Terapian tarpeessa osa 7: Aina pahimpaan varautuminen

Mielenkiintoista sinällään, kuinka lapsuuden kokemukset muokkaavat ihmistä varautumaan aina pahimpaan kaikissa asioissa. Jokin aika sitten pystyin löytämään itselleni elämänmallin, jossa olin kokonaisvaltaisesti tyytyväinen elämääni ja siten pystyin keskittymään nauttimaan siitä, ilman että minun olisi koko ajan tarvinnut miettiä asioita, saati alati pelätä kaikissa pahinta.

Jokin on taas muuttunut. Huomasin tänään puhuvani jälleen siitä, kuinka tietyt tilanteet elämässäni ovat sellaisia, että niistä kytkeytyy minulle ajatusmalli, jossa mietin ja pohdin tulevia tapahtumia jok'ikiseltä kantilta, aivan kuin siten olisin täysin valmis kohtaamaan tapahtumat, tulisivatpa ne sitten minkälaisena tahansa. Huvittavinta kaikessa on se tosiasia, ettei koskaan pysty totaalisesti valmistautumaan tuleviin tapahtumiin, koska elämä kulkee omia polkujaan, vaikka kuinka yrittäisin pitää lankoja käsissäni. Pelkoa, pelkoa, pelkoa..sehän se taustalla jälleen jyllää, aiheuttaen kaikenlaista vähemmän kivaa oloa arkipäiviini.

No taas tämänkertainen terapia vei minua eteenpäin siinä, että tiedostamalla omia toimintatapojaan todellisuudessa, noita toimintatapoja on mahdollisuus hieman pyrkiä muuttamaan. Jotenkin itseäni harmittaa se asia, että tiedostan kaiken takana olevan luottamuspulan yläkerran suuntaan(sama asia on vaikeuttanut raitista elämääni viimeisen 3 vuotta). Kaikki olisi äärettömän helppoa, jos vain osaisin luovuttaa kaiken taisteluni ja osaisin heittäytyä totaalisesti elämän kannateltavaksi. Tästä seuraisi automaattisesti se, etten enää pelkäisi turhaan nykyhetkeä, enkä varsinkaan tulevaa, vaan eläisin päivä kerrallaan luottaen siihen, että asiat järjestyvät ihan ilman minun armotonta touhottamistakin.

No siihen täytyy yrittää luottaa, että kerran löytynyt elämänmalli on edelleen saavutettavissa. Taas liikaa analysoimalla tuonkin asian saan väännettyä siten, että tuo tasapainoinen elämä ja olo saadaan vain armosta, eikä ansioista ja tässä kohtaa mietin, missä minun kohdallani tuo armo taas viilettää :-)

Nyt lopettelen tältä erää, etten enää ala enempää vääntämään näitä asioita solmuun ja totean vain sen, että joka ikinen aamu herään täynnä toivoa ja kiitollisuutta. Toivoa entistä paremmasta ja tasapainoisemmasta elämästä ja kiitollisuutta siitä, etten enää elä keskellä totaalista helvettiä.

Tietysti tuohon voisi todeta vielä sen, että ihminen on sellainen "eläin", että päästessään jonkin hyvän makuun, tuota hyvää tahtoo saada koko ajan enemmän ja enemmän. No tuossa hengellisyydessä se tuskin on pahasta.

Taistelua ja antautumista

Tänään on ollut jälleen todella mielenkiintoinen päivä. Olen potenut ankaran puoleista flunssaa jo kohta kaksi viikkoa ja samalla kuitenkin yrittänyt skarpata noissa opinnoissa, vaikka välillä on täytynyt antaa periksi ja hieman ottaa rauhallisemmin.

Tänään kävin jälleen yhden todella mielenkiintoisen taistelun itseni kanssa, kun minulla oli puolelta päivin tentti koululla ja aamulla herätessä olo oli niin totaalisen kurja, että olisi tehnyt enemmän kuin hyvää jäädä maate. No jotenkin sain houkuteltua itseni liikenteeseen, koulumatka kun minulla on vajaa 150km. Jotakuinkin kymmenen kertaa tuon matkan aikana tuli olo, ettei enää jaksa, vaan haluaa palata kotiin peiton alle. No kuitenkin sain psyykattua itseni koululle ja ennen tenttiä kävin koulun kirjastossa hoitamassa kirjalainani ajantasalle.

