Jos oikein kovasti yrittää, tekeekö se minusta yrittäjän? Määritteleekö sen yrittämisen laatu, aikaansaatu tulos, vai puhtaasti raha? Olen kiitollinen mahdollisuudesta edes yrittää tehdä hyvää, vaikka lopputulos olisikin huono.
Tuo ylläoleva teksini, on pohdintaa nykytilanteestani. Olen siis toistamiseen yrittämässä yrittäjänä. Aikaisempi yritykseni kaatui omaan mahdottomuuteensa. Hyvin pitkälti sen vuoksi etten omannut minkäänlaista kokemusta saati koulutusta yrittäjyyteen liittyen ja toistaalta vielä tuolloin minua eteenpäin vievänä voimana jylläsi puhdas itsekkyys, itsekeskeisyys sekä omanedun tavoittelu.
Opin ensimmäisestä yrittäjyydestäni todella paljon. Lähinnä siitä johtuen, että tuon yrityksen kohtalona oli konkurssi, josta seurauksena minulle jäi käteen avio-ero sekä n.130 000€ ulosottovelat.
Tänään, hassua kyllä, olen kiitollinen tuosta kokemuksesta. Osaltaan kiitos konkurssin, ajauduin elämänpolullani harhaan siinä määrin, että tuolla sivupolulla oli mennä muutakin kuin pelkkä vääränlainen ylpeys. Nimittäin henki. Pakenin elämää vajaan 10 vuotta. Päihteisiin, lääkkeisiin, pelaamiseen ja ihan kaikkeen millä vain hetkeksi sai unohdetuksi todellisuuden joka oli liian suuri palanen purtavaksi. Kohdattua pohjani, aloitin uudelleenrakennus projektin, joka jatkuu edelleen. Tuon projektin seurauksena olen saanut elämääni kokonaan uuden suunnan. Oikeastaan ainoa asia, mikä minulta tällä hetkellä puuttuu, on säännölliset tulot. Siis sama asia, joka tavalla tai toisella on seurannut minua läpi elämän.
Hassua sinällään on se, että lopetettuani opiskelut peruskoulun jälkeen ammattikoulussa, elin ajatuksella, etteihän ihmisen tarvitse opiskella, saati töitä tehdä, tullakseen toimeen. Valitettavasti joudun tässä hetkessä pyörtämään sanomiseni. Sillä juurikin työtä ihmisen tulee tehdä, saadakseen maksettua elämisensä. Ei taivaasta tipahtele suuria voittoja uhkapeleistä, eikä läheiseni ole syntyneet sitä varten, että heillä olisi velvollisuus minua elättää. Tämä oli valehtelematta ajatusmalli, jonka turvin lähdin aikoinaan elämääni rakentaa. Ajatusmalli, joka sittemmin vei minut totaalisen tuhon partaalle.
Tänään ymmärrän, että jokaisen on oma osuutensa asioissa tehtävä, tullakseen toimeen ja pärjätäkseen elämän karikoissa. Se mikä minua tässä hetkessä ihmetyttää, on se, etten näytä millään keinolla pääseväni kiinni säännölliseen tulonlähteeseen, vaikka mitä yrittäisin.
Opiskelin 6 vuotta, lukien itseni tietotekniikkainsinööriksi. Saamatta silti töitä. Kävin kokemusasiantuntijakoulutuksen, alkaakseni kiertää erilaisissa kouluissa ja oppilaitoksissa kertomassa karua tarinaani siitä, mitä erilaisiin riippuvuuksiin pakeneminen tuo tullessaan. Olisin vallan tehokas tuossa hommassa, sikäli kun voisin tehdä tuota vapaaehtoisena. Mutta kun perustin toiminimen, jotta voisin sen turvin kiertää ja samalla tienata elantoa perheelle, on keikkojen määrä tippunut yli puoleen, koska oppilaitokset mieluummin käyttävät vapaaehtoisia luennoitsioita, kuin maksaisivat siitä mitään. Tällä hetkellä minulla on ollut oma toimitila, jossa voisin tarjota avokuntoutuspalveluita eri riippuvuuksista kärsiville, mutta kunnat ja kaupungit karsivat juuri näistä palveluista koko ajan kovalla kädellä, ymmärtämättä säästövimmassaan ajavan palveluiden alasajolla vain eri riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä yhä ahtaamalle, joka taas automaattisesti merkitsee kulujen kasvua niin kunnissa kuin kaupungeissakin.
