Hyviä huomenia..Taas hyvin nukuttu yö takana. Lapset ovat kyllä tosi hyvin tottuneet täällä oloon ja se taas mahdollistaa minunkin kuntoutumisen etenemisen.
No terapiassa uusi pariskunta Viivi ja Pera joutuivat Mairen, sekä ryhmäläisten "tulituksen" kohteeksi.
Toisaalta minulla tuli sellainen olo, että voi jotakin kun minäkin olisin jo aikapäiviä sitten päässyt luovuttamaan samalla tavoin, kuin he. Olisi voinut jäädä muutamia asioita tekemättä. No parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.
Oli kyllä aivan älyvapaata kusettamista heiltä, varsinkin Viiviltä..huhäänooh, samalainenhan minä itse olen ollut ja olen osaltaan vieläkin!
Tuli jotenkin sellainen olo, että hyviä ja rakastavia vanhempia he kuitenkin ovat, mutta todella pahasti koukussa. Toivottavasti he ovat kärsivällisiä ja osaavat ottaa apua vastaan, koska täältä jos jostakin, sitä on mahdollisuus saada.
No sitten meidän Maisa esitteli omaa sukupuutaan. Tuttuhan se tietysti minulle oli. Olemmehan jo kotona puhuneet samoista asioista. Totesin Maisalle jo eilen, että katso vaan, niin saat tehtävän kirjoittaa vihastasi koskien ex-miestäsi ja niinhän siinä sitten kävikin.
Toivottavasti Maisa kertoo storyssaan siitä, kuinka vaikea lapsuus hänellä on todellisuudessa ollut kaikkine pelkoineen. Toisaalata haluaisin tarkemman analyysin myös niistä tunteista, joita hänellä heräsi kun toimitin häntä seurustelumme alkukuaikoina takaisin ex:n ja lasten luokse. Toisaalta kiinnostaisi myös se ihmeellinen roikkuminen Jannessa, kun aloittelimme seurustelua. Toivottavasti hän saa purettua tuntemuksensa.
No kaikkineen hyvä päivä, vaikka miettimisestä tulikin aivan jumalaton päänsärky, niin mahtava, että jäi tältä iltaa AA-ryhmässäkin käymättä. no lauantaina sitten uusiksi, vaikka toisaalta harmittaakin aivan vietävästi.
Ilta sujui rauhallisesti levätessä ja miettiessä asioita. On se jännä, kuinka ajatukset sinkoilevat. Täytynee painua pehkuihin, että on valmiiksi virkeänä huomista virkistäytymispäivää varten :)
Kiitos raittiista päivästä!
Taivaasta on nykyään muodostunut minulle mielikuvissani suunta jota kohden pyrin.
tiistai 16. kesäkuuta 2009
Kuntoutuksessa: Päivä nro 6
Aamulla heräiltyäni kerroin Maisalle, mitä olin yöllä pohtinut. Maisa onneton luuli minun puhuvan unissani :) Hän ei ilmeisesti olisi ikinä voinut kuvitella sitä, että voisin muuttaa miekipidettäni alökoholin käytön suhteen.
No ei hätiköidä asian kanssa, mutta hyvältä vaikuttaa. Ei kun terapoitavaksi..
Nyt on jotenkin hämmentynyt olo. Olen nimittäin oppinut hieman samaistumaan muiden ryhmäläisten "tarinoihin". Toisaalta mietin tuossa sitä,että olen mahtanut olla monessa suhteessa aivan samankaltainen siviilissäkin.
Hessun esitellessä sukupuutaan mietin sitä, että kuinkahan raskasta hänelle mahtaa olla vetää tuota eräänlaista "pelle-roolia", kun ainakin minulle se oli aikoinaan aivan äärettömän kuluttavaa..mene jä tiedä..
Sitten Simpan purkaessa taivallustaan pieniksi palasiksi, minulla toisaalta tuli mieleen oma elämäni, mutta toisaalta taas Simpan elämä oli ollut monin tavoin paljon raadollisempaa. Olin toisaalta esityksen jälkeen siinä mielentilassa, että mieleni teki nousta ylös tuolista ja käydä halaamassa kaveria, sekä todeta, että pidetäänkö yhdessä huoli ettet enää koskaan joudu tuohon kuvioon takaisin. Nooh, mikähän maailmanparantaja se minä kuvittelen olevani :)
Kaikkineen todella antoisa, mutta monin tavoin raskas päivä..pää kipeänä kaikenlaisista uusista havainnoista.
No nyt nukkumaan ja huomenna jälleen uudet piippuun..
No ei hätiköidä asian kanssa, mutta hyvältä vaikuttaa. Ei kun terapoitavaksi..
