Oivalluksiani AA-ryhmässä

Aivan ensimmäisiä kertoja käydessäni ryhmässä olin omien ennakkoluulojeni vallassa. Mietin etten ikinä osaisi kuvitella kulkevani loppu elämääni tällaisessa paikassa. Ehkä eniten hirvitti, kuten varmaan monia muitakin ihmisiä yleensä, ohjelman hengellinen puoli "Vain Jumalan armosta" jne..

Onnekseni kävin kuitenkin useampia kertoja ja sitä kautta aloin ymmärtämään mitä hengellisyys AA:ssa tarkoittaa. Alkoholismi kun on sairaus, joka tekee ihmisestä ajan myöten yhden omavoimaisimmista ja itsekeskeisimmistä ihmisistä ja alkoholismista toipuminen kun vaatii sen, että myöntää itselleen ettei omin voimin ole pystynyt, eikä pysty juoma-ongelmaa ratkaisemaan. Tässä kohtaa kuvioihin astuu hengellisyys, Korkeampi Voima, jonka jokainen voi käsittää omalla tavallaan. Tärkeintä on se, että luopuu siitä harhasta, että itse on oman itsensä herra. AA sinällään ei vaadi jäseniään uskomaan mihinkään ja askeleet sinällään ovat pelkästään ehdotuksia, jotka ovat muodostuneet aikaisempien jäsenten kokemuksista. Monelle ihmiselle ryhmä on Korkeampi Voima, mutta omalla kohdallani elämä on tuonut tullessaan niin paljon sellaisia kokemuksia, joita en järjelläni ole pystynyt ratkaisemaan ja muutoinkin olen ihminen, joka löytäessään jostain tavan, jolla saa itselleen paremman olon, käyn yleensä asian kimppuun enemmän kuin tarmokkaasti.

No mitä tämä hengellisyys on tuonut tullessaan?

Aivan ensimmäisenä olen pääsemeässä sinuiksi itseni kanssa. Olen tutkinut meneisyyttäni, lapsuuttani ja nuoruuttani ja löytänyt sieltä paljon sellaisia asioita, joiden johdosta minusta on tullut ujo, arka, herkkä, katkera, kaunainen, kateellinen, ahne ja itsekäs. Toisin sanoen luonteenpiirteiltäni perus alkoholisti. Viimeisen vuoden aikana olen saanut opetella eroon noista luonteen virheistä ja huomannut samalla vapautuvani vuosia kestäneestä henkisestä tuskasta. Samalla kun tilalle tulee luonteenpiirteitä esimerkiksi kohteliaisuus, hyväntuulisuus, rehellisyys, kärsivällisyys ja kiitollisuus, ei ole ihme, että elämä ja oma olo helpottuu huomattavasti. Lisäksi kun asioiden tärkeysjärjestys muotoutuu kohdilleen, niin elämä ei ole enää jatkuvaa suorittamista, väkisin vääntämistä ja armotonta katkeruutta, kun asiat eivät suju, kuten minä haluan.
Esimerkiksi kun hain tuota opiskelupaikkaa, niin tietysti minulla itselläni oli halu päästä opiskelemaan ja toivoinkin saavani paikan, mutta samalla ajtuksissani mietin, että jos en syystä tai toisesta saa paikkaa, niin sitten on tarkoitettu niin. Sitten olisin kotona hoitamassa vauvaa, kuten aikaisemminkin, mutta nyt sillä erotuksella, että olisin siinä jutussa itsekkin läsnä. Vaikka tietysti olen nytkin valmistautunut hoitamaan vauvaa. Osan aikaa vaan samalla keskityn opiskelemaan uutta tuolla koulumaailmassa.

Lisäksi olen oppinut ymmärtämään sen, etten auta itseäni yhtään jos mietin katkerana mennyttä elämääni ja siihen liittyneitä tapahtumia, kuten koulukiusaus, konkurssi, läheisten ihmisten menettämiset, avio-ero, itsetuhoisuus jne. Vaan antamalla anteeksi niin itselleni, kuin muillekkin oma olotilani ja elämänlaatuni kohenee kummasti. Tietysti nuo tapahtumat täytyy ensin käsitellä ja siten tulla valmiiksi antamaan anteeksi, muutoin ne jäävät jonnekkin syvälle sisinpään kalvamaan ja ennemmin tai myöhemmin tulee niin paha olla, että ainoa ratkaisu on täydellinen unohdus, eli alkoholistin "paras ystävä", pullo.

Itselläni on ollut jo jonkin aikaa sellainen olo, että vaikka holisti keskittyykin olemaan juomatta yhden päivän kerrallaan, olen omasta mielestäni tilanteessa, jossa en tarvitse enää alkoholia mihinkään ja siitä johtuen tuskin tulee tilannetta, johon haen apua pullosta.
Oikeastaan se varmuus josta puhun, johtuu vain siitä, että tiedostan olevani yksin voimaton alkoholiin nähden ja sitä kautta valmis mihin tahansa, ettei minun tarvitse enää juoda. Toisin sanoen kohdallani se tarkoittaa säännöllistä rymissä käymistä ja ohjelman noudattamista päivittäin. Mutta kuten todettua, tämä elämän malli kantaa ja kannattaa.

Isän kuolema

Minulla tuli pitkästä aikaa eilen illalla nukkumaan mennessäni mieleen isäni kuolema, joka tapahtui n. 2 vuotta sitten.

Minun isäni oli alkoholisti. Lapsuuteni ja nuoruuteni ajalta muistan, että isäni käytti alkoholia harvasen viikonloppu, mutta esimerkiksi työnsä hän hoiti moitteettomasti.
Oikeastaan vasta vanhempieni ero aiheutti hänelle lisääntyvän alkoholin käytön n. 10 vuotta sitten. Isäni ei näyttänyt osaavan elää yksin ja hänellä olikin useita avopuolisoita.

Minulle surullisinta tapahtuneessa oli se, että juuri kun itse sain alustavasti kiinni raittiudesta, niin isäni tilanne paheni huomattavasti. Puhuin kyllä isäni kanssa hänen alkoholin käytöstään ja suunnittelimmekin, että menisimme yhdessä AA-ryhmään, mutta kuten niin monella ihmisellä yleensä, myös isälläni oli vääränlaisia käsityksiä asioista. Hän ihmetteli sitä, miksi ryhmissä pitää käydä lopun elämää, jos kerran pääsee irti viinasta.

