tiistai 26. kesäkuuta 2012

Tätä se raitis elämäntapa parhaimmillaan on

Elämää. Ei tuota otsikkoa oikeastaan muulla tavoin voine kuvata tarpeeksi kattavasti.

Viimeiset viikot ovat olleet sisällöltään sekä tapahtumiltaan sellaisia, etten koskaan osannut kuvitella saavani elää läpi tuollaisia tapahtumia, silloin kuin vielä elin ja hengitin addiktioitani. Raittius vapauttaa elämään.

Vielä joitain vuosia sitten en osannut kuvitellakkaan pystyväni matkustamaan omaa postilaatikkoani kauemmaksi, ilman että siitä seurasi melkein ambulanssikyytin vaativa paniikkikohtaus. Lisäksi en uskonut kykeneväni puhumaan elämästäni ventovieraille ihmisille tai muutoinkaan edes olemaan ihmisten kanssa tekemisissä. Kuluneiden viikkojen aikana olen kokenut kaikkea tuota sekä lisäksi monta sellaista tilannetta, joita ns. tavalliset ihmiset eivät pitäisi minään, mutta jotka allekirjoittaneelle ovat verrattavissa vähintäänkin Mount Everestin valloitukseen.

Toisaalta kaikki kokemukset taas osaltaan vahvistavat sitä käsitystäni, että raittius takaa minulle mahdollisuudet mihin tahansa. Tuolla ajatuksella olen pyrkinyt päivän kerrallaan elämään, luottaen siihen että kaikki palaset loksahtelevat paikoilleen kun aika on oikea ja kun teen oman osuuteni toteuttaakseni unelmiani yksi kerrallaan.

Tässä hetkessä huomaan hetkittäin sen, että tuttu lapsenomainen innokkuus tekemisissäni edelleen on, mutta parasta tuossa huomiossa on se oivallus, ettei se enää haittaa vaan päinvastoin auttaa minua lähtemään kulkemaan unelmiani kohti.

Työrintamalla ei edelleenkään ole tärpännyt, mutta tässä hetkessä mahdollisuuksia tuon asian järjestymiseen on ilmaantunut useampia, joten pidän enemmän kuin todennäköisenä sitä, että kesäloman jälkeen ei tarvinne joutonomina tekemättömyyttään surkutella. Asiat järjestyy, niin uskon.
Vielä kun tuohon toteaa sen, että näillä näkymin saan mahdollisesti alkaa soveltaa työssä sekä elämänkoulun että kuluneen kuuden vuoden aikana saamiani oppeja, niin voitaneen puhua parhaasta mahdollisuudesta kohdallani, mutta kaikki aikanaan. Eikähän sitä tiedä, jos vaikka huomenna kaikki suunnitelmat menisi uusiksi, siihen kun ei tarvitse kuin yhden sähköpostin kaikista niistä työhakemuksista joihin olen omaa osaamistani viimeisen kuluneen vuoden ollut innokkaasti tyrkyttämässä.

Tähän loppuun todettakoon vielä se, että ihmeellisintä kaikessa, sain kuulla että tämä blogini kirjoittelu on konkreettisella tavalla auttantut erästä läheistä ystävääni sisäistämään raittiuden mahdollisuutta siinä määrin, että sain osallistua hänen 1. vuoden raittiuden kunniaksi järjestettyihin kakkujaisiin viime sunnuntaina, joten oikeastaan tämän blogin alkuperäinen tarkoitus on siis täytetty. :)
Silloin nelisen vuotta sitten aloittaessani tätä blogia kirjoittaa, minulla oli sellainen haave, että jos näistä raapusteluistani edes yksi ihminen jotakin hyötyy, joten siltä osin tämän blogin tarkoitus on siis täytetty. Itselleni kun tämä kirjoittelu on ollut hyvinkin terapeuttista, niin on toki toisaalta mukava kuulla, että näistä kirjoituksistani oikeasti joku toinenkin jotain positiivista ajatusta elämäänsä saa. Hassua sinällään, että noin läheltä vielä osui tuo ihminen, että henkilökohtaisesti sain positiivista palautetta vastaanottaa.
Sen kuitenkin tiedostan, etten minä, saati kirjoitteluni tuota kyseistä ihmistä ole raittiiksi pistänyt, mutta mukavahan se on olla osasyyllisenä noinkin positiivisessa tapahtumassa, kuin alkoholistin raitistuminen onkin.