Nyt on jotenkin hämmentynyt olo. Olen nimittäin oppinut hieman samaistumaan muiden ryhmäläisten "tarinoihin". Toisaalta mietin tuossa sitä,että olen mahtanut olla monessa suhteessa aivan samankaltainen siviilissäkin.
Hessun esitellessä sukupuutaan mietin sitä, että kuinkahan raskasta hänelle mahtaa olla vetää tuota eräänlaista "pelle-roolia", kun ainakin minulle se oli aikoinaan aivan äärettömän kuluttavaa..mene jä tiedä..
Sitten Simpan purkaessa taivallustaan pieniksi palasiksi, minulla toisaalta tuli mieleen oma elämäni, mutta toisaalta taas Simpan elämä oli ollut monin tavoin paljon raadollisempaa. Olin toisaalta esityksen jälkeen siinä mielentilassa, että mieleni teki nousta ylös tuolista ja käydä halaamassa kaveria, sekä todeta, että pidetäänkö yhdessä huoli ettet enää koskaan joudu tuohon kuvioon takaisin. Nooh, mikähän maailmanparantaja se minä kuvittelen olevani :)
Kaikkineen todella antoisa, mutta monin tavoin raskas päivä..pää kipeänä kaikenlaisista uusista havainnoista.
No nyt nukkumaan ja huomenna jälleen uudet piippuun..
lauantai 13. kesäkuuta 2009
Terapian tarpeessa osa 23: Alkoholismi on tunne-elämän sairaus
Nyt voi jälleen huokaisten todeta sen, että asiat kyllä järjestyvät aina parhain päin. Itsestäni on kiinni se, kuinka tiukille vedän itseni ennakoidessani asioita tai lähtiessäni muuten tunnekuohuihin mukaan.
Viime maanantai oli raittiin elämäni yksi raskainpia. Osaltaan se johtui jälleen pätään nostaneesta surusta, osaltaan pelosta jota koin tiistaina olleesta pojan leikkauksesta. Molemmat tunnetilat hellittivät, kun sain puhua ja kirjoittaa omista tuntemuksistani tarpeeksi. Jälleen kerran elin kuitenkin läpi sellaiset tuska olot, etten enää ihmettele miksi aikaisemmin join, vedin pillereitä ja pelasin. Ilman nyky hetkessä tiedossa olevia työkaluja, tuollaisia tuskatiloja on mahdoton pystyä kohtaamaan.
Maanantai iltana minulla oli jo niin armottoman tuskainen olo omien ajatuksieni kanssa, että mitä ilmeisimmin löysin jälleen kerran oman henkisen pohjani. Ihmeellinen rauha valtasi mieleni illalla ja tuo rauhallisuus kantoi tiistai päivänkin, vaikka koko päivä oli kaikkineen tapahtumiltaan jälleen sellainen, että voin käsi sydämellä miettiä, että onneksi en tiedä etukäteen mitä tulee milloinkin tapahtumaan.
Pojan leikkaus sujui ongelmitta ja päivä muutoinkin meni paremmin kuin hyvin mitä tuohon sairaala reissuun tulee. Olimme koko päivän sairaalassa ja illalla huomasin jälleen sen, etten vieläkään osaa tiedostaa omia rajojani. Vedin itseni aivan poikki päivän aikana, vaikka minun ei sinällään tarvinnut tehdä yhtään mitään. Ehkäpä tässäkin osaltaan kuvastuu se, kuinka herkkä tunteiltani oikeasti olen. Väsymykseni kun johtui pelkästään siitä, että reagoin jokaiseen tapahtumaan aivan liian voimakkaasti ja siksi olin illalla aivan puhki.
Tapasin sattumalata ex-vaimoni sairaalassa, jossa hän oli äitinsä kanssa. Hänen äiti oli saamassa hoitoa syöpään, joka hänellä diagnosoitii muutamia kuukausia sitten. Tämä asia oli yksi niistä, joihin reagoin aivan liian tunnepitoisesti. Toisaalta ex-anoppini on auttanut minua äärettämän monta kertaa aikasemman liittoni aikana ja jotenkin tuntuu pahalle se, että hän on nyt sairaana. Jälleen joudun toistelemaan lausetta, jossa pyydetään tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa, koska tiedän sen etten tuollaisille asioille mitään voi.
Muutama päivä tässä on mennyt palautuessa noista tunnekuohuista ja nyt alkaa pikku hiljaa tuntua jo siltä, että elämä on todella hyvin tässä hetkessä. Nyt tuntuu siltä, että minulla ja perheelläni on niin paljon asioita, joista olla äärettömän kiitollinen. Sanat eivät tässä kohtaa riittäisi kuvaamaan sitä..Asioilla on taipumus järjestyä..