Tuolla kirjastossa sekoillessani lainojeni kanssa, viimeisen kerran minut valtasi olo, että aivan turhaan lähden edes yrittämään tenttiä, koska jos nyt tuossa tilanteessa jo pää on aivan sekava, niin kuinka sitten klaaraan matematiikan jatkokurssin tentin kunnialla läpi. Päästessäni luokkaan, minusta tuntui siltä, että tajuntani karkaa samantien, mutta kuin ihmeen kaupalla sain jostakin voimia keskittyä tehtäviin ja loppuen lopuksi tentti tulikin suoritettua ihan kunniakkaasti(niin ainakin uskoisin).

Siis asia tai paremminkin ajatus, joka kaikesta tuosta taistelusta tuli mieleeni, oli sellainen, että olisi enemmän kuin mukava tietää, käyköhän kukaan samankaltaisia taisteluita itsensä kanssa ja jos käy, niin millaisia ja miten niitä kukin onnistuu voittamaan.

Muutenkin haluaisin haastaa teidät arvoisat lukijani (te kaikki 8, jotka luette kirjoituksiani ;-) ), kommentoimaan hieman elämäänne tai sitä, onko kenelläkään samanlaisia tasiteluita elämässään, kuin allekirjoittaneella välillä tuppaa olemaan. Jotenkin olen miettinyt viimeaikoina sitä, että vaikka joku ystävällinen ihminen aina välillä kommentoikin kirjoituksiani, niin olisi todella mukavaa, jos saisin hieman enemmän vuorovaikutteisuutta tähän kirjoitteluun.

Toisaalta tiedostan sen, että kirjoitan tätä tekstiä pääpiirteissään kahdesta syystä. Ensimmäisenä jaan kokemuksiani, jotta joku toinen voisi löytää vastauksia elämäänsä, mikäli painiskelee samankaltaisten ongelmien parissa ja toisaalta kirjoitan näitä juttuja, purkaakseni vielä hieman enemmän tätä välillä sekoamispisteessä olevaa pää parkaani.

Eli ystävällisenä pyyntönä esitän, jos innostuisitte heittämään minulle omia kokemuksianne asioista, joista kirjoitan tai vaikka heittämään kehittämisideaa kirjoituksiini. Toisaalta olen itse hyötynyt tästä kirjoittelusta melkolailla, mutta tietysti jos tämä auttaisi myös muita, olisin enemmän kuin tyytyväinen. Siis rohkeasti kirjoittelemaan omia kommenttejanne tai laittakaa vaikka sähköpostia, mikäli ette halua kirjoittaa kommentteihin.

Nyt yritän hieman rauhoittaa tahtia ja viettää ainakin muutaman päivän perheen parissa. alkuviikolla jälleen jatkuu koulutehtävät, mutta mitä ilmeisimmin hieman pienemmillä kierroksilla, mitä muutamana viikkona aiemmin.

Aurinkoisia päiviä kaikille..

Terapian tarpeessa osa 6: Hylätyksi tulemisen kokemukset

Tänään puhuimme erilaisista kokemuksistani elämässä, jolloin olen tuntenut tulleeni hylätyksi. Keskustelu sai alkunsa siitä, kun minulla on nyt useamman pivän ajan pyörinyt mielessä pelko siitä, että nykyinen liittoni hajoaisi. Oikeammin olen miettinyt sitä, kuinka jaksaisin jälleen kerran aloittaa kaiken nollilta. No onneksi voimme puhua asioista vaimoni kanssa ja eilen kävimmekin keskustelua asiasta. Se on tuo ihmismieli petollinen. Ei tarvita kummoistakaan ärsykettä, niin pää alkaa tekemään mitä ihmeellisemiä päätelmiä asioista. No onneksi tänään sain puhua asiasta myös terapeuttini kanssa ja siitä oli se suuri hyöty, että huomasin taustalla olevan armottoman pelon siitä, että tulen hylätyksi jälleen.