Tänään tuntuu hyvälle, joten kiitollisin mielin nautin tästä tunteesta. :)

torstai 14. kesäkuuta 2012

Lomaa. Lomaa. Lomaa.

Heipä hei. Hyvää iltaa. :)

Pakko postata tänne, kun tämä päivä on vaihteeksi ollut positiivisia tapahtumia pullollaan. Aamupäivälle sain sovittua alkusyksylle erään tahon kanssa yhteistyöstä tuon kokemuskoulutuksen suhteen, joten mielenkiinnolla ja malttamattomana odotan tulevia haasteita. Asiaan kun liittyy erinäisiä koulutuksia, luentoja, infojen pitämisiä, tukihenkilötoimintaa jne. Asiat tarkentuu elokuulle. Ennen tuota keskityn kuitenkin lomaileen ja lepoon.

Olemme lähdössä vaimoni kanssa kahdestaan ansaitulle lomamatkalle. Kun me molemmat saimme siis kunnialla tuon koulun päätökseen, joten nyt keskitytään parisuhteen vaalimiseen, poistumalla kotiympäristöstä kokonaiseksi viikoksi ja vieläpä ruhtinaallisesti kahden.

Juhannuksen aika rauhoitutaan sitten allekirjoittaneen äidin hoteissa, koko perheen voimin, kalastaen, saunoen, uiden, makkaraa paistellen ja kokkoa poltellen. Luvassa on siis rauhallisen rakkaudelliset puolitoista viikkoa.

Näillä tuuminnoin, poistun takavasemmalle. Samalla toivotellen kaikille aurinkoista, rauhaisaa ja raitista viikkoa. Pitäkää lähimmäisistänne huolta. Palataan asiaan Juhannuksen jälkeen. Voikaa hyvin.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Kokemuskouluttaja

Nyt sitä sitten virallisesti ollaan päihdepuolen kokemuskouluttaja. Tämä päivä on kokemuksiltaan sekä tapahtumiltaan ollut varsin vaiherikas. Huomasin tänään kaksi asiaa itsessäni. Ensiksikkin, minulla on edelleen korkea kynnys myöntää voivani huonosti. Piiloudun vahvuuden alle, vaikka tiedostan tarvitsevani toisia ihmisiä. Lisäksi koen edelleen reagoivani eräisiin ärsykkeisiin, kuin se alle polvenkorkuinen pieni lippalakkipäinen lapsi. Palaan lapsuuden kokemukseen, jossa minuus murrettiin tahattomasti. Olin jo tuolloin tunneyliherkkä, enkä kestänyt kun vanhempani eivät hyväksyneet minua sellaisena kuin olin. Edelleen reagoin aivan liian vahvasti negatiivisiin ärsykkeisiin, vaikka toisaalta tiedostan itseäni siinä määrin, ettei minun tarvitsisi reagoida, vaan hyväksyä. No vain elämää.

Toisaalta tänään oli tuo kokemuskoulutuksen näyttö ja siitä saamani palaute osoitti jälleen kerran sen, etten osaa ottaa vastaan positiivista palautetta vieläkään. Sain kaikista osioista, kaikilta arvioijilta kiitettävät arvostelut ja itse koin esitystä pitäessäni sen olleen kovin epätarkka ja sekava, kuten itsekkin koin olleeni. Päinvastoin sain kehut esityksen selkeydestä ja läsnäolontunteesta, jonka kuulijat olivat minusta aistineet.

Paljon on vielä itsessä kehitettävää, joten matka jatkuu.

Lopuksi todettakoon vielä sen verran, että hengellisyydestä on rakentunut itselleni äärettömän tärkeä osa minuuttani. Ehkä juuri suorituskeskeisestä elämästä kärsineenä, koen että Jumala on minulle ainoa, jonka koen hetkittäin hyväksyvän minut, tällaisena kuin olen. Noissa hetkissä on kaikki mitä tarvitsen.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Juhlavalmisteluja

Huomenna olisi tarkoitus juhlistaa niin allekirjoittaneen kuin rakkaan vaimoni valmistujaisia. Juhlaa siis kerrakseen.