Puhuimme isäni kanssa myös käymästäni kuntoutuksesta ja hänkin oli varannut itselleen paikan eräästä päihdekuntoutus paikasta. Apu tuli vain hieman liian myöhään. Isäni kuoli 3 viikkoa ennen kuntoutuksen alkamista.

Onnellinen olen siitä, että sain mahdollisuuden jutella isäni kanssa kuolemaa edeltävänä iltana. Mutta vaikka kuinka isäni huonon tilanteen tiesi, niin kuolema tuli todellisena yllätyksenä. Isäni rakasti meitä lapsia ja lapsenlapsiaan, eikä hän oikeasti olisi halunnut kuolla. Hän ei jättänyt mitään jäähyväis-viestiä ja muutoinkin tapahtumat olivat sellaisia, joista voi päätellä, että hän teki valintansa hetken mieli johteesta ja viinalla ja pillereillä oli iso vaikutus asiassa.

Viestin tullessa tapahtuneesta, olimme vaimoni kanssa asioilla. Isosiskoni oli yrittänyt soittaa meille molemmille. Kun sitten sain siskoni kiinni, hän itki puhelimeen, että isä oli ajanut rekan eteen edellisenä yönä ja kuollut. Aluksi menin aivan shokkiin. Huusin vain, että voi saatana, hän onnistui siinä missä minä epäonnistuin muutamaa vuotta aikaisemmin. Itku tuli vasta hetken päästä.

Muutamana tapahtuman jälkeisenä päivänä tein sellaisia asioita, joita nyt miettiessäni, en tällä hetkellä voisi kuvitella pystyväni tekemään. Kävin esimerkiksi hajottamolla hakemassa isäni autosta tai paremminkin sen romusta isäni tavaroita ja näky sinällään ei ollut kaunis(autosta, kun ei paljon jää jäljelle tuollaisen tapahtuman jälkeen).

Jälkeen päin miettiessäni, olen kiitollinen siitä, että olin juuri saanut kiinni raittiudesta ja olin oppinut käymään ryhmissä, sekä saanut muutamia ystäviä, niin kuntoutuksessa, kuin ryhmissäkin. Kävin läpi suruani ja mentystäni, soitellen jatkuvasti ihmisille ja puhumalla loputtomasti tapahtumista ja siitä nousseista tunteista.

Hautajais järjestelyt hoidimme siskojeni kanssa robottimaisesti. Itse hautajaiset olivat melko pienimuotoiset, mutta kauniit. Kirjoitin isälleni seuraavanlaisen muistokirjoituksen:

"Kuiskaat hiljaa minulle, henkäyksessä tuulen. Lohduttavat sanasi, aivan selvästi nyt kuulen. Olet pisarana aamun kasteessa, olet säteessä auringon. Pysyt aina silti luonani vaikka nyt mentävä sun on".

Rakastin isääni todella paljon, vaikka meillä olikin paljon erimielisyyksiä. Suurimmaksi osaksi ne johtuivat kylläkin omista valinnoistani ja niistä aiheutuveista murheista. Isäni yritti viimeiseen asti auttaa minua pääsemään päihteistä ja lukuisia kertoja hän "kiikutti" minut piirille vieroitukseen. Hankkipa hän minulle aikoinaan kuntoutuspaikankin, mutta siinä hetkessä en ollut halukas vielä ottamaan apua vastaan.
Nyt mietittynä surullisinta kaikessa onkin se, että nyt kun elämäni on kaikkiaan järjestynyt kuntoon, niin isäni ei ole sitä näkemässä. No toivottavasti hän näkee minut tuolta jostain. Koska tiedän sen, kuinka onnellinen isäni olisi esimerkisi koulutukseni järjestymisestä.

Yksi suurimmista asioista raittiuteni aikana on ollut se, että huomasin itsessäni koko elämäni jatkuneen pätemisen tarpeen isääni kohtaan ja se jatkui tovin aikaa, vaikka isäni kuoli. Vasta noin vuosi sitten päästin irti isästäni, kun kävin hänen haudallaan tekemässä tilit selviksi. Kirjoitin hänelle kirjeen asioista, joita olisin halunnut hänelle sanoa ja joista olisin halunnut häneltä jotain kysyä, jos hän eläisi. Lopuksi luettuani kirjeeni, pyysin isältäni anteeksi kaikkea aheuttamaani huolta ja murhetta. Lisäksi annoin hänelle anteeksi.

Kaiken kaikkiaan isäni kuolema muokkasi minua paljon ja tuosta tapahtumasta sain oikeastaan halun alkaa mietimään omaa elämääni uusiksi. Joten jos elämässä hakee merkityksiä tapahtumille, niin isäni kuolemalla oli se merkitys, että sain halun olla päätymättä samaan tilanteseen enää koskaan.

Jos siis eilen olikin hieman matalapaineinen oletila, niin tänään olen täynnä kiitollisuutta. Elämäni on kaikin puolin kunnossa, joten olen onnellinen, että saan elää.

Mietteitä elämästä

Mietin tuossa sitä, että miksi ihmisen pitää olla sellainen, että vaikka kaikki asiat ovat paremmin kuin hyvin, niin silti päällä on armoton tavoittelu vieläkin paremmasta, vieläkin tasapainoisemmasta elämästä. Muutoinhan siinä tuskin olisi mitään pahaa, mutta se vain tahtoo tehdä itselle sellaisen olon, että itse hyvä tasapainoinen elämä lipuu huomaamatta ohi. No toisaalta onko kukaan väittänytkään, että tämä elämä olisi helppoa.

Sen olen huomannut itsessäni ja omassa elämässäni tässä hetkessä, että kaikki on niin hyvin, että elämässäni ei ole mitään ongelmia, jollen itse niitä kehittämällä kehitä. Toisin sanoen tämä alkoholisti kun on tottunut ongelmia täynnä olevaan elämään, niin ei osaa elää ilman ongelmia. No se vain aiheuttaa henkisellä puolella turhaa stressiä, koska niin paljon olen raitiina aikana saanut tietosuutta asioista, etten enää pistä elämääni solmuun, esimerkiksi repimällä viikon putkea.