Jotenkin olen miettinyt mennyttä elämääni ja tapahtumia jotka ovat muovanneet minusta ihmisen, jonka on äärettömän hankalaa uskaltaa luottaa mihinkään. Vaikka olen puhunut vaimoni kanssa asioista ja vaikka olemme yhdessä olleet sitä mieltä, ettei liittoamme enää menneiden kauhujen jälkeen voi kaataa juurikaan mikään, niin silti näköjään minun kokemukseni hylätyksi tulemisesta ovat niin rankkoja, etten osaa tässäkään asiassa luottaa kunnolla.

Se mikä tässä kaikessa on hyvää, niin nyt tiedän mitä kokemuksia ja mitä tunnetiloja minun pitää pyrkiä päästä käsittelemään tulevaisuudessa terapiassani. Mietin tuossa päivällä sitä, että siinä suhteessa olen onnellisessa asemassa tilanteeseen nähden, että olen AA-ohjelman avulla kasvanut ymmärtämään sen, ettei minun tarvitse enää olla mistään tapahtumista katkera tai saati vihainen kenellekkään, vaan minun tulee pyrkiä puhdistamaan vain oma tonttini turhista moskista, eli toisin sanoen käsittelemään asiat omalta kohdaltani ja omien tunteitteni osalta kokonaan. Tällä tavoin vapaudun turhista peloista, eikä minulle heti tule kauheaa oloa, vaikka jokin asia antaisikin jotakin entisiin tapahtumiin liittyvää ärsykettä. Tällä hetkellä kun vielä tilanne on se, ettei todellakaan tarvita suuria, kun sopiva ärsyke ja minulla kytkeytyy päälle armoton pelko ja sitä seuraa kaikkien kokemuksien osalta ryöppyävä tunnekuohu, joka siis on aina kyseiseen tilanteeseen nähden aivan kohtuuttoman suuri.

Esimerkiksi eilen illalle huomasin erään tuollaisen tunnekuohun valtaavan minut ja aivan mitättömän pienestä ärsykkeestä. Onneksi tiedostan jotakin jo itsestäni, joten hieman rauhoituttuani huomasin miettiväni sitä, että tässä kohtaa juuri mahtoi päälle ryöpytä tunnetiloja useamman vuosikymmenen ajalta.

Mielenkiinnolla ja hieman jännittyneenä odotan sitä, että saan alkaa purkamaan kunnolla tuota pääkoppaani, koska jo tässä hetkessä minulle on käynyt selväksi se, että siellä on tavaraa todellakin aivan liikaa ja juuri siitä syystä minulla on erinäisiä pelkoja ja ahdistuksia asioista, joista ei normaalisti pitäisi ahdistua. Onneksi asioilla on taipumus järjestyä. Minun osuuteni asiassa on vain pysytellä rauhallisena ja antaa ajan kulua. Ennemmin tai myöhemmin tiedän kohtaavani omat kummitukseni ja voittavani taistelun. Palkinto siitä on tasapainoinen elämä sovussa niin itsensä ja menneisyytensä kanssa.

Terapian tarpeessa osa 5: Arkielämään liittyvät pelot

Tällä kertaa pääsin kertomalla purkamaan omia tuntojani siitä, kuinka tämä normi elämä on täynnä erilaisia tilanteita, joissa huomaan reagoivani aivan liikaa. Toisaalta edelleen ongelmani on se, että ennakoin tulevia asioita tai huolehdin niistä liiaksi. Esimerkkinä voin kertoa sen, että minulla on tuolla koulussa alkamassa muutaman viikon päästä sellainen esiintymistaitoon keskittyvä kurssi, kurssi jota olen miettinyt jo jonkin aikaa.

Miksi mietin? Siksi koska toisaalta tiedostan sen, että olen sosiaalinen ihminen ja etten ole mikään hiljainen hissukka, joka ei saa sanaa suustaan, päinvastoin, olen välillä liiankin suulas omaksi parhaakseni :) No tuo kurssi siis on sellainen, josta toisaalta tiedän saavani äärettömän paljon, jos ja kun vain pystyn voittamaan itseni ja oman mielikuvitukseni luomat kauhukuvat. Sen olen jo aikanaan oppinut, että sinällään kaikkien tapahtumien ennakoiminen on aivan turhaa voimien haaskaamista, koska ikinä tapahtumat eivät loppuen lopuksi mene ollenkaan niin kuin niitä on miettinyt.

No mitä hyötyä nyt sain siitä, että puhuin tuosta asiasta terapiassani? Sen, että sain aikaiseksi olla yhteydessä tuon kurssin opettajaan ja keskustelin hänen kanssaan omasta menneisyydestäni ja sieltä kumpuavasta jännittämisestä/pelosta, joka välillä pyrkii rajoittamaan elämääni, mutta jonka en enää anna sitä tehdä. Parasta kaikessa oli se, että keskusteltuani opettajan kanssa, minulla on huomattavan paljon helpompaa mennä tuolle kurssille, enkä ainakaan pelkää sitä etukäteen aivan liikaa.

Jotenkin huomasin tälle kertaa jälleen sen, kuinka omassa päässäni vellovat asiat aiheuttavat minulle turhaa murhetta ja tuon välttämiseksi olen pyrkinyt jäsentämään asioita kynän ja paperin avulla selkeämmäksi. No tuossa terapiassani olisin toivonut samaa, eli ehdotin terapeutilleni sitä, että laatisin itse jonkinlaiset raamit asioiden käsittelyn suhteen, mutta terapeuttini mielestä minulle parasta kaikessa on se, että opettelen sietämään myös hetkellisesti hienoista kaaostilaa päässäni ja sitä kautta huomaamaan sen, ettei se ole välttämättä ollenkaan pahasta. Tällaiselle kontrollifriikille, kuin itse olen, se tuntuu olevan välillä aivan sietämätöntä :)

Eli hiljaa hyvä tulee myös tuossakin asiassa, mutta minulla kun tunnetusti on aivan mieletön kiire asioiden kanssa, niin asioiden tulisi tapahtua heti, eikä viikon päästä :)

No kaikkineen minulla on edelleen kohtuullisen tasapainoinen olo, joka paljolti kyllä näyttää johtuvan tässä hetkessä siitä, että tuo muutaman viikon vaivannut krooninen kiire on hieman helpottamaan päin, joten nyt taas ehdin keskittyä myös tuohon hengelliseen puoleen, josta onkin tullut elämääni iso osa. Oikeastaan juuri se osa joka pitää minut rauhallisena kaiken kiireen ja kaoksen keskellä. Joten tästä jälleen jatketaan..

Terapian tarpeessa osa 4: Mustasukkaisuus parisuhteessa

Nyt täytyy aikataulullisista syistä päivittää pari tapaamista kerralla, koska koulu asiat aiheuttavat tähän hetkeen kokolailla paljon stressiä ja kiirettä.

Tällä käynnilläni pääsin puhumaan omista tunteistani liittyen parisuhteeseeni ja välillä nousevaan mustasukkaisuuteeni. Luojalle kiitos, että minulla on vaimoni kanssa sellainen suhde, että puhumme 99% asioista aina, kun jotakin nousee pintaan. Joten suurimman osan noista mustasukkaisuuden tunteistani olen pystynyt puhumaan jo vaimoni kanssa, niin tämän viimeisemmänkin. Oikeastaan tämän kertainen tunne mylläkkä on aika huvittavakin, mutta toisaalta olen valmistautunut käsittelemään huvittavimmatkin tunnetilat nykyään.

Tämä mustasukkaisuus nousi sellaisesta tilanteesta, kun minulla on eräs todella hyvä ystävä, jonka olen saanut tuolta ryhmästä jossa käyn. koko tilanne on siinä huvittava, että olen tämän ystäväni kanssa puhunut aina kaikesta, paitsi tässä tapauksessa. Eli itse asia, joka sai tunteeni pintaan. Kaverini käy meillä säännöllisesti ja aina käydessään heittelee hurttia huumoria asioista, mikä sinällään on ihan mukavaa. No viime aikoina tuo huumori on keskittynyt siihen, että hän "naljailee" minulle siitä, kuinka ollessani jossain, esimerkiksi koulussa hän käy meillä kotona pitämässä "vaimostani huolta". Sinällään ymmärrän huumoria melkoisen pitkälle, enkä tuostakaan ole pitkään aikaan juurikaan välittänyt, mutta muutama päivä sitten se alkoi oikeasti vituttamaan. Ei muutoin, kuin siitä syystä, koska kaverini on heittänyt samaa herjaa jo usean viikon ajan joka kerta meillä käydessään. Tiedostan kyllä että osa tuosta vitutuksesta oli väsymystä, mutta parasta asiassa oli se, että huomasin tunnistavani itsessäni mustasukkaisuuden, jonka olen kieltänyt itsessäni olevankaan.

