Luottamusta ja rauhaa

Joulun aika on itselleni ollut aina aikaa, jolloin tavalla tai toisella on halunnut rauhoittua. Vielä käyttäessäni päihteitä tuokin rauhoittuminen oli kovin toisarvoinen asia. Silloin tärkeintä oli olla mahdollisimman sekaisin.

Nyt kuluneet päivät ovat kiireestä ja tohinasta huolimatta olleet perus olemukseltaan todella rauhaisat. Itse olen ollut todella väsynyt, kun vaimoni leikattiin toistamiseen ja hänen on täytynyt keskittyä toipumiseen kotitöiden sijasta. Ei silti, olen kyllää nauttinut siitä, että olen lasten kanssa saanut laittaa meille joulua. Loppuen lopuksi joulu olikin kaikkineen aivan mahtava. Lapset olivat aivan sekaisin siitä lahja määrästä, jonka pukki tullessaan meille kantoi :)

Itselleni varsinkin tuo aatto-ilta oli kovinkin koskettava. Huomasin ajan parantavan vaikutuksen, sen ohella kun olen omaa osuuttani toipumisessani tehnyt. Onnistuin aikanaan tuhoamaan luottamuksen jokaiseen läheiseeni ja nyt viimeistään huomasin sen, että läheiseni ovat kaikki oppineet luottamaan minuun varmasti ensimmäistä kertaa elämässäni täydellisesti. Tuota luottamausta en enää aio menettää, vaika tiedän sen toisaalta olevan liiankin "helppo" tuhota. Vain yksi lipsauhdus entiseen tuohoiseen elämänmalliin ja luottamuksen uudelleenrakentaminen olisi kovin vaikeaa. Onneksi olen saanut oppia sellaisen tavan käsitellä eteen tulevia asioita, että tuohon entiseen pakenemiseen ei aivan heti tarvi turvautua tai ainakin nyt siltä tuntuu.

Olen seurannut viime aikoina televisiosta sarjaa, jossa seurataan muutaman riippuvuuksista kärsivän ihmisen taistelua kohti normaalia elämää ja eilen viimeksi tuota ohjelamaa katsoessani havahduin miettimään sitä, kuinka kaikki läheiseni varmasti ovat haltioissaan siitä, ettei heidän enää tarvitse minusta huolta kantaa, vaan he voivat aivan rauhassa elää omaa elämäänsä.

Huomisen jälkeen palailen taas muutamaksi päiväksi arkeen, kevään projektin aloittelun muodossa ja huomaan miettiväni sitä, että vaikkakin kevät tulee opintojen osalta olemaan varmasti raskas, uskon siitä jälleen päivä kerrallaan selviäväni, kuten elämästä muutoinkin.

Tänään minun on hyvä olla ja elää..Olen siitä todella kiitollinen..

Tunne-elämän myllerryksessä

Olen löytänyt itsessäni sellaisia kieroutumia, joiden kanssa en yhtään ihmettele käyttäneeni päihteitä, "jaksaakseni" päivästä toiseen. Näillä kieroutumilla tässä tapauksessa tarkoitan lähinnä kieroon kasvanutta tunne-elämääni, sekä ajatusmaailmaani noin yleensä. AA-teksteissä on seuraavanlainen maininta "Pelkäsimme omia ajatuksiamme ja yritimme päästä niistä eroon alkoholin avulla". Tuon lauseen voin ainakin minä oman kokemukseni valossa allekirjoittaa täysin, niin juoma-ajalta, kuin raittiina ollessanikin. Olen onnistunut vapautumaan suurimmista peloistani, kiitos itsetutkistelun, asioista puhumisen ja muutaman luotettavan henkilön myötävaikutuksella. Mutta silti minulla on vieläkin erinäisiä pelkoja sekä muitakin todella ahdistavia ajatuksia, jotka välillä sopivalla ärsykkeelllä aktivoituvat ja edelleen olen täysin voimaton omien mielikuvitusluomuksieni kanssa. Onneksi minun ei tarvitse enää pyörittää noita oravanpyörämäisesti pyöriviä ajatuksiani yksin, sitä kun ei kukaan selvinpäin kauaa jaksaisi.

No nyt siihen tämän hetken kokemukseeni asiaan liittyen. Vaimoni on sairastellut koko syksyn ja laukannut lääkärissä harvasen viikko. Tämän kuun alussa häneltä löydettiin eräänlainen kasvain mahasta, joka ensin todettiin olevan ns. veriluomi, joka leikkausessa poistettiin. No patologilta tuli sitten tarkentava lausunto, jossa todettiin kyseessä olevan jonkinlaisen kasvaimen ja tätä kirjoitellessani, vaimoni on sairaalassa leikattavana toistamiseen. No sitten tähän tunne-elämän sairauteen keskittyäkseni, olen viimeisten kuukausien aikana pyörittänyt päässäni tilanteesta johtuen jos jonkinmoisia variaatioita eri tilanteista. Kauheimmassa tilanteessani pääsin omien tunteideni vallassa niin pitkälle, että kuvittelin eräs ilta tullessani myöhään kotiin, että tältä sitten tuntuu tulla kotiin, kun toinen ei enä ole siellä. Tietysti en osaa kuvitella todellisia tunnetilojani lähellekkään todenmukaisesti, mutta jo nuo tunteet saivat minut ahdistumaan niin, että aloin itkeä, kuin vaimoni olisi jo kuollut. Tänään vein pienimmän lapsemme kanssa vaimoni sairaalaan kymmeneltä aamulla ja tuolta puoliltapäivin olen yrittänyt epätoivoisesti tehdä jotakin hyödyllistä, mutta mitään en ole omilta ajatuksiltani saanut tehdyksi. Odottavan aika on pitkä, sanotaan ja se kyllä pitää paikkansa. Vaikka kyseessä pitäisi olla "pieni" varotoimenpiteenä suoritettava leikkaus, niin ainakin minä olen vielä niin rikkinäinen ihminen kokonaisuudessa, etten saa ajatuksiltani rauhaa, ennen kuin kännykästäni alkaa kuulumaan "Aurinko kun päätti retken, siskoistaan jäi jälkeen hetken Päivänsäde viimeinen", siis kappale, joka on puhelimessani soittoäänenä vaimoni minulle soittaessa, mekun olemme kuin suoraan tuosta kyseisestä laulusta, varsinainen Päivänsäde ja Menninkäinen

En tiedä, tosissaan pahalta tuntuu tällä hetkellä, vaikka toisaalta luotan siihen, että kaikki menee juuri niin kuin on tarkoitettu. Enkä usko että meidän yhteinen matka on tässä hetkessä vielä päättymässä, vastahan se oikeastaan on aluillaan, vaikka 8 vuotta matkaa ollaan yhdessä tehtykkin, mutta päihdeongelma on enempi tai vähempi siitä verottanut vuoden jos toisenkin.

No josko tästä sepostelusta hieman voi aistia sitä, mitä tällä kirjoittamisellani haluan tuoda julki, eli sen ettei raittiuskaan ihmisestä, ihmistä kummempaa tee, eikä toisaalta ole tarvekkaan. Ihmiseksi tuleminen on ainakin omalla kohdallani se tavoite, jota kohti päivän kerrallaan itseäni tutkien ja nousevia asioita käsitellen tässä olen pyrkimässä.

Enpä olisi uskonut..

..että elämä voi muuttua näin totaalisesti päälaelleen. Toisaalta edelleen kyllä hyvällä tapaa, mutta samalla tässä hetkessä kaikki tuo hyvä, tuo mukanaan vastuun, joka välillä aiheuttaa aikamoista väsymystä. Mutta en valita.

Itselläni on ollut raskas syksy, vaikka kovasti antoisa samalla. Opiskeluissa olen tahkonnut kiinni(tai oikeastaan) kiirehtinyt jo aikatauluissa edelle. Perhe-elämä tuo oman vastuunsa, joka aina välillä tuntuu kyllä tosissaan raskaalta. Itsestäni kun tuntuu edelleen siltä että olen sama "pikkupoika", joka aina olen ollut. Poika joka ei osaa kuvitella koskaan aikuistuvansa. Tiedostan kyllä kasvaneeni kummasti viime vuosina, mitä henkiseen puoleen tulee, mutta silti ajoittain huomaan katsovani omia lapsiani ja miettiväni sitä, kuinka minulla voi olla nämä elämässäni. Kai olen siis osannut jotakin tehdä oikeinkin.

Jotenkin nyt juuri tuntuu tosissaan raskaalle. Onneksi vain fyysisesti. Olen onnistunut jälleen kruisailemaan "elämän moottoritiellä" sellaisella vauhdilla, että voimavarat alkaa kummasti olemaan etsimisessä. Onneksi kuitenkin ei ole enää kuin vajaa kaksi viikkoa joululomaan ja onneksi silloin voin levätä kunnolla. Vielä kun jaksaisi viimeiset rypistykset, eli neljä tenttiä ja yhden harjoitustyön kasaamisen. Sen jälkeen olen enemmän kuin valmis antamaan koulun olla taas hetken aikaa. Kunnes taas tammikuulla mennään, eikä meinata :)

On tämä ihmeellistä tämä elämä kaikinpuolin. Enpä olisi voinut kuvitella eläväni tällaista elämää vielä joitakin vuosia sitten. Päivä kerrallaan mennään ja hyvä tulee..

Mielenkiintoisia huomioita itsestä sekä ympäröivästä elämästä

Olen jälleen "joutunut" pohtimaan itseäni hyvinkin tarkasti viime aikoina. Kaikki lähtee jälleen siitä, että olen taipuvainen hankkimaan asioista eräänlaisia pakkomielteitä. Nyt sitten tässä syksyn mittaan olen opiskellut, kuin mielipuoli. Kohta on suoritettuna vuoden verran opintoja puolen vuoden periodilla. Kaikki liittyy kaikkeen, joten nyt sitten tuo liika suorittaminen on tuonut oman vivahteensa esimerkiksi perhe elämään. Kun isi opiskelee liian intesiivisesti, niin jokainen alkaa reagoida omalla tavallaan huomiota hakien.

Onneksi olen nykyään hieman enemmän sinut itseni ja omien negatiivisten luonteenpiirteitteni kanssa ja siten myös hieman alttiimpi itse tarkastamaan omia motiivejani, sekä tekemisiäni yleensä. Tänään alkaakin viimeinen kaksi viikkoinen joihin sisältyy yksi harjoitustyö ja neljä tenttiä. Sen jälkeen koittaa useamman viikon mittainen joululoma, jonka aikana keskityn totaalisesti perheeseeni, enkä koulumielessä avaa konetta ollenkaan.

Vaikka tämä elämä on jatkuvaa oppimista, niin silti tämä elämä entiseen elämääni verrattuna on valovuosia parempaa ja antoisampaa. Voikaa hyvin..

On niin helppoo olla onnellinen..

..ja tyytyy siihen mitä on, laulaa Olavi Uusivirta ja tänään allekirjoittaneen on helppo hieman hymyillen hyräillä tuota kappaletta epämusikaalisesti, mutta onneksi vain omassa päässään, ettei säikyttäisi ketään hengiltä ja yhtyä täysin rinnoin kappaleen lyriikkaan :)

Oikeasti huomasin miettiväni tänään sitä, kuinka pitkän ja tuskaisen matkan olen tehnyt, tullakseni tietoiseksi siitä armosta, joka on kaikkien meidän ulottuvilla, kun vain onnistuisimme löysäämään itsemme irti kaikista ennakkoluuloista ja niiden aiheuttamista peloista.

Ehkä kuitenkin hieman ajattelen tässä kaikkia niitä ns. "normaaleja ihmisiä", jotka heti kuulessaan sanan Jeesus, ottavat jalat alleen ja katoavat paikalta, sadatellen sitä, että kaikenlaisia hihhuleita sitä tämä tellus päällään kantaa ja kirjoitan hieman ehkä eritavalla omasta uskosta ja sen tuomasta uskomattomasta rauhan ja luottamuksen tunteesta. Se miksi "kaunistelen" kertomustani, johtuu vain siitä yksinkertaisesta syystä, että itse olen loputtoman monta kertaa omalla kohdallani saanut kokea sen, että itselläni nousee pelko, kun joku ihminen alkaa kertoa omasta uskostaan, enkä sitä halua tehdä, että säikyttelisin ihmisiä asialla, joka kuitenkin on kaiken äärettömimmänkin pelon sekä ahdistuksen vastakohta ja vapautus.

