Tänään on tasan 3 vuotta siitä, kun sain siskoltani puhelun, jossa hän itkien kertoi isämme edellisenä yönä ajaneen rekan eteen. Tänään tuota tapahtumaa käsiteltyäni terapiassa, onnistuin murtamaan osan siitä teräksisestä panssaristani, jonka olen onnistunut rakentamaan itseni ja omien tunteideni ympärille.
Toisaalta huomasin samalla olevani äärettömän onnellinen siitä, että itse en aikoinani onnistunut saamaan itseltäni henkeä, vaikka lukemattoman monesti sitä yritinkin. Olen onnellinen siitä, että saan tässä hetkessä olla isä omille lapsilleni ja joka päivä yrittää olla hyvä puoliso vaimolleni.
Oikeastaan tuosta isäni itsemurhasta puhuessani, huomasin sellaisen asian, että suru on minulle tunteena ainoa jonka itselleni sallin. Paljolti tuo on tietysti siitä johtuva, että isäni kuolema oli menetyksenä niin yhtäkkinen ja musertava, etten olisi raittiuteni alkuvaiheessa (4kk) siitä selvinnyt muutoin kuin sen kohtaamalla, suremalla ja siten sen käsittelemällä.
Tänään huomasin itkeväni sitä, etten ehtinyt isäni kanssa asioita puhumalla sopia. Olen tietyllä tapaa ne kuitenkin hyväksynyt ja "sopinut" siten, etteivät ne enää minussa aiheuta sellaisia kuohauksia, että niitä tarvitsisi päihteisiin paeta.
Toisaalta itkin sitä, että tiedän sen kuinka onnellinen isäni olisi, jos eläisi ja näkisi sen, kuinka minun ja perheeni elämä on kaikin puolin järjestynyt kuntoon. Osaltaan suren myös sitä, ettei hän ole näkemässä meidän pientä suloista Rinssessaa, koska lapsenlapset olivat hänelle ehkäpä omien lasten ohessa ne tärkeimmät.
No kaikella tarkoituksensa ja kuitenkin uskon ja luotan siihen, että tuo tapahtuma isäni kohdalla oli kuitenkin sellainen johon on oma tarkoituksensa, mutta toisaalta sitä minun ei tässä tarvitse edes yrittää ymmärtää. Minulle riittää tässä hetkessä se, että isäni on kauniina muistona ajatuksissani, sydämessäni ja toisaalta uskon siihen, että hänellä on nyt hyvä olla.
Lopuun isäni muistolle tämä muistokirjoitus, jonka hänelle hautajaisia varten kirjoitin. Lepää rauhassa isi-kulta..
"Kuiskaat hiljaa minulle, henkäyksessä tuulen. Lohduttavat sanasi, aivan selvästi nyt kuulen. Olet pisarana aamun kasteessa, olet säteessä auringon. Pysyt aina silti luonani vaikka nyt mentävä sun on"
maanantai 8. kesäkuuta 2009
Terapian tarpeessa osa 21: Viha itseään kohtaan
Olen viimeisen pari vuorokautta ollut sellaisissa tunne pyörityksissä, että alta pois. Tiedostan nyt sen, että ensimmäiseksi minua vaivaa armoton viha itseäni tai paremminkin omaa keskeneräisyyttäni kohtaan. Minun on aivan armottoman vaikea löytää itsestäni armollisuutta sitä jäljellä olevaa rikkinäisyyttä kohtaan, joka minussa valitettavasti kuitenkin vielä on vallalla ajoittain.
