Olen miettinyt viime aikoina sitä, kuinka alkoholismi sairastuttaa myös ympärillä elävät ihmiset. Omalla kohdallani on se onnellinen tilanne, että vaimoni kanssa yhdessä aloitimme tien kohti toipumista kyseisestä sairaudesta. Oikeastaan minun on kiittäminen rakasta vaimoani, että ylipäänsä olen tätä tässä kirjoittamassa, niin itsetuhoista päihteidenkäyttöni oli ollut viimeiset vuodet, ennen raitistumista. Itse asiassa, vaimoni oli se henkilö, joka osasi viime tingassa vetää "hätäjarrua" ja sai kuin saikin minut houkuteltua mukaansa päihdekuntoutukseen. Tietysti osansa asiassa teki se tosi asia, että meiltä olisi otettu lapset huostaan, mikäli elämäämme ei olisi tullut radikaalia muutosta.
Olemme käsi kädessä kulkeneet kohta viisi vuotta tätä raitista elämänpolkua. Tietysti siihen liittyy myös paljon kipua, aikaisemmin vielä käsittelemättömäksi jäänyttä vihaa, surua, mentyksiä ja muita traumatisoivia tunteita. Onneksemme saimme kuntoutuksesta avuksi työkaluja ja mahdollisuuden alkaa käsitellä noita tunnetiloja. Tänä päivänä matka jatkuu ja tänään uskon puhuvani meidän molempien puolesta, jos sanon, ettei meillä ole enää tänään mitään hätää, niin kauan kuin tämä matka vie tällä mallilla eteenpäin, eikä taakse entiseen.
Eihän elämä koskaan ole sellaista, etteikö siihen osana kuuluisi myös erinäisiä menetyksiä, surua, pettymyksiä ja muita tunteita, johon alkoholisti juo ja hänen läheisriippuvaisensa tekee kaikkensa pitääkseen kulissit pystössä.
Meidän yhteinen raitis matka alkoi siitä, että yhdessä kävimme läpi isäni itsemurhan aiheuttamia tunteita, joista osa johtui omista samankaltaisista itsetuhoisista käyttäytymisistä, sekä osa siitä, että vaimoni kävi samalla läpi oman isänsä viisi vuotta aikasemmasta kuolemasta, jota hän ei vielä ollut päässyt käsittelemään. Tämän jälkeen koimme yhdessä vielä todella suuren menetyksen, kun hartaasti odotimme meille pientä ihmettä, mutta tuo odotus päättyi ensin yllättävään keskenmenoon. Nyt mietittynä ymmärrän kyllä, että kaikilla tapahtumilla on tarkoituksensa. Kun katson vajaan kahden vuoden ikäistä pientä prinsessaamme, ymmärrän kyllä, ettei häntä olisi, ellen olisi saanut raittiista elämästä kiinni, emmekä olisi kohdanneet tuota kauheaa menetyksen tuskaa, keskenmenosta johtuen.
Oikeastaan nyt viime ajat olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että olen saanut käsitellyksi tähän hetkeen kaiken menneisyydestäni, mikä tähän hetkeen on noussut käsiteltäväksi ja voin samalla keskittyä tasapainoisempana ihmisenä siihen, että voin osaltani tukea vaimoani hänen toipumisessaan. On jotenkin kuin minun vuoroni olla se vahva, kun toinen on heikoimmillaanm käydessään läpi omaa menneisyyttään, siis menneisyyttä, joka tapahtui ennen meidän yhteistä taivaltamme.
Muutenkin olen tarkkaillut parisuhdettamme ja samlla mielenkiinnosta seurannut myös muidenkin parisuhteita. Olen tullut siihen päätelmään, lähinnä omien kokemuksieni kautta, että jos parisuhteessa aikoo pärjätä yhdessä, täytyy opetella puhumaan asioista rehellisesti. Tietysti ensin kummankin osapuolen pitää saada mahdollisuus käydä läpi omat peikkonsa, ennenkuin voidaan alkaa kohtaamaan yhteisiä ongelmia rakentavasti. Liian monesti meilläkin nyt mietittynä on riidelty jostakin aivan muusta, kuin mistä asiasta olisi ollut kysymys. Nyt pyrimme siihen, että puhumme juuri niistä asioista, jotka vaivaavat, eikä niin, että alkaisimme riitelemään jostakin ihan muusta asiasta. Esimerkkinä voisin mainita sellaisen tilanteen, että aikaisemmin, jos esimerkiksi teimme yhdessä jotakin asioita, joista toisella oli eri mielipide kuin toisella, saatoimme jääräpäisesti alkaa väittelemään ihan vaikka vain periaatteesta, eikä kumpikaan osannut antaa periksi. Tänään min' olen siinä tilanteessa itseni kanssa, ettei minun enää tarvitse alkaa vääntämään, voin tulla yli puolitiehen vastaan ja mikäli jokin asia nousisi vielä sellaiseksi, josta en haluaisi antaa myöten, niin siinä hetkessä pyrimme ottamaan asian puhuttavaksi lähinnä sen vuoksi, että saamme selvitettyä sen, minkä tunteen takia asiassa tulee erimielisyyttä. Koska eihän jos kaksi ihmistä seisoo tienhaarassa ja toinen haluaa mennä vaasemmalle ja toinen oikealle, niin silloin ei taida olla kysymys muusta kuin siitä, että kumpikin alkaa jääräpäisesti pitämään omaa päätänsä, koska muuten kokisi jotenkin alistuvansa tai jotakin vastaavaa. Tänään meillä molemmat seisovat sen verran tukevasti maankamaralla, että mikäli tulee tienhaara, josta pääsee kahteen suuntaan, kuljemme kuitenkin samaa tietä, koska ei kummankaan tarvitse enää kokea alemmuudentunnetta suhteessa toiseen.
Oikeastaan tänään olen onnellinen mennestä ja siitä, että olen saanut kokea sen ihmisen kanssa, joka on minulle elämäni rakkaus. Tänään en toivo enää muuta kuin mahdollisimman monta raitista päivää, joita saisin kulkea käsi kädessä rakkani kanssa. Siteeraan tähän Juha Tapiota, todeten, että puhukaa ihmiset hyvät asioista, älkää asioiden vierestä, rakastakaa toisianne ja voikaa hyvin.
Vuodet vieriä saa, toiveena mulla on jokainen niistä vierelläs taivaltaa. Sinuun nähdä kun saan, ja nähdyksi tulla kaksi pelkonsa voittaa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti