Takaisin täällä.

Kaislikossa suhisee.

 

Kuten otsikossa totean, päätin vihdoin palata tänne kirjoittamaan. Joskaan en koskaan ole päättänyt täältä lähteäkään. Jotenkin vain on mennyt niin. Kaikki oikeastaan alkoi viime kesänä, kun sain kyselyä, haluaisinko alkaa pitää omaa blogia City-lehden verkkosivuilla. Aluksi kirjoitin sinne, jakaen saman postauksen myös täällä, mutta jotenkin se alkoi tuntua hassulta. Siis kahden saman sisältöisen blogin pitäminen, joten ensihuumassa jatkoin kirjoittamistani Cityn sivuilla.

 

Sittemmin mieleni on tullut useampaan kertaa se, kuinka paljon tämän blogini kirjoittaminen on minua matkallani auttanut ja ihan viime aikoina olen potenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole ollenkaan tänne sitten viime syksyn kirjoittanut. No nyt ajattelin kirjoittaa.

 

Samalla laitan tähän linkin Cityn blogiini, jos joku haluaa sitä käydä lueskelemassa. Toisaalta kun en halua kahta blogia saman sisältöisenä pitää, niin kirjoittelen tänne nyt aluksi siitä mitä kaikkea kulunut vajaa puolivuotta on elämässäni tuonut. Kaikki ei ole pelkästään positiivista, mutta juuri tässä hetkessä kaikki negatiivinen on jo jäsentynyt elämässäni siten, että ymmärrän sen merkityksen hyvinkin selkeästi hyvänä.

 

Mutta kuten todettua, kirjoittelen tänne nyt hieman tiheämmin, kuin viimeaikoina, joten toivottavasti löydätte vielä takaisin tännekin lueskelemaan ajatuksistani. :)

Vapautta

 

 

 

Joskus oma mieli voi olla vankila.

Kuten aikaisemmin olen jo useaan otteeseen kirjoittanut, olen siis elämässäni pelännyt äärettömän paljon erilaisia asioita. Paniikkihäiriöni rajoitti elämääni kaikkiaan yli 15 vuoden ajan. Ihmisellä, joka tuosta sairaudesta kärsii, mielikuvitus on yksi pahimmista vihollisista, se kun kokoajan ruokkii oireilua mitä ihmeellisimmin kauhukuvin, mitä erilaisimmista asioista ja tapahtumista. Luojalle kiitos, saan tässä hetkessä elää tuosta sairaudesta vapaana ja se onkin kaiken muun ohessa sellainen siunaus elämässäni, ettei kiitollisuuden löytäminen tässä hetkessä elämääni ole kovinkaan vaikeata.

 

Elämänpolulle sisältyy mitä erilaisempia haasteita, joiden tarkoituksen tulemme ymmärtämään vasta jälkeenpäin.Luonto on toiminut minulle viimeaikoina paikkana, josta ammennan energiaa ja eräänlaista rauhaa elämääni. Aina ei ole näin ollut. Kärsiessäni erilaisista pelkotiloista, yksi noista peloista oli juuri erilaisissa paikoissa liikkuminen. Toisaalta pelkäsin ihmisiä, mutta toisaalta painajaismaisinta oli olla yksin. Takerruin ripustautuen ihmisiin, luulotellen kuolevani jäädessäni yksin. Osaltaan tuosta vaivasta johtuen, annoin ihmisten kohdella minua paikoitellen kuin koiraa, tarvitsinhan noita ihmisiä pitämään minut järjissäni. Jäädessäni yksin konkreettinen tunne oli pakokauhu, joka muuttui lamaannuttavaksi paniikiksi, joka esti minua tekemästä yhtään mitään. Pahimmillaan tuo pelko ei tarvinnut edes erillistä ärsykettä, vaan kytkeytyi päälle kuin automaattisesti, ilman että olosuhteilla olisi ollut siihen minkäänlaista vaikutusta.

 

Ymmärrän tarvinneeni kaikki nuo kivet polullani, osatakseni tänään kiertää ne.
Toisaalta juuri tästä suunnattomasta pelosta johtuen, tulin lähteneeksi polulle, jonka varrelta olen löytänyt palasia eheyttävästä, hyvää tekevästä luottamuksesta suhteessa itseeni, toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen jumalaan. Ilman tuota luottamusta, harhailisin yhä tuolla jossain vailla suuntaa tai päämäärää. Tänään sen sijaan elämälläni on suunta ja päämäärä.

 

Joskus tie saattaa vaikuttaa karulta, mutta tärkeintä on se että se kantaa askeltaessani sillä..

Aloittaessani raittiin elämän etsinnän, en villeimmissäkään kuvitelmissani uneksinut eläväni elämää ilman tuota suunnatonta pelkoa. Olihan se jo kasvanut ajanmyötä kiinni minuuteeni. Kun tuota tunnetta alkaa paeta päihteisiin, luulee ettei siitä koskaan enää pääse irti, saati että voisi kuvitella kohtaavansa elämänsä ilman noita päihteitäkään. Niistä kun ajanmyötä tulee eräänlainen lääke. Surullista siinä, että tuo lääke itseasiasa päinvastoin ruokkii tuota pelkoa, lisäten sitä vain kokoajan.

 

Tällä tiellä kulkiessani, minun ei voi käydä kuin hyvin.
Kun minut ohjattiin raittiuden tielle, kuvittelin että elämältäni nyt viimeistään katoaa pohja, niin suurta pelko suhteessa kaikkeen muutokseen oli. Silti, uskaltautuessani kohtaamaan noita pelkoja, olen tullut todenneeksi sen, että juurikin raittius on minun kohdallani tae siitä, että voin näitä pelkojani kohdata ja sen myötä niistä myös vapautua

 

Tänään elämä on kuin viljapelto. Täynnä satoa, joka odottaa korjaajaansa.
Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä. Luojan kiitos ettei. Ymmärrän tänään nimittäin sen, että mikäli olisin illalla nukahtanut tuohon pelon tunteeseen, herätäkseni aamulla siitä vapaana, ei pääni olisi kestänyt tuota äkillistä muutosta. Sen sijaan, hitaasti ajan kanssa tapahtuneena, tuosta muutoksesta on rakentunut pysyvä. Aivan kuten raittiista elämäntavastanikin. Tänään olen äärimmäisen kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse enää paeta elämää, saati itseäni, vaan voin kohdata molemmat pystyssäpäin.

 

Raittius on polku, joka vie minua kohti parempaa huomista.On käsittämätön tunne ihmiselle joka vielä joitain vuosia sitten lamaantui pelkästä ajatuksesta että pitäisi liikkua kotoaan johonkin, kun tässä hetkessä saa liikkua ympäriinsä, nauttien erilaisten paikkojen ja ihmisten kohtaamisesta. Kuluneena parina viikkona olen saanut liikkua. Pyörän ja auton mittareihin on kertynyt yhteensä kohta 4000km ja maisemien vaihtuessa, aina hetkittäin pysähdyn toteamaan kiitollisena sen, kuinka suuri siunaus tämä vapaus minulle on. Ilman raittiutta, minulla ei olisi mitään. Ei edes elämää.

Taistelun tauottua.

Taistelun tauottua, luonto alkaa versoa uutta elämää.

Voi luoja, että ihmislapsen pitää olla itsepäinen. Vaikka elämä on osoittanut minulle jo lukemattoman monta kertaa sen, etten kykene hallitsemaan elämäni tapahtumia, silti tasaisin väliajoin huomaan taas tulleeni päätepisteeseen. Paikkaan, jossa henkinen tuska on kasvanut kyllin suureksi, jotta tulen todenneeksi sen, etten yksin kykene tekemään enää asioille yhtikäs mitään. Luulisi jo seitsemännenkymmenennen kerran opettaneen jotakin, mutta ei. Yhä edelleen, hieman kylläkin aina eri asioissa, mutta kuitenkin, yritän viimeiseen hengenvetooni asti järjestellä elämäni palapeliä sitkeästi ja tuumaakaan periksi antamatta itsepintaisesti yksin.

Onnekseni taas kerran voin todeta voittaneeni tuon taistelun. Toisaalta voinekko tätä voitoksi kutsua, mutta kuitenkin. Olen jo monet kerrat täällä kirjoitellut tuosta talouteni kaoottisuudesta, kiitos yrittäjyyden sekä itsepäisen yksinään taistelun. No tässä kohtaa huokaisen todella, todella syvään. Tänään, juuri tällä päivämäärällä, sain allekirjoitettua ostopalvelusopimuksen sen päihdekuntoutusyksikön kanssa, jossa nyt kohta parisen kuukautta satunnaisesti olen käynyt ryhmiä ohjaamassa. Tämän päiväinen palaveri takaa nimittäin sen, että heinäkuun loppupuolella saan alkaa tehdä säännöllisesti töitä tuolla ja lisäksi suunnitteilla on muitakin prokkiksia allekirjoittaneen kontolle, joten josko nyt vihdoin voisin luovuttaa ja antaa elämän ohjailla.

Ette muuten usko, kuinka helpottavaa reilun vuoden henkisen helvetin jälkeen on todeta saavansa tehdä vihdoinkin töitä. Vielä kun nuo työt ovat juuri sitä mitä sisällä sydämessäni koen haluavani tehdä. Kun aamulla olen starttaillut moottoripyörääni puoliseitsemän, ajellakseni 100km matkan työpaikalleni, en yhtään kertaa ole ajatellut sen olevan raskasta, vaan päinvastoin harvasen aamu miettinyt sitä, että olkoonkin että matkoissa kuluu yhteensä kolmisen tuntia päivässä, niin silti haluan tätä mahdollisuuksien mukaan elääkseni tehdä.

Toisaalta tämä on ihanne tilanne siinä, että olenhan samankaltaista hommaa tehnyt jo vuosien ajan, lähinnä kylläkin silkasta auttamisen tarpeesta, vapaaehtoisena, joten nyt kun siitä vielä maksetaan, niin mikäs tässä on melskatessa.

Toisaalta olen huomannut jo tässä lyhyehkössä ajassa itse kasvaneeni ihmisenä, mitä tuohon kyseiseen pestiin tulee. Osaan suhtautua tuolla asiakkaina oleviin ihmisiin siten, että kohtaan heidät aidosti ihmisinä, ilman minkäänlaista ennakkoasettelua ja toisaalta startatessani kotimatkalle päivän päätteeksi, pystyn vajaan puolentoista tunnin kotimatkalla jäsentämään päivän tapahtumat siten, ettei minun tarvitse niitä enää kotona sen enempää pohdiskella. Aikaisemmin ärettömän läheisriippuvaiselle ihmiselle tämä on varsin oiva esimerkki siitä, että toipumista tapahtuu myös tällä osa-alueella.