No mitä opin tästä episiodista? Puhumalla asiat selviää, kuten aina ja kaverille pitäisi pystyä sanomaan hänen siitä loukkaantumatta, että välillä voisi jättää asioita heittämättäkin. Parasta kaikessa jälleen se, että puhuessani asiasta vaimoni kanssa, hän ymmärsi kantani täysin, eikä vähätellyt tunteitani ollenkaan. Elämä opettaa joka päivä jotakin.

Terapian tarpeessa osa 3: Suru ja itsetuhoisuus

Tälle kertaa huomasin jo hieman luottavani terapeuttiini, mitä tulee tunteiden käsittelemiseen ilman häpeää. Kerroin mietteistäni erään itsemurha yritykseni tiimoilta ja huomasin että minulla nousee armoton suru ja syllisyys asioista ja tapahtumista. Onneksi voin puhua tunteistani rehellisesti ja ilman pelkoa siitä, että tunteitani väheksytään tai saati mitätöidään.

Itku jäi vielä odottamaan lisä luottamuksen rakentumista, mutta kaikkineen jo tässä vaiheessa(näin alussa) terapiaani, minusta tuntuu että alan saamaan kiinni niistä tunnelukoista, joista suurin osa ahdistuneisuuttani saa polttoaineensa.

Huomasin sen, että kun kerroin tapahtumista, jotka kuitenkin ovat tuoreessa muistissa, oikeastaan ensimmäistä kertaa noista tapahtumista puhuessani, myös tunteet jotka kyseisenä hetkenä olivat päällä alkavat nousta pintaan. Jotenkin pelkään niitä. Toisaalta kuitenkin toivon niiden ryöpsähtävän esiin, jotta saan ne käytyä läpi ja hyväksyttyä osaksi silloista elämääni, koska niiden raahaaminen matkassa on kokolailla kuluttavaa.

Se on jännä huomata kuinka ihminen pystyy elämään melkein täysipainoista elämää, ilman että hän sen kummemmin tuntee kantavansa taakkaa harteillaan, saati sitä tiedostaa. Oikeastaan oli yllätys huomata kuinka paljon minullakin tuota ylimääräistä taakkaa onkaan mukana.

No tällä haavaa vaikuttaa uhkaavasti siltä, että tuo taakka kevenee joka viikko ja itsetuntemus lisääntyy huomattavasti. On ihmeellistä huomata oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässään, ettei tunteet sinällään olekkaan yhtään pahasta, riippuu vain siitä, onko niille tarpeeksi tilaa tulla esiin ja sitä myötä käsitellyksi. Aikaisemmin minulla ei sitä ole ollut, mutta nyt aion sitä niille raivata.

Terapian tarpeessa osa 2: Terapian eteneminen

Terapiani toisella käynnillä keskusteltiin siitä, mitä itse terapia pitää sisällään ja kuinka se tullaan totetuuamaan. Ihmeellistä sinällään taas on se tosi asia, kuinka asiat järjestyvät juuri siten, kuin ne minulle on parhaaksi. Sain muutaman mutkan kautta itselleni juuri sopivan terapeutin.

Juttelimme erilaisista terapia muodoista ja siitä, kuinka tämä minun terapiani etenee siten, että tarkoitus olisi jutella aina siitä, mikä päällimmäisenä on milloinkin mielessä. Terapeuttini mielestä menee oma aikansa siihen, että saamme luotua sellaisen suhteen, että kykenen luottamaan häneen kunnolla ja lisäksi omia tunteitaan ei voi käsitellä siten, että niitä yrittää psyykata esiin ilman mitään syytä.

Olin hyvilläni siitä, että minun terapeuttini luottaa vuorovaikutteiseen terapiaan, eli siihen että keskustelemme asioista yhdessä. Minulla on myös kokemusta siitä, millaista on käydä monologista puhelua, kun terapeutti istuu pöydän toisella puolella välillä vain hymähdellen. No onnekseni tämä minun terapeuttini ei kuulu siihen ryhmään, vaan voimme keskustella asioista avoimesti ja hän kertoo oman mielipiteensä asioista.

