Nöyryyden avulla hyväksymiseen

Jos tässä kohden totean, eilisen olleen tunnetiloilta rankimman koko raittiuden ajallani, kuvannee se hieman sitä mitä olen itseni kanssa käynyt läpi. Tänään kaikki on paremmin kuin hyvin. Elämä opettaa, jos itselläni on nöyryyttä uuden oppimiselle.

Paljon sain viimeisen viikon aikana oppia itsestäni, parisuhteestani, ystävistäni, läheisistäni sekä siitä, kuinka ihminen ei sinällään voi omille tunteilleen suoranaisesti mitään. Toisaalta tunteet voivat viedä väärään suuntaan, mutta noista tuntemuksista puhumalla, prosessoimalla, kirjoittamalla asiat selkiintyy, tunteet tasaantuu ja sen jälkeen niistä voidaan rakentavalla tapaa puhua.

Koin olevani totaalisen kädetön eilen illalle. Tänään mietittynä olen kaikkea muuta. Minulla on työkalut, joiden avulla asioista, jopa tunteista saa rakennusainetta omaan elämään. Rikkautta jonka arvoa en olisi oppinut tuntemaan, ellei elämä aikanaa olisi mennyt totaalisen vituiksi. Tänään elämä on hyvin. Olen kiitollinen. Olen onnellinen.

"Välillä on hyvä todeta se, ettei elmää voi hallita, sitä pitää elää, ryvettyä." Kuten arvostamani kirjailija Tommy Hellsten on niin kauniisti elämisen kuvannut. Minä tyvettyin. Menin tunteineni niin syvälle, ettei minulla ollut enää voimia nousta sieltä ylös. Ainoa keino oli vajota polvilleen, itkien rukoilla apua. Apua tuli. Tuli puhdistava, hyvää tekevä nöyryys, tuli hyväksyminen. Löytyi rakkaus, jonka olemassaolon tiesin todeksi, mutta joka toisaalta tässä viikkojen ja viikkojen sirkushupailussa, jota lapsiperheen arjeksi kutsutaan, oli päässyt hautautumaan jo liiankin syvälle. Onneksi tänään voin todeta sen, että tuo rakkaus on niin vahva, että se kestää melkoiset myrskyt, kuten se on kestänyt jo aiemminkin.

Tänään minun ei tarvitse taistella, mitään tai ketään vastaan, ei edes elämää. Tänään haluan elää, ottaa elämän raakana, vaikka se hetkittäin on kovin raskasta, niin silti se on äärettömän antoisaa.

Riittämättömyyden tunne

Olen kohdanut viime päivinä elämässäni sellaisia asioita, joita en ihan heti tällä tavoin uskonut joutuvani läpikäymään. No elämää, sanotaan..

Entä kun ihminen, joka on miljoonista pienistä palasista alkanut kasamaan itseään, voi kohdata ensimmäistä kertaa elämässään sellaisen tunteen, joka voimakkuudeltaan vie voiton surusta, jonka isäni itsemurha tullessaan aiheutti.

Sen tiedän, että raittius on elämäni perusta. Sen tiedostaminen pakottaa minut kohtaamaan elämän raakana. Viimeiset päivät olen sisimmässäni huutanut tuskaa. Tuskaa, johon sinällään minulla ei ole mitään muuta tehtävissä, kuin prosessoimisen kautta yrittää hapuilla tuon tunteen päälle, pyrkien käsittelemällä pienentämään se sellaiseksi, että tuon tunteen kykenisi itsessään sisäistämään, saati että siitä mentäisiin yli.

