Kuten aikaisemmin olen jo useaan otteeseen kirjoittanut, olen siis elämässäni pelännyt äärettömän paljon erilaisia asioita. Paniikkihäiriöni rajoitti elämääni kaikkiaan yli 15 vuoden ajan. Ihmisellä, joka tuosta sairaudesta kärsii, mielikuvitus on yksi pahimmista vihollisista, se kun kokoajan ruokkii oireilua mitä ihmeellisimmin kauhukuvin, mitä erilaisimmista asioista ja tapahtumista. Luojalle kiitos, saan tässä hetkessä elää tuosta sairaudesta vapaana ja se onkin kaiken muun ohessa sellainen siunaus elämässäni, ettei kiitollisuuden löytäminen tässä hetkessä elämääni ole kovinkaan vaikeata.
Elämänpolulle sisältyy mitä erilaisempia haasteita, joiden tarkoituksen tulemme ymmärtämään vasta jälkeenpäin.Luonto on toiminut minulle viimeaikoina paikkana, josta ammennan energiaa ja eräänlaista rauhaa elämääni. Aina ei ole näin ollut. Kärsiessäni erilaisista pelkotiloista, yksi noista peloista oli juuri erilaisissa paikoissa liikkuminen. Toisaalta pelkäsin ihmisiä, mutta toisaalta painajaismaisinta oli olla yksin. Takerruin ripustautuen ihmisiin, luulotellen kuolevani jäädessäni yksin. Osaltaan tuosta vaivasta johtuen, annoin ihmisten kohdella minua paikoitellen kuin koiraa, tarvitsinhan noita ihmisiä pitämään minut järjissäni. Jäädessäni yksin konkreettinen tunne oli pakokauhu, joka muuttui lamaannuttavaksi paniikiksi, joka esti minua tekemästä yhtään mitään. Pahimmillaan tuo pelko ei tarvinnut edes erillistä ärsykettä, vaan kytkeytyi päälle kuin automaattisesti, ilman että olosuhteilla olisi ollut siihen minkäänlaista vaikutusta.
Ymmärrän tarvinneeni kaikki nuo kivet polullani, osatakseni tänään kiertää ne.
Toisaalta juuri tästä suunnattomasta pelosta johtuen, tulin lähteneeksi polulle, jonka varrelta olen löytänyt palasia eheyttävästä, hyvää tekevästä luottamuksesta suhteessa itseeni, toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen jumalaan. Ilman tuota luottamusta, harhailisin yhä tuolla jossain vailla suuntaa tai päämäärää. Tänään sen sijaan elämälläni on suunta ja päämäärä.
Joskus tie saattaa vaikuttaa karulta, mutta tärkeintä on se että se kantaa askeltaessani sillä..
Aloittaessani raittiin elämän etsinnän, en villeimmissäkään kuvitelmissani uneksinut eläväni elämää ilman tuota suunnatonta pelkoa. Olihan se jo kasvanut ajanmyötä kiinni minuuteeni. Kun tuota tunnetta alkaa paeta päihteisiin, luulee ettei siitä koskaan enää pääse irti, saati että voisi kuvitella kohtaavansa elämänsä ilman noita päihteitäkään. Niistä kun ajanmyötä tulee eräänlainen lääke. Surullista siinä, että tuo lääke itseasiasa päinvastoin ruokkii tuota pelkoa, lisäten sitä vain kokoajan.
Tällä tiellä kulkiessani, minun ei voi käydä kuin hyvin.
Kun minut ohjattiin raittiuden tielle, kuvittelin että elämältäni nyt viimeistään katoaa pohja, niin suurta pelko suhteessa kaikkeen muutokseen oli. Silti, uskaltautuessani kohtaamaan noita pelkoja, olen tullut todenneeksi sen, että juurikin raittius on minun kohdallani tae siitä, että voin näitä pelkojani kohdata ja sen myötä niistä myös vapautua
Tänään elämä on kuin viljapelto. Täynnä satoa, joka odottaa korjaajaansa.
Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä. Luojan kiitos ettei. Ymmärrän tänään nimittäin sen, että mikäli olisin illalla nukahtanut tuohon pelon tunteeseen, herätäkseni aamulla siitä vapaana, ei pääni olisi kestänyt tuota äkillistä muutosta. Sen sijaan, hitaasti ajan kanssa tapahtuneena, tuosta muutoksesta on rakentunut pysyvä. Aivan kuten raittiista elämäntavastanikin. Tänään olen äärimmäisen kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse enää paeta elämää, saati itseäni, vaan voin kohdata molemmat pystyssäpäin.
Raittius on polku, joka vie minua kohti parempaa huomista.On käsittämätön tunne ihmiselle joka vielä joitain vuosia sitten lamaantui pelkästä ajatuksesta että pitäisi liikkua kotoaan johonkin, kun tässä hetkessä saa liikkua ympäriinsä, nauttien erilaisten paikkojen ja ihmisten kohtaamisesta. Kuluneena parina viikkona olen saanut liikkua. Pyörän ja auton mittareihin on kertynyt yhteensä kohta 4000km ja maisemien vaihtuessa, aina hetkittäin pysähdyn toteamaan kiitollisena sen, kuinka suuri siunaus tämä vapaus minulle on. Ilman raittiutta, minulla ei olisi mitään. Ei edes elämää.
Olen hyvin pitkälti kiitos vaiherikkaan elämäni, pohtinut todella paljon ihmisenä olemisen vaikeutta. Kuinka vaikeaa onkaan elää ihmisenä ihmiselle.
Minulla elämäni suurimmat ongelmat kiteytyivät muutaman perus ajatusvirheen ympärille. Ensimmäisenä kasvoin käsitykseen, ettei keneenkään voisi koskaan luottaa. Toisaalta tästä johtuen, minusta tuli armoton yksinyrittäjä. Ajattelin, etten koskaan tarvitsisi ketään, vaan voisin rakentaa omannäköiseni elämän ja selvitä siitä totaalisen yksin. En tarvitsisi ketään toista ihmistä. Toisin kävi.
Eläessäni lopulta totaalisessa yksinäisyydessä, keskellä äärimmäistä itsekkyyttä, olin totaalisen toivoton. Tuosta toivottomuudesta alkoi versoa paradoksaalisesti toivo, mutta ensin minun oli suostuttava kohtaamaan oma voimattomuuteni elämään nähden, yksin. Tuon voimattomuuden kohtaamisen kautta alkoi rakentuminen kohti omaa minuutta, jonka rakentumisen kautta huomasin kuin vaivihkaa alkavani lähentyä toisia ihmisiä ja Jumalaa. Tänään seison omilla jaloillani, samalla ymmärtäen olevani oma yksilö, mutta toisaalta ensimmäistä kertaa elämässäni olevani terveellä tavoin riippuvainen muista ihmisistä sekä oman ymmärrykseni mukaisesta Korkeammasta voimasta.
Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, tuo oman ymmärrykseni mukainen Jumala on minulle tänään yhtäkuin rakkaus. Ymmärtäessäni olevani totaalisen kyvytön elämään elämää ilman rakkautta, avautuen sen vaikutukselle, samalla kuin huomaamattani eheytyen.
Tätä pohtiessani huomasin että me ihmiset voisimme kaikki paljon paremmin, kun ymmärtäisimme rakkauden tärkeyden elämässämme. Toisaalta jo omien kokemuksien kautta myös sen, että ihmisellä voi olla todella paljon negatiivisia kokemuksia suhteessa rakkauteen, mutta aivan samoin kuin itseni tuli kohdata menneisyyteni kauhut, myös toisten ihmisten olisi hyvä niin tehdä. Jokainen meistä elämässään valitsee oman tiensä, mutta toisaalta uskon omaavani sen määrän kokemusta vihan vallassa elämäisestä, että voinen todeta rakkauden antavan huomattavan paljon enemmän. Kun ihminen suostuu kohtaamaan oman elämänsä sekä samalla oman itsensä, pakenematta, hän tulee kohdanneeksi myös puhtaan rakkauden. Siis sellaisen voiman, jossa ei ole sijaa ihmisen pahuudelle. Tästä kumpuaakin itselleni se ajatus, että meissä jokaisessa, pahimmassakin, on sisällämme se pieni hauras, puhdas ja viaton ihmislapsi, joka päästessään kosketuksiin aidon rakkauden kanssa, alkaa kasvaa aikuiseksi ihmiseksi, samalla ymmärtäen itseään ja elämäänsä ihan eri tavalla.