Onnekseni elämä kulkee kuitenkin kohti parempaa päivä kerrallaan, niin kauan kuin muistan perussäännön, en ota ensimmäistä ryyppyä. Tänään keskityn elämään vain tätä päivää ja hoitamaan vain tämän päivän haasteet.

Raitis elämä ja vauvan odotus

Kuten aikaisemmin olen maininnit, minulla on jo kaksi poikaa. Mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin seuraisin vaimoni raskautta ensimmäistä kertaa. Ehkä se johtuu siitä, että tämä raskaus on ensimmäinen, jota seuraan vierestä pää selvänä ja ajatukset kirkkaina. No mitä ajatuksia ja tuntemuksia se sitten herättää minussa?

Aluksi kun raskaustesti näytti positiivista, olin onnesta mykkänä. Pelko varjosti ensimmäisiä viikkoja..oikeastaan vasta viimeisien viikkojen aikana olen uskaltanut alkaa miettiä, että tämä menee hyvin ja meille syntyy vauva syksyllä. Pelot johtuvat paljolti viime vuoden lopussa tullesta keskenmenosta, jonka vaimoni sai silloin ollessaan 8. viikolla raskaana. Se tapahtuma opetti sen, ettei mitään kannattaisi pitää liian itsestään selvyytenä. Vaimollani tämä raskaus on kaikkiaan kuudes ja kyseinen keskenmeno oli ensimmäinen laatuaan. Paljolti tästä johtuen raskauden luuli menevän, kuten aikaisempienkin.

Suru oli melkoinen keskenmenon tapahduttua, mutta jälleen tuli todettua, että puhumalla asioista on helpompi päästä yli. Vaimollani ja minulla on kiitos kuntoutuksen ja raitistumiseni, todella läheiset välit ja silti keskenmeno ja sitä seurannut surun läpikäyminen tuntui entisestään lähentävän meitä (eilen kylläkin huomaisin miettiväni sitä, kuinka toisaalta tällä hetkellä mielessäni on pyörinyt paljon muutakin, kuin vaimoni raskaus ja sen seuraaminen).

No toisaalta olen samalla käynyt läpi myös kahden aikaisemman lapsemme odotusaikoja ja niiden aikaisia tapahtumia ja olen kiitollisen miettinyt sitä, että nyt saan olla 110 prosenttisesti vaimoni tukena tässä raskaudessa.

Ensimmäisen poikamme odotusaikana kahlasin läpi kauhean kasan kaiken maailman kirjallisuutta raskauteen liittyen, mutta nyt olen todennut sen etten siinäkään hetkessä ollut juurikaan tunne tasolla läsnä. Nyt edelleen lueskelen paljon raskauden erivaiheista ja meidän yhteinen juttumme vaimoni kanssa on ollut seurata MTV3 Fakta kanavalla pyöriviä synnytyksistä kertovia ohjelmia(riskiraskaus, synnytyssairaala jne.) Eli tietoa asiasta löytyy, mutta siltikin tiedän olevani uudessa tilanteessa kokonaan, niin tässä odotusaikana, kuin itse synnytyksessäkin. Neuvolassa olen ollut mukana joka kerta ja ensimmäiset ultrat ja sydänäänien kuuntelut ovat tuoneet tipan linssiin, niin "kova jätkä" kuin olenkin :D Rakenne-ultrassa käynti ja siitä seurannut mahdollinen tieto lapsen sukupuolesta, toi jälleen tunteet pintaan(pari poikaa kun talossa on jo..). Pääasia kuitenkin oli, että kaikki vaikutti olevan kunnossa ja toivottavasti kaikki menee loppuun asti hyvin. Toisaalta yhtenä isoimmista asioista, joita raittius on mukanaan tuonut, on ollut se pikku hiljaa kasvava luottamus omaan Korkeampaan Voimaan ja siihen, että asiat yleensäkin menevät juuri minulle/meille parhaimmalla tavalla, vaikkei vältämättä aina joka hetki siltä tuntuisikaan.

Tässä hetkessä viikkoja on täynnä 24 ja vaimollani tämä raskaus on ollut todella hankala. Nyt hän on sairauslomalla ja lääkäri on kehoittanut lepäämään mahdollisimman paljon. No se tietää minulle kiirusta kotona, mutta niin uskomatonta, kuin se onkin, ihan mielelläni passaan odottavaa mammaani. Kunhan saisimme syksyllä terveen tenevan. Se on tärkeintä.

Joten lopuksi voin vain todeta jälleen tätä elämän ihmeellisyyttä ja toivoa, että saisin jatkaa tätä elämänmallia päivän kerrallaan, niin kauan kuin minulle elinpäiviä Luoja suo.

Jatkuu seuraavassa..

Uskomatonta mutta totta

Vielä kolme vuotta sitten olin tilanteessa, josta en uskonut koskaan nousevani. Söin säännöllisesti lääkkeitä(rauhoittavat, mielialalääkkeet, unilääkkeet), itseasiassa olin syönyt niitä niin paljon liikaa, että jouduin tuolloin hakemaan säännöllisesti päivän lääkkeet kotisairaanhoidosta. Tällä yritettiin estää jatkuvia ylliannostuksiani. Lisäksi minulla oli alkoholin käyttö ollut jatkuvaa jo useiden vuosien ajan. Lisäksi minulla ei ollut ammatillista koulutusta ja konkurssistani johtuen minulla oli velkoja ulosotossa liki omakotitalon hinnan verran.

