Omalla kohdallani syyllisyys kasvoi minuuteeni kiinni jo aivan pienenä lapsena. Koin olevani täysin riittämätön. En kyennyt estämään vanhempieni kamalia riitoja, vaikka kuinka kaikkeni yritin. Siivosin kotia, laitoin ruokaa, ajoin kesällä nurmikot, talvella kolasin pihat, hoidin pikku-siskoa, olin vanhemmille vanhempi, parisuhdeterapeutti, avioliittoneuvoja, kuuntelija, olkapää jne..jne..kun mikään ei riitä.
Automaattisesti lapsi alkaa syyllistää itseään, kun ei ymmärrä miksi vanhemmat käyttäytyvät, kuten käyttäytyvät. Lapsi alkaa ennakoida asioita ja tilanteita. Hänestä tulee kontrollifriikki. Tarpeeksi tilanteen kehittyessä kaoottiseksi, lapsi tarvitsee jotakin, jolla pitää yllä omaa tasapainoaan, perheen kulisseja, kaikkea. Hän alkaa rakentaa erilaisia selviytymismalleja. Toiset hankkivat ns. pakkoneurooseja, eli toimintoja, joiden avulla pitävät päänsä suurin piirtein kunnossa. Itselläni kävi juuri noin. Aloin siivota sairaalloisesti kotiamme, tein kaiken, jotta olisin siinä uskossa itseni kanssa, että vaikka kauhealta tuntuisikin, kaikki on hyvin. Tilanne vain paheni. Aloin elää omia neuroosejani koko ajan. Milloin laskin numeroita liikennemerkeistä, mennessäni johonkin, milloin etsin tiettyjä kiinne kohtia eri paikoista aivan kuin "turvapaikkoja", milloin totaalisesti sulkeuduin ulkomaailmasta aivan omaan "virtuaalimaailmaani", maalilmaan, jossa kaikki olisi hyvin, missä ihmiset olisivat pelkästään hyviä jne. Lopuksi aloin etsiä sukulaisistani turvaa, olemalla lomat yms. tädin luona tai muut vapaa ajat mummolassa. Kaikki summana, nuo asiat auttoivat minut yli lapsuuteni kodin omituisuudet. Pahinta kai kaikessa, alkoholistiperheen lapsi oppii kolme tärkeää perus sääntöä, joista pois opppiminen vaatii ulkopuolelta tulevan herätyksen todellisuuteen. Nuo kolme perusarvoa ovat: "Älä puhu, älä tunne, älä luota". Toisin sanoen kolme tärkeintä ominaisuutta, jotka lapsi tarvitsisi juuri tärkeimpänä tukemaan omaa kasvuaan.
No sitten samalla lapsuudessani koin syyllisyyttä "erilaisuudestani". Siis piirteistä, joista minua koulussa kiusattiin. Piirteistä, jotka nyky hetkessä ovat osoittautuneet aivan tavallisiksi, mutta joista tuolloin tehtiin erikoisia.
Nuoruudessa koin syyllisyyttä ammattikoulun kesken jättämisestä, töiden menettämisestä pelaamisen vuoksi. Armeijasta vapautuksen hakemisesta "perusteetta". Isäni ei koskaan voinut hyväksyä, ettei pojasta ollut armeijaan. Koin syyllisyyttä omasta paniikkihäiriöstäni tai siitä, etten voinut mennä ja tehdä kaikkea. Koin syyllisyyttä vanhempieni erosta, isäni elämän luisumisesta huonompaan, äitini joutumisesta kärsimään eroprosessissa. Siskoni seurustelusuhteiden ongelmista johtuneista itsetuho ajatuksista. Pappani kuolemasta, mummoni surusta. Listaa voisi jatkaa aivan loputtomiin jo pelkästään tässä vaiheessa elämääni.
Seuraavaksi elämässä alkoi vaihe, jossa toisaalta tahtomattani, kipeyttäni, aloin hankkia oikeaa syyllisyyttä, syyllisyyttä johon olin syyllinen, mutta en tietysti osannut vielä tiedostaa sitä, vaan koin vain koko ajan pahenevaa oloa. Milloin kyse oli siitä, että halusin unohtaa kaiken ja join, pelasin tai muutoin haaskasin rahaa ja keneltä muulta sitä olisin ollut vailla, kuin läheisiltäni.
Tästä alkoikin kierre, joka pysähtyi samalla 3 vuotta sitten, kuin muukin syöksykierteeni pysähtyi.
