Isäsuhteen pohdiskelua yön pikkutunneilla

Taas viime yönä tytön kanssa valvoessani, sain rauhallisen hetken miettiä elämääni. Mietin edesmennyttä isääni ja suhdettani häneen. Muistelin lapsuuttani ja aikaa, jolloin isäni oli minulle eräänlainen esikuva. Isäni oli kasvanut perheessä, jossa elämänarvot pitkälti perustuivat vanhoillisiin uskonoppeihin, jotka mielestäni aina ovat olleet hieman ahdasmielisiä. Nyky hetkessä olenkin oppinut paljon enemmän ymmärtämään omaa isääni ja tiedän hänen aina tehneensä parhaansa perheensä eteen, siis ainakin vallitseviin olosuhteisiin nähden. Lisäksi ymmärrän myös sen, että kaikki minkä hän oli omassa lapsuudessaan kokenut ahdistavana, hän pyrki opettamaan meille juuri päinvastoin, mutta samalla hieman liian kiihkeästi asioista puhuessaan ajoi meille sisään samaa ahdistuksen kokemusta, kuin hänellä oli lapsena ollut.

Isäni joutui kokemaan jo varhaisessa lapsuudessa rankkoja asioita, kun hänen ollessaan vasta 6-vuotias, hänen äitinsä kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen. Pappani jäi 11 lapsen kanssa yksin, joten ymmärrettävästi vanhemmat sisarukset joutuivat huolehtimaan pienemmistä. No paljolti noista kaikista asioista johtuen ymmärrän nyt, miksi isäni syötti minulle esimerkiksi kauhukuvia rankaisevasta Jumalasta ja samalla kylvi minuun sisäisen jatkuvan pelontunteen, luottamuspulan ja epävarmuuden.

Monesti olen myös miettinyt sitä, miksi isälleni ei tuntunut riittävän mikään mitä tein, vaan aina elin tunteessa, että minun tulisi pystyä parempaan tai tehdä enemmän. Nyt ymmärrän sen siinä, että isälläni ei ollut lapsuudessa tilaa omille tunteilleen ja niiden käsittelemiselle, joten, samoin kuin minäkin pitkän aikaa tein, hän patosi kaikki tunteet sisälleen, eikä siten koskaan niitä oppinut tunnistamaan, käsittelemään, saati osoittamaan.

Lapsuudessani isäni käytti alkoholia vielä suht kohtuullisesti, mutta jo tuossa hetkessä siitä poiki lieveilmiöitä, joita ymmärrän vasta nykyään. Esimerkiksi sen, että isäni osti minulle kaikkea, vain hyvittääkseen omia tekemisiään ja toisaalta näin osoittaakseen välittämistään, hänellä kun ei ollut mitään muuta mallia. Tuosta kaikesta vain seurasi se, että minusta tuli aivan yliluonnollisen kiltti (minulla on riittänyt näitä sairaalloisia oravanpyöriä elämässäni loputtomiin), tein kaiken ansaitakseni hyväksynnän ja toisaalta oppiessani sen, että kiltteys palkitaan, sain kaikkea, mitä halusin.

Myöhemmässä vaiheessa isäsuhteeni kierous näkyy joka paikassa omassa elämässäni. Jatkoin tekemisen kautta hyväksynnän hakemista(saan itseni siitä kiinni hetkittäin vieläkin). En osannut hyväksyä itseäni, sellaisena kuin olen, vaan minun tulisi aina ja kaikessa olla paras, josta ennen pitkää seurasi vain totaalinen loppuunpalaminen kaikissa asioissa ja päihteet olivat kaikkeen ratkaisu. Pakenin niihin niin omaa riittämättömyyttäni, pelkojani, epävarmuuttani, kuin kaiken tarkoituksettomuuttakin.

Vasta käytyäni läpi elämääni pala kerrallaan ja kirjoitettuani isälleni kirjeen, sekä luettuani sen hänen haudallaan, olen alkanut päästämään hänestä irti. Vielä reilu vuosi hänen kuoleman jälkeenkin huomasin yrittävani päteä hänelle loputtoman monessa asiassa. Olin lisäksi katkera siitä, että nyt kun elämäni vihdoinkin alkaa olemaan kunnossa, hän ei ole sitä enää todistamassa.

Kaikesta edellä kuvatusta pyrin vapautumaan keksimällä itselleni jos minkälaisia selviytymiskeinoja. Esimerkiksi isäni kuolemasta ja tuosta katkeruudesta siihen, ettei hän näe minun elämäni järjestymistä, yritin eroon sillä, että visioin päässäni hänen tuolta jostain pilvenreunalta katselevan minun edesottamuksiani. Kunnes eräänä päivänä tajusin sen, ettei sillä oikeasti tässä hetkessä olekkaan väliä, näkeekö tai hyväksyykö isäni minut, kunhan oppisin itse hyväksymään itseni ja menneen elämäni.