Oikeastaan minulla on sellainen etuoikeus, että voin tässä kirjoittaessani samaistua sekä ihmisiin, jotka elävät uskossa, että ihmisiin, jotka elävät ilman sitä, säikkyen kaikkea puhettakin kyseisestä asiasta. Omalla kohdallani usko on asia, jonka kanssa olen "taistellut" viimeiset kohta neljä vuotta. Tehden hirveän määrän "turhaa työtä" ja kokemut äärimmäisen paljon "turhia tuskatiloja", herätäkseni vain huomaamaan sen, ettei minun todellakaan tarvitse tehdä yhtään mitään, riittää kun vain ja ainoastaan luovutan turhat pelkoni, sekä ennakkkoluuloni ja opettelen uskomaan.

Raamatussa sanotaan, että 'Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan..' ja minä voin tuon lauseen taas todellakin allekirjoittaa. Kun ihminen tulee siihen vaiheeseen elämässään, ettei hänellä ole enää mitään, niin samalla ihminen saa äärettömät mahdollisuudet sisältävän armon, kokiessaan kaiken turhuuden ja tarkoituksettomuuden keskellä sellaisen "valaistuksen", jonka kokemisen jälkeen mikään asia ei enää ole ennallaan, itsestäänselvyys tai "vain kohtalon sanelema oikku". Ihmeellisintä asiassa on se, ettei ihmisen sinällään tarvitsisi menettää elämässään kaikkea, saadakseen osakseen sen armon, josta tässä rustailen. Omalla kohdallani se vaati vain kaiken tuhoutumisen, ennenkuin pystyin luovuttamaan omat pelkoni ja ennakkoluuloni ja opettelemaan uskon ensi aakkosia.

Sinällään olen miettinyt näitä asioita, puhunut ja kirjoittanut niistä jo tosi pitkään, mutta koska oma uskoni on pikemminkin hitaasti kasvanut ja vahvistunut, kuin se että olisin kokenut sinällään mitään yhtäkkistä "hurahtamista", niin siksi ehkä katsontakantani on hieman ns. "maanläheisempi".

Itseäni ja elämääni tutkiessani, olen omalla kohdallani tullut siihen tulokseen, etä tämä usko johonkin itseäni Suurempaan Voimaan, on yksinkertaisuudessaan se luottamus, joka elämästäni on aina puuttunut ja jonka vuoksi olen elänyt vailla tarkoitusta, erinäisten pelkojen ja ahdistusten vallassa. No sitten kun olen eräänlainen "luupää", joka ei ymmärrä sanojen 'lahja' ja 'armo' tarkoitusta, niin sen vuoksi oma matkantekoni on ollut täynnä tuskaa ja taistelua. Olen taistellut voidakseni luovuttaa.

Tänään ymmärrän myös sen, ettei muuta tietä omalla kohdallani olisi ollutkaan, koska silloin jos olisin ilman mitään tuskan kokemusta tai ilman minkäänlaista taistelua saati loputonta järkeistämistä saanut kokea samanlaisen ajatusmallin, niin olisin ylpeyttäni, sekä omahyväisyyttäni ajatellut sen omaa mahtavuuttani saavuttaneeni, jolloin olisin sen samantien myös menettänyt, aivan kuten tienvarteen kylvetty siemen ensin puhkeaa oraalle, mutta vain juurettomuuttaan kuihtuakseen.

Ymmärrän siis sen, että todellakin tässä ajassa, tässä elämässä kaikella on tarkoituksensa ja lopullinen päämäärä ei ole mitattavissa maallisella mammonalla tai sen suunattomalla haalimisella. Omalla kohdallani onnellisuus ja tasapainoinen elämä ei perustu materiaaliin, vaan pelkästään henkiseen ja hengelliseen sopusointuun, eikä siten ole mitenkään verrannollinen siihen, kuinka hyvin tai hyvin huonosti taloudellinen tilanteeni on. Omalla kohdallani lopullinen päämäärä ja sen arvo on mittaamaton, sekä iankaikkinen.

Siis voin omalla kohdallani todeta, että elämälläni todellakin on jokapäiväinen tarkoituksensa ja se tarkoitus on perille pääseminen. Näillä miettein, voikaa hyvin..

Kiirettä, mutta toisaalta, ah, niin rauhaisaa elämää.

Taas huomaan ajan rientävän liiankin vauhdilla. Jälleen on kulunut melkein kuukausi, kun olen tänne ehtinyt viimeksi kirjoitella. No siitä huolimatta elämä soljuu tasaisen rauhallisesti päivä kerrallaan eteenpäin, vaikka hetkittäin huomaan kiireen tuoman tunteen siitä, etten millään ehdi tekemään kaikkea, mitä haluaisin tehdä.

Toisaalta olen pyrkinyt miettimään asiat siten, että jokainen päivä teen ne asiat, jotka siinä päivässä tuntuvat olevan tärkeimmät, enkä siis juuri voi syyllisyyttä kantaa siitä, jos nyky hetken elämässäni noita tärkeitä asioita on siunaantunut aivan riittämiin.

Itseni tutkistelemisesta on alkanut tulla jo arkipäivää. Jokainen päivä huomaan miettiväni itseäni, omia tunteitani, ajatuksiani, sekä yleensä sitä, kuinka tätä elämää opettelen annetuilla työkaluilla elämään.

Hetkittäin huomaan silti sen, että entinen, kieroutunut ja kipeä ajatusmaailma vaanii aivan kulman takana, kuin odottaen mahdollisuutta hyökätä tuhoamaan kaiken sen, minkä viimeisten vuosien aikana olen itsessäni suurella työllä saanut muutettua paremmaksi. Onneksi kuitenkin olen siinä onnellisessa asemassa elämässäni, että minulla on useita eri kanavia purkaa omaa itseäni, sekä kussakin hetkessä hankalalta tuntuvia tuntemuksia. Minulla on säännöllisesti ryhmät, terapia, sekä ainakin kourallinen ihmisiä, joille voin soittaa mihin vuorokauden aikaan tahansa, mikäli liian ahdistava olo pääsisi yllättämään. Toisaalta olen kuitenkin saanut viime ajat elää ja opetella nauttimaan elämästä siten, ettei noita edellä kuvaamiani ahdistuksia ole juurikaan näköpiiriin ilmaantunut. Toisaalta tiedostan tämän johtuvan siitä yksinkertaisesta syystä, että jatkuvasti mietiskelen, sekä tutkin omaa itseäni ja omia vaikuttimiani, pitäen samalla huolen siitä, että jonkin ahdistavan ajatuksen eksyessä näkyville, voin samantien sen puhua pois painamasta.

Tuntuu ihmeelliseltä miettiä sitä kuinka minun on aina ollut hankala luottaa keneenkään ja samalla kuitenkin todeta se, että tässä hetkessä oma tasapainoni säilyminen perustuu siihen tosi asiaan, että olen uskaltautunut luottamaan muutamaan ihmiseen niin paljon, että voin puhua heidän kanssaan asiasta kuin asiasta, miettimättä yhtään sitä, kuinka he minua voisivat asioilla vahingoittaa. Toistaalta kaikki tuo luottamus perustuu osaltaan siihen, että olen alkanut tiedostaa oman itseni, eikä minulla ole kylläkään enää sellaista kuvitelmaa itsestäni, joka joku ihminen voisi tuhota pettäessään minun häntä kohtaan osoittamani luottamuksen.

Onnekseni olen elämässäni saanut kohdata todella vaikeita asioita yhdessä rakkaan vaimoni kanssa ja siten osaltaan olemme kasvaneet yhdessä vaikeuksien väistyessä siihen elämänmalliin, jossa parisuhde perustuu molemminpuoleiseen rehellisyyteen, toisen kunnioittamiseen, sekä kaikesta puhumiseen. Harvassa on sellaiset päivät, jolloin ennen nukkumaan menemistä, emme puhuisi päivän tapahtumista ja samalla asioista jotka sillä hetkellä mielessä pyörivät.

Nyt olen saanut kuluneen viikon ottaa hieman ns. loman kannalta ja samalla saanut hieman ladata akkuja, jotta taas jaksan seuraavan rutistuksen, joka huomenna alkaa ja kestää melkein Jouluun. Tuo rutistus pitää sisällään useita projekteja, tenttejä ja harjoitustöitä koulussa. Viisen lapsen ja vaimon huomioimista kotona, sekä kaiken sen handlaamisen, jota kohdallani oman osuuden tekemiseksi jok'ikinen päivä kohdallani tykkään kutsua.

Silti jälleen kerran voin todeta olevani onnellinen kaikesta siitä armosta, jota elämässäni jälleen tänäänkin saan kokea. Voikaa hyvin..

Mielikuvitus, tuo vekkuli mielikuvitus

Olen viime päivät jälleen potenut sitä, että mielikuvitukseni maalailee mitä omituisimpia visioita asioista, joita minun ei edes sen kummemmin tarvitsisi miettiä. Kaikki kiteytyy luottamukseen tai paremminkin siihen, että alkaa epäillä luottamusta asiassa, jossa sitä todellakaan ei tarvitisisi epäillä. Toisaalta olen oppinut siihen ajatusmalliin, että kaikella ja todellakin tarkoitan kaikella on joku syvempi tarkoituksensa. Niin siis tälläkin mielikuvituksen lennolla tässäkin tapauksessa varmasti on.

Jotenkin tuossa päivällä mietin sitä, miksi ihmisen elo täällä ajassa on jatkuvaa taistelua itsensä ja erinäisten asioiden kanssa. Jos joskus saa häivähdyksen sellasesta ajatusmallista, joka tuntuu käsittämättömän hyvälle, niin jo kohta seuraavassa hetkessä päästä pulppuaa mitä ihmeellisempiä ajatuksia ja tuo käsittämättömän hyvä olo on kadonnut kuin tuhkana tuuleen.

Toisaalta lohdutan itseäni juuri sillä, että kaikella on suurempi merkityksensä, eikä minun tarvitse kaikkea aina järjellä käsittääkkään. Jatkuvaa kasvuahan ja sen mukanaan tulevaa kipuiluahan tämä elämä todellisuudessa taitaa olla ja se haavekuva siitä, että oppisi elämään niin sovussa kaiken kanssa, ettei koskaan mikään purista, taitaa kuopata itse itsensä omaan mahdottomuuteensa.

Kuitenkin kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä, että elämäni on tällaista vaiherikasta, mitä ajatuksiin ja tunnetiloihin tulee, elämäni on kuitenkin elämää isolla E:llä.

En tiedä, olisi joskus kiva päästä siihen mielentilaan, ettei tarvitsisi jatkuvasti miettiä murehtivansa jälleen turhia. No ehkä kaikki ajallaan. Eikä toisaalta kun miettii sitä, mistä allekirjoittanut on aloittanut matkansa tekemisen muutama vuosi sitten, tulisi olla yhtään kärsimätön itsensä kanssa. Päivä kerrallaan..

Lopuksi siteeraus eräästä tekstistä, joka aina saa kaiken oikeisiin mittasuhteisiin, vaikka kuinka todellisuutta omalla mielikuvituksen väärinkäytöllä yrittäisin vääräksi värittää..

"Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa.."

Aitoa elämän ihmeellisyyttä

Nyky hetkessä minut on vallannut aivan sanoin kuvaamaton rauhan tunne. Tiedostan tuon tunteen johtuvan pitkällisen taistelun tuoman tuskan kautta tapahtuneesta hellittämisestä. Ryhmiemme kirjallisuudessa tuosta tuskasta puhutaan hyvin tilanteeseeni sopivalla tavalla ja olen muistaakseni jo kerran siteerannut tuota teksitin pätkää siinä toivossa, että joku kaunis päivä taisteluni tuottaisi kauan kaipaamani hyväksymisen ja turhan taistelun hellittämisen.

"Tuska on kaiken hengellisen kasvun koetinkivi. Juomisen tuskat kulkivat raittiuden edellä, sekä tunne-elämän myllerrykset tyyneyden ja mielenrauhan edellä."

Jotenkin minusta tuntuu silti ihmeelliseltä elää tätä elämää nyt kuin uudestisyntyneenä. Entisestä sekopäisestä sekakäyttäjästä on erilaisten taisteluiden tiimellyksessä kehkeytymässä rauhallinen, ymmärtäväinen, suvaitsevainen ja toisia ihmisiä, sekä itseään rakastava ja kunioittava ihminen.