Viime maanantai oli raittiin elämäni yksi raskainpia. Osaltaan se johtui jälleen pätään nostaneesta surusta, osaltaan pelosta jota koin tiistaina olleesta pojan leikkauksesta. Molemmat tunnetilat hellittivät, kun sain puhua ja kirjoittaa omista tuntemuksistani tarpeeksi. Jälleen kerran elin kuitenkin läpi sellaiset tuska olot, etten enää ihmettele miksi aikaisemmin join, vedin pillereitä ja pelasin. Ilman nyky hetkessä tiedossa olevia työkaluja, tuollaisia tuskatiloja on mahdoton pystyä kohtaamaan.
Maanantai iltana minulla oli jo niin armottoman tuskainen olo omien ajatuksieni kanssa, että mitä ilmeisimmin löysin jälleen kerran oman henkisen pohjani. Ihmeellinen rauha valtasi mieleni illalla ja tuo rauhallisuus kantoi tiistai päivänkin, vaikka koko päivä oli kaikkineen tapahtumiltaan jälleen sellainen, että voin käsi sydämellä miettiä, että onneksi en tiedä etukäteen mitä tulee milloinkin tapahtumaan.
Pojan leikkaus sujui ongelmitta ja päivä muutoinkin meni paremmin kuin hyvin mitä tuohon sairaala reissuun tulee. Olimme koko päivän sairaalassa ja illalla huomasin jälleen sen, etten vieläkään osaa tiedostaa omia rajojani. Vedin itseni aivan poikki päivän aikana, vaikka minun ei sinällään tarvinnut tehdä yhtään mitään. Ehkäpä tässäkin osaltaan kuvastuu se, kuinka herkkä tunteiltani oikeasti olen. Väsymykseni kun johtui pelkästään siitä, että reagoin jokaiseen tapahtumaan aivan liian voimakkaasti ja siksi olin illalla aivan puhki.
Tapasin sattumalata ex-vaimoni sairaalassa, jossa hän oli äitinsä kanssa. Hänen äiti oli saamassa hoitoa syöpään, joka hänellä diagnosoitii muutamia kuukausia sitten. Tämä asia oli yksi niistä, joihin reagoin aivan liian tunnepitoisesti. Toisaalta ex-anoppini on auttanut minua äärettämän monta kertaa aikasemman liittoni aikana ja jotenkin tuntuu pahalle se, että hän on nyt sairaana. Jälleen joudun toistelemaan lausetta, jossa pyydetään tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa, koska tiedän sen etten tuollaisille asioille mitään voi.
Muutama päivä tässä on mennyt palautuessa noista tunnekuohuista ja nyt alkaa pikku hiljaa tuntua jo siltä, että elämä on todella hyvin tässä hetkessä. Nyt tuntuu siltä, että minulla ja perheelläni on niin paljon asioita, joista olla äärettömän kiitollinen. Sanat eivät tässä kohtaa riittäisi kuvaamaan sitä..Asioilla on taipumus järjestyä..
maanantai 8. kesäkuuta 2009
Terapian tarpeessa osa 22: Ikävä isää
Tänään on tasan 3 vuotta siitä, kun sain siskoltani puhelun, jossa hän itkien kertoi isämme edellisenä yönä ajaneen rekan eteen. Tänään tuota tapahtumaa käsiteltyäni terapiassa, onnistuin murtamaan osan siitä teräksisestä panssaristani, jonka olen onnistunut rakentamaan itseni ja omien tunteideni ympärille.
Toisaalta huomasin samalla olevani äärettömän onnellinen siitä, että itse en aikoinani onnistunut saamaan itseltäni henkeä, vaikka lukemattoman monesti sitä yritinkin. Olen onnellinen siitä, että saan tässä hetkessä olla isä omille lapsilleni ja joka päivä yrittää olla hyvä puoliso vaimolleni.
Oikeastaan tuosta isäni itsemurhasta puhuessani, huomasin sellaisen asian, että suru on minulle tunteena ainoa jonka itselleni sallin. Paljolti tuo on tietysti siitä johtuva, että isäni kuolema oli menetyksenä niin yhtäkkinen ja musertava, etten olisi raittiuteni alkuvaiheessa (4kk) siitä selvinnyt muutoin kuin sen kohtaamalla, suremalla ja siten sen käsittelemällä.
