Klo 7.45 Mortti herää ensimmäisenä ja siitäpä käynnistyykin uusi päivä ja uudet kujeet.
Tutsutumme pikku hiljaa muihin täällä oleskeleviin. On toisaalta mukava huomata, ettei kaikki ihmiset ole ujoja, eivätkä sisäänpäinkääntyneitä.
Syömme aamupuuron, kuten kotonakin ja Vertti alkaa päiväunille. Maisa ja Morttikin nukahtavat. Minä ehdin juuri torkahtaa, kun kuopuksemme parkuu jo vaunuissa. Käyn kävelyllä ja käyn samalla tutustumassa paikan "punttisaliin".
Vertti kyllästyy äkkiä, joten lähden sisälle tutkimaan paikkoja.
Laitamme rakkaani kanssa ruokaa kaikille täällä oleville ja opettelemme samalla talon tavoille.
Ilta sujuu rattoisasti, kun pääsemme Maisan kanssa saunaan, saatuamme kaiffareillemme lapsenvahdin. Saunan jälkeen "yritän" läpäistä huume-seulan, mutta kuinkas kävikään?!? Testeri sanoi työsopimuksensa irti, joten mahtoi olla tuhdin puoleinen satsi..heh..heh.
Nyt sitten molemmat pojat koisaa ja mitähän minä teen..istun keittiössä rustaamassa pahaista päiväkirjaa, vaikka mielessä olisi useitakin eri versioita tämän laatuajan käyttämiseen.
Siis pidemmittä puheitta huomenna taas jatketaan..
Taivaasta on nykyään muodostunut minulle mielikuvissani suunta jota kohden pyrin.
sunnuntai 31. toukokuuta 2009
Kuntoutuksessa: Päivä nro 1
"Kuusamoo, nyt kutsuu mua Kuusamoo". Jotenkin tuossa matkalla mieleeni nousi lapsuus ja tuo kyseinen "hitti-biisi" kun lähdimme ajalemaan tänne.
Matka sujui rattoisasti ja jotenkin oli ihmeellisen hyvä olla. Johtui varmaan paljolti siitä, että vihdoinkin maisema vaihtuisi ja ympyrät muuttuisivat edes hetkeksi.
Olimme perillä illlalla viiden aikaan, vaikka loppumatkasta hieman harhailimmekin. Paikka oli miljööltään paljolti sellainen, jollaiseksi olin sen etukäteen päässäni kuvitellutkin. Toisin sanoen ku ottaa asenteen "kun en ole mikään kuuluisuus, on turha haaveilla mistään Betty Ford- klinikasta". No vitsit vitseinä ja..tämä paikka on kyllä tähän mennessä ollut juuri sellainen, jonka me tarvitsemmekin nyt. Valehtelematta, harvassa ovat ne paikat kotini lisäksi, jossa koen oloni yhtä rauhalliseksi. "Lapin luonto luo outoa taikaa"..
Tästä hitaasti, mutta varmasti, täyttä vauhtia eteenpäin..
Matka sujui rattoisasti ja jotenkin oli ihmeellisen hyvä olla. Johtui varmaan paljolti siitä, että vihdoinkin maisema vaihtuisi ja ympyrät muuttuisivat edes hetkeksi.
Olimme perillä illlalla viiden aikaan, vaikka loppumatkasta hieman harhailimmekin. Paikka oli miljööltään paljolti sellainen, jollaiseksi olin sen etukäteen päässäni kuvitellutkin. Toisin sanoen ku ottaa asenteen "kun en ole mikään kuuluisuus, on turha haaveilla mistään Betty Ford- klinikasta". No vitsit vitseinä ja..tämä paikka on kyllä tähän mennessä ollut juuri sellainen, jonka me tarvitsemmekin nyt. Valehtelematta, harvassa ovat ne paikat kotini lisäksi, jossa koen oloni yhtä rauhalliseksi. "Lapin luonto luo outoa taikaa"..
Tästä hitaasti, mutta varmasti, täyttä vauhtia eteenpäin..
Kuntoutuksessa
Kuten tuossa aikaisemmessa kirjoituksessani uhkasin kirjoittaa tänne blogiini tuosta ajasta kuntoutuksessa tai paremminkin noista päiväkirjoista, joita siihen aikaan pidin. Ei siis kannata ihmetellä kirjoituksen asua, se kun on siis suoraan kopioitua noista sen aikaisista kirjoituksistani.
Sellainen pieni huomautus näistä kirjoituksista, että kaikkien jutuissa mainittavien ihmisten nimet on muutettu, vaikka pelkästään etunimillä ihmisistä kirjoitankin.
Meidän perheeseemme kuului tuohon aikaan minun lisäkseni vaimoni, jota näissä kirjoituksissa kutsun Maisaksi, sekä kaksi poikaamme, jotka tuohon aikaan olivat 2-vuotias Mortti ja neljän kuukauden ikäinen Vertti.
Pohjustuksena ajattelin hieman kertoa ensin, mistä meidän perheemme sai kipinän avun hakemiseen ja vastaanottamiseen.
Elettiin siis aikaa, jolloin oma päihteiden käyttöni oli mennyt siihen pisteeseen, että oikeastaan muita vaihtoehtoja ei enää ollut, kuin lähteä hakemaan apua perheellemme päihdekuntoutuksesta. Muussa tapauksessa perheemme olisi hajonnut. Lapset olisi otettu huostaan, sekä minun ja vaimoni tiet olisivat eronneet lopullisesti. Omalla kohdallani tuo vaihtoehto olisi tiennyt varmaa kuolemaa, kiitos jo pitkään jatkuneen itsetuohoisuuteni.
Minä lähdin tuonne kuntoutukseen sen hetkisellä ajatusmallilla, eli neljän viikon päästä juodaan, eikä lääkkeiden vähentämisestä saanut edes puhua ääneen. Suostuin siis lähtemään sillä, että kuntoutuspaikan työntekijät sanoivat asioita katsottavan sitten kun saavumme paikalle.
No sitten itse asiaan, eli sen hetkisiin ajatuksiini, joita melkein päivittäin osana kuntoutusta kirjoittelin paperille..
Sellainen pieni huomautus näistä kirjoituksista, että kaikkien jutuissa mainittavien ihmisten nimet on muutettu, vaikka pelkästään etunimillä ihmisistä kirjoitankin.
Meidän perheeseemme kuului tuohon aikaan minun lisäkseni vaimoni, jota näissä kirjoituksissa kutsun Maisaksi, sekä kaksi poikaamme, jotka tuohon aikaan olivat 2-vuotias Mortti ja neljän kuukauden ikäinen Vertti.