Nyt minulla on sitten ollut mielessä se, että kuinka onnistun omalta kohdaltani saattamaan ihmisille tietoisuuteen sen, että elämästä voi oikeasti nauttia. Siis oikeasti nauttia, ilman minkäänlaisia vaatimuksia mihinkään suuntaan. No tuokin asia hoituu juuri niin, kuin se on tarkoitetu hoituvaksi.

Esimerkkinä voin kertoa erään viimepäiväisen kokemukseni. Tämä tapahtuma kuvaa kylläkin pelkästään nykyistä suhtautumistani raha-asioihin. Aikaisemmin elin sillä ajatusmallilla varustettuna, että ihmisen onnellisuus olisi suoraan verrannollinen ihmisen taloudelliseen tilanteeseen tai ainakin siihen, minkälaisen kulissin ihminen kykenisi omasta taloudellisesta tilastaan luomaan. Onneksi olen kasvanut nyky hetkessä kauas tuosta ajatusmallista. Muutoin joutuisin vielä todella pitkään kärsimään aivan turhasta murehtimisesta, tavoitellessani maallista mammonaa ja sen mukanaan tuomaa hetkellistä hyvän olon tunnetta. Sen sijaan nyt saan elää tuo hyvänolontunne sydämessäni jok' ikinen päivä, eikä se ole mitenkään verrattavissa siihen tosi asiaan, ettei minulla, eikä perheelläni ole todellakaan mitenkään turvattua tämä eläminen taloudellisesti.

Eilen esimerkiksi jouduin soittamaan kylämme seurakuntaan ja pyytämään avustusta, jotta saisimme ostettua ruokaa loppuviikoksi, kun perjantaina tulisi jälleen rahaa. Ei tuossa sinällään ole mitään pahaa, enkä koe sitä muutenkaan mitenkään huonona asiana, päinvastoin. Tuo seurakunnan antama apu on korvaamatonta meillekkin aina välillä ja se jälleen osaltaan saa minut kiitolliseksi siitä tosi asiasta, että täällä meidän kotimaassamme on sosiaaliturva ja muut asiat aika hyvällä tolalla.

No sitten itse asiaan. Menin eilen paikalliseen kauppaan osatamaan siis ruokaa perheellemme tuolla kyseisellä avustuksella. Eikä siinä mitään, että kaupassa täytyy aina yhden ostoksen jälkeen käyttää taskulaskinta, jotta tietää tarkasti, että mitä ostokset maksavat, ettei avustuksen suuruutta ylitä. No siinähän tietysti menee oma aikansa, kun tekee ostokset tuolla tavoin. Sitten väsyneenä, mutta onnellisena lykin ostoskärryjä kassalle, jotta saan "maksettua" ostokset ja pääsen niitä viemään kotia. No kuinkas kävikään. Ystävällinen kassa-täti sanookin, etten voi kyseisellä osto-osoituksella ostoksiani maksaa, koska tuo kyseinen lappunen on kirjoitettu vaimoni nimelle. Eli ei auttanut muu, kuin hieman hämillään poistua takavasemmalle samalla sanoen, että vaimoni tulisi hetken päästä "maksamaan", eli allekirjoittamaan tositteen. Soitto vaimolle kotiin ja hän kävi kaupassa minun tultuani ensin kotiin katsomaan lapsia.

Aikaisemmin olisin kironnut tilannetta, omaa huonoa tuuriani, sekä pyöriskellyt armottomissa häpeän tunteissa ja ties minkälaisissa tuskatiloissa kyseisen tapahtuman johdosta. Nyt kuitenkin ajelin hymyssä suin kotiin, miettien vain kiitollisena sitä, että tuo tapahtuma osaltaan palautti minut jälleen hetkeksi entiseen elämääni ja toi mieleeni ne loputtoman monet erilaiset häpeän kokemukset ja totesin silti kaikesta huolimatta eläväni tässä hetkessä parasta elämää, mitä minulla on koskaan ollut.

Kaikki tämä johtuu siitä, etten enää turhaan aseta itselleni, enkä kenellekkään muulle minkäänlaisia vaatimuksia mihinkään asiaan, vaan pyrin elämään joka päivä, päivän kerrallaan hyväksyen sen tuomat erilaiset tilanteet ja asiat sellaisina, kuin ne kulloinkin annetaan. Siis juuri tuo turhasta taistelusta luopuminen ja vastaanpanemisen sijasta, asioiden hyväksyminen ovat auttaneet minut nyt siihen rauhalliseen, tyyneen ja kiitolliseen mielentilaan, josta olen haaveillut todella kauan.

Mistä sitten tällainen hyväksyminen tulee? Minun kokemuksellani se tulee ensin siitä, että ihminen käy kaikki järkeistämisen ja kaikenlaisen muunkin ajatusmallien tuomat tuskatilat. Tästä tuskasta kasvaa se hyväksymiseen johtava nöyryys, joka osaltaan muuttaa ihmisen koko suhtautumisen elämään. Omalla kohdallani tuon muutoksen toi se oivallus, ettei minun enää tarvitse taistella minkään, eikä kenenkään kanssa. Riittää yksinkertaisesti se, että luovun siitä kuvitelmasta, että minun uskoni tai luottamukseni johonkin minua Suurempaan Voimaan olisi kiinni siitä, miltä minusta tuntuu. Tämä oivallus porautui tajuntaani eräänä ryhmä-iltana, kun eräs ihminen puhui omasta elämästään ihanan rauhalliseen äänensävyyn, todetan vain hänellä kaiken taistelun tauonneen siinä hetkessä, kun hän lakkasi tarkkailemasta omia tunnetilojaan ja vain yksinkertaisesti teki omaan haluun perustuvan ratkaisun uskoa.

Omalla kohdallani tuon asian tajuaminen on tehnyt mahdolliseksi sen, että voin joka aamu herätä siihen todellisuuteen, että tapahtuipa kyseisenä päivänä mitä tahansa, nuo tapahtumat ovat tarkoitettu minun parhaakseni, ajatellen kokonaisvaltaista kasvuani täällä ajassa, matkalla kohti ikuisuutta. Omasta uskostani on rakentunut nyt niin tukeva kivijalka, että sen päälle pystyn täysin antautuneena, ilman minkäänlaisia vaatimuksia, päivä kerrallaan rakentamaan tulevaisuuttani, samalla luottaen täydestä sydämestäni siihen, että minusta pidetään huolta, minua kannetaan joka päivä, eikä enää koskaan mitään tarkoituksetonta pahaa minun elämässäni tapahdu.

Olen oppinut uskomaan..joten minun on todella hyvä olla..ja helppo elää, päivän kerrallaan.

Hellittämisestä seuraavan rauhan tarkastelua ja ihmettelemistä

Minulla on ollut viime viikot todella armotonta kiirettä ja stressiä. Hyvin pitkälti tuo kaikki liittyy viime kevääseen ja siihen, kuinka silloin opiskellessani väsytin itseni niin totaalisesti, että opinnoissa tapahtui hienoista jälkeen jäämistä.

No nyt kesän jälkeen olen sitten ladatuin akuin pyrkinyt saamaan opintojani ajantasalle ja todella kiitollisena voin jo nyt todeta niiden olevan juuri aikataulussa, vaikka ensimmäinen tavoitteni oli saattaa opinnot aikatauluun jouluun mennessä.

Viimeiset 3 viikkoa ovatkin sitten olleet sisällöltään hyvinkin työn täyteisiä, mutta tässä hetkessä en valita ollenkaan, päinvastoin. Tein ahkerasti töitä ja tietysti samalla pitäen tarkasti huolta sekä omasta raittiudestani ja sen hoitamisesta, että siitä ettei perhe jäisi kovin paitsioon. No nyt sitten viime viikonloppu olikin oikeastaan tämän aherruksen yksi kliimaksi, kun minulla oli samalle aamupäivää 3 tenttiä tehtävänä.

Jotenkin minulla tuli torstai illalle sellainen olo, että jo kauan perheessä pyörinyt flunssa alkaisi jyllätä myös allekirjoittaneessa ja niinhän siinä kävikin, että perjantaina olikin jo kunnon romuska päällä. Lähdin silti päivällä kohti koulua sillä asenteella, että menen tasan niin pitkälle, kuin voimat riittäåä, enkä yritäkkään yhtään enempää. Oikeastaan olin siinä kunnossa, että omat voimani riittivät juuri siihen liikkeelle lähtemiseen. Sen jälkeen elin vain hetken kerrallaan ja odottelin, kuinka asioissa käy. No hyvin kävi. Ihmeellisintä asiassa on se, että kasvoin huomaamaan itsessäni vuosikymmeniä vaivanneen vaatimusten asettelun ja sen tuomat ylimääräiset paineet eri tilanteissa. Nyt kun menin ja tein asioita ilman minkäänlaisia ennakkoon mietimisiä ja ilman mitään vaatimuksia tai onnistumisen pakkoja, asiat sujuivat ja vieläpä äärettömän helposti. Huomasin sen tosi asian, että itselläni suurin osa erilaisista ylimääräisistä stresseistä tilanteissa juontuu juurikin tuon onnistumisen pakon ympärille. Nyt kun menin tilanteisiin ilman miettimisiä ja ennakoitua onnistumista/epäonnistumista, huomasin asioiden sujuvan kuin itsestään. Eikä siinä vielä kaikki. Kun olin esim. tentti tilanteessa, niin osasin vastailla kysymyksiin aivan eri tavalla, koska tilanteesta puuttui kaikki se ylimääräinen suorituspaine. Kaikki siis siitä yksinkertaisesta syystä, että osasin hellittää ja lähteä liikkeelle vain katsoakseni saisinko tentit tehdyksi vai en. Eli toisin sanoen sillä asenteella, että jos en nyt niitä jaksa/kykene tekemään, teen ne sitten seuraavassa mahdollisessa paikassa.

Tämä on allekirjoittaneen elämässä niiiin iso muutos, ettei sitä voi sanoin kuvata. Aikaisemmin olen elänyt sellaisten turhien paineiden alla, ettei sitä käsitäkkään ellei ole samassa jamassa elänyt. Tuntuu tyhmältä myöntää se, että olen jo jonkin aikaa tiennyt sen, ettei elämässäni/tekemisissäni ole enää mitään muuta vaatimuksien asettajaa kuin minä itse, mutta sen tiedostaminen ja siitä luopuminen onkin sitten aivan eri asia. Nyt onnellisena jälleen voin todeta saaneeni taas palasen lisää sitä kauan ja hartaasti tavoittelemaani mielenrauhan sisältävää elämänmallia. Oikealla tiellä siis ollaan ja päivä kerrallaan möngitään kohti parempaa.

Lopuksi haluan siteerata erästä tekstin pätkää, jonka tuossa yhtenä iltana lueskelin. Siinä piirtyy juuri se itsensä hyväksyminen, jota allekirjoittanut on elämässään kaivannut ja kauan.

Sinä olet hyvästä syystä se, joka olet. Olet osa upeaa suunnitelmaa. Olet arvokas, täydellinen ja ainoa laatuasi, mies tai nainen, Jumalan tilaustyötä.

Russell Kelfer

Ajatuksiani tämän hetken elämästä

Ajajttelin vaihteeksi päivittää ajatuksiani nyky hetken elämästäni. Paljon tapahtuu koko ajan ja nyt olen huomannut itsessäni jo hieman hyväksyntää sen suhteen, millainen tässä hetkessä olen. Asia jota kohti olen tietoisesti pyrkinyt koko ikäni. Hyväksyä itsensä sellisena, kuin on.

No mitä tuo sitten tarkemmin ottaen tarkoittaa? Minun kohdallani sitä, että pyrin ottamaan jokaisen päivän vastaan sellaisena, kuin se annetaan ja hyväksymään itseni osana kokonaisuutta, ilman että jatkuvasti tarvitsisi taistella oman keskeneräisyytensä kanssa. Välillä päivät sisältävät tapahtumia, joita kohtaan minulla edelleen nousee pelko, mutta nyt olen tietoisesti pyrkinyt menemään noita tunteita päin, enkä lähtemään heti pakosalle. Sen olen oppinut aivan vasta, että kohtaamalla omat mielikuvituksen tuomat pelkotilat, niiden kanssa oppii elämään siten, että ne väkisinkin pienenevät päivä päivältä.

Tässä hetkessä ymmärrän sen, että aikaisempi elämäni on muovannut minusta sellaisen ihmisen, joka tarvitsee jatkuvaa itsensä tutkimista, asioista puhumista ja sitä kautta koko ajan lisääntyvää oman itsensä tuntemusta, kyetäkseen elämään täysipainoista, antoisaa elämää.

