimuksen taustalla vaikuttava jatkuva tyytymättömyys, joka ei saa tyydytystä koskaan, vaikka saisi mitä.

Tänään tässä hetkessä olen kiitollinen. Enkä vaadi elämältä yhtään mitään. Sen sijaan, nöyrästi pyydän saada mahdollisuuden elättää perheeni kuten vastuullisen vanhemman tulee elättää. Saampa tuon mahdollisuuden tahi en, minulla kuitenkin on perhe joka rakastaa ja välittää minusta, vaikka sitä en välillä edes ansaitsisi.

Olkaamme kiitollisia tästä uudesta armon aamusta. Se kuitenkin tuo tullessaan uuden mahdollisuuden. Olkoonkin että on maanantai. ;-)

Maailma on kaunis.

Peloista vapautuminen: Vol II

Kirjoittelin heinäkuussa 2010 Peloista vapautuminen: Vol I siitä, kuinka tuossa hetkessä koin vapautuneeni osasta suunnattomia pelkoja, joita minulla elämääni on liittynyt. Tällä hetkellä istun junassa, matkalla Helsinkiin. Vielä joitain vuosia sitten, en olisi uskaltanut edes kuvitella matkustavani mihinkään, saati junalla.

Edellisestä junamatkastani on tullut kuluneeksi 16 vuotta. Tuolloin kärsin armottomasta paniikkihäiriöstä, joka pilasi tuonkin matkan, pakottaen minut ahdistukseni vallassa poistumaan junasta kesken matkan.

Tuohon tilanteeseen liittyen, jännitin tätä matkaa melkolailla. Silti olen onnekseni tähän hetkeen saanut elämässäni niin paljon positiivisia, korvaavia kokemuksia, etten sentään jännitykseni antanut kasvaa peloksi, joka olisi minua estänyt astumasta koko junaan. Nyt istun ihmeellinen rauha sisälläni, junan jyskytellessä tasaiseen tahtiinsa kohti määränpäätäni. Olo on sanoinkuvaamattoman rauhallinen sekä äärettömän kiitollinen.

Nämä muutamat päivät ovat olleet ihmeellisiä. Tulimme eilen vaimoni kanssa vuorokauden mittaiselta matkalta, jonka aikana saimme kunnian vierailla Tommy Hellstenin kotona, kutsuvieraana katselemassa hänen ja Joel Hallikaisen Hetki ihmiselle -teemaillan kantaesitystä. Voitte kuvitella miltä pienestä ihmisestä tuossa hetkessä tuntui. Varsinkin kun olen kasvanut ajattelemaan, ettei minua koskaan mihinkään pyydetä, saati haluta vieraaksi. No ajat muuttuvat. Jotenkin ihmeelliseltä tuolla istuessani tuntui, kun kuuntelin Joel Hallikaisen uutukaisia lauluja, välillä rauhoittuen kuuntelemaan Tommyn pohdintoja elämästä. Hieman yllättävää oli se, että kesken esityksen Tommy mainitsi minun nimeni, sanoen meillä muodostuneen sellaisen "yhteistyön", jossa hän kirjoittaa Twitterissä jonkin ajatuksensa, joka suoraan ilmestyy Ihminen tavattavissa Facebook yhteisön sivulle ja minä puran tuota Tommyn ajatusta hieman laajemmin. Olin enemmän kuin otettu tilanteesta, onhan Tommy ollut jo pidemmän aikaa oma esikuvani ihmisenä, jolla on taipumus pohtia elämää syvällisesti. Itse asiassa häneltä olen saanut äärettömän paljon omaan elämääni työkaluja tutkailla itseäni syvemmin. Ihmeellinen, mykistävä kokemus tuo teemailta kaikkineen, ilman tuota minun mainitsemistanikin olisikin jo ollut.

Parasta tuollaisessa palautteessa kuitenkin on se, ettei se nouse minulla millään tapaa hattuun. Olen oppinut tähän hetkeen elämääni sen, että pyrin parhaani mukaan toimimaan "kanavana" Hyvän vaikutukselle ihmisten elämässä ja sieltä Hyvän alkulähteestä ne minunkin, omaan kokemukseeni pitkälti perustuvat kirjoittelut tuolla Ihminen tavattavissa -yhteissössä alkunsa saanevat.

Lämpimästi voin suositella kaikkia, joita Hellsten&Hallikainen kiinnostaa, menemään tuollaiseen teemailtaan mukaan. Siellä voi tapahtua ihmeellisiä asioita, joita purkamalla jonkun luotettavan ihmisen kanssa, saattaa avautua monta sisäistä solmukohtaa, kuin itsestään.

 

Hetki ihmiselle -teemailta

Kiitokset Tommy ja Joel. Teitte minun ja vaimoni illasta ikimuistoisen. Kerran elämässä -kokemus kaikkineen.

Lopuksi kun vielä totean sen, että matkatessamme tuonne tilaisuuteen, sain puhelinsoiton, jossa minut kutsuttiin työhaastatteluun Vantaalle. Kuinka ollakkaan seisoin torstai -aamuna Vantaalla odotellen työhaastattelun alkua, katsellen kauppakeskus Jumbon komeaa olemusta, hämyisessä aamussa, autojen vilahtelevan Kehäkolmosta pitkin jatkuvana janana. Mietin tuossa hetkessä sitä, etten vielä vuosia sitten olisi osannut kuvitella seisovani tuolla Vantaalla odotellen työhaastattelua. Olo oli todella nöyrä, kiitollinen. Mielessäni kaikui sanat: "Pieni ihminen suuressa maailmassa."