Tänään huomasin itkeväni sitä, etten ehtinyt isäni kanssa asioita puhumalla sopia. Olen tietyllä tapaa ne kuitenkin hyväksynyt ja "sopinut" siten, etteivät ne enää minussa aiheuta sellaisia kuohauksia, että niitä tarvitsisi päihteisiin paeta.
Toisaalta itkin sitä, että tiedän sen kuinka onnellinen isäni olisi, jos eläisi ja näkisi sen, kuinka minun ja perheeni elämä on kaikin puolin järjestynyt kuntoon. Osaltaan suren myös sitä, ettei hän ole näkemässä meidän pientä suloista Rinssessaa, koska lapsenlapset olivat hänelle ehkäpä omien lasten ohessa ne tärkeimmät.
No kaikella tarkoituksensa ja kuitenkin uskon ja luotan siihen, että tuo tapahtuma isäni kohdalla oli kuitenkin sellainen johon on oma tarkoituksensa, mutta toisaalta sitä minun ei tässä tarvitse edes yrittää ymmärtää. Minulle riittää tässä hetkessä se, että isäni on kauniina muistona ajatuksissani, sydämessäni ja toisaalta uskon siihen, että hänellä on nyt hyvä olla.
Lopuun isäni muistolle tämä muistokirjoitus, jonka hänelle hautajaisia varten kirjoitin. Lepää rauhassa isi-kulta..
"Kuiskaat hiljaa minulle, henkäyksessä tuulen. Lohduttavat sanasi, aivan selvästi nyt kuulen. Olet pisarana aamun kasteessa, olet säteessä auringon. Pysyt aina silti luonani vaikka nyt mentävä sun on"
Toisaalta huomasin samalla olevani äärettömän onnellinen siitä, että itse en aikoinani onnistunut saamaan itseltäni henkeä, vaikka lukemattoman monesti sitä yritinkin. Olen onnellinen siitä, että saan tässä hetkessä olla isä omille lapsilleni ja joka päivä yrittää olla hyvä puoliso vaimolleni.
Oikeastaan tuosta isäni itsemurhasta puhuessani, huomasin sellaisen asian, että suru on minulle tunteena ainoa jonka itselleni sallin. Paljolti tuo on tietysti siitä johtuva, että isäni kuolema oli menetyksenä niin yhtäkkinen ja musertava, etten olisi raittiuteni alkuvaiheessa (4kk) siitä selvinnyt muutoin kuin sen kohtaamalla, suremalla ja siten sen käsittelemällä.
Tänään huomasin itkeväni sitä, etten ehtinyt isäni kanssa asioita puhumalla sopia. Olen tietyllä tapaa ne kuitenkin hyväksynyt ja "sopinut" siten, etteivät ne enää minussa aiheuta sellaisia kuohauksia, että niitä tarvitsisi päihteisiin paeta.
Toisaalta itkin sitä, että tiedän sen kuinka onnellinen isäni olisi, jos eläisi ja näkisi sen, kuinka minun ja perheeni elämä on kaikin puolin järjestynyt kuntoon. Osaltaan suren myös sitä, ettei hän ole näkemässä meidän pientä suloista Rinssessaa, koska lapsenlapset olivat hänelle ehkäpä omien lasten ohessa ne tärkeimmät.
No kaikella tarkoituksensa ja kuitenkin uskon ja luotan siihen, että tuo tapahtuma isäni kohdalla oli kuitenkin sellainen johon on oma tarkoituksensa, mutta toisaalta sitä minun ei tässä tarvitse edes yrittää ymmärtää. Minulle riittää tässä hetkessä se, että isäni on kauniina muistona ajatuksissani, sydämessäni ja toisaalta uskon siihen, että hänellä on nyt hyvä olla.
Lopuun isäni muistolle tämä muistokirjoitus, jonka hänelle hautajaisia varten kirjoitin. Lepää rauhassa isi-kulta..
"Kuiskaat hiljaa minulle, henkäyksessä tuulen. Lohduttavat sanasi, aivan selvästi nyt kuulen. Olet pisarana aamun kasteessa, olet säteessä auringon. Pysyt aina silti luonani vaikka nyt mentävä sun on"
Terapian tarpeessa osa 21: Viha itseään kohtaan
Olen viimeisen pari vuorokautta ollut sellaisissa tunne pyörityksissä, että alta pois. Tiedostan nyt sen, että ensimmäiseksi minua vaivaa armoton viha itseäni tai paremminkin omaa keskeneräisyyttäni kohtaan. Minun on aivan armottoman vaikea löytää itsestäni armollisuutta sitä jäljellä olevaa rikkinäisyyttä kohtaan, joka minussa valitettavasti kuitenkin vielä on vallalla ajoittain.