Kuitenkin minun on nyt todettava jälleen se, että niin täysipainoista elämä on jo nyt kaikkineen, etten enää juurikaan kaipaa elämääni mitään. Oikeastaan ainoita asioita, joita tässä hetkessä kaipaan, on se pikku hiljaa, hitaasti ja varmasti kasvava luottamus toisiin ihmisiin ja sitä kautta luottamus myös siihen, että jos jotain hyvää tapahtuu, se ei tarkoita automaattisesti sitä, että jotakin pahaa on tapahtumassa.

Välillä edelleen käyn itseni kanssa taisteluita turhaan, kun pelkotilat valtaavat, mutta toisaalta alan osata jo suhtautua niihin myös siten, etteivät ne enää minua lamauta, vaan kykenen niitä kohtaamaan ja sitä kautta aina oppimaan jotakin lisää.

Tässä hetkessä takana alkaa olemaan toisaalta raskas, mutta toisaalta jälleen myös sitä kautta armottoman paljon antanut viikko. Viikko joka toi tullessaan äärettömän paljon lisää tietoutta siitä, kuinka kieroksi ihmisen ajatusmaailma viinan ja pillereiden kanssa voikaan kääntyä. Minun onnekseni minulla on tässä hetkessä sekä kanavat, että työkalut, joiden avulla päivä kerrallaan purkaa ja oikoa noita kieroutumia.

Kiitollisin mielin jälleen kohti uutta viikkoa ja uusia haasteita..

Kuntoutuksessa: Päivä nro 11

Tämäkin päivä lähti käyntiin tavallisen varhain.

Mieleeni tuli eilen illalla nukkumaan alkaessani sellainen asia, kun alkoholistin elämässä on eräänlaisia mahdollistajia hänen juomiselleen, että mahdankohan minä olla samanlainen mahdollistaja Maisan elämässä hänen kontrolloidessaan tekemisiäni.

Ei muutoin, mutta kun olen eräänlainen "joo-joo-mies", niin ehkä hänen on helppoa kontrolloida minua ja tekemisiäni. Jos sen sijaan sanoisin tarpeeksi tiukasti oman kantani asioissa, niin ehkäpä hänkin ajan myötä huomaisi omat vahvuutensa ja jättäisi minun tarkkailemiseni vähemmälle.

Tänään oli minun vuoroni esitellä oma sukupuuni, eikä yllättävää kyllä jännittänyt juuri laisinkaan.

Mitähän siitä mahtaisikaan olla aikaa, kun tosissani aloin tapella omien paniikkieni kanssa..olisiko jotakuinkin pari vuotta. En kyllä ikinä olisi kuvitellut pystyväni näin tasapainoiseen elämään sen kanssa. Ihminen näköjään kykenee paljoonkin, mikäli tahtoa on tarpeeksi. Mihinkähän mahdan päästä alkoholismini kanssa parissa vuodessa, jos nyt olen kaikkineen kahden vuoden takaiseen aikaan verrattuna jo näin pitkällä tuon paniikkihäiriöni kanssa? Ehkäpä vuonna 2008 osaan jo elää alkoholismi-sairauteni vaatimalla tavalla tasapainoista ja hyvää elämää.

Mitähän sitä muuta? Maisa purki vihansa syitä ja kaikkineen hyvin meni.

No sitten mietin omia touhujani täällä ja huomasin ehkä liiallisuuteen asti miettineeni muiden huolia. Hyvänä esimerkkinä Simpan lomaa huolehdin, ettei poika vaan sortuisi. Jotenkin on ollut vain olo, ettei hän ole erityisen vahvoilla, mutta tämän jälleen kirjoitettuani aion keskittyä vain ja ainoastaan itseeni ja itseni hoitamiseen.

Simppa kertoi jo päivällä ruokatunnilla laatineensa listan, jossa hän oli purkanut omien sanojensa mukaan vihaa muita ryhmäläisiä kohtaan. Hän oli laatinut listan syistä, miksi hänen mielestään itse kenekin kuntoutus ei onnistuisi. Toisaalta hän meinasi, ettei uskalla listaansa esittää, peläten ihmisten reagtioita ja taas toisaalta hän kertoi esim. minun puhuvan kuin politikko "paljon ja paskaa". Se miksi hän jo illalla sen minulle kertoi, johtui siitä, että sanoin, ettei hän minua saa suuttumaan omilla mielipiteillään, kuten ei saanutkaan :)

Myönnän tuosta lauseesta sen, että olen hyvinkin kova puhumaan, mutta toisaalta aina paskan puhumisesta en niinkään tiedä, voi hyvinkin olla :) Olenhan ei perussuomalainen mies, eli puhun ja pussaan :)

No hieman mietittyäni asiaa, tulin siihen tulokseen, että jos esim. huomenna Simppa esittelisi avoimesti oman listansa ryhmäläisille, niin en välttämättä tiedä niinkään muista, mutta ainakin Maisa lataisi omat mielipiteensä takaisin ja epäilen kyllä, ettei hän olisi ainoa.

Seuraavassa oma päätelmäni asiasta. Simppa lähteiessään lomalle "ärsyttää" porukkaa suuttumaan ja latelemaan hänelle ja siten hänellä olisi "oiva syy" retkahtamiselle, kun ryhmäläisetkin hänelle ovat vihassa. Jos olen hieman vainoharhainen, niin autuaan onnellisena sen kyllä myönnän.

No kuten aikaisemmin taisin jo todeta kertaalleen, nyt loppuu toisten ihmisten murehtiminen ja alkaa keskittyminen omaan toipumiseen.

Taas "vaihteeksi" hyvä päivä, huomiseen!

Terapian tarpeessa osa 24: Lomalta paluu

Kävin kuuden viikon tauon jälkeen jälleen terapeuttini luona juttelemassa. Tuntui jännältä kertoa hänelle kaikki se hyvä, mitä kulunut kesä on tuonut tullessaan, niin minulle henkilökohtaisesti, kuin meille perheenä.

Ihmettelin itseäni myös siitä, että uskalsin suoraan kertoa hänelle sen, kuinka oma ajatusmaailmani on liikkunut tasaisen varmasti kohti kaikki olosuhteet hyväksyvää tasoa. Oikeasti olen miettinyt monesti viime aikoina sitä, kuin ihmeen kaupalla minusta entisestä totaali-sekopäästä voi tulla näinkin tasapainoisesti ajatteleva ihmisolento.

Nyt sitten aloitellaan arkea aivan toden teolla. Huomenna isommat lapset aloittavat koulun ja siinä varmasti on haastetta meidän aikuistenkin arkeen. Jotenkin kuitenkin olen oppimassa oikeasti luottamaan siihen, että asiat kyllä sujuvat juuri niin hyvin, kuin on tarkoitus. Ilman että minun tarvitsee turhaan menettää yöuniani niiden murehtimiseen.

Lopuksi tähän pikapostaukseen täytyy vielä lisätä se, että jos tämä vaimoni vanhempien lasten meille muuttaminen otti kaikkineen aikaa prosessina melkein 7 vuotta, niin silti asiat sujuvat kuten meille on parhaaksi. Tuskin minäkään olisin jaksanut pahimmassa elämänvaiheessa huolehtia yhtään enempää voista lapsista, kun en oikein jaksanut huolehtia itsestänikään. Jotenkin kaikkineen elämä ja asiat siinä ovat kuitenkin kulkeneet siten, että uskon siihen, kun ristin illalla käteni kiittääkseni kaikesta mitä elämäni nyky hetkessä on ja samalla pyytäen asioihin sellaiset muutokset, jotka minulle ja perheelleni ovat parhaimmat, niin asiat kyllä järjestyvät. Tuskin samalla silmänräpäyksellä, kuten aikaisemmin olen turhautuneena usein tuskaillut, mutta ne järjestyvät juuri siten ja juuri siihen aikaan, kun ne parhaiten kokonaisuuteen sopivat.

Alkaisikohan tätä isiä hieman jo ramaista pitkän päivän iltana, kun tuo teksti tuppaa olemaan taas hieman sekavaa, mutta toivottavasti tästä on aistittavissa se ääretön kiitollisuus, joka minulla tällä hetkellä elämässäni on. Good night Finland..where ever you are..take care you all =)

Suuria muutoksia, sekä pohdintaa sen tiimoilta

Minulla on jälleen iskenyt päälle tällainen pohdinta vaihde. Mietin tuossa sellaista asiaa, kun en oikein koskaan ole osannut olla ihmisten kanssa "normaalisti" tekemisissä. Olen aikaisemmin elänyt sellaisessa ympäristössä, jossa toisten ihmisten hyväksikäyttö on ollut normaalia, jopa sairaalla tavalla suotavaa. Tietysti tähän asiaan vaikuttaa hyvin paljon se, että lapsuudenkotini oli alkoholistinen, sittemmin itsestäni tuli alkoholisti jne. Joten olen elänyt myös sairaissa parisuhteissa.

Nyt kun olen opetellut elämään sellaista elämää, jossa pyrin hyväksymään jokaisen ihmisen sellaisena, kuin hän on ja aina tarpeen vaatisessa tutkimaan ja muuttamaan itseäni olosuhteita vastaavaksi, olen tullut huomaamaan sen, että ihminen oikeasti tarvitsee terveellä tavalla ihmisiä ympärilleen. Huomasin tuossa vasta sen, kuinka hyvällä mallilla minulla asiat nyt on tämän asian suhteen. Minulla on yksi todella hyvä ystävä. Minulla on puoliso, jonka kanssa puhun kaikesta. Minulla on lisäksi kourallinen ihmisiä, joille voin puhua melkein mistä asiasta tahansa ja viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä, minulla on kiitos uuden elämänmallin, paremmat suhteet läheisiini, kuin koskaan aikaisemmin.

Olen viikon verran opetellut jälleen arkeen, näin loman jälkeen. Pojat aloittivat päiväkodin ja ehkä yksi suurimmista muutoksista kesää edeltävään aikaan, meillä asuu nyt virallisesti viisi lasta. Vaimoni kaksi vanhempaa lasta hänen aikaisemmasta liitostaan muuttivat meille asumaan.

Se on kyllä kokolailla iso muutos aikaisempaa verrattuna ja jo nyt kesän aikana on ollut muutamia tilanteita, joissa tuo on käynyt enemmän, kuin hyvin selväksi. Vaimollani on edellisestä liitosta 11-vuotias poika ja 9-vuotias tyttö. He ovat asuneet isällänsä viimeiset seitsemän vuotta ja viettäneet meillä viikonloppuja, sekä loma-aikoja. Nyt siis he muuttivat pysyvästi meille asumaan ja kävimmekin jo tutustumassa heidän tulevaan kouluunsa. Tuosta tutustumisesta täytynee mainita sen verran, että oli hieman nostalgista palata entiseen kouluunsa yli 20 vuoden jälkeen. Minulla toisaalta tuohon aikaan liittyvät muistot eivät välttämättä ole pelkästään hyviä, mutta aika kultaa muistot :)

No tämä muuttoon liittyvä elämä on sitten ollut hieman totuttelua itsekullakin. Tietysti se ottaa jonkin aikaa, että lapset tottuvat, mutta totuttelua tämä vaatii meiltä aikuisiltakin. Onneksi olemme vaimoni kanssa oppineet viimeisten vuosien aikana puhumaan asioista ja huomanneet siitä saatavan hyödyn niin suureksi, että opetamme sitä myös lapsillemme. Nyt menneen kesän aikana olemme sitten eräänkin kerran istuneet pitämässä perhepalaveria asioiden tiimoilta, mutta nyt mietittynä, pelkästään positiivisin seurauksin. Hieman asioita on mutkistanut erilaiset säännöt lasten isän luona ja meillä, mutta kaikkineen asioista on puhuttu rakentavassa hengessä ja lapsille on kerrottu, että miksi meillä mennään näillä säännöin.