Oikeastaan tuo oli yksi toipumiseni kulmakiviä. Hyväksyä itsensä ja sekä menneen, että nykyisen elämänsä sellaisena, kuin se on, eikä katkerana kuluttaa omia voimavarojaan aivan turhaan murehtimiseen asioista, joille ei enää voi yhtään mitään. Toisin sanoen käsitellä menneestä kaikki siellä kummittelevat asiat, hyvittää ihmisiä, joita menneisyydessään on loukannut ja lopuksi päästää menneestä irti. Tästä seuraa se, että itsesäälissä pyörimisen sijasta, alkaakin miettimään mennyttä elämää siten, että jos tuosta olen kerran selvunnyt, niin miksi en nyt sitten tästäkin selviäisi..

Eli loppupäätelmänä tästä kaikesta voin sanoa sen, että vihdoinkin olen siinä asemassa suhteessa itseeni, ettei minun tarvitse kauhean uhman vallassa yrittää olla kaikin puolin erilainen, kuin isäni. Riittää kun tiedostan ja hyväksyn itseni ja opettelen elämään siten, että esimerkiksi opettelen antamaan omille lapsilleni sen, mitä itse olisin lapsuudessani tarvinnut. Toisin sanoen, kerron lapsilleni joka päivä, että rakastan heitä juuri sellaisena, kuin he siinä hetkessä ovat, eikä heidän tarvitse olla yhtään enempää, tullaksensa hyväksytyksi. Lisäksi pyrin parhaani mukaan pitämään ne lupaukset, jotka heille teen ja tällä tavoin opetan heille luottamusta. Asetan heille tarveellä tavalla rajat, joita pitää kokeilla, mutta joita myös tulee kunnioittaa. Toisaalta käännän noita uskon asioita hieman miedompaan suuntaan omaan lapsuuteeni verrattuna. Tällä hetkellä sillä tarkoitetaan pintä hiljentymisen hetkeä, ennen nukkumaan menoa, iltarukouksen muodossa. Vielä lopuksi pyrin opettamaan heille sen ajatusmallin elämästä, joka itselleni on nyky hetkessä tuonut hyvän ja tasapainoisen olon, eli ihminen tarvitsee toisia ihmisiä ja sen vuoksi lähimmäisestään tulee pitää huolta ja kaikkia tulee kunnioittaa.

No loppupäätelämänä voisin todeta sen, että ainakin edellisestä tekstistä päätellen, kun sen tuossa kertaalleen läpi lukaisin, tämä isukki olisi unen tarpeessa :) Sitä vain hieman hankaloittaa sylissä jälleen kujerteleva Tirttanainen. Ihmettelen hänen pirteyttään, viime yölle kun ei juuri olla nukuttu : )

Isän kuolema

Minulla tuli pitkästä aikaa eilen illalla nukkumaan mennessäni mieleen isäni kuolema, joka tapahtui n. 2 vuotta sitten.

Minun isäni oli alkoholisti. Lapsuuteni ja nuoruuteni ajalta muistan, että isäni käytti alkoholia harvasen viikonloppu, mutta esimerkiksi työnsä hän hoiti moitteettomasti.
Oikeastaan vasta vanhempieni ero aiheutti hänelle lisääntyvän alkoholin käytön n. 10 vuotta sitten. Isäni ei näyttänyt osaavan elää yksin ja hänellä olikin useita avopuolisoita.

Minulle surullisinta tapahtuneessa oli se, että juuri kun itse sain alustavasti kiinni raittiudesta, niin isäni tilanne paheni huomattavasti. Puhuin kyllä isäni kanssa hänen alkoholin käytöstään ja suunnittelimmekin, että menisimme yhdessä AA-ryhmään, mutta kuten niin monella ihmisellä yleensä, myös isälläni oli vääränlaisia käsityksiä asioista. Hän ihmetteli sitä, miksi ryhmissä pitää käydä lopun elämää, jos kerran pääsee irti viinasta.

Puhuimme isäni kanssa myös käymästäni kuntoutuksesta ja hänkin oli varannut itselleen paikan eräästä päihdekuntoutus paikasta. Apu tuli vain hieman liian myöhään. Isäni kuoli 3 viikkoa ennen kuntoutuksen alkamista.

Onnellinen olen siitä, että sain mahdollisuuden jutella isäni kanssa kuolemaa edeltävänä iltana. Mutta vaikka kuinka isäni huonon tilanteen tiesi, niin kuolema tuli todellisena yllätyksenä. Isäni rakasti meitä lapsia ja lapsenlapsiaan, eikä hän oikeasti olisi halunnut kuolla. Hän ei jättänyt mitään jäähyväis-viestiä ja muutoinkin tapahtumat olivat sellaisia, joista voi päätellä, että hän teki valintansa hetken mieli johteesta ja viinalla ja pillereillä oli iso vaikutus asiassa.

Viestin tullessa tapahtuneesta, olimme vaimoni kanssa asioilla. Isosiskoni oli yrittänyt soittaa meille molemmille. Kun sitten sain siskoni kiinni, hän itki puhelimeen, että isä oli ajanut rekan eteen edellisenä yönä ja kuollut. Aluksi menin aivan shokkiin. Huusin vain, että voi saatana, hän onnistui siinä missä minä epäonnistuin muutamaa vuotta aikaisemmin. Itku tuli vasta hetken päästä.

Muutamana tapahtuman jälkeisenä päivänä tein sellaisia asioita, joita nyt miettiessäni, en tällä hetkellä voisi kuvitella pystyväni tekemään. Kävin esimerkiksi hajottamolla hakemassa isäni autosta tai paremminkin sen romusta isäni tavaroita ja näky sinällään ei ollut kaunis(autosta, kun ei paljon jää jäljelle tuollaisen tapahtuman jälkeen).

Jälkeen päin miettiessäni, olen kiitollinen siitä, että olin juuri saanut kiinni raittiudesta ja olin oppinut käymään ryhmissä, sekä saanut muutamia ystäviä, niin kuntoutuksessa, kuin ryhmissäkin. Kävin läpi suruani ja mentystäni, soitellen jatkuvasti ihmisille ja puhumalla loputtomasti tapahtumista ja siitä nousseista tunteista.

Hautajais järjestelyt hoidimme siskojeni kanssa robottimaisesti. Itse hautajaiset olivat melko pienimuotoiset, mutta kauniit. Kirjoitin isälleni seuraavanlaisen muistokirjoituksen:

"Kuiskaat hiljaa minulle, henkäyksessä tuulen. Lohduttavat sanasi, aivan selvästi nyt kuulen. Olet pisarana aamun kasteessa, olet säteessä auringon. Pysyt aina silti luonani vaikka nyt mentävä sun on".

Rakastin isääni todella paljon, vaikka meillä olikin paljon erimielisyyksiä. Suurimmaksi osaksi ne johtuivat kylläkin omista valinnoistani ja niistä aiheutuveista murheista. Isäni yritti viimeiseen asti auttaa minua pääsemään päihteistä ja lukuisia kertoja hän "kiikutti" minut piirille vieroitukseen. Hankkipa hän minulle aikoinaan kuntoutuspaikankin, mutta siinä hetkessä en ollut halukas vielä ottamaan apua vastaan.
Nyt mietittynä surullisinta kaikessa onkin se, että nyt kun elämäni on kaikkiaan järjestynyt kuntoon, niin isäni ei ole sitä näkemässä. No toivottavasti hän näkee minut tuolta jostain. Koska tiedän sen, kuinka onnellinen isäni olisi esimerkisi koulutukseni järjestymisestä.

Yksi suurimmista asioista raittiuteni aikana on ollut se, että huomasin itsessäni koko elämäni jatkuneen pätemisen tarpeen isääni kohtaan ja se jatkui tovin aikaa, vaikka isäni kuoli. Vasta noin vuosi sitten päästin irti isästäni, kun kävin hänen haudallaan tekemässä tilit selviksi. Kirjoitin hänelle kirjeen asioista, joita olisin halunnut hänelle sanoa ja joista olisin halunnut häneltä jotain kysyä, jos hän eläisi. Lopuksi luettuani kirjeeni, pyysin isältäni anteeksi kaikkea aheuttamaani huolta ja murhetta. Lisäksi annoin hänelle anteeksi.

Kaiken kaikkiaan isäni kuolema muokkasi minua paljon ja tuosta tapahtumasta sain oikeastaan halun alkaa mietimään omaa elämääni uusiksi. Joten jos elämässä hakee merkityksiä tapahtumille, niin isäni kuolemalla oli se merkitys, että sain halun olla päätymättä samaan tilanteseen enää koskaan.

Jos siis eilen olikin hieman matalapaineinen oletila, niin tänään olen täynnä kiitollisuutta. Elämäni on kaikin puolin kunnossa, joten olen onnellinen, että saan elää.