Pohjustuksena ajattelin hieman kertoa ensin, mistä meidän perheemme sai kipinän avun hakemiseen ja vastaanottamiseen.
Elettiin siis aikaa, jolloin oma päihteiden käyttöni oli mennyt siihen pisteeseen, että oikeastaan muita vaihtoehtoja ei enää ollut, kuin lähteä hakemaan apua perheellemme päihdekuntoutuksesta. Muussa tapauksessa perheemme olisi hajonnut. Lapset olisi otettu huostaan, sekä minun ja vaimoni tiet olisivat eronneet lopullisesti. Omalla kohdallani tuo vaihtoehto olisi tiennyt varmaa kuolemaa, kiitos jo pitkään jatkuneen itsetuohoisuuteni.
Minä lähdin tuonne kuntoutukseen sen hetkisellä ajatusmallilla, eli neljän viikon päästä juodaan, eikä lääkkeiden vähentämisestä saanut edes puhua ääneen. Suostuin siis lähtemään sillä, että kuntoutuspaikan työntekijät sanoivat asioita katsottavan sitten kun saavumme paikalle.
No sitten itse asiaan, eli sen hetkisiin ajatuksiini, joita melkein päivittäin osana kuntoutusta kirjoittelin paperille..
perjantai 29. toukokuuta 2009
Kesälomaa odotellessa
Nyt sitten virallisesti on ensimmäinen vuosi amk-opintoja tällä alkoholisti, lääke-, peli- ja läheisriippuvuuksista toipuvalla ihmisentapaisella takana. Jäljellä olisi vielä n. 5 viikon ajan työharjoittelun suorittamista verkkosivuston rakentamisen muodossa. Toisaalta tuokin harjoittelu järjestyi minun kohdallani siten, että saan olla oman itseni pomo, ainakin aikataulujen suhteen. Saan nimittäin suorittaa harjoittelua kotoa käsin, koneellani istuen.
Tietysti kyseiset verkkosivustot tulevat oikeaan käyttöön, oikealle yritykselle ja voitte uskoa, että allekirjoittanut osasi taas jännittää ja tuntea ties mitä alemmuskompleksia viime keskiviikkona, kun kyseisen projektin ns. aloituspalaveri oli sivuston tilanneen henkilön kanssa.
No kaikkineen mitä ilmeisimmin voisin jo hieman potea tyytyväisyyttä itseenikin, niin lukemattoman monta itseni ja turhien pelkojeni aihetta olen kuluneen vuodenkin aikana onnistunut kohtaamaan ja voittamaan :) No ehkä ei kuitenkaan liiallista tyytyväisyyttä. Kiitollisuutta ja nöyrää mieltä kylläkin olen ollut aistivina jo useampana päivänä peräkkäin..
..ja mitä tuosta kiitollisuudesta ja nöyrästä mielestä minulla yleensä on kokemusta tässä raittiina aikana ollut, niin se laittaa minut miettimään ja pohtimaan taas sitä, mitä voisin omalta osaltani vielä tehdä lähimmäiseni hyväksi?
No nyt olen miettinyt sellaista asiaa, kun reilu 3 vuotta sitten aloitin tämän raittiiin elämän opettelemisen siellä raa'assa, mutta nykyään niin rakkaassa kuntoutuspaikassa, kirjoitellen jokaiselle päivälle omia mietteitäni ns. päiväkirjaan, että josko alkaisin kirjoittaa noita tuon aikaisia ajatuksiani tänne blogiini.
Oikeastaan minulla on kypsynyt tuo ajatus jo jonkin aikaa mielessä, mutta nyt se tuli eilen mieleeni sellaisena tuntemuksena, että taidan tuohon hommaan todellakin ryhtyä. Nykyään olen opetellut tutkimaan omaa itseäni, omia tunnetilojani ja olen jopa muutaman kerran hyvin kokemuksin uskaltautunut luottamaan omiin tuntemuksiini asioissa. Nyt siis minulla on sellainen vahva tunne, että kirjoittamalla noita sen hetken ajatuksiani tänne, niistä voisi joku vielä ongelmien kanssa taisteleva ihminen saada vaikka sen loppusysäyksen avun hakemiseen. Ainakin minulla oli armottomat pelkotilat ja ennakkoluulot kyseisiä kuntoutuspaikkoja kohtaan. Jos pystyn osaltani madaltamaan edes hieman jonkun ihmisen kynnystä avun hakemiseen, niin tottakai sen olen valmis tekemään.
Terapiassa käyn edelleen säänöllisesti, mutta jotenkin siinä vaikuttaisi olevan nyt sellainen vaihe, että noista istunnoista ei välttämättä kovinkaan paljoa saa tänne raapusteltua, mutta mikäli jotakin oivalluksia sinne sisältyy, niin tietysti ne täällä on luettavissa hetimmiten.
Siis seuraavaksi alan omaan tahtiini purkamaan tänne 3 kuukauden ajalta ajatuksiani tuolla kuntoutuksessa ollessani ja lupaan, että teksti on hyvinkin kirjavaa, aivan kuten allekirjoittanutkin oli harvinaislaatuisen monenkirjava persoona(jos on vieläkin) tuonne kuntoutukseen lähtiessäni.
Tässä auringonpaistetta ikkunasta katsellessani, en voi muuta kuin todeta, että tämä elämä on todella ihmeellistä..
Tietysti kyseiset verkkosivustot tulevat oikeaan käyttöön, oikealle yritykselle ja voitte uskoa, että allekirjoittanut osasi taas jännittää ja tuntea ties mitä alemmuskompleksia viime keskiviikkona, kun kyseisen projektin ns. aloituspalaveri oli sivuston tilanneen henkilön kanssa.
No kaikkineen mitä ilmeisimmin voisin jo hieman potea tyytyväisyyttä itseenikin, niin lukemattoman monta itseni ja turhien pelkojeni aihetta olen kuluneen vuodenkin aikana onnistunut kohtaamaan ja voittamaan :) No ehkä ei kuitenkaan liiallista tyytyväisyyttä. Kiitollisuutta ja nöyrää mieltä kylläkin olen ollut aistivina jo useampana päivänä peräkkäin..
..ja mitä tuosta kiitollisuudesta ja nöyrästä mielestä minulla yleensä on kokemusta tässä raittiina aikana ollut, niin se laittaa minut miettimään ja pohtimaan taas sitä, mitä voisin omalta osaltani vielä tehdä lähimmäiseni hyväksi?
No nyt olen miettinyt sellaista asiaa, kun reilu 3 vuotta sitten aloitin tämän raittiiin elämän opettelemisen siellä raa'assa, mutta nykyään niin rakkaassa kuntoutuspaikassa, kirjoitellen jokaiselle päivälle omia mietteitäni ns. päiväkirjaan, että josko alkaisin kirjoittaa noita tuon aikaisia ajatuksiani tänne blogiini.
