..join viimeisimmän humalani. Sen jälkeen ei ole tarvinnut pulloa aukaista, onneksi. Melkoisella varmuudella se tietäisi samaa, kuin varaisi itselleen hautapaikan ja järjestelisi omat hautajaisensa, sen verran hurjaa vauhtia päihteiden käyttöni paheni, ennen raitistumistani.
Luojalle kiitos, ettei enää ole tarvinnut kaivata humalaa. Ei vain ole tehnyt mieli, vaan elämä on tuonut eteen erilaisia polkuja, joita kulkien, elämä on alkanut kantaa. Silloin ei päihteiden tuomaa pakotietä enää tarvitse.
Tietysti nyt mietittynä voin rehellisesti myöntää sen, että melkoisen määrän työtä on itsensä kanssa saanut tehdä, että tähän hetkeen ja näin taasapainoiseen elämään on tullut. Onneksi tuota työtä ja taivalta ei ole tarvinnut tehdä yksin. Yksin en olisi kertakaikkiaan jaksanut. Kuten varmasti jokainen tietää, kovin moni päihdeongelmainen ei orjuuttavasta riippuvuudesta yksin eroon selviä. Oma voimattomuutensa tulee kohdata yksin ja sen jälkeen antautua autettavaksi, tekemään omaa osuuttaan asioissa ja loppu hoituu kyllä.
Ihmeellisen kirkkaasti kuitenkin mielessäni on tuo viimeinen nousuhumala. Päivälleen viisi vuotta sitten, tiesin kahden päivän päästä joutuvani lähtemään pakon edessä päihdekuntoutukseen, muuten lapset olisi otettu huostaan. Kuten jo monesti olen kirjoituksissani todennut, onneksi tuo pakote oli, muuten tuskin olisin enää hengissä. Muistan selvästi sen, kuinka rakkaan vaimoni kanssa sovittiin, että voin juoda ns. jäähyväis six-packin olutta, samalla Suomi-USA olympiajääkiekkoa seuraten. Tavoistani poiketen, tuona iltana join hillityn sievästi, vaikka silti tuon illan hintana oli anopin uuden karhea matka-tv, joka siinä leijona huumassa onnistui jostain kumman syystä horjahtamaan lattialle tuohoisin seurauksin, no tekevälle sattuu ja rapatessa roiskuu :)
Tänään on muutoinkin muistoja nostattanut päivä. Isäni olisi tänään täyttänyt 60 vuotta, siis jos viina ei olisi häntä vienyt vajaa viisi vuotta sitten vienyt. Rauha hänen sielulleen. Surullista hänen kohtalossaan on se, että vasta hänen kohtalonsa jälkeen allekirjoittanut heräsi todellisuuteen siitä, kuinka itsellenikin voisi käydä, jos en alkaisi jotakin tehdä toisin.
Kuten todettua, pitkä matka on tuosta päivästä tullut tehdyksi, mutta tänään tuo matka jatkuu edelleen päivän kerrallaan, onneksi jo hieman kevyimmin askelin. Kaikki on omalla kohdallani kiinni siitä, että olen valmis joka päivä luovuttamaan omavoimaisen taisteluni ja jatkamaan hyväksi havaittujen työkalujen käyttöä, aina tarpeen vaatiessa toisiin ihmisiin turvautuen. Tällä tavoin jatkaessani, tiedän jo ettei minun voi käydä kuin hyvin. Kiitokset yhteisestä matkasta kanssamatkustajat. Jatketaan taivallusta..