Olen viimeisten vuosien aikana saanut mahdollisuuden tavata ja tutustua mitä erilaisimpiin ihmisiin ja ihmiskohtaloihin. Yhteistä näillä kaikilla on se, että olipa ihmisen kohtalo tai elämäntarina millainen tahansa, jonkin aikaa aidon välittämisen vaikutuspiirissä, tuon ihmisen sisällä oleva pelokas sisäinen lapsi uskaltautuu näkyväksi ja sen myötä ihmisen käytös muuttuu totaalisesti. Työskennellessäni esimerkiksi narkomaanin kanssa, jonka elämä on ollut totaalista selviytymistaistelua, ensimmäinen ajatus tuon ihmisen kohdalla on, ettei tuossa ihmisessä voi olla mitään hyvää. Niin paljon pahaa hän on elämässään tehnyt. Samalla muodostaen itsestään kuvan, että on timanttia kovempi, eikä kenenkään kannata häntä lähestyä. Silti tiedostaessani oman kokemukseni kautta tuon kovuuden olevan vain kuori, olen lähestynyt tuota ihmistä ja joka ikinen kerta tuon kovuuden alta paljastuu satutettu pieni lapsi, joka aivan samoin kuin minä aikoinaan, on totaalisen hukassa itsensä ja rooliensa alla.
Rakkaus on ratkaisu, mutta toisaalta äärimmäinen haaste. Vaatii paljon aikaa ja korvaavia kokemuksia, että tuon satutetun kovan kuoren alta saadaan paljastetuksi se aito ihminen. Tämän jälkeen alkaa varsinainen työskentely oman minuuden etsimisessä. Ongelmana esimerkiksi päihdeongelmaisten ihmisten kanssa on se, ettei heillä tahdo riittää kärsivällisyys, eikä toisaalta yhteiskunnalla usko heidän selviytymiseensä, jotta nämä ihmiset olisi ohjattavissa totaalisesta pimeydestä takaisin päivänvaloon.
Silti minä uskon ihmiseen. Uskon rakkauteen. Sillä omalta ja perheeni kohdalta tiedän, että mikään satsaus ei ole liikaa, kun kyse on ihmisen elämästä. Saati sitten kun kokonaisuuteen lisätään vielä pienet lapset. Rakennamme yhteistä tulevaisuutta. Miksi emme siis siihen panostaisi kaiken liikenevän ajan ja voimavarat. Jos haluamme hyvää, ponnistelkaamme saavuttaaksemme sen.
Lopuksi haluan todeta vielä surullisena sen, että kaikkia kuitenkaan ei voi auttaa. Niin surullista kuin se onkin. Tälle viikolla jouduin lisäämään oman isäni ja parhaan ystäväni lisäksi taas yhden ihmisen jonka hengen menetin päihteille. Silti tiedän sen, että aivan samoin tuon ihmisen kohdalla, kyse oli äärimmäisen herkästä ja haavoitetusta pienestä lapsesta, joka olisi tarvinnut todella paljon aikaa ja panostusta, jotta olisi uskaltautunut kohtaamaan elämän selvinpäin. Surullisinta kaikessa taas kerran se, että tältäkin isältä jäi jälkeen kaksi pientä lasta, jotka joutuvat kasvamaan ilman isäänsä. Kun vaakakupissa painaa tämä, ei toisella puolen voi olla sellaista rahamäärää, mitä tähän yhtälöön ei kannattaisi sijoittaa. Silti raha vaan painaa.
Tiedostan olevani voimaton omaan elämääni nähden yksin. Aivan samoin olen voimaton myös toisten ihmisten elämään ja ongelmiin nähden. Siitä huolimatta jok'ikinen päivä nöyränä annan itseni rakkauden ohjaukseen, voidakseni omalta osaltani tehdä toisten ihmisten eteen sen, mitä minulla tehtävissä on.
Yksin en ole mitään, mutta yhdessä voimme olla mitä tahansa.
En aina oikein jaksa ymmärtää, en aina oikein jaksa ymmärtää, kun rakkautta saa ei silti löydy haluavaa, ei meillä riitä aikaa rakastaa.
Toivotaa, toivotaan, toivotaan, että joskus luomme toisenlaisen maan, että antaisimme kaiken, auttaisimme ystävää, ehkä kaukana se on mut' toivo jää.
Luottamuksen rakentuminen on prosessi, jossa henkinen tuska raivaa tietä tervehdyttävälle nöyryydelle.
Nyt miettien, ihmettelen itseäni ja sitä suunnatonta määrää vääränlaisen ylpeyden luomia ennakkoluuloja erinäisiä asioita kohtaan. Vasta järkyttävien pekojen ajamana, olin valmis nöyrtymään, hyväksyen etten selviä elämästä yksinäni.
Osaltaa varmasti lapsuuden kokemusten kautta minuun rakentui pikkuhiljaa kuva, jossa luottamus toiseen ihmiseen, saati johonkin yliluonnolliseen olisi lapsellista haihattelua, kun kuitenkin aina ja kaikki pettäisivät. En tähän hetkeen miettien osaa yhdistellä asioita yksittäisiin tapahtumiin, mutta tapahtumia on sen verran paljon, joissa koen että luottamus on petetty karmaisevalla tavoin. Minusta kasvoi henkinen erakko, jonka ainoa selviytymiskeino elämässä oli taistella sen läpi yksinäisen soturin tavoin, keneenkään turvaamatta. Melkoinen taistelu tuosta ajanmyötä tulikin.
Tässä hetkessä, niin tuskaisen vaikea kuin tuo matka monilta osin olikin, olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että tuo tuska toi minut tähän päivään. Hetkeen, jossa luottamus suhteessa toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan on yksi vahvimmista peruskivistä, joiden varaan elämääni pikkuhiljaa kasailen. Toisaalta ymmärrän ihmisiä siinä, että avun pyytäminen osoittaisi jonkinlaista heikkoutta. Sillä sitähän se osoittaa. MUTTA, jos oikeasti seisoo elämässään totaalisessa umpikujassa, hulluhan sitä olisi jos ei lopulta jossain vaiheessa antaisi periksi. No toisaalta on näitäkin ihmisiä valitettavan paljon, jotka epätoivon vimmalla yrittävät osoittaa muille, etteivät tarvitse ketään. Ovat muka vahvoja. Omasta kokemukesta katsoen, minä olin juuri tuollainen, liian fiksu omaksi parhaakseni ja tuo fiksuus oli maksaa minulle elämän. Vasta loputtomien nöyryytysten jälkeen, tulin halukkaaksi etsimään aitoa nöyryyttä elämääni. Siis sitä, joka osaa antaa periksi, eikä väkisellä väellä ja voimalla yritä yksin. Ei elämässä ole tarkoitus taistella yksin. Miksi muutoin meitä olisi täällä telluksella senkin seitsemän miljaardia ihmistä.
Aikoinaan, raittiuteni alkuvaiheessa, luovuttuani päihteistä pakokeinona suhteessa itseeni, aloin kohtaamaan niitä suunnattomia tunnelukkoja, joita elämässäni vuosikymmenten aikana olin itseeni kahlinnut. Ei ihme, että vuoden pyristelyn jälkeen tulin halukkaaksi pyytämään apua. Oikeammin huusin sitä. En enää jaksanut taistella jatkuvia piinaavia pelkoja, ahdistusta, tuskaa, surua, saati vihaa vastaan. Voi Luoja kuinka vihasin itseäni. Sitä vapautumisen tunnetta on mahdoton tässä pukea sanoiksi, kun pyysin apua eräältä saman kokemuksen omaavalta ihmiseltä, jonka opastamana aloin omaan elämäni paskakasaan tutustua. Hänen kertoessaan omasta elämästään, minut valtasi suunnaton helpotuksen tunne, kun en ollutkaan niin ainutlaatuisen ihmeellinen tapaus, jollaiseksi olin itseni luokitellut. Ajatellen ettei kenelläkään toisella ole tällaista elämää olemassakaan.