Sitten jotakin alkoi tapahtua. Ensin pääsin velkajärjestelyyn, jolla taattiin se etten ole velkojeni kanssa naimisissa lopunikääni. Seuraavaksi vastoin tahtoani kylläkin siinä hetkessä omalääkärini alkoi vähentää lääkkeitäni kohti nollatoleranssia. Asia joka osoittautuikin minun parhaakseni myöhemmässä vaiheessa. Seuraavaksi ongelmani päihteiden kanssa kärjistyi niin pahaksi, että ainoat vaihtoehdot olivat kuntoutus tai kuolema. Tässä kohtaa kääntyikin uusi sivu elämässäni. Ensin pääsin kuiville lääkkeistä ja alkoholista, sain käsiteltyä menneisyyttäni ja seuraavaksi jo aloin suunnitella mikä minusta voisi tulla isona.
Kuin ihmeen kaupalla "eksyin" opiskelemaan tietotekniikkaa, alaa johon en aiemmin juurikaan ollut kiinnostunut. Mitä sitten tapahtuikaan!! Ensin opiskelin itseni 1.5 vuoden aikana digitaalisen viestinnän datanomiksi ja sain todellisen motivaation pyrkiä jatkamaan opiskeluja eteenpäin. Kävin viime kuun lopulla valintakokeissa ja EILEN SE VARMISTUI, pääsen opiskelemaan ammattikorkeaan aikuispuolen tietotekniikka-insinööri koulutukseen. Nyt mietittynä, olen sitä mieltä, että vielä helvetin porteiltakin on mahdollisuus nousta "normaaliin elämään", lause jota aina olen inhonnut.. :)

Elämä oikeasti kantaa, jos vain on uskallusta heittäytyä sen kannattelemaksi ja luopua liiaallisista omavoimaisista vaatimuksistaan.

Jatketaan taas tästä..

Kokemukseni peliongelmasta

Kuten tuossa ensimmäisessä kirjoituksessani mainitsin, minulla on ollut myös paha peliongelma.
Itselläni pelaaminen alkoi n.15-vuotiaana, kun aloin säännöllisesti pelata hedelmäpelejä. Aluksi se oli eräänlaista ajanvietettä, huvia, jossa tavoitteena oli hieman saada lisää bensarahaa mopoiluun. Ensin en edes osannut kuvitella, että pelaamiseen voisi jäädä koukkuun, saati että se ajan myötä voisi olla niin paha koukku, että se veisi minulta elämänhalun.

Noin parikymppisenä pelasin jo säännöllisesti, niin automaatteja, kuin veikkaustakin. Miekikuvissani haaveilin suurista voitoista, joilla voisin tekemättä töitä, silti elää leveästi. Jotenkin nyt jälkeenpäin tuntuu siltä, että kokonaisuudessaan tämäkin ongelma on kasvattanut minua suunnattoman paljon.

No mitä ongelmia elämääni tästä "ajanvietteestä" sitten aiheutui? Ensimmäisenä menetin työpaikan, koska olin töissä kioskissa, jossa myytiin veikkaus-arpoja ja minäkin niitä ostin ja raaputin. Onnistuin voittamaan Casino-arvasta 2000mk ja paljolti tästä johtuen innostuin raaputtamaan niitä enemmän, kuin mihin minulla oli varaa. Työpaikka meni siitä, etten laittanut mihinkään ylös raaputtamiani arpoja ja pomoni huomasi ennenpitkää arpoja puuttuvan ja paljon. Toinen ongelmani, peliautomaatit, toivat elämääni tarpeen valehdella läheisilleni, jotta saisin rahaa pelaamiseen, koska pelasin enemmän, kuin mihin minulla oli varaa. Ex-vaimoni kanssa pelasimme yhdessä melkein kaikkea mitä vain pystyy pelaamaan. Kävimme raveissa jne. Minulla vain automaattien pelaaminen paheni niin, että eräänä pääsiäis-viikonloppuna pelasin 12000 mk rahaa, jota minulla ei ollut(höyläsin pankkikorttia ilman katetta). Tästä tapahtumasta johtuen vaimoni alkoi kontrolloida rahojamme, josta taas seurasi vain rahan ja pankkikortin varastamista vaimon lompakosta, tiliotteiden piilottelua ja kauheita riitoja. Eromme jälkeen pelaamiseni jatkui aina vain pahenevana ja suututin kaikki läheiseni jatkuvalla rahan lainaamisella. Tietysti paljon meni läheisten rahaa päihteiden käyttööni siinä samalla. Nykyisen vaimoni kanssa peliongelmani aiheutti samankaltaisia tilanteita, kuin mitä aikaisemmin kuvasin. Lisäksi en uskaltanut välillä kertoa vaimolleni kaikista häviämistäni rahoista, vaan oravanpyörämäisesti pelasin, hävisin, vlaehtelin ja taas pelasin. Parhaiten tämän riippuvaisuuden sairaalloisuutta kuvaa se, että jos esimerkiksi sain vaikka parkkisakon, niin salasin sen ensin vaimoltani ja yritin pelaamalla voittaa rahaa, josta seurasi vain se, että eräänäkin päivänä jouduin tunnustamaan vaimolleni pelanneeni takuurahat asunnosta. "Normaali" ihminenhän olisi vain maksanut sakon pois, mutta minulle se oli eräs monista tilanteista, joissa muka hyvällä syyllä sain antaa itselleni luvan pelata. Tällaista elämää jatkui vuosia. Lainasin rahaa jatkuvasti ja enkä koskaan maksanut takaisin niitä. Vielä pari vuotta sitten peliriippuvuuteni oli niin pahana, että esimerkiksi raitistuttuani aloin harrastaa rullaluistelua kuntoni kohottamiseksi, mutta jo viikon jälkeen lenkkini sisälsi vain matkan R-kioskille ja takaisin.

Kuten taisin aikaisemmin kertoa, jo kuntoutuksessa ollesamme peliongelmaani yritettiin puuttua, mutta minulla oli vielä vuoden verran pelejä pelaamatta. Nyt olen kulkenut 11kk peliongelmaisten vertaistukiryhmässä(GA), joka oli minulle pelastus. Ymmärsin sinne mentyäni sen, että pelirippuvuuteni on samankaltainen sairaus, kuin alkoholisminikin ja samalla tavalla se voi viedä ihmisen ennenaikaiseen kuolemaan. Myöntämällä olevani voimaton hallitsemaan pelaamistani, olen vapautunut pelihimosta ja ymmärrän etten voi kohtuudella pelata enää. Lottorivikin on minun tapauksessani liikaa ja käynnistää ketjureaktion, jonka loppua en uskalla edes kuvitella. Onnekseni minun ei tarvitse enää pelata.

