Ihminen tavattavissa koulutuksessa

Ensimmäinen varsinainen koulutuspäivä takana. Voinee todeta, että kokolailla antoisa päivä takana. Ei sillä, että päivä olisi räjäyttänyt kerralla tajunnan, vaan sillä että yksi, juuri oikeaan aikaan tapahtunut oivallus korvaa pussillisen puolinaisia.

Huomasin pohtivani sitä, kuinka olen jo pidempään eräällä tavalla orientoitunut pohtimaan, vaikka vain pikaisesti sitä mitä suustani päästän. Varsinkin tilanteessa, jossa minulla on mahdollisuus miettiä pidempään, saattaa ulosantini olla jotakin aivan muuta, kuin mitä alkuperäinen herännyt ajatus olisi suusta päästessään ollut.

Jos hieman enemmän tätä ajatustapaani raotan, merkitsee se sitä, että olen matkani varrella oppinut pohtimaan asioita joskus liiankin analyyttisesti pohdiskellen. Toisaalta oppien elämään myös siten, että tietyssä tilanteessa on parempi jättää sanomatta jotakin, kuin sanoa sellaista jota hetken perästä joutuisi kiivasti olemaan perustelemassa. Tämän päiväisessä koulutuksessani tämä asia konkreettisimmin esiintyi sellaisessa tilanteessa, jossa meidän tuli valita jokin esine, kertoen miksi sen valitsimme ja millä tavoin tuo esine minua kuvaa. Ensiksi aloin valikoida esineitä sillä perusteella, että miten saisin mahdollisimman hyvän tarinan aikaiseksi. Seuraavassa vaiheessa huomasin vaihtavani esinettä sen vuoksi, kunnes tulin todenneeksi sen, että hei, tässä oli tarkoitus oppia jotain, joten aikaisemmat ajatus- ja toimintamallit voisi siis hetkeksi unohtaa kokonaan. No seurauksena tästä, sain kertoa itsestäni tuon esineen kautta huomattavan paljon todellisesta minästäni, vaikka itse tarina ei välttämättä ollutkaan ollenkaan niin nostalginen, saati mukaansa tempaava, kuin mitä jonkin toisen esineen kohdalla olisi voinut kuvitella olleen.

Parasta kaikessa, huomasin osaavani hellitää hetkeksi jo hienoiseksi pakkomielteeksi nousseesta tarpeesta pyrkiä päästämään suustaan pelkästään aina jotakin mullistavan hienoa tekstiä. Se tässä toipumismatkassani ehkä parasta juuri onkin, että jälleen kerran saan naurahtaa itselleni, huomatessani jo tovin aikaa kuvitelleeni osaavani elää ja toimia tasapainoisen aikuisen tavoin. Matka jatkuu, Luojan kiitos.

Mitä tähän itse koulutukseen näin ensimmäisen päivän perusteella voin todeta, on se se, että tunne siitä, kuin olisi kotiin tullut, ei riittäne kuvaamaan sitä turvallisuuden tunnetta, jota tuolla ryhmässä, noiden ihmisten sekä kouluttajien kesken vallitsi. Tästä on todellakin hyvä jatkaa, rauhallisesti askeltaen eteenpäin. Kiire ei ole mihinkään.