Ehkäpä yksi suurimmista asioista tähän hetkeen itselläni on ollut se, että olemme vaimoni kanssa saaneet vanhimman pojan jopa hieman puhumaan omista asioistaan. Hän on kuitenkin kasvanut suurimman osan ajasta sellaisessa ympäristössä, jossa esimerkiksi riidat jätetään selvittämättä ja meillä kun on tapana aina asiat sopia, oli tilanne mikä tahansa. Erään riidan päätteeksi yritin jutttaa poikaa, mutten saanut häntä silloin puhumaan juuri mitään. No pyysimme sitten vaimoni kanssa poikaa kirjoittamaan meille listaa asioista, joita hän meillä haluaisi tehdä ja mitkä säännöt ovat meillä hänen mielestään tympeät. Sen jälkeen kävimme yhdessä listaa läpi ja puhuimme asioista yhdessä. Tämän jälkeen arki onkin alkanut sujumaan ilman suurempia ongelmia. Ymmärrän kyllä, että tilanteeseen liittyyy äärettömän paljon. Tiedostan pojan joutuneen kokemaan elämässään paljon ja tiedän, että osaa näyttelee myös orastava murkkuikä. Kuitenkin haluan pyrkiä siihen, että asioista puhuttaisiin avoimesti, koska tiedän sen omalla kohdallani auttaneen äärettömän paljon nyky hetkessä.

Toisaalta mennyt kesä, on tuonut tullessaan minun elämääni ihmisä ja tilanteita, joita tässä hetkessä huomaan tarvinneeni. Olen saanut mahdollisuuksia jakaa omaa toipumistarinaani ihan henkilökohtaisesti ja käynyt äärettömän antoisia keskusteluita usean eri ihmisen kanssa. Nyt mietittynä huvittaakin se, että aikoinaan kirosin itseäni siitä, etten kyennyt ihmisten kanssa juttelemaan ilman ylimääräistä pelkoa tai jännitystä. Nyt ymmärrän senkin hetken tuntemusten tarkoituksen huomattavasti paremmin. Kaikki on ollut tarpeen ja jokainen olo ja jokainen tilanne on tuonut minua kohti tätä hetkeä. Siis osaltaan kaikki on muokannut minua siksi ihmiseksi, joka nyt olen. En tiedä voiko tätä positiivisena asiana sinällään pitää yleisellä tasolla, mutta omalla kohdallani ainakin se, että pelkäsin ihmisten kanssa kommunikoimista vastatusten, olen saanut äärettömän paljon siitä, että aloitin tämän blogin kirjoittamisen, saadakseni kuitenkin osaltani jakaa sanomaa toipumisen mahdollisuudesta. Hassua sinällään, ei tuostakaan ajasta ole sen kauempaa, kuin kaksi vuotta. Ihminen muuttuu kyllä, jos itse on valmis muutokseen.

Tänään minä pyrin hyväksymään kaikki eteeni tulevat tapahtumat ja olotilat osaksi sitä prosessia, joka vie minua kohti parempaa elämää ja jonka toisaalta tarvitsee välillä tuntua pahaltakin, jotten eksyisi liian omavoimaiseksi tai saati omahyväiseksi ihmiseksi, vaan säilyttäisin terveellä tavalla tietoisuuden omasta pienuudestani ja tällä tapaa osaisin asennoitua elmään sen vaatimalla nöyryydellä.

Tänään minun ei tarvitse juoda. Tänään minun ei tarvitse turruttaa päätäni pillereillä. Tänään minun ei tarvitse pelata. Tänään olen onnellinen. Tänään olen kiitollinen.

Kuinka huonosti asiat maassamme ovatkaan?

Lueskelin aikani kuluksi erilaisia kirjoituksia ja silmiini osui oheinen linkki: http://blogit.mtv3.fi/epikriisi/2009/06/29/ovet-kiinni-potilaat-pillereille-maksatetaanko-mielen-sairaus-omaisilla/

Olen itse viimeisen kolmen vuoden aikana saanut mahdollisuuden aivan uudenlaiseen elämään ja sitä kautta pohtinut myös sitä, kuinka huonolla mallilla asiat oikeasti täällä maassamme ovatkaan. Edelleen luin huolestuneena noita kommentteja, joita ihmiset olivat käyneet kirjoittamassa asian tiimoilta.

Jotenkin itselläni nousee asiasta ajoittain vanha tuttu suuruudenhulluus vallalle, mutta silti olen monta kertaa pohtinut sitä, voiko oikesti asioiden muuttaminen parempaan suuntaan olla niin vaikeaa tai melkein mahdotonta?

Itselläni on vuosien kokemus kierteestä, jossa minun hoitopaikkoina toimivat mielenterveystoimisto, terveyskeskus, keskussairaala, psykiatrinen poli ja psykiatriset osastot. Diagnooseja tehtiin/muutettiin aina tasaisin väliajoin, riippuen siitä, kuinka esimerkiksi lääkitystäni yritettiin muuttaa. Tätä samaa kierrettä jatkui niin kauan kunnes loppuen lopuksi kun onnistuttiin paikantamaan oikea sairaus ja siihen kyettiin tarjoamaan hoitoa joka on tehonnut siinä määrin, etten enää nyky hetkessä tarvitse mitään lääkityksiä ja olen pystynyt alkamaan järjestämään elämääni paremmaksi. Nyky hetkessä olen useasti pohtinut sitä että eikö maassamme löydy keinoja uudelleen järjestää hoitoketjuja siten, että oikeat sairaudet saisivat oikeanlaista hoitoa. Tällä haluan vain sanoa sen, että olen monta kertaa miettinyt sitä, kuinka paljon turhaa työtä ja turhaa rahan menoa joka päivä haaskataan, kun ihmisiä ei edes oikeasti yritetä auttaa. Omalla kohdallani ainakin kulutin äärettömän paljon rahaa ja työtunteja ihmisiltä, joilla ei ollut tietoakaan sairaudesta nimeltä alkoholismi. Tällä tarkoitan vain sitä, että tänäkin päivänä liian moni ihminen käyttää mielenterveyspalveluita, vaikka oikea ongelma on holismi. Tämä sairaus kun aiheuttaa sitten ihmisellä lukemattoman määrän erilaisia oireita ja lieveilmiöitä, niin sitä kautta työllistyy lukematon määrä ihmisiä, joiden työtä tarvitsisi moni muukin ihminen.

Jotenkin vain tuntuu karulta lukea samankaltaisia tarinoita kuin itselläni on ja huomata samalla se, että apua ihmisille ei enää ole mahdollisuus tarjota yhteiskunnan taholta,vaan päinvastoin kaikkialla vallitsee eräänlainen kaaos, kun sairaita ihmisiä "pyritään hoitamaan" siihen kuntoon edes, että heidät voisi toimittaa kotiin valittelemaan. En tiedä, minusta vain tuntuu siltä, ettei tällaisen asian saisi antaa vain räjähtää silmille, kun kuitenkin uskon siihen että jos ihmisillä riittäisi tietoa ja halua, asioita voisi oikeasti muuttaa. Joka päivähän kuitenkin perustetaan jos jonkinlaista selvitysryhmää erinäisten asioiden tiimoilta, niin miksi ei pystyttäisi perustamaan sellaista, joka kartoittaisi aluksi esimerkiksi sen, kuinka paljon päihdeongelmaisia ja sekakäyttäjiä hoidetaan esim. mielenterveystoimistossa, ensiapupoleilla, psykiatrisilla jne. vain hetkellisesti parempaa kuosiin, jotta he taas kykenevät kävelemään omin jaloin, vain huomatakseen kaiken edellen olevan yhtä toivottoman tuntuista kuin aina ennenkin. Minun kohdallani kierteeni oli juuri edellä kuvatun kaltainen. Siksi osaltaan minulla on "rekisterissäni" 11 kpl enemmän tai vähemmän rajuja itsemurhayrityksiä.Ehkä tämä asia on liian suuri minunkin ymmärrykselleni, pieni ihminen kun olen, mutta jotenkin nyt miettineenä olen sitä mieltä, että noita toistuvia samankaltaisia kierteitä voitaisiin katkaista, mikäli olisi oikeanlaista apua oikeassa paikassa tarjottavana.

Itselläni kun on kokemus siitä, että pahimpaan sekakäyttöaikaan ensin "biletti", sitten joko rahojen tai kunnon loppuessa haki apua kyseenalaisin konstein(itsemurhayritys), päätyi aina samaan kierteeseen. Ensin ambulanssilla sairaalaan, sairaalassa muutama päivä ja sitten psykiatriselle hoidettavaksi. Ainakin minun kohdallani tuo kuvio vaati nappien piilottelua ja niiden salaa syömistä tuolla psykiatrisella, jotta jaksoin tulematta hulluksi nuo hoitojaksot. Jotenkin omien kokemuksieni valossa juuri mietinkin sitä, miksi tuossa ketjussa ei ole tarjota kunnon hoitoa, kun kuitenkin tiedetään saman kaavan perusteella, että jos ei nyt ainoa ongelma, niin yksi suurimmista on juuri alkoholi ja muiden aineiden sekakäyttö. Muuten en asiasta varmaan perustaisi, mutta kun olen saanut apua itse ja tuon avun voimalla päässyt kiinni "normaaliin", täysipainoiseen elämään, toivoisin että mahdollisuuksia ainakin tarjottaisiin ihmisille, jotka vielä elävät samankaltaisissa kierteissä. Jotenkin vain tuntuu itsestäni siltä, että paikat jossa vain päivitellään ihmisten epätoivoisuutta ja "seurataan voimattomana sivusta", kun ihmiset esimerkiksi vetää yliannostuksia kerta toisensa jälkeen, toimivat eräänlaisena mahdollistajana tällaiseen käyttäytymiseen.

En yritä edes väittää, etteikö ongelma sinällään ole valtava mittakaavaltaan, mutta toisaalta uskon siihen, että jo pienillä muutoksilla, saadaan ennenpitkää aikaan suurempiakin muutoksia asioissa.

No toisaalta tämäkin ongelma tuntuu minusta niin isolta, että ehkä minun tulee vain keskittyä omalta osaltani saattamaan sitä toipumisen mahdollisuutta, aina kun siihen mahdollisuus siunaantuu ja sitä kautta edes hieman saattaamaan ihmisiä tietoiseksi siitä, ettei tilanne olekkaan välttämättä niin toivoton kuin se alkusi voisi näyttää..

Kuntoutuksessa: Päivä nro 10

Vertti heräili syömään klo 5.50, väsytti ja syötettyäni pojan jatkoinkin vielä unia.

Mortti heräsi klo 7. Hoitelin aamutoimet ja läksin poikien kanssa ulos. Käytiin Mortin kanssa laskemassa mäkeä.

Mielenkiintoista!! Anoppi laittoi Maisalle viestiä hieman haista paska tyyliin, joten soitin hänelle ja puhuin meidän täällä olosta, sekä päätöksestäni yrittää opetella elämään raittiina. Hän oli aivan mielissään. Ymmärsi kyllä asioita paljonkin, mutta vähätteli rankasti omaa osuuttaan Maisan matalapaineissa.

Puhuin pitkään Simpan kanssa omasta, sekä hänen lääkeriippuvuudestaan. Sovimme, että jos tekee mieli puhua asioista enemmänkin, niin ei tarvitse kuin pyytää.

Teimme Maisan kanssa ruokaa ja soittelin siskolleni. Jotenkin tuntui aivan kuin olisivat olleet hieman hämillään siitä, miten suhtautua veljeen, joka aikoo opetella elämään raittiina. Se kun ei missään vaiheessa aikaisemmin ole tullut kysymykseenkään. Varmasti he kuitenkin hyvillään olevat.

Isäni myös soitti ja aloin miettiä sitä, kuinka loppuen lopuksi hänkin tarvitsisi muutosta elämäänsä. Tällä hetkellä jo alkoholi on iso osa hänen ja hänen kihlattunsa elämää. Miten mahtanee sitten käydä, kun kihlattukkin jää eläkkeelle reilun viikon päästä ja heillä on yhdessä kaiket päivät aikaa. Kihlatulla loppuu melkein 30-vuotinen työ samassa paikassa..huh..huh..iso muutos ainakin!

No nyt täytynee unohtaa heidät ja kaikki muutkin paitsi Maisa ja pojat ja syventyä pohtimaan omia kuvioitani, flunssassa kuorsaavan vaimon viereen. Hyvät yöt ja huomiseen..

Kuntoutuksessa: Päivä nro 9

Lauantai ja siivouspäivä. Olo oli virkeän pirteä, vaikka kello ei ollut edes seitsemää herätessäni. Ajatus ei oikein kulkenut, kun keskityin pälypunkkien torjuntaan, mutta siistiä tuli ja sehän oli pääasia.

Yritettiin käydä AA-ryhmässä, mutta matkanteko tyssäsi alkuunsa, kun auto hajosi.

Olin sitten poikien kanssa, kun Maisa leipoi. Otin päiväunet ja paistelin sen jälkeen makkaraa.