Seuraavaksi minulle tarjottiin mahdollisuutta kohdata oma syyllisyys, eli tulla ensin siitä tietoiseksi. Käsittelemällä menneisyyteni, opin tunnistamaan, erottamaan turhan syyllisyyden oikeasta aiheellisesta syyllisyydestä ja sain mahdollisuuden tehdä asialle jotakin. Tunnisitamalla ja varsinkin tiedostamalla turhan syyllisyyteni, vapauduin jo suurimmalta osin kantamasta armotonta taakkaa mukanani. Sen jälkeen tiedostamalla oman aiheellisen syyllisyyteni, pystyin alkamaan tarkastella omaa osuuttani asioissa. Eli mitä minä olin tehnyt, jotta minulla oli syytä tuntea edes syyllisyyttä, syyllisyyttä, josta minun tulisi ottaa vastuu. Sen jälkeen vuoroon tulee hyvittäminen, eli tiedostaa ne ihmiset, joita tekemisillään, valinnoillaan tai muuten on loukannut ja hyvittää heitä henkilökohtaisesti. Oli sitten kyseessä aineellinen tai henkinen vahingoittaminen. Tämän tehtyäni, minun vielä piti jostakin saada se armollisuus itseäni kohtaa, että ihmisten antaessa minulle anteeksi, pystyisin vielä itse antamaan itsellenikin anteeksi ja näin vapautumaan taakoistani elämään tätä päivää. Minulla tuo armollisuus on tullut asteittain. Vieläkin hetkittäin huomaan kantavani osia syyllisyydestä, josta minut on jo vapautettu yli vuosi sitten, mutta kun ajattelen yhtenä esimerkkinä monista, vanhaa mummoani, joka auttoi minua vuosikausia täysin pyynteettömästi, rahoittaen kaikki menoni, niin ei minun tarvitse kuin miettiä sitä, kuinka hän vuosikymmeniä on joutunut heräämään aamu viideltä lypsämään lehmiä noiden minun turhuuksiin polttamieni rahojen eteen, niin väkisinkin välillä tulee itku. MUTTA..tärkeintä kaikessa, omaan syyllisyyteensä ei saa jäädä väärällä tapaa kierimään. Siitä seuraa vain paheneva kierre, kierre jossa entinen kipeä ajatusmaailma saa vallan ja kohto mennään ja kovaa, itsesäälin polkiessa koneeseen lisää kierroksia.
Miten löytää sitten tuo armollisuus itseään kohtaan? Minulla se vaati tutkimusmatkan kohti hengellisyyttä. Matkan jonka aikana aloin hieman ymmärtää mitä sanat anteeksi anto tai armo merkitsevät. Sieltä kautta olen vapautunut elämään tätä päivää, päivää jossa pyrin jokaisena hetkenä elämään parhaani mukaan tehden valintoja, joita minun ei tarvitse jälkeenpäin turhaan miettiä. Olenkin aika hyvin oppinut siihen. Eli tietyssä tilanteessa tedessäni ratkaisuja, juttelen läheisimpien ihmisteni kanssa, punnitsen eri vaihtoehtoja, rukoilen ja lopuksi teen päätöksen joka itsestäni sisältä parhaalta tuntuu. Tärkeintä kuitenkin tuossa päätöksessä on se, että jo sitä tehdessäni teen itselleni selväksi sen, ettei tämä päätös jälkeenpäin miettimällä kummene ja mikäli sitä alan jälkiviisaana vatvoa tai surra, kulutan vain omia voimavarojani, voimavaroja, joita voisin käyttää paljon hyödyllisempäänkin.
Lopuksi haluan siteerata erästä itselleni tärkeää rukousta, rukousta jossa mielestäni kiteytyy minulle tärkein asia tässä hetkessä elämääni(lue tummennettu kohta ajatuksen kanssa).
Jumalani, tee minusta rauhasi kanava, voidakseni viedä rakautta sinne, missä on vihaa, anteeksi annon hengen sinne, missä on vääryyttä, sopusointua sinne, missä on eripuraa, totuuden sinne, missä on valheellisuutta, uskoa sinne, missä on epäilystä, toivoa sinne, missä on epätoivoa, iloa sinne missä on surua, valoa sinne missä on varjoja.
Herra suo minun ennemmin lohduttaa, kuin etsiä lohdutusta, ymmärtää ennemmin kuin saada ymmärtämystä, rakastaa ennemmin kuin saada rakkautta.
Sillä vain unohtamalla itsensä voi ihminen löytää,
anteeksi antamalla voi saada itse anteeksi ja vain kuolemalla herää iankaikkiseen elämään. Amen.
Fransiskus Assisilainen
Hyvää ja rauhallista alkavaa vuotta kaikille..