Mitä sitten olen ryhmästä hyötynyt? Olen saanut jakaa kokemuksia ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet samanlaisia asioita, joten kaikki tietävät mistä puhun. Lisäksi olen askelten avulla saanut selvitettyä miksi pakenin ongelmia ja tunteitani riippuvaisuuksiin. Mikä ehkä parasta, olen saanut rakennettua uudet jopa paremmat välit läheisiini, kertomalla rehellisesti ongelmistani ja pyytämällä anteeksi. Läheiseni suhtautuivat yllättävästi hyvityksiini. Luulin välien rikkoutuneen lopullisesti, mutta pahinkin viha muuttui välittämiseksi, kun rehellisesti puhuin asoista ja esimerkiksi rahavelkoja annettiin anteeksi, kunhan lupaisin pitää itsestäni ja sitä kautta perheestäni hyvää huolta. Kuten RAY:n mainoksessa taidettiin todeta 'Elämä voi muuttua'..minun kohdallani se ehkä vain tarkoittaa hieman toista, kuin tuossa mainoslauseessa ja vaati vain hieman rankemman pohjakosketuksen, ennen kuin olin valmis muutokseen.

Jos jotain olen oppinut elämässä, niin sen että kaikki on mahdollista, vaikka kuinka epätoivoiselta välillä tuntuisikin.

Jatkentaan taas tästä..

Menneisyyden haamut

Huomasin tuossa aamulla pohtivani sitä, kuinka pitkälle aikavälille lapsuudessa ja nuoruudessa koetut tapahtumat voivatkin vaikuttaa. Olin eilen illalla AA-ryhmässä ja edellinen puhuja murjaisi vitsin oman puheensa päätteeksi, jolloin tietysti kaikki läsnäolijat nauroivat hervottomasti. Eikä siinä sinällään olisi ollutkaan mitään pahaa, mutta minun aloittaessani puhumista omista tuntemuksistani porukka repeili nauruun. Tiedostan kyllä, etteivät he nauraneet minulle, saati vakaville puheilleni, vaan aikaisemmin kerrotulle vitsille. En vain oikein osannut tilanteeseen suhtautua vielä tunnetasolla järkevästi. Toisaalta olen kyllä hyvilläni tästäkin tapahtumasta, koska se nosti minussa jälleen esiin tukun käsittelemättömiä häpeän tunteita, joita lapsuudessani jouduin kokemaan ollessani koulukiusattuna koko peruskoulun ajan. Tämä tapahtuma jälleen osoitti myös sen ajatukseni oikeaksi, etten ole vielä pystynyt käymään juurikaan menneen elämäni tapahtumia tunnetasolla läpi, vaikka kaikista tapahtumista olenkin ääneen puhunut ja sitä kautta niitä puhumalla läpi käynyt ja käsitellyt.

No minkälainen tunne minut sitten eilen illalla oikein valtasi? Tunne oli sama, kuin esimerkiksi ylä-asteella ollessani, kun luokkakaverit keksivät mitä mielikuvituksellisempia tapoja tehdä kiusaa minulle ja häpäistä minua. Mietin tuossa hetkessä tapahtumaa, joka sattui ollessani 9. luokalla, kun odottelimme opettajaa luokkahuoneen oven edessä ja minullekkin oli yllättäen varattu paikka seinän vierestä(se kun ei ollut normaalia). No minähän istuin seinustalle onnellisena ja siitä seurasi samankaltainen häpeän tunne, kuin eilen illalla, koska "kaverit" olivat sylkeneet seinään, ennen kuin pyysivät minut siihen istumaan. Tietysti paidan selkämys oli kuvottavan näköinen ja koko luokalla oli hauskaa kustannuksellani.

Nyt ymmärrän sen, että olen siinä vaiheessa toipumistani, jolloin erinäköiset käsittelemättömät tunnetilat alkavat nostaa päätään, vähänkin sopivankaltasia ärsykkeitä saadessaan. Onnekseni en ole tunteitteni kanssa yksin, vaan minulla on useita ihmisiä ympärilläni, joille voin oloistani puhua, sekä AA:sta saamani kummin kanssa käydä tunteitani läpi. Tiedostan myös sen, että elämäni on ollut armottoman tapahtumarikas kaikkineen ja siitä johtuen asioiden, tapahtumien ja tunteitten käsittely vie pitkänkin aikaa. Mitä muuta minulla on, kuin aikaa, mitä tulee omaan itseeni tutustumiseen ja sitä kautta paremmaksi ihmiseksi tulemiseen.

Kuten AA:ssa sanotaan..Päivä kerrallaan..Hiljaa hyvä tulee..

Lopuksi ajattelin vielä selvennykseksi huomauttaa, että nämä ajatukset ja kokemukset ovat vain ja ainoastaan minun kokemuksia ja mielipiteitä. Jokainen joka lukee näitä, voi ottaa mitä haluaa ja jättää loput omaan arvoonsa. Jos yksikin (alkoholi)ongelmien kanssa painiva ihminen näistä jotakin hyötyy, niin silloin tämä kirjoitteluni on saavuttanut tarkoituksensa.

Tästä jatketaan taas..

Raitis Juhannus tiedossa

Itselläni on tulossa kolmas totaalisen raitis Juhannus ja siinä suhteessa ei ole isompia ongelmia tiedossa. Ei morkkista siitä mitä tuli toilaitua, ei itseaiheutettua päänsärkyä, saati sairaalareissuja. Vaikka monen mielestä viinaton juhlinta ei voi olla hauskaa, niin itselläni ainakin on juuri päinvastaisia kokemuksia. Aikaisemmin viinan avulla "hauskaa" pitäneenä voin käsi sydämmellä sanoa, ettei mitkään bileet voi tuoda samanlaisia hyvänolon tunteita, kuin rakkaan vaimon ja lasten kanssa vietetty yhteinen aika. "Tylsää..kamalan tylsää", voisi moni ajatella ja ihan vapaasti jokainen menköön tyylillään. Itsellä kun vaan tuo alkoholinkäyttö ei juuri koskaan pysynyt hyvän maun rajoissa ja loppu ajasta se oli pelkkää omalla hengellään leikkimistä, niin kokemuksen syvällä rintaäänellä tässä rustailen.

Mietin tuossa aamulla, kun nuorempi poikani tuli herättämään kuuden aikaan, että joskus olisi kiva nukkua "pommiin", mutta kahvikupposen jälkeen oli jo ajatus kirkkaanpi ja saahan tuota joskus kuitenkin nukkua ihan kunnolla. Eli lapsiperheen arkeahan tässä vaan mennään.

Vaimon kanssa on ollut puheenaiheena viime päivinä 3 vuoden takaiset tapahtumat ja vaikka asioita ja tapahtumia on puhuttu läpi useasti, niin hieman on vielä tiettyjä tunteita käsittelemättä. Siis 3 vuoden takaisiin tapahtumiin..

Minä juhlin Juhannusta melkein selvinpäin ja siitä suivaantuneena aloitin Juhannuksen jälkeen korvaavan kuurin. Siitä seurauksena vaimoni palasi turvakotiin, missä hän oli toisen poikamme kanssa ollut jo ennen Juhannusta vähän aikaa (vaimoni oli tuohon aikaan väsynyt juomiseeni odottihan hän toista lastamme samohin aikoihin). Mitäs "fiksu" suomalainen mies tekee, kun perhe lähtee pois kotoa? "Fiksu" mies ajattelee, että tässähän on ilmassa suurta juhlan tuntua ja ryyppää ja rellestää hieman varalta varastoonkin. No tässä tapauksessa allekirjoittanut repäisi viikon putken, itseinhon vallassa ja lopputuloksena oli kuningas idea, jossa 3 promillen humalassa keskellä yötä otetaan auto ja "eksytään" itsetuhoisin miettein moottoritielle. Muistan tapahtumat, kuin eilisen päivän. Ajoin etsien sopivaa paikkaa päättää tämä surkea taivallukseni. Ensin ajatuksena oli ohittaa rekka ja lyödä jarrut pohjaan, odottaen että rekka ajaa ylitseni, moottoritiellä kun ei voi ajaa rekkaa päin. No kuitenkin mietin siinä hetkessä mielipahaa, joka rekkakuskille koituisi(sinänsä huvittavaa, kun mielessä ei käynyt yhtään läheisilleni koituva mielipaha). No seuraavaksi ajoin etsien sopivaa suoraa ja sellaista hetkeä, jossa ulkopuolisille ei aiheudu vaaraa. Sopiva suora ja rauhallinen tilanne löytyi, vauhtia lisää, auto kohti pylvästä ja silmät kiinni. "Herran haltuun tämäkin", ajattelin. Sitten rymisi, osuin autollani pylvääseen reilusti yli satasen vauhdissa ja ilman turvavyötä. Onnekseni auto ohjautui ojanpohjalta hieman vasemmalle, pylvään osuessa oikealle puolelle keulaa(eturengas tuli hansikaslokerosta sisään) Auto meni lunastuskuntoon, mutta "juopontuurilla" selvisin polven pienellä ruhjeella. Nykyisin mietin hieman erilailla tuosta tuuristani (varsinkin kun isälläni ei sitä tuuria ollut 2 vuotta sitten samassa tilanteessa). Onneksi elämä ei välttämättä olekkaan omissa käsissämme. No muutama päivä meni sairaalassa ja heti kotiin päästyäni vielä join muutaman päivän. Tällaisia tapahtumia kelatessaan, löytyy herkästi kiitollinen mieli raitistumisesta ja sitä seuranneesta toisesta mahdollisuudesta. Elämä on liian ainutkertaista tuhottavaksi päihteillä..

Tuollaisia asioita miettiessä, jokainen varmaan ymmärtää, miksi mietin hyvinkin lämmöllä tällä hetkellä tulevaa viinatonta Juhannusta perheen kanssa.
Tällaisissa mietteissä, rauhallista Juhannusta kaikille!

Tästä taas jatketaan..

Pojan 2.5-vuotis neuvola

Kuten tuossa historiikissani kerroin, minulla on kaksi poikaa (4v ja 2.5v) ja kiitos raitistumiseni, heitä ei otettu huostaan. Mikä parasta saan nykyhetkessä olla isä lapsilleni.

Tänään kävimme pojan ja äidin kanssa neuvolassa ja poikaa kehuttiin "pirteän veikeäksi kaverukseksi". Hieman vielä on hakemista joidenkin sanojen kanssa, kuten esimerkiksi koira on pojan puheissa 'kuori' ja sydän on 'hyvän', mutta kaikkineen neuvolassa kehuttiin poikaa kaikin puolin veikeäksi(isäänsä tullut)..Heh..heh.

Mietin tuossa sitä, kuinka paljon elämämme onkaan muuttunut lyhyessä ajassa ja Luojalleni olen kiitollinen, etten kuollut sinne juomakentälle, vaikka rankasti sitä useasti yritinkin. Tänään tuntui ihmeelliseltä neuvolan jälkeen, kun ensimmäisen kerran elämässäni kävimme neuvolassa siten, ettei päihdeongelmista puhuttu sanallakaan. Aikaisemmin se kun on ollut yksi kuumista puheenaiheista, kylläkin ihan ymmärrettävistä syistä. Mutta ilmeisesti elämänmuutoksemme alkaa tuottamaan ansaittua luottamusta, myös näissä piireissä, joten hyvillä mielin voin jatkaa neuvolassa käymisiä. Nythän niitä taas riittääkin, kun vaimollani on raskaus nyt puolivälissä menossa.

Asiasta toiseen. Paljon vielä on tekemistä itseni kanssa tietyissä tilanteissa. Päihteiden käytön aikaan minulla oli kauheita paniikkikohtauksia ja pelkotiloja. Paljon olen kylläkin puhumalla ja kohtaamalla käsitellyt pelkojani ja onnistunut niitä voittamaankin, mutta tietyt sosiaaliset tilanteet jännittävät vielä kovasti ja tälle aamua taas hieman meinasi hirvittää tuo neuvolaan meno. Onneksi olen opetellut pois välttelykäyttäytymisestä ja menen rohkeasti pelkojani päin ja taas tuli huomattua se tosi asia, että jännitys lähtee, kunhan saa raahattua itsensä tilanteita kohti.

