Jos ihminen katsoo kuolemaa silmästä silmään ja siitä tilasta nousee takaisin elämään, täytyy olla melkoisen kyyninen ihminen ellei sellainen ei pistä miettimään elämän tarkoitusta hieman syvällisemmin.
Itselläni on juuri tällainen kokemus. Käyttäessäni viinaa ja pillereitä sekaisin, henkinen tilani mureni pala palata ja lopulta olin täysin toivottomassa tilassa. Tilassa jossa kyseisestä päivästä selviäminenkin tuntui toivottomalta. Kun sitten tekee päätöksen lopettaa elämäsä, vaikka sitten hetken mielijohteesta ja vie jutun omalta osaltaan loppuun vain huomatakseen siinäkin epäonnistuneensa, saavuttaa tilan jossa ajatukset ovat aivan sekaisin. Toisaalta huomaa olevansa kierolla tavalla kiitollinen elämästä, toisaalta katkera ettei kuollut.
Tietysti tuollaisesta tilanteesta nouseminen ns. elävien kirjoihin ottaa aikaa ja paljon. Toisaalta juuri tuo aika on sitä kasvamisen aikaa.
Itselläni ajatus uskosta tai uskoon tulemisesta oli vielä AA-ryhmään mennessäni kovasti vieras, kunnes lopulta ymmärrsin, ettei AA:ssa ole kysymys uskosta tai uskon puutteesta vaan hengellisyydestä. Sillä hetkellä aloin vihdoinkin sisäistää asioita aivan uudella tavalla. Lisäksi huomatessani toipumisen olevan mahdollista, aloin miettiä tätä elämän tarkoitusta syvällisemmin(aikaisemmin kun se omalla kohdallani on kiteytynyt siihen, että tänne synnytään, täällä eletään ja lopulta tähän kuollaan).
Nykyhetkessä olen opettelemalla opetellut ajattelemaan asioita hieman toisin. Omalla kohdallani kysymys ei ole ollut mistään jylinästä tai pallosalamoista, vaan pikemminkin uudenlaisesta tietoisuuden tilasta, tilasta jossa ajatusmaailma alkaa saamaan oikenlaisen tasapainon.
Kiteytettynä se pitää sisällään sen, etten omin voimin itsekkäästi yritä ratkaista asioita. Jos pää on umpiluuta, kuten allekirjoittaneen kohdalla näyttää olevan, vaatii käsittämättömän paljon aikaa ja lukemattomia tuskatiloja, ennen kuin on valmis myöntämään tarvitsevansa apua.
Kiitollisena voin kuitenkin nyt todeta oman elämäni kulkevan tässä hetkessä siten, ettei minulla ole tarvetta alkaa omavoimaiseksi, ellen halua löytää itseäni kurjassa kunnossa. Onneksi elämäni näyttää kulkevan siten, että tuskainen olo tuo nöyryyttä pyytää apua. Siis tuska on kasvattava, eikä hajoittava tekijä ja toisaalta tuo tullessaan tarvitsemani määrän nöyryyttä elämääni, jotta toipumiseni voi jatkua.