Toisaalta ripustauduin hetkeksi tuohon minua auttaneeseen ihmiseen, kunnes tutut pelot valtasivat mieleni. Entä jos menettäisin tuon ainoa ihmisen, joka minun menneisyyteni tuntee ja tietää. Noiden äärettömien menettämisenpelon tunteiden vallassa minut rakkaudellisesti ohjattiin etsimään elämääni jotakin pysyvämpää. Jotakin sellaista, johon luottaa silloinkin, kun ulkoiset olosuhteet antaisivat aivan toisenlaisen signaalin. Aloin haparoiden etsiä uskon ensiaakkosia.
Tuo matka on ollut monin tavoin raskas. Kiitos järkeistämiseni. En kyennyt hyväksymään mitään yksinkertaisimmistakaan ratkaisuista, vaan järkeistin itseni hulluuteen, nyt miettien vain luopuakseni suunnattomasta määrästä väärää ylpeyttä ja sen luomia ennakkoluuloja. Toisaalta tuolla matkalla sain tutustua mitä moninaisimpiin ihmisiin, erilaisiin tapoihin uskoa ja osaltaan tästä johtuen samalla oppia suvaitsevaisuutta suhteessa toisiin ihmisiin. Olemme loppupeleissä varsin samanlaisia, niin erilaisina kuin itseämme pidämmekin.
Juuri nyt olen äärettömän kiitollinen elämälle uudesta alusta jonka se minulle soi.
Silti en löytänyt sisälleni kaipaamaani rauhaa, ennen kuin olin kääntänyt viimeisimmänkin kiven, samalla luopuen asenteistani uskoa kohtaan. Löysin lopulta omanlaiseni uskon, jonka varassa uskallan elää, luottaen siihen, että elämässä suurimmatkin vastoinkäymiset on tarkkaan ja harkitusti rakkaudella räätälityjä juuri minun kasvunmatkaani varten.
Tänään uskon Jumalaan, siis sellaisena kuin minä Hänet ymmärrän. Eli toisin sanoen, ymmärtämättä, järkeistämättä. Puhtaasti vain hyväksyen Hänen olevan. Vapauttavin kokemus koko matkassa oli se, kun hetken aikaa sain kokea olevani rakastettu. Ihmiselle joka lähes koko elämänsä ajan on kokenut olevansa hyljitty, tuo tunne on käsittämätön. Se tuntuu niin hyvältä, ettei sitä usko todeksi, ennen kuin sen omakohtaisesti kokee. Silti osaan ajaa itseni yhä uudelleen umpikujaan elämässäni, mutta siinä samalla tiedostaen sen, että tälläkin tuskaisella hetkellä minulla on joku joka vahtii selustaani, aivan samoin kuin niinä loputtoman monena kertana, jolloin itsekkään uhmakkaasti vannoin päättäväni surkean maallisen vaellukseni omakätisesti. Enpäs vain päättänytkään.
Uskon vakaasti Hyvään. Uskon Rakkauteen. Uskon siihen, että meissä kaikissa, hirveimmissäkin ihmisissä on jossain syvällä sisimmässä se pieni ja avuton lapsi, jota joku on jossain vaiheessa satuttanut ja tuo pieni lapsi on päättänyt unohtaa väärällä tavalla itsensä, aloittaen loputtoman kostoretken jonka seurauksilla ei ole loppua, ellei tuohon pieneen haavoitettuu lapseen satu joku saamaan yhteyttä. Sillä sen jälkeen kun yhteys on avattu, Rakkaus hoitaa loput, eheyttäen rikkinäisimmänkin ihmisen kokonaisuudeksi jollaista ei koskaan kuviteltu olevan olemassakaan. Tämä on minun kokemukseni. Matkani pimeydestä valoon. Vihasta rakkauteen. Orjuudesta vapauteen. Pois tieltä jonka jokainen askel loi lisää tuskaa ja kärsimystä jokaiselle joka hiemankaan lähemmäs minua uskalsi.
Kunpa meillä jokaisella olisi edes yksi ihminen, jonka kanssa murtaa suojamuurit, joita elämän kolhut jokaisen meistä ympärille rakentaa. Ilman noita muureja on kokolailla helpompi elää ja hengittää.
Siunausta elämäänne. Varjelusta askeleihinne. Voikaa hyvin.
Tämä on kirjoitus pojasta, joka halusi tulla joksikin. Poika syntyi perheeseen, jossa toisaalta kaikki puitteet olivat kunnossa, mutta jossa toisaalta kaikki mikä ulospäin näkyi oli tavallaan valhetta, kulissia. Tuo poika ymmärtää tänään sen, että kaikki tuo kulissien ylläpitäminen uuvutti varsinkin hänen isänsä. Tänään poika muistelee isäänsä ja sitä kuinka äärettömästi tämä ponnisteli tullakseen hyväksytyksi, silti koskaan sitä kokematta. Lähinnä syystä, ettei itse koskaan kyennyt hyväksymään itseään sellaisena kuin oli.
Paljon puhutaan siitä, kuinka perheissä tietyt tavat ja tottumukset siirtyvät sukupolvilta toisille, halusimmepa tahi emme. Olen äärimmäisen onnellinen tässä hetkessä siitä, että elämäni on kuljettanut minut tänään hetkeen, jossa pohdin syvällisesti suhdettani lapsiini ja siihen, mitä minä haluan heille perintönä siirtää.
Olen nimittäin viimeiset vuodet jollain tavalla tietoisena pyrkinyt muuttamaan itsessäni sitä ääretöntä riittämättömyyden tunnetta joksikin hyväksyvämmäksi, silti vielä ainakaan siinä onnistumatta. Nyt huomaan sen, kuinka omat lapseni kasvavat juuri samanlaisissa olosuhteissa, joissa itse lapsuuttani kasvoin. Tässä hetkessä heille tärkeintä näyttää olevan se, että kunhan mitä erilaisimmat mielihalut tulevat tyydytetyiksi, sitä paremmin kaikki elämässä on. Surullisena totean tässä kohtaa sen, etten todellakaan halua kasvattaa lapsiani siihen samaan uskomukseen, jonka ajamana itse olen taas monella tavalla tienristeyksessä, pysähtyneenä miettimään suuntaa elämälleni.
Luojan kiitos, ymmärrän tänään sen, että juurikin asioiden tiedostamisella, niihin on mahdollisuus tehdä tarvittavia muutoksia. Olen toisaalta äärettömän kiitollinen elämälle siitä, että se tarjoilee minulle taas kerran kivun kautta mahdollisuuden pysähtyä pohtimaan sitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja arvokasta.
Kuten aikaisemmin olen kertonut, olen elänyt elämästäni melkein puolet kuvitellen että ihmisen onnellisuus on suoraan verrannollinen siihen, kuinka menestynyt ja hyvin toimeentuleva ihminen on.
Tuo maallisen hyvän tavoittelu ajoi minut taloudelliseen ja henkiseen konkurssiin jo alle kolmikymppisenä. Totaalisen tuhon partaalta aloin hitaasti, mutta sitäkin varmemmin kasata elämääni kokonaan uusiksi. Havahtuen joitain vuosia siihen todellisuuteen, että aidosti koin olevani onnellinen elämääni. Tuolloin minulla oli kaikki mitä ikinä elämältä kuvittelin haaveilleeni saada. Seuraavaksi toteankin surullisena sen, että kumpa tuolloin olisin voinut pysäyttää ajan, sillä nyt huomaan heränneeni todellisuuteen, missä ainoa minut järjissäni pitävä asia on vuosikymmenten tuskan kautta kasvanut usko siihen, että vaikka elämä tarjoilisi mitä, silti kaikki on hyvin.
Mikä sitten meni vikaan, että olen tilanteessa, johon en koskaan uskonut enää päätyväni? Aloin vaatia elämältä enemmän. Kaikki sai oikeastaan nyt mietittynä alkunsa jo reilu kolme vuotta sitten, kun reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen sain konkurssivelkani kuitatuksi velkajärjestelyn myötä ja sen kautta luottotietoni takaisin. Tuolloin huomasin ensimmäisen kerran nimittäin sen, etten oikeasti ollut oppinut tuon reilun kymmenen vuoden totaalisen identiteetittömyyteni aikana yhtikäs mitään, mitä rahankäyttöön tulee. Heti saatuani varmistuksen luottotietojeni korjautumisesta, tein ensimmäisen osamaksusopimukseni, selitellen tuolloin itselleni ansainneeni tuon. Paskat, nyt miettien ollut ansainnut muuta kuin kunnon selkäsaunan. Tuosta osamaksusta sai nimittäin alkunsa ajanjakso, jonka aikana olen hankkiutunut tilanteeseen, jossa suunnilleen seuraavan kuukauden tai parin periodilla minulta paukkuu toistamiseen luottotiedot.
