28 päivän haaste: Älyvapaa päivä nro. 1

 

Välillä olen itseni kanssa hukassa, kuin kala kuivalla maalla.

Mitä syvempi tuntemus suhteessa itseensä, sitä suurempi itsekunnioitus. Mitä suurempi itsekunnioitus, sitä pienempi on tarve arvotella muita.

Olen tehnyt matkaa minuuteeni viimeiset kuusi vuotta varsin intensiivisesti. Senpä vuoksi tämäkin älypuhelinriippuvuus ei ole tullut minulle itselleni mitenkään yllättäen.

Tiedän itseäni jo sen verran, että ymmärrän olevani addiktoituva ihminen ja sen vuoksi, vaikka kuinka itseäni prosessoin, varsin helppoa minun on hukkua johonkin sellaiseen asiaan, jota tehdessä ei tarvitse miettiä mitään.

Viime aikoina asiassa ehkä eniten minua on vaivannut sellainen, kun olen kuitenkin melkoisen paljon elämässäni nähnyt, niin tuosta kokemuksestani kirjoittaessa, ihmiset saattavat erehtyä muodostamaan minusta ihan vääränlaisen kuvan ihmisenä, puhtaasti sen pohjalta mitä kirjoittelen milloinkin. Ei se välttämättä aina pahasta ole, mutta silloin kun ihminen alkaa epäillä ettei uskaltaudu tulemaan juttelemaan kanssani, johtuen siitä mitä kirjoitan, niin siinä kohden totean sen, ettei minun kirjoittamiseni ole suorassa suhteessa siihen, mitä kaikkea muuta tässä hetkessä ihmisenä olen.

Tällä tarkoitan vain sitä, että minulle on kohtuullisen helppoa kirjoittaa siitä, mitä pohdin ja mina pohdin yllättävän paljon. No viime aikoina noista pohdinnoista on syntynyt erinäisiä "aforismejä", joita sitten eri paikoissa kirjoittelen, lähinnä sillä motiivilla että josko joku toinen ihminen saisi noista ajatuksistani jotakin positiivista päiväänsä. Ongelmallisen tästä tavastani tekee se, että noita ajatuksia putkahtelee pitkin päivää, aina vähän väliä ja siitä johtuen sitten aina vähän väliä olen puhelin kourassa niitä erilaisiin saitteihin postailemassa. Niin kauan kuin tuo kirjoittelu on hyväksi, siinä ei ole mitään pahaa, mutta silloin, kun se alkaa vaikuttaa negatiivisesti itseeni, omaan elämääni, saati ihmissuhteisiini, on aika vetäistä jarrua. Ei ne sentänsä niin tärkeitä nuo minun ajatuspieruni ole, että niiden vuoksi kannattaisi elämäänsä kadottaa. Täällä Internetin ihmeellisessä maailmassa itsensä hukkaaminen kun käy kovin vaivatta. Varsinkin jos tätä harrastaa 24/7.

No tähän päivään. Olen saanut kokea todella monta kiitollisuutta tuovaa tilannetta tänään. Kaikki siitä, että olen tietoisesti pysytellyt erossa kaikesta älyllisestä elektroniikasta. Nyt päätin tänne muutaman ajatukseni päivästä heittää ja sitten palata perheeni pariin, jonka kanssa tama päivä on mennyt kuin siivillä. Läsnäolo itselle ja sitä kautta toisille ihmisille on kuitenkin se elämäni tärkein asia. Asia jonka olen taas kerran, jo useamman viikon ajaksi päässyt unohtamaan ja olotilani on ollut sen mukainen.

Olen addikti ja sen vuoksi totaalinen kieltäytyminen riippuvuutta aiheuttavasta aineesta tai toiminnosta on kohdallani ainoa tie vapauteen tuosta orjuudesta. Tämän päivän perusteella en pidä ollenkaan ihmeellisenä sitä, että neljän viikon päästä heitän Lumiallani vesilintua, niin paljon kaikenlaista negatiivista se on minun elämääni viime kuukausina tuonut. No päivä kerrallaan eteenpäin tässäkin asiassa, sillä hiljaa hyvä tulee.

Lopuksi todettakoon vielä se, että ainakin minun kohdallani kaikki riippuvuudet, niin aineelliset kuin toiminnallisetkin ovat yhtäkaikki, omasta tunne-elämästäni johtuvia. Mitä epävakaampi tunne-elämäni on, sitä enemmän minulla on tarve paeta itseäni. Senpä vuoksi olen opetellut puhumaan ja kirjoittamaan ajatuksiani, jotta sen kautta saisin pidettyä tunne-elämäni mahdollisimman vakaana ja tällä tavoin välttyisin siltä, että lähtisin itseäni pakenemaan. Tuota pakomatkaa on kerennyt kertyä jo ihan omiksi tarpeiksi. Pakoreittien vaihdellessa päihteistä, lääkkeisiin, pelaamisesta, opiskeluun, vapaaehtoistyötä, työntekoon, kirjoittamisesta, lukemiseen, herkuttelusta, seksiin, videoiden katselusta, internet surffailuun jne. jne. jne.

Tänään en jaksa paeta. Senpä vuoksi totean olevani voimaton elämääni nähden, yksin, tänään.