Tämän hetken tunnelmat on kyllä todella kiitolliset. Hain isomman pojan päiväkodista ja nyt tässä kirjoitellessani pojat leikkivät pikku-autoilla ja mietin heitä katsoessani, että elämäni on nyky hetkessä todellakin hyvin. Hieman vielä kun saan venytettyä tuota holistista kärsimättömyyttäni jaksaakseni odottaa vielä viikon verran valintakoe tuloksia, niin tietäisi mitä seuraavaksi alkaa suunnittelemaan. Jos hyvin käy, niin tiedossa olisi seuraavaksi 4 vuodeksi opintoja, mutta odotellaan nyt ensin ne tulokset. Nälkä vain tahtoo kasvaa syödessä ja huvittuneena olenkin miettinyt sitä, kuinka ihminen löytäessään itseään kiinnostavia asioita, alkaa janota tietoa lisää. Itselläni mielenkiinnon kohteena ovat nämä tietokoneet ja tarkoitus olisikin tulevaisuudessa tavoitella insinöörin papereita kyseisellä alalla. Itsemurhan partaalta insinööriksi..olisihan siinä itselläni ihmettelemistä tämän elämän ihmeellisyydestä. Aika näyttää, kuin äijän käy.

Kuitenkin lopuksi voin kiitollisena todeta, että onneksi olen löytänyt AA:n kaltaisen paikan elämässäni, koska ohjelmaan tutustuminen on tehnyt minusta entisestä materialistista ihmisen, joka nyky hetkessä keskittyy itse elämästä nauttimiseen ja henkiseen kehittymiseen. Materia seuraa siinä sivussa, jos niiksen on tullakseen. Eli ei tuo koulukaan ole mikään elämän ja kuoleman kysymys, jos pääsen opiskelemaan, niin hyvä, jos en niin sitten keskitytään koti-isän rooliin 110 prosenttisesti.

No nyt loppuu tältä päivää ja toivottavasti taas huomenna jossain välissä ehdin taas kirjoitella hieman lisää..siis jatketaan tästä.

Historian havinaa..

Tarkoitukseni oli avata blogi, jossa aluksi kertoisin hieman menneisyydestäni ja sen jälkeen mahdollisuuksieni mukaan päivittäisin tuntemuksiani, joita tämä elämänmalli tullessaan tuo ja siten osaltaan auttaa samanlaisten ongelmien kanssa painivia ihmisiä löytämään apua.

Minulla lapsuus ja nuoruus sujui koulukiusattuna. Kotona isäni käytti alkoholia perussuomalaiseen malliin "normaalisti" melkein joka viikonloppu. Itselläni alkoholi tuli kuvioihin 15-vuotiaana ja siitä hetkestä alkaen rakastin tuota ainetta ja sen tuomaa vapauden tunnetta. Rakastin niin vahvasti, että se rakkaus melkein tappoi minut.

Peruskoulun jälkeen menin ammattikouluun, koska siinä vaiheessa minusta ei omasta mielestäni muualle ollut. Ammattikoulu jäi kesken ja sen jälkeen tein satunnaisesti töitä ja nautin elämästä alkoholin voimalla. Rakastuin ja menin naimisiin ja se tapahtuma piti minut selvänä 3 vuotta, mutta kerran holisti, aina holisti. Aloin kokeilla jälleen muutamia saunakaljoja ja siitä alkoi hitaasi kiihtyvä vauhti, joka pystähtyi vasta reilu 2 vuotta sitten.

No mitä kaikkea tuo vapauden tunne toi tullessaan. Konkurssin, avio-eron, lukuisia itsemurhayrityksiä jne. muutamia mainitakseni.

Jos hieman käyn tässä läpi tuota tapahtumaketjua, niin tiivistettynä se kulkee suurin piirtein tähän tapaan. 10 vuotta sitten aloitin siis uudelleen alkoholin käytön muutaman saunakaljan muodossa ja hitaasti tilanne kehittyi siihen, että sauna oli joka ilta lämmin. Tuohon aikaan minulla oli ex-siippani kanssa yritys ja ihme sinällään kaljotteluni ei juurikaan vaikuttanut tulleeseen konkurssiin, vaan eniten se vaikutti suhteeseeni ja ei ollut ihme, että heti konkan jälkeen seurasikin avio-ero. Elämän muutosta ei tuonut edes samana vuonna tapahtunut läheisen ihmisen menetys, vaan katkeroiduin vain enemmän. Erottuamme minulla oli tunne, että nythän olenkin oman elämäni herra, saan mennä ja tehdä mitä haluaisin. No hauskuutta riitti n. vuoden päivät. Join päivittäin ja säälin itseäni. Käytin hyväkseni läheisiäni, manipuloin, valehtelin ja pummin rahaa, sitä kun ei liiemmälti ollut (päivittäinen juhlinta, kun kuluttaa melkoisia summia). Tästä seurasi koko ajan kasvava itseinho ja luonnollisesti pää sekaisin oli "helppoa" yrittää tappaa itsensä. Oravanpyörä olikin valmis. Join jatkuvasti ja söin samalla lääkkeitä (lääkärin määräyksestä, olinhan masentunut kaikesta tapahtuneesta) ja otin yliannoksia.

Säännöllinen kuvio olikin, että vedin pään sekaisin, päälle purkillinen rauhottavia ja sen jälkeen soittamaan apua. Häpeä kasvoi kasvamistaan. Olin jatkuvasti päivystyksessä ja sen jälkeen hetken hoidettavana piirillä. Ihmiset vain olivat voimattomia, koska itse en löytänyt toivoa elämästäni. Sitten erään yliannostuksen jälkeen olin muutaman päivän teholla nukutettuna ja sen vuoksi päädyin lääkevieroitukseen. Vieroituksista vain ei löytynyt sen pysyvämpää apua, vaan siviiliin päästyäni hetken päästä tilanne oli sama, jos ei hieman aina pahempikin.