Oikeastaan minulla on kypsynyt tuo ajatus jo jonkin aikaa mielessä, mutta nyt se tuli eilen mieleeni sellaisena tuntemuksena, että taidan tuohon hommaan todellakin ryhtyä. Nykyään olen opetellut tutkimaan omaa itseäni, omia tunnetilojani ja olen jopa muutaman kerran hyvin kokemuksin uskaltautunut luottamaan omiin tuntemuksiini asioissa. Nyt siis minulla on sellainen vahva tunne, että kirjoittamalla noita sen hetken ajatuksiani tänne, niistä voisi joku vielä ongelmien kanssa taisteleva ihminen saada vaikka sen loppusysäyksen avun hakemiseen. Ainakin minulla oli armottomat pelkotilat ja ennakkoluulot kyseisiä kuntoutuspaikkoja kohtaan. Jos pystyn osaltani madaltamaan edes hieman jonkun ihmisen kynnystä avun hakemiseen, niin tottakai sen olen valmis tekemään.
Terapiassa käyn edelleen säänöllisesti, mutta jotenkin siinä vaikuttaisi olevan nyt sellainen vaihe, että noista istunnoista ei välttämättä kovinkaan paljoa saa tänne raapusteltua, mutta mikäli jotakin oivalluksia sinne sisältyy, niin tietysti ne täällä on luettavissa hetimmiten.
Siis seuraavaksi alan omaan tahtiini purkamaan tänne 3 kuukauden ajalta ajatuksiani tuolla kuntoutuksessa ollessani ja lupaan, että teksti on hyvinkin kirjavaa, aivan kuten allekirjoittanutkin oli harvinaislaatuisen monenkirjava persoona(jos on vieläkin) tuonne kuntoutukseen lähtiessäni.
Tässä auringonpaistetta ikkunasta katsellessani, en voi muuta kuin todeta, että tämä elämä on todella ihmeellistä..
sunnuntai 24. toukokuuta 2009
Terapian tarpeessa osa 20: Ongelmat riippuvuuksien aiheuttajana, vai riippuvuudet ongelmien aiheuttajana?
Siinäpä peruskysymys, jota minä olen pääsin pohtimaan viime päivinä. Olen miettinyt sitä, kuinka äärettömän paljon kaiken maailman ongelmavyyhtejä minullekkin on lapsuudesta asti kertynyt. Nyt kun niitä sitten alkaa oikein urakalla purkamaan, tulee välillä hyvinkin toivoton olo. No jatkuvasti saan itselleni toistella sitä tosi asiaa, että yksi päivä kerrallaan tässä eletään ja aikaa on koko loppuelämä. Positiivista kuitenkin on huomata hetkittäin miettivänsä sitä, kuinka äärettömän paljon nykyään jo tunnistan itsestäni, vaikka matkaa tässä loputtomalta tuntuvassa tutustumisessa itseeni olen tehnytkin vasta reilut 3 vuotta.
Tästä päästäänkin tuohon otsikossa olevaan pohdintaan. Eläessäni riippuvuuksieni keskellä, mietin jatkuvasti armottomien katkeruuksien vallassa, miksi elämä potkii minua näin päähän. Aina oli jokin "syy" miksi oli pakko jatkaa itseään tuhoavaa elämänmallia. Nyt mietittynä siihenhän olikin todella pätevä syy. Minulle oli vuosikymmenten aikana kertynyt niiiin paljon kaikkea p..kaa pääni sisälle, että hulluksi tulemisen kykeni estämään vain jatkuva tunteiden turruttaminen mitä erilaisemmilla konsteilla.
Nyt olenkin alkanut pohtimaan sitä, miten oikeasti nuo riippuvuudet ja niiden ympärille kasautuvat ongelmat oikein kehittyvät. Jotenkin tuntuu toivottomalta edes omalla kohdallaan löytää sitä jotakin punaista lankaa, josta voisi alkaa purkamaan tuota vyyhtiä. Toisaalta minulle riittää tässä hetkessä se, että tiedostan noiden riippuvuuksien ainakin pahentavan jo ennestään päällä olevia ongelmia. Vaikka hetkittäin pahimmassa vaiheessa kierrettäni tuntuikin siltä, että pään totaalinen sekoittaminen oli ainoa keino selvitä seuraavaan päivään.
En tiedä, toisaalta tuntuu siltä, että ainakin tässä hetkessä tiedostan sen toimintamekanismin, joka minun kohdallani aiheuttaa ongelmia, ylläpitää riippuvuuksia, joista seuraa lisää ongelmia jne..
Minulle riittää nyt se, että pyrin yhden päivän kerrallaan elämään siten, etten aiheuta kenellekkään, en edes itselleni pahaa mieltä tai jos jotakin väärin teen, ainakin heti sen huomattuani olen valmis pyytämään asian osaiselta anteeksi, sekä lisäksi tutkin itseäni säännöllisesti, pyrkien löytämään itsestäni aitoja oikeita piirteitäni. Tällä tapaa elämällä pidän huolen siitä, etten enää koskaan löydä itseäni entisestä elämästäni, hakemasta ennenaikaista kuolemaa.
Tuosta tulikin mieleeni eräs asia, jota pohdin tässä muutama ilta sitten. Meillä on vaimoni kanssa illalla tapana lasten nukahdettua istahtaa sohvalle katsomaan joitakin tiettyjä sarjoja, joita illalla tallennamme, kun lasten kanssa niitä ei voi katsella. Katselessamme sairaalasta kertovaa sarjaa, kyseisessä jaksossa oli jälleen kerran eräs potilas, joka oli sortunut intoksikaatioon, eli lääkkeiden yliannostukseen. Samaistuin täysin tuohon kyseiseen ihmiseen. Pystyin tuossa omalla sohvallani käymään läpi niitä tunteita, joita tuollainen tapahtuma aiheuttaa tekijässään. Ambulanssi-henkilökunta kun väkisinkin turtuu kyseisiin ihmisiin, ihmisiin jotka kerta toisensa jälkeen toistavat saman kaavan. Pää sekaisin viinalla, purkillinen pillereitä naamaan ja apua soittamaan. Itsellänikin tuollainen kierre aiheutti loputtoman paljon vihaa, häpeää, surua, syyllisyyttä, katkeruutta, itseinhoa jne..jne..