Tuo rikkinäisyys tai ennemminkin asioiden käsittelemättömyys aiheuttaa minussa erilaisia pelkotiloja, jotka vallan ottaessaan aiheuttavat minussa suunnatonta itsevihaa. Olen kironnut vuorokauden sitä, että miksi vit..sa minun täytyy kokea tällaisia nöyryyttäviä tunteita, koska kuitenkin olen viimeisen 3 vuotta 24/7 pyrkinyt löytämään itsestäni niitä minuuden hukassa olevia palasia. Ymmärrän kyllä sen, että edelleen tuo viha nousee siitä kärsimättömyydestä, joka valtaa minut silloin kun pelko ottaa minussa vallan. En millään jaksaisi odottaa, että asiat selviävät ajanmyötä ja se kauan haaveilemani todellisen tasapainoinen elämä on aivan kulman takana. Toisaalta huomaan itsessäni myös sen, että kasvaessaan lapsena ympäristössä, jossa kaikki tunnetilat, varsinkin negatiiviset ja niiden osoittaminen oli ankarasti kiellettyä. Siitä syystä nousee myös oma vihani itseäni kohtaan. Enhän saisi kokea tällaisia tunteita, saati niitä näyttää ulospäin. Onneksi nykyhetkessä minä saan ja voin näyttää kaikki tunnetilani aivan avoimesti tai ainakin niin avoimesti, kuin itse niitä pystyn nyt näyttämään ja kasittelemään.
Itseviha on tunteena niin ihanan tuttu ja "turvallinen". Olenhan oppinut vuosien saatossa inhoamaan jokaista solua itsessäni. Sieltä rämeisestä suosta sitten kun alkaa kömpimään ylös päivänvaloa kohti, niin välillä väkisinkin ja aivan tahtomattaan suonne suolle palaa.
Hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Siinäpä avain tähän tunnelukkoon. Niin helppoa, mutta samalla niin saat..an vaikeaa. Kuinka voisi itsensä ja rikkinäisyytensä hyväksyä, koska tuo sama rikkinäisyys estää pahimmillaan minua hoitamasta niitä velvolisuuksia, joita minulla esimerkiksi isänä ja vanhempana on lapsiani kohtaan.
Seuraavassa esimerkkitilanne:
Meillä on homenna vanhemmalla pojalla kita- ja nielurisaleikkaus. Allekirjoittanut pelkää historiastaan johtuen sairaalaa miljöönä jo kokolailla paljon. Lisäksi tuo leikkaus aiheuttaa minussa käsittämättömiä pelkotiloja, malliin "entä jos jokin menee vikaan?" No tuollaiset pelot ymmärrän aivan normaaleiksi ja olen niistä esim. vaimoni kanssa saanut puhuttua enemmältikin. Mutta sitten nuo rikkinäisyydestäni johtuvat pelot ovat niitä jotka nousevat siitä vastuusta, jota itselleni tahtomattani tilanteessa otan. Kun osaisin vain mennä tilanteeseen ja toimia siinä tilanteessa, siten kuten sitten toimin. Enkä alkaisi maalailla ties minkälaisia variaatioita omassa päässäni siitä, kuinka ahdistava, pelottava tilanne on. Tiedostan kyllä kaikki nuo pelkoni mielikuvitukseni tuotteiksi, jotka ruokkivat itse itseään. Kuinka sitten osata hellittää ja mennä tilanteeseen miettimättä, koska suurimman osan elämästään on oppinut tietyllä tavalla kontroloimaan aina itseään erinäisissä tilanteissa. Saadappa ilman päihteitä itsensä siihen mielentilaan, että menee vaan eikä mieti.
No sen verran olen itseni kanssa töitä tehnyt, että uskon huomenna tilanteen tullessa pystyväni siitä suoriutumaan juuri niin kunniakkaasti tai kunniattomasti, kuin se nyt tähän hetkeen on mennäkseen. Kun vain osaisin elää tätä hetkeä, ilman murehtimista huomisesta.
"Hiljaa hyvä tulee..Raittius on iloinen asia"..lauseet, jotka saivat allekirjoittaneen eilen ääneen kiroamaan. Sen verran vihainen olin itselleni eilen illalla. Onneksi tänään on jo uusi päivä ja olen saanut puhua noista omista tuntemuksistani ja siten ne hitaasti, mutta varmasti saavuttavat ne oikeankokoiset mittasuhteet. Omassa päässä kun mietittynä, asiat tahtomattaan pääsevät paisumaan suunnattomiin mittoihin.
