maanantai 23. joulukuuta 2013

Hengellisyydestä ja paljon muustakin

 
Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.
 
Yllä oleva video on minulle yksi niistä harvoista, mutta sitäkin rakkaimmista lapsuusmuistoista. Äitini lauloi minulle tuota ollessani pieni. Oikeastaan pitkälti tuosta laulusta ja iltarukouksesta muodostui minulle lapsuudessa usko, joka kantoi yli vaikeiden aikojen. Tänään kuuntelen tuota kappaletta säännöllisesti, sillä laulun sanat tuovat minulle toivon siitä että joku pitää minusta huolen, vaikka elämä näyttäisi miltä tahansa.

Sinällään kun mietin mennyttä elämää, niin pelko tunteena on ollut oikeastaan se tärkein opas matkallani hengellisyyteen. Kärsittyäni paniikkihäiriöstä, masennuksesta sekä erinäisistä sosiaalistentilanteiden pelosta, oli raitistuttuani ainoa mahdollisuuteni turvautua johonkin etsiä oman näköistä hengellisyyttä sekä uskoa elämääni.

Uskokaa pois, kun sanon olevani todella vaikea tapaus. Järkeistin itseni miltein hulluuteen asian kanssa. Taas todeten kylläkin sen, ettei kohdallani olisi ollut muuta tapaa luovuttaa vääränlaisesta ylpeydestä, ennakkoluuloista saati pelosta suhteessa Jumalaan. Isäni puhtaasti hyvyttään yritti lapsuudessani olla tuputtamatta minulle omassa lapsuudessaan saamaansa kasvatusta uskonnosta, mutta sen sijasta hän juurrutti minuun käsittämättömiin mittasuhteisiin paisuneen pelon asiaa kohtaan. Kuten elämässäni yleensä, minun oli kohdattava pelko, jota pelkoa kohtaan tunsin.
Luojalle kiitos olen käynyt läpi helvetin, tullakseni tähän hetkeen. Sillä tässä hetkessä minun ei tarvitse järkeistää, pelätä, saati suhtautua ennakkoluuloisesti mihinkään uskontoon liittyvään. Vaikka itse en tähän hetkeen ole löytänyt, enkä kyllä enää viimeaikoina ole edes kokenut tarpeelliseksi etsiä itselleni mitään tiettyä seurakuntaa, niin silti koen eläväni uskossa. Uskossa johon turvaten jokaisena päivänä jaksan pääosin kiitollisena taivaltaa eteenpäin, vaikka elämällä olisi kohdalleni varattuna kyseisenä päivänä mitä tahansa.

Oikeastaan isäni itsemurha, sekä parhaan ystäväni kuolema ajoivat minut luovuttamaan järkeistämisen ja hyväksymään nöyrästi sen tosiasian etten minä elämää hallitse, vaikka siinä ihmeellisessä harhassa miltein koko elämäni olin haahuillutkin. Tänään, enemmän kuin mielelläni, aloitan päivän suunnaten tahtoni Hyvää voimaa kohden, luottaen samalla siihen että Hän opastaa minua oikeaan suuntaan tällä polulla, jota elämäksi kutsutaan. Olen kiitollinen kaikista niistä lukemattoman monista tuskaa ja ahdistusta sekä pelkoa tuottaneista tapahtumista sekä menetyksistä joita elämä on kohdalleni varannut. Juuri kaikki nuo edellä mainitsemani negatiiviset tunteet ja tapahtumat ovat rakkaudellisesti ohjanneet minua kohti oikeanlaista nöyryyttä. Nöyryyttä olla kiitollinen jokaisesta armon aamusta, joka vielä kohdalleni suodaan. Samalla osaten kohdata jokainen tielleni harhautuva satunnainen matkaaja aidon vilpittömästi tasavertaisena ihmisenä.

Lopuksi haluan siteerata tähän erään rukouksen, joka on ollut ohjenuoranani jo pidemmän aikaa. Oikeastaan vuosia sitten päätin, että perfektionistinä pyrin noudattamaan tämän rukouksen sisältämää sanomaa päivittäin, sillä uskoin sen johtavan minua ainakin kauemmas itsekkyydestä ja itsekeskeisyydestä, siis luonteenpiirteistä jotka pääasiassa elämässäni minut olivat vaikeuksiin ajaneet.

Franciskus Assisialainen, ole hyvä:

Herra, tee minusta rauhasi kanava, jotta voisin viedä rakkautta sinne missä on vihaa, anteeksiantamuksen hengen sinne missä on vääryyttä, sopusointua sinne missä on eripuraisuutta, totuuden sinne missä on valheellisuutta, uskoa sinne, missä on epäilystä, toivoa sinne missä on epätoivoa, valoa sinne missä on varjoja, iloa sinne missä on surua.

Herra suo minun ennemmin lohduttaa, kuin etsiä lohdutusta, ymmärtää ennemmin kuin saada ymmärtämystä, rakastaa ennemmin kuin haluta rakkautta.
 
Sillä vain unohtamalla itsensä, voi ihminen löytää. Anteeksi antamalla, voi itse saada anteeksi ja vain kuolemalla herätä iankaikkiseen elämään. Amen

Tämän rukouksen uskomattoman nöyrään sanomaan haluan päättää tältä vuodelta kirjoitteluni täällä, rauhoittuen viettämään Joulua minulle tärkeimpien ihmisten kanssa, eli rakkaan perheeni. Haluankin toivottaa kaikille oikein rauhallista ja siunattua Joulua. Pidetään lähimmäisistämme huolta.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Kiitollisuutta elämästä

"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus ja mielen vapaus."

Olen kovin kiitollinen herätessäni tähänkin aamuun ilman helvetillistä pakkomiellettä päihteisiin, pillereihin tai uhkapelaamiseen. Vapautta josta kohdallani ei koskaan saa tulla itsestäänselvyys. Kadottaessani kiitollisuuden tähän, olen kiittämätön.

Heräsin tälle aamua käsittämättömään kiitollisuuden tunteeseen, joka kumpusi siitä ymmärryksestä, ettei elämässäni ole mitään hätää saadessani taivaltaa matkaani vapaana päihteistä, pillereistä sekä orjuuttavasta uhkapelikierteestä.

Ilman raittiutta minulla ei ole mitään, mutta saadessani etäisyyttä entiseen tuhoavaan elämäntapaani, minut valtasi ahneus, joka oli tuhota minut ilman päihteitäkin. Tänään ymmärrän sen, että kaikki hyvä saa alkunsa kiitollisuudessa, jossa ei ole tilaa tyytymättömyydelle.

Raittiina eläessäni minulla on ohjaavana elämänohjeenani nöyryys suhteessa elämään ja sen ihmisiin.

Kun elän raitista päivää, minun tulee muistaa se mitä elämäni varjopuoli jossa vuosikymmeniä elin. Unohtaessani sen, alan pitää nykyistä elämäntapaani itsestäänselvyytenä jota se ei todellakaan ole. Itsestäänselvyydessä alan ohjautua väärällä tavoin omavoimaisesti, alkane vaatia elämää antamaan minulle kaikkea mitä kipeässä mielessäni satun saamaan päähäni haluta. Nöyryys katoaa ja tilalle tulee tyytymättömyys vallitseviin olosuhteisiin, jossa ei ole tilaa kiitollisuudelle ja sen vuoksi minusta tahtomattaankin tulee kiittämätön.

Luojan kiitos tuska palauttaa edelleen todellisuudentajuni, tuoden tullessaan tarpeen hakea elämäänsä nöyryyttä joka vapauttaa minut omavoimaisuudesta, tuoden tarpeen turvautua toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan. Ilman toisia ihmisiä, saati Jumalaan mina en ole mitään. Yhdessä toisten ihmisten kanssa selviän mistä tahansa ja kuin ihmeenkaupalla asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Jotkin asiat kivuttoman helposti, kuin itsestään. Toiset hieman enemmän kivuliaasti, joskus kuin väkipakolla paikoilleen survottuna.

Tässä hetkessä taas ymmärrän sen, että minulla on kaikki mitä elämässäni tarvitsen. Kyse on vain siitä, että ymmärrän itse sen. Olematta vailla mitään lisää. Vaatimuksen ja yksinkertaisen pyynnön välillä on todellakin suuri ero. Pyytäessäni elämältä jotakin, pyyntööni vastataan sikäli kun pyytämäni asia on minulle tarpeen, mutta vaatiessani elämää antamaan minulle jotakin, ei ole väliä saanko tuon asian, sillä perusongelmana on kuitenkin vaatimuksen taustalla vaikuttava jatkuva tyytymättömyys, joka ei saa tyydytystä koskaan, vaikka saisi mitä.

Tänään tässä hetkessä olen kiitollinen. Enkä vaadi elämältä yhtään mitään. Sen sijaan, nöyrästi pyydän saada mahdollisuuden elättää perheeni kuten vastuullisen vanhemman tulee elättää. Saampa tuon mahdollisuuden tahi en, minulla kuitenkin on perhe joka rakastaa ja välittää minusta, vaikka sitä en välillä edes ansaitsisi.

Olkaamme kiitollisia tästä uudesta armon aamusta. Se kuitenkin tuo tullessaan uuden mahdollisuuden. Olkoonkin että on maanantai. ;-)

Maailma on kaunis.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Tunteet. Nuo ihmeelliset tunteet.

 
Pieni valonpilkahdus riittää poistamaan synkkyyden.


Kuten tuossa aikaisemmassa postauksessani kerroin, taloudellinen tilanteeni on tällä hetkellä kokolailla vaikea. Siitä huolimatta tai juuri siksi löysin jälleen kerran oman rajallisuuteni ihmisenä.

Kuten aikaisemmin olen kertonut ja kuten esimerkiksi blogini nimi kertoo, koen saaneeni elämässäni toisen mahdollisuuden. Toisen mahdollisuuden oppia elämään ihmisenä, kasvamaan ihmiseksi, omaksi itsekseni. Välillä tälle matkalle liittyy kipuja, avian kuten lapsen kasvaessa isommaksi. Joskus kivistää jalkoja. Minulla tuo kivistys on kylläkin sisäistä, eikä siihen auta villasukat, mutta kuitenkin. Kasvukipuja kaikki tyynni.

No mitä tähän omaan rajallisuuteeni taas tulee tai sen kohtaamiseen, niin olen kerran aikaisemmin tuon kokemuksen saanut tai joutunut kohtaamaan. Silloin kun aloin etsiä raitista päivää elämässäni. Koin varsin karmaisevia pelkoja, enkä enää voinut niille mitään, vaikka kuinka yritin uskotella itselleni niiden olevan vain mielikuvitukseni luomuksia, eikä siis millään tavoin todellisia. Pelkäsin kuollakseni kaikesta huolimatta. Karmeinta tuossa hetkessä oli se, että pelkäsin itse kuolevani. Monasti minusta konkreettisesti myös siltä tuntui.

Tuossa hetkessä hain apua ihan kaikkialta. Saamatta sitä. Osaamatta sitä vastaanottaa. Koin totaalisen luhistumisen. Olin lyöty. Aivan voimaton pelkoihini nähden. Vajosin polvilleni. Ateistina rukoillen. Pyytäen apua. Kiroten kun sitä ei tullut, kuten mina halusin. Heti paikalla. Pallosalamana. Ukkosena. Ihan minä tahansa. Itseasiassa apua tuli. Vasta ajan myötä, mutta tuli kuitenkin. Ymmärsin vasta vuosia tuon tapahtuman jälkeen, että totaalinen antautumiseni pelkojeni edessä avasi minussa jotakin. Vastaanottamaan jotakin. Sain apua.

Yhä edelleen elän monella tavalla kuin ateisti, mutta uskoen johonkin. Kiroten elämää. Kiroten itseäni. Kiroten Jumalaa tai mikä ikinä onkaan tai on olematta. Vain kiroten.

Tänään sain tai jouduin kokemaan hyvin samankaltaisen luhistumisen. Huomasin epätoivon vimmalla yrittäväni hallita asioita, voimatta niille kuitenkaan yhtään mitään. Mitä kovemmin yritin taistella, sitä epätoivoisemmaksi tilanne meni. Luovutin. Annoin periksi. Ymmärtäen kuitenkin sen, että tässä kohtaa tuo antautuminen ei merkitsisi automaattisesti häviötä. Päinvastoin. Vaivuin polvilleni. Itkin. Pyysin apua.

Yhä edelleen kaikki asiat ovat pain p*rsettä. No ainakin melkein kaikki. Yksi asia liikahti hitusen positiivisempaan suuntaan, mutta se mikä positiivista kaikessa, jotakin taas kerran liikahti sisimmässäni, sillä vaikka kaikki asiat korpeavat yhtä edelleen, minulla on sisälläni olo, jota en ole kokenut sitten sen jälkeen kun huomasin vapautuneeni noista kauheista pelkotiloistani joita päihteet ja muu sekakäyttö minulle vuosien aikana aiheutti. Ymmärsin sisimmässäni sen, että vaikka kaikki kaatuisi, todellisuudessa juuri mikään ei muutu. Kulissit ympärilläni voivat sortua. Ihmiset sanoa minulle: "Mitäs minä sanoin.", mutta silti ne elämän tärkeimmät asiat ja ihmiset pysyvät yhä edelleen.

Sitäpaitsi, jos totta puhutaan, olen sen verran kovan koulun käynyt elämässäni, että vaikka sisäisesti, henkisessä mielessä joudunkin antautumaan, niin todellisuudessa siitä vasta alkaakin todellinen taistelu, jossa en tule perääntymään. Päinvastoin taistelen kaikin voimin asian puolesta johon uskon. Asian joka on pitänyt minut hengissä silloinkin kun en enää edes itse olisi halunnut elää. Tuo asia on Hyvä. Tuohon Hyvään minä uskon ja tulen aina uskomaan vaikka kuinka pahalta näyttäisi saati tuntuisi milloinkin. Ilman tuota uskoani minun olisi avian turha yrittää mitään, mutta tuon uskon avulla, tuon Hyvän suosiollisella avustuksella tulen voittamaan mitä tahansa elämä eteeni sitten tuokaan. Tulen aina olemaan voittaja. Aina seisomaan siinä rivissä, jossa jokainen rinnallani oleva uskoo tuohon samaan Hyvään. Yhdessä toisten kanssa mina selvisin päihdehelvetistä ja yhdessä toisten kanssa selviän tästäkin ahdinkosta.