No tällä kertaa puhuin erilaisista tunteista, joita luulen itselleni pakkautuneen johonkin syvälle tiedostamattomuuden tasolle. Esimerkiksi puhuin tuosta koulukiusaamisesta ja siihen liittyvästä vihasta kiusaajia kohtaan. Olen nimittäin välillä pohtinut vakavissani sitä, että minullakin on paljon purkamatonta vihaa kiusaajia kohtaan, sekä yleensä noihin tilanteisiin liittyviä muitakin tunnelukkoja. Kerroin huomanneeni itsessäni nimittäin välillä sitä, että suuttuessani jostakin asiasta, vihan tunne saattaa purkautua suhteettoman suurena.

Lisäksi puhuimme kaipuustani elää elämää täysipainoisesti. Eli ilman, että jokaista tilannetta tarvitsisi niin älyttömästi miettiä tai pelätä. Kerroin kaipuustani matkustaa ilman että siihen liittyisi suhteettoman suuria tunteita, saati jännittämistä/pelkoa. Huomasin kertoessani miettiväni sitä, että oikeammin taidan vain kaivata tasapainoista oloa, enkä välttämättä niinkään mitään matkaamista toiselle puolelle maapalloa(vaikka toisaalta sekin voisi olla ihan mukavaa vaihtelua välillä).

Tärkeinpinä etsinnän kohteina tässä hetkessä tuntuu olevan itseluottamuksen ja itsevarmuuden löytäminen. Vaikka toisaalta tiedostan tässä hetkessä jo itsestäni sen, etten ole mikään ujo tuppisuu, niin silti vielä tietyt sosiaaliset ärsykkeet tuovat minulle automaattisesti olon, jossa koen olevani suunnilleen 10-vuotias pikkupoika joka alkaa itsekkin uskoa olevansa eräänlainen kummajainen.

No nyt odotan malttamattomana tutkimusmatkani jatkumista. Tutkimusmatkan, jonka tarkoituksena on oikean minuuden löytäminen ja sitä seuraava uudenlainen tietoisuus omasta itsestä.

Terapian tarpeessa osa 1: Matka alkaa

Nyt se sitten alkoi. Jotenkin huomasin olevani jälleen kuin pieni lapsi. Huomasin miettiväni terapian jälkeen huvittuneena, että ainiin, eihän tämä ollutkaan mitään taikatemppu-hokkus-pokkus hommaa.

Ehkä nuo ajatukset lähti siitä, kun kotiin ajaessani kelasin kolmenvartin antia. Anti koostui siitä, että kerroin miljoonannen kerran pätkiä lapsuudestani ja siitä, mitä olen omasta mielestäni lapsuudessani joutunut kärsimään. No oivalluksena voidaan pitää sitä, että tiedostan lapsuudessani kohdanneeni tilanteita, joissa minusta muokkaantui armoton suorittaja, joka ei osaa ollenkaan arvostaa, saati kunnioittaa itseään. Kaikki perustui lapsuudessani suorittamisen kautta saatuun hyväksyntään, joka ei sitten kuitenkaan tuntunut enää hyväksynnältä, koska valmiiksi oli armottoman p.ska olo, suunnattoimien ponnisteluitten vuoksi.