Lisäksi kuuntelin sisintäni, hakeutuen taas koulunpenkille. Aloittaen mentor-opinnot alkuvuodesta. Lähinnä sillä ajatuksella, että löytäessäni itseäni enemmän, minulla on enemmän mistä antaa. No paljon olen saanut, sitä ei käy kieltäminen, mutta paskamaista tuossa kaikessa on se, että kyseinen koulu kustantaa kaikkineen uuden auton hinnan rahaa, jota minulla tässä hetkessä ei tunnu töiden kautta siunaantuvan ei sitten millään.
Parasta kaikessa on se, että omanarvontunnottomuudessani, olen eksynyt erinäisiin yhdistyksiin mukaan, jossa sinällään ei olisi mitään pahaa, mutta tosiasia on vain se, että sinällään aikaa vievistä tekemisistä noissa yhteyksissä ei palkkioksi saa kuin kiitosta, joka allekirjoittaneelle ei edelleenkään merkitse yhtään mitään, kun en sitä oikealla tavalla osaa vastaanottaa.
Tähän yhdistystoimintaan liittyen eräässä yhteydessä, ajattelin pienessä päässäni taas kerran suuria. Alkaen räätälöidä kokonaisuutta, jossa yhdistäisin kaiken osaamiseni, vapaaehtoisuuden, yhdistystoiminnan, kokemusasiantuntijuuden, syrjäytymisuhan alla elävien nuorten auttamisen, seniori väestön tietotekniikkataitojen kehittämisen sekä yrittäjyyden. Haaveillen samalla saavani palkkioksi itselleni sen eniten kaipaamani palasen loksahtamaan kohdilleen elämässäni, eli säännölliset tulot. No asiat etenee ihan positiivisessa sävyssä, hankkeen toteutumisen käyvän kokoajan realistisemmaksi. Ikävää vain tällä hetkellä kaikessa positiivisuudessa on se, että olen omalta osaltani satsannut jo kohta vuoden vapaaehtoisesti omaa aikaani tuon hankkeen toteuttamiseen ja tällä hetkellä horisontissa siintää ensi vuoden toukokuu, jolloin kaiken osuessa kohdilleen, hankkeeseen saadaan rahoitus, jonka myötä myös tuo viimeinen puuttuva palanen olisi elämässäni paikoillaan. Sitä kohden tänäänkin matkustan, yrittäen uskotella itselleni kokoajan sitä, että asioilla on taipumus järjestyä. Vaikka kuinka epätoivoiselta välillä vaikuttaisikin.
Olenhan kuitenkin saanut elämässä toisen mahdollisuuden. Mahdollisuuden, jonka turvin olen saanut kasvaa ihmisenä itsekeskeisyyden perikuvasta, toiset ihmiset huomioonottavaksi, empaattiseksi ihmiseksi, jolla toisen ihmisen hyvinvointi merkitsee melkein enemmän kuin omani.
Tämän kirjoituksen tarkoitusperä on yksinkertaisuudessaan se, että saisin taas kerran palautettua itseni takaisin oikealle tielle. Tielle jonka tiedän joka päivä vievän kohti parempaa. Välttämättä se ei tarkoita aineellista hyvää, mutta jos jotakin, niin sen olen elämässä oppinut varsin karulla tapaa, että tuo aineellinen hyvä on itseasiassa pelkästään pahasta, ainakin minulle.
Lopuksi kerrottakoon vielä se, että mikäli minulla ei olisi perhettä elätettävänä, joiden eteen olen valmis tekemään mitä tahansa, olisin varmasti jo monta kertaa antautunut väärällä tapaa, periksi antaen. Mutta katsoessani vaimoani sekä 5 lastani, ymmärrän elämässä olevan jotakin paljon suurempaa, kuin raha ja toimeentulo. Nimittäin rakkaus. Sen arvoa ei vain aina tahdo ymmärtää, kun kovin suorituskeskeisessä maailmassa täällä taivaltaa.
Rakkaus on minulle Voima, joka panee liikkeelle silloinkin, kun tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta vetää peitto korviin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti