Yrittäminen vs onnistuminen

Jos oikein kovasti yrittää, tekeekö se minusta yrittäjän? Määritteleekö sen yrittämisen laatu, aikaansaatu tulos, vai puhtaasti raha? Olen kiitollinen mahdollisuudesta edes yrittää tehdä hyvää, vaikka lopputulos olisikin huono.

Tuo ylläoleva teksini, on pohdintaa nykytilanteestani. Olen siis toistamiseen yrittämässä yrittäjänä. Aikaisempi yritykseni kaatui omaan mahdottomuuteensa. Hyvin pitkälti sen vuoksi etten omannut minkäänlaista kokemusta saati koulutusta yrittäjyyteen liittyen ja toistaalta vielä tuolloin minua eteenpäin vievänä voimana jylläsi puhdas itsekkyys, itsekeskeisyys sekä omanedun tavoittelu.

Opin ensimmäisestä yrittäjyydestäni todella paljon. Lähinnä siitä johtuen, että tuon yrityksen kohtalona oli konkurssi, josta seurauksena minulle jäi käteen avio-ero sekä n.130 000€ ulosottovelat.

Tänään, hassua kyllä, olen kiitollinen tuosta kokemuksesta. Osaltaan kiitos konkurssin, ajauduin elämänpolullani harhaan siinä määrin, että tuolla sivupolulla oli mennä muutakin kuin pelkkä vääränlainen ylpeys. Nimittäin henki. Pakenin elämää vajaan 10 vuotta. Päihteisiin, lääkkeisiin, pelaamiseen ja ihan kaikkeen millä vain hetkeksi sai unohdetuksi todellisuuden joka oli liian suuri palanen purtavaksi. Kohdattua pohjani, aloitin uudelleenrakennus projektin, joka jatkuu edelleen. Tuon projektin seurauksena olen saanut elämääni kokonaan uuden suunnan. Oikeastaan ainoa asia, mikä minulta tällä hetkellä puuttuu, on säännölliset tulot. Siis sama asia, joka tavalla tai toisella on seurannut minua läpi elämän.

Hassua sinällään on se, että lopetettuani opiskelut peruskoulun jälkeen ammattikoulussa, elin ajatuksella, etteihän ihmisen tarvitse opiskella, saati töitä tehdä, tullakseen toimeen. Valitettavasti joudun tässä hetkessä pyörtämään sanomiseni. Sillä juurikin työtä ihmisen tulee tehdä, saadakseen maksettua elämisensä. Ei taivaasta tipahtele suuria voittoja uhkapeleistä, eikä läheiseni ole syntyneet sitä varten, että heillä olisi velvollisuus minua elättää. Tämä oli valehtelematta ajatusmalli, jonka turvin lähdin aikoinaan elämääni rakentaa. Ajatusmalli, joka sittemmin vei minut totaalisen tuhon partaalle.

Tänään ymmärrän, että jokaisen on oma osuutensa asioissa tehtävä, tullakseen toimeen ja pärjätäkseen elämän karikoissa. Se mikä minua tässä hetkessä ihmetyttää, on se, etten näytä millään keinolla pääseväni kiinni säännölliseen tulonlähteeseen, vaikka mitä yrittäisin.

Opiskelin 6 vuotta, lukien itseni tietotekniikkainsinööriksi. Saamatta silti töitä. Kävin kokemusasiantuntijakoulutuksen, alkaakseni kiertää erilaisissa kouluissa ja oppilaitoksissa kertomassa karua tarinaani siitä, mitä erilaisiin riippuvuuksiin pakeneminen tuo tullessaan. Olisin vallan tehokas tuossa hommassa, sikäli kun voisin tehdä tuota vapaaehtoisena. Mutta kun perustin toiminimen, jotta voisin sen turvin kiertää ja samalla tienata elantoa perheelle, on keikkojen määrä tippunut yli puoleen, koska oppilaitokset mieluummin käyttävät vapaaehtoisia luennoitsioita, kuin maksaisivat siitä mitään. Tällä hetkellä minulla on ollut oma toimitila, jossa voisin tarjota avokuntoutuspalveluita eri riippuvuuksista kärsiville, mutta kunnat ja kaupungit karsivat juuri näistä palveluista koko ajan kovalla kädellä, ymmärtämättä säästövimmassaan ajavan palveluiden alasajolla vain eri riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä yhä ahtaamalle, joka taas automaattisesti merkitsee kulujen kasvua niin kunnissa kuin kaupungeissakin.

Lisäksi kuuntelin sisintäni, hakeutuen taas koulunpenkille. Aloittaen mentor-opinnot alkuvuodesta. Lähinnä sillä ajatuksella, että löytäessäni itseäni enemmän, minulla on enemmän mistä antaa. No paljon olen saanut, sitä ei käy kieltäminen, mutta paskamaista tuossa kaikessa on se, että kyseinen koulu kustantaa kaikkineen uuden auton hinnan rahaa, jota minulla tässä hetkessä ei tunnu töiden kautta siunaantuvan ei sitten millään.

Parasta kaikessa on se, että omanarvontunnottomuudessani, olen eksynyt erinäisiin yhdistyksiin mukaan, jossa sinällään ei olisi mitään pahaa, mutta tosiasia on vain se, että sinällään aikaa vievistä tekemisistä noissa yhteyksissä ei palkkioksi saa kuin kiitosta, joka allekirjoittaneelle ei edelleenkään merkitse yhtään mitään, kun en sitä oikealla tavalla osaa vastaanottaa.

Tähän yhdistystoimintaan liittyen eräässä yhteydessä, ajattelin pienessä päässäni taas kerran suuria. Alkaen räätälöidä kokonaisuutta, jossa yhdistäisin kaiken osaamiseni, vapaaehtoisuuden, yhdistystoiminnan, kokemusasiantuntijuuden, syrjäytymisuhan alla elävien nuorten auttamisen, seniori väestön tietotekniikkataitojen kehittämisen sekä yrittäjyyden. Haaveillen samalla saavani palkkioksi itselleni sen eniten kaipaamani palasen loksahtamaan kohdilleen elämässäni, eli säännölliset tulot. No asiat etenee ihan positiivisessa sävyssä, hankkeen toteutumisen käyvän kokoajan realistisemmaksi. Ikävää vain tällä hetkellä kaikessa positiivisuudessa on se, että olen omalta osaltani satsannut jo kohta vuoden vapaaehtoisesti omaa aikaani tuon hankkeen toteuttamiseen ja tällä hetkellä horisontissa siintää ensi vuoden toukokuu, jolloin kaiken osuessa kohdilleen, hankkeeseen saadaan rahoitus, jonka myötä myös tuo viimeinen puuttuva palanen olisi elämässäni paikoillaan. Sitä kohden tänäänkin matkustan, yrittäen uskotella itselleni kokoajan sitä, että asioilla on taipumus järjestyä. Vaikka kuinka epätoivoiselta välillä vaikuttaisikin.

Olenhan kuitenkin saanut elämässä toisen mahdollisuuden. Mahdollisuuden, jonka turvin olen saanut kasvaa ihmisenä itsekeskeisyyden perikuvasta, toiset ihmiset huomioonottavaksi, empaattiseksi ihmiseksi, jolla toisen ihmisen hyvinvointi merkitsee melkein enemmän kuin omani.

Tämän kirjoituksen tarkoitusperä on yksinkertaisuudessaan se, että saisin taas kerran palautettua itseni takaisin oikealle tielle. Tielle jonka tiedän joka päivä vievän kohti parempaa. Välttämättä se ei tarkoita aineellista hyvää, mutta jos jotakin, niin sen olen elämässä oppinut varsin karulla tapaa, että tuo aineellinen hyvä on itseasiassa pelkästään pahasta, ainakin minulle.

Lopuksi kerrottakoon vielä se, että mikäli minulla ei olisi perhettä elätettävänä, joiden eteen olen valmis tekemään mitä tahansa, olisin varmasti jo monta kertaa antautunut väärällä tapaa, periksi antaen. Mutta katsoessani vaimoani sekä 5 lastani, ymmärrän elämässä olevan jotakin paljon suurempaa, kuin raha ja toimeentulo. Nimittäin rakkaus. Sen arvoa ei vain aina tahdo ymmärtää, kun kovin suorituskeskeisessä maailmassa täällä taivaltaa.

Rakkaus on minulle Voima, joka panee liikkeelle silloinkin, kun tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta vetää peitto korviin.

Riittämättömyyden tunne ajaa suorittamaan elämää.

 

                                         Elo tää juoksuhaudoissa on..

Pohtii yksinäisyydessä sitä, että mikäli en kelpaa ihmisille tällaisena, joksi viime vuosieni tutkimusmatkalla itseeni olen saanut kasvaa, millaisena sitten kelpaisin? Jos taas kelpaan muille ihmisille, miksi en riittäisi itselleni. Välillä tarvitaan raastavaa sisäistä tuskaa, jotta havahtuisin todellisuuteen, jossa tässä hetkessä kaikki on hyvin.

Elämän suorittaminen, mitä se kohdallani on?

Olen kasvanut perheessä, jossa tunneilmapiiri oli kovin epävakaa. Tänään ymmärrän sen olleen sitä, ettei vanhempani olleet saaneet kykyä käsitellä vaikeita asioita tavalla, jolla olisi varmistettunse että herkkä lapsi kuten olin, ei olisi joutunut kohtaamaan asioita ja tapahtumia, jotka nyt miettien lapsen ei tarvitsisi joutua kohtaamaan. Kasvoin ajatukseen, että aivan sama mitä teen, se ei ole kyllin hyvä.
Älkää käsittäkö silti väärin. En millään muotoa syyllistä vanhempiani vaikeuksista joita elämässä olen kohdannut. Päinvastoin, haluan vain omassa elämässäni pureutua mahdollisimman syvälle syihin ja olosuhteisiin, välttääkseni siirtämästä näitä tiettyjä sukupolvelta seuraavalle siirtyviä perintöjä.

Vanhempani rakastivat lapsiaan juuri niin paljon kuin kykenivät. Isäni halusi enemmän kuin mitään, myös minulle parempaa elämää kuin mitä itse oli elänyt. Valitettavasti hänen suustaan kuultuna "Rakastan sinua" tuli ulos, mennen syvälle sisimpääni pureutuen sanoina " Sinusta ei koskaan tule yhtään mitään"

Ihmiselle joka jumaloi isäänsä, nuo sanat kummittelevat sisimmässäni yhä edelleen. Aiheuttaen sen, ettei edelleenkään mikään riitä itselleni, tein sitten mitä tahansa. Yritän hallita elämää. Ohjailla kuin näytelmää, jossa tulisi olla erilainen loppu, mutta jossa aina esiripun laskeutuessa, jään samaan tyhjyyden tunteeseen, kysellen itseltäni itkien, miksi.

Ajoin itseni tuhon partaalle yrittäessäni saavuttaa jotakin, mitä elämässä ei saavuta, ellei pysähdy ja aloita matkaa itseensä. Elin vuosikymmenen yrittäen löytää onnea materiasta, rahasta. Tuhosin kaiken, saavuttamatta mitään.

Tänään ymmärrän tarvinneeni tuon juoksuhaudalta vakuttaneen laoputtomantuntuisen kujanjuoksun, päästääkseni irti siitä harhasta, että ihmisyyteni, saati onnellisuuteni olisi millään tavoin sidoksissa siihen, mitä maallista omistan.

Menetin kaiken, löytääkseni todellisen onnen. Sisäisen rauhan, itseni, olosuhteitteni sekä toisten ihmisten suhteen. Tänään tiedän mikä elämässä on tärkentä, mutta yhä uudelleen ajaudun suorittamaan elämää, pyrkien saavuttamaan jotakin, jonka tiedän pakenevan sitä kauemmas, mitä kovemmin sitä yritän tavoitella. Omanarvontuntoa, sitä en löydä tuolta jostain. Se on minussa. Valmiina puhkeamaan täyteen kukoistukseensa, kunhan minä tulen valmiiksi unohtamaan elämänhallinnan, suorittamisen, materian tavoittelun sekä ylipäänsä kaiken, mitä maalliseksi kutsutaan. Sisäinen tasapaino löytyy sisältäni, ei tuolta jostain. Valitettavasti minun vain tarvitsee yhä edelleen säntäillä päättömästi tuolla jossain, tullakseni itseni äärelle, löytääkseni sen mitä etsin. Rauhan. Onnen.

Olen saanut elämältä kaiken. Surullista ihmisyydessä vain on se jatkuva halu saada lisää, jotakin. En enää tarvitse mitään, minulla on jo kaikki. Tässä hetkessä. Ollessani läsnä itselleni. Tulen läsnäolevaksi muille ja sitä kautta tulen aina saamaan peilauksina toisista ihmisistä juuri sen mitä kulloinkin tarvitsen, eikä minun tarvitse tehdä muuta, kuin pysähtyä vastaanottamaan kuin lahjana kaikki se mitä elämällä on minulle annettavaa. Elämä.

Voin vain aavistella sitä, mitä suuresti kunnioittamani sotaveteraanit ovat joutuneet elämässään kokemaan ja vaikka hetkittäin elämä tuntuu siltä, kuin juoksisin henkensäkaupalla pitkin kujaa, jossa kuuluvat vain luotien vingahtelut, ymmärrän tänään sen, ettei se ole mitään siihen verrattuna, mitä nuo sankarit ovat meidän vapautemme eteen joutuneet aikoinaan kohtaamaan. Tuosta kunnioituksesta käsin, haluan omalta osaltani tänään tehdä kaiken voitavani, jotta omat lapseni ja lapsenlapseni saisivat minulta aikanaan perinnön, jota ei rahassa voida mitata, vapauden.

Olen vapaa. Olen kiitollinen.

Tärkeintä on tämän päivän raittius

Reilu kymmenen vuotta sitten, elämältäni katosi kertarysäyksellä pohja, konkurssin ja avio-eron myötä. Sukelsin reiluksi kuudeksi vuodeksi synkkään pimeyteen, yrittäen monta kertaa itsemurhaa. Isäni itsemurha herätti minut haluamaan raittiutta ja sen myötä avautuvaa uutta elämää. Päivä kerrallaan, elämä on eheytynyt. Ensin sain opiskeltua itseni insinööriksi. Sen jälkeen karistettua toistasadantuh...annen velat järjestelyn kautta pois harteiltani. Nyttemmin tuoden leivän perheelleni kokemusasiantuntijan hommia paiskien yrittäjänä ja lopuksi saapuen tähän hetkeen, tähän syntymäpäivääni, jossa varmistui kaksi unelmani toteutumista. Yhteishanke riippuvuusongelmien, nuorten syrjäytymisen ehkäisyn sekä kuntamme senioriväestön Atk-taitojen kehittämisen tiimoilta ja ehkäpä ihmeellisimpänä asiana kaikessa, kirjoitimme nimemme kauppakirjaan, jonka myötä muutumme vuokralaisista omakotitalo asukkaiksi. Tärkein asia tässä kaikessa on tämän päivän raittius. Kiitos siitä. Yksinäni en tähän olisi kyennyt, joten kiitos teille kaikille ja ennenkaikkea kiitos rakkaalle vaimolleni ja lapsille. Ilman heitä en olisi edes elossa.

Kiitollisuuden lähteellä

Mikäli elämästäni vaikuttaa puuttuvan jotakin, on se vain merkki siitä etten ole vielä kyennyt hyväksymään vallitsevia olosuhteita. Kyetessäni hyväksymään vallitsevat olosuhteet, vapautan itseni vaatimuksista, jotka estävät minua elämästä tätä päivää kiitollisuudessa. Hyväksymisen myötä huomaan vaatimattakin saavani kaiken tässä hetkessä tarvitsemani.

Oppiessani elämään vain yhden päivän kerrallaan, tulin oivaltaneeksi yhden tärkeimmistä asioista elämässä. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus joko valita tai valittaa, mutta ainakin minulla, ihmisellä joka on vajaan 20 vuotta kärsinyt paniikkihäiriöstä, jokainen peloista vapaa päivä on jo sinällään ihmeellinen. Kaikki muu on ekstraa, eikä minulla ole aihetta valittaa mistään vaan voin olla sen sijaan kiitollinen todella paljosta.

Eroanko kirkosta Räsäsen puheiden takia? Tuskin.

Hyvää huomenta arvon kanssa matkaajat.

Minulle yksi monista, suuresti elämääni helpottaneista asioista oli se, kun sain pohdittua omalle kohdalleni selvyyden siihen, mitä elämä minulle merkitsee.

Tänään minulle elämä on vapautta valita henkilökohtaisesti se, mitä ajattelen, tunnen, koen tai mitä valitsen kokevani.

Esimerkiksi se, että elän hengellisyyttäni todeksi ajatuksella että on olemassa kaiken kaaosmaisuuden sekä ihmisten prutaalisuuden taustalla vaikuttava hyvä Voima, jonka olemassaoloa, tarkoitusperiä, saati suurta käsikirjoitusta minun ei ole tarkoitus ymmärtää, vaan hyväksyen elää päivä kerrallaan raittiina todeksi.

Tämä vapauttaa minut reagoimasta yhden ihmisen sanomisiin tai tulkintoihin perustuvista ratkaisuista. Eli ei Räsänen sen enempää kuin Kekkonenkaan saa minua eroamaan kirkosta, jos sisimmässäni sen koen minulle olevan yksi osa minun kokonaisuuttani.

Pyrin tänään elämään, keskittyen tekemään oman osuuteni siihen, että tuo elämäni perustana oleva hyvä Voima voisi vaikuttaa ihmisten elämään, niin halutessaan myös minun kauttani.

Mottoni on: Antaa hyvän kiertää.

Mitä sitten minulle oman osuuden tekeminen tänään merkitsee? Se merkitsee asennoitumista siten, että kun aamulla herätessäni luovun vaatimuksistani sen suhteen mitä tämän päivän aikana pitäisi saavuttaa, saan illalla painaa pääni tyynyyn tyytyväisenä siihen mitä olen saanut aikaiseksi.

Toinen mahdollisuus kantaa, päivän kerrallaan raittiina

Minun tarvitsi kokea elämässäni koulukiusauksesta alkunsa saanut, vuosikymmenien paniikin sekaiset pelkotilat, konkurssi, avio-ero, isän itsemurha, parhaan ystäväni kuolema sekä reilun kymmenen vuoden sekakäyttö helvetti lukuisine itsemurhayrityksineen, jotta vasta sitten havahduin siihen todellisuuteen, etten kykene hallitsemaan elämää.

Jumalan kiitos, sain toisen mahdollisuuden. Nykyhetkessä herään jokaiseen aamuun kiitollisena siitä, ettei tarvitse yrittää yhtään mitään. Riittää että elää elämää, pyrkien tekemään jokaisena päivänä yhden epäitsekkään valinnan ja sen myötä kenties auttamaan jotakuta kanssamatkaajaa havahtumaan todellisuuteen. Elämään. Tähän hetkeen. Ajattomuuteen. Elämä on lahja, joka tarvitsee vain ottaa vastaan.

Ihmisarvoa ei tulisi mitata rahassa, saati materiassa

Menettäessäni elämässäni kaiken, ajautuen reiluksi 10 vuodeksi yhteiskunnan hylkiöksi, tulin oppineeksi elämässä kokolailla tärkeän asian. Ihmisarvoa ei tulisi mitata sillä, kuinka nuhruiselta kenenkin ulkokuori toisten silmissä näyttää. Sisällä saattaa olla nimittäin piilotettuna kultainen sydän.

Raittius luo mahdollisuuden toteuttaa unelmia

Kuten tuolla aikaisemmin olen kertonut, tämä kesä on ollut täynnä erilaisia unelmien toteutumisia. Ajattelin nyt pitkästä aikaa ihan ajan kanssa istahtaa koneelle ja jakaa näitä asioita teidän kanssanne.

 

 

Ensiksikin, se miksi en ole tänne viime aikoina kirjoitellut, johtuu siitä että olen nyt saanut paiskia oikeasti töitä. Käyn 2 kertaa viikossa sellaisen 12 tunnin päivän eräässä päihdekuntoutusyksikössä pitämässä ryhmiä. Olen tehnyt tätä hommaa nyt muutaman viikon ajan ja voin sanoa nauttivani työstä täysillä.

 

 

 

Honda CBR 1100 XX

Istahdan aamulla ennen seitsemää yllä olevan pyöräni selkään ja väännän kaasua, suuntana pohjoinen. Parasta kaikessa kuitenkin se, että vaikka saankin ajella n. 400km pyörällä päivässä, silti nautin koko työpäivän sisällöstä aivan suunnattomasti.

No vaimoni myös sai vakituisen työpaikan. Hän aloittaa työnsä ensi kuun lopussa. Nyt kun minulla näyttää olevan töitä tehdä asti ja vaimollani myös säännölliset tulot, niin päätimme yksissä tuumin ottaa ja toteuttaa muutaman todella kauan haaveilemamme asian.

Olemme asuneet vuokralla koko yhdessäolo aikamme, eli reilut 11 vuotta. Nyt on jo aika siirtyä eteenpäin. Siispä etsimme itsellemme omaa kotia ja kuinka ollakkaan sellainen löytyi yllättävän vaivattomasti. Parasta uudessa kodissamme on iso piha ja lisäksi riittävästi tilaa meille kaikille. Eli jokaiselle oma huone. Lisäksi talo oli kohtuullisen hintainen, vaikka 2004 valmistunut onkin. Parasta tässä kaikessa se, että lapset saavat jatkaa samassa koulussa, jossa ovat tähän asti kulkeneet.

Lisäksi vanhin lapsemme, eli vaimoni edellisestä liitosta oleva poika, sai kunnialla päätökseen peruskoulun ja suoraa siihen jatkumona, sai itselleen oppisopismuspaikan, joten hänellä on töitä ja opiskelua tiedossa seuraavat 3 vuotta eteenpäin.

 

 

 

Uusi vauvamme

 

Tämä yllä oleva karvapallo on meidän uusi perheenjäsenemme. Olemme puhuneet jo pitkään siitä, että laittaisimme koiran. Lupasimme lapsille sellaisen hankkivamme, jahka saamme oman kodin. No nyt oman kodin järjestyttyä, ei auttanut muuta, kuin hankkia koira. :)

Kuvassa 8 vrk ikäinen Tiibentinspanieli, joka muuttaa perheeseemme elokuun loppupuolella, samaan aikaan, kun me pääsemme muuttamaan uuteen, omaan kotiimme.

 

Asioilla on siis taipumus järjestyä. Mutta kaiken taustalla vaikuttavana voimana on tämän päivän raittius. Kuten otsikossa todetaan: Raittius luo mahdollisuuden toteuttaa unelmia!

 

P.s Ihminen tavattavissa opinnot on kevään osalta saatettu päätökseen. Kerron noista opinnoista seuraavassa postauksessani, koska tästä päivityksestä olisi muutoin tullut ihan liian pitkä. :)

Tuntuu pahalle, miksi?

Tämä kyseinen päivä on ollut perin mielenkiintoinen. Minulla ei pitkään aikaan ole ollut tämän päivän kaltaista tunnemylläkkää. No, positiivista kaikkineen, ne ovat vain tunteita jotka kaipaavat tulla näkyviksi.

Se mikä tästä päivästä on tehnyt vaikean on se, etten jostain kumman syystä noita tunteita haluaisi myöntää itselläni olevan, saati niitä kohdata. Minkäs teet, ne vyöryivät ylitseni. Yritä siinä sitten olla tyynenä.

Mitä nämä perin epämiellyttävät tunteet sitten olivat?

Varsin tuttuja, hylätyksi tulemisen tunteita. Tunteita, jolloin koen olevani jollain tavoin huono, kelpaamaton. Se miksi nuo tunteet vyöryivät ylitseni, johtui hyvin pitkälti siitä että olin tilanteessa, jossa olin useiden ihmisten kanssa ja tuossa tilanteessa viimeisenä uskoin joutuvani kohtaamaan noita tuntemuksia. Nyt miettien, onneksi sain kohdata.

Huomasin nimittäin sen, että nuo tunteet veivät minulta suurimman osan energiaani koko päivästä. Mitä sitten. Tuleehan noita uusia päiviä ja uusia tunteita. Mietin tämän päivän aikana sitä, että miksi minä en saisi tuntea siten kuin tunnen, miksi minun tulisi yrittää olla tuntematta. EI TARVITSE! Siinä tämän päivän suuri oivallus. Minulla on oikeus tuntea myös negatiivisia tunteita, eikä olla kuin minulla ei näitä  olisikaan. Tuntuu hyvälle myöntää itselleen lupa tuntea. :)

Unelmat toteutuvat. Yksi kerrallaan.