Uskon elämään. Uskon Jumalaan, sellaisena kuin Hänet tänään ymmärrän. Uskon, että elämässämme tapahtuvat asiat, tapahtuvat sen vuoksi, että niihin on kätkettynä pienen pieniä, mutta sitäkin suunnattomampia rikkauksia, joita kasvunmahdollisuuksiksi kutsuttakoon. Tuota rikkautta yritän epävoisesti pienellä hakullani kaivaa esiin, tästä suunnattoman kokoisesta tunteiden vuoresta, jonka elämä on kohdalleni suonut. Tänään ymmärrän täysin sen, mitä vaatii elää raittiina, kun olisi liian helppoa unohtaa kaikki, antaa periksi, luovuttaa väärällä tavalla. MINÄ SAATANA EN LUOVUTA, MINÄ TAISTELEN, vaikka viimeiseen veripisaraan asti, joka suonissani virtaa. Tuo veri sykkii rakkautta, rakkautta elämään ja sen suomiin jokapäiväisiin mahdollisuuksiin. Haluan elää. Siksi en anna periksi.

Toisaalta tämä kaikki tuntuu hetkittäin naurettavalta, sikäli kun tässä mitään komiikkaa tällaisessa tilanteessa voisi olla. Luottamus, tuo sana joka lausuttuna on kokolailla mitättömän kuuloinen, mutta jonka rakentamisessa allekirjoittaneella meni vuosi kausia tehdä hartiavoimin työtä. Tänään, kun luotan ihmisiin, luotan Jumalaan, juuri tänään minulle tarjotaan kasvunpaikkaa tilanteesta, jossa en uskonut koskaan joutuvani olemaan. Kaikella tarkoituksensa, sen uskon ja sen vuoksi haluan katsoa loppuun tämän näytöksen, vaikka hetkittäin aivan saatanan raastavaa tuskaa sisälläni se aiheuttaa. Niin se luottamus. Entä siinä tilanteessa, kun ei ole kiinni luottamuksesta, vaan täytyy vain elää hetki kerrallaan, muistuttaen itseään siitä, että HEI!!, sun pitää hengittää. On pakko elää läpi päivä siinä, että illalla kuulee tilanteen olevan edelleen sama, jos nyt ei vielä kimurantimpi, ja taas muistutellaan itseä siitä, että HEI!!, vittu muista hengittää.

Haluan kasvaa ihmisenä. Huomaan kasvaneenikin melkoisen matkan, päivän kerrallaan kuluneen kuuden ja puolen vuoden aikana. Kun tämän taistelun käyn sisälläni läpi, todeten joku aamu, että hei, tämä olikin tätä varten tarkoitettu, uskon olevani taas kokolailla ehyempi ihminen, kuin tässä hetkessä, nyt tänään olen. Tänään olen jälleen sirpaleina. En kylläkään miljoonina pieninä enää, vaan muutamina suurempina. Tuskaisinta on alkaa taas rakentaa itseään tietyltä osin uusiksi, kun juuri vasta vähän aikaa sitten sai kokea pitkällisen rakennusprojektin kautta eheytyneensä. Elämää sitähän tämä kaikki vain kuitenkin on.

Kun vielä muistaa muistuttaa itseään siitä, että tämän elämäksi kutsutun "näytelmän", taustavoimana jyllää rakkaus, joka on sitä luokkaa, ettei ihmisen rajallinen kyky ymmärtää tai tuntea riitä tuohon alkuunkaan. Rakastan elämää, sen kaikkine oikkuineen, tänään.



 

Jos mulla olisi sydän

Pohdintaa pelialasta. Peliongelmaisen näkökulmasta tarkasteltuna

Ajattelin tässä pitkästä aikaa pohtia hieman nykyhetken tilannettani yhden riippuvuuteni osalta, eli peliongelman. Omalla kohdallani tulee muutaman viikon päästä täyteen viisi vuotta totaalisen pelaamatonta aikaa. Tästä kiitos kuuluu GA-ryhmälleni, jossa olen tuon viisi vuotta säännöllisesti kulkenut.

Tässä hetkessä olen saanut sen verran etäisyyttä uhkapeleihin, että voin esimerkiksi vierestä katsoa, kun kaverini pelaa peliautomaattia, ollessamme biljardia pelaamassa. Nuo automaatit, jotka aikaisemmin olivat koitua kuolemakseni, eivät tänään enää herätä minussa minkäänlaisia tuntemuksia puolesta eikä vastaan.