Parasta tässä sessiossa oli se, että huomasin itse tiedostavani melkoisen pitkälti sen, mitä tuosta hokkus-pokkus-ei-niin-taikatemppu-hoidosta odotan. Tiedostan haluavani kaivaa esiin tilanteita, konkreettisia muistikuvia tapahtumista mennessä, joista minulle nykyhetkessä tietyssä olosuhteissa kytkeytyy päällä tietynlainen ajauksen juoksu ja sitä seuraava ahdistuminen ja pelon tunne. Haluan lisäksi löytää ja oppia tunnistamaan omia tunteitani, sekä suhtautumaan niihin hieman järkevämmin. Ei niin, että heti jonkin tunteen tullessa päälle, tulee halu sulkea se johonkin laatikkoon ja heittää avain hukkaan. Ei, vaan siten, että voisin todeta vain, että ahaa, nyt minua surettaa, aivan suren tuota tapahtumaa, nooh, nyt surraan ja se on sallittua. Lisäksi haluan kohdata nuo tunteet, jotka vuosikymmenien saatossa olen piilotanut jonnekkin ja kaikki vain sen vuoksi, että heräisin elämään tätä nykyhetkeä ja vallitsevaa todellisuutta, ilman että vähän väliä jostakin komerosta nousee jokin omituinen tunne-kummitus, joka pistää maailmani sekaisin. Itseluottamus ja omanarvontunto, ovat myös asioita, joita terapialla yritän osalta rakentaa ja jotenkin uskon kaiken järjestyvän. Ainakin tässä hetkessä tuntuu hyvälle.

Toisaalta kyllä edelleen huomasin olevani varustettu holistisella ajatusmallilla. Siis ajatusmallilla, jossa ei koskaan jäädä odottelemaan asioiden tapahtuvan, vaan kaikki pistetään läskiksi heti, ettei tarvitse enää ihmetellä ja odotella. Kärsivällisyys siis ei välttämättä vieläkään ole vahvimia ominaisuuksiani:) Onneksi kuitenkin voin todeta saaneeni hieman muutosta ajatusmalliini, kiitos toipumisen tuoman ajatustavan muutoksen. Jotenkin huomasin positiivisena asiana sen, että vaikka toipumisen tieni onkin loppu-elämäni mittainen, niin silti uskon sen päivä päivältä tuovan koko ajan parempaa. Eli en enää pelkää tulevaa, vaan odotan sitä mielenkiinnolla.

Tästä jatketaan taas..

Uusi sivu elämässä kääntyy..jälleen

Jälleen on aika aloittaa löytöretki kohti uutta tietoisuutta. Aika penkoa vanhaa ja toivottavasti löytää jotakin uutta. Tänään siis vihdoikin alkaa pitkään harkitsemani tiivis psykoterapia. Eihän tuossa sinällään kauaa tarvinnut miettiä, vain puolitoista vuotta. Niin tai koko prosessi otti aikaa yhteensä tuon puolitoista vuotta. Vuoden -07 syksyllä kävin kuntoutuspaikan päihdepsykiatrin juttusilla ja sain häneltä lausuntuoa, että hänen mielestään hyötyisin tiiviistä terapiasta.

No noin puoli vuotta asiaa märehdin ja makustelin, ennen kuin aloin tehdä asian eteen jotakin. Lopputuloksena se, että sain/jouduin käymään uudessa arviossa terapian tarpeeni suhteen.

No niin tai näin, tänään se siis alkaa. Muutaman vuoden tiivis ja syvällinen perehtyminen itseensä ja omiin tunteisiin. Vein tuossa aamulla pojat päiväkotiin ja mietin tätä omaa toipumisen tietäni ja minulle tuli jälleen todella kiitollinen ja hyvä mieli. Paljolti tuosta hyvästä mielestä johtuen, sain ajatusta siitä, että voisin jatkaa tätä omaa toipumis sanoman saattamistani hieman pidemmälle. Eli aina kun minulla vain on aikataulun puitteissa mahdollisuus, päivittäisin tänne blogiini oivalluksia ja löytöjä, joita tuolla terapiassa toivon mukaan tulee. Tarkoituksena se, että jos joku ihminen miettii sitä, millaista on psykoterapia ja mitä hyötyä siitä elämäänsä on mahdollista saada, niin omalta osaltani olisin mahdollisesti valottamassa tätä asiaa, sekä lisäksi hieman valottaisin sitä, miten tuollainen terapia voi osaltaan auttaa alkoholistia toipumisessa.

Eli jos vain suinkin ehdin, niin tästä päivästä alkaen alan kirjoittaa pari kertaa viikossa kertomusta matkastani minuuteen ja omiin tunnelukkoihini. Tervetuloa matkalle mukaan, jos hiemankaan mielessä pyörii ajatus siitä, että mitä psykoterapiassa käymisellä ihminen saa omaan elämäänsä.

Nyt kouluhommien pariin joksikin aikaa ja sitten matkanteko alkaa..