Samoihin aikoihin tapasin nykyisen vaimoni ja rakastuin tulisesti. Valitettavasti kunigas-alkoholi oli vain vieläkin suurempi rakkaus. Vaimoni seurasi voimattomana vierestä jatkuvaa juomistani ja tasaisin väliajoin tapahtunutta itsetuhoisuuttani. Meille syntyi poika ja se tapahtuma piti minut irti pullosta n.1,5 vuotta (lääkkeitä meni senkin edestä), kunnes jälleen kokeilin kohtuukäyttöä. Seurauksena viillellyt ranteet. Elämä jatkui yskähdellen, välillä meni paremmin ja välillä huonommin. Suhteemme oli kuitenkin se ainut asia, joka edes hieman piti minut kiinni elämässä. Meille alettiin odottaa toista lasta ja se odotusaika sisälsi vaimoni kohdalla turvakodissa olemista, samalla kun minä ajoin 3 promillen humalassa moottoritiellä pylvääseen. Tuohon aikaan söin säännollisesti niin rauhoittavia-, masennus-, uni-, kuin kipulääkkeitä (n.30kpl/vrk). Tämä taas aiheutti laittomien lääkkeiden hankkimista, reseptiväärennöksiä jne. Onneksi eräs lääkärini pakotti minut vieroitukseen, jossa minulta pikku hiljaa vähentäen lopetettiin pahimmat riippuvuutta aiheuttavat lääkkeet (rauhoittavat ja unilääkkeet).

Alkoholin käyttö ei vain ottanut vähentyäkseen, vaan nuorimman poikani syntyessä vietin varpajaisia, jotka päättyivät sillalta koskeen hyppäämiseen. Tuo tapahtuma olikin oikeastaan ensimmäinen, jossa mietin mitä minulla olisi menetettävänä, jos kuolisin ja siitä alkoikin ehkä kytevä halu avun vastaanottamiseen. Kuitenkin tämänkin jälkeen taphtui vielä "kohtuukäytön" kokeilua, joka sisälsi ulko-ovesta nyrkeillä läpi menemistä ja sairaalareissuja.

Tilanne meni lopulta siihen, että -06 alkuvuodesta perheestämme oli tehty useampia lastensuojelu-ilmoituksia ja uhkana oli huostaanotto. Vaihtoehdoksi tarjottiin Minnesota mallia olevaa päihde-/perhekuntoutusta ja lähdin mukaan siinä toivossa, ettei perheemme hajoaisi. Aluksi en ollut valmis luopumaan kaljoistani, saati lopusta lääkityksestäni, mutta muutaman viikon jälkeen huomasin olevani tilanteessa, jossa ottasin joko apua vastaan tai lähtisin tuhoamaan itseni yksin.

Tuo valinta osoittautuikin sitten sellaiseksi, joka muutti koko elämäni. Olimme 3 kuukautta perheenä kuntoutuksessa ja tänä aikana pääsin eroon lääkkeistäni ja sain purettua mennyttä elämää. Kuntoutukseen kuului osana vierailut AA-ryhmässä ja sieltä löytyikin apu raittiin elämän ylläpitämiseen. Aluksi olin kyllä ennakkoluuloinen, kuten varmaan kaikki ihmiset tuon asian yhteydessä. Mietin ensimmäisellä kerrallani ryhmässä, että mikähän "lahko" tämäkin on olevinaan? Onneksi ajan myöten ennakkoluulot ovat karisseet ja olen alkanut sisäistää ryhmän tarkoitusta. Ensimmäisen puoli vuotta kylläkin kävin säännöllisesti kaksi kertaa viikossa ryhmässä sen vuoksi, etten menettäisi vaimoani ja lapsia. Mutta sen jälkeen aloin käymään ryhmässä itseni vuoksi ja aloin tutustumaan siihen, mitä tuo paikka voi tarjota raittiutta hakevalle ihmiselle.

AA-ryhmässä olen oppinut puhumaan omista asioistani rehellisesti ja 12 askeleen-ohjelman ja oman AA-kummin avulla olen saanut tutkailla omaa mennyttä elämääni ja käydä läpi erilaisia tapahtumia elämästäni ja löytänyt todellisia syitä siihen, miksi minusta on tullut sellainen ihminen, kuin tällä hetkellä olen. AA-ryhmässä käyminen on auttanut minua myös tutkimaan rehellisesti elämääni ja riippuvaisuuksiani. Tästä johtuen myönsin myös pitkään elämääni lisää ongelmia tuoneen peliongelmani ja hain siihen apua vajaa 11 kuukautta sitten, AA:n kaltaisesta ryhmästä GA:sta, joka on suunnattu peliriippuvaisille. Eli nyt olen oppinut kohtaamaan elämäni ja ongelmani ilman, että pakenen niitä mihinkään.

No nyt on tullut rakennettua elämää uusiksi täysin raittiina n. 2 vuotta ja 4 kuukautta ja ilman pelaamatta n. 11 kuukautta. Tämä aika on ollut kaikkineen vaiherikasta. Aluksi oltuani n. 4 kuukautta raittiina, isäni kuoli viinan ja piilereiden vaikutuksen alaisena tapahtuneeseen kolariin rekan kanssa. Tuo tapahtuma pysäytti elämäni hetkeksi ja aloin miettiä kuinka lähellä sama kohtalo oli itselläni ollut muutama vuosi aikasemmin. Toisaalta tuo tapahtuma sai minussa aikaan sen, että aloin miettiä elämääni uudestaan ja siitä seurasikin opiskelupaikan etsiminen ja nyt viime maaliskuussa sain itselleni elämäni ensimmäisen ammatin ja tarkoituksena olisi jatkaa vielä opiskelua syksyllä ja kävinkin valintakokeissa, joiden tuloksia nyt odottelen kuumeisesti.

Suhde vaimoni kanssa on kokonaan uudistunut. Kiitos AA- ja Al anon-ryhmien, joissa olemme säännöllisesti kulkeneet. Vaimoni on saanut apua siinä, kuin minäkin ja nyt meillä odotellaankin syksylle perheenlisäystä hieman eri tunnelmissa, missä aikaisemmat raskaudet.

Hieman tämä saattaa olla vielä sekavaa tämä minun kirjoittelu, mutta tarkoitus olisi aloittaa säännöllinen kirjoittelu siitä, mitä raitis elämä tuo tullessaan ja miten erilaisista ongelmista voi selvitä voittajana ilman päihteitä.

Joten tästä jatketaan taas..