Oma osuuteni on vain uskoa siihen, että asiat aina järjestyvät minulle parhaimmalla tavoin. Ei läheskään aina kuten mina toivoisin, mutta siitä huolimatta ja juuri siksi, aina minulle parhaimmalla tavalla kuitenkin.

Sain tänään puhelun, jossa yksi asia siis meni eteenpäin. Kovin pienen askeleen suhteessa suureen murheeseen, mutta eteenpäin juuri sen verran kuin tässä hetkessä tarvitsin, löytääkseni taas uskon, jonka avulla painan pääni illalla tyynyyn taas kiitollisena elämästä. Uskoen siihen, että myös huomenna asiat järjestyvät kyllä, kunhan muistan asennoitua tulevaan päivään oikealla tavoin.

Matka jatkuu, askelittain. :)

maanantai 14. lokakuuta 2013

Elämä opettaa nöyryyttä, nöyryyttämällä.

Olen pohdiskelija luonteeltani ja viime aikoina pohdiskellut elämääni siinä valossa, että mitä elämä minulle haluaa opettaa, kun erinäisiä vastoinkäymisiä tarjoilee.
Oikeastaan taidan tietää tuohon kysymykseeni vastauksen, sikäli jos haluan itse itselleni rehellinen olla. Elämä haluaa opettaa minulle perusasioita, kuten se, että jokaisen itse on vastattava omista valinnoistaan, eikä niitä voi aina piiloutua olosuhteiden tai muiden taakse. Itse olen valintani tehnyt, eikä kukaan muu.

Olen kasvanut perheessä, jossa eräänlaisia kulisseja pidettiin pystössä kynsin hampain. Isäni oli ihminen, jonka luonto ei antanut periksi olla oma rikkinäinen itsensä, vaan aina oli pyrittävä näyttämään ulospäin paremmalta kuin mitä sisimmässään oli. Kasvoin katsellen ihmisrauniota, joka yritti yrittämästä päästyään olla jotakin aivan muuta kuin mitä todellisuudessa olisi ollut.

Nyt miettien, ehkä ihmiset olisivat ymmärtäneet isääni paremmin, jos hän olisi osannut luopua ylpeydestään ja ollut kuka aidoimmillaan oli. Rakastava ja lämmin ihminen, jolle vain elämä oli varannut valitettavasti hieman enemmän kuin hän yksin kykeni kantamaan.

Se miksi tätä tässä hetkessä pohdin, johtuu pitkälti siitä, että huomaan tahtomattani taivaltavani isäni jalanjälkiä tässäkin asiassa. Haluan tässä sen nyt julki julistaa, olen ajanut itseni tilanteeseen, jossa voimavarani eivät yksinkertaisesti vain riitä siihen, mitä elämä minulle tarjoilee. Tai no, jos totta puhutaan, osaltani olen kyllä itse itseni tähän tilanteeseen valinnoillani ajanut.

Yrittänyttä ei laiteta, sanotaan. Jotenkin minusta vain tässä hetkessä valitettavasti tuntuu kovin siltä, että tätä yrittäjää laitetaan nyt ja kokolailla kovalla kädellä. Se miksi minusta tältä tuntuu, johtuu vain siitä valitettavasta tosiseikasta, että oveni takana kolkuttelee uhkaavasti jo toinen konkurssi, enkä tällä hetkellä oikeasti enää tiedä, millä keinoin kykenisin sen ehkäisemään. Yksin siihen en kykenekkään, sen olen jo valmis myöntämään, mutta siitä huolimatta ankaraakin ankarammin sitä yritän. On kuin yrittäisin lapioida hiekkaa, pienen pienellä muovilapiolla, padon jo sorruttua ja veden vyöryessä täydellä voimalla ylitseni. Silti en halua antaa periksi. En vain halua myöntää tappiotani jo toistamiseen.

Olen viime ajat pohtinut sitä, millä tavoin olisin voinut tämän estää. Jotekin tuntuu vain siltä, etten olisi voinut, vaikka mitä olisin valinnut. Sikäli jos olisin lakannut yrittämästä jo alkuunsa, ei minulla olisi tässä hetkessä velkaa jota tällä hetkellä on, mutta toisaalta meillä ei olisi myöskään tätä kotia, jonka kovan yrittämiseni osaltaan avustamana olemme juuri saaneet hankittua.

Ymmärrän kyllä kokolailla karvaasti sen, että yrittämiseen sisältyy riskinsä. Minusta vain tuntuu jotenkin katkeransuloiselta myöntää oppivani läksyäni jo kohta toistamiseen saman kaavan mukaan. Luulisi että yksi 10 vuoden velkahelvetti olisi jo ollut riittävä, mutta ei. Edelleen huomaan sortuvani samoihin perusvirheisiin. Luotan elämään liikaa. Tehden liian hätäisiä ratkaisuja, ihan liian hätäisesti.

Minulla piti olla varmat tienestit loppuvuoden ja sen jälkeen varmat tulot heti alkuvuodesta, mutta toisin näytti käyvän. Aivan samalla tavoin, kuin 13 vuotta sitten, kun minusta johtumattomista syistä Kesko irtisanoi toimitussopimuksemme ja siitä johtuen firman ainoa vaihtoehto oli ajaa itsensä alas.

Voi pojat kunpa olisin jotakin tästä kaikesta oppiva. Tässä hetkessä tuo oppi tuntuu kovin raskaalta kantaa, mutta jos jotakin elämänmyrskyissä olen reppuuni mukaan napannut, on se se, ettei tarvitse elämän vastoinkäymisiä lähteä pakenemaan sen enempää päihteisiin kuin muuhunkaan. Otan raakana sen opin, mitä minulle tänään annetaan.

Pahalta tässä hetkessä tuntuu se, että kuluneen 6 vuoden aikana tekemäni vapaaehtoistyö kun olisi ollut palkkatyötä, en tässä joutuisi tätä itkuvirttäni veisaamaan, mutta tuota työtäni kun ei sinällään tarvitse rahassa edes yrittää mitata. Ymmärrän tehneeni sitä puhtaasti sydämestäni, enkä siitä sen vuoksi olisi rahaa edes vastaanottanut.

Ainoa instanssi jota tässä hetkessä hieman kiroan, on kunta- ja kunnallispolitiikka, jossa raha merkitsee enemmän kuin ihmiset. Sikäli jos ihmiset merkitsisivät enemmän, olisi minullakin tuolla sektorilla tarjota muuta kuin vapaaehtoisuuteen perustuvaa työtä.


No kuten otsikossa totesin: Elämä opettaa nöyryyttä, nöyryyttämällä. Bring it on! I can take it! I think..

lauantai 5. lokakuuta 2013

28 päivän haaste. Läpi vaikka harmaan kiven.

Olen tässä epätoivoisesti yrittänyt pysytellä erossa älypuhelimestani. Heikolla menestyksellä kylläkin. Kaiken tämän taustalla jyllää ymmärrys siitä, että tuosta kirotun kapineesta on viime aikoina muodostunut minulle keino paeta itseäni sekä ympäröivää todellisuutta.

Nyt voin kylläkin todeta löytäneeni todellisen syyn haluuni taas kerran paeta.

Kuten aikaisemmin kerroin, minulla on mennyt kulunut reilu 7 vuotta rakentaessani elämääni totaalisen tuhon partaalta kohti eheyttä. Tuon projektin aikana olen ohjautunut erilaisiin yhdistyksiin sekä eri tahojen vapaaehtoistöihin, hukaten samalla todellisen itseni armottomaan suorittamiseen, hyvän tekemisessä, mutta kuitenkin.

Tänään ymmärrän tuon armottoman halun hyvän tekemiseen kumpuavan siitä tietoisuudesta, etten enää olisi edes elossa, ellen olisi eri ihmisten suosiollisella avustuksella saanut aloittaa matkaa jonka varrella olen oppinut pyytämään ja vastaanottamaan apua sekä samalla tutustumaan omaan itseeni sekä menneisyyteeni, joka on osaltaan muovannut minut siksi joka tänään olen.

Eläessäni vuosikymmeniä äärettömien paniikinsekaisten pelkojen vankina, aloin eristäytyä muista ihmisistä sekä Jumalasta. Alkaen samalla pelätä vielä jos mahdollista, yhä enemmän kaikkea ja kaikkia.

Pari vuotta takaperin, kun pääsin tutkimusmatkallani siihen etappiin, jolloin sain jättää jäähyväiset noille armottomille peloille, tulin siirtyneeksi tielle, joka toisaalta on tuonut elämääni äärettömän paljon, mutta joka on myös viimeaikoina alkanut verottaa voimavarojani huomattavan paljon. Kulunut puolivuotta on ollut raittiin elämäni raskainta aikaa. Hyvin pitkälti siitä syystä, että elämässäni on ollut avian liian paljon meneillään. 7-henkinen perhe, vapaaehtoistyö, yhdistystoiminta, yrittäjyys kahdessa eri yrityksessä, mentor- opiskelu, ystävät, harrastukset, jne. jne. jne.

Viime viikolla tulin pisteeseen, jossa kysyin itseltäni "Onko tama kaikki sen arvoista?" Kun vastaus oli ettei ollut, päätin pysähtyä, viheltää pelin omalta osaltani poikki ja alkaa uudelleenorganisoida elämäni kokonaan uusiksi.

Perhe on minulle se tärkein. Raittiuden ohella. Ilman raittiutta minulla ei ole mitään, sen ymmärrän.

No nyt olen saanut karsittua elämästäni pois kaiken ylimääräisen ja tällä hetkellä saan jo nauttia sen hedelmistä. Saan rauhassa keskittyä itseeni, omaan hyvinvointiini ja sen myötä osaan pysähtyä olemaan läsnä myös puolisolleni sekä lapsilleni. Huomaan samassa myös sen, että tarve paeta on poistunut. Istun kännykässä enää aamulla muiden nukkuessa, sekä illalla ennen kuin itse alan nukkumaan. Se tuntuu hyvälle. Silti yritän saada tämän itse itselleni asettamani haasteen vietyä konkreettisesti läpi tässä ihan lähiaikoina. Älypuhelin vain kun tahtoo olla nykyhetkessäni melkoisen käypä peli monessa asiassa. Seli seli.. :)

Paras mitä viime viikon aikana elämässäni tapahtuneen pysähdyksen seurauksena olen saanut, on kuitenkin se, että osaan pohtia taas omaa itseäni avian eri näkökulmasta.

Olen kohta nelikymppinen mies, joka ei oikein koskaan ole onnistunut löytämään paikkaansa yhteiskunnasta, vaikka mitä olenkin ehtinyt yrittämään. Puhun tässä lähinnä työelämästä. En ole yhteensä ollut töissä elämäni aikana kuin vajaan 10 vuotta ja tuostakin ajasta yli puolet yrittänyt yrittäjänä, vieläkään onnistumatta siinä kunnolla. No yrittänyttä ei laiteta.

Viime kuukaudet ovat olleet todella raskaat, koska olemme juuri reilu kuukausi sitten muuttaneet omaan kotiimme ja samaan hetkeen minun yritykseni kautta tulleet työt ovat pudonneet minimaalisiksi. Välillä olen huomannut kiroavani itseäni ja sitä, etten edelleenkään osaa elää tätä elämää, saati huolehtia aikuisen ihmisen tavoin esimerkiksi taloudesta. Laiton alkukesästä moottoripyörän, toteuttaakseni yli 20 vuotta haaveilemani unelman. No sain ajaa sydämeni kyllyydestä, mutta samalla nyt voin todeta avanneeni oven, jonka pidin suljettuna yli toistakymmentä vuotta. Annoin itselleni luvan paeta omia tunteitani, ostamalla erinäisiä tavaroita. Jos jotakin aikaisemmasta konkurssistani ja sitä seuranneesta yli 10 vuoden velkahelvetistä opin, niin oli se, ettei mikään tavara tuo onnea, kuin aivan ohikiitäväksi hetkeksi, jos siksikään. No nyt olen sitten kironnut itseäni taas riittävästi, tehdäkseni elämässäni tarvittavia muutoksia, jotta saan vakautettua taloutemme siten, että voin viimein todeta kantavani omalta osaltani vastuun perheen elatuksesta. Toisaalta tuo vaatii vielä muutaman pienen pienen asian liikahtamisen oikealle paikalleen, mutta pitkään aikaan en ole ollut näin luottavainen elämään. Asioilla on taipumus järjestyä, on rakas mottoni.

Vaikka vielä hetkittäin vaivun itsesääliin, katsoessani töihin kiiruhtavia "normaali" ihmisiä, osaan silti jo nähdä itseni piakkoin tekevän samaa. Ette uskokaan kuinka mahdottomalta tuo, sinällään vähäpätöinen asia on elämässäni kovin kovin pitkään vaikuttanut. Ei vaikuta enää.

Työ ihmisen tiellä pitää, sanoi jo isävainaani. Totta toinen puoli, mutta silti haluaisin todeta samaan hengenvetoon myös sen, että ilman sitä tietoisuutta itsestäni, mitä elämän vastoinkäymiset ovat minulle antaneet, en työntekemisen takia, tuolla tiellä kovinkaan kauaa viihtyisi. Sen verta omituinen ihminen satun nimittäin olemaan.

perjantai 27. syyskuuta 2013

28 päivän haaste. Hukassa itseltään.

Niinhän siinä sitten kävi, että repsahdin käyttämään kännykkää. Jos selityksiä itselleni alkaisin laatia, niin yksi konkreettisimmista olisi Se, että olen ollut työ- ja opiskelumatkalla viimeiset pari päivää ja pöytäkoneen mukana raahaaminen kävisi kovin työlääksi. :)

Selittelyt sikseen. Minun on valitettavasti myönnettävä se tosiasia, että olen riippuvainen tästä pirun kapistuksesta. Tästä kun löytyy kaikki tarpeellinen, ehkäpä liikaakin. Ilman puhelimeni navigaattoria olisin pihalla kuin lumiukko. Varmemmaksi vakuudeksi kerrottakoon esimerkki, joka kuvastaa sitä, kuinka pihalla ihminen voikaan olla.