Paljon olen vuosien aikana ihmisten kanssa keskustellut tästä asiasta ja tullut siihen tulokseen, että suhtautumistapoja on yhtä monta kuin on keskutelijaakin.

Itse tällä hetkellä suhtaudun melko neutraalisti rahasta pelaamiseen, kaikissa sen eri muodoissa. Joskus olen pohtinut paljonkin sitä, kuinka esimerkiksi pokeriammattilaiset, jotka saavat elantonsa tuosta pelistä, omalla kohdallaan asian kokevat tai mitä he asiasta keskustellessamme mahtaisivat minulle sanoa. Jotenkin minusta henkilökohtaisella tasolla tuntuu kuitenkin vahvasti siltä, että jatkuvasti korttipöydän äärellä istuvat, rahasta pelaavat ihmiset toisaalta täyttäisivät varmasti jotkut määritykset ongelmapelaajan profiloinnissa, joka sinällään ei ole minun tehtäväni, onneksi. Jotenkin vain mietin, peilaten omaan itseeni, etten osaisi kuvitella, etteikö tuollainen elämä, tavalla tahi toisella vaikuta omaan tunne-elämään kokolailla paljon. Tunne-elämä, kun meillä peliongelmasta kärsivillä ihmisillä on se, minkä vuoksi meistä moni ajaa itsensä tuhoon asti suurta voittoa tavoitellessaan.

No kuten todettua, en ole jakamassa tässä mitään tuomioita suuntaan, enkä toiseen. Pohdin ihan mielenkiinnosta tätä asiaa tässä. Jotenkin täällä netissä surffaillessani, ei nykyään voi välttyä siltä, etteikö jossain kohtaa törmäisi johonkin nettipokeri-saitin mainokseen, jossa luvataan paljon vähällä. Itse olen omalla kohdallani prosessoinut asiat siten, etten koe enää tarvetta pelata. Tiedostan kristallinkirkkaasti oman ongelmani laadun, enkä sen vuoksi ala asialla leikkiä. Joskus vain mietityttää, kun jossain yhteydessä törmään sellaisiin kommentteihin keskustelupalstalla, että esimerkiksi RAY on joku suuri hirviö, joka tuhoaa ihmisiä. Todellisuudessa ihminen itse tuhoaa itsensä esimerkiksi peliongelman kohdalta puhuttaessa. Ei sen enempää raha-automaattiyhdistys, kuin mikään nettipokerisaitti sitä tuhoa varsinaisesti aiheuta, vaan siihen vaikuttaa loputon määrä eri asioita, jotka ihmisen tunne-elämässä saavat sellaiset kierrokset aikaiseksi, että ihmisen on pakko etsiä joku riippuvuus johon paeta. Tämä on siis allekirjoittaneen kokemus, ei mikään yleinen mielipide. Toisaalta tästä asiasta paljolti kokemusta omaavana, koen että vaikeimmatkin tunne-elämän kieroutumat on mahdollisuus oikaista siten, että peliongelmasta voi vapautua takaisin "normaaliin" elämään, sikäli kun ongelmainen itse on tuosta vyyhdistä halukas irtautumaan.

Palatakseni tähän nykyhetken nettipokeri mainontaan, olen loputtoman monta kertaa poistanut omasta sähköpostistani mainoksia, joissa luvataan ilmaisia kierroksia jne. jne. Lopulta tullen siihen tulokseen, etten voi estää kyseisiä firmoja tekemästä työtään, mutta voin muuttaa itseni siinä, kuinka tuohon työntekemiseen osallistun omalta kohdaltani. Olen siis purkanut itseni atomeiksi, tullen toteamaan sen, etten enää tänään koe tarvetta reagoida mihinkään erilaisten firmojen lähettämiin tarjouksiin, joissa houkutellaan takaisin pelaamisen maailmaan.