Mutta nuo ihmiset tuolla. Voi luoja että minä monesti mietin töissä ollessani sitä, miksi ihmiset joutuvat tahtomattaan elämässä pakenemaan elämää ja itseään päihteisiin. Toisaalta kun omaan vahvan oman kokemukseni asioissa, ymmärrän heitä kyllä, mutta samalla toivoisin voivani tehdä oman osuuteni asioissa siihen, että meillä Suomessa panostettaisiin nykyistä enemmän kyseisten ongelmien kanssa painiviin ihmisiin. Siellä nimittäin on aivan käsittämätön pontentiaali käyttämättömänä. Uskomattoman hienoja ihmisiä olen jo tässä matkani varrella, niin vapaaehtoisena, kuin sittemmin työrintamalla saanut kohdata.

Ymmärrän kuitenkin olevani voimaton suhteessa omiin kuin toistenkin riippuvuuksiin nähden, yksin. Juuri sen vuoksi en yritäkään yksin, vaan annan oman panokseni yhteiseen taisteluun, jossa jokainen päihteiden orjuudesta vapautuva ihminen on osoitus siitä, että hyvä vaikuttaa ja voittaa lopulta. Ne ihmiset, jotka syystä tahi toisesta näistä karmeista sairauksista eivät onnistu ainakaan vielä irtaantumaan, ovat silti saaneet ainakin hetken kokea aitoa välittämistä, joka varmasti jättää heihin jokaiseen ikuisen jälkensä. Mistä tiedän? Siitä, että jokainen ihminen joka on tielleni elämässä eksynyt, on jollain tasolla vaikuttanut minuunkin.

Veikko Lavia siteenratakseni:

Ihmisiä on kuin muurahaisia,
ne loputonta polkuansa taivaltaa.
On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia,
niin ettei heitä toisistaan voi eroittaa.
Kurkistaa jos voisi sielun syvyyteen,
niin kahta samanlaista eipä ois.
Ken katsoo kauneuteen eikä hyvyyteen,
häneltä monta ystävyyttä jääkin pois.

Jokainen ihminen on laulun arvoinen.
Jokainen elämä on tärkeä.
Jokainen ihminen vain elää hetken sen,
sen minkä kohtalo on hälle määräävä.

Nyt kiitollisin mielin keskittymään viikonloppuun. Tiedossa lasten kanssa kirmailua sekä pihatöitä. Voisinko enempää pyytää. :)

Tavallisen ihmisen, tavallista elämää

Elämä tavallisimmillaan on täynnä pieniä hyvä asioita

Kuten aikaisemmassa kirjoituksissani olen tainnut mainita, opiskelen toista vuotta Tommy Hellstenin Ihminen tavattavissa -mentor koulutuksessa.

Nyt alkuviikosta, parin lähiopiskelupäivän aikana sain kouluttajaltani sellaisen kultakimpaleen pureskeltavaksi, joka oli niin timantin kova, että ensin se rikkoi minut totaalisesti, siis henkisellä tasolla. Kaksi koulutuspäivää olivat kohdallani henkinen helvetti, josta taas kerran, jo muutaman päivän etäisyydellä voin kiitollisena käsi sydämellä saaneeeni elämääni äärettömän tärkeän palasen oman minuuteni palapeliin.

Tavallisen ihmisen elämä. Mitä se kohdallani voisi tarkoittaa. Ihmiselle joka koko ikänsä on kuvitellut olevansa jollain tavoin erilainen, erikoinen tai muutoin massasta erottuva, tavallisuus on kuin kirosana, jota aina olen inhonnut.

Nyt tässä hetkessä pohtiessani asiaa, tavallisuus onkin jotakin sellaista jota huomaan aina tavoitelleeni, mutta toisaalta jonka jos ei muutoin niin omalla käyttäytymiselläni pitänyt todella kaukana itsestäni. Nyt, kiitos armottoman henkisen ja fyysisen väsymyksen, olen enemmän kuin halukas katsomaan mitä tavallinen elämä, tavallisena kuolevaisena minulle voisikaan antaa.

Olen taistellut läpi elämäni, yrittäen olla jotakin spesiaalia. Tänään, tässä hetkessä ymmärrän sitä olevani pelkällä olemassaolollani. Miksi siis sitten olen niin loputtomaan väsymykseen asti tavoitellut jotakin suurta.

Suurin syy nyt mietittynä on lapsuuden kokemuksissani. Koin jo hyvin varhain, etten omana itsenäni tulisi riittämään kenellekkään, vähiten itselleni. Tuosta sai alkunsa loputon itsensä ruoskinta, jolle ei näyttänyt tulevan loppua ennen kuin tuo taistelu tappaisi minut. Niin tahi näin, aina olisin häviävä osapuoli.

Sen vuoksi juuri nyt, olen äärimmäisen kiitollinen kouluttajalleni sekä ryhmälleni tuolla koulussa. Heidän opastuksellaan olen tässä hetkessä miettimässä äärimmäisen sisäisen rauhan vallitessa sitä, kuinka kaikki taistelu on kohdaltani tauonnut. Eipä silti, en olisikaan enää jaksanut taistella.

Nyt sen sijaan alan rakennella oman elämäni palapeliä siitä lähtökohdasta, että ensin pidän huolen omista perustarpeistani, ennen kuin alan esimerkiksi leikkiä jotain supersankaria, joka liitelee edestakas viitta hulmuten pelastamassa maailmaa. Voi pojat että minä olen liidellyt. Itseasiassa niin paljon, että oma kirjava pyjamani on jo loppuunpalanut kaikesta tuosta edestakas lentelystä. Nyt on siis aika pysähtyä kokonaan. Sain kouluttajaltani lisäksi vinkin työkaluun, jonka avulla alan opetella terveellä tavoin pitämään huolta itsestäni. Ohessa linkki Maslowin tarvehierarkian pyramidiin, josta joskus olin kyllä kuullut, mutta mihin en koskaan aikaisemmin ollut törmännyt. Tuota pyramidia tarkastellessani minut valtasi ääretön suru. Minun pyramidini kun on pää alaspäin. Eli olen yrittänyt niin ankarasti puhtaasta kiitollisuudesta auttaa toisia ihmisiä, etten enää ole muistanut pitää huolta omista tarpeistani. Yhä edelleen yrittäen siis antaa jotakin sellaista mitä minulla itselläni ei edes ole. Tästä syystä väsyttäen itseni totaalisesti.

Tämä auttaminen kohdallani alkoi puhtaasti tarpeesta auttaa muita. Muuttuen ajanmyötä motiiveiltaan aivan joksikin muuksi. Minä nimittäin aloin addiktina paeta väärällä tavoin elämääni tuohon loputtomaan auttamiseen, samalla kuin voimattomana sivusta seuraten oman elämäni hidasta rappeutumista. Enää en ole voimaton. Enää minun ei ole pakko yrittää auttaa, saati olla jotakin erikoista. Olen minä. Se riittäköön.

Ihmiselle jolla ei koskaan ole ollut tervettä itsetuntoa, saati minkäänlaista omanarvontuntoa, tuo auttamisesta saatu palaute on kaksiteräinen miekka. Toisaalta palaute hivelee itsetuntoa, vaikkei se sitä aidosti rakennakkaan, vaan kasautuu egoni päälle, samalla toisaalta imien minua syvemmälle katkeruuteen, koska oma elämäni siinä samalla pikkuhiljaa murenee. En enää jaksanut antaa kenellekkään mitään, vaikka sisimpäni huuti sitä tarvetta yhä edelleen olevan.

Tänään keskityn etsimään tavallista itseäni. Tavallista elämää. Tässä hetkessä se tarkoittaa yksinkertaisemmillaan sitä että teen aivan tavallisia arkisia askareita, viettäen aikaa perheeni sekä ystävieni kanssa, antaen muun maailman matkata omalla painollaan eteenpäin. Kukaan tuskin kuolee, vaikken jatkuvasti olisikaan käytettävissä heijastamaan toisen ihmisen tarpeita hänelle itselleen. Nyt haluan ensimmäistä kertaa elämässäni olla terveellä tavalla itsekäs, pyytäen ennemmin apua itse, kuin olemalla tarjoamassa sitä.

Tämän ajatuksen saattelemana, lähden ulos auringonpaisteeseen möyrimään pihaa. Toivottaen pienestä sydämestäni kaikille teille oikein valoisaa ja iloisaa keskikesän juhlaa, eli hyvää juhannusta! Pidetään itsestämme huolta.

Ihmisenä elämisen vaikeus ja ihanuus.

Rakkaus sydämessäni, koen ihmeellisen rauhan.

Olen hyvin pitkälti kiitos vaiherikkaan elämäni, pohtinut todella paljon ihmisenä olemisen vaikeutta. Kuinka vaikeaa onkaan elää ihmisenä ihmiselle.

Minulla elämäni suurimmat ongelmat kiteytyivät muutaman perus ajatusvirheen ympärille. Ensimmäisenä kasvoin käsitykseen, ettei keneenkään voisi koskaan luottaa. Toisaalta tästä johtuen, minusta tuli armoton yksinyrittäjä. Ajattelin, etten koskaan tarvitsisi ketään, vaan voisin rakentaa omannäköiseni elämän ja selvitä siitä totaalisen yksin. En tarvitsisi ketään toista ihmistä. Toisin kävi.

Eläessäni lopulta totaalisessa yksinäisyydessä, keskellä äärimmäistä itsekkyyttä, olin totaalisen toivoton. Tuosta toivottomuudesta alkoi versoa paradoksaalisesti toivo, mutta ensin minun oli suostuttava kohtaamaan oma voimattomuuteni elämään nähden, yksin. Tuon voimattomuuden kohtaamisen kautta alkoi rakentuminen kohti omaa minuutta, jonka rakentumisen kautta huomasin kuin vaivihkaa alkavani lähentyä toisia ihmisiä ja Jumalaa. Tänään seison omilla jaloillani, samalla ymmärtäen olevani oma yksilö, mutta toisaalta ensimmäistä kertaa elämässäni olevani terveellä tavoin riippuvainen muista ihmisistä sekä oman ymmärrykseni mukaisesta Korkeammasta voimasta.

Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, tuo oman ymmärrykseni mukainen Jumala on minulle tänään yhtäkuin rakkaus. Ymmärtäessäni olevani totaalisen kyvytön elämään elämää ilman rakkautta, avautuen sen vaikutukselle, samalla kuin huomaamattani eheytyen.