Tuo rikkinäisyys tai ennemminkin asioiden käsittelemättömyys aiheuttaa minussa erilaisia pelkotiloja, jotka vallan ottaessaan aiheuttavat minussa suunnatonta itsevihaa. Olen kironnut vuorokauden sitä, että miksi vit..sa minun täytyy kokea tällaisia nöyryyttäviä tunteita, koska kuitenkin olen viimeisen 3 vuotta 24/7 pyrkinyt löytämään itsestäni niitä minuuden hukassa olevia palasia. Ymmärrän kyllä sen, että edelleen tuo viha nousee siitä kärsimättömyydestä, joka valtaa minut silloin kun pelko ottaa minussa vallan. En millään jaksaisi odottaa, että asiat selviävät ajanmyötä ja se kauan haaveilemani todellisen tasapainoinen elämä on aivan kulman takana. Toisaalta huomaan itsessäni myös sen, että kasvaessaan lapsena ympäristössä, jossa kaikki tunnetilat, varsinkin negatiiviset ja niiden osoittaminen oli ankarasti kiellettyä. Siitä syystä nousee myös oma vihani itseäni kohtaan. Enhän saisi kokea tällaisia tunteita, saati niitä näyttää ulospäin. Onneksi nykyhetkessä minä saan ja voin näyttää kaikki tunnetilani aivan avoimesti tai ainakin niin avoimesti, kuin itse niitä pystyn nyt näyttämään ja kasittelemään.
Itseviha on tunteena niin ihanan tuttu ja "turvallinen". Olenhan oppinut vuosien saatossa inhoamaan jokaista solua itsessäni. Sieltä rämeisestä suosta sitten kun alkaa kömpimään ylös päivänvaloa kohti, niin välillä väkisinkin ja aivan tahtomattaan suonne suolle palaa.
Hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Siinäpä avain tähän tunnelukkoon. Niin helppoa, mutta samalla niin saat..an vaikeaa. Kuinka voisi itsensä ja rikkinäisyytensä hyväksyä, koska tuo sama rikkinäisyys estää pahimmillaan minua hoitamasta niitä velvolisuuksia, joita minulla esimerkiksi isänä ja vanhempana on lapsiani kohtaan.
Seuraavassa esimerkkitilanne:
Meillä on homenna vanhemmalla pojalla kita- ja nielurisaleikkaus. Allekirjoittanut pelkää historiastaan johtuen sairaalaa miljöönä jo kokolailla paljon. Lisäksi tuo leikkaus aiheuttaa minussa käsittämättömiä pelkotiloja, malliin "entä jos jokin menee vikaan?" No tuollaiset pelot ymmärrän aivan normaaleiksi ja olen niistä esim. vaimoni kanssa saanut puhuttua enemmältikin. Mutta sitten nuo rikkinäisyydestäni johtuvat pelot ovat niitä jotka nousevat siitä vastuusta, jota itselleni tahtomattani tilanteessa otan. Kun osaisin vain mennä tilanteeseen ja toimia siinä tilanteessa, siten kuten sitten toimin. Enkä alkaisi maalailla ties minkälaisia variaatioita omassa päässäni siitä, kuinka ahdistava, pelottava tilanne on. Tiedostan kyllä kaikki nuo pelkoni mielikuvitukseni tuotteiksi, jotka ruokkivat itse itseään. Kuinka sitten osata hellittää ja mennä tilanteeseen miettimättä, koska suurimman osan elämästään on oppinut tietyllä tavalla kontroloimaan aina itseään erinäisissä tilanteissa. Saadappa ilman päihteitä itsensä siihen mielentilaan, että menee vaan eikä mieti.
No sen verran olen itseni kanssa töitä tehnyt, että uskon huomenna tilanteen tullessa pystyväni siitä suoriutumaan juuri niin kunniakkaasti tai kunniattomasti, kuin se nyt tähän hetkeen on mennäkseen. Kun vain osaisin elää tätä hetkeä, ilman murehtimista huomisesta.
"Hiljaa hyvä tulee..Raittius on iloinen asia"..lauseet, jotka saivat allekirjoittaneen eilen ääneen kiroamaan. Sen verran vihainen olin itselleni eilen illalla. Onneksi tänään on jo uusi päivä ja olen saanut puhua noista omista tuntemuksistani ja siten ne hitaasti, mutta varmasti saavuttavat ne oikeankokoiset mittasuhteet. Omassa päässä kun mietittynä, asiat tahtomattaan pääsevät paisumaan suunnattomiin mittoihin.
lauantai 6. kesäkuuta 2009
Kuntoutuksessa: Päivä nro 5
Aikaisin tuli mentyä nukkumaan ja aikaisin noustua myös ylös jälleen. No niinhän sitä sanotaan, että aikainen lintu nappaa madon :)
Saa jälleen nähdä mitä päivä tuo tullessaan, olo on kyllä taas positiivisen odottava.