Tuntuu kovin ihmeelliseltä miettiä sitä hetkeä 10 vuotta sitten, jolloin yhteistä taivaltamme aloitimme. Paljon on tapahtunut. Elomme on ollut vaihtelevasti myötä- ja vastamäkeä. Tänään mietittynä elämä on kaiken tuon arvoista. Ilman noita tapahtumia elämässämme, emme olisi ihmisiä joita tänään yhdessä sekä erikseen ollaan.

Olen tässä viikon verran kippuroinut negatiivisissa tunnelmissa, lähinnä itseni tutkailusta löytyneistä luonteenvioista johtuen. Onnekseni olen löytänyt elämääni työkalut, joita soveltamalla mikään tilanne, asia tai luonteenvika ei ole ylitsepääsemätön, vaan käsiteltävä.

Tänään ymmärrän myös sen, miksi reagoin niin voimakkaasti edelleen suhteessa itseeni. Luulen etten kelpaa kenellekkään, ellen ole täydellinen. Kuka olisi?

Lopuksi todettakoon se, että kaikki tämä kipuilu on jälleen tehnyt hyvää. Kasvukipuja, ei sen vakavampaa. Tässä hetkessä tunnen elämän ja se tuntuu hyvälle. Kipu kasvattaa, tehden entistä nöyremmäksi elämän suhteen. Kaikki hyvin, tänään.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Jos vain riittäisin itselleni.

Kaikki olisi hyvin. En vain tässä hetkessä koe riittäväni.

Luin tuossa aamusta tämän päivän tekstin, jossa puhutaan siitä, kuinka tuo oman elämäni perusta Hyvä-voima, hyväksyy myös minut sellaisena kuin olen, tänään. Rakkastaa minua, vaikka kuinka rikkinäinen koen tänään olevani. Niin kauan kuin itsepintaisesti yritän itse, väsyn ja ahdistun näennäisistä epäonnistumisistani, mutta teksin mukaan se osoittaa vain sen, että tämä Hyvä haluaa palauttaa minulle mielenterveyden ja tämä on osoitus siitä, olen valmis muuttumaan.

Halua kehittyä paremmaksi ihmiseksi, minulta ei raitistumisen myötä ole puuttunut. Tässä hetkessä vain ihmettelen sitä, kuinka olen voinut olla niin sokea omille vaikuttimilleni, tekojeni taustalla. No kuten todettua, kasvu jatkuu.

Prosessoin tässä sitä, mistä tuo palannut hyväksynnän hakeminen on saanut alkunsa. Pääsin siihen johtopäätökseen, että tämä johtuu vain siitä, etten edelleenkään osaa arvostaa itseäni enkä sen vuoksi osaa positiivista palautetta käsitellä sisälläni, vaan annan sen vaikuttaa itseeni ja tekemisiini liikaa, joka taas ajaa minut hakemalla hakemaan tuota kiitosta.

Kaikki juontaa jälleen kerran jo varhaiseen lapsuuteeni, jossa koin etten ollut mitään, ellen teoillani sitä osoittanut. Tänään ymmärrän sen, että ihmiset tai aikuiset jotka elämässäni tuolloin vaikuttivat, eivät osanneet tunteitaan osoittaa muulla tavoin, kuin tekemisten kautta saavutettuna. Tästä kasvoi minuuteeni harha, että minun on tekemisilläni ansaittava rakastetuksitulemisen kokemus. Tämä harha vaikuttaa hyvin voimakkaasti edelleen. Huomasin tässä sen, että tänäänkin ihmiset jotka elämässäni ovat, ovat hyvin samankaltaisia kuin lapsuudessani, eli välittäminen perustuu ainakin näennäisesti siihen, kuinka paljon teen asioille, muussa tapauksessa en ole arvokas. Nyt pysäytän hetkeksi. Olen nimittäin ulkoistamassa taas ongelmaani. Ei vika ole muissa, vika on minuudessani. Kun arvostan itseäni, myös muut arvostavat, vaikken jatkuvasti todistele sitä tekemällä mitä ihmeellisimpiä asioita. Olen arvokas olemassa, miksi se on niin pirun hankala sisäistää.

Jotenkin koen elämässäni sen, että tekemiseni taustalla vaikuttaa aina se, mitä muut minusta ajattelevat. Samainen ongelma toistuu toistumistaan, eli jos arvostaisin itseäni, olisin vapaa hakemasta tuota arvostusta ulkopuoleltani.

Miten tästä sitten kasvetaan eroon. Puhumalla. Prosessoimalla. Hyväksymällä.