Mikä tähän sitten on minut tuonut? Nyt mietittynä sama asia, joka ajoi isäni tekemään kaksi henkilökohtaista konkurssia sekä lopuksi lopettamaan elämänsä ennenaikojaan, eli totaalinen riittämättömyyden tunne suhteessa itseensä.
Aloin nimittäin viime keväänä elää todeksi unelmiani, suhteessa maalliseen hyvään. Ajoin 20 vuoden odotuksen jälkeen itselleni moottoripyöräkortin, ostaen itselleni pyörän. Jos tuolloin olisin tyytynyt tuohon unelman toteuttamiseen, olisi kaikki ollut varmasti ihan kunnossa, mutta sen sijasta tuosta alkoi addiktille luonteelleni kuvaava tapahtumien ketju, jonka seurauksena minulla on tässä hetkessä melkein yhtäpaljon velkaa, kuin ensimmäisen konkurssini tullessa 14 vuotta sitten.
Tietysti voisin selitellä itselleni näiden tapahtumien olleen monella tavoin taas sellaisia, joissa yksi asia johti toiseeen, kolmanteen jne. mutta todellisuudessa sillä ei kuitenkaan selitetä sitä käytöstä jonka seurauksena elämäni on tässä hetkessä taloudellisesti tarkasteltuna totaalisessa kaaostilassa.
Aloitaessani yritystoiminnan reilu vuosi sitten, päätin vakaasti, etten ota toimintaani varten penninjetiä lainaa, vaan lopetan toiminnan mikäli se ei osoittaudu kannattavaksi. No kuinkas kävikään. Ensin päätin ystäväni kanssa vuokrata toimitilat, joissa oli tarkoitus alkaa tarjota avokuntotuspalveluita erilaisista riippuvuuksista kärsiville ihmisille. Vajaa vuosi viisaampana todettakoon, että tuo kokeilu ei kannattanut. Tila oli totaalisen käyttämättömänä, minun saadessa siitä itselleni alun rahan lainaamiseen. Joskin tuo pelkkä toimitilan vuokraaminen ei ole syy taloudelliseen ahdinkooni, vaan se, etten edelleenkään osaa käyttää rahaa, saati ymmärtää sen merkitystä ihmisen elämässä. Seuraavaksi sain kuitenkin sen verran töitä, että vaimoni päästessä töihin, ostimme oman kodin perheellemme. Tuo ratkaisu oli kaikin puolin oikea, eikä siinä mitäään, mutta kun jotekin en osaa käsitellä edelleenkään omia tunteitani, olivatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia, samoihin aikoihin sain päähäni toteuttaa toisen unelmani. Vaihdoin moottoripyörän farmari bemariin, ajatellen tekeväni todella fiksun ratkaisun. Todellisuudessa ratkaisu oli vähemmän fiksu. Käytin ensin kaikkiaan 6 kertaa kyseisen auton huollossa, tapellen kuluttaja-asiamiestä apuna käyttäen myyjäliikkeen kantamaan vastuunsa joka kauppaan liittyi. Lopulta kun sain auton kuntoon, olinkin tilanteessa, jossa minulla ei enää ollut minkäänlaisia taloudellisia mahdollisuuksia tuota kyseistä ökyautoa ylläpitää ja parin kuukauden tuskallisen taistelun myötä päätin tuosta kotterosta luopua. Laittaen tuon auton kaverini autoliikkeeseen myyntiin, jossa tuo auto yhä tänäkin päivänä on vielä kaupan, minun kiltisti maksellessa siitä kuluja.
No tästä päästäänkin lopulliseen syöksykierteeseen, jonka seurauksena tässä hetkessä jo kiitollisena elämäni kovuudesta kirjoitan tätä sepostusta, pohtien sitä kuinka minulle tarjotaan mahdollisuutta opetella pois vanhasta, sukupolvelta toiselle jo siirtyneestä tavasta pilata oma elämänsä omaan äärettömään riittämättömyyden tunteeseen liittyen. Olen kuluneen puolen vuoden periodilla yrittämällä yrittänyt saada talouttani siihen jamaan, että voisin sanoa elättäväni perheeni, mutta sen sijaan, olen joka kuukausi napannut pienistä tuloistani johtuen itselleni lisälainaa, kyetäkseni tuomaan oman osuuteni perheen elätykseen. Heräten yhtäkkiä tilanteeseen, jossa minulla ei yksinkertaisesti ole mitään mahdollisuutta hoitaa noita velkoja, koska yritystoimintani minimaalisuudesta johtuen, en saa mistään normaalia lainaa ja sen vuoksi kaikki velka mitä puolenvuoden periodilla olen tehnyt, on pelkästään todella korkeakorkoista pikalainaa, jotka nyt uhkaavasti, auttamatta kaatuvat päälleni, minun voimatta tehdä enää asialle yhtikäs mitään. Huvittavinta kaikessa, hieman ironisesti todettuna on se, että vuosia kuljin kertomassa vertaisryhmässä tarinaani pelaamattomaan elämäntapaani liittyen, kuunnellen surullisena ihmisten tarinoita siitä, kuinka kirottuja nämä kyseiset pikalainat peliongelmasta kärsiville ihmisille on, samalla kiitollisena todeten tuolla sitä, etten koskaan onnekseni tullut peliongelmani aktiiviaikana sortuneeni pikalainojen ottoon. Nyt tässä hetkessä surullisena mietin sitä, ettei minun edes tarvinnut sortua entisiin riippuvuuksiini, saadakseni elämäni taloudelliseen kaaokseen, juurikin kyseisten pikalainojen ansiosta.
"Ei auta itku markkinoilla" -sanonnan myötä, totean käyneeni henkisen helvetin läpi kuluneen kuukauden ajanjaksolla, hyväksyen tässä hetkessä sen, että elämäni on mentävä toisen kerran perseelleen, jotta oppisin ymmärtämään sen mitä raha ihmisen elämässä merkitsee ja mitä sen minulle ei tulisi merkitä. Tärekin tässä hetkessä lienee kuitenkin kaikesta huolimatta se oivallus, etten halua tätä ominaisuutta enää seuraavalle sukupolvelle siirtää ja sen vuoksi aion kokolailla paljon panostaa seuraavaksi siihen, että lapseni kasvaisivat siihen käsitykseen, ettei rahan, saati mammonan hankkiminen todellakaan ole elämämme tarkoitus.
Positiivista tässä hetkessä kuitenkin on se, että uskon tästä selviäväni. Sainhan jokin viikko takaperin sovittua erään suuren yrityksen kanssa yhteistyöstä, jonka myötä ehkä ensikerran elämässä minulla on konkreettisesti mahdollisuus työtä tekemällä hoitaa omat ja sen myötä myös perheen asiat kuntoon. Oikeastaan ainoa pelko mikä minut on ahdistavaan tuskaan ajanut, on ollut se, että luottotietoni rymistessä, olen kipeässä mielessäni maalannut kauhukuvia siitä, että ulosottomies vie meidän perheeltämme kodin. Onneksi olen oppinut elämässä ottamaan asioista selvää ja soittaessani velkaneuvojalle, hän lohdutti minua siinä, että vaikka näitä lainoja on kertynytkin useita, niiden yksittäiset summat ovat siinä määrin vielä pienehköjä, että tuskin niiden vuoksi meidän kotiamme aletaan vielä pakkohuutokaupata. Toivottavasti ei.
Minä nimittäin selviän pakenematta toisestakin konkurssista, mutta se, jos perheeni menettäisi kotinsa minun edesvastuuttomuuteni kautta olisikin liian suuri pala purtavaksi. Tuon asian estämiseksi olen valmis taistelemaan kaikin voimin, niin vähänä kuin tässä hetkessä voimavarani koenkin olevan, niitä kummasti löytyy tarvittaessa lisää. Olen äärettömän kiitollinen myös siitä, että olen elämässäni saanut kulkea polkua, joka on tuonut minut tähän hetkeen, avoimuuteen asioissa. Tuon avoimuuden kautta nimittäin olen saanut tutustua lukemattomaan määrään äärettömän hienoja ihmisiä, ihmisiä joiden avustuksella ja tuella tulen selviämään tästäkin koettelemuksesta.