Heräsin tänä aamuna poikkeuksellisen alkaisin, pohtimaan elämääni.

Kulunut reilu 7 vuotta on antanut minulle uskomattoman paljon. Elämän.

Vielä ennen raitistumistani, en löytänyt elämääni mistään minkäänlaista toivoa. Kaikki oli vain yhtä sysimustaa mössöä. En varmasti olisi saanut enää kovin montaa mahdollisuutta selvitä itsemurhayrityksistäni, niin ahkerasti sitä yritin.

Alkaessani kulkea kohti raitista päivää, pelkäsin elämää ja ihmisiä. Pelkäsin kaikkia ja kaikkea. Jonkin ajan kuluttua elämä ohjasi minut luottamaan yhteen ihmiseen, kohdaten hylätyksi tulemisen pelkoni. Tuosta hypystä sai alkunsa prosessi, joka on tuonut minut tähän päivään, päivään jossa kaikki on mahdollista niin kauan kuin omalta osaltani pidän huolen siitä että tämä päivä on raitis.

Olen saanut kasvaa eroon peloistani. Lisäksi olen saanut opiskella itselleni pari ammattia. Saanut takaisin perheeni sekä läheisteni luottamuksen. Samoin kuin luottotietoni. Olen saanut useita, hyviä ystäviä. Olen saanut takaisin terveyteni sekä fyysisesti että psyykkisesti. Lisäksi olen saanut toteuttaa kourallisen unelmiani, viimeisimpänä eilen saaden huristella illalle inssiajon jälkeen moottoripyörälläni pitkin baanaa. Kuitenkin koen yhtenä tärkeimmistä opeistani raittiudessa sen, että olen saanut opetella sen mitä kohdallani tarkoittaa se, että on parempi antaa kuin olla aina vaatimassa itselleen. Saan tänään tehdä työkseni juuri sitä mitä tässä hetkessä parhaiten osaan. Olen siis saanut äärettömän paljon. Olen saanut kaiken. Toisin sanoen, elämän. Kaikki tuo olisi tuhottavissa silmänräpäyksessä, tarttuessani pulloon. Onneksi tänään minun ei tarvitse, vaan voin kohdata elämän ja sen haasteet selvänä. Ottaen raakana sen, mitä sillä on tarjota. Koska ymmärrän tänään sen että suurimmassakin vastoinkäymisessä on piilotettuna kultaakin kalliimpi oppi matkalla ihmisyyteen, kasvussa omaksi aidoksi itseksi. Tänään en halua paeta itseäni enkä elämää. Tänään haluan kohdata itseni. Elää elämää raittiina, päivän kerrallaan.

Ollen kiitollinen toisesta mahdollisuudestani.

Kiitollisuus tämän päivän raittudesta

Olen pohtinut paljon sitä, kuinka ääretön voimavara kiitollisuus onkaan. Löytäessäni kiitollisuutta ihan tavallisista arkipäivän asioista, tulen todenneeksi sen, että elämä kaikesta huolimatta kantaa, vaikka välillä saattaakin aivan joltain muulta vaikuttaa.

Pohdin tälle aamua herätessäni sitä, että olen kiitollinen siitä, että elämäni on viime aikoina täyttynyt, erinäisistä suoritteista. Ilman noita en olisi taas kerran väsynyt ja sitä kautta löytänyt tuttua ja turvallista hellittämistä ja sitä seuraavaa kiitollisuudentilaa. Tilaa jossa kaikki on hyvin, olipa olosuhteet millaiset tahansa.

Tässä ketjussa haluan jakaa elämästäni esiin nousevia kiitollisuuden aiheita, tuoden samalla myös itselleni tietoisuuteen sen, että tämän hetken kiitollisuudella muovataan eilisen vastoinkäymisistä timantteja tähän päivään.

Olen kiitollinen kaikesta siitä suunnattomasta pelosta, jota elämäni aikana olen joutunut kohtaamaan. Tuo pelko opetti minulle sen, mitä aidon nöyryyden kautta saavutettu rohkeus on. Tuo rohkeus ei olisi kasvanut kukoistukseen, mikäli pelko olisi vain poistunut heti, kun sitä kyyneleet valuen rukoilin.

Olen kiitollinen kaikista niistä vastoinkäymisistä ja menetyksistä joita elämässäni olen joutunut kohtaamaan. Vastoinkäymiset opettivat minulle sen, etten todellakaan ole oman elämäni mestari, toisin kuin niin pitkään kuvittelin olevani. Olen vain oppipoika, joka voi ottaa opiksi tai jättää ottamatta. Valinta ja sen myötä vastuu on minun. Loputtoman monet erilaiset menetykset ovat opettaneet minulle toisten ihmisten arvon. Sitä ei mitata rahassa, saati aikana, jonka ihminen tai muu elävä elämässäni on, vaan se mitataan siinä, mitä toisillemme saamme peilaten olla antamassa.

Lisäksi olen kiitollinen kaikista niistä monessa eri elämäni vaiheissa vastaan tulleista ihmisitä, jotka niin loputtoman monet kerrat ovat nostaneet minussa esiin erinäisiä negatiivisia tunnekuohuja, mitä erilaisimmista syistä johtuen. Välillä olen hyväksyen peilistä katsonut sieltä heijastuvaa kuvaani, ollen valmis kohtaamaan itsessäni nuo negatiiviset tunteet, jotka ovat huutaneet tulla näkyviksi. Toisinaan olen kääntänyt katseeni katseeni pois itsestäni, sadatellen peiliä, tuota toista ihmistä, mutta tänään ymmärrän sen tarkoittaneen vain sitä, etten vielä tuolloin ollut tarpeeksi kypsä kohtaamaan juuri tuota tunnetta. Tunnetta, jonka kohtaaminen tuossa hetkessä, satutti vielä ihan liikaa.

Olen kiitollinen siitä, etten vielä ole oppinut elämään elämää suorittamatta sitä. Se kertoo minulle tälle aamua sen, että matkani minuuteeni on vielä pahasti kesken, mutta tämän hetkisen kiitollisuuden kautta huomaan taas löytäneeni palasen sitä aitoa minuuttani. Minuutta, joka opettaa minulle pysähtymistä olennaisten asioiden äärelle. Siihen kohtaan, jossa kaikki on hyvin, olipa olosuhteet millaiset tahansa. Tuo kohta, on tämä hetki. Hetki jossa kaikki on hyvin.

Olen kiitollinen, tästä raittiista päivästä. Päivästä jona opin itsestäni juuri ne minulle tärkeät asiat, jotka tässä vaiheessa matkaani minun on tarkoitus oppia.

Olen kiitollinen teistä, arvon kanssamatkaajat. Ilman teitä ja täällä kirjoittamista, en olisi koskaan oppinut sitä, että kirjoittamisen ja lukemisen taito ovat yksi suurimmista siunauksista, joita meille koulussa jo lapsena opetetaan.

Olen kiitollinen.

235. postaukseni

Toivottavasti ette pahastu siitä, että käyn harvakseltaan päivittämässä tänne tilannekatsausta. Perheeni on nyt viime aikoina ollut sitä mieltä, että olen liikaa menossa, joten sen vuoksi olen tietoisesti vähentänyt kirjoittamista tänne, kun siinä äkkiä vilahtaa pitkäkin tovi, kun vauhtiin pääsee. Mutta asiaan:

Viikot vilisee ohitse, kun olen saanut nyt nuo työkuviot viimein sille tolalle että saan tehdä ihka oikeasti töitä aamusta iltaan. Toisaalta se tällaiselle addiktoituvalle ihmiselle on opettelua siinä, että malttaa jättää jossain vaiheessa päivää työt taka-alalle. Ylilyöntejä tulee, mutta onnekseni minulla on vaimo ja viisi lasta, jotka kyllä antaa selvän signaalin, jos alan liiaksi keskittyä muihin asioihin.

Viime viikolle kävin luennoimassa Rovaniemellä ja olipa taas tosissaan mukava reissu. Huomenna osallistun erääseen nuorten riippuvuuksia käsittelevään paneeliin ja keskiviikolle kapuan aamupäivästä koneeseen, kohteena Helsinki ja taas parin päivän Ihminen tavattavissa mentor-opinnot. Kiirusta siis piisaa.

Se asia mikä tässä hetkessä on taas todistanut minun olevan tunne-elämältäni varsin keskeneräinen on tuo minun moottoripyörä unelmani. Ilmoittauduin autokouluun, kävin suorittamassa teoriat, odottelen ajokorttilupahakemuksen käsittelyä ja nyt sitten olen etsiskellyt sopivaa kulkupeliä. Itse asiassa miltein pakonomaisesti. Se tämä minun pää parkani kun tuppaa olemaan sitä sorttia, että saadessaan jonkin kiihokkeen, se ei edelleenkään anna periksi, ennen kuin asia on ratkaistu. No nyt asian on 95% ratkaistu. Vielä tarvitsee rakas vaimoni saada suostutelluksi asian taakse ja sen jälkeen voikin alkaa suunnitella vapun tienoille ajoittuvaa pyörän haku reissua.

Voitte vain kuvitella miltä minusta tuntuu, kun olen tätä asiaa pitkään haaveillut ja välillä haudannut asian kokonaisuudessaan, kun se nyt alkaa vaikuttaa siltä että se toteutuu sittenkin. En voi muuta, kuin todeta tuhannennensadannenseitsemännenkymmennenkahdeksannen kerran, että raittius mahdollistaa mitä tahansa.

Parasta tämän hetken elämässäni kuitenkin on se, että saan tehdä sitä työtä, niin vapaaehtoisena kuin palkallakin, jota koen tällä hetkellä olevani valmis täydellä sydämelläni tekemään, eli auttamaan vielä ongelmien kanssa painivia ihmisiä. Vielä kun tuohon lisätään se, että näillä näkymin olen mukana starttaamassa kolmen vuoden projektia, jossa pääpaino on nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä, niin en voi kuin ihmetellen todeta taas kerran nöyränä sen, että onneksi en ole oman elämäni mestari. Sillä jos olisin, olisin jo aikaa sitten vain muistona läheisteni mielipahassa. Luojalle kiitos, saan tänäänkin raittiina elää todeksi sitä ihmettä, että alkoholististakin on vaikka mihin, kunhan hän nöyrtyy sen tosiasian edessä, että viina tappaa jos sen kanssa alkaa kilpasille. Tänään ei tarvitse kilpailla tuon aineen kanssa. Tänään tiedän olevani sen edessä voimaton ja sen vuoksi elän tänäänkin raittiina.

Kiitokset tuestanne arvon kanssamatkaajat. Jatketaan siis jakamista ja annetaan hyvän kiertää.

Kun näyttää synkältä, riittää kun uskoo valonsäteiden olevan olemassa

Kylläpäs taas muutaman synkän päivän jälkeen tuntuu mukavalta, kun elämässä paistaa aurinko. Jotenkin olen taas sortunut armottoman suorittamisen kautta hankkimaan itselleni sen olotilan, jossa pelko vaanii puserossa, luoden mitä mielikuvituksellisimpia variaatioita tulevaisuuden uhkakuvista.

No onneksi tähän ikään olen saanut oppia sen, että asioilla on taipumus järjestyä aina parhainpäin, eikä murehtimisella saavuteta mitään hyvää. Elää tätä hetkeä, muistaen sen, että eilistä emme voi muuttaa ja että huomisesta ei voi olla ollenkaan varma tuleeko sitä edes. Siis nauttia tästä käsillä olevasta hetkestä ja kaikki on hyvin.

Tätä kirjoittaessani majailen Hyvinkäällä hotellissa. Ajoimme eilen vaimoni kanssa tuollaiset kiitettävät 700km, käyden ensin Porvoossa jossa pidin kokemusasiantuntijan luennon. Sieltä suoraan suuntien Helsinkiin, Ihminen tavattavissa mentor-koulutukseen liittyvään palaveriin, jonka jälkeen ajelimme sujuvasti tänne Hyvinkäälle yöksi. Tämä päivä menee akkuja lataillessa, vaimon säntäillessä pitkin Hyvinkäätä erilaisten kirppisten perässä, erään hyvän ystäväni suosiollisella opastuksella. Illalle vuorossa olisi toinen luennon pito täällä ja huomenna aamusta, hyvin nukutun yön jälkeen matkalle kohti kotia.