Minä olin sopinut yöpyväni erään opiskelijakaverini nurkissa tässä pari yötä. Sujuvasti ajelin kohti kyseistä kaupunkia, navigaattorin parkuessa ohjeita surullisen monotonisesti. No ongelma muodostui vasta päästyäni itse kaupunkiin, kun en kuolemaksenikaan muistanut ystäväni osoitetta. Luontevasti yritin soittaen tavoittaa ystävääni, mutta koska en saanut häntä puhelimen päähän, aloin muistella kaupunkia ja ystäväni kodin sijaintia siellä. Alku vaikutti lupaavalta, kun muistin, että koti sijaitsee lähellä Linja-autoasemaa. Suunnistin siis taas monotonisen äänen ohjaamana asemalle. Seuraava ongelma olikin se, etten yhtään muistanut mihin suuntaan asemalta tuli kulkea. No sen kun muistin, ettei tuosta asemalta ollut kovinkaan pitkä matka ystäväni kotiin, ajattelin lähteä autoilemaan lähimaastoon, katsellen josko sopivan kuuloinen osoite sattuisi kohdalleen. Kuin ihmeen kaupalla löysinkin ystäväni luo, suhteellisen kivuttomasti. Varsinkin jos jättäisi mainitsematta, että ajoin n. 5 kertaa tien, joka päättyi umpikujaan. Toisaalta voisi myös jättää mainitsematta sen, että viisauden puuskassaan seuraili poliisi autoa, ajatellen ettei nyt ainakaan virkavalta johda harhaan, pian vain huomatakseen kauhukseen ajelevansa kiltisti poliisi-auton perässä pyörätietä. No ilmeisesti poliisit huomasivat minun olevan a) ulkopaikkakuntalaisen ja b) hukassa kuin suunnistaja ilman kompassia, eivätkä siten reagoineet toimintaani millään tavoin.

Mutta kuten todettua, loppu hyvin kaikki hyvin.
Tämän pienen, "viihdyttävän" tarinan kautta aasinsilta itse asiaan, eli hukassa olemiseen. Olen ollut totaalisen hukassa itseni kanssa viimeiset viikot. Paljon itseäni sekä elämääni prosessoineena, tila ei ole mitenkään erityisen mairitteleva allekirjoittaneelle, mutta toisaalta tässä hetkessä huomaan sen olevan sitäkin tarpeellisempi. Minun ei todellakaan tarvitse aina tietää kaikkea. Kyetä kaikkeen. Saati osata kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Ajatusmalli, johon olen erinäisten elämäntapahtumien kautta valitettavasti kasvanut.

Luojan kiitos elämä kuljettaa minua tässä hetkessä paikkoihin ja tilanteisiin, joita tänään tarvitsen. Juuri tästä syystä olen opiskelemassa koulutuksessa, jonka ensimmäinen pari vuotta keskitytään täysin ja pelkästään itseensä tutustumiseen. Nyt ollessani tänään koulussa, huomasin antavani itselleni ensi kertaa elämässäni luvan tähän tunteeseen, hukassa olemiseen. Samalla ymmärsin konkreettisesti myös sen, että tämä tunne on minulla tällä hetkellä osaltaan siitä syystä, että ymmärtäisin tarvitsevani toisia ihmisiä. Juurikin toiset ihmiset ovat minulle tie vapauteen, koko elämäni ajan minut vanginneesta riittämättömyyden ja arvottomuuden tunteesta. Ymmärrän samalla sen, että minun tulee pysähtyä pohtimaan itseäni, oman itseni äärelle. Samalla peilaten itseäni, omaa minuuttani ihmisistä, joiden seurassa minun on turvallinen ja hyvä olla, sillä heiltä saan osaltaan vahvistusta siihen, jo sisälläni valmiina olevaan tunteeseen siitä, että olen riittävä, arvokas.

Tuota arvottomuuden tunnetta olen siis viime ajat paennut kännykällä surffailuun ja vaikka nyt tässä retkahtaneena, tätä kirottua kapistusta näpyttelenkin, niin samalla minulla on äärettömän hyvä ja luottavainen mieli siitä, että tiedostan olevani riippuvainen tästä laitteesta, enää haluamatta tämän avulla kadota itseltäni ja sen tietoisuuden saavutettuani, voin tehdä asialle jotain.

Siis retkahduksesta huolimatta, haaste jatkukoon. :)

maanantai 23. syyskuuta 2013

28 päivän haaste. Oman elämänsä sankaruutta.



Ensimmäistä kertaa viikkoihin, toivoni elämää kohtaan nousee yhdessä aamuauringon kanssa. Aurinkoista huomenta, rakkaat kanssamatkaajat!

Älyvapaa elämä näyttää kohdallani kantavan hedelmää. Takana vasta toinen päivä ilman älypuhelinta, ja jo nyt huomaan voivani henkisesti huomattavasti paremmin.

Kuten aikaisemmin olen raapustellut, olen tutkimusmatkalla itseeni, onnistunut paikantamaan syy-yhteyden addiktioherkkyyteeni, tunne-elämäni myllerryksistä. Noita myllerryksiä olen sitten juossut pakoon million mihinkin. Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä, jatkuvaan kännykän näpelöintiin. Mikäs siinä ihmeellistä, kun miettii sitä, että kännykällä surffaillessa ei tarvitse miettiä yhtikäs mitään muuta. Siis sama kuvio kuin kaikissa muissakin addiktioissani. Pään nollaamista mitä erilaisimmin variaatioin.

Tälle aamua huomasin heränneeni ensimmäistä kertaa moneen viikkoon toiveikkaana tämän päivän suhteen. Syy siihen lienee pitkälti siinä, että esimerkiksi eilisen päivän aikana, kiitos kännykästä erossa olemisen, huomasin miettiväni tunteita, joita nousi sitten kokoajan. Pääasiassa tunteet, joita nousi, liittyivät hyvin pitkälti siihen perusongelmaani, eli arvottomuuden tunteeseeni. Viime aikoina se on ollut vallalla oleva tunne, jota tänään ymmärrän vimmattuna paenneeni, näpelöiden kännykkää ja tuota kautta yrittäneeni metsästää hetken vaiennusta mylläävään tunne-elämääni. No sen edestään löytää, minkä taakseen yrittää jättää. Käsittelemättä.

Onneksi uskon tänään elämään. Ilman tuota uskoa olisin jo tuhoutunut tässä raittiinakin eläessäni. Sen verran ahdistavia tunteita olen joutunut kohtaamaan raakana, eikä sen vuoksi ole yhtään ihme, että välillä ajautuu pakenemaan omia ajatuksiaan.

Hassuinta kaikessa tässä hetkessä on kuitenkin se, että entiseen elämääni peilaten, olen onnistunut rakentamaan sellaisen elämän itselleni ja perheelleni, että monelta eri ihmiseltä olen saanut palautetta siitä, kuinka olen oman elämäni eräänlainen sankari. Voi kumpa tietäisivät mitä tämä sankari sisällänsä läpi tässäkin hetkessä kokee. Voisi olla, että eivät enää niin sankarillisena elämääni pitäisikään. No aika aikaa kutakin.

Ymmärrän elämässäni tällä hetkellä varsin kirkkaasti sen, että minun elämäni tarkoitus on läpikäydä kaikki nämä vaikeudet ja niistä nousevat tunnetilat, jakaen sitten löydöksiäni mahdollisimman avoimesti eteenpäin. Älkää käsittäkö väärin, en millään muotoa koe itseäni mitenkään erikoiseksi, ainakaan positiivisessa valossa tarkasteltuna. Päinvastoin. Koen ehkä ennemminkin hetkittäin itseni erikoiseksi, sanan negatiivisessa mielessä, mutta kaikesta huolimatta, käsi sydämellä rehellisesti, voin sanoa nauttivani elämästä täysin siemauksin tänään, kaikkine hankaluuksineen. Sillä sen verta antoisaa tämä kaikkinensa on.

Lopuksi vielä kerron sen, että vaikkakin lähdin tälle älyvapaalleni, ihan puhtaasti itsekkäin motiivein varustautuneena, niin siitä huolimatta tuntui äärettömän hyvälle kuulla eilen se, että perheeni kokee minun olleen enemmän läsnä ja tehneen enemmän asioita kotona, kuin mitä kännykkäriippuvuuteni riivaamana olen kyennyt tekemään. Se tuntuu hyvälle se.

Ymmärrän että elämässä ihmiselle annetaan mahdollisuuksia itsensä löytämiseen ja tämä mahdollisuus, jonka mina koen saaneeni, on juuri minulle rakkaudella räätälöity. Se että tämä mahdollisuus välillä sattuu ihan s*atanasti, on vain merkki siitä, että omaan itsekkään, omavoimaisen luonteen, josta eroonkasvaminen on prosessi, jossa muutos sattuu, jotta tuosta muutoksesta tulisi pysyvämpi.

Kuten tuolla alussa totesin. Tänään heräsin toiveikkaana. Nyt, muutama tunti heräämiseni jälkeen, toiveikkuuden rinnalle on noussut kiitollisuus elämästä. Elämästä, joka on täynnä mahdollisuuksia. Kunhan vain tartun niihin. Se riittää oman osuuteni tekemiseksi asioissa.

Aurinkoista päivää itsekullekkin!

lauantai 21. syyskuuta 2013

28 päivän haaste: Älyvapaa päivä nro. 1

 

Välillä olen itseni kanssa hukassa, kuin kala kuivalla maalla.


Mitä syvempi tuntemus suhteessa itseensä, sitä suurempi itsekunnioitus. Mitä suurempi itsekunnioitus, sitä pienempi on tarve arvotella muita.

Olen tehnyt matkaa minuuteeni viimeiset kuusi vuotta varsin intensiivisesti. Senpä vuoksi tämäkin älypuhelinriippuvuus ei ole tullut minulle itselleni mitenkään yllättäen.

Tiedän itseäni jo sen verran, että ymmärrän olevani addiktoituva ihminen ja sen vuoksi, vaikka kuinka itseäni prosessoin, varsin helppoa minun on hukkua johonkin sellaiseen asiaan, jota tehdessä ei tarvitse miettiä mitään.

Viime aikoina asiassa ehkä eniten minua on vaivannut sellainen, kun olen kuitenkin melkoisen paljon elämässäni nähnyt, niin tuosta kokemuksestani kirjoittaessa, ihmiset saattavat erehtyä muodostamaan minusta ihan vääränlaisen kuvan ihmisenä, puhtaasti sen pohjalta mitä kirjoittelen milloinkin. Ei se välttämättä aina pahasta ole, mutta silloin kun ihminen alkaa epäillä ettei uskaltaudu tulemaan juttelemaan kanssani, johtuen siitä mitä kirjoitan, niin siinä kohden totean sen, ettei minun kirjoittamiseni ole suorassa suhteessa siihen, mitä kaikkea muuta tässä hetkessä ihmisenä olen.

Tällä tarkoitan vain sitä, että minulle on kohtuullisen helppoa kirjoittaa siitä, mitä pohdin ja mina pohdin yllättävän paljon. No viime aikoina noista pohdinnoista on syntynyt erinäisiä "aforismejä", joita sitten eri paikoissa kirjoittelen, lähinnä sillä motiivilla että josko joku toinen ihminen saisi noista ajatuksistani jotakin positiivista päiväänsä. Ongelmallisen tästä tavastani tekee se, että noita ajatuksia putkahtelee pitkin päivää, aina vähän väliä ja siitä johtuen sitten aina vähän väliä olen puhelin kourassa niitä erilaisiin saitteihin postailemassa. Niin kauan kuin tuo kirjoittelu on hyväksi, siinä ei ole mitään pahaa, mutta silloin, kun se alkaa vaikuttaa negatiivisesti itseeni, omaan elämääni, saati ihmissuhteisiini, on aika vetäistä jarrua. Ei ne sentänsä niin tärkeitä nuo minun ajatuspieruni ole, että niiden vuoksi kannattaisi elämäänsä kadottaa. Täällä Internetin ihmeellisessä maailmassa itsensä hukkaaminen kun käy kovin vaivatta. Varsinkin jos tätä harrastaa 24/7.

No tähän päivään. Olen saanut kokea todella monta kiitollisuutta tuovaa tilannetta tänään. Kaikki siitä, että olen tietoisesti pysytellyt erossa kaikesta älyllisestä elektroniikasta. Nyt päätin tänne muutaman ajatukseni päivästä heittää ja sitten palata perheeni pariin, jonka kanssa tama päivä on mennyt kuin siivillä. Läsnäolo itselle ja sitä kautta toisille ihmisille on kuitenkin se elämäni tärkein asia. Asia jonka olen taas kerran, jo useamman viikon ajaksi päässyt unohtamaan ja olotilani on ollut sen mukainen.

Olen addikti ja sen vuoksi totaalinen kieltäytyminen riippuvuutta aiheuttavasta aineesta tai toiminnosta on kohdallani ainoa tie vapauteen tuosta orjuudesta. Tämän päivän perusteella en pidä ollenkaan ihmeellisenä sitä, että neljän viikon päästä heitän Lumiallani vesilintua, niin paljon kaikenlaista negatiivista se on minun elämääni viime kuukausina tuonut. No päivä kerrallaan eteenpäin tässäkin asiassa, sillä hiljaa hyvä tulee.

Lopuksi todettakoon vielä se, että ainakin minun kohdallani kaikki riippuvuudet, niin aineelliset kuin toiminnallisetkin ovat yhtäkaikki, omasta tunne-elämästäni johtuvia. Mitä epävakaampi tunne-elämäni on, sitä enemmän minulla on tarve paeta itseäni. Senpä vuoksi olen opetellut puhumaan ja kirjoittamaan ajatuksiani, jotta sen kautta saisin pidettyä tunne-elämäni mahdollisimman vakaana ja tällä tavoin välttyisin siltä, että lähtisin itseäni pakenemaan. Tuota pakomatkaa on kerennyt kertyä jo ihan omiksi tarpeiksi. Pakoreittien vaihdellessa päihteistä, lääkkeisiin, pelaamisesta, opiskeluun, vapaaehtoistyötä, työntekoon, kirjoittamisesta, lukemiseen, herkuttelusta, seksiin, videoiden katselusta, internet surffailuun jne. jne. jne.

