Täällä taas. Nyt aloin kirjoittaa, koska olen viimeisten päivien aikana jälleen saanut kokea oivalluksia itsestäni. Kiitos erään keskustelupalstalla olleen positiivisen kommentin, aloin prosessoida sitä, miksi edelleenkin vaadin itseltäni ihan liikaa. Miksi kaiken positiivisen palautteen vastaanottaminen tuntuu niin oudolta. No se johtuu tietysti siitä, kun on koko ikänsä pääasiallisesti saanut enemmän negatiivista palutetta. Toisaalta tuon asian pohtiminen avasi myös toisen oven. Aloin miettimään sitä, miksi tänne blogiini kirjoittaminen on jäänyt nykyhetkessä vähemmälle? No tämä johtuu taas siitä, etten halua tänne kirjoittaa, ellen koe minulla olevan jotakin mistä todella kirjoittaa. Aika hassua huomata, kuinka omassa päässään vaanii vaatimuksia itseään kohtaan, edelleen joka käänteessä.
Mitä siitä kukaan pahastuisi, jos nyt tänne silloin tällöin raapisin jotakin "vähemmän analyyttistä" asiaa. No ei varmasti kukaan välittäisi yhtään mitään. Mitä sitten tapahtuisi, jos joku välittäisikin? Siinähän avautuisi mahdollisuus siihen, että joku saattaisi heittää minulle vaikka jotakin negatiivista palautetta! Tässä on yksi elämäni suurimmista taakoista. Olen koko ikäni elänyt sillä tavalla varpaillani, ettei vain kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa, ainakaan minusta johtuen. No toisaalta tässä onkin yksi syy/seuraus miksi olen ollut niin altis riippuvuuksille. En kestänyt hajoamatta minkäänlaisia negatiivisia tunteita. Toisaalta olen viime aikoina miettinyt sitäkin, etten ole koskaan osannut tuntea, reagoida, mihinkään asiaan tavallisesti. Aina kaikkeen on liittynyt aivan armotonta draamaa tai teatraalisuutta. Jos nyt hieman huumoria asiassa laskee, niin kuvaava esimerkki noista tunnekuohuista lienee se, että jo parikymmentä vuotta sitten kirosin itseäni eräälle läheiselle ihmiselle, sanoen kuinka minua vituttaa itsessäni se, ettei tarvitse leppäkerttua kummempaa nähdä, kun jo tunne-elämä on aivan sekaisin.
No tuosta johtuen väsyin hyvin varhain omien vaatimuksieni alle ja siitä syystä osaltaan minut valtasi eräänlainen "Antaa mennä, kun on alamäki ja paskanko väliä"-mentaliteetti. Eli ääripäästä toiseen. Se on ollut elämäni kiertorata.
Luojan kiitos, olen ainakin suurimmilta osin saanut purettua noita kieroutumia tässä hetkessä, joten tunne-elämäni vuoristorata ei enää tänään ole, kuin possujunaan verrattava, jota kyllä vielä hieman on viritelty jostain kohdin. Mutta toisaalta, eipähän ole ainakaan tasaisen harmaata arkea koskaan :)
Mitä tulee tuohon positiivisen palautteen vastaanottamiseen, niin siinä myös on nähtävissä tuo vuoristorata-efekti ja vielä tässä kohdin melkoisen kokoisena. Kun silloin tällöin satun saamaan "rakentavan kritiikin" sijasta, positiivista palautetta, niin siitä seuraa se, että minussa aktivoituu jokin ihme solu, jossa on rekisteröitynä, etten ole oikeutettu tällaista tilannetta tai tähän liittyvää hyvän olon tunnetta kokemaan ja samassa minulla alkaa jokin toinen solu heitellä päähäni eriskummallisempia kokemuksia nykyhetkessä siitä, kuinka riitämätön, aikaansaamaton tai muuten kykenemätön ihminen olenkaan.
Onnekseni tänään osaan prosessoida noita ajatuksiani, jäämättä enää niiden vangiksi. Onneksi olen oppinut olemaan itseäni kohtaan rehellinen. Tuosta rehellisyydestä johtuen, tiedostan sen, että varsinkin näihin riippuvuuksiini liittyen, omaan sellaisen määrän kokemusta, niin hyvässä, kuin pahassakin, että jos jossain vaiheessa joku jotakin positiivista tämän hetken elmästäni minulle sanoo, niin ei minun tarvitse enää alkaa itseäni siitä syystä ruoskimaan. Tavoitteenani on, että vielä jokin päivä osaan vastaanottaa palautteen kuin palautteen, asian vaatimalla vakavuudella. Sehän vain tarkoittaisi sitä, että vihdoinkin olisin sinut itseni kanssa ihan oikeasti. Tänään tässä ja nyt olen..eikä huomisesta tarvitse vielä tietää mitään..