Olen pohdiskelija luonteeltani ja viime aikoina pohdiskellut elämääni siinä valossa, että mitä elämä minulle haluaa opettaa, kun erinäisiä vastoinkäymisiä tarjoilee.
Oikeastaan taidan tietää tuohon kysymykseeni vastauksen, sikäli jos haluan itse itselleni rehellinen olla. Elämä haluaa opettaa minulle perusasioita, kuten se, että jokaisen itse on vastattava omista valinnoistaan, eikä niitä voi aina piiloutua olosuhteiden tai muiden taakse. Itse olen valintani tehnyt, eikä kukaan muu.
Olen kasvanut perheessä, jossa eräänlaisia kulisseja pidettiin pystössä kynsin hampain. Isäni oli ihminen, jonka luonto ei antanut periksi olla oma rikkinäinen itsensä, vaan aina oli pyrittävä näyttämään ulospäin paremmalta kuin mitä sisimmässään oli. Kasvoin katsellen ihmisrauniota, joka yritti yrittämästä päästyään olla jotakin aivan muuta kuin mitä todellisuudessa olisi ollut.
Nyt miettien, ehkä ihmiset olisivat ymmärtäneet isääni paremmin, jos hän olisi osannut luopua ylpeydestään ja ollut kuka aidoimmillaan oli. Rakastava ja lämmin ihminen, jolle vain elämä oli varannut valitettavasti hieman enemmän kuin hän yksin kykeni kantamaan.
Se miksi tätä tässä hetkessä pohdin, johtuu pitkälti siitä, että huomaan tahtomattani taivaltavani isäni jalanjälkiä tässäkin asiassa. Haluan tässä sen nyt julki julistaa, olen ajanut itseni tilanteeseen, jossa voimavarani eivät yksinkertaisesti vain riitä siihen, mitä elämä minulle tarjoilee. Tai no, jos totta puhutaan, osaltani olen kyllä itse itseni tähän tilanteeseen valinnoillani ajanut.
Yrittänyttä ei laiteta, sanotaan. Jotenkin minusta vain tässä hetkessä valitettavasti tuntuu kovin siltä, että tätä yrittäjää laitetaan nyt ja kokolailla kovalla kädellä. Se miksi minusta tältä tuntuu, johtuu vain siitä valitettavasta tosiseikasta, että oveni takana kolkuttelee uhkaavasti jo toinen konkurssi, enkä tällä hetkellä oikeasti enää tiedä, millä keinoin kykenisin sen ehkäisemään. Yksin siihen en kykenekkään, sen olen jo valmis myöntämään, mutta siitä huolimatta ankaraakin ankarammin sitä yritän. On kuin yrittäisin lapioida hiekkaa, pienen pienellä muovilapiolla, padon jo sorruttua ja veden vyöryessä täydellä voimalla ylitseni. Silti en halua antaa periksi. En vain halua myöntää tappiotani jo toistamiseen.
Olen viime ajat pohtinut sitä, millä tavoin olisin voinut tämän estää. Jotekin tuntuu vain siltä, etten olisi voinut, vaikka mitä olisin valinnut. Sikäli jos olisin lakannut yrittämästä jo alkuunsa, ei minulla olisi tässä hetkessä velkaa jota tällä hetkellä on, mutta toisaalta meillä ei olisi myöskään tätä kotia, jonka kovan yrittämiseni osaltaan avustamana olemme juuri saaneet hankittua.
Ymmärrän kyllä kokolailla karvaasti sen, että yrittämiseen sisältyy riskinsä. Minusta vain tuntuu jotenkin katkeransuloiselta myöntää oppivani läksyäni jo kohta toistamiseen saman kaavan mukaan. Luulisi että yksi 10 vuoden velkahelvetti olisi jo ollut riittävä, mutta ei. Edelleen huomaan sortuvani samoihin perusvirheisiin. Luotan elämään liikaa. Tehden liian hätäisiä ratkaisuja, ihan liian hätäisesti.
Minulla piti olla varmat tienestit loppuvuoden ja sen jälkeen varmat tulot heti alkuvuodesta, mutta toisin näytti käyvän. Aivan samalla tavoin, kuin 13 vuotta sitten, kun minusta johtumattomista syistä Kesko irtisanoi toimitussopimuksemme ja siitä johtuen firman ainoa vaihtoehto oli ajaa itsensä alas.
Voi pojat kunpa olisin jotakin tästä kaikesta oppiva. Tässä hetkessä tuo oppi tuntuu kovin raskaalta kantaa, mutta jos jotakin elämänmyrskyissä olen reppuuni mukaan napannut, on se se, ettei tarvitse elämän vastoinkäymisiä lähteä pakenemaan sen enempää päihteisiin kuin muuhunkaan. Otan raakana sen opin, mitä minulle tänään annetaan.
Pahalta tässä hetkessä tuntuu se, että kuluneen 6 vuoden aikana tekemäni vapaaehtoistyö kun olisi ollut palkkatyötä, en tässä joutuisi tätä itkuvirttäni veisaamaan, mutta tuota työtäni kun ei sinällään tarvitse rahassa edes yrittää mitata. Ymmärrän tehneeni sitä puhtaasti sydämestäni, enkä siitä sen vuoksi olisi rahaa edes vastaanottanut.
Ainoa instanssi jota tässä hetkessä hieman kiroan, on kunta- ja kunnallispolitiikka, jossa raha merkitsee enemmän kuin ihmiset. Sikäli jos ihmiset merkitsisivät enemmän, olisi minullakin tuolla sektorilla tarjota muuta kuin vapaaehtoisuuteen perustuvaa työtä.
No kuten otsikossa totesin: Elämä opettaa nöyryyttä, nöyryyttämällä. Bring it on! I can take it! I think..
Mikäli elämästäni vaikuttaa puuttuvan jotakin, on se vain merkki siitä etten ole vielä kyennyt hyväksymään vallitsevia olosuhteita. Kyetessäni hyväksymään vallitsevat olosuhteet, vapautan itseni vaatimuksista, jotka estävät minua elämästä tätä päivää kiitollisuudessa. Hyväksymisen myötä huomaan vaatimattakin saavani kaiken tässä hetkessä tarvitsemani.
Oppiessani elämään vain yhden päivän kerrallaan, tulin oivaltaneeksi yhden tärkeimmistä asioista elämässä. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus joko valita tai valittaa, mutta ainakin minulla, ihmisellä joka on vajaan 20 vuotta kärsinyt paniikkihäiriöstä, jokainen peloista vapaa päivä on jo sinällään ihmeellinen. Kaikki muu on ekstraa, eikä minulla ole aihetta valittaa mistään vaan voin olla sen sijaan kiitollinen todella paljosta.
Olen kohdanut viime päivinä elämässäni sellaisia asioita, joita en ihan heti tällä tavoin uskonut joutuvani läpikäymään. No elämää, sanotaan..
Entä kun ihminen, joka on miljoonista pienistä palasista alkanut kasamaan itseään, voi kohdata ensimmäistä kertaa elämässään sellaisen tunteen, joka voimakkuudeltaan vie voiton surusta, jonka isäni itsemurha tullessaan aiheutti.
Sen tiedän, että raittius on elämäni perusta. Sen tiedostaminen pakottaa minut kohtaamaan elämän raakana. Viimeiset päivät olen sisimmässäni huutanut tuskaa. Tuskaa, johon sinällään minulla ei ole mitään muuta tehtävissä, kuin prosessoimisen kautta yrittää hapuilla tuon tunteen päälle, pyrkien käsittelemällä pienentämään se sellaiseksi, että tuon tunteen kykenisi itsessään sisäistämään, saati että siitä mentäisiin yli.