Tänään en jaksa paeta. Senpä vuoksi totean olevani voimaton elämääni nähden, yksin, tänään.

28 päivän haaste

Kuten aikaisemmista kirjoituksistani on ollut luettavissa, omaan taipumuksen addiktoitua erilaisiin asioihin, joista edes jonkinlaista hyvänolon tunnetta on saatavissa. Tähän liittyen, olen huomannut viime aikoina koukuttuneeni älypuhelimen "hiplaamiseen", kuten rakas puolisoni asian esittää.
Paljon itseäni viime aikoina prosessoineena, tiedostan kyllä tämän asian, mutta kuten ah, niin monessa muussakin asiassa, niin tässäkin, se että joku toinen huomaa sinun käytöksessäsi jotakin häiritsevää, se ei vielä tarkoita sitä että automaattisesti käytöstäsi olisit muuttamassa. Mutta nyt ajattelin muuttaa, haastaen itseni ja samalla ehkä jonkun teistä eräänlaiseen kokeiluun.

Olen ollut lukevinani jostakin, että ihmisellä kestää 28 päivää opetella uusia toimintamalleja. Nyt ajattelin asettaa itseni eräänlaiseen ihmiskokeeseen, jossa tutkin sitä, onko tällä mitään totuudellista pohjaa, ainakaan tällaiseen pinttyneeseen addiktiopersoonaan.
Toisin sanoen, ajattelin kokeilla sellaista, että mitä tuntuu viettää neljä viikkoa ilman älypuhelinta, tuota kirottua kapinetta josta on tullut kuin kätesi jatke. Toisaalta testaten sitä, millaisia tuntemuksia tuon kapistuksen puuttuminen elämästäsi aiheuttaa ja mitä positiivisia seurauksia tuolla elämässäsi saattaisi kenties olla.

Tähän kokeeseen valmistautuminen vaati suuria ponnisteluja. Piti löytää sellainen puhelin, jossa ei olisi nettiyhteyttä, eikä mahdollisuutta sellaista asentaa. Oma haasteensa asiassa on siinä, että olen viimeisen 39 vuotta ollut innostunut mitä erilaisimmista elektroniikan vimpaimista, joten tuollaisen puhelimen rakentaminen, jossa siis olisi tuo kirottu nettiyhteys, ei olisi kovinkaan vaikeaa, joten suurin haaste taitaa olla siinä että pysyy erossa moisista laitteista.

Se miksi tällaiseen ryhdyn, johtunee hyvin pitkälti siitä, että olen oppinut rehellisyyttä suhteessa itseeni ja siitä syystä myönnän olevani älypuhelinriippuvainen.

Karu tosiasia iskostui vasten kasvojani muutama ilta sitten, kun lasten kanssa lähdettiin ulos leikkimään. Huomasin tuollakin näpytteleväni puhelinta, ollen vähemmän läsnä lapsilleni ja se jos mikä teki minut surulliseksi. Halu luopua tästä riippuvuudesta on siis tällä hetkellä kova.
Päätin kirjoittaa asiasta tänne, sillä tiedän omaavani kyvyn tehdä päätöksiä ja sitten kohta pyörtää niitä. Riippuvuudet ovat minulle se kohta, jossa rehellisyys suhteessa itseeni, rakoilee edelleen.
Itse kokeen etenemisen seurannan täällä, ajattelin toteuttaa siten, että joka päivä käyn kirjoittamassa siitä, miltä elämä ilman älytöntä puhelinta tuntuu ja millaisia käytännön ongelmia asia tuo tullessaan. Istahdan siis kerran päivässä pöytäkoneeni ääreen purkamaan tuntojani tänne, sillä huomattavan paljon hankalampaa tuon pöytäkoneen näpyttäminen esimerkiksi lasten kanssa pihalla leikkiessä on, kuin mitä tuollaisen nykyaikaisen älyttömän puhelimen.

Sikäli kun haasteeni onnistuu, uskon sen tuovan tullessaan pelkästään positiivisia seurauksia tullessaan, sillä ainoa asia jossa puhelintani oikeasti olen hyötyäkäyttänyt, on ollut navigointi paikasta A paikkaan B ja jos nyt eksynkin paikasta A paikkaan Ö, sillä tuskin on kovinkaan järisyttävää vaikutusta tämän hetken elämässäni, niin hukassa itseni kanssa tuon älyttömän kapistuksen kanssa myönnän olleeni.

Tästä se siis alkaa, matka älyvapaaseen elämääni. Tervetuloa mukaan

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Yrittäminen vs onnistuminen

Jos oikein kovasti yrittää, tekeekö se minusta yrittäjän? Määritteleekö sen yrittämisen laatu, aikaansaatu tulos, vai puhtaasti raha? Olen kiitollinen mahdollisuudesta edes yrittää tehdä hyvää, vaikka lopputulos olisikin huono.

Tuo ylläoleva teksini, on pohdintaa nykytilanteestani. Olen siis toistamiseen yrittämässä yrittäjänä. Aikaisempi yritykseni kaatui omaan mahdottomuuteensa. Hyvin pitkälti sen vuoksi etten omannut minkäänlaista kokemusta saati koulutusta yrittäjyyteen liittyen ja toistaalta vielä tuolloin minua eteenpäin vievänä voimana jylläsi puhdas itsekkyys, itsekeskeisyys sekä omanedun tavoittelu.

Opin ensimmäisestä yrittäjyydestäni todella paljon. Lähinnä siitä johtuen, että tuon yrityksen kohtalona oli konkurssi, josta seurauksena minulle jäi käteen avio-ero sekä n.130 000€ ulosottovelat.

Tänään, hassua kyllä, olen kiitollinen tuosta kokemuksesta. Osaltaan kiitos konkurssin, ajauduin elämänpolullani harhaan siinä määrin, että tuolla sivupolulla oli mennä muutakin kuin pelkkä vääränlainen ylpeys. Nimittäin henki. Pakenin elämää vajaan 10 vuotta. Päihteisiin, lääkkeisiin, pelaamiseen ja ihan kaikkeen millä vain hetkeksi sai unohdetuksi todellisuuden joka oli liian suuri palanen purtavaksi. Kohdattua pohjani, aloitin uudelleenrakennus projektin, joka jatkuu edelleen. Tuon projektin seurauksena olen saanut elämääni kokonaan uuden suunnan. Oikeastaan ainoa asia, mikä minulta tällä hetkellä puuttuu, on säännölliset tulot. Siis sama asia, joka tavalla tai toisella on seurannut minua läpi elämän.

Hassua sinällään on se, että lopetettuani opiskelut peruskoulun jälkeen ammattikoulussa, elin ajatuksella, etteihän ihmisen tarvitse opiskella, saati töitä tehdä, tullakseen toimeen. Valitettavasti joudun tässä hetkessä pyörtämään sanomiseni. Sillä juurikin työtä ihmisen tulee tehdä, saadakseen maksettua elämisensä. Ei taivaasta tipahtele suuria voittoja uhkapeleistä, eikä läheiseni ole syntyneet sitä varten, että heillä olisi velvollisuus minua elättää. Tämä oli valehtelematta ajatusmalli, jonka turvin lähdin aikoinaan elämääni rakentaa. Ajatusmalli, joka sittemmin vei minut totaalisen tuhon partaalle.

Tänään ymmärrän, että jokaisen on oma osuutensa asioissa tehtävä, tullakseen toimeen ja pärjätäkseen elämän karikoissa. Se mikä minua tässä hetkessä ihmetyttää, on se, etten näytä millään keinolla pääseväni kiinni säännölliseen tulonlähteeseen, vaikka mitä yrittäisin.

Opiskelin 6 vuotta, lukien itseni tietotekniikkainsinööriksi. Saamatta silti töitä. Kävin kokemusasiantuntijakoulutuksen, alkaakseni kiertää erilaisissa kouluissa ja oppilaitoksissa kertomassa karua tarinaani siitä, mitä erilaisiin riippuvuuksiin pakeneminen tuo tullessaan. Olisin vallan tehokas tuossa hommassa, sikäli kun voisin tehdä tuota vapaaehtoisena. Mutta kun perustin toiminimen, jotta voisin sen turvin kiertää ja samalla tienata elantoa perheelle, on keikkojen määrä tippunut yli puoleen, koska oppilaitokset mieluummin käyttävät vapaaehtoisia luennoitsioita, kuin maksaisivat siitä mitään. Tällä hetkellä minulla on ollut oma toimitila, jossa voisin tarjota avokuntoutuspalveluita eri riippuvuuksista kärsiville, mutta kunnat ja kaupungit karsivat juuri näistä palveluista koko ajan kovalla kädellä, ymmärtämättä säästövimmassaan ajavan palveluiden alasajolla vain eri riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä yhä ahtaamalle, joka taas automaattisesti merkitsee kulujen kasvua niin kunnissa kuin kaupungeissakin.

Lisäksi kuuntelin sisintäni, hakeutuen taas koulunpenkille. Aloittaen mentor-opinnot alkuvuodesta. Lähinnä sillä ajatuksella, että löytäessäni itseäni enemmän, minulla on enemmän mistä antaa. No paljon olen saanut, sitä ei käy kieltäminen, mutta paskamaista tuossa kaikessa on se, että kyseinen koulu kustantaa kaikkineen uuden auton hinnan rahaa, jota minulla tässä hetkessä ei tunnu töiden kautta siunaantuvan ei sitten millään.

Parasta kaikessa on se, että omanarvontunnottomuudessani, olen eksynyt erinäisiin yhdistyksiin mukaan, jossa sinällään ei olisi mitään pahaa, mutta tosiasia on vain se, että sinällään aikaa vievistä tekemisistä noissa yhteyksissä ei palkkioksi saa kuin kiitosta, joka allekirjoittaneelle ei edelleenkään merkitse yhtään mitään, kun en sitä oikealla tavalla osaa vastaanottaa.

Tähän yhdistystoimintaan liittyen eräässä yhteydessä, ajattelin pienessä päässäni taas kerran suuria. Alkaen räätälöidä kokonaisuutta, jossa yhdistäisin kaiken osaamiseni, vapaaehtoisuuden, yhdistystoiminnan, kokemusasiantuntijuuden, syrjäytymisuhan alla elävien nuorten auttamisen, seniori väestön tietotekniikkataitojen kehittämisen sekä yrittäjyyden. Haaveillen samalla saavani palkkioksi itselleni sen eniten kaipaamani palasen loksahtamaan kohdilleen elämässäni, eli säännölliset tulot. No asiat etenee ihan positiivisessa sävyssä, hankkeen toteutumisen käyvän kokoajan realistisemmaksi. Ikävää vain tällä hetkellä kaikessa positiivisuudessa on se, että olen omalta osaltani satsannut jo kohta vuoden vapaaehtoisesti omaa aikaani tuon hankkeen toteuttamiseen ja tällä hetkellä horisontissa siintää ensi vuoden toukokuu, jolloin kaiken osuessa kohdilleen, hankkeeseen saadaan rahoitus, jonka myötä myös tuo viimeinen puuttuva palanen olisi elämässäni paikoillaan. Sitä kohden tänäänkin matkustan, yrittäen uskotella itselleni kokoajan sitä, että asioilla on taipumus järjestyä. Vaikka kuinka epätoivoiselta välillä vaikuttaisikin.

Olenhan kuitenkin saanut elämässä toisen mahdollisuuden. Mahdollisuuden, jonka turvin olen saanut kasvaa ihmisenä itsekeskeisyyden perikuvasta, toiset ihmiset huomioonottavaksi, empaattiseksi ihmiseksi, jolla toisen ihmisen hyvinvointi merkitsee melkein enemmän kuin omani.

Tämän kirjoituksen tarkoitusperä on yksinkertaisuudessaan se, että saisin taas kerran palautettua itseni takaisin oikealle tielle. Tielle jonka tiedän joka päivä vievän kohti parempaa. Välttämättä se ei tarkoita aineellista hyvää, mutta jos jotakin, niin sen olen elämässä oppinut varsin karulla tapaa, että tuo aineellinen hyvä on itseasiassa pelkästään pahasta, ainakin minulle.

Lopuksi kerrottakoon vielä se, että mikäli minulla ei olisi perhettä elätettävänä, joiden eteen olen valmis tekemään mitä tahansa, olisin varmasti jo monta kertaa antautunut väärällä tapaa, periksi antaen. Mutta katsoessani vaimoani sekä 5 lastani, ymmärrän elämässä olevan jotakin paljon suurempaa, kuin raha ja toimeentulo. Nimittäin rakkaus. Sen arvoa ei vain aina tahdo ymmärtää, kun kovin suorituskeskeisessä maailmassa täällä taivaltaa.

Rakkaus on minulle Voima, joka panee liikkeelle silloinkin, kun tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta vetää peitto korviin.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Riittämättömyyden tunne ajaa suorittamaan elämää.

 
                                         Elo tää juoksuhaudoissa on..

Pohtii yksinäisyydessä sitä, että mikäli en kelpaa ihmisille tällaisena, joksi viime vuosieni tutkimusmatkalla itseeni olen saanut kasvaa, millaisena sitten kelpaisin? Jos taas kelpaan muille ihmisille, miksi en riittäisi itselleni. Välillä tarvitaan raastavaa sisäistä tuskaa, jotta havahtuisin todellisuuteen, jossa tässä hetkessä kaikki on hyvin.

Elämän suorittaminen, mitä se kohdallani on?