Tätä pohtiessani huomasin että me ihmiset voisimme kaikki paljon paremmin, kun ymmärtäisimme rakkauden tärkeyden elämässämme. Toisaalta jo omien kokemuksien kautta myös sen, että ihmisellä voi olla todella paljon negatiivisia kokemuksia suhteessa rakkauteen, mutta aivan samoin kuin itseni tuli kohdata menneisyyteni kauhut, myös toisten ihmisten olisi hyvä niin tehdä. Jokainen meistä elämässään valitsee oman tiensä, mutta toisaalta uskon omaavani sen määrän kokemusta vihan vallassa elämäisestä, että voinen todeta rakkauden antavan huomattavan paljon enemmän. Kun ihminen suostuu kohtaamaan oman elämänsä sekä samalla oman itsensä, pakenematta, hän tulee kohdanneeksi myös puhtaan rakkauden. Siis sellaisen voiman, jossa ei ole sijaa ihmisen pahuudelle. Tästä kumpuaakin itselleni se ajatus, että meissä jokaisessa, pahimmassakin, on sisällämme se pieni hauras, puhdas ja viaton ihmislapsi, joka päästessään kosketuksiin aidon rakkauden kanssa, alkaa kasvaa aikuiseksi ihmiseksi, samalla ymmärtäen itseään ja elämäänsä ihan eri tavalla.

Olen viimeisten vuosien aikana saanut mahdollisuuden tavata ja tutustua mitä erilaisimpiin ihmisiin ja ihmiskohtaloihin. Yhteistä näillä kaikilla on se, että olipa ihmisen kohtalo tai elämäntarina millainen tahansa, jonkin aikaa aidon välittämisen vaikutuspiirissä, tuon ihmisen sisällä oleva pelokas sisäinen lapsi uskaltautuu näkyväksi ja sen myötä ihmisen käytös muuttuu totaalisesti. Työskennellessäni esimerkiksi narkomaanin kanssa, jonka elämä on ollut totaalista selviytymistaistelua, ensimmäinen ajatus tuon ihmisen kohdalla on, ettei tuossa ihmisessä voi olla mitään hyvää. Niin paljon pahaa hän on elämässään tehnyt. Samalla muodostaen itsestään kuvan, että on timanttia kovempi, eikä kenenkään kannata häntä lähestyä. Silti tiedostaessani oman kokemukseni kautta tuon kovuuden olevan vain kuori, olen lähestynyt tuota ihmistä ja joka ikinen kerta tuon kovuuden alta paljastuu satutettu pieni lapsi, joka aivan samoin kuin minä aikoinaan, on totaalisen hukassa itsensä ja rooliensa alla.

Rakkaus on ratkaisu, mutta toisaalta äärimmäinen haaste. Vaatii paljon aikaa ja korvaavia kokemuksia, että tuon satutetun kovan kuoren alta saadaan paljastetuksi se aito ihminen. Tämän jälkeen alkaa varsinainen työskentely oman minuuden etsimisessä. Ongelmana esimerkiksi päihdeongelmaisten ihmisten kanssa on se, ettei heillä tahdo riittää kärsivällisyys, eikä toisaalta yhteiskunnalla usko heidän selviytymiseensä, jotta nämä ihmiset olisi ohjattavissa totaalisesta pimeydestä takaisin päivänvaloon.

Silti minä uskon ihmiseen. Uskon rakkauteen. Sillä omalta ja perheeni kohdalta tiedän, että mikään satsaus ei ole liikaa, kun kyse on ihmisen elämästä. Saati sitten kun kokonaisuuteen lisätään vielä pienet lapset. Rakennamme yhteistä tulevaisuutta. Miksi emme siis siihen panostaisi kaiken liikenevän ajan ja voimavarat. Jos haluamme hyvää, ponnistelkaamme saavuttaaksemme sen.

Lopuksi haluan todeta vielä surullisena sen, että kaikkia kuitenkaan ei voi auttaa. Niin surullista kuin se onkin. Tälle viikolla jouduin lisäämään oman isäni ja parhaan ystäväni lisäksi taas yhden ihmisen jonka hengen menetin päihteille. Silti tiedän sen, että aivan samoin tuon ihmisen kohdalla, kyse oli äärimmäisen herkästä ja haavoitetusta pienestä lapsesta, joka olisi tarvinnut todella paljon aikaa ja panostusta, jotta olisi uskaltautunut kohtaamaan elämän selvinpäin. Surullisinta kaikessa taas kerran se, että tältäkin isältä jäi jälkeen kaksi pientä lasta, jotka joutuvat kasvamaan ilman isäänsä. Kun vaakakupissa painaa tämä, ei toisella puolen voi olla sellaista rahamäärää, mitä tähän yhtälöön ei kannattaisi sijoittaa. Silti raha vaan painaa.

Tiedostan olevani voimaton omaan elämääni nähden yksin. Aivan samoin olen voimaton myös toisten ihmisten elämään ja ongelmiin nähden. Siitä huolimatta jok'ikinen päivä nöyränä annan itseni rakkauden ohjaukseen, voidakseni omalta osaltani tehdä toisten ihmisten eteen sen, mitä minulla tehtävissä on.

Yksin en ole mitään, mutta yhdessä voimme olla mitä tahansa.

En aina oikein jaksa ymmärtää,
en aina oikein jaksa ymmärtää,
kun rakkautta saa ei silti löydy haluavaa,
ei meillä riitä aikaa rakastaa.

Toivotaa, toivotaan, toivotaan,
että joskus luomme toisenlaisen maan,
että antaisimme kaiken,
auttaisimme ystävää, ehkä kaukana se on mut' toivo jää.

Henkinen tuska oppaana luottamukseen

Luottamuksen rakentuminen on prosessi, jossa henkinen tuska raivaa tietä tervehdyttävälle nöyryydelle.

Nyt miettien, ihmettelen itseäni ja sitä suunnatonta määrää vääränlaisen ylpeyden luomia ennakkoluuloja erinäisiä asioita kohtaan. Vasta järkyttävien pekojen ajamana, olin valmis nöyrtymään, hyväksyen etten selviä elämästä yksinäni.

Osaltaa varmasti lapsuuden kokemusten kautta minuun rakentui pikkuhiljaa kuva, jossa luottamus toiseen ihmiseen, saati johonkin yliluonnolliseen olisi lapsellista haihattelua, kun kuitenkin aina ja kaikki pettäisivät. En tähän hetkeen miettien osaa yhdistellä asioita yksittäisiin tapahtumiin, mutta tapahtumia on sen verran paljon, joissa koen että luottamus on petetty karmaisevalla tavoin. Minusta kasvoi henkinen erakko, jonka ainoa selviytymiskeino elämässä oli taistella sen läpi yksinäisen soturin tavoin, keneenkään turvaamatta. Melkoinen taistelu tuosta ajanmyötä tulikin.

Tässä hetkessä, niin tuskaisen vaikea kuin tuo matka monilta osin olikin, olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että tuo tuska toi minut tähän päivään. Hetkeen, jossa luottamus suhteessa toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan on yksi vahvimmista peruskivistä, joiden varaan elämääni pikkuhiljaa kasailen. Toisaalta ymmärrän ihmisiä siinä, että avun pyytäminen osoittaisi jonkinlaista heikkoutta. Sillä sitähän se osoittaa. MUTTA, jos oikeasti seisoo elämässään totaalisessa umpikujassa, hulluhan sitä olisi jos ei lopulta jossain vaiheessa antaisi periksi. No toisaalta on näitäkin ihmisiä valitettavan paljon, jotka epätoivon vimmalla yrittävät osoittaa muille, etteivät tarvitse ketään. Ovat muka vahvoja. Omasta kokemukesta katsoen, minä olin juuri tuollainen, liian fiksu omaksi parhaakseni ja tuo fiksuus oli maksaa minulle elämän. Vasta loputtomien nöyryytysten jälkeen, tulin halukkaaksi etsimään aitoa nöyryyttä elämääni. Siis sitä, joka osaa antaa periksi, eikä väkisellä väellä ja voimalla yritä yksin. Ei elämässä ole tarkoitus taistella yksin. Miksi muutoin meitä olisi täällä telluksella senkin seitsemän miljaardia ihmistä.

Aikoinaan, raittiuteni alkuvaiheessa, luovuttuani päihteistä pakokeinona suhteessa itseeni, aloin kohtaamaan niitä suunnattomia tunnelukkoja, joita elämässäni vuosikymmenten aikana olin itseeni kahlinnut. Ei ihme, että vuoden pyristelyn jälkeen tulin halukkaaksi pyytämään apua. Oikeammin huusin sitä. En enää jaksanut taistella jatkuvia piinaavia pelkoja, ahdistusta, tuskaa, surua, saati vihaa vastaan. Voi Luoja kuinka vihasin itseäni. Sitä vapautumisen tunnetta on mahdoton tässä pukea sanoiksi, kun pyysin apua eräältä saman kokemuksen omaavalta ihmiseltä, jonka opastamana aloin omaan elämäni paskakasaan tutustua. Hänen kertoessaan omasta elämästään, minut valtasi suunnaton helpotuksen tunne, kun en ollutkaan niin ainutlaatuisen ihmeellinen tapaus, jollaiseksi olin itseni luokitellut. Ajatellen ettei kenelläkään toisella ole tällaista elämää olemassakaan.

Toisaalta ripustauduin hetkeksi tuohon minua auttaneeseen ihmiseen, kunnes tutut pelot valtasivat mieleni. Entä jos menettäisin tuon ainoa ihmisen, joka minun menneisyyteni tuntee ja tietää. Noiden äärettömien menettämisenpelon tunteiden vallassa minut rakkaudellisesti ohjattiin etsimään elämääni jotakin pysyvämpää. Jotakin sellaista, johon luottaa silloinkin, kun ulkoiset olosuhteet antaisivat aivan toisenlaisen signaalin. Aloin haparoiden etsiä uskon ensiaakkosia.

Tuo matka on ollut monin tavoin raskas. Kiitos järkeistämiseni. En kyennyt hyväksymään mitään yksinkertaisimmistakaan ratkaisuista, vaan järkeistin itseni hulluuteen, nyt miettien vain luopuakseni suunnattomasta määrästä väärää ylpeyttä ja sen luomia ennakkoluuloja. Toisaalta tuolla matkalla sain tutustua mitä moninaisimpiin ihmisiin, erilaisiin tapoihin uskoa ja osaltaan tästä johtuen samalla oppia suvaitsevaisuutta suhteessa toisiin ihmisiin. Olemme loppupeleissä varsin samanlaisia, niin erilaisina kuin itseämme pidämmekin.