Toisaalta olen miettinyt asian siten, että niin kauan kuin pidetään huoli siitä, että ihminen joka pelaamisesta saadaan kiinnostumaan, on täysi-ikäinen, on mielestäni jokaisen omalla kohdallaan tehtävä rajat omalle pelaamiselleen, sikäli jos haluaa välttyä tältä riippuvuussairaudelta omassa elämässään. Hyvilläni olen ollut esimerkiksi siitä, että ikärajoja on nostettu ja eri yhtiöt ovat osoittaneet panostaneensa peliongelmasta infoamiseen, joskin tuo on hieman arvelluttavaa joiltain kanteilta katsottuna. Toisaalta kehoitetaan ihmisiä pelaamaan, toisaalta varoitetaan pelaamisen vaaroista. Omasta mielestäni se on pääasia, että pidetään huoli siitä, että sikäli kun ihmisellä tulee ongelmia, hänelle tarjotaan apukeinoja tuon ongelman hoitamiseen.

Vastuullisesta pelaamisesta kun loppupeleissä kaikessa pelaamisessa tulisi jokaisen kohdalla olla kysymys. Laitan tässä vain yhtenä esimerkkinä, yhden nettipokerista alan tietoutta levittävän saitin peliongelmasta käsittelevään sivustoon: Vastuullinen pelaaminen.

Jokainen voi sitten omalla kohdallaan tehdä tästä päätelmän mitä mieltä tällaisesta on, mutta kuten omalta kohdaltani totesin, koen hyvänä, että peliongelmasta on alettu ylipäänsä puhua ääneen. Itse kun aloin noissa vertaisryhmissä kulkemaan, tuntui ettei koko ongelmasta kukaan oikein vielä tiennyt yhtään mitään tai ei ainakaan halunnut siitä mitään missään puhua.

Me ihmiset kun olemme kuitenkin ihmisiä, joiden tulee tavalla tai toisella ansaita elantomme, emme mielestämme voi alkaa syyttää tiettyjä tahoja ihmisten tuhoamisesta. Jos siihen alkaisimme, saisimme olla tuomitsemassa ensin suurimman osan suuryrityksistä. Sen jälkeen hiukan pienemmät ja pienemmät, kunnes olisimme siinä tilanteessa, että saisimme tuomita itsemme. Minä en koe tarpeekseni tuomita, vaan tuoda tietoutta peliongelmasta, sen taustoista ja keinoista joilla siitä voidaan vapautua.

Pyörät pyörii, karavaani kulkee, peliala laajenee ja monipuolistuu halusimme tai emme. Meidän yksinkertainen, mutta sitäkin arvokkaampi tehtävämme on ainoastaan omalta kohdaltamme pitää huolta siitä, että omalla esimerkillämme olemme rakentamassa parempaa tulevaisuutta jälkipolvillemme.

Elää ja antaa elää. Siitähän kaikessa lopulta vain on kysymys.

Nauttii elämästä

Kai sitä joskus voi hyvillään kertoa nauttivansa tässä hetkessä elämästään? Minulla kun on se paha taipumus, että alan potea jotain käsittämättömän tuntuista syyllisyyttä siitä, jos ääneen mainitsen olevani johonkin asiaan tyytyväinen. No elämä on opettelua, joten..

Minulla on tässä hetkessä sisälläni äärettömän tasapainoinen ja hyvä olo. Tuntuu siltä, ettei mitkään maailman murheet tätä oloa vie. Ehkä tämä on juuri sitä kuuluisaa sisäistä rauhaa, jota ainakin tuolla vertaisryhmien kirjallisuudessa mainostetaan olona, joka on alkoholistille niin ihmeellinen ettei hän sitä voi käsittää. No toisaalta en enää edes yritä käsittää tätä, vaan pelkästään nautin tästä.

Se mitä taas on tapahtunut, että olen tässä sisäisessä tasapainossa, on se, etten tässä hetkessä vaadi elämältä yhtään mitään. Tähän ajatusmalliin päästäkseen, ihmisen vain jostain kumman syystä tarvitsee käydä hetkittäin ihmeellinen sisäinen sota itsensä kanssa.