Olen kasvanut perheessä, jossa tunneilmapiiri oli kovin epävakaa. Tänään ymmärrän sen olleen sitä, ettei vanhempani olleet saaneet kykyä käsitellä vaikeita asioita tavalla, jolla olisi varmistettunse että herkkä lapsi kuten olin, ei olisi joutunut kohtaamaan asioita ja tapahtumia, jotka nyt miettien lapsen ei tarvitsisi joutua kohtaamaan. Kasvoin ajatukseen, että aivan sama mitä teen, se ei ole kyllin hyvä.
Älkää käsittäkö silti väärin. En millään muotoa syyllistä vanhempiani vaikeuksista joita elämässä olen kohdannut. Päinvastoin, haluan vain omassa elämässäni pureutua mahdollisimman syvälle syihin ja olosuhteisiin, välttääkseni siirtämästä näitä tiettyjä sukupolvelta seuraavalle siirtyviä perintöjä.

Vanhempani rakastivat lapsiaan juuri niin paljon kuin kykenivät. Isäni halusi enemmän kuin mitään, myös minulle parempaa elämää kuin mitä itse oli elänyt. Valitettavasti hänen suustaan kuultuna "Rakastan sinua" tuli ulos, mennen syvälle sisimpääni pureutuen sanoina " Sinusta ei koskaan tule yhtään mitään"

Ihmiselle joka jumaloi isäänsä, nuo sanat kummittelevat sisimmässäni yhä edelleen. Aiheuttaen sen, ettei edelleenkään mikään riitä itselleni, tein sitten mitä tahansa. Yritän hallita elämää. Ohjailla kuin näytelmää, jossa tulisi olla erilainen loppu, mutta jossa aina esiripun laskeutuessa, jään samaan tyhjyyden tunteeseen, kysellen itseltäni itkien, miksi.

Ajoin itseni tuhon partaalle yrittäessäni saavuttaa jotakin, mitä elämässä ei saavuta, ellei pysähdy ja aloita matkaa itseensä. Elin vuosikymmenen yrittäen löytää onnea materiasta, rahasta. Tuhosin kaiken, saavuttamatta mitään.

Tänään ymmärrän tarvinneeni tuon juoksuhaudalta vakuttaneen laoputtomantuntuisen kujanjuoksun, päästääkseni irti siitä harhasta, että ihmisyyteni, saati onnellisuuteni olisi millään tavoin sidoksissa siihen, mitä maallista omistan.

Menetin kaiken, löytääkseni todellisen onnen. Sisäisen rauhan, itseni, olosuhteitteni sekä toisten ihmisten suhteen. Tänään tiedän mikä elämässä on tärkentä, mutta yhä uudelleen ajaudun suorittamaan elämää, pyrkien saavuttamaan jotakin, jonka tiedän pakenevan sitä kauemmas, mitä kovemmin sitä yritän tavoitella. Omanarvontuntoa, sitä en löydä tuolta jostain. Se on minussa. Valmiina puhkeamaan täyteen kukoistukseensa, kunhan minä tulen valmiiksi unohtamaan elämänhallinnan, suorittamisen, materian tavoittelun sekä ylipäänsä kaiken, mitä maalliseksi kutsutaan. Sisäinen tasapaino löytyy sisältäni, ei tuolta jostain. Valitettavasti minun vain tarvitsee yhä edelleen säntäillä päättömästi tuolla jossain, tullakseni itseni äärelle, löytääkseni sen mitä etsin. Rauhan. Onnen.

Olen saanut elämältä kaiken. Surullista ihmisyydessä vain on se jatkuva halu saada lisää, jotakin. En enää tarvitse mitään, minulla on jo kaikki. Tässä hetkessä. Ollessani läsnä itselleni. Tulen läsnäolevaksi muille ja sitä kautta tulen aina saamaan peilauksina toisista ihmisistä juuri sen mitä kulloinkin tarvitsen, eikä minun tarvitse tehdä muuta, kuin pysähtyä vastaanottamaan kuin lahjana kaikki se mitä elämällä on minulle annettavaa. Elämä.

Voin vain aavistella sitä, mitä suuresti kunnioittamani sotaveteraanit ovat joutuneet elämässään kokemaan ja vaikka hetkittäin elämä tuntuu siltä, kuin juoksisin henkensäkaupalla pitkin kujaa, jossa kuuluvat vain luotien vingahtelut, ymmärrän tänään sen, ettei se ole mitään siihen verrattuna, mitä nuo sankarit ovat meidän vapautemme eteen joutuneet aikoinaan kohtaamaan. Tuosta kunnioituksesta käsin, haluan omalta osaltani tänään tehdä kaiken voitavani, jotta omat lapseni ja lapsenlapseni saisivat minulta aikanaan perinnön, jota ei rahassa voida mitata, vapauden.

Olen vapaa. Olen kiitollinen.

perjantai 2. elokuuta 2013

Tärkeintä on tämän päivän raittius

Reilu kymmenen vuotta sitten, elämältäni katosi kertarysäyksellä pohja, konkurssin ja avio-eron myötä. Sukelsin reiluksi kuudeksi vuodeksi synkkään pimeyteen, yrittäen monta kertaa itsemurhaa. Isäni itsemurha herätti minut haluamaan raittiutta ja sen myötä avautuvaa uutta elämää. Päivä kerrallaan, elämä on eheytynyt. Ensin sain opiskeltua itseni insinööriksi. Sen jälkeen karistettua toistasadantuh...annen velat järjestelyn kautta pois harteiltani. Nyttemmin tuoden leivän perheelleni kokemusasiantuntijan hommia paiskien yrittäjänä ja lopuksi saapuen tähän hetkeen, tähän syntymäpäivääni, jossa varmistui kaksi unelmani toteutumista. Yhteishanke riippuvuusongelmien, nuorten syrjäytymisen ehkäisyn sekä kuntamme senioriväestön Atk-taitojen kehittämisen tiimoilta ja ehkäpä ihmeellisimpänä asiana kaikessa, kirjoitimme nimemme kauppakirjaan, jonka myötä muutumme vuokralaisista omakotitalo asukkaiksi. Tärkein asia tässä kaikessa on tämän päivän raittius. Kiitos siitä. Yksinäni en tähän olisi kyennyt, joten kiitos teille kaikille ja ennenkaikkea kiitos rakkaalle vaimolleni ja lapsille. Ilman heitä en olisi edes elossa.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Kiitollisuuden lähteellä

Mikäli elämästäni vaikuttaa puuttuvan jotakin, on se vain merkki siitä etten ole vielä kyennyt hyväksymään vallitsevia olosuhteita. Kyetessäni hyväksymään vallitsevat olosuhteet, vapautan itseni vaatimuksista, jotka estävät minua elämästä tätä päivää kiitollisuudessa. Hyväksymisen myötä huomaan vaatimattakin saavani kaiken tässä hetkessä tarvitsemani.

Oppiessani elämään vain yhden päivän kerrallaan, tulin oivaltaneeksi yhden tärkeimmistä asioista elämässä. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus joko valita tai valittaa, mutta ainakin minulla, ihmisellä joka on vajaan 20 vuotta kärsinyt paniikkihäiriöstä, jokainen peloista vapaa päivä on jo sinällään ihmeellinen. Kaikki muu on ekstraa, eikä minulla ole aihetta valittaa mistään vaan voin olla sen sijaan kiitollinen todella paljosta.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Eroanko kirkosta Räsäsen puheiden takia? Tuskin.

Hyvää huomenta arvon kanssa matkaajat.

Minulle yksi monista, suuresti elämääni helpottaneista asioista oli se, kun sain pohdittua omalle kohdalleni selvyyden siihen, mitä elämä minulle merkitsee.

Tänään minulle elämä on vapautta valita henkilökohtaisesti se, mitä ajattelen, tunnen, koen tai mitä valitsen kokevani.

Esimerkiksi se, että elän hengellisyyttäni todeksi ajatuksella että on olemassa kaiken kaaosmaisuuden sekä ihmisten prutaalisuuden taustalla vaikuttava hyvä Voima, jonka olemassaoloa, tarkoitusperiä, saati suurta käsikirjoitusta minun ei ole tarkoitus ymmärtää, vaan hyväksyen elää päivä kerrallaan raittiina todeksi.

Tämä vapauttaa minut reagoimasta yhden ihmisen sanomisiin tai tulkintoihin perustuvista ratkaisuista. Eli ei Räsänen sen enempää kuin Kekkonenkaan saa minua eroamaan kirkosta, jos sisimmässäni sen koen minulle olevan yksi osa minun kokonaisuuttani.

Pyrin tänään elämään, keskittyen tekemään oman osuuteni siihen, että tuo elämäni perustana oleva hyvä Voima voisi vaikuttaa ihmisten elämään, niin halutessaan myös minun kauttani.

Mottoni on: Antaa hyvän kiertää.

Mitä sitten minulle oman osuuden tekeminen tänään merkitsee? Se merkitsee asennoitumista siten, että kun aamulla herätessäni luovun vaatimuksistani sen suhteen mitä tämän päivän aikana pitäisi saavuttaa, saan illalla painaa pääni tyynyyn tyytyväisenä siihen mitä olen saanut aikaiseksi.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Toinen mahdollisuus kantaa, päivän kerrallaan raittiina

Minun tarvitsi kokea elämässäni koulukiusauksesta alkunsa saanut, vuosikymmenien paniikin sekaiset pelkotilat, konkurssi, avio-ero, isän itsemurha, parhaan ystäväni kuolema sekä reilun kymmenen vuoden sekakäyttö helvetti lukuisine itsemurhayrityksineen, jotta vasta sitten havahduin siihen todellisuuteen, etten kykene hallitsemaan elämää.

Jumalan kiitos, sain toisen mahdollisuuden. Nykyhetkessä herään jokaiseen aamuun kiitollisena siitä, ettei tarvitse yrittää yhtään mitään. Riittää että elää elämää, pyrkien tekemään jokaisena päivänä yhden epäitsekkään valinnan ja sen myötä kenties auttamaan jotakuta kanssamatkaajaa havahtumaan todellisuuteen. Elämään. Tähän hetkeen. Ajattomuuteen. Elämä on lahja, joka tarvitsee vain ottaa vastaan.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Ihmisarvoa ei tulisi mitata rahassa, saati materiassa

Menettäessäni elämässäni kaiken, ajautuen reiluksi 10 vuodeksi yhteiskunnan hylkiöksi, tulin oppineeksi elämässä kokolailla tärkeän asian. Ihmisarvoa ei tulisi mitata sillä, kuinka nuhruiselta kenenkin ulkokuori toisten silmissä näyttää. Sisällä saattaa olla nimittäin piilotettuna kultainen sydän.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Raittius luo mahdollisuuden toteuttaa unelmia

Kuten tuolla aikaisemmin olen kertonut, tämä kesä on ollut täynnä erilaisia unelmien toteutumisia. Ajattelin nyt pitkästä aikaa ihan ajan kanssa istahtaa koneelle ja jakaa näitä asioita teidän kanssanne.
 
 
Ensiksikin, se miksi en ole tänne viime aikoina kirjoitellut, johtuu siitä että olen nyt saanut paiskia oikeasti töitä. Käyn 2 kertaa viikossa sellaisen 12 tunnin päivän eräässä päihdekuntoutusyksikössä pitämässä ryhmiä. Olen tehnyt tätä hommaa nyt muutaman viikon ajan ja voin sanoa nauttivani työstä täysillä.
 
 
 
Honda CBR 1100 XX

Istahdan aamulla ennen seitsemää yllä olevan pyöräni selkään ja väännän kaasua, suuntana pohjoinen. Parasta kaikessa kuitenkin se, että vaikka saankin ajella n. 400km pyörällä päivässä, silti nautin koko työpäivän sisällöstä aivan suunnattomasti.

No vaimoni myös sai vakituisen työpaikan. Hän aloittaa työnsä ensi kuun lopussa. Nyt kun minulla näyttää olevan töitä tehdä asti ja vaimollani myös säännölliset tulot, niin päätimme yksissä tuumin ottaa ja toteuttaa muutaman todella kauan haaveilemamme asian.

Olemme asuneet vuokralla koko yhdessäolo aikamme, eli reilut 11 vuotta. Nyt on jo aika siirtyä eteenpäin. Siispä etsimme itsellemme omaa kotia ja kuinka ollakkaan sellainen löytyi yllättävän vaivattomasti. Parasta uudessa kodissamme on iso piha ja lisäksi riittävästi tilaa meille kaikille. Eli jokaiselle oma huone. Lisäksi talo oli kohtuullisen hintainen, vaikka 2004 valmistunut onkin. Parasta tässä kaikessa se, että lapset saavat jatkaa samassa koulussa, jossa ovat tähän asti kulkeneet.

Lisäksi vanhin lapsemme, eli vaimoni edellisestä liitosta oleva poika, sai kunnialla päätökseen peruskoulun ja suoraa siihen jatkumona, sai itselleen oppisopismuspaikan, joten hänellä on töitä ja opiskelua tiedossa seuraavat 3 vuotta eteenpäin.
 
 
 
Uusi vauvamme
 
Tämä yllä oleva karvapallo on meidän uusi perheenjäsenemme. Olemme puhuneet jo pitkään siitä, että laittaisimme koiran. Lupasimme lapsille sellaisen hankkivamme, jahka saamme oman kodin. No nyt oman kodin järjestyttyä, ei auttanut muuta, kuin hankkia koira. :)
Kuvassa 8 vrk ikäinen Tiibentinspanieli, joka muuttaa perheeseemme elokuun loppupuolella, samaan aikaan, kun me pääsemme muuttamaan uuteen, omaan kotiimme.
 
Asioilla on siis taipumus järjestyä. Mutta kaiken taustalla vaikuttavana voimana on tämän päivän raittius. Kuten otsikossa todetaan: Raittius luo mahdollisuuden toteuttaa unelmia!
 
P.s Ihminen tavattavissa opinnot on kevään osalta saatettu päätökseen. Kerron noista opinnoista seuraavassa postauksessani, koska tästä päivityksestä olisi muutoin tullut ihan liian pitkä. :)

torstai 23. toukokuuta 2013

Tuntuu pahalle, miksi?

Tämä kyseinen päivä on ollut perin mielenkiintoinen. Minulla ei pitkään aikaan ole ollut tämän päivän kaltaista tunnemylläkkää. No, positiivista kaikkineen, ne ovat vain tunteita jotka kaipaavat tulla näkyviksi.

