Luottamuksen rakentuminen on prosessi, jossa henkinen tuska raivaa tietä tervehdyttävälle nöyryydelle.
Nyt miettien, ihmettelen itseäni ja sitä suunnatonta määrää vääränlaisen ylpeyden luomia ennakkoluuloja erinäisiä asioita kohtaan. Vasta järkyttävien pekojen ajamana, olin valmis nöyrtymään, hyväksyen etten selviä elämästä yksinäni.
Osaltaa varmasti lapsuuden kokemusten kautta minuun rakentui pikkuhiljaa kuva, jossa luottamus toiseen ihmiseen, saati johonkin yliluonnolliseen olisi lapsellista haihattelua, kun kuitenkin aina ja kaikki pettäisivät. En tähän hetkeen miettien osaa yhdistellä asioita yksittäisiin tapahtumiin, mutta tapahtumia on sen verran paljon, joissa koen että luottamus on petetty karmaisevalla tavoin. Minusta kasvoi henkinen erakko, jonka ainoa selviytymiskeino elämässä oli taistella sen läpi yksinäisen soturin tavoin, keneenkään turvaamatta. Melkoinen taistelu tuosta ajanmyötä tulikin.
Tässä hetkessä, niin tuskaisen vaikea kuin tuo matka monilta osin olikin, olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että tuo tuska toi minut tähän päivään. Hetkeen, jossa luottamus suhteessa toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan on yksi vahvimmista peruskivistä, joiden varaan elämääni pikkuhiljaa kasailen. Toisaalta ymmärrän ihmisiä siinä, että avun pyytäminen osoittaisi jonkinlaista heikkoutta. Sillä sitähän se osoittaa. MUTTA, jos oikeasti seisoo elämässään totaalisessa umpikujassa, hulluhan sitä olisi jos ei lopulta jossain vaiheessa antaisi periksi. No toisaalta on näitäkin ihmisiä valitettavan paljon, jotka epätoivon vimmalla yrittävät osoittaa muille, etteivät tarvitse ketään. Ovat muka vahvoja. Omasta kokemukesta katsoen, minä olin juuri tuollainen, liian fiksu omaksi parhaakseni ja tuo fiksuus oli maksaa minulle elämän. Vasta loputtomien nöyryytysten jälkeen, tulin halukkaaksi etsimään aitoa nöyryyttä elämääni. Siis sitä, joka osaa antaa periksi, eikä väkisellä väellä ja voimalla yritä yksin. Ei elämässä ole tarkoitus taistella yksin. Miksi muutoin meitä olisi täällä telluksella senkin seitsemän miljaardia ihmistä.
Aikoinaan, raittiuteni alkuvaiheessa, luovuttuani päihteistä pakokeinona suhteessa itseeni, aloin kohtaamaan niitä suunnattomia tunnelukkoja, joita elämässäni vuosikymmenten aikana olin itseeni kahlinnut. Ei ihme, että vuoden pyristelyn jälkeen tulin halukkaaksi pyytämään apua. Oikeammin huusin sitä. En enää jaksanut taistella jatkuvia piinaavia pelkoja, ahdistusta, tuskaa, surua, saati vihaa vastaan. Voi Luoja kuinka vihasin itseäni. Sitä vapautumisen tunnetta on mahdoton tässä pukea sanoiksi, kun pyysin apua eräältä saman kokemuksen omaavalta ihmiseltä, jonka opastamana aloin omaan elämäni paskakasaan tutustua. Hänen kertoessaan omasta elämästään, minut valtasi suunnaton helpotuksen tunne, kun en ollutkaan niin ainutlaatuisen ihmeellinen tapaus, jollaiseksi olin itseni luokitellut. Ajatellen ettei kenelläkään toisella ole tällaista elämää olemassakaan.