Kuten tuossa aikaisemmin jo mainitsin, nämä taloudelliset asiat, tai niiden epävarmuus on ajanut minut suorittamaan ja murehtimaan itseni kipeäksi. Positiivinen havainto sinällään lienee se, etten missään vaiheessa ole edes leikilläni ajatellut, kuten ennen, eläessäni ongelmallisena pelaajana, että pistämpäs tuosta isohkon summan rahaa peleihin, jotta tämä ainainen rahattomuus hellittäisi vihdoinkin. Ymmärrän tänään kovin konkreettisesti sen, että kohdallani tuolle ajatukselle vallan antaminen olisi sama, kuin tilaisin itselleni palkkamurhan. Ehkäpä juuri tuon tiedostaen, pyrin tänäänkin olemaan kärsivällinen, omaa osuuttani tehden luoda puitteet sille, että vielä joku kaunis päivä minun ei tarvitse jokaikistä senttiä olla ynnäämässä jatkuvasti.

Positiivista tässä päivässä on se, että sain yllättävän puhelun Siikalatvan-kuntayhtymän Etsivän nuorisotyön ohjaajalta. Hän oli jostain saanut kuulla minusta ja pyysi minua lähtemään heidän ehkäisevän päihdetyön viikkoon puhujaksi, akselille Piippola-Pyhäntä-Pulkkila-Haapavesi, puhumaan yläaste ikäisille nuorille. No minuahan ei tarvitse kahtaa kertaa houkutella.

Toisaalta tuo on yksi esimerkki minulle siitä, että asiat etenevät oman oikean aikataulun mukaisesta, kunhan vain keskityn elämään tätä päivää, tätä hetkeä, luottaen siihen että asiat kyllä järjestyvät ajallaan. Ainoa mitä minun tulee tehdä, on lakata laatimasta aikataulutuksia noiden asioiden järjestymiselle ja sillä tavoin välttyä asettamasta vaatimuksia elämälle, joista ei seuraa mitään muuta kuin turhaa huolta ja murhetta.

Elämä kantaa. Tänään.

Toivottomuudesta uuden toivon aamuun

Tavoitellessani pelkkää maallista hyvää, tulin unohtaneeksi sen tärkeimmän, hengellisyyden. Ajauduin pohjalle, tehden totaalisen mahalaskun, konkurssin. Perintä- ja ulosottokirjeet täyttivät postilaatikon, kunnes en jaksanut enää edes välittää. Tipuin "sossupummiksi" menettäen ihmisarvoni, kun en saanut enää edes puhelinliittymää nimiini.

Pyörin itsesäälissä vuosikaudet, yrittäen lukuisia kertoja itsemurhaa. Isäni tehtyä itsemurhan, päätin ponnistella selvitäkseni. Aloitin opiskelut, hakeutuen velkasaneeraukseen. Sain kuudessa vuodessa itselleni kaksi ammattia, päästen saneerauksen kautta puhtaalle pöydälle. Etsin reilun pari vuotta töitä ympäri suomen, todeten sen olevan ilman työkokemusta mahdotonta.

Perustin uudelleen yrityksen, huomatakseni että sen mukana tulee uusia huolen aiheita. Tänään pyristelen yrittäen kaikin voimin saadakseni perheelleni leivän, samalla taituroiden veitsenterällä talouden kanssa. Itse jaksaisin vaikka toisen konkurssin, mutta läheisistäni en olisi niinkään varma. Silti yritän jaksaa uskoa tällekin aamulle siihen, että asioilla on taipumus järjestyä, vaikka hetkittäin pelko hiipiikin puseroon.

Maallinen hyvä ei anna minulle, saati perheelleni mitään, mutta tällä hetkellä tuntuisi jo varsin kohtuulliselta toivomukselta, saada elää edes yksi kuukausi tarvitsematta laskeskella jokaista senttiä, pysyäkseen tolpillaan.

Mikäli tämän kaiken on tarkoitus opettaa minulle nöyryyttä, suhteessa elämään, niin painan pääni alas, suostuen sen vastaanottamaan, rukoillen ymmärrystä hyväksyä sen, mitä en voi muuttaa ja rohkeutta pyrkiä muuttamaan se minkä voin.

Minä en tarvitse maallista mammonaa, ollakseni onnellinen. Mikäli perheelläni olisi oma koti, voisin tehdä vapaaehtoistyötä vaikka koko loppuelämäni, koska mistään työstä ei makseta sellaista palkka, mitä minä olen reilun seitsemän vuoden aikana pyytämättäni saanut.

Vaikka hetkittäin vajoan miltein epätoivoon, usko panee minut jatkamaan, koska luotan siihen, että vaikken täällä ajassa saavuttaisi yhtään mitään, edes taloudellista tasapainoa, olen matkalla johonkin, missä tuolla ei ole mitään merkitystä. "Vaikka kaikki olisi päin p*rsettä, kaikki on hyvin."

Suorittamisesta totaaliseen pysähtymiseen

On se tämä elämä näin raittiinakin jatkuvaa tasapainoilua, ainakin tällaisella keskeneräisellä ihmisellä, joka minä olen.

Omanarvontunnottomuus ajaa tekemään asioita liikaa. Vaikka kuinka päivittäin pyrin tarkkailemaan tekemisiäni, välttääkseni sortumasta suorittamiseen, saati ihmisten pelastamiseen, silti huomaan edelleen molempiin sortuvani.

Alkuviikolle tulikin sitten totaalinen pysähdys. Heräsin tiistaina etovaan olotilaan. Oksentaessani hetken, aloin oksentaa verta. Päätyen päivystyksen kautta vuorokaudeksi vuodeosastolle tiputukseen.

Tuo vuorokauden totaalinen rymäys pysäytti miettimään sitä, miksi olen taas ajanut itseni tilanteeseen, jossa päivät täyttyvät juoksemisesta. Vaikka kuinka olen pyrkinyt tarkkailemaan itseäni, taas kerran vauhti pysähtyi vasta kun se pysäytettiin kerralla. Pari päivää meni ihan petipotilaana, mutta nyt taas elämä voittaa.

Liika tekeminen kuluttaa ihmeellisen vaivihkaa voimia. Jotenkin minun tulisi ymmärtää se, ettei toisten ihmisten elämä ole pelkästään minusta kiinni.

Nytkin olen mukana suunnittelemassa laajan ringin kanssa yhteistyössä projektia, jolla ehkäistäisiin nuorten syrjäytymistä, samalla saattaen heitä kohti arkirutiineja. Asukastupatoiminnan puheenjohtajuus vaatii osansa. Vertaistukiryhmät ja tukihenkilötoiminta omansa. Kokemusasiantuntijan luentokeikat omansa, mukaanluettuna reissaaminen. Atk-kurssitukset pari-kolme kertaa viikko. Alkamassa oleva avokuntoutuspalvelun tarjonta sekä siihen liittyvä markkinointi infotapaamiset sekä siihen liittyvä matkustelu. Ihminen tavattavissa mentor opiskelu ja tärkeimpänä kuitenkin seitsenhenkisen perheen pitäminen balansissa. Eli ei kai voine sanoa että tässä laakereilla lepäillään? Suorittajapelastaja vauhdissa jälleen?

Täytynee vakavasti harkita hommien ajamista alas, ennen kuin tulen itse itseni ajaneeksi alas ja senhän meistä jokainen tietää, mitä tuo alasajo meillä holisteilla tarkoittaa.

Tämä nyt oli tällainen vuodatus, jonka tarkoituksena oli lähinnä herätellä itseään todellisuuteen. En minä kuitenkaan yksin koko maailmaa pyöritä, enkä tuota kaipaamaani omanarvontuntoa tuolta melskeestä löydä. Tiedostan kyllä sen, että se löytyy syvältä sisimmästäni, kunhan vain maltan pysähtyä sitä itsestäni etsimään.

Näillä aatoksin, haluan kuitenkin kiittää teitä kaikkia tuesta. Ilman raittiutta kuitenkin minulla ei olisi mitään. Ei edes elämää.

Aurinkoa elämäänne. Voikaa hyvin.

Ihminen tavattavissa koulutuksessa

Ensimmäinen varsinainen koulutuspäivä takana. Voinee todeta, että kokolailla antoisa päivä takana. Ei sillä, että päivä olisi räjäyttänyt kerralla tajunnan, vaan sillä että yksi, juuri oikeaan aikaan tapahtunut oivallus korvaa pussillisen puolinaisia.

Huomasin pohtivani sitä, kuinka olen jo pidempään eräällä tavalla orientoitunut pohtimaan, vaikka vain pikaisesti sitä mitä suustani päästän. Varsinkin tilanteessa, jossa minulla on mahdollisuus miettiä pidempään, saattaa ulosantini olla jotakin aivan muuta, kuin mitä alkuperäinen herännyt ajatus olisi suusta päästessään ollut.

Jos hieman enemmän tätä ajatustapaani raotan, merkitsee se sitä, että olen matkani varrella oppinut pohtimaan asioita joskus liiankin analyyttisesti pohdiskellen. Toisaalta oppien elämään myös siten, että tietyssä tilanteessa on parempi jättää sanomatta jotakin, kuin sanoa sellaista jota hetken perästä joutuisi kiivasti olemaan perustelemassa. Tämän päiväisessä koulutuksessani tämä asia konkreettisimmin esiintyi sellaisessa tilanteessa, jossa meidän tuli valita jokin esine, kertoen miksi sen valitsimme ja millä tavoin tuo esine minua kuvaa. Ensiksi aloin valikoida esineitä sillä perusteella, että miten saisin mahdollisimman hyvän tarinan aikaiseksi. Seuraavassa vaiheessa huomasin vaihtavani esinettä sen vuoksi, kunnes tulin todenneeksi sen, että hei, tässä oli tarkoitus oppia jotain, joten aikaisemmat ajatus- ja toimintamallit voisi siis hetkeksi unohtaa kokonaan. No seurauksena tästä, sain kertoa itsestäni tuon esineen kautta huomattavan paljon todellisesta minästäni, vaikka itse tarina ei välttämättä ollutkaan ollenkaan niin nostalginen, saati mukaansa tempaava, kuin mitä jonkin toisen esineen kohdalla olisi voinut kuvitella olleen.

Parasta kaikessa, huomasin osaavani hellitää hetkeksi jo hienoiseksi pakkomielteeksi nousseesta tarpeesta pyrkiä päästämään suustaan pelkästään aina jotakin mullistavan hienoa tekstiä. Se tässä toipumismatkassani ehkä parasta juuri onkin, että jälleen kerran saan naurahtaa itselleni, huomatessani jo tovin aikaa kuvitelleeni osaavani elää ja toimia tasapainoisen aikuisen tavoin. Matka jatkuu, Luojan kiitos.

Mitä tähän itse koulutukseen näin ensimmäisen päivän perusteella voin todeta, on se se, että tunne siitä, kuin olisi kotiin tullut, ei riittäne kuvaamaan sitä turvallisuuden tunnetta, jota tuolla ryhmässä, noiden ihmisten sekä kouluttajien kesken vallitsi. Tästä on todellakin hyvä jatkaa, rauhallisesti askeltaen eteenpäin. Kiire ei ole mihinkään.

Heikkouden kautta vahvuuteen, toisista ihmisistä itseään peilaten

Kasvaessani lapsuuteni alkoholistiperheessä, ollen samalla rankasti koulukiusattu, rakensin itselleni valheellisen vahvuuden haarniskan, joka suojeli minua ihmisten pahuudelta.

Huomaamattani menin parisuhteeseen, jossa toinen osapuoli hallitsi minua. Koin jatkuvasti itseni uhriksi, marttyyriksi, aina väärin kohdelluksi ja väärin ymmärretyksi. Tulin pisteeseen, jossa minun olisi pitänyt kyetä ottamaan vastuu omasta elämästäni. Sen sijasta, jatkoin pakenemistani erinäisiin riippuvuuksiin, vajoten yhä syvemmälle. Päädyin pohjalle, löytäen oman heikkouteni.

Apua pyytäen, aloin kuin rakentaa tikkaita, joilla pääsisin tuolta pohjalta ylöspäin. Hetkittäin ihmisten kommentit olivat ivallisia ja otin niistä itseeni, keskeyttäen tikkaiden rakentamisen, keskittyen suuttuen sättimään heitä. Aina saadessani yhden puolan valmiiksi, samalla nousten askelman ylös, huomasin jonkun ajan kuluttua noissa aikaisemmin ivallisena kokemissani kommenteissa piilleen kasvun mahdollisuuden.