Toisaalta muuta ei oikein tuossa hetkessä kyennyt tekemään. Elämä vain tuntui niin äärettömän pahalle, eikä apua tuntunut saavan mistään. No nyt tuota katsoessani, minut valtasi sellainen olo, että täällä meidän koto suomessa hoidetaan alkoholisteja mielenterveystoimistossa, ajaen tuon puolen voimavarat äärirajoille ja samalla voimavarojen rajallisuuden vuoksi mielenterveysongelmaisia ajetaan turvautumaan alkoholiin. Tiedän aika kärjistetysti kirjoittavani tuossa, mutta omalla kohdallani tuo ainakin piti kutinsa ja tiedän loputtoman monta kaltaistani ihmistä, jotka vielä tänäänkin hakevat lupaa juoda, asioimalla mielenterveystoimistossa valehtelemassa suun täydeltä omasta elämästään. No miten tälläisen voisi välttää? Aluksi täytyy todeta se, etten varmaan ole oikea ihminen näistä purnaamaan, mutta jotenkin toisaalta omasta kokemuksestani katsoen, minun elämäni helpottui suunnattomasti, kun vuosikymmenten taistelun jälkeen pureuduttiin oikeaan hoitoon, oikean diagnoosin perusteella. Mielestäni alkoholismin hoitoa ei tulisi toteuttaa mielenterveyspuolella, eikä varsinkaan lääkityksen avulla.
No miten tuon tilanteen voisi sitten korjata? Pitäisikö vain todeta surullisena, etten minä vaan tiedä? No enhän minä toisaalta tiedäkkään, mutta se mikä minulle tuli mieleeni, katsoessani tuota sairaala-ohjelmaa, että melkoisen varmuudella voisin väittää sen, että ainakin yli puolessa tapauksista, hoitohenkilökunta voi varmuudella sanoa, kenellä on päihde-ongelma, kenellä sitten jotakin muuta. Ainakin minä tiedän nykyhetkeen sen, että vaikka kuinka mestari olinkin valehtelemaan aikoinaan, ainakin minua hoitaneet ihmiset ovat todenneet tienneensä minun juoma-ongelmastani jo aikoja sitten. Eli toisin sanoen, minun mielestäni tuo hoitoketju tulisi korjata perusteellisesti ja pilkkoa oikeat tapaukset, oikeisiin osoitteisiin. Miten tuon sitten toteuttaa? Mielestäni ihminen joka käyttää liikaa alkoholia, mutta hakee ongelmaan apua mielenterveyspuolelta, tulisi surutta ohjata päihdepuolen tarjoamiin hoitoihin, eli toisin sanoen holistille annettaisiin vaihtoehdoiksi lähteä kuntoutukseen tai opetella elämään ilman "päänsilittäjiä". Tiedän tämän tekstin olevan rankkaa, mutta tiedän myös omasta kokemuksesta sen, että tämä tauti on myös tosi rankka. Ainakaan minä en olisi ottanut apua vastaan koskaan, ellei minua olisi pistetty kylmästi selkä senää vasten ja siten "pakotettu" katsomaan elämääni silmästä silmään. Eikä varmasti yksikään alkoholisti hakeudu apua vastaanottamaan, ennenkuin vaihtoehtoja on tasan kaksi, joko raitistua tai kuolla.
No joo..jotenkin kai minun on helppo täällä huudella, mutta toisaalta olen elänyt tuolla suossa ja noussut hitaasti sieltä huomaamaan tämän elämän hienouksia, joten siitä syystä itselläni tulee hetkittäin sellainen olo, että toivoisi muidenkin ongelmien kanssa taistelevien löytävän valoa tunnelin päähän.
Ehkä en voi asioissa juurikaan suuria tehdä, mutta yhden päätöksen olen jälleen tälle aamua tehnyt. Tänään olen juomatta ja sillä takaan jälleen yhden hyvän päivän itselleni ja läheisilleni..Voimia kaikille elämän runtelemille kohtalotovereilleni..Voimia kaikille ihmisille..
Tästä päästäänkin tuohon otsikossa olevaan pohdintaan. Eläessäni riippuvuuksieni keskellä, mietin jatkuvasti armottomien katkeruuksien vallassa, miksi elämä potkii minua näin päähän. Aina oli jokin "syy" miksi oli pakko jatkaa itseään tuhoavaa elämänmallia. Nyt mietittynä siihenhän olikin todella pätevä syy. Minulle oli vuosikymmenten aikana kertynyt niiiin paljon kaikkea p..kaa pääni sisälle, että hulluksi tulemisen kykeni estämään vain jatkuva tunteiden turruttaminen mitä erilaisemmilla konsteilla.
Nyt olenkin alkanut pohtimaan sitä, miten oikeasti nuo riippuvuudet ja niiden ympärille kasautuvat ongelmat oikein kehittyvät. Jotenkin tuntuu toivottomalta edes omalla kohdallaan löytää sitä jotakin punaista lankaa, josta voisi alkaa purkamaan tuota vyyhtiä. Toisaalta minulle riittää tässä hetkessä se, että tiedostan noiden riippuvuuksien ainakin pahentavan jo ennestään päällä olevia ongelmia. Vaikka hetkittäin pahimmassa vaiheessa kierrettäni tuntuikin siltä, että pään totaalinen sekoittaminen oli ainoa keino selvitä seuraavaan päivään.
En tiedä, toisaalta tuntuu siltä, että ainakin tässä hetkessä tiedostan sen toimintamekanismin, joka minun kohdallani aiheuttaa ongelmia, ylläpitää riippuvuuksia, joista seuraa lisää ongelmia jne..
Minulle riittää nyt se, että pyrin yhden päivän kerrallaan elämään siten, etten aiheuta kenellekkään, en edes itselleni pahaa mieltä tai jos jotakin väärin teen, ainakin heti sen huomattuani olen valmis pyytämään asian osaiselta anteeksi, sekä lisäksi tutkin itseäni säännöllisesti, pyrkien löytämään itsestäni aitoja oikeita piirteitäni. Tällä tapaa elämällä pidän huolen siitä, etten enää koskaan löydä itseäni entisestä elämästäni, hakemasta ennenaikaista kuolemaa.
Tuosta tulikin mieleeni eräs asia, jota pohdin tässä muutama ilta sitten. Meillä on vaimoni kanssa illalla tapana lasten nukahdettua istahtaa sohvalle katsomaan joitakin tiettyjä sarjoja, joita illalla tallennamme, kun lasten kanssa niitä ei voi katsella. Katselessamme sairaalasta kertovaa sarjaa, kyseisessä jaksossa oli jälleen kerran eräs potilas, joka oli sortunut intoksikaatioon, eli lääkkeiden yliannostukseen. Samaistuin täysin tuohon kyseiseen ihmiseen. Pystyin tuossa omalla sohvallani käymään läpi niitä tunteita, joita tuollainen tapahtuma aiheuttaa tekijässään. Ambulanssi-henkilökunta kun väkisinkin turtuu kyseisiin ihmisiin, ihmisiin jotka kerta toisensa jälkeen toistavat saman kaavan. Pää sekaisin viinalla, purkillinen pillereitä naamaan ja apua soittamaan. Itsellänikin tuollainen kierre aiheutti loputtoman paljon vihaa, häpeää, surua, syyllisyyttä, katkeruutta, itseinhoa jne..jne..