Haluan eheytyä, olla taas hieman kokonaisempi. Siis prosessointi jatkukoon. Puhuminen sekä kirjoittaminen on keino tähän. Olen arvokas. Olen arvokas. Olen arvokas.

Kun katson taaksepäin, aikaan, jolloin elin itseäni vihaten, tuhoten. Tähän hetkeen mietittynä, olen varmasti tehnyt oman osuuteni todistellakseni ihmisille, että olen arvokas, osaava, paljoon kykenevä ihminen. Uskoinpa vain itse tuon. Toisaalta uskon ja järjellä ymmärränkin tuon, mutta sisälläni on edelleen mitättömyyden tunne. Ymmärrän myös sen, että niin kauan kuin pakenen tuota tunnetta, hakien tunnetta paremmuudesta jostain itseni ulkopuolelta, menen syvemmälle metsään. Siis pysähdyn. Pohdin. Aistin. Oivallan.

Riitän itselleni. Rakastan itseäni. Olen arvokas. Tänään, tässä ja nyt.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Ajelua tunteiden vuoristoradalla

Kyllä sitä taas tuntee itsensä niiiiin huonoksi ihmiseksi. Syy tähän on se, että minulla on ollut todella kova halu auttaa ihmisiä, jotka kärsivät erilaisista päihdeongelmista. Eikä siinä sinällään mitään, mutta oivalsin tuossa eilen itsessäni taas nousseen pintaan puhtaan auttamisenhalun sijasta hyväksynnän hakijan rooli. Eli toisin sanoen, totesin jo tovin aikaa eläneeni siinä metsään, että vaikka pyrin edelleen auttamaan omilla kokemuksillani ihmisiä, niin sen sijaan että jakaisin vain omia kokemuksiani, olen huomaamattani alkanut jakamaan noita samaisia kokemuksia, hyötyäkseni itse siitä jotakin, tässä tapauksessa omanarvontuntoa, positiivista palautetta sekä itsetunnon rakentumista. Ehkä tuo kaikki ei sinällään ole tuomittavaa, mutta omalla kohdallani koen menneen niiiiin pahasti metsään, että tällä hetkellä olotila ei ole kovin kehuttava. Tunnen olevani suuri petturi. Hyvää tässä kaikessa on se, että huomaan jälleen olevani vain ihminen, vieläpä kovin rikkinäinen sellainen. Olen meinaan elellyt tässä jo pidemmän aikaa siinä ajatuksessa, että tietyllä tapaa elämällä, minun ei enää tarvitse itseni kanssa kipuilla kovin, mutta pari päivää tässä on taas tuskaista kipua koettu, ei siitä pääse mihinkään.

Prosessoin eilen ja tänään syytä siihen, miksi olen eksynyt puhtaasta auttamisesta, hakemaan jotakin itselleni. Syy siihen on hyvin pitkälti siinä, etten edelleenkään osaa arvostaa itseäni. En ole osannut antaa itselleni anteeksi kokonaisuudessaan menneitä erheitäni, vaan jostain sieltä tulee vielä sellainen tunne, etten ole ansainnut näin hyvää elämää. Tuo tyhjä tunne aiheuttaa minussa ahdistuksen, jota lähden sitten pakenemaan, tässä tapauksessa hakien positiivisia palautteita ihmisiltä, jotta kokisin olevani arvokas. Olen arvokas olemassa olollani, mutta tänään en sitä sisäistä. Jotenkin kaikki tuntuu vaikealle siinä, että tänään koin todella eläneeni jossain usvassa viimeisen puolivuotta, heräten tuskanhikisenä omaan huutooni, joka tässä hetkessä oli huutoa omasta rikkinäisyydestä. En ole täydellinen en. Hyvä niin.

Armollisuus itseään kohtaan on avain, mutta toisaalta myös sen ymmärtäminen, ettei positiivisessa palautteessa mitään pahaa ole, niin kauan kuin sen vastaanottaja osaa sen sisällään käsitellä, minä en osaa. Aloin juosta kuin nälkäinen susi tuon kiitoksen perässä, väsyttäen itseni, ajaen perheeni sekaisin ja tullen siihen lopputulokseen, etten ole kuitenkaan noilla toimillani mitään konkreettista saanut aikaiseksi. Yksi suuri osa tätä juoksuani on ollut tuo päihdeongelmaisten päivätoiminnan organisointi, jossa koen epäonnistuneeni, vaikka toisaalta tiedostan parhaani tehneeni. Ei se tietysti minun syy ole, ettei tässä kunnassa löydy tuollaiseen toimintaan sopivia, vapaita tiloja tällä hetkellä, mutta silti otin tuosta itselleni enemmän kuin syyllisyyden, kokien epäonnistuneeni todella.