Juuri nyt olen äärettömän kiitollinen elämälle uudesta alusta jonka se minulle soi.

Silti en löytänyt sisälleni kaipaamaani rauhaa, ennen kuin olin kääntänyt viimeisimmänkin kiven, samalla luopuen asenteistani uskoa kohtaan. Löysin lopulta omanlaiseni uskon, jonka varassa uskallan elää, luottaen siihen, että elämässä suurimmatkin vastoinkäymiset on tarkkaan ja harkitusti rakkaudella räätälityjä juuri minun kasvunmatkaani varten.

Tänään uskon Jumalaan, siis sellaisena kuin minä Hänet ymmärrän. Eli toisin sanoen, ymmärtämättä, järkeistämättä. Puhtaasti vain hyväksyen Hänen olevan. Vapauttavin kokemus koko matkassa oli se, kun hetken aikaa sain kokea olevani rakastettu. Ihmiselle joka lähes koko elämänsä ajan on kokenut olevansa hyljitty, tuo tunne on käsittämätön. Se tuntuu niin hyvältä, ettei sitä usko todeksi, ennen kuin sen omakohtaisesti kokee. Silti osaan ajaa itseni yhä uudelleen umpikujaan elämässäni, mutta siinä samalla tiedostaen sen, että tälläkin tuskaisella hetkellä minulla on joku joka vahtii selustaani, aivan samoin kuin niinä loputtoman monena kertana, jolloin itsekkään uhmakkaasti vannoin päättäväni surkean maallisen vaellukseni omakätisesti. Enpäs vain päättänytkään.

Uskon vakaasti Hyvään. Uskon Rakkauteen. Uskon siihen, että meissä kaikissa, hirveimmissäkin ihmisissä on jossain syvällä sisimmässä se pieni ja avuton lapsi, jota joku on jossain vaiheessa satuttanut ja tuo pieni lapsi on päättänyt unohtaa väärällä tavalla itsensä, aloittaen loputtoman kostoretken jonka seurauksilla ei ole loppua, ellei tuohon pieneen haavoitettuu lapseen satu joku saamaan yhteyttä. Sillä sen jälkeen kun yhteys on avattu, Rakkaus hoitaa loput, eheyttäen rikkinäisimmänkin ihmisen kokonaisuudeksi jollaista ei koskaan kuviteltu olevan olemassakaan. Tämä on minun kokemukseni. Matkani pimeydestä valoon. Vihasta rakkauteen. Orjuudesta vapauteen. Pois tieltä jonka jokainen askel loi lisää tuskaa ja kärsimystä jokaiselle joka hiemankaan lähemmäs minua uskalsi.

Kunpa meillä jokaisella olisi edes yksi ihminen, jonka kanssa murtaa suojamuurit, joita elämän kolhut jokaisen meistä ympärille rakentaa. Ilman noita muureja on kokolailla helpompi elää ja hengittää.

  

Siunausta elämäänne. Varjelusta askeleihinne. Voikaa hyvin.

Via Dolorosa - Kärsimysten tie

Joskus sitä toivoisi oppivansa elämässä muullakin tavoin, kuin äärettömän tuskan kautta. Koko elämäni olen painiskellut milloin minkäkinlaisen tuskatilan kanssa. Suurimmaksi osaksi herkkyydestäni johtuen, olen joutunut kärsimään suunnattomista pelkotiloista, suhteessa toisiin ihmisiin ja elämään.

Tänään kun en enää pelkää, minusta tuntuu jotenkin hassulta istua tässä kirjoittamassa siitä, kuinka sisälläni velloo ääretön tuska ja toivottomuus. Ehkäpä juuri siksi päätin istua alas, kirjoittaen jäsentää ajatuksiani, sillä oman pääni sisällä varsin mitättömänkin tuntuiset asiat saavat suhteettoman suuret mittasuhteet.

Mistä tämä tuska sitten tässä hetkessä kumpuaa? Lähinnä siitä jälleen kerran, että vaadin elämää toteuttamaan asioita haluamallani aikataululla, sensijaan että luottaisin niiden järjestyvän lopulta minulle suotuisamman aikataulun mukaisesti. Minä haluan heti, nyt. Ymmärränhän minä ettei se paljoa vaikuta mitä ja milloin minäkin saan päähäni haluta. Asiat tuppaavat tapahtumaan tahi jäävät kokonaan tapahtumatta, sikäli kun niin kohdallani on parhaaksi. Miksi sitten kuitenkin haluan asioita. Lähinnä siitä syystä etten taaskaan osaa elää tätä hetkeä, vaan elän tuolla jossain, peläten jotakin sellaista, mitä välttämättä ei edes koskaan tule tapahtumaan, mutta silti pelkään.

Jännä sinällään on se, että vasta tuolla alkuun kirjoitin etten pelkää enää, mutta heti kohta kirjoitan pelkääväni. Lähinnä kuvastanee sitä, etten edelleenkään osaa tunnistaa tunteitani, vaan ne on yhtenä suurena sekamelskana pääni sisällä ja on vain helpompi todeta olevansa ahdistunut tai tuskainen.

Tuntuu kovin turhauttavalta kirjoittaa ahdistuksestaan, ymmärtäen lähes samantien sen olevan pelkoa, joka tässä kohtaa on yksinkertaisesti turhaa. Elämässäni on kuitenkin kaikki suurimmaksi osaksi kohdallaan, ainoa mikä ei ole, on minä itse. En osaa olla kohdallaan, paikoillani, vaan säntäilen ajatuksissani siellä sun täällä. Pysähtyessäni paikoilleni, keskittyen vain hengittämään, huomaan pian kaiken olevan kohdillaan. Mutta. Se paikoillaan pysyminen on vain kokolailla vaikeaa. On ollut kohdallani aina. Lienekö merkinnee sitä, etten kuitenkaan osaa olla, yrittämättä olla jotakin muuta kuin olen.

Tämä kirjoittaminen on itselleni toiminut henkireikänä läpi elämäni. Jotenkin tuntuu vain siltä ettei tähänkään malttaisi keskittyä, vaan pitäisi olla tekemässä jotakin ihan muuta, vaikka tässä hetkessä, tätä kirjoittaessani huomaan taas sisäsisen tasapainon valtaavan alaa, kaiken sekamelskan keskellä, mikä sisälläni velloo. Ehkä perisyntini kuitenkin lienee se, etten yhä edelleenkään ole kyennyt löytämään anteeksiantoa suhteessa itseeni, menneisyyteni suhteen, vaan tasaisin väliajoin palaan rankaisemaan itseäni mitä erilaisimmin tavoin, saaden sisälleni sen tuttuakin tutumman, mutta sitkäkin hirveämmän henkisen tuskatilan. Kotoinen olo sinällään, niin paskamaista kuin se onkin myöntää. On helpompaa potea tuskaa kuin kokea kiitollisuutta, näköjään.

Loppukaneettina todettakoon se, että Luojalleni kiitos en enää tänään pakene näitä tunteita riippuvuuksiin, vaan pyrin kohtaamaan nämä silmästä silmään, niin kauhealta kuin nämä hetkittäin tuntuvatkin. Onneksi olen oppinut elämässä sen, että nämä tunteet, ne tulee ja menee, mutta jokainen tuskainen hetki vie minua lähemmäs kiitollisuutta, tyyneyttä ja mielenrauhaa, sikäli kun olen halukas tarjolla olevan opin elämältä vastaanottamaan.

"Tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Siinäpä teksti jolla vain on suuri salaisuus kätkettynä sisälleen. Matka jatkukoon.

Rahaa vai rakkautta? Valtaa vai vastuunkantoa?

Olen suurimman osan elämästäni tavoitellut rahaa, maallista hyvää. Jotakin sitä, minkä myötä olen kuvitellut saavuttavani elämässäni onnen. Ihmisten arvostuksen sekä omanarvontunteen. Silti koskaan sitä saavuttamatta. Sen sijasta päätyen koko ajan syvemmälle synkkyyteen, jossa lopulta minusta oli jäljellä vain pelkkä tyhjä kuori.

Tänään olen siinä onnellisessa asemassa, että vaikkakaan en edelleenkään ole saavuttanut tuota kaikin voimin tavoittelemaani mammonaa, olen saavuttanut elämässäni jotakin paljon enemmän. Rakkauden.

Rakkaus on tänään elämässäni yksi tärkeimmistä, elämää kasassapitävistä voimista. Olen saanut sen myötä itselleni omanarvontunnon lisäksi arvostuksen myös suhteessa toisiin ihmisiin. Osaten suhtautua jokaiseen ihmiseen, joka elämääni hetkellisestikään harhautuu tasavertaisena. Tämän kokemusen myötä olen tullut siihen loppupäätelmään, että ainakin minun kohdallani rakkaus on se tärkein asia elämässäni. Asia jonka myötä kaikki muut asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin suhteessa elämään. Tässä hetkessä esimerkiksi raha on minulle asia jota minun ei tarvitse sen kummemmin tavoitella, vaan voin elää luottaen siihen, että sitä minulle siunaantuu juuri sen verran, mitä elääkseni ja perheeni elättääkseni tarvitsen. Rakkauden myötä elämäni ehkä tärkein perusta on vakaa luottamus elämään ja siihen, että asiat järjestyvät kyllä, kaikki ajallaan.

Mitä sitten rakkaus minulle tänään merkitsee?

Ollessani viime viikon lopusta neljä vuorokautta reissussa, tulin pohtineeksi hieman etääältä perhettäni ja varsinkin rakasta vaimoani. Ihmistä, jota ilman tuskin olisin enää elossa. Hän oli aikoinaan yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka ei koskaan todellisuudessa menettänyt toivoaan minun suhteeni, vaikka itse jo aikoja sitten olin luopunut toivosta selviämiseni suhteen. Kun vaimoltani kysytään sitä, mikä ihme sai hänet pysymään rinnallani, hän vastaa ykskantaan, että rakkaus.
Rakkaus sinällään on asia, jota olen omalla kohdallani vasta kuluneena vuotena pohtinut hieman syvällisemmin. Johtunee lähinnä siitä, että aikaisemmin tuo sana on ollut minulle sana, jonka viljely on ollut kohtuullisen helppoa, mutta sanan todellinen merkitys on silti tiukasti pysytellyt minulta piilossa.

Tänään, tässä hetkessä Rakkaus merkitsee minulle samaa kuin elämä. Olen saanut elämässäni käydä tien, jonka myötä elän tätä päivää sisälläni olo, että myös minä olen pelkällä olemassaolollani arvokas, rakastettu ihminen.