Toisaalta muuta ei oikein tuossa hetkessä kyennyt tekemään. Elämä vain tuntui niin äärettömän pahalle, eikä apua tuntunut saavan mistään. No nyt tuota katsoessani, minut valtasi sellainen olo, että täällä meidän koto suomessa hoidetaan alkoholisteja mielenterveystoimistossa, ajaen tuon puolen voimavarat äärirajoille ja samalla voimavarojen rajallisuuden vuoksi mielenterveysongelmaisia ajetaan turvautumaan alkoholiin. Tiedän aika kärjistetysti kirjoittavani tuossa, mutta omalla kohdallani tuo ainakin piti kutinsa ja tiedän loputtoman monta kaltaistani ihmistä, jotka vielä tänäänkin hakevat lupaa juoda, asioimalla mielenterveystoimistossa valehtelemassa suun täydeltä omasta elämästään. No miten tälläisen voisi välttää? Aluksi täytyy todeta se, etten varmaan ole oikea ihminen näistä purnaamaan, mutta jotenkin toisaalta omasta kokemuksestani katsoen, minun elämäni helpottui suunnattomasti, kun vuosikymmenten taistelun jälkeen pureuduttiin oikeaan hoitoon, oikean diagnoosin perusteella. Mielestäni alkoholismin hoitoa ei tulisi toteuttaa mielenterveyspuolella, eikä varsinkaan lääkityksen avulla.
No miten tuon tilanteen voisi sitten korjata? Pitäisikö vain todeta surullisena, etten minä vaan tiedä? No enhän minä toisaalta tiedäkkään, mutta se mikä minulle tuli mieleeni, katsoessani tuota sairaala-ohjelmaa, että melkoisen varmuudella voisin väittää sen, että ainakin yli puolessa tapauksista, hoitohenkilökunta voi varmuudella sanoa, kenellä on päihde-ongelma, kenellä sitten jotakin muuta. Ainakin minä tiedän nykyhetkeen sen, että vaikka kuinka mestari olinkin valehtelemaan aikoinaan, ainakin minua hoitaneet ihmiset ovat todenneet tienneensä minun juoma-ongelmastani jo aikoja sitten. Eli toisin sanoen, minun mielestäni tuo hoitoketju tulisi korjata perusteellisesti ja pilkkoa oikeat tapaukset, oikeisiin osoitteisiin. Miten tuon sitten toteuttaa? Mielestäni ihminen joka käyttää liikaa alkoholia, mutta hakee ongelmaan apua mielenterveyspuolelta, tulisi surutta ohjata päihdepuolen tarjoamiin hoitoihin, eli toisin sanoen holistille annettaisiin vaihtoehdoiksi lähteä kuntoutukseen tai opetella elämään ilman "päänsilittäjiä". Tiedän tämän tekstin olevan rankkaa, mutta tiedän myös omasta kokemuksesta sen, että tämä tauti on myös tosi rankka. Ainakaan minä en olisi ottanut apua vastaan koskaan, ellei minua olisi pistetty kylmästi selkä senää vasten ja siten "pakotettu" katsomaan elämääni silmästä silmään. Eikä varmasti yksikään alkoholisti hakeudu apua vastaanottamaan, ennenkuin vaihtoehtoja on tasan kaksi, joko raitistua tai kuolla.
No joo..jotenkin kai minun on helppo täällä huudella, mutta toisaalta olen elänyt tuolla suossa ja noussut hitaasti sieltä huomaamaan tämän elämän hienouksia, joten siitä syystä itselläni tulee hetkittäin sellainen olo, että toivoisi muidenkin ongelmien kanssa taistelevien löytävän valoa tunnelin päähän.
Ehkä en voi asioissa juurikaan suuria tehdä, mutta yhden päätöksen olen jälleen tälle aamua tehnyt. Tänään olen juomatta ja sillä takaan jälleen yhden hyvän päivän itselleni ja läheisilleni..Voimia kaikille elämän runtelemille kohtalotovereilleni..Voimia kaikille ihmisille..
tiistai 19. toukokuuta 2009
Terapian tarpeessa osa 19: Omanarvontunto ja sen puuttuminen
Miksi ihmisen on niin hiton vaikeaa oppia arvostamaan itseään ihan vain ihmisenä? Pitämään itsestään terveellä tavalla, ilman että kaiken aina tulisi perustua johonkin mitta-asteikkoon?
Itselläni tuo itsensä arvostaminen on alkanut tuntua asialta, josta kaikki hyvä saisi alkunsa. Kun osaisi arvostaa itseään ilman sen kummempia vaatimuksia mistään, ehkä silloin osaisi arvostaa toisia ihmisiäkin ilman mitään erityistä syytä, ihan vain Luojan luomuksina. Ei muutoin mutta silloin jäisi pois kaikki vertaileminen, kilpailu, turhien vaatimusten asettaminen itselle ja muille. Oppisi elämään siten, että rakastaisi itseään ja toisia ihmisiä, rakastaisi lähimmäistään, kuin itseään.
Olen viime aikona huomannut itsessäni selllaisen positiivisen asian, että vaikka vielä eteeni tulee asioita ja tilanteita, joita en ole valmis tässä hetkessä kohtaamaan tai toisaalta jokin tilanne, jota en syystä tai toisesta edes halua läpi käydä, osaan sanoa jo ei, ilman että tuosta sanasta alkaa armoton itsensä syyllistäminen ja ruoskinta.
Silti tuntuu kaukaiselta unelmalta sellainen, että osaisi hyväksyä itsensä ja toiset ihmiset, ilman mitään miettimättä. Toisaalta juuri tuollainen ajatusmalli minua itseäni kiehtoo ja viehättää juuri siitä yksinkertaisesta syystä, että samalla minun elämäni helpottuisi aivan armottoman paljon. Enää ei tarvitsisi pahoittaa mieltään turhaan, jos joku ihminen tekee tai sanoo jotakin pahasti. Hyväksyisi kylmän viileästi vain sen, että ihmisiä on joka lähtöön ja jokaisella ihmisellä on oikeus omaan erikoiseenkin mielipiteeseensä.