Päätän tämän postauksen tähän, lähinnä sen vuoksi, etten ala taas järkeistämään tätä oloani liikaa. Totean vain lopuksi sen, että jo jonkin aikaa hetkittäistä, sisäistä sotaa käyneenä, pyrin opettelemaan elämään tätä elämää siten, ettei tarvitsisi turhaan taistella, vaan saisi elää rauhassa itsensä kanssa. En halua sotia, haluan rauhaa.

Järkeily sikseen. Totean vain itselleni: Sillä kohtaa mihin ihmisen käsityskyky loppuu, ottaa sydän vasta ensiaskeleitaan.

Tunteet. Mitä ne sellaiset on?

Olen tässä tarkistellut omaa kehitystäni lähinnä sen suhteen, kuinka hyvin tai huonosti omia tunteitani tässä hetkessä jo tunnistan.

Lähtökohtana kun oli raitistumisen alussa se, etten osannut eritellä tunteitani ollenkaan, niin tässä hetkessä voi jo joitain osata nimetäkkin.

Osaan sanoa milloin olen iloinen, milloin surullinen, milloin vihainen, milloin ahdistunut, milloin pelokas, milloin luottavainen, milloin onnellinen..mutta parasta kaikessa, osaan jo jonkin verran myös eritellä noiden tunteiden taustalla vaikuttavia asioita ja sen myötä myös kykenen niitä käsittelemään puhumalla tai kirjoittamalla.

Oikeastaan viha tunteena on ainoa, jota käytännössä en osaa vielä tuntea oikein. Yleensä minulla tuo viha on kohdistettuna tavalla tai toisella itseeni. Tätä alan tässä kaiken ohessa nyt työstämään oikein kunnolla. Luvassa on toivottavasti hienoja oivalluksia ja sen myötä armollisuutta itseäni kohtaan.

Väsymys kiukkuisuuden taustalla

Olen muutaman päivän tuskaillut väsymyksen kanssa. Väsymys johtunee suurimmaksi osaksi siitä, että ensin meillä oli tuo loppukiri noiden opintojen kanssa. Sen jälkeen valmistujaiset ja nyt viikonloppuna vietimme vaimoni vanhimman pojan rippijuhlia.

Elinen päivä olikin sitten yhtä tunteiden vuoristorataa. Aamulla olin todella väsynyt. Siitä seurasi se, että kaikki tuntui jotenkin takkuiselta. Tähän hetkeen olen kuitenkin elämässä oppinut sen, että päivä soljuu iltaan, vaikka kuinka väsyneenä ja turhautuneena olisinkin. Näin kävi myös eilen.

Oikeastaan pari tapahtumaa eilisestä päivästä käänsi ajatusmaailmani negatiivisesta positiiviseen. Ensiksi purin omaa kiukkuani, kirjoittamalla siitä. Oikeastaan mahtoi olla taas pitkästä aikaa tilanne, jossa annoin itselleni luvan edes olla kiukkuinen. Yleensä kun tahdon potea syyllisyyttä siitäkin, jos olen turhautunut tai pahantuulinen. Lähinnä sen vuoksi, että tuolta päihdehelvetistä selvinneenä, eihän minulla ole oikeus kiukutella arkisista asioista, vaan vaikka väkisin vetää naamalle Pepsodent-hymyä. No eilen en jaksanut, vaan päästelin höyryjäni ja heti alkoi helpottaa.

Lisäksi kun kävin pienimmän Rinssessani kanssa kaupassa, siellä tapahtui pari asiaa, jotka lopulta saivat tunteeni kääntymään kitinästä kiitollisuuteen.
Ensin kaupan edessä oli muutama juoma-ajoilta tuttu henkilö todella heikossa hapessa, riidellen viinapullon päältä. Kävelin muina miehinä heidän ohitseen, jutellen pienelle tyttärelleni. Tuosta tilanteesta aloin jo miettimään sitä, missä tilassa voisin itsekkin vielä olla ja taas katsoessani pientä tytärtäni, ensimmäiset kiitollisuuden tunteet alkoivat vallata alaa.