Simpalla oli hankala päivä, mutta yritin lohduttaa häntä, että antaa aikaa itselleen. Mikä sinällään tuskin kovinkaan paljoa auttoi.

Illalla käytiin saunomassa ja mietin löylyissä sitä, kuinka hyvin asiani oikeasti ovatkaan, kunhan muistan pitää itseni miehenä.

Kakiken kaikkiaan ihan hyvä päivä jälleen, mutta mietteiltään hieman köyhä. Huomenna jatketaan..

Kuntoutuksessa: Päivä nro 8

Jahas, tänään päästään jälleen kylille. Nyt kuitenkin ensin ryhmään.

Lare piti esitelmää aiheesta "Miksi minua kannattaa kuntouttaa?". No porukka antoi melkoisen negatiivista palautetta, johtuen paljolti Laren kotioloista. Harvalla ihmisellä raittius lähtee liikkeelle kovin vankalla pohjalla, mikäli kotona on juova alkoholisti-puoliso.

Minun mielestäni olisi kuitenkin hyvä selvittää aluksi se, kuinka tosissaan mies on, ennen kuin tekee päätöksiä asian suhteen suuntaan tai toiseen. Larea näyttää vaivaavan todella paljon oman äitinsä kuolema ja varsinkin se, ettei asiasta ole voinut koskaan puhua kenenkään kanssa. Mietinkin jälkeenpäin sitä, että olisikohan perheessä yritetty sulkea suurin tuska pois sillä, ettei asiasta puhuta ollenkaan?

Oudolta tuntui lähinnä se, ettei Lare muistanut menneisyydestään juuri mitään ja eniten ihmetytti kuitenkin se, ettei äidin kuolemaa oltu käsitelty mitenkään perheen piirissä edes myöhemmässä vaiheessa. Liekö kysymyksessä perhe, joka ei osaisi kommunikoida ollenkaan keskenään, kun tällaisestakaan asiasta ei puhuttu mitään. No ainakin selvisi yksi syy siihen 'Miksi Jeppe juo?'

Toisaalta aloin hieman mittimään sitä, että "pakeneekohan" Lare täältä ennemmin, kuin se että alkaisi puhumaan, muistelemaan tai muutenkaan suremaan esimerkiksi äitiään, onhan mies jo kunniakkaasti onnistunut lähes neljännesvuosisadan pakenemaan tunteitaan viinan huuruihin. Jotenkin minusta tuntuu siltä, ettei kannattaisi kovin ahtaalle ainakaan miestä asialla ahdistaa. Jos hän pystyisi edes jonkinlaisen kirjeen esittämään äidilleen ensi maanantaina, niin olisihan sekin jo iso askel hänen toipumisessaan..aika näyttää.

Entäpä sitten meidän virkistäytymispäivä :) Siitä taisi kaikkineen tulla suurimmalle osallle kaikkea muuta kuin virkistävä, kun kaikki meni enepi tai vähempi puihin. Allekirjoittanut oli kyllä enemmän kuin tyytyväinen, kun pääsi hoitamaan asioita ja vähän näkemään noita "normaaleja" ihmisiä. Meidän mamma päästeli höyryjä ainakin viikon edestä, mitä volyymiin tulee :) Hieman tottumattomampi olisi säikkynyt puolikuoliaaksi, mutta niinhän sitä sanotaan "ensin se sattuu, sit siihen tottuu.."

No kaikkineen ihan hyvä päivä ja ennen muuta raitis! Huomiseen..

Välillä on hyvä pitää lomaakin

Huomasin tuossa osaavani jopa hieman viettää virallisesti lomaa. Koulu loppui toukokuun puolessa välissä ja sen jälkeen tein työharjoittelua kuuden viikon ajan. Nyt olen onnistunut jättämään tietokoneen omaan arvoonsa opiskelujen osalta ja kunniakkaasti keskittymään perheeseeni.

Elämä on kaikkiaan kuosissa. Tietysti edelleen elämään kuuluu erinäisiä vastustuksia, mutta ilman niitä se tuskin olisikaan elämää. Olen kyllä huomannut aivan viime päivinä saavuttaneeni jälleen uusia ajatusmalleja, mitä elämän ymmärtämiseen tulee. Jotenkin kaiken kiireen tauottua mieli on seesteinen ja siten vastaanottavainen ja oivalluksia tulee, jos niitä on tullakseen.

Terapiassakin on meneillään kesäloma. Siellä aloitetaan jälleen elokuun alkupuolella ja jotenkin nyt olen miettinyt senkin osaltaan auttavan minua löytämään uudenlaisia toimintamalleja, joiden avulla pääsen tavoittelemaani tasapainoiseen elämään.

Huomasin jälleen erään tutuksi tulleen ongelman nostavan päätään tässä muutama ilta takaperin. Käyn aina säännöllisesti keskusteluja erilaisita riippuvuuksista toipumassa olevien ihmisten kanssa. Lisäksi käyn lueskelemassa välillä tuolla päihdelinkin keskustelupalstalla ihmisten kertomuksia omiin riippuvuuksiinsa liittyen. Kuten olen tässäkin blogissani kirjoitellut, haluaisin omalta osaltani auttaa parhaani mukaan ihmisiä, jotka vielä taistelevat riippuvuuksien kanssa. Jälleen tulin huomanneeksi sen, ettei minun päätettävissä ole se, kuka saa apua ongelmiinsa ja kuka ei. Minun tehtäväni on vain omalta osaltani pyrkiä saattamaan ihmisten tietoisuuteen toipumisen mahdollisuus, loppu vastuu jää ihmiselle itselleen. Eli toisin sanoen se, haluaako hän apua vai ei.

Jotenkin minua vain surettaa se tosi asia, että kuinka vaikeaa tavallisen ihmisen on toista ihmistä auttaa. Kuitenkin kun minullakin on oma vaikea taipaleeni takana ja sieltä katsotuna hurjan paljon kokemusta kaikista niistä kauheista oloista, mitä nämä erilaiset riippuvuudet aiheuttavat, haluaisin vain kyetä olemaan enemmän ihmisille tukena. Toisaalta huomaan jälleen kääntäväni tämänkin asian itseäni vastaan, alkamalla miettimään mitä teen väärin, koska ihmiset esimerkiksi täällä blogissa harvinaisen vähän ottavat minuun yhteyttä tai muutoinkaan kommentoivat kirjoituksiani. Toisaalta tiedostan tämän olevan jäänteitä läheisriippuvuudestani, joka vallalle päästessään aiheuttaa minussa juuri tuon tapaisia ajatuksia, ajatuksia joissa minun tulisi olla joku ihmeen maailmanpelastaja :(

En tiedä, välillä vain turhauttaa se että haluaisin auttaa ihmisiä, jotka vielä painivat ongelmien kanssa, mutta toisaalta tiedän myös sen, että kirjoittelemalla tänne ja esim. tuonne päihdelinkkiin, teen sen oman osuuteni asioissa ja loppu jää ihmiselle joka apua tarvitsee. Tietysti kaikessa minun tulee vielä muistaa se, että nyky hetken elämäni on kokolailla hektistä ja liiallinen itsensä rääkkääminenkään ei ole hyvästä.

No loppupäätelmänä kai tästä kaikesta voi tehdä sen, että vaikka kuinka nöyränä pyrin tekemään omaa osuuttani asioissa, esimerkiksi kirjoittamalla tätä blogia, niin joskus olisi kiva saada jonkinlaista palautetta, vaikka sitten rakentavaa kritiikkiä. Jos ei muuta, niin tuo rakentava kritiikki osaltaan auttaa minua löytämään itsessäni piilossa olevia luonteenvikoja ja siten osaltaan taas kykenisin paremmin tekemään tätä omaa osuuttani asioissa.

No ottaa tästä nyt taas selkoa. Jotenkin kai yritän viestittää sitä, että saavutettuani erinäisten ihmisten avustuksella tasapainioisen ja hyvän elämän, haluaisin tarjota mahdollisimman monelle ihmiselle osaltani mahdollisuuden samaan.

Elämä on elämää, eihän siitä mihinkään pääse :)

Kuntoutuksessa: Päivä nro 7

Hyviä huomenia..Taas hyvin nukuttu yö takana. Lapset ovat kyllä tosi hyvin tottuneet täällä oloon ja se taas mahdollistaa minunkin kuntoutumisen etenemisen.

No terapiassa uusi pariskunta Viivi ja Pera joutuivat Mairen, sekä ryhmäläisten "tulituksen" kohteeksi.

Toisaalta minulla tuli sellainen olo, että voi jotakin kun minäkin olisin jo aikapäiviä sitten päässyt luovuttamaan samalla tavoin, kuin he. Olisi voinut jäädä muutamia asioita tekemättä. No parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Oli kyllä aivan älyvapaata kusettamista heiltä, varsinkin Viiviltä..huhäänooh, samalainenhan minä itse olen ollut ja olen osaltaan vieläkin!

Tuli jotenkin sellainen olo, että hyviä ja rakastavia vanhempia he kuitenkin ovat, mutta todella pahasti koukussa. Toivottavasti he ovat kärsivällisiä ja osaavat ottaa apua vastaan, koska täältä jos jostakin, sitä on mahdollisuus saada.

No sitten meidän Maisa esitteli omaa sukupuutaan. Tuttuhan se tietysti minulle oli. Olemmehan jo kotona puhuneet samoista asioista. Totesin Maisalle jo eilen, että katso vaan, niin saat tehtävän kirjoittaa vihastasi koskien ex-miestäsi ja niinhän siinä sitten kävikin.

Toivottavasti Maisa kertoo storyssaan siitä, kuinka vaikea lapsuus hänellä on todellisuudessa ollut kaikkine pelkoineen. Toisaalata haluaisin tarkemman analyysin myös niistä tunteista, joita hänellä heräsi kun toimitin häntä seurustelumme alkukuaikoina takaisin ex:n ja lasten luokse. Toisaalta kiinnostaisi myös se ihmeellinen roikkuminen Jannessa, kun aloittelimme seurustelua. Toivottavasti hän saa purettua tuntemuksensa.

No kaikkineen hyvä päivä, vaikka miettimisestä tulikin aivan jumalaton päänsärky, niin mahtava, että jäi tältä iltaa AA-ryhmässäkin käymättä. no lauantaina sitten uusiksi, vaikka toisaalta harmittaakin aivan vietävästi.

Ilta sujui rauhallisesti levätessä ja miettiessä asioita. On se jännä, kuinka ajatukset sinkoilevat. Täytynee painua pehkuihin, että on valmiiksi virkeänä huomista virkistäytymispäivää varten :)

Kiitos raittiista päivästä!

Kuntoutuksessa: Päivä nro 6

Aamulla heräiltyäni kerroin Maisalle, mitä olin yöllä pohtinut. Maisa onneton luuli minun puhuvan unissani :) Hän ei ilmeisesti olisi ikinä voinut kuvitella sitä, että voisin muuttaa miekipidettäni alökoholin käytön suhteen.

No ei hätiköidä asian kanssa, mutta hyvältä vaikuttaa. Ei kun terapoitavaksi..

Nyt on jotenkin hämmentynyt olo. Olen nimittäin oppinut hieman samaistumaan muiden ryhmäläisten "tarinoihin". Toisaalta mietin tuossa sitä,että olen mahtanut olla monessa suhteessa aivan samankaltainen siviilissäkin.

Hessun esitellessä sukupuutaan mietin sitä, että kuinkahan raskasta hänelle mahtaa olla vetää tuota eräänlaista "pelle-roolia", kun ainakin minulle se oli aikoinaan aivan äärettömän kuluttavaa..mene jä tiedä..

Sitten Simpan purkaessa taivallustaan pieniksi palasiksi, minulla toisaalta tuli mieleen oma elämäni, mutta toisaalta taas Simpan elämä oli ollut monin tavoin paljon raadollisempaa. Olin toisaalta esityksen jälkeen siinä mielentilassa, että mieleni teki nousta ylös tuolista ja käydä halaamassa kaveria, sekä todeta, että pidetäänkö yhdessä huoli ettet enää koskaan joudu tuohon kuvioon takaisin. Nooh, mikähän maailmanparantaja se minä kuvittelen olevani :)

Kaikkineen todella antoisa, mutta monin tavoin raskas päivä..pää kipeänä kaikenlaisista uusista havainnoista.

No nyt nukkumaan ja huomenna jälleen uudet piippuun..