Tänään otan palautteet vastaan, pyrkien samalla prosessoimaan niiden sisältöä, yleisimmin huomaten sen, ettei niistä tarvitse enää ottaa itseensä. Me ihmiset olemme toisillemme peilejä omaan minuuteemme. On vastuullamme, suostummeko katsomaan sieltä heijastuvaa kuvaamme rehellisesti, vai alammeko syyttää peiliä kuvasta jonka sieltä näemme heijastuvan.

Minä esimerkiksi otin aina itseeni, kun juttelin vaimoni kanssa asioista ja koin jakavani omia ajatuksiani hänen kanssaan tasavertaisena, hänen aina ennen pitkää tuumatessa: "Taa alat terapoida minua." Loukkaannuin lukemattoman monet kerrat, kunnes sain itseni kiinni siitä, että olin asettunut tahtomattani hänen yläpuolelleen, yrittäen parantaa hänet, aivan kuin minulla olisi siihen pätevyys.

Edelleenkin satunnaisesti kuulen tuon lauseen, mutta sen sijaan, että siitä loukkaantuisin, voin pyytää vaimoltani anteeksi, todeten etten ole hänen terapeuttinsa, vaan tasavertainen puoliso. Toisen ihmisen kommenteissa voi olla piilotettuna oman sisäisen lukkomme avain. On oma valintamme, avaammeko tuon lukon, vai heitämmekö avaimen menemään. :)

Seitsemän vuotta raittiutta

Päivälleen seitsemän vuotta sitten heräsin viimeiseen krapulaani. Edessä oli lähtö päihdekuntoutukseen, enkä tuossa hetkessä, edes villeimmissä unissani osannut kuvitella luopuvani päihteistä.

Pitkä matka on tullut kuljettua tuosta hetkestä tähän päivään. Päivään, jossa edelleen kaikki hyvä rakentuu päihteettömyyden ympärille. Monta hyvää ihmistä olen matkallani saanut kohdata. Parasta kaikessa kuitenkin on se, että matka jatkuu.

Monta ihmistä on tuolla ajanjaksolla siirtynyt lähipiiristäni ajasta ikuisuuteen. Raittiuden myötä olen oppinut kohtaamaan sekä hyväksymään surun ja menetykset osana elämään. Ihmeellistä tänään on myös se, että rinnallani edelleen matkaseurana taivaltaa ihminen, jota ilman en olisi tässä. Lämpimät kiitokset rakkaalle vaimolleni sekä teille rakkaat kanssamatkaajat täällä.

Annetaan hyvän kiertää.

Koulutuksen infotilaisuus

Niin sitä tuli ajeltua 1250km puolentoista vuorokauden aikana, aloittaen mentor-koulutuksen infotilaisuuden merkeissä. Todella antoisa kokemus kaikkineen.

Pohdin tuolla ajellessani sitä, kuin ihmeellisellä tavalla minua kuljetetaan elämässä paikkoihin, joissa aina löytyy ihmisiä, joilla on samankaltaisia kokemuksia kuin itselläni.

Hienoisia vastoinkäymisiä matkallani oli, mutta totesin palatessani infotilaisuudesta vain sen, että nämä pienet koettelemukset olivat minulle mahdollisuus tarkastella jälleen omaa kehitystäni sekä sitä, kuinka tunne-elämäni on taas hieman tasapainoisempi.

Ensimmäinen läheltäpiti tilanne sattui matkan alkaessa. Lumi pöllysi tiellä ajellessani. Edessäni ajoi kaksi täysperävaunurekkaa ja heidän perässään kärkkyi henkilöauto ohitus tilaisuutta. Niinhän siinä kävi, että melkein tuo henkilöauto ajoi vastaantulevan rekan keulaan, yrittäessään hurjapäistä ohitusta. Tilanne oli takana tulevan silmin katsottuna melkoisen hurja, joskin koko tilanteesta selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Tuo tapahtuma oli minulle tarpeellinen merkki vaaratilanteesta, jonka johdosta hölläsin kaasua kummasti.

Seuraava lievähkö vastoinkäyminen tapahtui Lahden korkeudella. Olin varannut matkaan aikaa reilusti, mutta kännykkäni akun tehtyä tenän, jouduin parkkeeraamaan huoltoasemalle lataamaan akkua. Loppumatkasta akku loppui toistamiseen ja koska kännykkäni toimi samalla navigaattorina, olin loppumatkan entisaikojen matkaaja, pysähdellen kysymään tietä useamman kerran. Loppu hyvin, kaikki hyvin pääsin perille yöpaikkaani, joskin vain puolituntia ennen infon alkamista. Alunperin kun olin suunnitellut saapuvani pari tuntia aikaisemmin, jotta voisin hetken aikaa levätä pitkän matkan rasituksesta. No en levännyt, vaan starttasin samantien kohti koulutuskeskusta, jotta ehtisin ajoissa sinne. Olisinkin ehtinyt, ellei auto olisi viimeisessä nousussa alkanut sutia, aiheuttaen sen, että jouduin muutaman kerran sahaamaan tuota mäkeä edestakas, päästäkseni perille.

Tilaisuus sinällään oli alusta pitäen tunnelmaltaan mitä hienoin. Ihmiset jotka koulutukseen olivat valikoituneet, olivat oikein lämminhenkisiä ja todella mukavia. Lisäksi kun heillä jokaisella oli samankaltaisia kokemuksia elämäntaipaleellaan, kuin minullakin. Tästä päätellen edessä oleva matka tulee olemaan todella mielenkiintoinen ja antoisa, vaikka varmasti monella tapaa myös raskas. Sen verran tuota itsetutkailua ja sen myötä prosessointia on viime vuosina tullut harjoitettua, että tiedän sen kuluttavan myös voimavaroja, joskin samalla antavan todella paljon.

Loppuun totean vain sen, että todella ihmeelliseltä tuntuu miettiä sitä, kuinka minulle siunaantuu näitä mahdollisuuksia löytää itseäni. Aloittaessani raittiin taipaleen, pääsin prosessissani alkuun päihdekuntoutuksessa. Siirtyen siitä vertaisryhmän ohjelman piiriin jatkamaan itseeni tutustumista. Seuraava vaihe vertaisryhmän ohjelman lisänä, oli siirtyminen tiiviiseen psykoterapiaan, jonka jälkeen tässä hetkessä olen aloittamaassa 2-4 vuoden matkan, jonka aikana tulen varmasti kohtaamaan monta uutta oivallusta itsestäni.

Tästä on hyvä jatkaa, päivä kerrallaan eteenpäin. Elämä kantaa.

Matka alkaa

Huomenna aamulla auto starttaa kohti Sipoota ja mentor-koulutuksen infotilaisuutta. Todella innokkaana odotan tulevaa, melkeinpä malttamattomana. Toivon todella, että saan jakaa kokemani/oivaltamani asiat kanssanne ja se olisikin seuraavaksi tarkoitus. Alkaa siis kirjoittaa siitä, mitä tuolla koulutuksessa tapahtuu ja mitä minä henkilökohtaisesti siellä koen, näen, aistin. Uskon että todella mielenkiintoinen sekä antoisa matka on edessä.

Lopuksi kun vielä kuittaan tähän pikaisesti sen, että viime perjantaille sain puhelun ja pidin palaverin muutaman päihdepuolen moniammatillisen osaajan kanssa ja sain varmuuden sille, että pääsen keskittymään täysillä työntekoon seuraavan parin vuoden periodin, niin ymmärtänette varmaan, jos totean tähän nauttivani elämästä tässä hetkessä äärettömän kiitollisena koko sydämelläni. Lisäksi sain s-postia taholta, joka lupasi toimittaa kirjani kustatamonsa kustannuspäällikölle, joten sekin asia etenee juuri oikean aikataulunsa mukaisesti, hitaasti mutta varmasti kohti yhden todella pitkäaikaisen unelmani toteutumista. Elämä kantaa, kunhan muistan seuraavan tuiki tärkeän lauseen:

HILJAA HYVÄ TULEE. :)

Ihminen tavattavissa

Elämä näyttää minulle jälleen eräällä tavalla haasteellisuutensa. Tällä kertaa kylläkin pelkästään positiivisessa valossa.

Olen kohta vuoden verran tehnyt matkaa, tavoitteena pääsy opiskelemaan Tommy Hellstenin järjestämään Ihminen tavattavissa mentor -koulutukseen. No viime maanantaille tästä tuli totta. Kävin pari viikkoa sitten haastattelussa ja tulin valituksi niiden onnellisten kahdeksan joukossa, jotka tuohon ainakin minun kovasti arvostamaani koulutukseen pääsivät osallistumaan. Lisää seikkailua tutkimusmatkalla itseeni. Matka käynnistyy näiltä osin 11. päivä, kun meillä on ensimmäinen tapaaminen ja koulutuksen info Helsingissä. Mielenkiinnolla odotan tulevia haasteita. Oikeastaan jo hieman malttamattomana.

Elämä kantaa tänäänkin. Edelleen kaiken taustalla mahdollistajana on tämän päivän raittius. Todella mielenkiintoisia tilaisuuksia tulee eteen tasaiseen tahtii ja mitä mielenkiintoisempia ihmisiä polullani vierailee joka päivä. Elämä tuntuu todella hyvälle.

Luentokeikkoja on jo tehdä asti ja lisää tulee tasaiseen tahtiin. Lisäksi olemme parin eri toimijan kanssa virittelemässä päihdepuolelle bisnestä jonka tarkoituksena olisi tuoda ainakin näin alkuvaiheessa todella monipuolinen osaaminen avokuntoutuksen muodossa. Minun lisäkseni kun tähän prokkikseen on tällä hetkellä osallistumassa psykologi sekä päihdepuolella itsensä tohtoriksi väitellyt alan rautainen ammattilainen.

Asiat järjestyvät yksi kerrallaan, juuri oikeassa aikataulussa. Minun tulee vain pitää omalta osaltani huolta siitä, että jatkan päivän kerrallaan hiihdellen sitä tasaista latua, jota jo niin moni ihminen on edelläni ollut avaamassa. Tänään ymmärrän myös sen, että tuossa sauvoessani, pidän osaltani huolen siitä, että jäljessä tuleville on latu myös auki.

Elämälläni on tänään suunta. Elämälläni on tänään määränpää. Elämälläni on tänään tarkoitus. Mitä muuta enää voisin siltä olla vailla? En yhtään mitään, koska minulla on kaikki mitä tässä hetkessä tarvitsen.

Elämä kantaa. Suoden mitä ihmeellisimpiä asioita

Taas on vierähtänyt harmittavan paljon aikaa siitä, kun olen viimeksi tänne ehtinyt kirjoitella. Edellisen kerran jälkeen olen käynyt vierailemassa Helsingissä, Pelirajat'on hankkeen tuudessa ohjaajakoulutuksessa. Todella hyvä porukka oli jälleen kokoontunut uusia ohjaajakokelaita ja varmasti luvassa on jälleen hyviä vertaiskokoontumisia niin uusilla kuin entisilläkin paikkakunnilla.

Oikeastaan tuo kyseinen reissu oli monella tapaa allekirjoittaneelle ihmeellinen. Menin elämäni ensimmäistä kertaa lentokoneella ja ihmeellisen tuosta tapahtumasta lähinnä teki se, että aikaisemmassa elämässäni kokemieni pelkojen vuoksi en koskaan uskonut tuollaista kokevani. Niin vain raitis elämäntapa tuonkin minulle mahdollisti. Tuntui ihmeelliseltä istua koneessa pelkäämättä yhtään. Eikä oikeastaan mistään olisi huomannut, että olin ensikertalainen, ellen olisi sitä yhdelle lentoemolle mennyt paljastamaan.

Nyt voin luottaa siihen, että tuopa elämä mitä tahansa kulkemista minne tahansa, enää minun ei noita reissuja tarvitse kauhulla pelätä, vaan voin luottavaisin mielin nauttia matkasta.