Kuten tuolla aikaisemmin kirjoitin, en sinällään halua rakkaudesta puhuessani sitä halua varsinaisesti kohdistaa kehenkään ihmiseen, vaikka tietysti vaimoni ja kaikki viisi lastani ovat minulle ne rakkaimmat ihmiset maailmassa. Sen lisäksi koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että minulla on tässä hetkessä hyvät välit niin äitiini, kuin siskoihinikin ja vaikka elämä on monella tavoin ollut täynnä vastoinkäymisiä, on osaltaan niiden myötä elämääni kulkeutunut ihmisiä, jotka ovat minulle äärettömän rakkaita. Olen siis monin tavoin onnekas ihminen. Samalla ymmärtäen sen, että osaltaan asioiden järjestymiseen on yhtenä tärkeimmistä tekijöistä on toiminut oma halukkuuteni luopua erilaisista ennakkoluuloista suhteessa toisiin ihmisiin ja sen myötä olen saanut tutustua todella moneen, äärettömän ihanaan ihmiseen viimeisten vuosien saatossa.

Mietin tuolla reissussa ollessani sitä, miksi ihmisillä on aina kiire johonkin, aivan samoin minulla on ollut ja on hetkittäin yhä edelleen. Mihin me kiiruhdamme? Aivan kuin etsisimme elämässämme jotakin lopullista päämäärää, jonka löytymisen myötä kokisimme jonkinlaisen täyttymyksen elämässämme.

Toinen asia, mikä elämässäni on näytellyt varsin suurta osaa, on valta. Olen aina ajatellut niin, että saadakseni kokea itseni tärkeänä ihmisenä, minun tulee saada haalittua itseni tilanteeseen, jossa minulla on suuri määrä valtaa. Mieluiten vielä niin, ettei tuohon valtaan liity minkäänlaista vastuuta mihinkään suuntaan. No tuollaisesta yhtälöstä tuskin kukaan järkevä ihminen voi kuvitella seuraavan mitään muuta kuin armoton kaaos. Niin kävi minunkin elämässäni, vaikken koskaan tuota valtaa onnistunutkaan itselleni haalimaan. Vallattomana minusta sen sijaan tuli täysin vastuuton suhteessa elämään ja toisiin ihmisiin. Kaiken tuon tuskaisen taipaleen takana oli kuitenkin nyt mietittynä piilotettu minulle todella tärkeä opetus. En minä valtaa tarvitse, voidakseni kokea olevani arvokas ihmisenä, saati että saisin sillä tavoin toisten ihmisten arvostuksen. Tänään elämäni on täynnä mitä erilaisimpia vastuita, joista osaan liittyy tietysti myös valtaa tehdä päätöksiä asioissa jotka vaikuttavat joko suoraan tai ainakin välillisesti monen ihmisen elämään. Onneksi tässä hetkessä olen sen verran kovan koulun käynyt elämässä, ettei minun tarvitse näyttää ulospäin omaavani valtaa tai kykeneväni kantamaan vastuuta, vaan voin terveellä tavoin jakaa molempia siten, että päätöksenteko ja sitä seuraavat asiat on monella eri taholla punnittuja ja sen myötä mahdollisimman oikeudenmukaisia.
Toisaalta yksi tärkeimmistä asioista minulle tänään on se, että ymmärrän edelleen olevani monin tavoin rikkinäinen ihminen, joka kasvaa ja eheytyy yhden päivän matkan kerrallaan, tuolle matkalle suostuessaan. Saaden joka päivä kohdata erilaisia ihmisiä, joilla jokaisella on tarjota minulle palanen minuudestani.

Jännä asia sinällään, kun näitä asioita pohdiskelin huomasin taas kerran kiitollisuuden nostavan päätään siitä yksinkertaisesta syystä, että ymmärsin minua kohdanneen sen onnellisen tapahtuman, että olen elämässäni kohdannut niin paljon pahaa että sen myötä olen tullut halukkaaksi etsimään elämääni jotakin suurempaa, löytäen sisältäni aidon rakkauden suhteessa itseeni ja ympärillä oleviin ihmisiin. Tuon rakkauden myötä koen jo hetkittäin eläväni siten, ettei minulla ole kiire mihinkään, vaan voin elää hetken kerrallaan eteenpäin, luottaen levollisena siihen, että kaikki ne asiat mitä minun tulee tänään tehdä, tulee tehdyksi ilman sen suurempia säntäilyitäkin. Aivan samoin, kuin luotan siihenkin, että tapaan elämässäni jokainen päivä juuri ne ihmiset jotka minun tulee tässä päivässä tavata, jutellen heidän kanssaan juuri niistä asioista, joista meidän tuossa keskustelussa tulee käydä. Tämä luottamus poistaa minulta turhan suorituspaineen suhteessa elämään ja toisiin ihmisiin ja vapauttaa minut elämään elämääni rakkauden ympäröimänä, elämää jossa asiat tapahtuvat juuri oikeassa aikataulussa, juuri siten kuin meille kaikille on parhaaksi.

Hengellisyydestä ja paljon muustakin

 

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.

 

Yllä oleva video on minulle yksi niistä harvoista, mutta sitäkin rakkaimmista lapsuusmuistoista. Äitini lauloi minulle tuota ollessani pieni. Oikeastaan pitkälti tuosta laulusta ja iltarukouksesta muodostui minulle lapsuudessa usko, joka kantoi yli vaikeiden aikojen. Tänään kuuntelen tuota kappaletta säännöllisesti, sillä laulun sanat tuovat minulle toivon siitä että joku pitää minusta huolen, vaikka elämä näyttäisi miltä tahansa.

Sinällään kun mietin mennyttä elämää, niin pelko tunteena on ollut oikeastaan se tärkein opas matkallani hengellisyyteen. Kärsittyäni paniikkihäiriöstä, masennuksesta sekä erinäisistä sosiaalistentilanteiden pelosta, oli raitistuttuani ainoa mahdollisuuteni turvautua johonkin etsiä oman näköistä hengellisyyttä sekä uskoa elämääni.

Uskokaa pois, kun sanon olevani todella vaikea tapaus. Järkeistin itseni miltein hulluuteen asian kanssa. Taas todeten kylläkin sen, ettei kohdallani olisi ollut muuta tapaa luovuttaa vääränlaisesta ylpeydestä, ennakkoluuloista saati pelosta suhteessa Jumalaan. Isäni puhtaasti hyvyttään yritti lapsuudessani olla tuputtamatta minulle omassa lapsuudessaan saamaansa kasvatusta uskonnosta, mutta sen sijasta hän juurrutti minuun käsittämättömiin mittasuhteisiin paisuneen pelon asiaa kohtaan. Kuten elämässäni yleensä, minun oli kohdattava pelko, jota pelkoa kohtaan tunsin.
Luojalle kiitos olen käynyt läpi helvetin, tullakseni tähän hetkeen. Sillä tässä hetkessä minun ei tarvitse järkeistää, pelätä, saati suhtautua ennakkoluuloisesti mihinkään uskontoon liittyvään. Vaikka itse en tähän hetkeen ole löytänyt, enkä kyllä enää viimeaikoina ole edes kokenut tarpeelliseksi etsiä itselleni mitään tiettyä seurakuntaa, niin silti koen eläväni uskossa. Uskossa johon turvaten jokaisena päivänä jaksan pääosin kiitollisena taivaltaa eteenpäin, vaikka elämällä olisi kohdalleni varattuna kyseisenä päivänä mitä tahansa.

Oikeastaan isäni itsemurha, sekä parhaan ystäväni kuolema ajoivat minut luovuttamaan järkeistämisen ja hyväksymään nöyrästi sen tosiasian etten minä elämää hallitse, vaikka siinä ihmeellisessä harhassa miltein koko elämäni olin haahuillutkin. Tänään, enemmän kuin mielelläni, aloitan päivän suunnaten tahtoni Hyvää voimaa kohden, luottaen samalla siihen että Hän opastaa minua oikeaan suuntaan tällä polulla, jota elämäksi kutsutaan. Olen kiitollinen kaikista niistä lukemattoman monista tuskaa ja ahdistusta sekä pelkoa tuottaneista tapahtumista sekä menetyksistä joita elämä on kohdalleni varannut. Juuri kaikki nuo edellä mainitsemani negatiiviset tunteet ja tapahtumat ovat rakkaudellisesti ohjanneet minua kohti oikeanlaista nöyryyttä. Nöyryyttä olla kiitollinen jokaisesta armon aamusta, joka vielä kohdalleni suodaan. Samalla osaten kohdata jokainen tielleni harhautuva satunnainen matkaaja aidon vilpittömästi tasavertaisena ihmisenä.

Lopuksi haluan siteerata tähän erään rukouksen, joka on ollut ohjenuoranani jo pidemmän aikaa. Oikeastaan vuosia sitten päätin, että perfektionistinä pyrin noudattamaan tämän rukouksen sisältämää sanomaa päivittäin, sillä uskoin sen johtavan minua ainakin kauemmas itsekkyydestä ja itsekeskeisyydestä, siis luonteenpiirteistä jotka pääasiassa elämässäni minut olivat vaikeuksiin ajaneet.

Franciskus Assisialainen, ole hyvä:

Herra, tee minusta rauhasi kanava, jotta voisin viedä rakkautta sinne missä on vihaa, anteeksiantamuksen hengen sinne missä on vääryyttä, sopusointua sinne missä on eripuraisuutta, totuuden sinne missä on valheellisuutta, uskoa sinne, missä on epäilystä, toivoa sinne missä on epätoivoa, valoa sinne missä on varjoja, iloa sinne missä on surua.
Herra suo minun ennemmin lohduttaa, kuin etsiä lohdutusta, ymmärtää ennemmin kuin saada ymmärtämystä, rakastaa ennemmin kuin haluta rakkautta.

 

Sillä vain unohtamalla itsensä, voi ihminen löytää. Anteeksi antamalla, voi itse saada anteeksi ja vain kuolemalla herätä iankaikkiseen elämään. Amen

Tämän rukouksen uskomattoman nöyrään sanomaan haluan päättää tältä vuodelta kirjoitteluni täällä, rauhoittuen viettämään Joulua minulle tärkeimpien ihmisten kanssa, eli rakkaan perheeni. Haluankin toivottaa kaikille oikein rauhallista ja siunattua Joulua. Pidetään lähimmäisistämme huolta.

Kiitollisuutta elämästä

"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus ja mielen vapaus."

Olen kovin kiitollinen herätessäni tähänkin aamuun ilman helvetillistä pakkomiellettä päihteisiin, pillereihin tai uhkapelaamiseen. Vapautta josta kohdallani ei koskaan saa tulla itsestäänselvyys. Kadottaessani kiitollisuuden tähän, olen kiittämätön.

Heräsin tälle aamua käsittämättömään kiitollisuuden tunteeseen, joka kumpusi siitä ymmärryksestä, ettei elämässäni ole mitään hätää saadessani taivaltaa matkaani vapaana päihteistä, pillereistä sekä orjuuttavasta uhkapelikierteestä.

Ilman raittiutta minulla ei ole mitään, mutta saadessani etäisyyttä entiseen tuhoavaan elämäntapaani, minut valtasi ahneus, joka oli tuhota minut ilman päihteitäkin. Tänään ymmärrän sen, että kaikki hyvä saa alkunsa kiitollisuudessa, jossa ei ole tilaa tyytymättömyydelle.

Raittiina eläessäni minulla on ohjaavana elämänohjeenani nöyryys suhteessa elämään ja sen ihmisiin.

Kun elän raitista päivää, minun tulee muistaa se mitä elämäni varjopuoli jossa vuosikymmeniä elin. Unohtaessani sen, alan pitää nykyistä elämäntapaani itsestäänselvyytenä jota se ei todellakaan ole. Itsestäänselvyydessä alan ohjautua väärällä tavoin omavoimaisesti, alkane vaatia elämää antamaan minulle kaikkea mitä kipeässä mielessäni satun saamaan päähäni haluta. Nöyryys katoaa ja tilalle tulee tyytymättömyys vallitseviin olosuhteisiin, jossa ei ole tilaa kiitollisuudelle ja sen vuoksi minusta tahtomattaankin tulee kiittämätön.

Luojan kiitos tuska palauttaa edelleen todellisuudentajuni, tuoden tullessaan tarpeen hakea elämäänsä nöyryyttä joka vapauttaa minut omavoimaisuudesta, tuoden tarpeen turvautua toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan. Ilman toisia ihmisiä, saati Jumalaan mina en ole mitään. Yhdessä toisten ihmisten kanssa selviän mistä tahansa ja kuin ihmeenkaupalla asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Jotkin asiat kivuttoman helposti, kuin itsestään. Toiset hieman enemmän kivuliaasti, joskus kuin väkipakolla paikoilleen survottuna.

Tässä hetkessä taas ymmärrän sen, että minulla on kaikki mitä elämässäni tarvitsen. Kyse on vain siitä, että ymmärrän itse sen. Olematta vailla mitään lisää. Vaatimuksen ja yksinkertaisen pyynnön välillä on todellakin suuri ero. Pyytäessäni elämältä jotakin, pyyntööni vastataan sikäli kun pyytämäni asia on minulle tarpeen, mutta vaatiessani elämää antamaan minulle jotakin, ei ole väliä saanko tuon asian, sillä perusongelmana on kuitenkin vaatimuksen taustalla vaikuttava jatkuva tyytymättömyys, joka ei saa tyydytystä koskaan, vaikka saisi mitä.

Tänään tässä hetkessä olen kiitollinen. Enkä vaadi elämältä yhtään mitään. Sen sijaan, nöyrästi pyydän saada mahdollisuuden elättää perheeni kuten vastuullisen vanhemman tulee elättää. Saampa tuon mahdollisuuden tahi en, minulla kuitenkin on perhe joka rakastaa ja välittää minusta, vaikka sitä en välillä edes ansaitsisi.

Olkaamme kiitollisia tästä uudesta armon aamusta. Se kuitenkin tuo tullessaan uuden mahdollisuuden. Olkoonkin että on maanantai. ;-)

Maailma on kaunis.

Tunteet. Nuo ihmeelliset tunteet.

 

Pieni valonpilkahdus riittää poistamaan synkkyyden.

Kuten tuossa aikaisemmassa postauksessani kerroin, taloudellinen tilanteeni on tällä hetkellä kokolailla vaikea. Siitä huolimatta tai juuri siksi löysin jälleen kerran oman rajallisuuteni ihmisenä.

Kuten aikaisemmin olen kertonut ja kuten esimerkiksi blogini nimi kertoo, koen saaneeni elämässäni toisen mahdollisuuden. Toisen mahdollisuuden oppia elämään ihmisenä, kasvamaan ihmiseksi, omaksi itsekseni. Välillä tälle matkalle liittyy kipuja, avian kuten lapsen kasvaessa isommaksi. Joskus kivistää jalkoja. Minulla tuo kivistys on kylläkin sisäistä, eikä siihen auta villasukat, mutta kuitenkin. Kasvukipuja kaikki tyynni.

No mitä tähän omaan rajallisuuteeni taas tulee tai sen kohtaamiseen, niin olen kerran aikaisemmin tuon kokemuksen saanut tai joutunut kohtaamaan. Silloin kun aloin etsiä raitista päivää elämässäni. Koin varsin karmaisevia pelkoja, enkä enää voinut niille mitään, vaikka kuinka yritin uskotella itselleni niiden olevan vain mielikuvitukseni luomuksia, eikä siis millään tavoin todellisia. Pelkäsin kuollakseni kaikesta huolimatta. Karmeinta tuossa hetkessä oli se, että pelkäsin itse kuolevani. Monasti minusta konkreettisesti myös siltä tuntui.

Tuossa hetkessä hain apua ihan kaikkialta. Saamatta sitä. Osaamatta sitä vastaanottaa. Koin totaalisen luhistumisen. Olin lyöty. Aivan voimaton pelkoihini nähden. Vajosin polvilleni. Ateistina rukoillen. Pyytäen apua. Kiroten kun sitä ei tullut, kuten mina halusin. Heti paikalla. Pallosalamana. Ukkosena. Ihan minä tahansa. Itseasiassa apua tuli. Vasta ajan myötä, mutta tuli kuitenkin. Ymmärsin vasta vuosia tuon tapahtuman jälkeen, että totaalinen antautumiseni pelkojeni edessä avasi minussa jotakin. Vastaanottamaan jotakin. Sain apua.

Yhä edelleen elän monella tavalla kuin ateisti, mutta uskoen johonkin. Kiroten elämää. Kiroten itseäni. Kiroten Jumalaa tai mikä ikinä onkaan tai on olematta. Vain kiroten.

Tänään sain tai jouduin kokemaan hyvin samankaltaisen luhistumisen. Huomasin epätoivon vimmalla yrittäväni hallita asioita, voimatta niille kuitenkaan yhtään mitään. Mitä kovemmin yritin taistella, sitä epätoivoisemmaksi tilanne meni. Luovutin. Annoin periksi. Ymmärtäen kuitenkin sen, että tässä kohtaa tuo antautuminen ei merkitsisi automaattisesti häviötä. Päinvastoin. Vaivuin polvilleni. Itkin. Pyysin apua.

Yhä edelleen kaikki asiat ovat pain p*rsettä. No ainakin melkein kaikki. Yksi asia liikahti hitusen positiivisempaan suuntaan, mutta se mikä positiivista kaikessa, jotakin taas kerran liikahti sisimmässäni, sillä vaikka kaikki asiat korpeavat yhtä edelleen, minulla on sisälläni olo, jota en ole kokenut sitten sen jälkeen kun huomasin vapautuneeni noista kauheista pelkotiloistani joita päihteet ja muu sekakäyttö minulle vuosien aikana aiheutti. Ymmärsin sisimmässäni sen, että vaikka kaikki kaatuisi, todellisuudessa juuri mikään ei muutu. Kulissit ympärilläni voivat sortua. Ihmiset sanoa minulle: "Mitäs minä sanoin.", mutta silti ne elämän tärkeimmät asiat ja ihmiset pysyvät yhä edelleen.

Sitäpaitsi, jos totta puhutaan, olen sen verran kovan koulun käynyt elämässäni, että vaikka sisäisesti, henkisessä mielessä joudunkin antautumaan, niin todellisuudessa siitä vasta alkaakin todellinen taistelu, jossa en tule perääntymään. Päinvastoin taistelen kaikin voimin asian puolesta johon uskon. Asian joka on pitänyt minut hengissä silloinkin kun en enää edes itse olisi halunnut elää. Tuo asia on Hyvä. Tuohon Hyvään minä uskon ja tulen aina uskomaan vaikka kuinka pahalta näyttäisi saati tuntuisi milloinkin. Ilman tuota uskoani minun olisi avian turha yrittää mitään, mutta tuon uskon avulla, tuon Hyvän suosiollisella avustuksella tulen voittamaan mitä tahansa elämä eteeni sitten tuokaan. Tulen aina olemaan voittaja. Aina seisomaan siinä rivissä, jossa jokainen rinnallani oleva uskoo tuohon samaan Hyvään. Yhdessä toisten kanssa mina selvisin päihdehelvetistä ja yhdessä toisten kanssa selviän tästäkin ahdinkosta.

Oma osuuteni on vain uskoa siihen, että asiat aina järjestyvät minulle parhaimmalla tavoin. Ei läheskään aina kuten mina toivoisin, mutta siitä huolimatta ja juuri siksi, aina minulle parhaimmalla tavalla kuitenkin.

Sain tänään puhelun, jossa yksi asia siis meni eteenpäin. Kovin pienen askeleen suhteessa suureen murheeseen, mutta eteenpäin juuri sen verran kuin tässä hetkessä tarvitsin, löytääkseni taas uskon, jonka avulla painan pääni illalla tyynyyn taas kiitollisena elämästä. Uskoen siihen, että myös huomenna asiat järjestyvät kyllä, kunhan muistan asennoitua tulevaan päivään oikealla tavoin.

Matka jatkuu, askelittain. :)

Yrittäminen vs onnistuminen

Jos oikein kovasti yrittää, tekeekö se minusta yrittäjän? Määritteleekö sen yrittämisen laatu, aikaansaatu tulos, vai puhtaasti raha? Olen kiitollinen mahdollisuudesta edes yrittää tehdä hyvää, vaikka lopputulos olisikin huono.

Tuo ylläoleva teksini, on pohdintaa nykytilanteestani. Olen siis toistamiseen yrittämässä yrittäjänä. Aikaisempi yritykseni kaatui omaan mahdottomuuteensa. Hyvin pitkälti sen vuoksi etten omannut minkäänlaista kokemusta saati koulutusta yrittäjyyteen liittyen ja toistaalta vielä tuolloin minua eteenpäin vievänä voimana jylläsi puhdas itsekkyys, itsekeskeisyys sekä omanedun tavoittelu.

Opin ensimmäisestä yrittäjyydestäni todella paljon. Lähinnä siitä johtuen, että tuon yrityksen kohtalona oli konkurssi, josta seurauksena minulle jäi käteen avio-ero sekä n.130 000€ ulosottovelat.