Terapian tarpeessa osa 23: Alkoholismi on tunne-elämän sairaus

Nyt voi jälleen huokaisten todeta sen, että asiat kyllä järjestyvät aina parhain päin. Itsestäni on kiinni se, kuinka tiukille vedän itseni ennakoidessani asioita tai lähtiessäni muuten tunnekuohuihin mukaan.

Viime maanantai oli raittiin elämäni yksi raskainpia. Osaltaan se johtui jälleen pätään nostaneesta surusta, osaltaan pelosta jota koin tiistaina olleesta pojan leikkauksesta. Molemmat tunnetilat hellittivät, kun sain puhua ja kirjoittaa omista tuntemuksistani tarpeeksi. Jälleen kerran elin kuitenkin läpi sellaiset tuska olot, etten enää ihmettele miksi aikaisemmin join, vedin pillereitä ja pelasin. Ilman nyky hetkessä tiedossa olevia työkaluja, tuollaisia tuskatiloja on mahdoton pystyä kohtaamaan.

Maanantai iltana minulla oli jo niin armottoman tuskainen olo omien ajatuksieni kanssa, että mitä ilmeisimmin löysin jälleen kerran oman henkisen pohjani. Ihmeellinen rauha valtasi mieleni illalla ja tuo rauhallisuus kantoi tiistai päivänkin, vaikka koko päivä oli kaikkineen tapahtumiltaan jälleen sellainen, että voin käsi sydämellä miettiä, että onneksi en tiedä etukäteen mitä tulee milloinkin tapahtumaan.

Pojan leikkaus sujui ongelmitta ja päivä muutoinkin meni paremmin kuin hyvin mitä tuohon sairaala reissuun tulee. Olimme koko päivän sairaalassa ja illalla huomasin jälleen sen, etten vieläkään osaa tiedostaa omia rajojani. Vedin itseni aivan poikki päivän aikana, vaikka minun ei sinällään tarvinnut tehdä yhtään mitään. Ehkäpä tässäkin osaltaan kuvastuu se, kuinka herkkä tunteiltani oikeasti olen. Väsymykseni kun johtui pelkästään siitä, että reagoin jokaiseen tapahtumaan aivan liian voimakkaasti ja siksi olin illalla aivan puhki.

Tapasin sattumalata ex-vaimoni sairaalassa, jossa hän oli äitinsä kanssa. Hänen äiti oli saamassa hoitoa syöpään, joka hänellä diagnosoitii muutamia kuukausia sitten. Tämä asia oli yksi niistä, joihin reagoin aivan liian tunnepitoisesti. Toisaalta ex-anoppini on auttanut minua äärettämän monta kertaa aikasemman liittoni aikana ja jotenkin tuntuu pahalle se, että hän on nyt sairaana. Jälleen joudun toistelemaan lausetta, jossa pyydetään tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa, koska tiedän sen etten tuollaisille asioille mitään voi.

Muutama päivä tässä on mennyt palautuessa noista tunnekuohuista ja nyt alkaa pikku hiljaa tuntua jo siltä, että elämä on todella hyvin tässä hetkessä. Nyt tuntuu siltä, että minulla ja perheelläni on niin paljon asioita, joista olla äärettömän kiitollinen. Sanat eivät tässä kohtaa riittäisi kuvaamaan sitä..Asioilla on taipumus järjestyä..

Terapian tarpeessa osa 22: Ikävä isää

Tänään on tasan 3 vuotta siitä, kun sain siskoltani puhelun, jossa hän itkien kertoi isämme edellisenä yönä ajaneen rekan eteen. Tänään tuota tapahtumaa käsiteltyäni terapiassa, onnistuin murtamaan osan siitä teräksisestä panssaristani, jonka olen onnistunut rakentamaan itseni ja omien tunteideni ympärille.

Toisaalta huomasin samalla olevani äärettömän onnellinen siitä, että itse en aikoinani onnistunut saamaan itseltäni henkeä, vaikka lukemattoman monesti sitä yritinkin. Olen onnellinen siitä, että saan tässä hetkessä olla isä omille lapsilleni ja joka päivä yrittää olla hyvä puoliso vaimolleni.

Oikeastaan tuosta isäni itsemurhasta puhuessani, huomasin sellaisen asian, että suru on minulle tunteena ainoa jonka itselleni sallin. Paljolti tuo on tietysti siitä johtuva, että isäni kuolema oli menetyksenä niin yhtäkkinen ja musertava, etten olisi raittiuteni alkuvaiheessa (4kk) siitä selvinnyt muutoin kuin sen kohtaamalla, suremalla ja siten sen käsittelemällä.

Tänään huomasin itkeväni sitä, etten ehtinyt isäni kanssa asioita puhumalla sopia. Olen tietyllä tapaa ne kuitenkin hyväksynyt ja "sopinut" siten, etteivät ne enää minussa aiheuta sellaisia kuohauksia, että niitä tarvitsisi päihteisiin paeta.

Toisaalta itkin sitä, että tiedän sen kuinka onnellinen isäni olisi, jos eläisi ja näkisi sen, kuinka minun ja perheeni elämä on kaikin puolin järjestynyt kuntoon. Osaltaan suren myös sitä, ettei hän ole näkemässä meidän pientä suloista Rinssessaa, koska lapsenlapset olivat hänelle ehkäpä omien lasten ohessa ne tärkeimmät.

No kaikella tarkoituksensa ja kuitenkin uskon ja luotan siihen, että tuo tapahtuma isäni kohdalla oli kuitenkin sellainen johon on oma tarkoituksensa, mutta toisaalta sitä minun ei tässä tarvitse edes yrittää ymmärtää. Minulle riittää tässä hetkessä se, että isäni on kauniina muistona ajatuksissani, sydämessäni ja toisaalta uskon siihen, että hänellä on nyt hyvä olla.

Lopuun isäni muistolle tämä muistokirjoitus, jonka hänelle hautajaisia varten kirjoitin. Lepää rauhassa isi-kulta..

"Kuiskaat hiljaa minulle, henkäyksessä tuulen. Lohduttavat sanasi, aivan selvästi nyt kuulen. Olet pisarana aamun kasteessa, olet säteessä auringon. Pysyt aina silti luonani vaikka nyt mentävä sun on"

Terapian tarpeessa osa 21: Viha itseään kohtaan

Olen viimeisen pari vuorokautta ollut sellaisissa tunne pyörityksissä, että alta pois. Tiedostan nyt sen, että ensimmäiseksi minua vaivaa armoton viha itseäni tai paremminkin omaa keskeneräisyyttäni kohtaan. Minun on aivan armottoman vaikea löytää itsestäni armollisuutta sitä jäljellä olevaa rikkinäisyyttä kohtaan, joka minussa valitettavasti kuitenkin vielä on vallalla ajoittain.

Tuo rikkinäisyys tai ennemminkin asioiden käsittelemättömyys aiheuttaa minussa erilaisia pelkotiloja, jotka vallan ottaessaan aiheuttavat minussa suunnatonta itsevihaa. Olen kironnut vuorokauden sitä, että miksi vit..sa minun täytyy kokea tällaisia nöyryyttäviä tunteita, koska kuitenkin olen viimeisen 3 vuotta 24/7 pyrkinyt löytämään itsestäni niitä minuuden hukassa olevia palasia. Ymmärrän kyllä sen, että edelleen tuo viha nousee siitä kärsimättömyydestä, joka valtaa minut silloin kun pelko ottaa minussa vallan. En millään jaksaisi odottaa, että asiat selviävät ajanmyötä ja se kauan haaveilemani todellisen tasapainoinen elämä on aivan kulman takana. Toisaalta huomaan itsessäni myös sen, että kasvaessaan lapsena ympäristössä, jossa kaikki tunnetilat, varsinkin negatiiviset ja niiden osoittaminen oli ankarasti kiellettyä. Siitä syystä nousee myös oma vihani itseäni kohtaan. Enhän saisi kokea tällaisia tunteita, saati niitä näyttää ulospäin. Onneksi nykyhetkessä minä saan ja voin näyttää kaikki tunnetilani aivan avoimesti tai ainakin niin avoimesti, kuin itse niitä pystyn nyt näyttämään ja kasittelemään.

Itseviha on tunteena niin ihanan tuttu ja "turvallinen". Olenhan oppinut vuosien saatossa inhoamaan jokaista solua itsessäni. Sieltä rämeisestä suosta sitten kun alkaa kömpimään ylös päivänvaloa kohti, niin välillä väkisinkin ja aivan tahtomattaan suonne suolle palaa.

Hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Siinäpä avain tähän tunnelukkoon. Niin helppoa, mutta samalla niin saat..an vaikeaa. Kuinka voisi itsensä ja rikkinäisyytensä hyväksyä, koska tuo sama rikkinäisyys estää pahimmillaan minua hoitamasta niitä velvolisuuksia, joita minulla esimerkiksi isänä ja vanhempana on lapsiani kohtaan.

Seuraavassa esimerkkitilanne:

Meillä on homenna vanhemmalla pojalla kita- ja nielurisaleikkaus. Allekirjoittanut pelkää historiastaan johtuen sairaalaa miljöönä jo kokolailla paljon. Lisäksi tuo leikkaus aiheuttaa minussa käsittämättömiä pelkotiloja, malliin "entä jos jokin menee vikaan?" No tuollaiset pelot ymmärrän aivan normaaleiksi ja olen niistä esim. vaimoni kanssa saanut puhuttua enemmältikin. Mutta sitten nuo rikkinäisyydestäni johtuvat pelot ovat niitä jotka nousevat siitä vastuusta, jota itselleni tahtomattani tilanteessa otan. Kun osaisin vain mennä tilanteeseen ja toimia siinä tilanteessa, siten kuten sitten toimin. Enkä alkaisi maalailla ties minkälaisia variaatioita omassa päässäni siitä, kuinka ahdistava, pelottava tilanne on. Tiedostan kyllä kaikki nuo pelkoni mielikuvitukseni tuotteiksi, jotka ruokkivat itse itseään. Kuinka sitten osata hellittää ja mennä tilanteeseen miettimättä, koska suurimman osan elämästään on oppinut tietyllä tavalla kontroloimaan aina itseään erinäisissä tilanteissa. Saadappa ilman päihteitä itsensä siihen mielentilaan, että menee vaan eikä mieti.

No sen verran olen itseni kanssa töitä tehnyt, että uskon huomenna tilanteen tullessa pystyväni siitä suoriutumaan juuri niin kunniakkaasti tai kunniattomasti, kuin se nyt tähän hetkeen on mennäkseen. Kun vain osaisin elää tätä hetkeä, ilman murehtimista huomisesta.

"Hiljaa hyvä tulee..Raittius on iloinen asia"..lauseet, jotka saivat allekirjoittaneen eilen ääneen kiroamaan. Sen verran vihainen olin itselleni eilen illalla. Onneksi tänään on jo uusi päivä ja olen saanut puhua noista omista tuntemuksistani ja siten ne hitaasti, mutta varmasti saavuttavat ne oikeankokoiset mittasuhteet. Omassa päässä kun mietittynä, asiat tahtomattaan pääsevät paisumaan suunnattomiin mittoihin.

Kuntoutuksessa: Päivä nro 5

Aikaisin tuli mentyä nukkumaan ja aikaisin noustua myös ylös jälleen. No niinhän sitä sanotaan, että aikainen lintu nappaa madon :)

Saa jälleen nähdä mitä päivä tuo tullessaan, olo on kyllä taas positiivisen odottava.

Aamun ensimmäinen terapiatunti kului puhuessamme minun juomisestani, sekä siihen liittyvistä itsemurhayrityksistä. Huomasin huvittuneena miettiväni, kuinka osaan ottaa kohtuudella :)

No sitten oli kyllä mielenkiintoista saada näkökulmia asioihin, kun Saara ja Perttu vierailivat ryhmässämme. Heillä kun oli jo jonkin verran kokemusta tästä raittista elämästä. Oli kyllä jännittävää todeta, ettemme me Maisan kanssa olekkaan aivan hulluja, vaikka käyttäydymmekin pääasiassa siten.

Kävin tiukan keskustelun Pirittan kanssa AA-ryhmään menemisestäni tai paremminkin siitä, millaisella ennakko asenteella olen sinne menossa.

Ryhmä sinällään olikin sitten kaikkinensa aivan mukava kokemus. Ensimmäisenä tuli mieleen, että tämähän onkin paikka minua varten, koska täällä kehoitetaan harjoittamaan itsetutkistelua, se kun on minulle ennestään jo tuttua hommaa ja täällä ollessani olen pyrkinyt tekemään sitä koko ajan lisääntyvässä määrin.