Se mikä tästä päivästä on tehnyt vaikean on se, etten jostain kumman syystä noita tunteita haluaisi myöntää itselläni olevan, saati niitä kohdata. Minkäs teet, ne vyöryivät ylitseni. Yritä siinä sitten olla tyynenä.

Mitä nämä perin epämiellyttävät tunteet sitten olivat?

Varsin tuttuja, hylätyksi tulemisen tunteita. Tunteita, jolloin koen olevani jollain tavoin huono, kelpaamaton. Se miksi nuo tunteet vyöryivät ylitseni, johtui hyvin pitkälti siitä että olin tilanteessa, jossa olin useiden ihmisten kanssa ja tuossa tilanteessa viimeisenä uskoin joutuvani kohtaamaan noita tuntemuksia. Nyt miettien, onneksi sain kohdata.

Huomasin nimittäin sen, että nuo tunteet veivät minulta suurimman osan energiaani koko päivästä. Mitä sitten. Tuleehan noita uusia päiviä ja uusia tunteita. Mietin tämän päivän aikana sitä, että miksi minä en saisi tuntea siten kuin tunnen, miksi minun tulisi yrittää olla tuntematta. EI TARVITSE! Siinä tämän päivän suuri oivallus. Minulla on oikeus tuntea myös negatiivisia tunteita, eikä olla kuin minulla ei näitä  olisikaan. Tuntuu hyvälle myöntää itselleen lupa tuntea. :)

tiistai 14. toukokuuta 2013

Unelmat toteutuvat. Yksi kerrallaan.

Heräsin tänä aamuna poikkeuksellisen alkaisin, pohtimaan elämääni.

Kulunut reilu 7 vuotta on antanut minulle uskomattoman paljon. Elämän.

Vielä ennen raitistumistani, en löytänyt elämääni mistään minkäänlaista toivoa. Kaikki oli vain yhtä sysimustaa mössöä. En varmasti olisi saanut enää kovin montaa mahdollisuutta selvitä itsemurhayrityksistäni, niin ahkerasti sitä yritin.

Alkaessani kulkea kohti raitista päivää, pelkäsin elämää ja ihmisiä. Pelkäsin kaikkia ja kaikkea. Jonkin ajan kuluttua elämä ohjasi minut luottamaan yhteen ihmiseen, kohdaten hylätyksi tulemisen pelkoni. Tuosta hypystä sai alkunsa prosessi, joka on tuonut minut tähän päivään, päivään jossa kaikki on mahdollista niin kauan kuin omalta osaltani pidän huolen siitä että tämä päivä on raitis.

Olen saanut kasvaa eroon peloistani. Lisäksi olen saanut opiskella itselleni pari ammattia. Saanut takaisin perheeni sekä läheisteni luottamuksen. Samoin kuin luottotietoni. Olen saanut useita, hyviä ystäviä. Olen saanut takaisin terveyteni sekä fyysisesti että psyykkisesti. Lisäksi olen saanut toteuttaa kourallisen unelmiani, viimeisimpänä eilen saaden huristella illalle inssiajon jälkeen moottoripyörälläni pitkin baanaa. Kuitenkin koen yhtenä tärkeimmistä opeistani raittiudessa sen, että olen saanut opetella sen mitä kohdallani tarkoittaa se, että on parempi antaa kuin olla aina vaatimassa itselleen. Saan tänään tehdä työkseni juuri sitä mitä tässä hetkessä parhaiten osaan. Olen siis saanut äärettömän paljon. Olen saanut kaiken. Toisin sanoen, elämän. Kaikki tuo olisi tuhottavissa silmänräpäyksessä, tarttuessani pulloon. Onneksi tänään minun ei tarvitse, vaan voin kohdata elämän ja sen haasteet selvänä. Ottaen raakana sen, mitä sillä on tarjota. Koska ymmärrän tänään sen että suurimmassakin vastoinkäymisessä on piilotettuna kultaakin kalliimpi oppi matkalla ihmisyyteen, kasvussa omaksi aidoksi itseksi. Tänään en halua paeta itseäni enkä elämää. Tänään haluan kohdata itseni. Elää elämää raittiina, päivän kerrallaan.

Ollen kiitollinen toisesta mahdollisuudestani.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Kiitollisuus tämän päivän raittudesta

Olen pohtinut paljon sitä, kuinka ääretön voimavara kiitollisuus onkaan. Löytäessäni kiitollisuutta ihan tavallisista arkipäivän asioista, tulen todenneeksi sen, että elämä kaikesta huolimatta kantaa, vaikka välillä saattaakin aivan joltain muulta vaikuttaa.

Pohdin tälle aamua herätessäni sitä, että olen kiitollinen siitä, että elämäni on viime aikoina täyttynyt, erinäisistä suoritteista. Ilman noita en olisi taas kerran väsynyt ja sitä kautta löytänyt tuttua ja turvallista hellittämistä ja sitä seuraavaa kiitollisuudentilaa. Tilaa jossa kaikki on hyvin, olipa olosuhteet millaiset tahansa.

Tässä ketjussa haluan jakaa elämästäni esiin nousevia kiitollisuuden aiheita, tuoden samalla myös itselleni tietoisuuteen sen, että tämän hetken kiitollisuudella muovataan eilisen vastoinkäymisistä timantteja tähän päivään.

Olen kiitollinen kaikesta siitä suunnattomasta pelosta, jota elämäni aikana olen joutunut kohtaamaan. Tuo pelko opetti minulle sen, mitä aidon nöyryyden kautta saavutettu rohkeus on. Tuo rohkeus ei olisi kasvanut kukoistukseen, mikäli pelko olisi vain poistunut heti, kun sitä kyyneleet valuen rukoilin.

Olen kiitollinen kaikista niistä vastoinkäymisistä ja menetyksistä joita elämässäni olen joutunut kohtaamaan. Vastoinkäymiset opettivat minulle sen, etten todellakaan ole oman elämäni mestari, toisin kuin niin pitkään kuvittelin olevani. Olen vain oppipoika, joka voi ottaa opiksi tai jättää ottamatta. Valinta ja sen myötä vastuu on minun. Loputtoman monet erilaiset menetykset ovat opettaneet minulle toisten ihmisten arvon. Sitä ei mitata rahassa, saati aikana, jonka ihminen tai muu elävä elämässäni on, vaan se mitataan siinä, mitä toisillemme saamme peilaten olla antamassa.

Lisäksi olen kiitollinen kaikista niistä monessa eri elämäni vaiheissa vastaan tulleista ihmisitä, jotka niin loputtoman monet kerrat ovat nostaneet minussa esiin erinäisiä negatiivisia tunnekuohuja, mitä erilaisimmista syistä johtuen. Välillä olen hyväksyen peilistä katsonut sieltä heijastuvaa kuvaani, ollen valmis kohtaamaan itsessäni nuo negatiiviset tunteet, jotka ovat huutaneet tulla näkyviksi. Toisinaan olen kääntänyt katseeni katseeni pois itsestäni, sadatellen peiliä, tuota toista ihmistä, mutta tänään ymmärrän sen tarkoittaneen vain sitä, etten vielä tuolloin ollut tarpeeksi kypsä kohtaamaan juuri tuota tunnetta. Tunnetta, jonka kohtaaminen tuossa hetkessä, satutti vielä ihan liikaa.

Olen kiitollinen siitä, etten vielä ole oppinut elämään elämää suorittamatta sitä. Se kertoo minulle tälle aamua sen, että matkani minuuteeni on vielä pahasti kesken, mutta tämän hetkisen kiitollisuuden kautta huomaan taas löytäneeni palasen sitä aitoa minuuttani. Minuutta, joka opettaa minulle pysähtymistä olennaisten asioiden äärelle. Siihen kohtaan, jossa kaikki on hyvin, olipa olosuhteet millaiset tahansa. Tuo kohta, on tämä hetki. Hetki jossa kaikki on hyvin.

Olen kiitollinen, tästä raittiista päivästä. Päivästä jona opin itsestäni juuri ne minulle tärkeät asiat, jotka tässä vaiheessa matkaani minun on tarkoitus oppia.

Olen kiitollinen teistä, arvon kanssamatkaajat. Ilman teitä ja täällä kirjoittamista, en olisi koskaan oppinut sitä, että kirjoittamisen ja lukemisen taito ovat yksi suurimmista siunauksista, joita meille koulussa jo lapsena opetetaan.

Olen kiitollinen.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

235. postaukseni

Toivottavasti ette pahastu siitä, että käyn harvakseltaan päivittämässä tänne tilannekatsausta. Perheeni on nyt viime aikoina ollut sitä mieltä, että olen liikaa menossa, joten sen vuoksi olen tietoisesti vähentänyt kirjoittamista tänne, kun siinä äkkiä vilahtaa pitkäkin tovi, kun vauhtiin pääsee. Mutta asiaan:

Viikot vilisee ohitse, kun olen saanut nyt nuo työkuviot viimein sille tolalle että saan tehdä ihka oikeasti töitä aamusta iltaan. Toisaalta se tällaiselle addiktoituvalle ihmiselle on opettelua siinä, että malttaa jättää jossain vaiheessa päivää työt taka-alalle. Ylilyöntejä tulee, mutta onnekseni minulla on vaimo ja viisi lasta, jotka kyllä antaa selvän signaalin, jos alan liiaksi keskittyä muihin asioihin.

Viime viikolle kävin luennoimassa Rovaniemellä ja olipa taas tosissaan mukava reissu. Huomenna osallistun erääseen nuorten riippuvuuksia käsittelevään paneeliin ja keskiviikolle kapuan aamupäivästä koneeseen, kohteena Helsinki ja taas parin päivän Ihminen tavattavissa mentor-opinnot. Kiirusta siis piisaa.

Se asia mikä tässä hetkessä on taas todistanut minun olevan tunne-elämältäni varsin keskeneräinen on tuo minun moottoripyörä unelmani. Ilmoittauduin autokouluun, kävin suorittamassa teoriat, odottelen ajokorttilupahakemuksen käsittelyä ja nyt sitten olen etsiskellyt sopivaa kulkupeliä. Itse asiassa miltein pakonomaisesti. Se tämä minun pää parkani kun tuppaa olemaan sitä sorttia, että saadessaan jonkin kiihokkeen, se ei edelleenkään anna periksi, ennen kuin asia on ratkaistu. No nyt asian on 95% ratkaistu. Vielä tarvitsee rakas vaimoni saada suostutelluksi asian taakse ja sen jälkeen voikin alkaa suunnitella vapun tienoille ajoittuvaa pyörän haku reissua. ;-)

Voitte vain kuvitella miltä minusta tuntuu, kun olen tätä asiaa pitkään haaveillut ja välillä haudannut asian kokonaisuudessaan, kun se nyt alkaa vaikuttaa siltä että se toteutuu sittenkin. En voi muuta, kuin todeta tuhannennensadannenseitsemännenkymmennenkahdeksannen kerran, että raittius mahdollistaa mitä tahansa.

Parasta tämän hetken elämässäni kuitenkin on se, että saan tehdä sitä työtä, niin vapaaehtoisena kuin palkallakin, jota koen tällä hetkellä olevani valmis täydellä sydämelläni tekemään, eli auttamaan vielä ongelmien kanssa painivia ihmisiä. Vielä kun tuohon lisätään se, että näillä näkymin olen mukana starttaamassa kolmen vuoden projektia, jossa pääpaino on nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä, niin en voi kuin ihmetellen todeta taas kerran nöyränä sen, että onneksi en ole oman elämäni mestari. Sillä jos olisin, olisin jo aikaa sitten vain muistona läheisteni mielipahassa. Luojalle kiitos, saan tänäänkin raittiina elää todeksi sitä ihmettä, että alkoholististakin on vaikka mihin, kunhan hän nöyrtyy sen tosiasian edessä, että viina tappaa jos sen kanssa alkaa kilpasille. Tänään ei tarvitse kilpailla tuon aineen kanssa. Tänään tiedän olevani sen edessä voimaton ja sen vuoksi elän tänäänkin raittiina.

Kiitokset tuestanne arvon kanssamatkaajat. Jatketaan siis jakamista ja annetaan hyvän kiertää. :)

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Kun näyttää synkältä, riittää kun uskoo valonsäteiden olevan olemassa

Kylläpäs taas muutaman synkän päivän jälkeen tuntuu mukavalta, kun elämässä paistaa aurinko. Jotenkin olen taas sortunut armottoman suorittamisen kautta hankkimaan itselleni sen olotilan, jossa pelko vaanii puserossa, luoden mitä mielikuvituksellisimpia variaatioita tulevaisuuden uhkakuvista.

No onneksi tähän ikään olen saanut oppia sen, että asioilla on taipumus järjestyä aina parhainpäin, eikä murehtimisella saavuteta mitään hyvää. Elää tätä hetkeä, muistaen sen, että eilistä emme voi muuttaa ja että huomisesta ei voi olla ollenkaan varma tuleeko sitä edes. Siis nauttia tästä käsillä olevasta hetkestä ja kaikki on hyvin.

Tätä kirjoittaessani majailen Hyvinkäällä hotellissa. Ajoimme eilen vaimoni kanssa tuollaiset kiitettävät 700km, käyden ensin Porvoossa jossa pidin kokemusasiantuntijan luennon. Sieltä suoraan suuntien Helsinkiin, Ihminen tavattavissa mentor-koulutukseen liittyvään palaveriin, jonka jälkeen ajelimme sujuvasti tänne Hyvinkäälle yöksi. Tämä päivä menee akkuja lataillessa, vaimon säntäillessä pitkin Hyvinkäätä erilaisten kirppisten perässä, erään hyvän ystäväni suosiollisella opastuksella. Illalle vuorossa olisi toinen luennon pito täällä ja huomenna aamusta, hyvin nukutun yön jälkeen matkalle kohti kotia.