Tänään, hassua kyllä, olen kiitollinen tuosta kokemuksesta. Osaltaan kiitos konkurssin, ajauduin elämänpolullani harhaan siinä määrin, että tuolla sivupolulla oli mennä muutakin kuin pelkkä vääränlainen ylpeys. Nimittäin henki. Pakenin elämää vajaan 10 vuotta. Päihteisiin, lääkkeisiin, pelaamiseen ja ihan kaikkeen millä vain hetkeksi sai unohdetuksi todellisuuden joka oli liian suuri palanen purtavaksi. Kohdattua pohjani, aloitin uudelleenrakennus projektin, joka jatkuu edelleen. Tuon projektin seurauksena olen saanut elämääni kokonaan uuden suunnan. Oikeastaan ainoa asia, mikä minulta tällä hetkellä puuttuu, on säännölliset tulot. Siis sama asia, joka tavalla tai toisella on seurannut minua läpi elämän.

Hassua sinällään on se, että lopetettuani opiskelut peruskoulun jälkeen ammattikoulussa, elin ajatuksella, etteihän ihmisen tarvitse opiskella, saati töitä tehdä, tullakseen toimeen. Valitettavasti joudun tässä hetkessä pyörtämään sanomiseni. Sillä juurikin työtä ihmisen tulee tehdä, saadakseen maksettua elämisensä. Ei taivaasta tipahtele suuria voittoja uhkapeleistä, eikä läheiseni ole syntyneet sitä varten, että heillä olisi velvollisuus minua elättää. Tämä oli valehtelematta ajatusmalli, jonka turvin lähdin aikoinaan elämääni rakentaa. Ajatusmalli, joka sittemmin vei minut totaalisen tuhon partaalle.

Tänään ymmärrän, että jokaisen on oma osuutensa asioissa tehtävä, tullakseen toimeen ja pärjätäkseen elämän karikoissa. Se mikä minua tässä hetkessä ihmetyttää, on se, etten näytä millään keinolla pääseväni kiinni säännölliseen tulonlähteeseen, vaikka mitä yrittäisin.

Opiskelin 6 vuotta, lukien itseni tietotekniikkainsinööriksi. Saamatta silti töitä. Kävin kokemusasiantuntijakoulutuksen, alkaakseni kiertää erilaisissa kouluissa ja oppilaitoksissa kertomassa karua tarinaani siitä, mitä erilaisiin riippuvuuksiin pakeneminen tuo tullessaan. Olisin vallan tehokas tuossa hommassa, sikäli kun voisin tehdä tuota vapaaehtoisena. Mutta kun perustin toiminimen, jotta voisin sen turvin kiertää ja samalla tienata elantoa perheelle, on keikkojen määrä tippunut yli puoleen, koska oppilaitokset mieluummin käyttävät vapaaehtoisia luennoitsioita, kuin maksaisivat siitä mitään. Tällä hetkellä minulla on ollut oma toimitila, jossa voisin tarjota avokuntoutuspalveluita eri riippuvuuksista kärsiville, mutta kunnat ja kaupungit karsivat juuri näistä palveluista koko ajan kovalla kädellä, ymmärtämättä säästövimmassaan ajavan palveluiden alasajolla vain eri riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä yhä ahtaamalle, joka taas automaattisesti merkitsee kulujen kasvua niin kunnissa kuin kaupungeissakin.

Lisäksi kuuntelin sisintäni, hakeutuen taas koulunpenkille. Aloittaen mentor-opinnot alkuvuodesta. Lähinnä sillä ajatuksella, että löytäessäni itseäni enemmän, minulla on enemmän mistä antaa. No paljon olen saanut, sitä ei käy kieltäminen, mutta paskamaista tuossa kaikessa on se, että kyseinen koulu kustantaa kaikkineen uuden auton hinnan rahaa, jota minulla tässä hetkessä ei tunnu töiden kautta siunaantuvan ei sitten millään.

Parasta kaikessa on se, että omanarvontunnottomuudessani, olen eksynyt erinäisiin yhdistyksiin mukaan, jossa sinällään ei olisi mitään pahaa, mutta tosiasia on vain se, että sinällään aikaa vievistä tekemisistä noissa yhteyksissä ei palkkioksi saa kuin kiitosta, joka allekirjoittaneelle ei edelleenkään merkitse yhtään mitään, kun en sitä oikealla tavalla osaa vastaanottaa.

Tähän yhdistystoimintaan liittyen eräässä yhteydessä, ajattelin pienessä päässäni taas kerran suuria. Alkaen räätälöidä kokonaisuutta, jossa yhdistäisin kaiken osaamiseni, vapaaehtoisuuden, yhdistystoiminnan, kokemusasiantuntijuuden, syrjäytymisuhan alla elävien nuorten auttamisen, seniori väestön tietotekniikkataitojen kehittämisen sekä yrittäjyyden. Haaveillen samalla saavani palkkioksi itselleni sen eniten kaipaamani palasen loksahtamaan kohdilleen elämässäni, eli säännölliset tulot. No asiat etenee ihan positiivisessa sävyssä, hankkeen toteutumisen käyvän kokoajan realistisemmaksi. Ikävää vain tällä hetkellä kaikessa positiivisuudessa on se, että olen omalta osaltani satsannut jo kohta vuoden vapaaehtoisesti omaa aikaani tuon hankkeen toteuttamiseen ja tällä hetkellä horisontissa siintää ensi vuoden toukokuu, jolloin kaiken osuessa kohdilleen, hankkeeseen saadaan rahoitus, jonka myötä myös tuo viimeinen puuttuva palanen olisi elämässäni paikoillaan. Sitä kohden tänäänkin matkustan, yrittäen uskotella itselleni kokoajan sitä, että asioilla on taipumus järjestyä. Vaikka kuinka epätoivoiselta välillä vaikuttaisikin.

Olenhan kuitenkin saanut elämässä toisen mahdollisuuden. Mahdollisuuden, jonka turvin olen saanut kasvaa ihmisenä itsekeskeisyyden perikuvasta, toiset ihmiset huomioonottavaksi, empaattiseksi ihmiseksi, jolla toisen ihmisen hyvinvointi merkitsee melkein enemmän kuin omani.

Tämän kirjoituksen tarkoitusperä on yksinkertaisuudessaan se, että saisin taas kerran palautettua itseni takaisin oikealle tielle. Tielle jonka tiedän joka päivä vievän kohti parempaa. Välttämättä se ei tarkoita aineellista hyvää, mutta jos jotakin, niin sen olen elämässä oppinut varsin karulla tapaa, että tuo aineellinen hyvä on itseasiassa pelkästään pahasta, ainakin minulle.

Lopuksi kerrottakoon vielä se, että mikäli minulla ei olisi perhettä elätettävänä, joiden eteen olen valmis tekemään mitä tahansa, olisin varmasti jo monta kertaa antautunut väärällä tapaa, periksi antaen. Mutta katsoessani vaimoani sekä 5 lastani, ymmärrän elämässä olevan jotakin paljon suurempaa, kuin raha ja toimeentulo. Nimittäin rakkaus. Sen arvoa ei vain aina tahdo ymmärtää, kun kovin suorituskeskeisessä maailmassa täällä taivaltaa.

Rakkaus on minulle Voima, joka panee liikkeelle silloinkin, kun tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta vetää peitto korviin.

Tärkeintä on tämän päivän raittius

Reilu kymmenen vuotta sitten, elämältäni katosi kertarysäyksellä pohja, konkurssin ja avio-eron myötä. Sukelsin reiluksi kuudeksi vuodeksi synkkään pimeyteen, yrittäen monta kertaa itsemurhaa. Isäni itsemurha herätti minut haluamaan raittiutta ja sen myötä avautuvaa uutta elämää. Päivä kerrallaan, elämä on eheytynyt. Ensin sain opiskeltua itseni insinööriksi. Sen jälkeen karistettua toistasadantuh...annen velat järjestelyn kautta pois harteiltani. Nyttemmin tuoden leivän perheelleni kokemusasiantuntijan hommia paiskien yrittäjänä ja lopuksi saapuen tähän hetkeen, tähän syntymäpäivääni, jossa varmistui kaksi unelmani toteutumista. Yhteishanke riippuvuusongelmien, nuorten syrjäytymisen ehkäisyn sekä kuntamme senioriväestön Atk-taitojen kehittämisen tiimoilta ja ehkäpä ihmeellisimpänä asiana kaikessa, kirjoitimme nimemme kauppakirjaan, jonka myötä muutumme vuokralaisista omakotitalo asukkaiksi. Tärkein asia tässä kaikessa on tämän päivän raittius. Kiitos siitä. Yksinäni en tähän olisi kyennyt, joten kiitos teille kaikille ja ennenkaikkea kiitos rakkaalle vaimolleni ja lapsille. Ilman heitä en olisi edes elossa.

Kiitollisuuden lähteellä

Mikäli elämästäni vaikuttaa puuttuvan jotakin, on se vain merkki siitä etten ole vielä kyennyt hyväksymään vallitsevia olosuhteita. Kyetessäni hyväksymään vallitsevat olosuhteet, vapautan itseni vaatimuksista, jotka estävät minua elämästä tätä päivää kiitollisuudessa. Hyväksymisen myötä huomaan vaatimattakin saavani kaiken tässä hetkessä tarvitsemani.

Oppiessani elämään vain yhden päivän kerrallaan, tulin oivaltaneeksi yhden tärkeimmistä asioista elämässä. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus joko valita tai valittaa, mutta ainakin minulla, ihmisellä joka on vajaan 20 vuotta kärsinyt paniikkihäiriöstä, jokainen peloista vapaa päivä on jo sinällään ihmeellinen. Kaikki muu on ekstraa, eikä minulla ole aihetta valittaa mistään vaan voin olla sen sijaan kiitollinen todella paljosta.

Eroanko kirkosta Räsäsen puheiden takia? Tuskin.

Hyvää huomenta arvon kanssa matkaajat.

Minulle yksi monista, suuresti elämääni helpottaneista asioista oli se, kun sain pohdittua omalle kohdalleni selvyyden siihen, mitä elämä minulle merkitsee.

Tänään minulle elämä on vapautta valita henkilökohtaisesti se, mitä ajattelen, tunnen, koen tai mitä valitsen kokevani.

Esimerkiksi se, että elän hengellisyyttäni todeksi ajatuksella että on olemassa kaiken kaaosmaisuuden sekä ihmisten prutaalisuuden taustalla vaikuttava hyvä Voima, jonka olemassaoloa, tarkoitusperiä, saati suurta käsikirjoitusta minun ei ole tarkoitus ymmärtää, vaan hyväksyen elää päivä kerrallaan raittiina todeksi.