Uskon elämään. Uskon Jumalaan, sellaisena kuin Hänet tänään ymmärrän. Uskon, että elämässämme tapahtuvat asiat, tapahtuvat sen vuoksi, että niihin on kätkettynä pienen pieniä, mutta sitäkin suunnattomampia rikkauksia, joita kasvunmahdollisuuksiksi kutsuttakoon. Tuota rikkautta yritän epävoisesti pienellä hakullani kaivaa esiin, tästä suunnattoman kokoisesta tunteiden vuoresta, jonka elämä on kohdalleni suonut. Tänään ymmärrän täysin sen, mitä vaatii elää raittiina, kun olisi liian helppoa unohtaa kaikki, antaa periksi, luovuttaa väärällä tavalla. MINÄ SAATANA EN LUOVUTA, MINÄ TAISTELEN, vaikka viimeiseen veripisaraan asti, joka suonissani virtaa. Tuo veri sykkii rakkautta, rakkautta elämään ja sen suomiin jokapäiväisiin mahdollisuuksiin. Haluan elää. Siksi en anna periksi.
Toisaalta tämä kaikki tuntuu hetkittäin naurettavalta, sikäli kun tässä mitään komiikkaa tällaisessa tilanteessa voisi olla. Luottamus, tuo sana joka lausuttuna on kokolailla mitättömän kuuloinen, mutta jonka rakentamisessa allekirjoittaneella meni vuosi kausia tehdä hartiavoimin työtä. Tänään, kun luotan ihmisiin, luotan Jumalaan, juuri tänään minulle tarjotaan kasvunpaikkaa tilanteesta, jossa en uskonut koskaan joutuvani olemaan. Kaikella tarkoituksensa, sen uskon ja sen vuoksi haluan katsoa loppuun tämän näytöksen, vaikka hetkittäin aivan saatanan raastavaa tuskaa sisälläni se aiheuttaa. Niin se luottamus. Entä siinä tilanteessa, kun ei ole kiinni luottamuksesta, vaan täytyy vain elää hetki kerrallaan, muistuttaen itseään siitä, että HEI!!, sun pitää hengittää. On pakko elää läpi päivä siinä, että illalla kuulee tilanteen olevan edelleen sama, jos nyt ei vielä kimurantimpi, ja taas muistutellaan itseä siitä, että HEI!!, vittu muista hengittää.
Haluan kasvaa ihmisenä. Huomaan kasvaneenikin melkoisen matkan, päivän kerrallaan kuluneen kuuden ja puolen vuoden aikana. Kun tämän taistelun käyn sisälläni läpi, todeten joku aamu, että hei, tämä olikin tätä varten tarkoitettu, uskon olevani taas kokolailla ehyempi ihminen, kuin tässä hetkessä, nyt tänään olen. Tänään olen jälleen sirpaleina. En kylläkään miljoonina pieninä enää, vaan muutamina suurempina. Tuskaisinta on alkaa taas rakentaa itseään tietyltä osin uusiksi, kun juuri vasta vähän aikaa sitten sai kokea pitkällisen rakennusprojektin kautta eheytyneensä. Elämää sitähän tämä kaikki vain kuitenkin on.
Kun vielä muistaa muistuttaa itseään siitä, että tämän elämäksi kutsutun "näytelmän", taustavoimana jyllää rakkaus, joka on sitä luokkaa, ettei ihmisen rajallinen kyky ymmärtää tai tuntea riitä tuohon alkuunkaan. Rakastan elämää, sen kaikkine oikkuineen, tänään.
Liikunnan ilo. Siinä käsite, joka on allekirjoittaneen mielessä tuonut erinäisiä ahdistuksia jo useamman vuoden ajan. Tämä on johtunut pelkästään siitä, että olen viimeiset vuodet pelännyt liikkumista, ulkoilua ja esimerkiksi lenkkeilyä. Silti olen katkerana kironnut nähtyäni ihmisten onnellisena ympärilläni kuntoilevan ja vieläpä saavan siitä positiivista energiaa elämäänsä.
Tänään onneksi kaikki on toisin. Olen kuluneen 3 viikkoa liikkunut useamman kerran viikossa. Ensimmäisellä viikolla aloitin rauhallisella kävelylenkillä, joka kerrallaan kesti n. 30 minuuttia. Siitä pikku hiljaa olen sitten lisännyt vauhtia ja oppinut jopa taas nauttimaan kuntoilusta. Lisäksi olen käynyt elämäni ensimmäiset kerrat kuntosalilla. Tuokin asia järjestyi kohdalleni aikalailla ihmeellisellä tapaa. Ostin alun alken vaimolleni kuntosalikortin lahjaksi, mutta hän ei ole päässyt itse sitä käyttämään ja nyt hän aloittaa pitkästä aikaa taas opiskelun, joten hän sanoi minun kannattavan vaihtaa tuo kortti omalle nimelleni, koska itselläni on tulevana syksynä enemmän aikaa, kuin hänellä, joten sen vuoksi siis kuntasalilla käyntiä tässä opiskelen. Tuosta salilla käymisestä ja lenkkeilystä minulla on melkoisen monta hupaisaa tarinaa kerrottavana, mutta niihin palaan seuraavissa postauksissa sitten hieman enemmän. Lopuksi totean vain sen, että kaikki on elämässä mahdollista, kun tarpeeksi kärsivällisesti jaksaa yrittää. Tänään nautin liikunnasta ja oikeastaan ensimmäisen kerran yli kahteenkymmeneen vuoteen, koen hyvän olon tunteita, jo pelkästä ajatuksesta, että pääsen liikkumaan. Kaksikymmentä vuotta sitten rakastin juoksemista yli kaiken ja kävinkin kilpailemassa sekä treenasin joka päivä juosten 7-10 kilometrin lenkkejä.
Tänään pyrin liikkumaan vielä rauhallisesti, mutta silti olen asettanut itselleni kristallinkirkkaan tavoitteen. Vuoden kuluttua kesällä haluan olla siinä kunnossa, että jaksan juosta ainakin puolimarathonin. Päivä kerrallaan elämällä, tämäkin haave varmasti toteutuu, kun en ala asioissa hötkyillä.
Tänään tiedostan olevani edelleen kokolailla rikkinäinen ihminen, varsinkin tunne-elämältäni, mutta parasta kaikessa olen matkalla eteenpäin, hitaasti mutta sitäkin varmemmin askeltaen yhden päivän kerrallaan kohti lopullista päämäärää.
Olen saanut jonkin aikaa tutkiskella itseäni ja omia pelon tunteita hieman etäämmältä. Tarkoittaen sitä, etten ole elänyt tuon tunteen orjana, vaan olen jopa pystynyt tekemään sellaisia asioita, joita vielä jokin aika sitten ajattelin olevani koko loppuelämäni kykenemätön tekemään tai kokemaan.
No mitä tuosta tutkiskelusta olen huomannut. Kaikki tunteet ovat sallittuja, niin kauan kun ne eivät ala vammauttamaan ihmistä. Omalla kohdallani pelot, jotka viime aikoina liittyivät pelkästään erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, eivät poistuneet, vaikka kuinka syvällisesti itseäni tutkin, puhuin, kirjoitin ja huusin. Elin kuitenkin reilun neljä vuotta ilman päihteitä, ilman mitään lääkityksiä, koko ajan samalla itseäni purkaen, niin vertaistuen, tiiviin terapian, AA-ohjelman sekä lukuisten ihmisten avustuksella. Jouduin jatkuvasti pakottamaan itseni erinäisiin tilanteisiin, joista jokaisesta minulle nousi sama lamaannuttava pelko. Taistelin, luovutin, luovutin ja taas taistelin. Sílti en kyennyt noista peloistani vapautumaan. Reilun neljä vuotta taisteltuani, aloin miettiä, josko minulla on aivoissa jokin 'piuha' poikki, josta syystä serotoniini tasoni yksinkertaisesti heilahtelee niin suuresti, ettei siihen edes Isä Meidän-rukouksella muutosta saa aikaiseksi. Puhuin avoimesti ryhmissä miettineeni lääkitystä, samoin terapiassa, kuten myös kaikille läheisilleni. Loppupeleissä tein kuitenkin päätöksen itse. En enää jaksanut taistella, vaan antauduin kokeilemaan mielialalääkettä, jonka toivoin tepsivän siten, ettei minun enää tarvitsisi väsymykseen asti taistella oman pääni sisällä, erinäisiä paniikin tunteita vastaan, joita pääni sisällä alkoi velloa, aina sopivan ärsykkeen eksyessä paikalle.