Aamun ensimmäinen terapiatunti kului puhuessamme minun juomisestani, sekä siihen liittyvistä itsemurhayrityksistä. Huomasin huvittuneena miettiväni, kuinka osaan ottaa kohtuudella :)
No sitten oli kyllä mielenkiintoista saada näkökulmia asioihin, kun Saara ja Perttu vierailivat ryhmässämme. Heillä kun oli jo jonkin verran kokemusta tästä raittista elämästä. Oli kyllä jännittävää todeta, ettemme me Maisan kanssa olekkaan aivan hulluja, vaikka käyttäydymmekin pääasiassa siten.
Kävin tiukan keskustelun Pirittan kanssa AA-ryhmään menemisestäni tai paremminkin siitä, millaisella ennakko asenteella olen sinne menossa.
Ryhmä sinällään olikin sitten kaikkinensa aivan mukava kokemus. Ensimmäisenä tuli mieleen, että tämähän onkin paikka minua varten, koska täällä kehoitetaan harjoittamaan itsetutkistelua, se kun on minulle ennestään jo tuttua hommaa ja täällä ollessani olen pyrkinyt tekemään sitä koko ajan lisääntyvässä määrin.
Teimme reissun Kuusamon ryhmään ja se oli kyllä monelta osin sellainen, kuin sitåä olin etukäteen miettinytkin. Joitain piirteitä siellä oli, joita hieman oudoksuin, vaikken olekkaan aivan varma, ymmärsinkö kaikkea edes oikein. Ryhmässä kun ei ilmeisesti voi suoraan kommentoida kenekään puhumisia, eikä kysyä suoraan mitään, minä kun olen tottunut enemmän sellaiseen vuorovaikutteiseen keskusteluun. No kaikkineen kannatti kyllä käydä.
Ehkäpä alan hieman sisäistää jo näitä "metodeja", joita täällä viljellään, koska kapinamieli alkaa jo hieman laantua.
Ilta menikin AA-ryhmästä saamani aloituspakkauksen tutkimiseen, eikä lopulta ollut kyllä vaikeuksia unen saamisessa kiitos pitkän ja vaiherikkaan päivän. Asioita kyllä pohdin melkoisesti.
Yöllä heräsin syöttämään Verttiä ja samalla mietin hieman asioita. Tulin siihen päätelmään, että alkoholismi on sairauten ilmeisesti samankaltainen, kuin paniikkihäiriökin, eli siihen sairastuttuasi, et välttämättä koskaan parane, mutta voit toipua elämään normaalia elämää.
Taidan lopetella tähän tältä päivää..kiitos raittiista päivästä!
Saa jälleen nähdä mitä päivä tuo tullessaan, olo on kyllä taas positiivisen odottava.
Aamun ensimmäinen terapiatunti kului puhuessamme minun juomisestani, sekä siihen liittyvistä itsemurhayrityksistä. Huomasin huvittuneena miettiväni, kuinka osaan ottaa kohtuudella :)
No sitten oli kyllä mielenkiintoista saada näkökulmia asioihin, kun Saara ja Perttu vierailivat ryhmässämme. Heillä kun oli jo jonkin verran kokemusta tästä raittista elämästä. Oli kyllä jännittävää todeta, ettemme me Maisan kanssa olekkaan aivan hulluja, vaikka käyttäydymmekin pääasiassa siten.
Kävin tiukan keskustelun Pirittan kanssa AA-ryhmään menemisestäni tai paremminkin siitä, millaisella ennakko asenteella olen sinne menossa.
Ryhmä sinällään olikin sitten kaikkinensa aivan mukava kokemus. Ensimmäisenä tuli mieleen, että tämähän onkin paikka minua varten, koska täällä kehoitetaan harjoittamaan itsetutkistelua, se kun on minulle ennestään jo tuttua hommaa ja täällä ollessani olen pyrkinyt tekemään sitä koko ajan lisääntyvässä määrin.
Teimme reissun Kuusamon ryhmään ja se oli kyllä monelta osin sellainen, kuin sitåä olin etukäteen miettinytkin. Joitain piirteitä siellä oli, joita hieman oudoksuin, vaikken olekkaan aivan varma, ymmärsinkö kaikkea edes oikein. Ryhmässä kun ei ilmeisesti voi suoraan kommentoida kenekään puhumisia, eikä kysyä suoraan mitään, minä kun olen tottunut enemmän sellaiseen vuorovaikutteiseen keskusteluun. No kaikkineen kannatti kyllä käydä.