Toisaalta ripustauduin hetkeksi tuohon minua auttaneeseen ihmiseen, kunnes tutut pelot valtasivat mieleni. Entä jos menettäisin tuon ainoa ihmisen, joka minun menneisyyteni tuntee ja tietää. Noiden äärettömien menettämisenpelon tunteiden vallassa minut rakkaudellisesti ohjattiin etsimään elämääni jotakin pysyvämpää. Jotakin sellaista, johon luottaa silloinkin, kun ulkoiset olosuhteet antaisivat aivan toisenlaisen signaalin. Aloin haparoiden etsiä uskon ensiaakkosia.
Tuo matka on ollut monin tavoin raskas. Kiitos järkeistämiseni. En kyennyt hyväksymään mitään yksinkertaisimmistakaan ratkaisuista, vaan järkeistin itseni hulluuteen, nyt miettien vain luopuakseni suunnattomasta määrästä väärää ylpeyttä ja sen luomia ennakkoluuloja. Toisaalta tuolla matkalla sain tutustua mitä moninaisimpiin ihmisiin, erilaisiin tapoihin uskoa ja osaltaan tästä johtuen samalla oppia suvaitsevaisuutta suhteessa toisiin ihmisiin. Olemme loppupeleissä varsin samanlaisia, niin erilaisina kuin itseämme pidämmekin.
Juuri nyt olen äärettömän kiitollinen elämälle uudesta alusta jonka se minulle soi.
Silti en löytänyt sisälleni kaipaamaani rauhaa, ennen kuin olin kääntänyt viimeisimmänkin kiven, samalla luopuen asenteistani uskoa kohtaan. Löysin lopulta omanlaiseni uskon, jonka varassa uskallan elää, luottaen siihen, että elämässä suurimmatkin vastoinkäymiset on tarkkaan ja harkitusti rakkaudella räätälityjä juuri minun kasvunmatkaani varten.
Tänään uskon Jumalaan, siis sellaisena kuin minä Hänet ymmärrän. Eli toisin sanoen, ymmärtämättä, järkeistämättä. Puhtaasti vain hyväksyen Hänen olevan. Vapauttavin kokemus koko matkassa oli se, kun hetken aikaa sain kokea olevani rakastettu. Ihmiselle joka lähes koko elämänsä ajan on kokenut olevansa hyljitty, tuo tunne on käsittämätön. Se tuntuu niin hyvältä, ettei sitä usko todeksi, ennen kuin sen omakohtaisesti kokee. Silti osaan ajaa itseni yhä uudelleen umpikujaan elämässäni, mutta siinä samalla tiedostaen sen, että tälläkin tuskaisella hetkellä minulla on joku joka vahtii selustaani, aivan samoin kuin niinä loputtoman monena kertana, jolloin itsekkään uhmakkaasti vannoin päättäväni surkean maallisen vaellukseni omakätisesti. Enpäs vain päättänytkään.
Uskon vakaasti Hyvään. Uskon Rakkauteen. Uskon siihen, että meissä kaikissa, hirveimmissäkin ihmisissä on jossain syvällä sisimmässä se pieni ja avuton lapsi, jota joku on jossain vaiheessa satuttanut ja tuo pieni lapsi on päättänyt unohtaa väärällä tavalla itsensä, aloittaen loputtoman kostoretken jonka seurauksilla ei ole loppua, ellei tuohon pieneen haavoitettuu lapseen satu joku saamaan yhteyttä. Sillä sen jälkeen kun yhteys on avattu, Rakkaus hoitaa loput, eheyttäen rikkinäisimmänkin ihmisen kokonaisuudeksi jollaista ei koskaan kuviteltu olevan olemassakaan. Tämä on minun kokemukseni. Matkani pimeydestä valoon. Vihasta rakkauteen. Orjuudesta vapauteen. Pois tieltä jonka jokainen askel loi lisää tuskaa ja kärsimystä jokaiselle joka hiemankaan lähemmäs minua uskalsi.
Kunpa meillä jokaisella olisi edes yksi ihminen, jonka kanssa murtaa suojamuurit, joita elämän kolhut jokaisen meistä ympärille rakentaa. Ilman noita muureja on kokolailla helpompi elää ja hengittää.
Siunausta elämäänne. Varjelusta askeleihinne. Voikaa hyvin.