No nyt olen syönyt säännöllisesti yhden 'ihmepillerin' päivässä vuoden verran ja tässä kohtaa omasta kokemuksestani voinen todeta, ettei kaikki lääkkeet ole pahasta, eikä kaikkia lääkkeiden käyttäjiä tule automaattisesti tuomita väärinkäyttäviksi huumehörhöiksi. Omalla kohdallani kun olen ollut rankassa riippuvuudessa lääkkeisiin, oikeammin juuri tuollainen edellä kuvaamani huumehörhö, niin tässä koen voivani jakaa kokemukseni molemmin puolin veteen piirrettyä viivaa.
Kuluneen vuoden aikana olen saanut kohdata juuri samankaltaisia tilanteita, joista aikaisemmin itseni paniikin vallassa jouduin väsymykseen asti pakottamaan. Nyt erotuksena se, että olen onnistunut kaikki nuo tilanteet läpi menemään, ilman yhtään ylimääräistä jännitystä, saati ainuttakaan paniikin sekaista tuskatilaa. Aikaisemmin tiedostin kyllä itsestäni sen, ettei minulla sosiaalisten taitojen puutteen vuoksi tarvitse noita tilanteita pelätä, mutta siitä huolimatta tietyt tilanteet ja niistä nousseet ärsykkeet ajoivat minut hulluuden partaalle.
Tällä hetkellä elän aivan samalla tavalla päivän kerrallaan, kuin kuluneen reilut viisi vuotta olen saanut opetella elämään. Kohdaten elämän sellaisena kuin se eteeni annetaan. Itseäni tutkaillen, negatiivisia luonteenpiirteitä korvaten positiivisilla, siis puhumalla ja kirjoittamalla käsitellen sekä pyrkien omalta osaltani tekemään sen oman pienen osuuteni asioissa, jotta elämä ainakin joiltain osin näyttäisi valoisammalta myös lähimmäisteni silmin tarkasteltuna.
Koen olevani etuoikeutetussa asemassa, saadessani elää tänään. Aina ei ole tuntunut tältä. Juuri sen vuoksi toivoisin voivani omalta osaltani jakaa tuota ilmaiseksi saamaani hyvää myös muille. Toivottavasti näistä raapusteluistani joku pieni ihminen saa jotakin toivoa paremmasta, se riittää minulle.
Tässä kohtaa täytynee todeta, että tänne kirjoittaminen alkaa olla sitä, että tähän tarvitsee etsimällä etsiä aikaa. Lapsiperheessä kun ei näin kesäaikana juuri sisällä oleilla, ainakaan jos haluaa välttyä siitä, ettei lapset hypi pitkin seiniä, kuin hämähäkkimiehet.
No sitten otsikkoon liittyvään. Viime päivinä olen saanut jakaa omaa kokemustani peloista, oikein runsaalla mitalla. Eräs ystäväni käy läpi mennyttä elämäänsä, kipuillen todella. Sinällään koen voivani antaa hänelle vertaistukea, koska suurimmaksi osaksi hänen pelkonsa ovat hyvin samankaltaisia, kuin minulla itselläni on ollut. Tässä hetkessä koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että voin jakaa omaa tarinaani eteenpäin, koska vielä joitain aikoja sitten, se ei yksinkertaisesti ollut siitä syystä mahdollista, koska pelkäsin noita sosiaalisia tilanteita aivan suunnattoman paljon.
Huomaan saaneeni tähän hetkeen vapautua noista peloista kokonaan. Kävimme vaimoni kanssa vähän aikaa sitten vierailulla eräässä kuntoutuspaikassa, jossa eräs ihminen kipuili monen riippuvuuden kanssa, aivan kuten minä vielä reilu viisi vuotta sitten. Tuntui todella hyvälle kokea se, että osaan olla rento oma itseni, myös tuonkaltaisessa tilanteessa, enkä enää yritä mitään enempää, kuin jakaa sitä, mitä minulla elämässä roppakaupalla on kertynyt, eli omaa elämänkokemustani.
Oikeastaan viime päivät ovat osoittaneet minulle sen, että suurin osa peloistani on johtunut siitä, että yksinkertaisesti olen kokenut elämässä niin paljon kaikenlaista ahdistavaa, että noiden asioiden prosessoiminenkaan ei kaikkea tuota tunnekuohuntaa ole tasoittanut, vaan siihen on tarvinnut myös lääketieteellistä apua. Summasummarum, olen tänään onnellinen siitä tilanteesta, jossa tänään saan elää. Tuota kiitollisuutta haluan ympärilleni levittää, joka päivä sen verran kuin sitä kykenen tekemään. Tällä tavoin elämällä uskon, että elämälläni on ja tulee olemaan tarkoitusta.
Pelkoihin liittyen. Koen tänään ääretöntä kiitollisuutta siitä, että elämä on minulle tuonut nämä käsittämättömät pelot ja ahdistukset. Ilman niitä, tuskin olisin oonistunut luopumaan omavoimaisesta taistelusta ja opettelemaan hitaasti mutta varmasti luottamaan toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Jumalaan luottaminen kohdallani tuli siitä, että oppiessani luottamaan yhteen ihmiseen, tein hänestä itselleni jumalaan verrattavan rispustaumiskohteen, josta taas seurasi se, että aloin seuraavaksi pelätä sitä, että entä sitten, jos tuolle ihmiselle tapahtuu jotakin pahaa. Olin siis pakotettu opettelemaan uskomaan oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan, jotta minun ei tarvitse pelätä enää koskaan jääväni yksin. Tuosta opettelelusta seurasi kaiken järkeistävälle ihmiselle, ääretön tuska, josta seurauksena tuli totaalinen luovutus. Omalla kohdallani tuo luovuttaminen merkitsee tänään sitä, etten enää järjellä yritä miettiä mitään, mitä en järjellä koskaan tule ymmärtämään, vaan pelkästään uskon. Eli toisin sanoen, vaikka välillä elämässä tuntuu pahalta, siitä huolimatta perustuksena minulla silti on usko hyvän olemassaoloon.
Näillä miettein. Aurinkoa elämäänne ja välittäkää toisistanne..
Mitä me ihmiset yleensä pelkäämme? Omalla kohdallani kaikista suurin ja suunnattomin pelko on kohdistunut pelon tunteeseen itseensä. Olen pelännyt pelkääväni taas jotakin. Oikeastaan pelkäsin niitä painajaismaisia paniikin ja ahdistuksen sekaisia tunteita, joissa koin meneväni totaalisen sekaisin, tulevani täysin hulluksi pelosta.
Pitkä matka on tässäkin asiassa tarvinnut matkata, tullakseni tähän hetkeen ja siihen onnelliseen tilaan, jossa en enää juurikaan pelkää mitään "turhaa". Tuolla turhalla pelolla tarkoitan pelkoa, joka nousee jostain aikaisemmista kokemuksista tai alkaa siitä, kun milikuvituksessaan käy läpi samankaltaisia tilanteita, joissa aikaisemmin on tullut kokeneeksi tuota kauhunsekaista pelkoa. Omalla kohdallani peloista vapautuminen on vaatinut lukemattoman määrän taistelua erinäisiin tilanteisiin itsensä pakottamista ja kaikki on ollut kuitenkin niin turhaa, mutta silti suunnattoman tarpeellista.
Lapsuudessani pelkäsin menettäväni kaiken, mitä silloin pidin tärkeänä. Hassulta tuntuu ajatella sitä, että pelkäsin menettäväni ne läheisimmät ja tärkeimmät ihmiset, vaikka toisaalta nyt mietittynä, en koskaan ollut heitä saanut itselleni, ainakaan henkisesti läheisinä kokeakkaan. No tänään mietittynä, tarvitsin tuolloin tuon menettämisen pelon sen vuoksi, että pidin sitä kautta ihmisä tärkeinä itselleni.