Teimme reissun Kuusamon ryhmään ja se oli kyllä monelta osin sellainen, kuin sitåä olin etukäteen miettinytkin. Joitain piirteitä siellä oli, joita hieman oudoksuin, vaikken olekkaan aivan varma, ymmärsinkö kaikkea edes oikein. Ryhmässä kun ei ilmeisesti voi suoraan kommentoida kenekään puhumisia, eikä kysyä suoraan mitään, minä kun olen tottunut enemmän sellaiseen vuorovaikutteiseen keskusteluun. No kaikkineen kannatti kyllä käydä.

Ehkäpä alan hieman sisäistää jo näitä "metodeja", joita täällä viljellään, koska kapinamieli alkaa jo hieman laantua.

Ilta menikin AA-ryhmästä saamani aloituspakkauksen tutkimiseen, eikä lopulta ollut kyllä vaikeuksia unen saamisessa kiitos pitkän ja vaiherikkaan päivän. Asioita kyllä pohdin melkoisesti.

Yöllä heräsin syöttämään Verttiä ja samalla mietin hieman asioita. Tulin siihen päätelmään, että alkoholismi on sairauten ilmeisesti samankaltainen, kuin paniikkihäiriökin, eli siihen sairastuttuasi, et välttämättä koskaan parane, mutta voit toipua elämään normaalia elämää.

Taidan lopetella tähän tältä päivää..kiitos raittiista päivästä!

Kuntoutuksessa: Päivä nro 4

Pojat heräsivät klo 6.45 Mortti on kovasti oma aloitteinen, kun itse laittoi itselleen muroja kuppiin ja istuskelee peiton alla sohvalla ja syö aamiaista.

Juttelin parin täällä olevan heebon kanssa ja teen hieman tuttavuutta kaverihin. Puhuimme Hessun ja Simpan kanssa AA-ryhmään menemisestä ja muustakin. Mielenkiintoista nähdä, kuinka valmiiksi negatiivinen suhtautuminen sienne menemiseen muuttuu täällä ollessani ja kunhan pääsen itse ryhmässä käymään muutaman kerran.

Jännityksellä odotan, mitä päivä tuokaan tullessaan. Mieli on rauhallinen ja positiivisen odottava. Illalla lisää..

Ensimmäinen terapia-päivä takana ja jotenkin tuli jakomielitautinen olo. Toisaalta tiedostan, mitä ns. "normaali", onnellinen perhe-elämä minulta vaatisi, mutta toisaalta vielä työstän asiaa.

No katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivottavasti löytyy kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Nyt elokuvaa katsomaan ja nollaamaan tätä päivää.

Kuntoutuksessa: Päivä nro 3

Verrtti kälättelee kellon näyttäessä 7.10

Yöllä tuli syötettyä poikaa niin umpi väsyneenä, että nukahdin sohvalle, poika sylissä. Aamutoimien jälkeen kävin ottamassa seulat, kun eilinen epäonnistui. Nyt testi toimi ja puhtaita näytti.

Lähdin Vertin kanssa kävelylle ja melkein yhtä mukavaa oli, kuin aikasemmin mäenlasku Mortin kanssa. Hieman mietityttää huomenna alkavat terapiat tai paremminkin se, että nouseeko siitä jonkinlainen ahdistus päälle, koska ainakaan vielä siitä ei ole ollut mitään tietoa, päinvastoin.

Ilta sujui mukavissa merkeissä perheen parissa, nukkumaan klo 22.

Kuntoutuksessa: Päivä nro 2

Klo 7.45 Mortti herää ensimmäisenä ja siitäpä käynnistyykin uusi päivä ja uudet kujeet.

Tutsutumme pikku hiljaa muihin täällä oleskeleviin. On toisaalta mukava huomata, ettei kaikki ihmiset ole ujoja, eivätkä sisäänpäinkääntyneitä.

Syömme aamupuuron, kuten kotonakin ja Vertti alkaa päiväunille. Maisa ja Morttikin nukahtavat. Minä ehdin juuri torkahtaa, kun kuopuksemme parkuu jo vaunuissa. Käyn kävelyllä ja käyn samalla tutustumassa paikan "punttisaliin".

Vertti kyllästyy äkkiä, joten lähden sisälle tutkimaan paikkoja.

Laitamme rakkaani kanssa ruokaa kaikille täällä oleville ja opettelemme samalla talon tavoille.

Ilta sujuu rattoisasti, kun pääsemme Maisan kanssa saunaan, saatuamme kaiffareillemme lapsenvahdin. Saunan jälkeen "yritän" läpäistä huume-seulan, mutta kuinkas kävikään?!? Testeri sanoi työsopimuksensa irti, joten mahtoi olla tuhdin puoleinen satsi..heh..heh.

Nyt sitten molemmat pojat koisaa ja mitähän minä teen..istun keittiössä rustaamassa pahaista päiväkirjaa, vaikka mielessä olisi useitakin eri versioita tämän laatuajan käyttämiseen.

Siis pidemmittä puheitta huomenna taas jatketaan..

Kuntoutuksessa: Päivä nro 1

"Kuusamoo, nyt kutsuu mua Kuusamoo". Jotenkin tuossa matkalla mieleeni nousi lapsuus ja tuo kyseinen "hitti-biisi" kun lähdimme ajalemaan tänne.

Matka sujui rattoisasti ja jotenkin oli ihmeellisen hyvä olla. Johtui varmaan paljolti siitä, että vihdoinkin maisema vaihtuisi ja ympyrät muuttuisivat edes hetkeksi.

Olimme perillä illlalla viiden aikaan, vaikka loppumatkasta hieman harhailimmekin. Paikka oli miljööltään paljolti sellainen, jollaiseksi olin sen etukäteen päässäni kuvitellutkin. Toisin sanoen ku ottaa asenteen "kun en ole mikään kuuluisuus, on turha haaveilla mistään Betty Ford- klinikasta". No vitsit vitseinä ja..tämä paikka on kyllä tähän mennessä ollut juuri sellainen, jonka me tarvitsemmekin nyt. Valehtelematta, harvassa ovat ne paikat kotini lisäksi, jossa koen oloni yhtä rauhalliseksi. "Lapin luonto luo outoa taikaa"..

Tästä hitaasti, mutta varmasti, täyttä vauhtia eteenpäin..

Kuntoutuksessa

Kuten tuossa aikaisemmessa kirjoituksessani uhkasin kirjoittaa tänne blogiini tuosta ajasta kuntoutuksessa tai paremminkin noista päiväkirjoista, joita siihen aikaan pidin. Ei siis kannata ihmetellä kirjoituksen asua, se kun on siis suoraan kopioitua noista sen aikaisista kirjoituksistani.

Sellainen pieni huomautus näistä kirjoituksista, että kaikkien jutuissa mainittavien ihmisten nimet on muutettu, vaikka pelkästään etunimillä ihmisistä kirjoitankin.

Meidän perheeseemme kuului tuohon aikaan minun lisäkseni vaimoni, jota näissä kirjoituksissa kutsun Maisaksi, sekä kaksi poikaamme, jotka tuohon aikaan olivat 2-vuotias Mortti ja neljän kuukauden ikäinen Vertti.

Pohjustuksena ajattelin hieman kertoa ensin, mistä meidän perheemme sai kipinän avun hakemiseen ja vastaanottamiseen.

Elettiin siis aikaa, jolloin oma päihteiden käyttöni oli mennyt siihen pisteeseen, että oikeastaan muita vaihtoehtoja ei enää ollut, kuin lähteä hakemaan apua perheellemme päihdekuntoutuksesta. Muussa tapauksessa perheemme olisi hajonnut. Lapset olisi otettu huostaan, sekä minun ja vaimoni tiet olisivat eronneet lopullisesti. Omalla kohdallani tuo vaihtoehto olisi tiennyt varmaa kuolemaa, kiitos jo pitkään jatkuneen itsetuohoisuuteni.

Minä lähdin tuonne kuntoutukseen sen hetkisellä ajatusmallilla, eli neljän viikon päästä juodaan, eikä lääkkeiden vähentämisestä saanut edes puhua ääneen. Suostuin siis lähtemään sillä, että kuntoutuspaikan työntekijät sanoivat asioita katsottavan sitten kun saavumme paikalle.

No sitten itse asiaan, eli sen hetkisiin ajatuksiini, joita melkein päivittäin osana kuntoutusta kirjoittelin paperille..

Kesälomaa odotellessa

Nyt sitten virallisesti on ensimmäinen vuosi amk-opintoja tällä alkoholisti, lääke-, peli- ja läheisriippuvuuksista toipuvalla ihmisentapaisella takana. Jäljellä olisi vielä n. 5 viikon ajan työharjoittelun suorittamista verkkosivuston rakentamisen muodossa. Toisaalta tuokin harjoittelu järjestyi minun kohdallani siten, että saan olla oman itseni pomo, ainakin aikataulujen suhteen. Saan nimittäin suorittaa harjoittelua kotoa käsin, koneellani istuen.

Tietysti kyseiset verkkosivustot tulevat oikeaan käyttöön, oikealle yritykselle ja voitte uskoa, että allekirjoittanut osasi taas jännittää ja tuntea ties mitä alemmuskompleksia viime keskiviikkona, kun kyseisen projektin ns. aloituspalaveri oli sivuston tilanneen henkilön kanssa.

No kaikkineen mitä ilmeisimmin voisin jo hieman potea tyytyväisyyttä itseenikin, niin lukemattoman monta itseni ja turhien pelkojeni aihetta olen kuluneen vuodenkin aikana onnistunut kohtaamaan ja voittamaan :) No ehkä ei kuitenkaan liiallista tyytyväisyyttä. Kiitollisuutta ja nöyrää mieltä kylläkin olen ollut aistivina jo useampana päivänä peräkkäin..

..ja mitä tuosta kiitollisuudesta ja nöyrästä mielestä minulla yleensä on kokemusta tässä raittiina aikana ollut, niin se laittaa minut miettimään ja pohtimaan taas sitä, mitä voisin omalta osaltani vielä tehdä lähimmäiseni hyväksi?

No nyt olen miettinyt sellaista asiaa, kun reilu 3 vuotta sitten aloitin tämän raittiiin elämän opettelemisen siellä raa'assa, mutta nykyään niin rakkaassa kuntoutuspaikassa, kirjoitellen jokaiselle päivälle omia mietteitäni ns. päiväkirjaan, että josko alkaisin kirjoittaa noita tuon aikaisia ajatuksiani tänne blogiini.

Oikeastaan minulla on kypsynyt tuo ajatus jo jonkin aikaa mielessä, mutta nyt se tuli eilen mieleeni sellaisena tuntemuksena, että taidan tuohon hommaan todellakin ryhtyä. Nykyään olen opetellut tutkimaan omaa itseäni, omia tunnetilojani ja olen jopa muutaman kerran hyvin kokemuksin uskaltautunut luottamaan omiin tuntemuksiini asioissa. Nyt siis minulla on sellainen vahva tunne, että kirjoittamalla noita sen hetken ajatuksiani tänne, niistä voisi joku vielä ongelmien kanssa taisteleva ihminen saada vaikka sen loppusysäyksen avun hakemiseen. Ainakin minulla oli armottomat pelkotilat ja ennakkoluulot kyseisiä kuntoutuspaikkoja kohtaan. Jos pystyn osaltani madaltamaan edes hieman jonkun ihmisen kynnystä avun hakemiseen, niin tottakai sen olen valmis tekemään.

Terapiassa käyn edelleen säänöllisesti, mutta jotenkin siinä vaikuttaisi olevan nyt sellainen vaihe, että noista istunnoista ei välttämättä kovinkaan paljoa saa tänne raapusteltua, mutta mikäli jotakin oivalluksia sinne sisältyy, niin tietysti ne täällä on luettavissa hetimmiten.

Siis seuraavaksi alan omaan tahtiini purkamaan tänne 3 kuukauden ajalta ajatuksiani tuolla kuntoutuksessa ollessani ja lupaan, että teksti on hyvinkin kirjavaa, aivan kuten allekirjoittanutkin oli harvinaislaatuisen monenkirjava persoona(jos on vieläkin) tuonne kuntoutukseen lähtiessäni.

Tässä auringonpaistetta ikkunasta katsellessani, en voi muuta kuin todeta, että tämä elämä on todella ihmeellistä..