Olen miettinyt viime päivät sitä, kuinka ihmiset voivatkaan olla sokeita omille luonteen vioilleen. Enkä sano tätä siten, että itse olisin jotenkin erilainen, en ole. Itse olen saanut mahdollisuuden oppia elämäntyylin, joka perustuu jokainen päivä itsensä tutkimisen kautta saatuun tasapainoiseen oloon. Olen monta kertaa pohtinut myös sitä, miksi ihmisten on niin kamalan vaikeata olla auttavaisia, ellei tähän auttamiseen liity välitöntä hyötyä itselle. Omalla kohdallani joka päivä pyrin tekemään elämässäni sellaisia valintoja, jotta niistä seuraisi ainakin yhdelle ihmiselle jotakin hyvää, aina kyseessä olevana päivänä, ilman että itse siitä sen kummemmin hyötyisin yhtikäs mitään.
Pyynteetön auttaminen. Siinä vasta ihanne, joka on todella vaikea saavuttaa. Ainakin itse olen asian kokenut tässä hetkessä näin. Vaikka kuinka tarmokkaasti pyrin miettimään omia vaikuttimiani asioiden takana ja koitan saada tehtyä asioita siten, etten miettisi mitenkään tilanteista hyötyväni, niin ainakin tähän asti, aina olen huomannut jotenkin pyrkiväni asioissa jotakin hyötymään.
Se miksi tässä nyt tätä kirjoittelen, johtuu siitä, että muutamia päiviä takaperin, onnistuin tekemään eräälle ihmiselle erään asian siten, etten välittömästi ollut kokemassa tarvitsevani tekemisistäni kiitosta. Olin tietysti armottoman hyvilläni siitä, että koin pystyneeni olemaan tälle ihmispololle jotenkinkaan hyödyksi. Olen viimeiset vuodet miettinyt sitä, että olen itse saanut niin suunnattoman määrän apua viimeisten vuosien aikana tämän raittiin elämän onnistumiseksi, että koen jatkuvasti, kuin olisin jotakin velkaa. Ymmärrän kyllä, etten suoranaisesti ole mitään kenellekkään velkaa ja toisaalta olen oppinut kiittämään aina, kun siihen on pienikin aihe on tai oikeammin, pyrin olemaan kiitollinen, vaikkei järjellä ajateltuna siihen olisi mitään erikoista syytä edes olemassa. Tämä johtuu vain siitä yksinkertasiesta syystä, että olen kokenut useasti sen, että ihmisen asenne elämää kohtaan voi siirtää vaikka vuoria. Toisaalta negatiivinen asennoituminen, voi kaataa vaikka suurvallan.
Jotenkin minulla on viime ajat kuitenkin ollut se onnellinen tilanne, että olen saanut tehdä sitä omaa osuuttani joka päivä, ilman ylimääräistä taakkaa, koska olen saanut kokea vapautuneeni vuosikymmeniä piinanneista pelkotiloista erinäisiä asioita ja tilanteita kohtaan. Tietysti tuollainen tekee nöyräksi ja laittaa alulle sellaisen lumipalloefektin, etten ole kokenut elämässäni vielä vastaavaa. Tarkkailun alla tässä hetkessä on vain se, ettei pienessä mielessäni pyöri liian suuria suunnitelmia, eli vanhaa tuttua suuruudenhulluutta.
No päivä kerrallan mennään, ja pyrin joka päivä parhaani mukaan löytämään ne minulle sopivat "huopikkaat", jolloin tiedän sydämessäni sen, että osaan tehdä asiat kohdallani siten, etten ketään ihmistä teollani vahingoita, vaan päinvastoin omilla pienillä liikuillani pyrin jonkun kanssakulkijan elämäntaivalta helpottamaan. Aina se ei ole helppoa, mutta aina myöskään vika ei ole minun.
Siunausta sekä auringonpaistetta sydämiin toivotellen..Voikaa hyvin..