Kuten tuossa aikaisemmin jo mainitsin, nämä taloudelliset asiat, tai niiden epävarmuus on ajanut minut suorittamaan ja murehtimaan itseni kipeäksi. Positiivinen havainto sinällään lienee se, etten missään vaiheessa ole edes leikilläni ajatellut, kuten ennen, eläessäni ongelmallisena pelaajana, että pistämpäs tuosta isohkon summan rahaa peleihin, jotta tämä ainainen rahattomuus hellittäisi vihdoinkin. Ymmärrän tänään kovin konkreettisesti sen, että kohdallani tuolle ajatukselle vallan antaminen olisi sama, kuin tilaisin itselleni palkkamurhan. Ehkäpä juuri tuon tiedostaen, pyrin tänäänkin olemaan kärsivällinen, omaa osuuttani tehden luoda puitteet sille, että vielä joku kaunis päivä minun ei tarvitse jokaikistä senttiä olla ynnäämässä jatkuvasti.

Positiivista tässä päivässä on se, että sain yllättävän puhelun Siikalatvan-kuntayhtymän Etsivän nuorisotyön ohjaajalta. Hän oli jostain saanut kuulla minusta ja pyysi minua lähtemään heidän ehkäisevän päihdetyön viikkoon puhujaksi, akselille Piippola-Pyhäntä-Pulkkila-Haapavesi, puhumaan yläaste ikäisille nuorille. No minuahan ei tarvitse kahtaa kertaa houkutella.

Toisaalta tuo on yksi esimerkki minulle siitä, että asiat etenevät oman oikean aikataulun mukaisesta, kunhan vain keskityn elämään tätä päivää, tätä hetkeä, luottaen siihen että asiat kyllä järjestyvät ajallaan. Ainoa mitä minun tulee tehdä, on lakata laatimasta aikataulutuksia noiden asioiden järjestymiselle ja sillä tavoin välttyä asettamasta vaatimuksia elämälle, joista ei seuraa mitään muuta kuin turhaa huolta ja murhetta.

Elämä kantaa. Tänään.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Toivottomuudesta uuden toivon aamuun

Tavoitellessani pelkkää maallista hyvää, tulin unohtaneeksi sen tärkeimmän, hengellisyyden. Ajauduin pohjalle, tehden totaalisen mahalaskun, konkurssin. Perintä- ja ulosottokirjeet täyttivät postilaatikon, kunnes en jaksanut enää edes välittää. Tipuin "sossupummiksi" menettäen ihmisarvoni, kun en saanut enää edes puhelinliittymää nimiini.

Pyörin itsesäälissä vuosikaudet, yrittäen lukuisia kertoja itsemurhaa. Isäni tehtyä itsemurhan, päätin ponnistella selvitäkseni. Aloitin opiskelut, hakeutuen velkasaneeraukseen. Sain kuudessa vuodessa itselleni kaksi ammattia, päästen saneerauksen kautta puhtaalle pöydälle. Etsin reilun pari vuotta töitä ympäri suomen, todeten sen olevan ilman työkokemusta mahdotonta.

Perustin uudelleen yrityksen, huomatakseni että sen mukana tulee uusia huolen aiheita. Tänään pyristelen yrittäen kaikin voimin saadakseni perheelleni leivän, samalla taituroiden veitsenterällä talouden kanssa. Itse jaksaisin vaikka toisen konkurssin, mutta läheisistäni en olisi niinkään varma. Silti yritän jaksaa uskoa tällekin aamulle siihen, että asioilla on taipumus järjestyä, vaikka hetkittäin pelko hiipiikin puseroon.

Maallinen hyvä ei anna minulle, saati perheelleni mitään, mutta tällä hetkellä tuntuisi jo varsin kohtuulliselta toivomukselta, saada elää edes yksi kuukausi tarvitsematta laskeskella jokaista senttiä, pysyäkseen tolpillaan.

Mikäli tämän kaiken on tarkoitus opettaa minulle nöyryyttä, suhteessa elämään, niin painan pääni alas, suostuen sen vastaanottamaan, rukoillen ymmärrystä hyväksyä sen, mitä en voi muuttaa ja rohkeutta pyrkiä muuttamaan se minkä voin.

Minä en tarvitse maallista mammonaa, ollakseni onnellinen. Mikäli perheelläni olisi oma koti, voisin tehdä vapaaehtoistyötä vaikka koko loppuelämäni, koska mistään työstä ei makseta sellaista palkka, mitä minä olen reilun seitsemän vuoden aikana pyytämättäni saanut.

Vaikka hetkittäin vajoan miltein epätoivoon, usko panee minut jatkamaan, koska luotan siihen, että vaikken täällä ajassa saavuttaisi yhtään mitään, edes taloudellista tasapainoa, olen matkalla johonkin, missä tuolla ei ole mitään merkitystä. "Vaikka kaikki olisi päin p*rsettä, kaikki on hyvin."

Suorittamisesta totaaliseen pysähtymiseen

On se tämä elämä näin raittiinakin jatkuvaa tasapainoilua, ainakin tällaisella keskeneräisellä ihmisellä, joka minä olen.

Omanarvontunnottomuus ajaa tekemään asioita liikaa. Vaikka kuinka päivittäin pyrin tarkkailemaan tekemisiäni, välttääkseni sortumasta suorittamiseen, saati ihmisten pelastamiseen, silti huomaan edelleen molempiin sortuvani.

Alkuviikolle tulikin sitten totaalinen pysähdys. Heräsin tiistaina etovaan olotilaan. Oksentaessani hetken, aloin oksentaa verta. Päätyen päivystyksen kautta vuorokaudeksi vuodeosastolle tiputukseen.

Tuo vuorokauden totaalinen rymäys pysäytti miettimään sitä, miksi olen taas ajanut itseni tilanteeseen, jossa päivät täyttyvät juoksemisesta. Vaikka kuinka olen pyrkinyt tarkkailemaan itseäni, taas kerran vauhti pysähtyi vasta kun se pysäytettiin kerralla. Pari päivää meni ihan petipotilaana, mutta nyt taas elämä voittaa.

Liika tekeminen kuluttaa ihmeellisen vaivihkaa voimia. Jotenkin minun tulisi ymmärtää se, ettei toisten ihmisten elämä ole pelkästään minusta kiinni.

Nytkin olen mukana suunnittelemassa laajan ringin kanssa yhteistyössä projektia, jolla ehkäistäisiin nuorten syrjäytymistä, samalla saattaen heitä kohti arkirutiineja. Asukastupatoiminnan puheenjohtajuus vaatii osansa. Vertaistukiryhmät ja tukihenkilötoiminta omansa. Kokemusasiantuntijan luentokeikat omansa, mukaanluettuna reissaaminen. Atk-kurssitukset pari-kolme kertaa viikko. Alkamassa oleva avokuntoutuspalvelun tarjonta sekä siihen liittyvä markkinointi infotapaamiset sekä siihen liittyvä matkustelu. Ihminen tavattavissa mentor opiskelu ja tärkeimpänä kuitenkin seitsenhenkisen perheen pitäminen balansissa. Eli ei kai voine sanoa että tässä laakereilla lepäillään? Suorittajapelastaja vauhdissa jälleen? ;-)

Täytynee vakavasti harkita hommien ajamista alas, ennen kuin tulen itse itseni ajaneeksi alas ja senhän meistä jokainen tietää, mitä tuo alasajo meillä holisteilla tarkoittaa.

Tämä nyt oli tällainen vuodatus, jonka tarkoituksena oli lähinnä herätellä itseään todellisuuteen. En minä kuitenkaan yksin koko maailmaa pyöritä, enkä tuota kaipaamaani omanarvontuntoa tuolta melskeestä löydä. Tiedostan kyllä sen, että se löytyy syvältä sisimmästäni, kunhan vain maltan pysähtyä sitä itsestäni etsimään.

Näillä aatoksin, haluan kuitenkin kiittää teitä kaikkia tuesta. Ilman raittiutta kuitenkin minulla ei olisi mitään. Ei edes elämää.

Aurinkoa elämäänne. Voikaa hyvin. :)

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Ihminen tavattavissa koulutuksessa

Ensimmäinen varsinainen koulutuspäivä takana. Voinee todeta, että kokolailla antoisa päivä takana. Ei sillä, että päivä olisi räjäyttänyt kerralla tajunnan, vaan sillä että yksi, juuri oikeaan aikaan tapahtunut oivallus korvaa pussillisen puolinaisia.

Huomasin pohtivani sitä, kuinka olen jo pidempään eräällä tavalla orientoitunut pohtimaan, vaikka vain pikaisesti sitä mitä suustani päästän. Varsinkin tilanteessa, jossa minulla on mahdollisuus miettiä pidempään, saattaa ulosantini olla jotakin aivan muuta, kuin mitä alkuperäinen herännyt ajatus olisi suusta päästessään ollut.

Jos hieman enemmän tätä ajatustapaani raotan, merkitsee se sitä, että olen matkani varrella oppinut pohtimaan asioita joskus liiankin analyyttisesti pohdiskellen. Toisaalta oppien elämään myös siten, että tietyssä tilanteessa on parempi jättää sanomatta jotakin, kuin sanoa sellaista jota hetken perästä joutuisi kiivasti olemaan perustelemassa. Tämän päiväisessä koulutuksessani tämä asia konkreettisimmin esiintyi sellaisessa tilanteessa, jossa meidän tuli valita jokin esine, kertoen miksi sen valitsimme ja millä tavoin tuo esine minua kuvaa. Ensiksi aloin valikoida esineitä sillä perusteella, että miten saisin mahdollisimman hyvän tarinan aikaiseksi. Seuraavassa vaiheessa huomasin vaihtavani esinettä sen vuoksi, kunnes tulin todenneeksi sen, että hei, tässä oli tarkoitus oppia jotain, joten aikaisemmat ajatus- ja toimintamallit voisi siis hetkeksi unohtaa kokonaan. No seurauksena tästä, sain kertoa itsestäni tuon esineen kautta huomattavan paljon todellisesta minästäni, vaikka itse tarina ei välttämättä ollutkaan ollenkaan niin nostalginen, saati mukaansa tempaava, kuin mitä jonkin toisen esineen kohdalla olisi voinut kuvitella olleen.

Parasta kaikessa, huomasin osaavani hellitää hetkeksi jo hienoiseksi pakkomielteeksi nousseesta tarpeesta pyrkiä päästämään suustaan pelkästään aina jotakin mullistavan hienoa tekstiä. Se tässä toipumismatkassani ehkä parasta juuri onkin, että jälleen kerran saan naurahtaa itselleni, huomatessani jo tovin aikaa kuvitelleeni osaavani elää ja toimia tasapainoisen aikuisen tavoin. Matka jatkuu, Luojan kiitos.

Mitä tähän itse koulutukseen näin ensimmäisen päivän perusteella voin todeta, on se se, että tunne siitä, kuin olisi kotiin tullut, ei riittäne kuvaamaan sitä turvallisuuden tunnetta, jota tuolla ryhmässä, noiden ihmisten sekä kouluttajien kesken vallitsi. Tästä on todellakin hyvä jatkaa, rauhallisesti askeltaen eteenpäin. Kiire ei ole mihinkään.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Heikkouden kautta vahvuuteen, toisista ihmisistä itseään peilaten

Kasvaessani lapsuuteni alkoholistiperheessä, ollen samalla rankasti koulukiusattu, rakensin itselleni valheellisen vahvuuden haarniskan, joka suojeli minua ihmisten pahuudelta.

Huomaamattani menin parisuhteeseen, jossa toinen osapuoli hallitsi minua. Koin jatkuvasti itseni uhriksi, marttyyriksi, aina väärin kohdelluksi ja väärin ymmärretyksi. Tulin pisteeseen, jossa minun olisi pitänyt kyetä ottamaan vastuu omasta elämästäni. Sen sijasta, jatkoin pakenemistani erinäisiin riippuvuuksiin, vajoten yhä syvemmälle. Päädyin pohjalle, löytäen oman heikkouteni.

Apua pyytäen, aloin kuin rakentaa tikkaita, joilla pääsisin tuolta pohjalta ylöspäin. Hetkittäin ihmisten kommentit olivat ivallisia ja otin niistä itseeni, keskeyttäen tikkaiden rakentamisen, keskittyen suuttuen sättimään heitä. Aina saadessani yhden puolan valmiiksi, samalla nousten askelman ylös, huomasin jonkun ajan kuluttua noissa aikaisemmin ivallisena kokemissani kommenteissa piilleen kasvun mahdollisuuden.

Tänään otan palautteet vastaan, pyrkien samalla prosessoimaan niiden sisältöä, yleisimmin huomaten sen, ettei niistä tarvitse enää ottaa itseensä. Me ihmiset olemme toisillemme peilejä omaan minuuteemme. On vastuullamme, suostummeko katsomaan sieltä heijastuvaa kuvaamme rehellisesti, vai alammeko syyttää peiliä kuvasta jonka sieltä näemme heijastuvan.

Minä esimerkiksi otin aina itseeni, kun juttelin vaimoni kanssa asioista ja koin jakavani omia ajatuksiani hänen kanssaan tasavertaisena, hänen aina ennen pitkää tuumatessa: "Taa alat terapoida minua." Loukkaannuin lukemattoman monet kerrat, kunnes sain itseni kiinni siitä, että olin asettunut tahtomattani hänen yläpuolelleen, yrittäen parantaa hänet, aivan kuin minulla olisi siihen pätevyys.

Edelleenkin satunnaisesti kuulen tuon lauseen, mutta sen sijaan, että siitä loukkaantuisin, voin pyytää vaimoltani anteeksi, todeten etten ole hänen terapeuttinsa, vaan tasavertainen puoliso. Toisen ihmisen kommenteissa voi olla piilotettuna oman sisäisen lukkomme avain. On oma valintamme, avaammeko tuon lukon, vai heitämmekö avaimen menemään.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Seitsemän vuotta raittiutta

Päivälleen seitsemän vuotta sitten heräsin viimeiseen krapulaani. Edessä oli lähtö päihdekuntoutukseen, enkä tuossa hetkessä, edes villeimmissä unissani osannut kuvitella luopuvani päihteistä.

Pitkä matka on tullut kuljettua tuosta hetkestä tähän päivään. Päivään, jossa edelleen kaikki hyvä rakentuu päihteettömyyden ympärille. Monta hyvää ihmistä olen matkallani saanut kohdata. Parasta kaikessa kuitenkin on se, että matka jatkuu.