Tänään koin jälleen yhden erikoislaatuisen tapahtuman, kun pääsin puhumaan melkein kahdellesadalle erilaisissa tehtävissä nuorten kanssa toimivalle ihmiselle. Luentoni käsitteli Syrjäytymiskierteestä erkanemista. Ihmeelliselle tuntui, kun tilanne sinällään ei minua juurikaan edes jännittänyt, saati että olisin tuota tilaisuutta etukäteen miettinyt tai muulla tavoin pelännyt. On kuitenkin tärkeää huomata se muutos, mikä elämässäni on tapahtunut viimeisten vuosien aikana. Pari vuotta sitten kamppailin todella rankasti koulussa päätösprojektin loppuesityksen pitämistä jännittäessäni ja olin todella monta kertaa jo luovuttaa kokonaan. Toisaalta vielä viitisen vuotta sitten pelkäsin kuollakseni kaupassa käyntiä erilaisia sosiaalisia tilanteita, matkustamisesta puhumattakaan. Voinette siis vain aavistella sitä kiitollisuuden määrää, jota viime aikojen tapahtumat allekirjoittaneessa aiheuttavat.

Pieni ihminen tuntee itsensä todella nöyräksi sen tosiasian edessä, että yksinäni en olisi tähän kyennyt. Kiitos tästä kaikesta kuuluu jokaiselle ihmiselle joka elämänpolullani on kuluneina vuosina viipynyt. Ilman teitä en olisi nyt tässä.

Toisaalta loppuun mainittakoon se, että vaikkakaan en enää tänään koe elämääni häiritsevinä asioina minkäänlaisia ennakkoluuloja tai -käsityksiä, niin siitä huolimatta haluan sanoa ilman minkään laista jeesustelua tiedostavani tänään sen, että tänään elämäni perustuu hyvin pitkälti siihen uskoon ja  luottamukseen, että tämän kaiken taustalla elämääni oikeille raiteille on ollut järjestelemässä, oman ymmärrykseni mukainen Voima, enkä ilman Hänen rakkauttaan, minua kohtaan, olisi enää tässä tätä kirjoittamassa.

Eilen illalle nukkumaan mennessäni pohdin hetken aikaa sitä, kuinka vielä vajaa kymmenen vuotta sitten elin totaalisesti kaiken kieltävässä ateistisessa ajatusmaailmassani, peläten kaikkea ja kaikkia. Vaikka tuona aikana yritin hapuilla jotakin uskoa johonkin, minun ennakkoluuloni tukahdutti yritykseni heti ensialkuun. Tänään mietin tuota kymmenen vuoden taivalta lämmöllä. Jos tänään minulle tarjotaan mahdollisuus kertoa oma kokemukseni tuosta hitaasta mutta varmasta kasvusta oppimaan uskon ensiaskeleita, mielelläni ne ihmisille jaan. Ymmärränhän tänään hyvin pitkälti omasta kokemuksestani sen, miksi erinäiset uskon asioista mainitsemiset nostavat yleisimmin ihmisillä vain karvat pystöön. Olen saanut elää etsien omaa uskoani tässä viime vuodet, löytäen oman ymmärrykseni mukaisen Jumalan. Jumalan joka on yhtä kuin rakkaus. Kaikille. Kaikkialla. Se miksi minä aikanaan kielsin vihaisena kaiken, johtui vain siitä yksinkertaisesta syystä, että mikäli joku mainitsikin sanan Jumala tai rakkaus, mieleni valtasi ääretön pelko ennakkoluulojeni mukaista rankaisijaa kohtaan ja toisaalta ääretön suru ja ahdistus siitä, että rakkaus sanana oli minulle täysin tuntematon käsite, joka toi mieleeni vain menneisyyteni ahdistavia tapahtumia, jotka tänään ymmärrän ihmisten kyvyttömyytenä rakastaa. Käsiteltyäni aikaisemman elämäni kolhut. Rakkaudettomuuden. Olen kasvanut ymmärtämään sen, etten olekkaan elänyt totaalisessa rakkaudettomuudessa, vaan minun ympärilläni eläneet ihmiset ovat vain rakastaneet omalla hassulla tavallaan itse kukin.

Tänään en pelkästään ymmärrä sanaa rakkaus, vaan sen sijaaan saan elää aamusta iltaan hengittäen sitä syvältä sydämeni sopukoista asti. Tänään. Tässä. Nyt. Elämä kantaa.

Itsensä haastamista. Ihania ihmisiä. Ihmeellistä elämää.

Niin se vaan vuosi vaihtui uuteen. Elämä tuntuu hyvälle, vaikka koko ajan tulee tilanteita, joissa vielä joitain vuosia sitten olisin kääntynyt kantapäilläni lähtien pois tilanteesta armottoman syyllisyyden ja häpeän vallassa itseäni sadatellen.

Enää ei tarvitse kääntyä. Uskon selviäväni jokaisesta tilanteesta, minkä elämä eteeni tuo. Sikäli kun minun on tarkoitus niistä selvitä.

Uusi vuosi toi tullessaan mielenkiintoisia haasteita. Uusia tilanteita, ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia. Kiirusta riittää omiin tarpeisiin. Töitä ei edelleenkään ole liikaa, vaikka vaimokultani jo viime viikonlopulle suositteli töiden tekemistä pelkästään arkipäivisin, viime viikonloppu kun meni enemmän vähemmän töiden merkeissä.

Luentokeikkoja tipahtelee tasaisen varmaan tahtiin. Tänään viimeksi ajelin kuuden tunnin keikan eräällä opistolla. Lisäksi lisätienestejä tuo tietotekniikkahommat, joita sivutoiminimellä harrastelen. Lisäksi kun lasketaan se, että viime syksylle alkanut Atk-kurssi Asukastuvallamme, veti uudelle tämän kevään kurssille osallistujia siinä määrin, että osallistujat piti jakaa neljään eri ryhmään, joten sosiaalista kanssakäymistä kuntamme senioriväestön kanssa riittää. Mikä on minusta todella mukavaa. Nämä ihmiset ovat aivan ihania. Enemmän taidamme keskittyä rupatteluun, kuin tietotekniikan salojen opettelemiseen, mutta lienekö sillä niin väliä. Pääasia että porukka viihtyy.

Huomenna edessä on taas yksi tilanne, johon en olisi vielä muutamia vuosia sitten kyennyt. Nyt voi nauraa: Olen kohta nelikymppinen, mutta huomen aamulle astelemassa elämäni ensimmäistä kertaa lentokoneeseen. Tilanne johon minua ei olisi saanut aikaisemmin edes väkisin menemään, erinäisten pelkotilojeni vuoksi. Huomen aamulla sen sijaan lähden matkaan jännittyneenä kuin pieni lapsi, ensikertaa matkatessaan. Mietin tuossa sitä, että tuolla päihdetaustallani on ollut se siunaus, että sitä seuranneet paniikit, ahdistukset sekä erinäiset pelkotilat estivät minua tekemästä sinällään normaaleita asioita. Asioita, joita saan tänään kohdata uteliaana kuin pieni lapsi.

Ajattelin haastaa itseni lisäksi sellaisiin seikkailuihin, kuten metroon sekä ratikkaan, joissa en ole aikaisemmin matkustanut. Luvassa siis jälleen allekirjoittaneelle seikkailu, josta tavalliset tallaajat työmatkoillaan ovat autuaan tietämättömiä. Matkustelevat vain. :)

Elämä soljuu raittiuden siivittämänä tasaisesti päivän kerrallaan eteenpäin. Mikäs tässä meloessa. :)

Rauhallista Joulua!

 

 

Rauhallista. Raitista. Siunattua Joulua ja Onnellista Uutta vuotta 2013!

Tänään olen vapaa, elämään.

Raittius on kaikki mitä minulla on. Ilman raittiutta minulla ei ole mitään.

Siinäpä hyvin pitkälti se, mitä olen viime päivinä pohdiskellut. Omalla kohdallani olen tänään siinä onnellisessa asemassa, suhteessa riippuvuuksiini, ettei minulla ole minkäänlaista epäselvyyttä siitä olenko yksin voimaton riippuvuuksieni suhteen, tänään. Elämää kohtaa olen jälleen saanut kokea totaalista voimattomuutta monin erilaisin tavoin ja sillä olen tässä hetkessä todella kiitollisin mielin, saadessani luovuttaa, taistelutta. Enää en jaksaisi taistella yhtään. Onneksi minun ei tarvitse.

Moni varmasti miettii mielessään: "Luovuttaminen, periksi anto." Mitä elämästä sitten tulee, jos annan periksi kaikelle, kaikille, kaikessa? Samaa mietin minäkin vielä joitain vuosia sitten, kunnes suunnattomien pelkojeni ohjaamana, tulin pakotetuksi ensin luovuttamaan niiden suhteen ja lopuksi kokonaan. Kukaan ei silti kävele minun asettamieni rajojen yli, saati minun. En ole kynnysmatto, päinvastoin. Ollen porraskaide, johon moni haparoiva kulkija voi tukeutua yrittäessään pysytellä pystössä. Ihan samalla tavoin, kuin minä olen loputtoman monet kerran saanut olla siinä onnellisessa tilanteessa, että kompuroidessani, horjahdellen, olen saanut tarrautuen turvata johonkuhun, joka on pitänyt minut tuossa hetkessä tolpillani. Olen loputtoman monet kerrat kaatunut. Ylpeyteeni. Tunnelukkoon, joka on estänyt tarttumasta käteen, jota on tarjottu, etten kaatuisi ja satuttaisi itseäni. En ole tarttunut, vaan kiroten hampaat irvessä pyristellyt ajatellen: "Elämässä ei saa olla heikko. Ei saa ainakaan näyttää heikkouttaan, saati pyytää apua. Vaikka mikä olisi, tai mitä tulisi, on kestettävä pystyssäpäin, yksin." Onneksi olen satuttanut itseäni siinä määrin, että olen tullut tietoiseksi siitä, että saa olla heikko. Antaa periksi. Kohdata oma rikkinäisyytensä. Osoittaa olevansa haavoitettu. Rikottu. Särjetty. Palasina.
Kohdattuani heikkouteni, myöntäen olevani esimerkiksi totaalisen voimaton eri riippuvuuksieni suhteen, olen kasvanut huomaamaan, etten ole heikkouksieni kanssa yksin, eikä minun tarvitse jaksaa yksin. Selviämme yhdessä. Olen saanut tutustua todella ihaniin ihmisiin taipaleellani raittiiseen päivään. Pelaamattomaan elämäntapaan. Elämään, josta voi nauttia ja jota ei tarvitse koko ajan paeten pelätä.

Oikeastaan suurin siunaus tässä kuluneen kohta seitsemän vuoden aikana ovat olleet kaikki ne polulleni hetkellisestikin harhautuneet ihmiset. Kyynel vierähtää silmäkulmaani, kun mietin aikaa taaksepäin, aikaan jolloin olin totaalisen eristäytynyt kaikesta, kaikista. Elin ajatellen ettei kukaan ole tällainen. Ei kukaan ymmärtäisi, saati osaisi auttaa. Yllätyin, kuinka moni meistä on kokenut ajatelleensa juuri samoin. Tässä on ehkä se suurin motiivi tänä päivänä sille, että haluan avoimesti puhua ja kirjoittaa näistä riippuvuuksiin liittyvistä asioista, tuoden ihmisten tietouteen edes hitusen sitä, ettei ole yhtään häpeällistä myöntää olevansa täysin lyöty. Totaalisen aseeton omaan elämäntilanteeseensa nähden. On sen sijaan rohkeaa sanoa ääneen tarvitsevansa apua. Haluta oppia luottamaan sekä turvautumaan toisiin ihmisiin. Tänään minä luotan jo useampiin ihmisiin, ollen todella kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse pelätä tulleni petetyksi.

Pyrin toimimaan tänään sillä periaatteella, että tutkailen itseäni. Pohdin elämääni, ajatuksiani ja kirjoitan tai puhun niitä ulos, luottaen siihen, että se mitä kirjoitan tahi puhun, tulee palvelemaan juuri sitä tarkoitusta ja ihmistä, kuka teksini lukee tai puheeni kuulee. Juuri se yksi tärkeä sana tai pari, jotka saavat ihmisen murtamaan suojamuuriaan sen verran, että hyvää tekevä rakkaus pääsee sisään, aloittaen korjaamaan yhden palasen kerrallaan, luoden uutta, eheämpää kokonaisuutta. Kokonaisuutta, josta ennenpitkää rakentuu rakastava ja välittävä ihminen, joka taas omalta osaltaan voi olla rakkauden kanavana, aivan kuten niin moni ennen minuakin on jo ollut.