Ehkäpä alan hieman sisäistää jo näitä "metodeja", joita täällä viljellään, koska kapinamieli alkaa jo hieman laantua.
Ilta menikin AA-ryhmästä saamani aloituspakkauksen tutkimiseen, eikä lopulta ollut kyllä vaikeuksia unen saamisessa kiitos pitkän ja vaiherikkaan päivän. Asioita kyllä pohdin melkoisesti.
Yöllä heräsin syöttämään Verttiä ja samalla mietin hieman asioita. Tulin siihen päätelmään, että alkoholismi on sairauten ilmeisesti samankaltainen, kuin paniikkihäiriökin, eli siihen sairastuttuasi, et välttämättä koskaan parane, mutta voit toipua elämään normaalia elämää.
Taidan lopetella tähän tältä päivää..kiitos raittiista päivästä!
Kuntoutuksessa: Päivä nro 4
Pojat heräsivät klo 6.45 Mortti on kovasti oma aloitteinen, kun itse laittoi itselleen muroja kuppiin ja istuskelee peiton alla sohvalla ja syö aamiaista.
Juttelin parin täällä olevan heebon kanssa ja teen hieman tuttavuutta kaverihin. Puhuimme Hessun ja Simpan kanssa AA-ryhmään menemisestä ja muustakin. Mielenkiintoista nähdä, kuinka valmiiksi negatiivinen suhtautuminen sienne menemiseen muuttuu täällä ollessani ja kunhan pääsen itse ryhmässä käymään muutaman kerran.
Jännityksellä odotan, mitä päivä tuokaan tullessaan. Mieli on rauhallinen ja positiivisen odottava. Illalla lisää..
Ensimmäinen terapia-päivä takana ja jotenkin tuli jakomielitautinen olo. Toisaalta tiedostan, mitä ns. "normaali", onnellinen perhe-elämä minulta vaatisi, mutta toisaalta vielä työstän asiaa.
No katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivottavasti löytyy kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Nyt elokuvaa katsomaan ja nollaamaan tätä päivää.
Juttelin parin täällä olevan heebon kanssa ja teen hieman tuttavuutta kaverihin. Puhuimme Hessun ja Simpan kanssa AA-ryhmään menemisestä ja muustakin. Mielenkiintoista nähdä, kuinka valmiiksi negatiivinen suhtautuminen sienne menemiseen muuttuu täällä ollessani ja kunhan pääsen itse ryhmässä käymään muutaman kerran.
Jännityksellä odotan, mitä päivä tuokaan tullessaan. Mieli on rauhallinen ja positiivisen odottava. Illalla lisää..
Ensimmäinen terapia-päivä takana ja jotenkin tuli jakomielitautinen olo. Toisaalta tiedostan, mitä ns. "normaali", onnellinen perhe-elämä minulta vaatisi, mutta toisaalta vielä työstän asiaa.
No katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivottavasti löytyy kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Nyt elokuvaa katsomaan ja nollaamaan tätä päivää.
perjantai 5. kesäkuuta 2009
Kuntoutuksessa: Päivä nro 3
Verrtti kälättelee kellon näyttäessä 7.10
Yöllä tuli syötettyä poikaa niin umpi väsyneenä, että nukahdin sohvalle, poika sylissä. Aamutoimien jälkeen kävin ottamassa seulat, kun eilinen epäonnistui. Nyt testi toimi ja puhtaita näytti.
Lähdin Vertin kanssa kävelylle ja melkein yhtä mukavaa oli, kuin aikasemmin mäenlasku Mortin kanssa. Hieman mietityttää huomenna alkavat terapiat tai paremminkin se, että nouseeko siitä jonkinlainen ahdistus päälle, koska ainakaan vielä siitä ei ole ollut mitään tietoa, päinvastoin.
Ilta sujui mukavissa merkeissä perheen parissa, nukkumaan klo 22.
Yöllä tuli syötettyä poikaa niin umpi väsyneenä, että nukahdin sohvalle, poika sylissä. Aamutoimien jälkeen kävin ottamassa seulat, kun eilinen epäonnistui. Nyt testi toimi ja puhtaita näytti.
Lähdin Vertin kanssa kävelylle ja melkein yhtä mukavaa oli, kuin aikasemmin mäenlasku Mortin kanssa. Hieman mietityttää huomenna alkavat terapiat tai paremminkin se, että nouseeko siitä jonkinlainen ahdistus päälle, koska ainakaan vielä siitä ei ole ollut mitään tietoa, päinvastoin.
Ilta sujui mukavissa merkeissä perheen parissa, nukkumaan klo 22.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)