Toisaalta tuntuu jo hetkittäin uskomattomalta se, että olen kohdannut viime aikoina useita tilanteita, joissa olen huomannut oman keskeneräisyyteni, todennut sen olemassa olon ja jatkanut matkaani ilman sen suurempia tunnekuohuja. Miksi sitten minun tulisi päästä tällaiseen tilaan jatkuvasti? Siitä yksinkertaisesta syystä, että olen lyhyehkön toipumismatkani aikana tullut siihen tietoisuuteen, että kaikkien haitallisten riippuvuuksieni takana jyllää jokin perustavaa laatua oleva henkinen ongelma, jonka "ratkaisemiseksi" olen juonut, syönyt huumaavia lääkkeitä, tai paennut muutoin ahdistavaa oloani johonkin virtuaalitodellisuuteen. Siis oppiessani hyväksymään ihmisiä ja asioita, opin samalla hyväksymään enemmän myös itseäni, lisäten tietoisuutta omasta itsestäni ja sitä kautta pääsemään taas hieman kauemmaksi tuosta entisen elämänmallin kauheuksista. Mitä enemmän ymmärrän itseäni ja toisia ihmisiä, sitä vähemmän minun tarvitsee juosta karkuun mitään tai ketään ja sitä varmemmalla pohjalla elämäni noin yleensä ottaen olisi.
Oman kokemukseni mukaan ihmisen omanarvontunto kasvaa todella hitaasti korjaavien kokemuksien, hyväksytyksi tulemisen kokemusten ja turvallisten ihmissuhteiden avulla, mutta toisaalta sama voidaan tuhota silmänräpäyksessä, silmääkään räpäyttämättä, jos minulla ei ole pohjalla ollenkaan tietoisuutta omasta minkäkuvastani tai muulla tavalla rakentuneesta terveestä omanarvontunnosta. Jos perustukset ovat vahvat, siinä tapauksessa koko ihmisyyden tuhoaminen on mahdottomuus. Omalla kohdallani vain on käynyt siinä onnettomasti tai toisaalta onnellisesti, ettei nuo perustukset ole koskaan oikein ehtineet rakentua, vaan ihmisyyteni ja olemassa olemiseni on jatkuvasti tuhottu mitätöimällä kaikki mikä vähänkään on ollut minulle milloinkin tärkeää.
Onneksi minulla on nyt sellaiset työkalut käytössäni, että tuon ihmisyyteni perutuksen rakentaminen sujuu kohtuullisen varmaan ja rauhalliseen tahtiin, eikä jokainen pieni vastoinkäyminen tuohoa kerralla kaikkea kuten aikaisemmin on tapahtunut. Rakennan itseäni, omaa minäkuvaani päivä kerrallaan tiedostaen päämääränä olevan totaalisen sopusoinnun kaikenlaisten ihmisten kanssa, mutta kun jostakin on aloitettava, niin tällä hetkellä rakenteilla on sopusointu oman itseni kanssa.
Hiljaa hyvä tulee..Elä ja anna elää..Päivä kerrallaan..
Itselläni tuo itsensä arvostaminen on alkanut tuntua asialta, josta kaikki hyvä saisi alkunsa. Kun osaisi arvostaa itseään ilman sen kummempia vaatimuksia mistään, ehkä silloin osaisi arvostaa toisia ihmisiäkin ilman mitään erityistä syytä, ihan vain Luojan luomuksina. Ei muutoin mutta silloin jäisi pois kaikki vertaileminen, kilpailu, turhien vaatimusten asettaminen itselle ja muille. Oppisi elämään siten, että rakastaisi itseään ja toisia ihmisiä, rakastaisi lähimmäistään, kuin itseään.
Olen viime aikona huomannut itsessäni selllaisen positiivisen asian, että vaikka vielä eteeni tulee asioita ja tilanteita, joita en ole valmis tässä hetkessä kohtaamaan tai toisaalta jokin tilanne, jota en syystä tai toisesta edes halua läpi käydä, osaan sanoa jo ei, ilman että tuosta sanasta alkaa armoton itsensä syyllistäminen ja ruoskinta.
Silti tuntuu kaukaiselta unelmalta sellainen, että osaisi hyväksyä itsensä ja toiset ihmiset, ilman mitään miettimättä. Toisaalta juuri tuollainen ajatusmalli minua itseäni kiehtoo ja viehättää juuri siitä yksinkertaisesta syystä, että samalla minun elämäni helpottuisi aivan armottoman paljon. Enää ei tarvitsisi pahoittaa mieltään turhaan, jos joku ihminen tekee tai sanoo jotakin pahasti. Hyväksyisi kylmän viileästi vain sen, että ihmisiä on joka lähtöön ja jokaisella ihmisellä on oikeus omaan erikoiseenkin mielipiteeseensä.
Toisaalta tuntuu jo hetkittäin uskomattomalta se, että olen kohdannut viime aikoina useita tilanteita, joissa olen huomannut oman keskeneräisyyteni, todennut sen olemassa olon ja jatkanut matkaani ilman sen suurempia tunnekuohuja. Miksi sitten minun tulisi päästä tällaiseen tilaan jatkuvasti? Siitä yksinkertaisesta syystä, että olen lyhyehkön toipumismatkani aikana tullut siihen tietoisuuteen, että kaikkien haitallisten riippuvuuksieni takana jyllää jokin perustavaa laatua oleva henkinen ongelma, jonka "ratkaisemiseksi" olen juonut, syönyt huumaavia lääkkeitä, tai paennut muutoin ahdistavaa oloani johonkin virtuaalitodellisuuteen. Siis oppiessani hyväksymään ihmisiä ja asioita, opin samalla hyväksymään enemmän myös itseäni, lisäten tietoisuutta omasta itsestäni ja sitä kautta pääsemään taas hieman kauemmaksi tuosta entisen elämänmallin kauheuksista. Mitä enemmän ymmärrän itseäni ja toisia ihmisiä, sitä vähemmän minun tarvitsee juosta karkuun mitään tai ketään ja sitä varmemmalla pohjalla elämäni noin yleensä ottaen olisi.
Oman kokemukseni mukaan ihmisen omanarvontunto kasvaa todella hitaasti korjaavien kokemuksien, hyväksytyksi tulemisen kokemusten ja turvallisten ihmissuhteiden avulla, mutta toisaalta sama voidaan tuhota silmänräpäyksessä, silmääkään räpäyttämättä, jos minulla ei ole pohjalla ollenkaan tietoisuutta omasta minkäkuvastani tai muulla tavalla rakentuneesta terveestä omanarvontunnosta. Jos perustukset ovat vahvat, siinä tapauksessa koko ihmisyyden tuhoaminen on mahdottomuus. Omalla kohdallani vain on käynyt siinä onnettomasti tai toisaalta onnellisesti, ettei nuo perustukset ole koskaan oikein ehtineet rakentua, vaan ihmisyyteni ja olemassa olemiseni on jatkuvasti tuhottu mitätöimällä kaikki mikä vähänkään on ollut minulle milloinkin tärkeää.