Monta ihmistä on tuolla ajanjaksolla siirtynyt lähipiiristäni ajasta ikuisuuteen. Raittiuden myötä olen oppinut kohtaamaan sekä hyväksymään surun ja menetykset osana elämään. Ihmeellistä tänään on myös se, että rinnallani edelleen matkaseurana taivaltaa ihminen, jota ilman en olisi tässä. Lämpimät kiitokset rakkaalle vaimolleni sekä teille rakkaat kanssamatkaajat täällä.

Annetaan hyvän kiertää. :)

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Koulutuksen infotilaisuus

Niin sitä tuli ajeltua 1250km puolentoista vuorokauden aikana, aloittaen mentor-koulutuksen infotilaisuuden merkeissä. Todella antoisa kokemus kaikkineen.

Pohdin tuolla ajellessani sitä, kuin ihmeellisellä tavalla minua kuljetetaan elämässä paikkoihin, joissa aina löytyy ihmisiä, joilla on samankaltaisia kokemuksia kuin itselläni.

Hienoisia vastoinkäymisiä matkallani oli, mutta totesin palatessani infotilaisuudesta vain sen, että nämä pienet koettelemukset olivat minulle mahdollisuus tarkastella jälleen omaa kehitystäni sekä sitä, kuinka tunne-elämäni on taas hieman tasapainoisempi.

Ensimmäinen läheltäpiti tilanne sattui matkan alkaessa. Lumi pöllysi tiellä ajellessani. Edessäni ajoi kaksi täysperävaunurekkaa ja heidän perässään kärkkyi henkilöauto ohitus tilaisuutta. Niinhän siinä kävi, että melkein tuo henkilöauto ajoi vastaantulevan rekan keulaan, yrittäessään hurjapäistä ohitusta. Tilanne oli takana tulevan silmin katsottuna melkoisen hurja, joskin koko tilanteesta selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Tuo tapahtuma oli minulle tarpeellinen merkki vaaratilanteesta, jonka johdosta hölläsin kaasua kummasti.

Seuraava lievähkö vastoinkäyminen tapahtui Lahden korkeudella. Olin varannut matkaan aikaa reilusti, mutta kännykkäni akun tehtyä tenän, jouduin parkkeeraamaan huoltoasemalle lataamaan akkua. Loppumatkasta akku loppui toistamiseen ja koska kännykkäni toimi samalla navigaattorina, olin loppumatkan entisaikojen matkaaja, pysähdellen kysymään tietä useamman kerran. Loppu hyvin, kaikki hyvin pääsin perille yöpaikkaani, joskin vain puolituntia ennen infon alkamista. Alunperin kun olin suunnitellut saapuvani pari tuntia aikaisemmin, jotta voisin hetken aikaa levätä pitkän matkan rasituksesta. No en levännyt, vaan starttasin samantien kohti koulutuskeskusta, jotta ehtisin ajoissa sinne. Olisinkin ehtinyt, ellei auto olisi viimeisessä nousussa alkanut sutia, aiheuttaen sen, että jouduin muutaman kerran sahaamaan tuota mäkeä edestakas, päästäkseni perille.

Tilaisuus sinällään oli alusta pitäen tunnelmaltaan mitä hienoin. Ihmiset jotka koulutukseen olivat valikoituneet, olivat oikein lämminhenkisiä ja todella mukavia. Lisäksi kun heillä jokaisella oli samankaltaisia kokemuksia elämäntaipaleellaan, kuin minullakin. Tästä päätellen edessä oleva matka tulee olemaan todella mielenkiintoinen ja antoisa, vaikka varmasti monella tapaa myös raskas. Sen verran tuota itsetutkailua ja sen myötä prosessointia on viime vuosina tullut harjoitettua, että tiedän sen kuluttavan myös voimavaroja, joskin samalla antavan todella paljon.

Loppuun totean vain sen, että todella ihmeelliseltä tuntuu miettiä sitä, kuinka minulle siunaantuu näitä mahdollisuuksia löytää itseäni. Aloittaessani raittiin taipaleen, pääsin prosessissani alkuun päihdekuntoutuksessa. Siirtyen siitä vertaisryhmän ohjelman piiriin jatkamaan itseeni tutustumista. Seuraava vaihe vertaisryhmän ohjelman lisänä, oli siirtyminen tiiviiseen psykoterapiaan, jonka jälkeen tässä hetkessä olen aloittamaassa 2-4 vuoden matkan, jonka aikana tulen varmasti kohtaamaan monta uutta oivallusta itsestäni.

Tästä on hyvä jatkaa, päivä kerrallaan eteenpäin. Elämä kantaa.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Matka alkaa

Huomenna aamulla auto starttaa kohti Sipoota ja mentor-koulutuksen infotilaisuutta. Todella innokkaana odotan tulevaa, melkeinpä malttamattomana. Toivon todella, että saan jakaa kokemani/oivaltamani asiat kanssanne ja se olisikin seuraavaksi tarkoitus. Alkaa siis kirjoittaa siitä, mitä tuolla koulutuksessa tapahtuu ja mitä minä henkilökohtaisesti siellä koen, näen, aistin. Uskon että todella mielenkiintoinen sekä antoisa matka on edessä.

Lopuksi kun vielä kuittaan tähän pikaisesti sen, että viime perjantaille sain puhelun ja pidin palaverin muutaman päihdepuolen moniammatillisen osaajan kanssa ja sain varmuuden sille, että pääsen keskittymään täysillä työntekoon seuraavan parin vuoden periodin, niin ymmärtänette varmaan, jos totean tähän nauttivani elämästä tässä hetkessä äärettömän kiitollisena koko sydämelläni. Lisäksi sain s-postia taholta, joka lupasi toimittaa kirjani kustatamonsa kustannuspäällikölle, joten sekin asia etenee juuri oikean aikataulunsa mukaisesti, hitaasti mutta varmasti kohti yhden todella pitkäaikaisen unelmani toteutumista. Elämä kantaa, kunhan muistan seuraavan tuiki tärkeän lauseen:

HILJAA HYVÄ TULEE. :)

perjantai 1. helmikuuta 2013

Ihminen tavattavissa

Elämä näyttää minulle jälleen eräällä tavalla haasteellisuutensa. Tällä kertaa kylläkin pelkästään positiivisessa valossa.

Olen kohta vuoden verran tehnyt matkaa, tavoitteena pääsy opiskelemaan Tommy Hellstenin järjestämään Ihminen tavattavissa mentor -koulutukseen. No viime maanantaille tästä tuli totta. Kävin pari viikkoa sitten haastattelussa ja tulin valituksi niiden onnellisten kahdeksan joukossa, jotka tuohon ainakin minun kovasti arvostamaani koulutukseen pääsivät osallistumaan. Lisää seikkailua tutkimusmatkalla itseeni. Matka käynnistyy näiltä osin 11. päivä, kun meillä on ensimmäinen tapaaminen ja koulutuksen info Helsingissä. Mielenkiinnolla odotan tulevia haasteita. Oikeastaan jo hieman malttamattomana.

Elämä kantaa tänäänkin. Edelleen kaiken taustalla mahdollistajana on tämän päivän raittius. Todella mielenkiintoisia tilaisuuksia tulee eteen tasaiseen tahtii ja mitä mielenkiintoisempia ihmisiä polullani vierailee joka päivä. Elämä tuntuu todella hyvälle.

Luentokeikkoja on jo tehdä asti ja lisää tulee tasaiseen tahtiin. Lisäksi olemme parin eri toimijan kanssa virittelemässä päihdepuolelle bisnestä jonka tarkoituksena olisi tuoda ainakin näin alkuvaiheessa todella monipuolinen osaaminen avokuntoutuksen muodossa. Minun lisäkseni kun tähän prokkikseen on tällä hetkellä osallistumassa psykologi sekä päihdepuolella itsensä tohtoriksi väitellyt alan rautainen ammattilainen.

Asiat järjestyvät yksi kerrallaan, juuri oikeassa aikataulussa. Minun tulee vain pitää omalta osaltani huolta siitä, että jatkan päivän kerrallaan hiihdellen sitä tasaista latua, jota jo niin moni ihminen on edelläni ollut avaamassa. Tänään ymmärrän myös sen, että tuossa sauvoessani, pidän osaltani huolen siitä, että jäljessä tuleville on latu myös auki.

Elämälläni on tänään suunta. Elämälläni on tänään määränpää. Elämälläni on tänään tarkoitus. Mitä muuta enää voisin siltä olla vailla? En yhtään mitään, koska minulla on kaikki mitä tässä hetkessä tarvitsen.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Elämä kantaa. Suoden mitä ihmeellisimpiä asioita

Taas on vierähtänyt harmittavan paljon aikaa siitä, kun olen viimeksi tänne ehtinyt kirjoitella. Edellisen kerran jälkeen olen käynyt vierailemassa Helsingissä, Pelirajat'on hankkeen tuudessa ohjaajakoulutuksessa. Todella hyvä porukka oli jälleen kokoontunut uusia ohjaajakokelaita ja varmasti luvassa on jälleen hyviä vertaiskokoontumisia niin uusilla kuin entisilläkin paikkakunnilla.

Oikeastaan tuo kyseinen reissu oli monella tapaa allekirjoittaneelle ihmeellinen. Menin elämäni ensimmäistä kertaa lentokoneella ja ihmeellisen tuosta tapahtumasta lähinnä teki se, että aikaisemmassa elämässäni kokemieni pelkojen vuoksi en koskaan uskonut tuollaista kokevani. Niin vain raitis elämäntapa tuonkin minulle mahdollisti. Tuntui ihmeelliseltä istua koneessa pelkäämättä yhtään. Eikä oikeastaan mistään olisi huomannut, että olin ensikertalainen, ellen olisi sitä yhdelle lentoemolle mennyt paljastamaan.

Nyt voin luottaa siihen, että tuopa elämä mitä tahansa kulkemista minne tahansa, enää minun ei noita reissuja tarvitse kauhulla pelätä, vaan voin luottavaisin mielin nauttia matkasta.

Tänään koin jälleen yhden erikoislaatuisen tapahtuman, kun pääsin puhumaan melkein kahdellesadalle erilaisissa tehtävissä nuorten kanssa toimivalle ihmiselle. Luentoni käsitteli Syrjäytymiskierteestä erkanemista. Ihmeelliselle tuntui, kun tilanne sinällään ei minua juurikaan edes jännittänyt, saati että olisin tuota tilaisuutta etukäteen miettinyt tai muulla tavoin pelännyt. On kuitenkin tärkeää huomata se muutos, mikä elämässäni on tapahtunut viimeisten vuosien aikana. Pari vuotta sitten kamppailin todella rankasti koulussa päätösprojektin loppuesityksen pitämistä jännittäessäni ja olin todella monta kertaa jo luovuttaa kokonaan. Toisaalta vielä viitisen vuotta sitten pelkäsin kuollakseni kaupassa käyntiä erilaisia sosiaalisia tilanteita, matkustamisesta puhumattakaan. Voinette siis vain aavistella sitä kiitollisuuden määrää, jota viime aikojen tapahtumat allekirjoittaneessa aiheuttavat.

Pieni ihminen tuntee itsensä todella nöyräksi sen tosiasian edessä, että yksinäni en olisi tähän kyennyt. Kiitos tästä kaikesta kuuluu jokaiselle ihmiselle joka elämänpolullani on kuluneina vuosina viipynyt. Ilman teitä en olisi nyt tässä.

Toisaalta loppuun mainittakoon se, että vaikkakaan en enää tänään koe elämääni häiritsevinä asioina minkäänlaisia ennakkoluuloja tai -käsityksiä, niin siitä huolimatta haluan sanoa ilman minkään laista jeesustelua tiedostavani tänään sen, että tänään elämäni perustuu hyvin pitkälti siihen uskoon ja  luottamukseen, että tämän kaiken taustalla elämääni oikeille raiteille on ollut järjestelemässä, oman ymmärrykseni mukainen Voima, enkä ilman Hänen rakkauttaan, minua kohtaan, olisi enää tässä tätä kirjoittamassa.

Eilen illalle nukkumaan mennessäni pohdin hetken aikaa sitä, kuinka vielä vajaa kymmenen vuotta sitten elin totaalisesti kaiken kieltävässä ateistisessa ajatusmaailmassani, peläten kaikkea ja kaikkia. Vaikka tuona aikana yritin hapuilla jotakin uskoa johonkin, minun ennakkoluuloni tukahdutti yritykseni heti ensialkuun. Tänään mietin tuota kymmenen vuoden taivalta lämmöllä. Jos tänään minulle tarjotaan mahdollisuus kertoa oma kokemukseni tuosta hitaasta mutta varmasta kasvusta oppimaan uskon ensiaskeleita, mielelläni ne ihmisille jaan. Ymmärränhän tänään hyvin pitkälti omasta kokemuksestani sen, miksi erinäiset uskon asioista mainitsemiset nostavat yleisimmin ihmisillä vain karvat pystöön. Olen saanut elää etsien omaa uskoani tässä viime vuodet, löytäen oman ymmärrykseni mukaisen Jumalan. Jumalan joka on yhtä kuin rakkaus. Kaikille. Kaikkialla. Se miksi minä aikanaan kielsin vihaisena kaiken, johtui vain siitä yksinkertaisesta syystä, että mikäli joku mainitsikin sanan Jumala tai rakkaus, mieleni valtasi ääretön pelko ennakkoluulojeni mukaista rankaisijaa kohtaan ja toisaalta ääretön suru ja ahdistus siitä, että rakkaus sanana oli minulle täysin tuntematon käsite, joka toi mieleeni vain menneisyyteni ahdistavia tapahtumia, jotka tänään ymmärrän ihmisten kyvyttömyytenä rakastaa. Käsiteltyäni aikaisemman elämäni kolhut. Rakkaudettomuuden. Olen kasvanut ymmärtämään sen, etten olekkaan elänyt totaalisessa rakkaudettomuudessa, vaan minun ympärilläni eläneet ihmiset ovat vain rakastaneet omalla hassulla tavallaan itse kukin.

Tänään en pelkästään ymmärrä sanaa rakkaus, vaan sen sijaaan saan elää aamusta iltaan hengittäen sitä syvältä sydämeni sopukoista asti. Tänään. Tässä. Nyt. Elämä kantaa.