Annetaan siis rakkauden korjata. Välittämisen eheyttää. Uskon siirtää vuoria ja luodaan toivoa paremmasta tulevaisuudesta niille pienille ihmisen aluille, jotka vielä joku päivä tätä maailmaa aikuisen silmin katselevat. Pidetään siis toisistamme huolta!

Elämänmakuinen elämä

Ensiksi täytyy todeta hieman surullisena se, että enpä ihan heti olisi uskonut kuinka kiinnostava aihe sekakäyttö tällä hetkellä onkaan. Toisaalta tiedostan asian laajuuden, mutta ehkä siltikin yllätyin siitä, kuinka moni ihminen asian kanssa on tekemisissä tänään.

Huomasin Helsingin Sanomissa jutun, joka käsitteli Subutex ongelmaa Oulun alueella. Kommentoin juttua, koska siinä haastatellut ihmiset kertoivat elämästään, joka oli juuri samankaltaista kuin oma elämäni oli vielä seitsemän vuotta sitten. Muutaman päivän aikana täällä blogissani on vieraillut liki 7000 ihmistä, joten siitä voinee päätellä, kuinka laaja ongelma tällä hetkellä maassamme on. Kun mietitään sitä, että ihmiset jotka tuon jutun ovat lukeneet ja sen kautta tänne blogiini ovat tulleet,  kuvastavat vain murto-osaa ihmisistä jotka näiden ongelmien keskellä tälläkin hetkellä elävät, niin voi vain ihmetellen taas todeta sen ettei taida päättäjillä olla hajuakaan siitä millaisesta ongelmasta on kysymys, kun näitä päihdekuntoutuspalveluita ovat vain entisestään vähentämässä. No minä taas en voi tehdä kuin oman osuuteni asioissa, tuoden mahdollisuuksieni mukaan ihmisten tietoisuuteen sen, että näistä ongelmista voi selvitä takaisin elämään, vaikka kuinka toivottomalta kaikki vaikuttaisikin. Tietysti vaatii voimia vaatia tarvitsemaansa apua ja sen lisäksi täytyy olla valmis vastaanottamaan tuota apua, vaikka se tarkoittaisi toiselle puolelle maata kuntoutuksen ajaksi siirtymistä.

Tiedän kokemuksesta sen, että ongelmien keskellä elävät ihmiset kokevat kaiken toivottomuuden lisäksi armotonta pelkoa tuota apua kohtaan. Muistan selvästi sen, kuinka itselläni oli jos jonkinlaisia kauhukuvia noita paikkoja kohtaan, mutta sen vuoksi tänäänkin pyrin asioista avoimesti kertomaan, jotta ihmiset saisivat tietoon sen, ettei noita paikkoja tarvitse pelätä, vaan päinvastoin niihin voi rohkeasti mennä apua hakemaan sellaisen mahdollisuuden ilmaantuessa.

Kaikki eivät selviä, sen valitettavan karujen kokemusten kautta olen oppinut. Siitä huolimatta tahi juuri sen vuoksi, pyrin mahdollisuuksieni mukaan kertomaan ihmisille näistä asioista, jotta edes se yksi ihminen saisi saman mahdollisuuden, kuin minä olen elämässä saanut. Toisen mahdollisuuden.

Työtähän se vaatii, nousta tuolta päihdehelvetistä. Onneksi tuota työtä ei tarvitse tehdä yksin. Ainoa mitä vaaditaan, on halu parempaan, halu pois tuolta helvetistä. Sen jälkeen asiat kyllä järjestyvät yksi kerrallaan.

Tässä hetkessä allekirjoittaneen elämä soljuu eteenpäin tasaiseen tahtiinsa. Asiat tipahtelevat kohdilleen yksi kerrallaan. Työhommat etenevät juuri siinä aikataulussa kuin niiden omalla kohdallani on tarkoitus edetä. Näyttäisi "uhkaavasti" siltä, että alkuvuodesta saan tehdä hartiavoimin töitä, mutta juuri siitä olen jo pidempään haaveillutkin, joten en valita.

Tänään odotan mielenkiinnolla huomista sekä tulevaa perjantaita. Ensiksi huomenna minulla on haastattelu, jossa käyn kertomassa itsestäni sekä suunnitelmistani kuntamme asukastuvan hallitukselle, tarkoituksena hakea kyseisen hallituksen puheenjohtajaksi. No taitaa olla väärin sanoa, että pyrkisin kyseiseen pestiin, lähinnä asia kun on niin, että minua ollaan siihen hommaan viime aikoina kosiskeltu. Niin tai näin, sikäli jos tuohon paikkaan minut valitaan, aion tapani mukaan panostaa kaiken osaamiseni asioissa, jotta tuo sinällään äärettömän tärkeä asia saataisiin kunnassamme oikealle tolalle.
Tulevana perjantaina ratkeaa yhdeltä osalta se, julkaistaanko minun vaiherikas tarinani kirjana. Osallistuin erääseen kirjoituskilpailuun, jonka "pääpalkintona" oli sopimus kirjan julkaisemisesta. No luotan siihen, että kävi asiassa miten tahansa, tarinani julkaistaan kirjana silloin kun sen aika on. Minulla sinällään ei tuonkaan asian kanssa mitään kiirettä tässä hetkessä ole, minulla kun kuitenkin on 90 prosenttisen valmis käsikirjoitus jo olemassa, joten en tarvitse enää kuin tahon, joka tuon kirjan haluaa julkaistavakseen ottaa. :)

Asioilla on taipumus järjestyä aina parhainpäin. Siihen uskoen ja luottaen tänäänkin olen tämän raittiin päivän omalta osuudeltani kohta paketoinut, joten lopputulokseen ei voine olla kuin tyytyväinen. Elämänmakuista elämää, sitäpä sitä.

Ajatusten kasailua

Tämän kirjoitukseni tarkoitus on vain itselleni selvitellä päässäni edestakas sinkoilevia ajatuksia sekä eri tunnetiloja. Siis koittakaa kestää. :)

Ensiksi todettakoon se, että olipa päivän tunnelma tai oma olotilani mikä tahansa, ensimmäinen asia joka nousee mieleeni, on kiitollisuus raittiudesta. Ilman raittiutta, minulla ei olisi yhtikäs mitään. Sinällään kun elämä on elämää, kuului siihen päihteet tahi ei, niin tässä kirjoittelussani tuskin on kovinkaan paljon mitään sen erikoisempaa. Olen vain matkanvarrella huomannut itselleni tämän kirjoittamisen toimivan parhaimpana ajatusteni selkiyttäjänä, joten sen vuoksi tätä tässä nyt kirjoitan.

Hmm..mistähän sitä aloittaisi?

No jos vaikka siitä, että olen viime aikoina pohtinut paljolti sellaista asiaa, kuin läheisriippuvuus. Itselläni tuo asia juontaa lapsuuteeni, aikaan jota enempi ja vähempi hallitsi isäni alkoholismi ja siitä johtunut epävakaa tunne-ilmapiiri. Kasvoin aistimaan ihmisten tunteita. Ennakoimaan tilanteita. Siloittelemaan asioita parhaani mukaan, välttääkseni riitatilanteita. Kasvoin siis kuvittelemaan hallitsevani elämää ja ihmisiä.
Tällä hetkellä tuo läheisriippuvainen käyttäytyminen esiintyy lähinnä siinä harhassa, että voisin auttaa ihmisiä löytämään raittiuden, pelaamattomuuden tai ylipäänsä selviämään takaisin riippuvuushelvetistä joka tuhoaa kaiken ympäriltään.

Tiedostan järjelläni sen, etten minä ketään pelasta, mutta samaistumiseni joitain tiettyjä ihmisiä kohtaan ovat niin voimakkaita, että sen vuoksi erehdyn tekemään asioita väärällä tavalla, vain huomatakseni väsyttäväni itseni siinä samalla.

Minun tulisi muistaa sellainen perusasia, että ihmisen itsensä on ensin haluttava raitista päivää ja vasta sen jälkeen voin oman kokemukseni avulla olla tukemassa häntä kohti tuota. Silti en tuossakaan tilanteessa voi elää toisen puolesta elämää tai alkaa tekemään asioita siten, että oma elämäni siinä sivussa kärsii. Taas paljon miettineenä voin todeta ymmärtäväni tässä hetkessä sen, että pysytellessäni oman kokemukseni jakamisessa, en harhaudu väärälle polulle, alkaen yrittämään mahdottomia.

No tällä hetkellä istuskelen taas vaihteeksi junassa, matkalla Helsinkiin. Alunperin tarkoitus oli, että viivyn matkalla kaikkiaan 3 vuorokautta, mutta kotona vallitsevat olosuhteet, tarkemmin sanottuna vaimoni ääretön väsymys toi tunteen, että minua tarvitaan enemmän kotona. Sen vuoksi tein hieman muutoksia suunnitelmiini.
Käyn tälle iltaa pitämässä kokemusasiantuntija luentoa Hyvinkäällä. Huomenna päivällä hyppään junaan ja matkalle kotiin. Jotenkin tämä päivä on jälleen antanut minulle mahdollisuuden istahtaa pohtimaan elämääni. Tässä hetkessä minulla on kaikki paremmin kuin hyvin. Ainoita asioita, johon minun tulee kiinnittää huomiota, on se etten kuvittele maailman pyörivän ainoastaan silloin, kun minä olen sitä pyörittämässä. Välillä vain tuppaa unohtuun se perustavaa laaatua oleva asia, jonka kuitenkin pitäisi olla kirkkaimpana mielessä, eli raittiuteni perusta, nöyryys. Jotenkin ajauden tilaan, jossa ihmiset ympärilläni antavat minulle sellaista signaalia, että olen äärettömän tärkeä tekijä heidän elämässään ja sen myötä, edelleenkään kun en osaa sanoa vielä tarpeeksi usein EI, eksyn tilanteeseen, jossa alan väsyttää itseäni ihan turhaan. Nyt tässä junassa istuessani olen saanut pohtia taas elämää ja tullut siihen tulokseen, että mikäli haluan elämän jatkuvan omalla ja perheeni kohdalla yhtä hyvin, kuin mitä se kuluneet vuodet on jatkunut, minun on opittava pitämään huolta myös itsestäni sekä omasta jaksamisestani. Vaikka kunnioitan äärettömän paljon vertaisryhmämme ohjelmaa ja siellä puhutaan itsensä unohtamisen kautta löytämisestä, niin tuskin minun tarvitsee näin totaalisesti itseäni unohduksiin päästää. :)

No elämä jatkuu. Tässä hetkessä tiedostan sen, että päästessäni Hyvinkäälle, olen valmis jakamaan omaa kokemustani asioissa, joista jos jostakin, minulla on kokemuksia, joita jakaa. Illalle päästessäni hotellille, lupaan tässä hetkessä itselleni sen, että lepään tämän illan sekä ensi yön kunnolla. Taas huomisen koittaessa olen jälleen hitusen verran paremmassa kuosissa jaksaakseni kotona odottavaa sirkusta ja sen pyörittämistä.

Kiitollisena mietin tuossa sitä, että asiat järjestyvät kuin ihmeen kautta. Nyttemmin olen saanut jo useista eri tahoista yhteydenottoja noihin kokemusluentoihin liittyen ja lisäksi päätin pistää pystöön myös sivutoiminimen, alkaen tehdä erilaisia tietotekniikkaan liittyviä juttuja sen alla, joten josko tässä ensi kevääseen mennessä olisin siinä onnellisessa asemassa, että vihdoinkin voisin rehellisesti, käsi sydämellä todeta elättäväni perheeni. Totaalisesta vastuuttomuudesta, vastuulliseksi ihmiseksi. On kait tuossa sinällään jo asia, josta saan olla tänään kiitollinen.

Kirjoittaminen helpottaa kummasti selkeyttämään omia ajatuksiaan. Anteeksi taas jälleen kerran tämän kirjoitukseni venähtäminen näin pitkäksi, toivottavasti jaksoitte lukea. Rauhaisaa viikonloppua rakkaat rinnallakulkijat. Pitäkäämme lähimmäisistämme huolta.