Tuo rikkinäisyys tai ennemminkin asioiden käsittelemättömyys aiheuttaa minussa erilaisia pelkotiloja, jotka vallan ottaessaan aiheuttavat minussa suunnatonta itsevihaa. Olen kironnut vuorokauden sitä, että miksi vit..sa minun täytyy kokea tällaisia nöyryyttäviä tunteita, koska kuitenkin olen viimeisen 3 vuotta 24/7 pyrkinyt löytämään itsestäni niitä minuuden hukassa olevia palasia. Ymmärrän kyllä sen, että edelleen tuo viha nousee siitä kärsimättömyydestä, joka valtaa minut silloin kun pelko ottaa minussa vallan. En millään jaksaisi odottaa, että asiat selviävät ajanmyötä ja se kauan haaveilemani todellisen tasapainoinen elämä on aivan kulman takana. Toisaalta huomaan itsessäni myös sen, että kasvaessaan lapsena ympäristössä, jossa kaikki tunnetilat, varsinkin negatiiviset ja niiden osoittaminen oli ankarasti kiellettyä. Siitä syystä nousee myös oma vihani itseäni kohtaan. Enhän saisi kokea tällaisia tunteita, saati niitä näyttää ulospäin. Onneksi nykyhetkessä minä saan ja voin näyttää kaikki tunnetilani aivan avoimesti tai ainakin niin avoimesti, kuin itse niitä pystyn nyt näyttämään ja kasittelemään.
Itseviha on tunteena niin ihanan tuttu ja "turvallinen". Olenhan oppinut vuosien saatossa inhoamaan jokaista solua itsessäni. Sieltä rämeisestä suosta sitten kun alkaa kömpimään ylös päivänvaloa kohti, niin välillä väkisinkin ja aivan tahtomattaan suonne suolle palaa.
Hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Siinäpä avain tähän tunnelukkoon. Niin helppoa, mutta samalla niin saat..an vaikeaa. Kuinka voisi itsensä ja rikkinäisyytensä hyväksyä, koska tuo sama rikkinäisyys estää pahimmillaan minua hoitamasta niitä velvolisuuksia, joita minulla esimerkiksi isänä ja vanhempana on lapsiani kohtaan.
Seuraavassa esimerkkitilanne:
Meillä on homenna vanhemmalla pojalla kita- ja nielurisaleikkaus. Allekirjoittanut pelkää historiastaan johtuen sairaalaa miljöönä jo kokolailla paljon. Lisäksi tuo leikkaus aiheuttaa minussa käsittämättömiä pelkotiloja, malliin "entä jos jokin menee vikaan?" No tuollaiset pelot ymmärrän aivan normaaleiksi ja olen niistä esim. vaimoni kanssa saanut puhuttua enemmältikin. Mutta sitten nuo rikkinäisyydestäni johtuvat pelot ovat niitä jotka nousevat siitä vastuusta, jota itselleni tahtomattani tilanteessa otan. Kun osaisin vain mennä tilanteeseen ja toimia siinä tilanteessa, siten kuten sitten toimin. Enkä alkaisi maalailla ties minkälaisia variaatioita omassa päässäni siitä, kuinka ahdistava, pelottava tilanne on. Tiedostan kyllä kaikki nuo pelkoni mielikuvitukseni tuotteiksi, jotka ruokkivat itse itseään. Kuinka sitten osata hellittää ja mennä tilanteeseen miettimättä, koska suurimman osan elämästään on oppinut tietyllä tavalla kontroloimaan aina itseään erinäisissä tilanteissa. Saadappa ilman päihteitä itsensä siihen mielentilaan, että menee vaan eikä mieti.
No sen verran olen itseni kanssa töitä tehnyt, että uskon huomenna tilanteen tullessa pystyväni siitä suoriutumaan juuri niin kunniakkaasti tai kunniattomasti, kuin se nyt tähän hetkeen on mennäkseen. Kun vain osaisin elää tätä hetkeä, ilman murehtimista huomisesta.
"Hiljaa hyvä tulee..Raittius on iloinen asia"..lauseet, jotka saivat allekirjoittaneen eilen ääneen kiroamaan. Sen verran vihainen olin itselleni eilen illalla. Onneksi tänään on jo uusi päivä ja olen saanut puhua noista omista tuntemuksistani ja siten ne hitaasti, mutta varmasti saavuttavat ne oikeankokoiset mittasuhteet. Omassa päässä kun mietittynä, asiat tahtomattaan pääsevät paisumaan suunnattomiin mittoihin.