Tämä vapauttaa minut reagoimasta yhden ihmisen sanomisiin tai tulkintoihin perustuvista ratkaisuista. Eli ei Räsänen sen enempää kuin Kekkonenkaan saa minua eroamaan kirkosta, jos sisimmässäni sen koen minulle olevan yksi osa minun kokonaisuuttani.

Pyrin tänään elämään, keskittyen tekemään oman osuuteni siihen, että tuo elämäni perustana oleva hyvä Voima voisi vaikuttaa ihmisten elämään, niin halutessaan myös minun kauttani.

Mottoni on: Antaa hyvän kiertää.

Mitä sitten minulle oman osuuden tekeminen tänään merkitsee? Se merkitsee asennoitumista siten, että kun aamulla herätessäni luovun vaatimuksistani sen suhteen mitä tämän päivän aikana pitäisi saavuttaa, saan illalla painaa pääni tyynyyn tyytyväisenä siihen mitä olen saanut aikaiseksi.

Toinen mahdollisuus kantaa, päivän kerrallaan raittiina

Minun tarvitsi kokea elämässäni koulukiusauksesta alkunsa saanut, vuosikymmenien paniikin sekaiset pelkotilat, konkurssi, avio-ero, isän itsemurha, parhaan ystäväni kuolema sekä reilun kymmenen vuoden sekakäyttö helvetti lukuisine itsemurhayrityksineen, jotta vasta sitten havahduin siihen todellisuuteen, etten kykene hallitsemaan elämää.

Jumalan kiitos, sain toisen mahdollisuuden. Nykyhetkessä herään jokaiseen aamuun kiitollisena siitä, ettei tarvitse yrittää yhtään mitään. Riittää että elää elämää, pyrkien tekemään jokaisena päivänä yhden epäitsekkään valinnan ja sen myötä kenties auttamaan jotakuta kanssamatkaajaa havahtumaan todellisuuteen. Elämään. Tähän hetkeen. Ajattomuuteen. Elämä on lahja, joka tarvitsee vain ottaa vastaan.

Ihmisarvoa ei tulisi mitata rahassa, saati materiassa

Menettäessäni elämässäni kaiken, ajautuen reiluksi 10 vuodeksi yhteiskunnan hylkiöksi, tulin oppineeksi elämässä kokolailla tärkeän asian. Ihmisarvoa ei tulisi mitata sillä, kuinka nuhruiselta kenenkin ulkokuori toisten silmissä näyttää. Sisällä saattaa olla nimittäin piilotettuna kultainen sydän.

Raittius luo mahdollisuuden toteuttaa unelmia

Kuten tuolla aikaisemmin olen kertonut, tämä kesä on ollut täynnä erilaisia unelmien toteutumisia. Ajattelin nyt pitkästä aikaa ihan ajan kanssa istahtaa koneelle ja jakaa näitä asioita teidän kanssanne.

 

 

Ensiksikin, se miksi en ole tänne viime aikoina kirjoitellut, johtuu siitä että olen nyt saanut paiskia oikeasti töitä. Käyn 2 kertaa viikossa sellaisen 12 tunnin päivän eräässä päihdekuntoutusyksikössä pitämässä ryhmiä. Olen tehnyt tätä hommaa nyt muutaman viikon ajan ja voin sanoa nauttivani työstä täysillä.

 

 

 

Honda CBR 1100 XX

Istahdan aamulla ennen seitsemää yllä olevan pyöräni selkään ja väännän kaasua, suuntana pohjoinen. Parasta kaikessa kuitenkin se, että vaikka saankin ajella n. 400km pyörällä päivässä, silti nautin koko työpäivän sisällöstä aivan suunnattomasti.

No vaimoni myös sai vakituisen työpaikan. Hän aloittaa työnsä ensi kuun lopussa. Nyt kun minulla näyttää olevan töitä tehdä asti ja vaimollani myös säännölliset tulot, niin päätimme yksissä tuumin ottaa ja toteuttaa muutaman todella kauan haaveilemamme asian.

Olemme asuneet vuokralla koko yhdessäolo aikamme, eli reilut 11 vuotta. Nyt on jo aika siirtyä eteenpäin. Siispä etsimme itsellemme omaa kotia ja kuinka ollakkaan sellainen löytyi yllättävän vaivattomasti. Parasta uudessa kodissamme on iso piha ja lisäksi riittävästi tilaa meille kaikille. Eli jokaiselle oma huone. Lisäksi talo oli kohtuullisen hintainen, vaikka 2004 valmistunut onkin. Parasta tässä kaikessa se, että lapset saavat jatkaa samassa koulussa, jossa ovat tähän asti kulkeneet.

Lisäksi vanhin lapsemme, eli vaimoni edellisestä liitosta oleva poika, sai kunnialla päätökseen peruskoulun ja suoraa siihen jatkumona, sai itselleen oppisopismuspaikan, joten hänellä on töitä ja opiskelua tiedossa seuraavat 3 vuotta eteenpäin.

 

 

 

Uusi vauvamme

 

Tämä yllä oleva karvapallo on meidän uusi perheenjäsenemme. Olemme puhuneet jo pitkään siitä, että laittaisimme koiran. Lupasimme lapsille sellaisen hankkivamme, jahka saamme oman kodin. No nyt oman kodin järjestyttyä, ei auttanut muuta, kuin hankkia koira. :)

Kuvassa 8 vrk ikäinen Tiibentinspanieli, joka muuttaa perheeseemme elokuun loppupuolella, samaan aikaan, kun me pääsemme muuttamaan uuteen, omaan kotiimme.

 

Asioilla on siis taipumus järjestyä. Mutta kaiken taustalla vaikuttavana voimana on tämän päivän raittius. Kuten otsikossa todetaan: Raittius luo mahdollisuuden toteuttaa unelmia!

 

P.s Ihminen tavattavissa opinnot on kevään osalta saatettu päätökseen. Kerron noista opinnoista seuraavassa postauksessani, koska tästä päivityksestä olisi muutoin tullut ihan liian pitkä. :)

Tuntuu pahalle, miksi?

Tämä kyseinen päivä on ollut perin mielenkiintoinen. Minulla ei pitkään aikaan ole ollut tämän päivän kaltaista tunnemylläkkää. No, positiivista kaikkineen, ne ovat vain tunteita jotka kaipaavat tulla näkyviksi.

Se mikä tästä päivästä on tehnyt vaikean on se, etten jostain kumman syystä noita tunteita haluaisi myöntää itselläni olevan, saati niitä kohdata. Minkäs teet, ne vyöryivät ylitseni. Yritä siinä sitten olla tyynenä.

Mitä nämä perin epämiellyttävät tunteet sitten olivat?

Varsin tuttuja, hylätyksi tulemisen tunteita. Tunteita, jolloin koen olevani jollain tavoin huono, kelpaamaton. Se miksi nuo tunteet vyöryivät ylitseni, johtui hyvin pitkälti siitä että olin tilanteessa, jossa olin useiden ihmisten kanssa ja tuossa tilanteessa viimeisenä uskoin joutuvani kohtaamaan noita tuntemuksia. Nyt miettien, onneksi sain kohdata.

Huomasin nimittäin sen, että nuo tunteet veivät minulta suurimman osan energiaani koko päivästä. Mitä sitten. Tuleehan noita uusia päiviä ja uusia tunteita. Mietin tämän päivän aikana sitä, että miksi minä en saisi tuntea siten kuin tunnen, miksi minun tulisi yrittää olla tuntematta. EI TARVITSE! Siinä tämän päivän suuri oivallus. Minulla on oikeus tuntea myös negatiivisia tunteita, eikä olla kuin minulla ei näitä  olisikaan. Tuntuu hyvälle myöntää itselleen lupa tuntea. :)

Unelmat toteutuvat. Yksi kerrallaan.

Heräsin tänä aamuna poikkeuksellisen alkaisin, pohtimaan elämääni.

Kulunut reilu 7 vuotta on antanut minulle uskomattoman paljon. Elämän.

Vielä ennen raitistumistani, en löytänyt elämääni mistään minkäänlaista toivoa. Kaikki oli vain yhtä sysimustaa mössöä. En varmasti olisi saanut enää kovin montaa mahdollisuutta selvitä itsemurhayrityksistäni, niin ahkerasti sitä yritin.

Alkaessani kulkea kohti raitista päivää, pelkäsin elämää ja ihmisiä. Pelkäsin kaikkia ja kaikkea. Jonkin ajan kuluttua elämä ohjasi minut luottamaan yhteen ihmiseen, kohdaten hylätyksi tulemisen pelkoni. Tuosta hypystä sai alkunsa prosessi, joka on tuonut minut tähän päivään, päivään jossa kaikki on mahdollista niin kauan kuin omalta osaltani pidän huolen siitä että tämä päivä on raitis.

Olen saanut kasvaa eroon peloistani. Lisäksi olen saanut opiskella itselleni pari ammattia. Saanut takaisin perheeni sekä läheisteni luottamuksen. Samoin kuin luottotietoni. Olen saanut useita, hyviä ystäviä. Olen saanut takaisin terveyteni sekä fyysisesti että psyykkisesti. Lisäksi olen saanut toteuttaa kourallisen unelmiani, viimeisimpänä eilen saaden huristella illalle inssiajon jälkeen moottoripyörälläni pitkin baanaa. Kuitenkin koen yhtenä tärkeimmistä opeistani raittiudessa sen, että olen saanut opetella sen mitä kohdallani tarkoittaa se, että on parempi antaa kuin olla aina vaatimassa itselleen. Saan tänään tehdä työkseni juuri sitä mitä tässä hetkessä parhaiten osaan. Olen siis saanut äärettömän paljon. Olen saanut kaiken. Toisin sanoen, elämän. Kaikki tuo olisi tuhottavissa silmänräpäyksessä, tarttuessani pulloon. Onneksi tänään minun ei tarvitse, vaan voin kohdata elämän ja sen haasteet selvänä. Ottaen raakana sen, mitä sillä on tarjota. Koska ymmärrän tänään sen että suurimmassakin vastoinkäymisessä on piilotettuna kultaakin kalliimpi oppi matkalla ihmisyyteen, kasvussa omaksi aidoksi itseksi. Tänään en halua paeta itseäni enkä elämää. Tänään haluan kohdata itseni. Elää elämää raittiina, päivän kerrallaan.

Ollen kiitollinen toisesta mahdollisuudestani.