Alkoholismi on tunne-elämän sairaus

Tänään sain jälleen konkreettisesti kokea sen, ettei alkoholismisairaudesta toipumisessa ole mitään tekemistä sen kanssa, kuin paljon ihmisellä on tietoutta kyseisestä asiasta. Omalla kohdallani olen surullisen monta kertaa saanut todeta sen, että sairaus etenee vääjäämättömästi kohti loppua, ennen aikaista kuolemaa, mikäli ongelmainen ei tule tilanteeseen, jossa on tavalla tahi toisella pakotettu käsittelemään mennyttä elämäänsä samalla tutustuen itseensä niin perusteellisesti, että tulee huomanneeksi sen tosiasian, että juomisella ei asioita ratkaista. Ongelmat eivät poistu pirtulla. Ahdistus ei hälvene, vaan päinvastoin pahenee. Paniikin tunteet voimistuvat. Pelot saavat suhteettomat mittasuhteet. Kaikki elämässä tärkeä menettää merkityksensä, kunnes ihminen ei enää jaksa.

Omalla kohdallani olen onnellinen siitä, että vaikkakin jouduin käymään karun tien tähän päivään, tuo karuus opetti minulle itseni tuntemusta siinä, etten enää halua valehdella itselleni. Kun rehellisesti mietin itseäni, en voi kuin todeta sen, etten osaa käyttää päihteitä kohtuudella. En osaa käyttää mitään riippuvuutta aiheuttavia lääkkeitä lääkärin määräämällä tavalla. Pelaamalla esimerkiksi 50 centtiä veikkaukseen, tulen aloittaneeksi kierteen, jonka katkaisemiseen minulla ei itselläni ole tänään voimavaroja. Rehellisyys  itselle ja samalla rehellisyys kanssakulkijoille pitää minut tänään erossa entisestä itseni tuhoavasta riippuvuuskäyttäytymisestä. Toisin sanoen, rehellisyys pitää minut elossa päivän kerrallaan.

Se miksi tätä tässä tällä hetkellä kirjoitan, johtuu siitä, että koen tarvetta purkaa omaa sisintäni. Minussa on tässä hetkessä kaiken kiitollisuuden alla surua näitä tuhoavia sairauksia kohtaan. Niitä ihmisiä, joiden elämässä nämä riippuvuudet aiheuttavat tänään, tässä hetkessä käsittämättömän paljon suunnatonta tuskaa. Tuskaa ja kärsimystä aiheutuu myös näiden ongelmien kanssa painivien ihmisten läheisille. Uskon ettei täällä kotimaassamme ole kovinkaan montaa ihmistä, joiden elämässä ei olisi vähintään kaverin kaveria, jonka tietää näiden ongelmien kanssa painivan. Siksi tuntuu surulliselta se, että näistä asioista ei edelleenkään puhuta ääneen, vaan näistä asioista vaietaan. Häpeä ja syyllisyys vain kasvaa kasvamistaan, joka taas aiheuttaa vain lisää tuskaa, jota pitäisi päästä pakoon. Minä en halua tänään paeta. En halua vaieta. Haluan sen sijaan omalta osaltani kertoa ääneen näistä ihmisistä, näistä ongelmista ja niiden vaikutuksista jokapäiväiseen elämäämme.

Olen saanut elää kohta seitsemän vuotta raittiina. Tänään ymmärrän sen, ettei se tee minusta yhtään sen kummempaa ihmistä, kuin hänestä jonka tänään vielä täytyy pakon edessä juoda tai vetää mitä tahansa turruttaakseen tuskansa. Minulla vain on työkalut joita käyttää, mikäli olo käy tuskaiseksi.

Minä huudan tuskaani. Kirjoitan sen ylös. Puhun puhumasta päästyäni. Oksennan vaikka tarvittaessa. Olen valmis mihin tahansa, ettei minun enää tarvitse turruttaa itseäni aineilla.

Olen tässä raittiina aikana saatellut hautaan isäni. Parhaan ystävän. Molemmat heistä menetin aivan liian aikaisin juuri tuhoavalle päihteelle. Sairaudelle nimeltä alkoholismi.

Enää en haluasi saattaa ketään hautaan liian aikaisin, ainakaan tämän riippuvuussairauden vuoksi. Surullinen olen siitä, ettei tuo asian ole minun halustani kiinni. Oma haluni takaa vain sen, että itse pysyn erossa noista riippuvuuksista. Olen voimaton omaan sairauteeni. Olen voimaton toisen ihmisen sairauteen. Yksin en ole mitään.

Sain tälle aamupäivää puhelun hyvältä ystävältäni. Ihmiseltä johon sain kunnian tutustua tämän vuoden alussa. Olemme kulkeneet lyhyessä ajassa todella pitkän matkan ystävyyteen, jossa puhutaan asioista oikeilla nimillä. Silti tämä minulle tärkeä ystävä soitti, kertoen alkaneensa juomaan. Ensimmäinen tunteeni oli viha. Viha tuota sairautta kohtaan. Vihaa omaan voimattomuuteensa nähden. Lopulta ymmärsin taas yhdessä tilanteessa käyväni läpi sitä vihaa, jota edelleen tunnen isäni poismenon johdosta edelleen. Sopivan ärsykkeen tullen se valtaa minut. Onneksi ymmärrän tänään sen, että se on vain tunne, joka haluaa päästä minusta ulos.

En ole koko raittuteni aikana käynyt yhtään kertaa paikallisessa edes kaffella. Tänään kävin. Jututtamassa kyseistä ystävääni. Vain todetakseni sen, että juttelut jäivät lyhykäisiksi. Kaverilla ole vauhti päällä. No vauhti kiihtyy, kunnes se pysähtyy seinään, josta ei pääse yli, ei ali, eikä sivulta kiertämään. Mikäli tuosta seinästä menee läpi, toiselta puolen ei enää ole paluuta. No kuten todettua, olen voimaton.

Sen kuitenkin tiedän, että sikäli kun tämä ystäväiseni löytää oman pohjansa, olen taas valmiina antamaan oman kokemukseni hänen käyttöönsä 110%:sti. Se mihin se riittää, ei ole minun käsissäni. En voi raitistaa ketään. Ainoa mitä voin tehdä, on ojentaa käteni ja todeta: Tartu käteeni. Kuljetaan rintarinnan tätä elämänpolkua. Niin kauan kuin kuljemme rinnakkain, ei meille kummallekkaan voi käydä huonosti. Pysykäämme siis tällä tiellä, yhdessä, toisiamme tukien.

Yrittänyttä ei laiteta

Elämä on ihmeellistä, ei voi muuta sanoa.

Kävin tänään neuvottelemassa starttirahasta ja kuinka ollakkaan, siellä näytettiin vihreää valoa liikeidealleni. Toisin sanoen, allekirjoittanut aloittaa ensikuun alussa yksityisyrittäjänä.

Olen tässä pohdiskellut sitä, kuinka monen mutkan kautta elämä kuljetteleen, ennen kuin löytyy taas yksi pala elämänpalapelissä paikoilleen. Nyt mietittynä, tuntuu hassulle, että minun tuli käydä kuusi vuotta koulua, löytääkseni alalle, joka todellisuudessa kuitenkin on lähinnä sydäntäni.

Tarkoitus on nyt käynnistellä toimintaa tuon starttirahan turvin, mutta sinällään aika valoisalta näyttää. Jokainen taho, jonka kanssa asiasta olen tässä muutaman viimepäivän aikana puhunut, on innostunut tilaamaan minut luennoimaan, joten jos tällä tavalla etenee, ei töistä ole jonkun kuukauden päästä puutetta.

Eipä silti, tiedostan kyllä sen, ettei tästä mitään lomailua tästä hommasta tule, mutta jotenkin kun koen asian tärkeänä itselleni, niin saan samalla voimavaroja itselleni, kun käyn itselle tärkeistä asioista puhumassa. Vielä kun muistaa, ettei haali itselleen kerralla liian suuria, niin uskoisin kaiken järjestyvän kyllä.

Läheiseni ovat olleet ihania. Äitini huolehti, etten polta itseäni loppuun. Vaimoni tietysti on onnensa kukkuloilla, kun asia järjestyi. Oikeastaan kaikki ovat ottaneet asian hyvin, joskin samalla varoittelevat yrittäjän arjen olevan raskasta. Kyllähän minä sen omasta kokemuksesta tiedän. Voi pojat, että se yrittäjyyden vähemmän ruusuinen puoli on porautuneena selkäytimeeni, joten aivan hetkessä täällä ei pilvilinnoja rakennella, älkää pelätkö.

No lopuksi todettakoon vielä, että kunnallisvaaliehdokkuuteen liittyvät asiat, Pelirajat'on -ryhmä, asukastupa, raittiuden ylläpitäminen sekä perhe pitää huolen siitä, ettei aika tule pitkäksi, mutta toisaalta tiedostan tänään myös sen, ettei minusta ole kaikkeen, joten tällä hetkellä onkin työnalla kartoittaa mitkä asiat otan hoitaakseni, kaikkeen kun ei yksinkertaisesti aika riitä.

Perhe, raittius, pelaamattomuus, hengellisyys, ystävät. Siinä muutamia oman elämäni tukipilaria. Muut asiat tulevat sitten sen mukaan kuin aika antaa myöten. Tässä hetkessä luottavaisena purjehdin kohti ulappaa, uskoen että tuulet vihdoin ovat kohdallani hieman jo myötäiset..

Vapautuminen elämään

Taas on vierähtänyt kolme viikkoa viimeisestä päivityksestäni. Jälleen majailen Helsingissä, Pelirajat'on koulutuksen toisella lähijaksolla. Olo on väsynyt, mutta onnellinen.

Olen kiitollinen todella paljosta. Viimeisten viikkojen aikana on taas ehtinyt tapahtua paljon. Edellisen kerran tänne kirjoittaessani pohdin sitä, kuinka pelot ovat rajoittaneet elämääni hyvin pitkään. Tänään voin kiitollisena todeta noiden aikaisempien pelkojen jääneen kokonaan taakse.

Vielä pari vuotta sitten, en olisi voinut kuvitellakkaan meneväni esimerkiksi luokan eteen koulussa puhumaan edes muutamalle ihmiselle. Nyttemmin olen tehnyt sitä enemmän kuin säännöllisesti. Lisäksi olen aloittanut tuon Pelirajat'on koulutuksen kautta saadun opin avittamana kyseisen vertaisryhmän. Olen ollut pitämässä ATK-koulutusta asukastuvallamme. Olen ilmoittautunut kunnallisvaaliehdokkaaksi. Lisäksi olen käynyt jo useita kertoja pitämässä näitä kokemusasiantuntija luentoja, joista viimeisimmässä kuulijoina oli reilut 30 sairaanhoitaja opiskelijaa. Tuon tilaisuuden jälkeen juttelin kyseisten opiskelijoiden sekä heidän opettajansa kanssa ja sieltä tulleen suoran palautteen motivoimana, olen ajatellut tässä loppusyksyn aikana laatia tarvittavat paperit sekä laskelmat, aloittaakseni vuoden vaihteessa yksityisyrittäjänä, tarjoten noita luentoja erilaisille oppilaitoksille sekä muille tahoille, joiden ihmiset ovat tekemisissä riippuvuussairauksista kärsivien ihmisten kanssa.

Lisäksi kehittelin tuota ideaa jo siten, että mikäli saan hankittua tarpeeksi kiinnostuneita tahoja, voisin alkaa kiertää pitämässä luentoja vaimoni kanssa yhdessä, jolloin samassa paketissa olisi tarjolla sekä omakohtainen kokemus ongelmaisen silmin tarkasteltuna, että läheisen näkökulmasta nähtynä. Se miten tämän asian kanssa käynee, jää nähtäväksi, mutta tällä hetkellä suhtaudun asiaan positiivisen myönteisesti. Luottaen siihen, että asiat, joiden on tarkoitus tapahtua, tapahtuvat kyllä.

Lopuksi totean tähän vielä sen, että oikeastaan ainoa hieman negatiivinen asia tällä hetkellä elämässäni on se, että innostuessani yhtäaikaa monesta erilaisesta, mielenkiinoisesta asiasta, tulen huomanneeksi sen, että vuorokaudesta loppuvat tunnit kesken. No onneksi olen oppinut tarkastelemaan tekemisiäni siten, että kun havainnoin jonkin asian vaativan korjausta, olen valmis tuon korjauksen tekemään ilman sen suurempia murehtimatta. Elämä ei tarvitse minua. Minä tarvitsen elämää.

Näillä pohdinnoin, aurinkoa elämäänne rakkaat kanssamatkaajat. Olkoot tuulet myötäisiä elämänne merellä.