Tuo rikkinäisyys tai ennemminkin asioiden käsittelemättömyys aiheuttaa minussa erilaisia pelkotiloja, jotka vallan ottaessaan aiheuttavat minussa suunnatonta itsevihaa. Olen kironnut vuorokauden sitä, että miksi vit..sa minun täytyy kokea tällaisia nöyryyttäviä tunteita, koska kuitenkin olen viimeisen 3 vuotta 24/7 pyrkinyt löytämään itsestäni niitä minuuden hukassa olevia palasia. Ymmärrän kyllä sen, että edelleen tuo viha nousee siitä kärsimättömyydestä, joka valtaa minut silloin kun pelko ottaa minussa vallan. En millään jaksaisi odottaa, että asiat selviävät ajanmyötä ja se kauan haaveilemani todellisen tasapainoinen elämä on aivan kulman takana. Toisaalta huomaan itsessäni myös sen, että kasvaessaan lapsena ympäristössä, jossa kaikki tunnetilat, varsinkin negatiiviset ja niiden osoittaminen oli ankarasti kiellettyä. Siitä syystä nousee myös oma vihani itseäni kohtaan. Enhän saisi kokea tällaisia tunteita, saati niitä näyttää ulospäin. Onneksi nykyhetkessä minä saan ja voin näyttää kaikki tunnetilani aivan avoimesti tai ainakin niin avoimesti, kuin itse niitä pystyn nyt näyttämään ja kasittelemään.
Itseviha on tunteena niin ihanan tuttu ja "turvallinen". Olenhan oppinut vuosien saatossa inhoamaan jokaista solua itsessäni. Sieltä rämeisestä suosta sitten kun alkaa kömpimään ylös päivänvaloa kohti, niin välillä väkisinkin ja aivan tahtomattaan suonne suolle palaa.
Hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Siinäpä avain tähän tunnelukkoon. Niin helppoa, mutta samalla niin saat..an vaikeaa. Kuinka voisi itsensä ja rikkinäisyytensä hyväksyä, koska tuo sama rikkinäisyys estää pahimmillaan minua hoitamasta niitä velvolisuuksia, joita minulla esimerkiksi isänä ja vanhempana on lapsiani kohtaan.
Seuraavassa esimerkkitilanne:
Meillä on homenna vanhemmalla pojalla kita- ja nielurisaleikkaus. Allekirjoittanut pelkää historiastaan johtuen sairaalaa miljöönä jo kokolailla paljon. Lisäksi tuo leikkaus aiheuttaa minussa käsittämättömiä pelkotiloja, malliin "entä jos jokin menee vikaan?" No tuollaiset pelot ymmärrän aivan normaaleiksi ja olen niistä esim. vaimoni kanssa saanut puhuttua enemmältikin. Mutta sitten nuo rikkinäisyydestäni johtuvat pelot ovat niitä jotka nousevat siitä vastuusta, jota itselleni tahtomattani tilanteessa otan. Kun osaisin vain mennä tilanteeseen ja toimia siinä tilanteessa, siten kuten sitten toimin. Enkä alkaisi maalailla ties minkälaisia variaatioita omassa päässäni siitä, kuinka ahdistava, pelottava tilanne on. Tiedostan kyllä kaikki nuo pelkoni mielikuvitukseni tuotteiksi, jotka ruokkivat itse itseään. Kuinka sitten osata hellittää ja mennä tilanteeseen miettimättä, koska suurimman osan elämästään on oppinut tietyllä tavalla kontroloimaan aina itseään erinäisissä tilanteissa. Saadappa ilman päihteitä itsensä siihen mielentilaan, että menee vaan eikä mieti.
No sen verran olen itseni kanssa töitä tehnyt, että uskon huomenna tilanteen tullessa pystyväni siitä suoriutumaan juuri niin kunniakkaasti tai kunniattomasti, kuin se nyt tähän hetkeen on mennäkseen. Kun vain osaisin elää tätä hetkeä, ilman murehtimista huomisesta.
"Hiljaa hyvä tulee..Raittius on iloinen asia"..lauseet, jotka saivat allekirjoittaneen eilen ääneen kiroamaan. Sen verran vihainen olin itselleni eilen illalla. Onneksi tänään on jo uusi päivä ja olen saanut puhua noista omista tuntemuksistani ja siten ne hitaasti, mutta varmasti saavuttavat ne oikeankokoiset mittasuhteet. Omassa päässä kun mietittynä, asiat tahtomattaan pääsevät paisumaan suunnattomiin mittoihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)