Elämän merellä

Elämän merellä purjehtiminen vaatii taitoa, mutta onneksi myrskyisimmän aallokon pimeimmässäkin pyörteessä tarvitsee vain nostaa katse horisonttiin, nähdäkseen majakanvalon kajastavan.

Tuossa ylläolevassa ajatelmassani kiteytän sen perusluottamuksen, jonka elämää kohtaan olen tänään saanut. Eli toisin sanoen, vaikka välillä elämässä on myrskyisää, siitä on huomattavan paljon helpompi luovia eteenpäin, kun perusluottamus elämään on kohdillaan.

Todella monet myrskyt piti seilata, ennen kuin saavuin tähän hetkeen, satamaan. Vaikka lähden joka päivä purjehtimaan avomerelle kohti suuria unelmiani, voin joka hetki luottaa siihen, että vaikka välillä vaikuttaisi siltä, että olen totaalisen eksynyt kurssista, minun tarvitsee vain kohottaa katseeni, nähdäkseni valon, joka ohjaa minut jälleen oikealle kurssille, reitille joka vie kotiin.

Tänään elämä kantaa. Hyvä olla. Hyvä elää, tänään.

Nöyryyden avulla hyväksymiseen

Jos tässä kohden totean, eilisen olleen tunnetiloilta rankimman koko raittiuden ajallani, kuvannee se hieman sitä mitä olen itseni kanssa käynyt läpi. Tänään kaikki on paremmin kuin hyvin. Elämä opettaa, jos itselläni on nöyryyttä uuden oppimiselle.

Paljon sain viimeisen viikon aikana oppia itsestäni, parisuhteestani, ystävistäni, läheisistäni sekä siitä, kuinka ihminen ei sinällään voi omille tunteilleen suoranaisesti mitään. Toisaalta tunteet voivat viedä väärään suuntaan, mutta noista tuntemuksista puhumalla, prosessoimalla, kirjoittamalla asiat selkiintyy, tunteet tasaantuu ja sen jälkeen niistä voidaan rakentavalla tapaa puhua.

Koin olevani totaalisen kädetön eilen illalle. Tänään mietittynä olen kaikkea muuta. Minulla on työkalut, joiden avulla asioista, jopa tunteista saa rakennusainetta omaan elämään. Rikkautta jonka arvoa en olisi oppinut tuntemaan, ellei elämä aikanaa olisi mennyt totaalisen vituiksi. Tänään elämä on hyvin. Olen kiitollinen. Olen onnellinen.

"Välillä on hyvä todeta se, ettei elmää voi hallita, sitä pitää elää, ryvettyä." Kuten arvostamani kirjailija Tommy Hellsten on niin kauniisti elämisen kuvannut. Minä tyvettyin. Menin tunteineni niin syvälle, ettei minulla ollut enää voimia nousta sieltä ylös. Ainoa keino oli vajota polvilleen, itkien rukoilla apua. Apua tuli. Tuli puhdistava, hyvää tekevä nöyryys, tuli hyväksyminen. Löytyi rakkaus, jonka olemassaolon tiesin todeksi, mutta joka toisaalta tässä viikkojen ja viikkojen sirkushupailussa, jota lapsiperheen arjeksi kutsutaan, oli päässyt hautautumaan jo liiankin syvälle. Onneksi tänään voin todeta sen, että tuo rakkaus on niin vahva, että se kestää melkoiset myrskyt, kuten se on kestänyt jo aiemminkin.

Tänään minun ei tarvitse taistella, mitään tai ketään vastaan, ei edes elämää. Tänään haluan elää, ottaa elämän raakana, vaikka se hetkittäin on kovin raskasta, niin silti se on äärettömän antoisaa.

Nauttii elämästä

Kai sitä joskus voi hyvillään kertoa nauttivansa tässä hetkessä elämästään? Minulla kun on se paha taipumus, että alan potea jotain käsittämättömän tuntuista syyllisyyttä siitä, jos ääneen mainitsen olevani johonkin asiaan tyytyväinen. No elämä on opettelua, joten..

Minulla on tässä hetkessä sisälläni äärettömän tasapainoinen ja hyvä olo. Tuntuu siltä, ettei mitkään maailman murheet tätä oloa vie. Ehkä tämä on juuri sitä kuuluisaa sisäistä rauhaa, jota ainakin tuolla vertaisryhmien kirjallisuudessa mainostetaan olona, joka on alkoholistille niin ihmeellinen ettei hän sitä voi käsittää. No toisaalta en enää edes yritä käsittää tätä, vaan pelkästään nautin tästä.

Se mitä taas on tapahtunut, että olen tässä sisäisessä tasapainossa, on se, etten tässä hetkessä vaadi elämältä yhtään mitään. Tähän ajatusmalliin päästäkseen, ihmisen vain jostain kumman syystä tarvitsee käydä hetkittäin ihmeellinen sisäinen sota itsensä kanssa.

Päätän tämän postauksen tähän, lähinnä sen vuoksi, etten ala taas järkeistämään tätä oloani liikaa. Totean vain lopuksi sen, että jo jonkin aikaa hetkittäistä, sisäistä sotaa käyneenä, pyrin opettelemaan elämään tätä elämää siten, ettei tarvitsisi turhaan taistella, vaan saisi elää rauhassa itsensä kanssa. En halua sotia, haluan rauhaa.

Järkeily sikseen. Totean vain itselleni: Sillä kohtaa mihin ihmisen käsityskyky loppuu, ottaa sydän vasta ensiaskeleitaan.