Onneksi minulla on nyt sellaiset työkalut käytössäni, että tuon ihmisyyteni perutuksen rakentaminen sujuu kohtuullisen varmaan ja rauhalliseen tahtiin, eikä jokainen pieni vastoinkäyminen tuohoa kerralla kaikkea kuten aikaisemmin on tapahtunut. Rakennan itseäni, omaa minäkuvaani päivä kerrallaan tiedostaen päämääränä olevan totaalisen sopusoinnun kaikenlaisten ihmisten kanssa, mutta kun jostakin on aloitettava, niin tällä hetkellä rakenteilla on sopusointu oman itseni kanssa.
Hiljaa hyvä tulee..Elä ja anna elää..Päivä kerrallaan..
maanantai 11. toukokuuta 2009
Terapian tarpeessa osa 18: Tyytyväisyys omaan itseensä, ilman omahyväisyyttä
Nyt jälleen on ollut allekirjoittaneen elämä sen verran haipakkaa, että nämä oleellisimmat asiat, kuten tänne kirjoittaminen ovat saaneet väistyä kaiken arkisen kiireen edestä. No jotenkin olen oppinut hyväksymään itsessäni sen, että teen joka päivä niitä asioita, joita kulloinkin kyseessä olevana päivänä minun eteeni tulee. Enkä enää jaksa potea turhaa syyllisyyttä asioista, joihin minulla ei kulloinkin kyseessä olevana päivänä yksinkertaisesti ole aikaa.
Muutenkin olen pyrkinyt opettelemaan sitä, että olisin edes hieman tyytyväinen myös omaan itseeni ja omiin aikaansaannoksiini. Ilman, että turhaan pelkäisin heti tulevani omahyväiseksi henkselien paukutteliaksi. No nyt täytyyy myöntää se, että eilen ilta oli sellainen tapahtumiltaan, että mietin hyvinkin syvällisesti jälleen kuluneita vuosia ja niiden sisältämiä tapahtumia. Huomasin jopa hetken miettiväni sitä, kuinka oikeasti voin olla tyytyväinen itseeni siinä, että olen ollut valmis tekemään oman osuuteni asioissa ja siten olen omalta osaltani taannut sen, että vaadittavat muutokset ovat voineet toteutua elämässäni. Mietin tuossa sitä, kuinka hölmöä on jatkuvasti tarkkailla itseään ja välillä jopa soimata itseään siitä, jos jossain hetkessä on aihetta olla tyytyväinen myös itseensä.
Omahyväisyys sinällään on minulle oman kokemuksen, sekä lapsuuden kokemusien valossa sellainen luonteenpiirre, johon nykyisellään pyrin tietoisesti välttämään viimeiseen asti sortuvani. Jotenkin tuo luonteenpiirre on toisaalta ihmisessä hyvinkin yleisesti vallalla oleva ja vielä sellainen, johon ihmiset harvoin itse huomaavat sortuvansa. Omalla kohdallani elämä on nykyisellään sujunut siten, että olen huomannut itselläni olevan sitä parempi ja tasapainoisempi olla, mitä vähemmän asioiden järjestymisestä itselleni kunniaa olen ottamassa. Jotenkin tuntuu siltä, että ihmisen omanarvontunto tai sen puute ajaa ihmistä nostamaan ja korostamaan omaa itseään, sekä omaa erinomaisuuttaan, ilman että ihminen sitä edes itsessään vältämättä huomaisi.
Allekirjoittanut on vain saanut kokea sellaisia asioita ja tilanteita, niin omalla kohdallaan, kuin vierestä seuraamalla, että enää en kuvittele olevani oman elämäni mestari tai maestro. Mielihyvin luovutan tuon kunnian, kuten suuren osan muustakin kunniasta, sille joka sen on ansainnut. Omalla kohdallani tuon kunnian saa oman ymmärrykseni mukainen Jumala. Voima joka pitää huolen minusta ja minun elämästäni. Tuo Voima huolehtii tänäkin päivänä siitä, että esimerkiksi hoitamalla oman osuuteni asioissa, loput järjestyvät juuri siten kuin se minulle on parhaaksi, ilman että minun tarvitsisi yhtään kuluttaa omia mitättömän pieniä voimavarojani asioiden murehtimiseen. Ihmisellä vain tahtoo jossain vaiheessa elämää muodostua sellainen valheellinen kuva, että ellei itse pidä huolta itsestään tai asioistaan, ei niistä kukaan muukaan huolta pidä. Tästä taas seuraa se mahtava oravanpyörä, että ihminen pahimmillaan ajaa itsensä totaalisen loppuun, kun ei kykene luottamaan mihinkään tai kehenkään ja koko ajan täytyy tehdä armoton työn asioiden huolehtimisessa. Niin minä ainakin tein.
Itse olen kulkenut tuon murehtimisen kivikkoisen tien ainakin tähän hetkekeen niin loppuun, että olen tullut huomaamaan sen, että mitä vähemmän mietin asioiden tai tilanteiden eri käänteitä etukäteen ja mitä enemmän toisaalta pyrin vain keskittymään tekemään asioissa omalta kohdaltani vaadittavan osan, sitä vähemmällä pääsen ja sitä enemmän minulla on aikaa ja voimavaroja tehdä kaikkea muuta hyödyllistä.
Esimerkkinä voin mainita vaikka sen, että tuolla koulumaailmassa kulutin äärettömän paljon aikaani ja voimiani siihen, että valmistauduin aina ja kaikessa senkin tuhansiin ja taas tuhansiin erilaisiin tilanteisiin, vain huomatakseni sen, ettei yksikään tilanne mennyt koskaan siten, kuin olin sitä etukäteen miettinyt. Nyt olen oppimassa siihen, että lähden aamulla liikkeelle sillä asenteella, että tänään teen oman osuuteni lähtemällä liikkeelle ja se mitä siitä kaikkineen seuraa on Korkeamman kädessä. Joka ilta huomaan miettiväni kiitollisena sitä, että jälleen on yksi päivä takana täynnä toimintaa ja erilaisia tilanteita, sekä yksi päivä lisää jossa olen oppinut hurjan paljon vähemmällä touhottamisella saamaan aikaan huomattavan paljon enemmän.