Nuoruudessa hyppäsin sitten loputtoman tuntuiseen oravanpyörään, josta pois pääseminen on sitten vaatinut kunnon ponnisteluita. Aloin nimittäin pakenemaan noita pelkoja päihteisiin, pelaamiseen, lääkkeisiin jne. Huomatakseni vain sen, ettei niitä tunteita koskaan pääse pakoon, vaan ne on ennemmin tai myöhemmin kohdattava silmästä silmään. Tänään koen olevani onnellinen ihminen juuri sen vuoksi, että minusta tuli se ihminen, joka tänään olen. Ilman omaksi itsekseni tulemista, en olisi noita pelkojani koskaan kohdannut saati käsitellyt, ja varmasti olisin niiden orja tänäänkin. MUTTA sitten tullaan asiaan, josta jokainen ihminen on oikeutettu olemaan mitä mieltä haluaa, nimittäin lääkkeet. Omalla kohdallani lääkeriippuvuus alkoi paljolti noista paniikinsekaisista tuntemuksista. Kasvaen fyysiseksi, henkiseksi ja hengelliseksi ongelmaksi, josta vapautuminen on vienyt aikaa, Tänään syön yhtä mielialalääkettä, josta koen olevan sen hyödyn, ettei pääni sisällä enää jatkuvasti tao erinäiset skenaariot erinäisistä tilanteista, joissa joudun pelkäämään. Elin raitistuttuani reilun neljä vuotta ilman mitään lääkitystä. Tuon neljän vuoden aikana koin käsitelleeni elämäni tapahtumat niin pininä atomeina, etten kertakaikkiaan enää löytänyt mitään, mistä puhumalla tai kirjoittamalla, olisin voinut saada käsitellyksi sen tilanteen, joka olisi minut kokonaan vaputtanut noista paniikin tunteista. Mietin reilun puoli vuotta sitä, aloittaisinko kokeilemaan lääkettä tuohon vaivaan. Käydessäni terapiassa, puhuin asiasta terapeutilleni ja muualla varmasti kymmenille eri ihmisille, mutta loppupelissä päätin itse aloittaa lääkityksen. Onneksi aloitin, koska kuluneen vuoden aikana olen tullut huomaamaan sen, minkä tiesin jo vuosia sitten, eli minusta on ihan mihin vaan, mihin ryhdyn, kunhan mielikuvitukseni antaa minun rauhassa tilanteisiin uskaltautua ensin menemään. Olen kuluneen vuoden aikana kohdannut kaikki tilanteet, joita ennen lääkityksen aloittamista kuollakseni pelkäsin, joihin en välttämättä enää edes uskaltautunut menemään. Tiedostan kyllä sen, että minulla oli jo ennen lääkitystä samat edellytykset kohdata noita tilanteita, mutta sitä en tiedä, miksi pääni ruokki mielikuvitukseni syytämään mitä erikoisempia variaatioita eri tilanteissa, joista johtuen olin joka hetki niin kauhean paniikin vallassa, etten yhdestäkään tilanteesta taistellen läpi, enää saanut noista tilanteiden kohtaamisista yhtään mitään muuta kuin aivan armottoman väsymyksen. Eli tänään mietittynä, minun tulee tässä hetkessä hyväksyä vallitsevat olosuhteet, eli päässäni on joku piuha mennyt sen verran vikaan, että tämän kyseisen lääkityksen avulla tuo kytkentä toimii halutulla tavalla. Toinen vaihtoehto kun olisi se, että olisin vihainen ja katkera itselleni ja elämälle siitä, etten voi elää totaalisen raitista elämää ja tuosta seuraisi vain se, etten voisi olla se tasapainoinen ihminen, joka tänään saan olla.
Tarkoitukseni ei ole elää kuin tätä päivää, joten en sano, että syön tuota lääkettä loppuikäni. Tänään otan lääkkeen, huomisesta en tiedä, eikä onneksi ole väliksikkään. Koen silti olevani se ihminen, joka sisimmässäni olen aina tiennyt olevani.
Toisaalta tämä ei ole lääkkeiden puolesta puhumista, vaan pelkästään oma kokemukseni asiassa, joten jokaisella olkoon oikeus omaan mielipiteeseensä asiassa. Eli kommentti on vapaa. Aurinkoista päivää kanssamatkaajani. Voikaa hyvin..
Luottamus. Siinä asia, jonka puute allekirjoittaneen elämässä on tuonut suunnattoman paljon pelkoa. Ilman luottamatta mihinkään tai kehenkään, ihminen ei voi välttyä pelkäämästä. Toisaalta johonkin tai johonkuhun luottaminen vaatii rohkeutta ja saattaa jo sinällään tuoda pelkoa.
Omalla kohdallani nyt mietittynä, ihmettelen sitä miksi kasvoin siihen ajatusmalliin, ettei keneenkään voinut luottaa. Lapsuuteeni liittyi ihmisiä, joihin olisi voinut luottaa mutta toisaalta nyt miettien ilmeisesti nuo ihmiset olivat sillä tapaa käyttäytyviä silloin, etten uskaltautunut heihin turvaamaan. Toisaalta lapsuuteni olot olivat sellaiset, että koin pelkoa hyvinkin voimakkaasti useissa eri tilanteissa. Pelkäsin alkaa nukkumaan. Pelkäsin mennä kouluun, jos kaverit kiusaisivat ja opettaja pakottaisi syömään. Pelkäsin tulla koulusta. Pelkäsin sitä ja pelkäsin tätä. Oikeastaan nyt itse vanhempana miettien, teinkö itse lapsuudessa väärin, kun en puhunut kenellekkään mitään peloistani. Vai tekikö sen hetken aikuiset väärin, kun eivät minulta sellaisesta kysyneet. En tiedä. Lähinnä tässä hetkessä mietin ainoastaan sitä, että ehkä kuitenkin nuo jo tuonaikaiset pelot ovat osaltaan kasvaneet kiinni minuuteeni siten, että ne vielä edelleenkin aiheuttavat minulle ahdistusta, toisella tapaa kuin silloin, mutta aiheuttavat kuitenkin.
Tämä suhteeni pelkoon on sen verran mielenkiintoinen ja loppupeleissä suhteellisen vähän käsittelemäni asia, että tähän aioin seuraavaksi pureutua oikein kunnolla. Olisi kiva jos joku kertoisi omia kokemuksiaan pelkoon liittyen, niin ehkä saisin itsekkin aukaistua noita omia tunnelukkojani taas hieman. No näillä miettein taas eteenpäin. Hyvää viikonloppua kaikille..
Olen tässä viime aikoina kelaillut enemmälti sitä, kuinka vielä parisen vuotta takaperin, elin jatkuvien sosiaalisten palkojen alla. Oikeastaan olen nyt miettinyt sitä, kuinka olen koko elämäni matkannut peläten jotakin suunnattomasti. Milloin ihmisiä, milloin itseäni, milloin mitäkin. Tänään en enää jaksa pelätä. Oikeammin olen huomannut väsyneeni pelkäämään tapahtumattomia asioita tai tilanteita siinä määrin, että olen opetellut luottamaan johonkin. Tuosta jostakin on tullut tärkeä työväline pelon kohtaamiseen. Onneksi tässä hetkessä noita pelkoa tuovia tilanteita on kovin vähän, vaikka samankaltaisia tilanteita joita vielä aikaisemmin pelkäsin kuollakseni, on nyky hetkessä jatkuvasti, silti en pelkoa enää niistä johtuen juuri tunne.
Siitä syystä on ehkä hyvä palata hieman aikaa taaksepäin ja prosessoida sitä, mitä olen pelännyt. Toisaalta olen viime päivät miettinyt myös sitä, kuinka hyvänä olen aikaisemmin kirjoittamisen kokenut apuvälineenä elämässä, joten osaltaan siitä johtuen päätin alkaa myös näitä pelkotilojani purkamaan täällä atomeiksi. Siitä johtuen otsikossa on vol. 1 sillä tähän tulee piakkoin jatkoa, uskoakseni osia vielä lukematon määrä, siis jos sen suhteuttaa siihen määrään, jota peko on elämässäni vieraillut. Mutta tässä nyt tällainen eräänlainen alustus asiaan. Pelko on kuitenkin vain tunne, siinä missä onnellisuuskin. Kaikki riippuu siitä, minkälaisen tilan sille elämässään antaa. Voisi jopa sanoa, että jos ihminen antaa pelolle vallan, se hallitsee pian koko elämää. Aivan samoin, jos ihminen antaa itselleen luvan tulla onnelliseksi, hän ennenpitkää huomaa olevansa.
Näillä aatoksin. Kohta alkaa matkani pelon valtakuntaan. Onneksi siellä voi tänään vain vieraillen piipahtaa, tarvitsematta pelätä jäävänsä sinne elinkautisvangiksi.