Asioilla on taipumus järjestyä. Hiljaa hyvä tulee. Elä ja anna elää. Päivä kerrallaan. Olet arvokas. Hellitä ja anna Jumalan hoitaa..onhan näitä tutuksi tulleita sloganeita, jotka vaan valitettavasti tälle iltaa ei kolahda yhtään. Onneksi huomenna on taas uusi, raitis päivä ja sen myötä mahdollisuus jälleen mihin tahansa. Joskus on hyvä pysähtyä, huomaamaan kompastuneensa. Sen jälkeen voi nousta ylös, niin ei tarvitse jatkaa matkaansa ryömien. Hyvää yötä rakkaat kanssataaplaajat, may the force be with you! :)

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Tuomittuna kulkemaan


Tässäpä kappale, joka pysäyttää. Laulun sanat ovat juuri omaan elämääni sopivat. Ehkä tuosta johtuen, tämä on niitä harvoja kappaleita, joiden sanat saavat kyyneliin. Nuo kyyneleet ovat tässä tapauksessa onnenkyyneleitä. Puhdasta kiitollisuutta elämälle, sekä sille mitä kaikkea raittius on elämääni tuonut. Lisäksi kun kappaleen esittää kaksi eniten arvostamaani näyttelijää ja artistia, on paketti täydellinen. Samuli Edellmann on lisäksi yksi niistä ihmisistä, jotka ovat olleet auraamassa latua minunkin raittiuden hiihtopolulle.

 
 
 
Tuomittuna kulkemaan.
 

Näihin tunnelmiin todettakoon, että allekirjoittanut on pohtinut syvällisesti elämää, tullen huomaamaan sen, että edelleen, elämän ollessa oikeissa uomissaan, tulee eteen päiviä jolloin haluaa kadota. Paeta johonkin. Tässä tapauksessa tuo pakoreitti löytyy täältä netistä. Milloin kirjoittelen tuolla Plinkissä, milloin missäkin. Perhe reagoi siihen malliin, että tavoitteena olisi jättää tuo keskustelupalstalla roikkuminen, ja keskittyä prosessoimaan itseään ihan henkilökohtaisesti. Tänne blogiini ajattelin päivitellä olojani, koska tämä on ainoita sellaisia kanavia, joihin ei sinällään pääse jäämään koukkuun. Alustava suunnitelma olisi, että tasaisin väliajoin kirjoittelisin tänne, mitä itsestäni löydän tutkimusmatkallani.
Sen verran tässä itsestäni uutta huomasin, että tämä itsensä purkaminen ja siitä kirjoittelu on niitä harvoja keinoja, joilla itselleni omanarvontuntoa kasailen. Muussa elämässä edelleen koen itseni jotekin mitättömänä otuksena. Siitä syystä edelleen huomaan eksyväni äärilaidasta toiseen. Ensin en juurikaan kirjoittele tuolla keskustelupalstalla, johtuen muusta kiireestä, mutta muun kiireen hellittäessä, huomaan ajatuvani kirjoittelemaan jatkuvasti ja tämä siis johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että koen itseni prosessoinnilla löytäneeni itseäni siinä määrin, että itsestä ja omista kokemuksista kirjoittamisesta on muodostunut minulle asia, jonka kautta saan itselleni olon, että olen jossain hyvä. Ihmiselle, joka jatkuvasti kokee olevansa mitätön, tästä pian seuraa riippuvuus, joka alkaa hankaloittaa muuta elämää. Nyt siis tarkoituksena olisi kohdata oma itsensä ilman pakenemista mihinkään virtuaalimaailmaan. Rankkaa tulee olemaan, sen tiedän, mutta toisaalta jo rankkoja kokemuksia omaavana tiedostan myös sen, että selviän kyllä, kun päivä kerrallaan etenen.
Näillä miettein, alkakoon taistelu taas kohti yhtä luovuttamista. Luovuttamista sen suhteen, että tarvitsisi olla jotakin, jossakin, jotenkin enemmän. Olen olemassa, sen tulisi riittää, myös itselleni.