Jotenkin loppuun täytyy vielä todeta se, että entisellä ajatusmaailmalla varustettuna, kulkisin nenä kohti taivasta miettien sitä, kuinka suunnattoman mahtava ihminen sitä onkaan, kun pitkästi toistakymmentä vuotta kestäneestä pähde- ja sekakäyttöhelvetistä on noussut tähän tilanteeseen. Onneksi minun ei tarvitse olla omahyväinen ihminen tuossakaan asiassa, vaan voin käsi sydämellä todeta tuon nousun onnistuneen yhteistyöllä siten, että olen itse ottanut apua vastaan, jota minulle on usealta taholta, usean ihmisen toimesta tarjottu ja annettu. Samalla tiedostaen oman pienuutensa ihmisenä, ihmisten joukossa, sekä sen tosi asian että kaiken taustalla toimii Suuri mestari, jolla ainoana on tiedossa meidän jokaisen pienen ihmisen tulevaisuuden näkymät.
Kiitollisuus minua kohdanneesta armosta on suunnaton..
Muutenkin olen pyrkinyt opettelemaan sitä, että olisin edes hieman tyytyväinen myös omaan itseeni ja omiin aikaansaannoksiini. Ilman, että turhaan pelkäisin heti tulevani omahyväiseksi henkselien paukutteliaksi. No nyt täytyyy myöntää se, että eilen ilta oli sellainen tapahtumiltaan, että mietin hyvinkin syvällisesti jälleen kuluneita vuosia ja niiden sisältämiä tapahtumia. Huomasin jopa hetken miettiväni sitä, kuinka oikeasti voin olla tyytyväinen itseeni siinä, että olen ollut valmis tekemään oman osuuteni asioissa ja siten olen omalta osaltani taannut sen, että vaadittavat muutokset ovat voineet toteutua elämässäni. Mietin tuossa sitä, kuinka hölmöä on jatkuvasti tarkkailla itseään ja välillä jopa soimata itseään siitä, jos jossain hetkessä on aihetta olla tyytyväinen myös itseensä.
Omahyväisyys sinällään on minulle oman kokemuksen, sekä lapsuuden kokemusien valossa sellainen luonteenpiirre, johon nykyisellään pyrin tietoisesti välttämään viimeiseen asti sortuvani. Jotenkin tuo luonteenpiirre on toisaalta ihmisessä hyvinkin yleisesti vallalla oleva ja vielä sellainen, johon ihmiset harvoin itse huomaavat sortuvansa. Omalla kohdallani elämä on nykyisellään sujunut siten, että olen huomannut itselläni olevan sitä parempi ja tasapainoisempi olla, mitä vähemmän asioiden järjestymisestä itselleni kunniaa olen ottamassa. Jotenkin tuntuu siltä, että ihmisen omanarvontunto tai sen puute ajaa ihmistä nostamaan ja korostamaan omaa itseään, sekä omaa erinomaisuuttaan, ilman että ihminen sitä edes itsessään vältämättä huomaisi.
Allekirjoittanut on vain saanut kokea sellaisia asioita ja tilanteita, niin omalla kohdallaan, kuin vierestä seuraamalla, että enää en kuvittele olevani oman elämäni mestari tai maestro. Mielihyvin luovutan tuon kunnian, kuten suuren osan muustakin kunniasta, sille joka sen on ansainnut. Omalla kohdallani tuon kunnian saa oman ymmärrykseni mukainen Jumala. Voima joka pitää huolen minusta ja minun elämästäni. Tuo Voima huolehtii tänäkin päivänä siitä, että esimerkiksi hoitamalla oman osuuteni asioissa, loput järjestyvät juuri siten kuin se minulle on parhaaksi, ilman että minun tarvitsisi yhtään kuluttaa omia mitättömän pieniä voimavarojani asioiden murehtimiseen. Ihmisellä vain tahtoo jossain vaiheessa elämää muodostua sellainen valheellinen kuva, että ellei itse pidä huolta itsestään tai asioistaan, ei niistä kukaan muukaan huolta pidä. Tästä taas seuraa se mahtava oravanpyörä, että ihminen pahimmillaan ajaa itsensä totaalisen loppuun, kun ei kykene luottamaan mihinkään tai kehenkään ja koko ajan täytyy tehdä armoton työn asioiden huolehtimisessa. Niin minä ainakin tein.
Itse olen kulkenut tuon murehtimisen kivikkoisen tien ainakin tähän hetkekeen niin loppuun, että olen tullut huomaamaan sen, että mitä vähemmän mietin asioiden tai tilanteiden eri käänteitä etukäteen ja mitä enemmän toisaalta pyrin vain keskittymään tekemään asioissa omalta kohdaltani vaadittavan osan, sitä vähemmällä pääsen ja sitä enemmän minulla on aikaa ja voimavaroja tehdä kaikkea muuta hyödyllistä.
Esimerkkinä voin mainita vaikka sen, että tuolla koulumaailmassa kulutin äärettömän paljon aikaani ja voimiani siihen, että valmistauduin aina ja kaikessa senkin tuhansiin ja taas tuhansiin erilaisiin tilanteisiin, vain huomatakseni sen, ettei yksikään tilanne mennyt koskaan siten, kuin olin sitä etukäteen miettinyt. Nyt olen oppimassa siihen, että lähden aamulla liikkeelle sillä asenteella, että tänään teen oman osuuteni lähtemällä liikkeelle ja se mitä siitä kaikkineen seuraa on Korkeamman kädessä. Joka ilta huomaan miettiväni kiitollisena sitä, että jälleen on yksi päivä takana täynnä toimintaa ja erilaisia tilanteita, sekä yksi päivä lisää jossa olen oppinut hurjan paljon vähemmällä touhottamisella saamaan aikaan huomattavan paljon enemmän.
Jotenkin loppuun täytyy vielä todeta se, että entisellä ajatusmaailmalla varustettuna, kulkisin nenä kohti taivasta miettien sitä, kuinka suunnattoman mahtava ihminen sitä onkaan, kun pitkästi toistakymmentä vuotta kestäneestä pähde- ja sekakäyttöhelvetistä on noussut tähän tilanteeseen. Onneksi minun ei tarvitse olla omahyväinen ihminen tuossakaan asiassa, vaan voin käsi sydämellä todeta tuon nousun onnistuneen yhteistyöllä siten, että olen itse ottanut apua vastaan, jota minulle on usealta taholta, usean ihmisen toimesta tarjottu ja annettu. Samalla tiedostaen oman pienuutensa ihmisenä, ihmisten joukossa, sekä sen tosi asian että kaiken taustalla toimii Suuri mestari, jolla ainoana on tiedossa meidän jokaisen pienen ihmisen tulevaisuuden näkymät.
Kiitollisuus minua kohdanneesta armosta on suunnaton..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)