Lopullinen käännös negatiivisesta positiivisiin tunteisiin tuli sitten mennessämme toiseen kauppaan sisään. Ovella meinaan sattui sellainen episodi, joka säikytti minut kunnolla. Kaupassa oli sellainen itsestään aukeava liuku-ovi. Tyttäreni, sen kummemmin miettimättä laittoi kätensä tuota liuku-ovea vasten sen avautuessa. Kuinka ollakkaan, käsi meni oven mukana ja kohta huomasin tyttäreni parkuvan täyttä häkää, käden jumittuessa oven ja metellisen kehikon väliin. Heti samassa tartuin toisella kädellä liuku-oveen, vetäen sitä vastaan ja samalla toisella kädellä tartuin tytön ranteeseen, vetäen sitä pois oven välistä. Onneksi käsi lähti hetken päästä irti ja tilanteesta selvittiin säikähdyksellä, itkulla sekä pelkällä mustelmalla. Ensihoitona haimme sitten jäätelöt, joka helpotti kummasti. :)

Kaikki tyyni, mieleni kotiin palatessani oli kiitollinen.

Minun aikataulu ei välttämättä ole se paras vaihtoehto

On taas kerran palannut perusasioiden ääreen. Välillä eksyn luulemaan, että asioiden tulisi järjestyä siinä aikataulussa, kuin itse toivon. Silti olen tullut jo useaan kertaan todenneeksi sen, että minun aikatauluni ei todellakaan ole se paras. Yleisimmin tuota minun toivomaani aikataulua on määrittelemässä omat tunteeni, jotka tunnetusti eivät ole mitenkään erikoisen tasapainoisia vielä kovinkaan monessa asiassa tai tilanteessa.

Viime päivät ovat osoittaneet minulle jälleen sen, että kärsivällisyys on hyve, jota ei koskaan ole liikaa. Monet kerrat olen kuluneen puolentoista vuoden aikana ehtinyt turhautumaan, kun olen ahkerasti yrittänyt saada itselleni työtä. Toisaalta vasta ensi syksy on sellainen ajankohta, jolloin työtä olisi hyvä saada, mutta kun minä olisin halunnut saada työtä heti, mieluummin ensimmäisellä hakemuksellani. Onneksi asiat eivät järjesty, kuten minä haluan.

Nyt olen saanut kasvaa ihmisenä tuon puolitoista vuotta. Samalla saaden itselleni ammatin, jonka kautta varmasti ennenpitkää tulen työtä saamaan, kunhan nuo Nokian epävarmuustilanteet vain selviävät tällä IT-alalla. Toisaalta tämä puolitoista vuotta ovat antaaneet minulle sopivassa määrin aikaa siihen, että raittiuden kestäessä, olen alkanut miettiä uravalintaani myös toisesta näkökulmasta. Tämä päihdeala ei välttämättä olisikaan minulle huono vaihtoehto ollenkaan.

No asiat järjestyvät kyllä, juuri niin kuin pitääkin. Ainoa mistä minun tulee omalla kohdallani kantaa vastuu, on tämän päivän raittius. Sen jälkeen kaikki on mahdollista, sen taas tässä viime aikoina olen todennut.
Kuten tuolla aikaisemmin kerroin, kävin tuon kokemuskouluttaja näytön suorittamassa ja siinä on minulle yksi väylä, josta voi hyvinkin tulla työtä ihan tehdä asti. Toisaalta on tuo vasta mainitsemani yrityksen perustaminen erään ystäväni kanssa. Tuossa yrittäjyydessä olisi mahdollista käyttää sekä päihdepuolen kokemustani, että opiskelemaani IT osaamistani hyödyksi. Sen lisäksi on vielä muutama muu vaihtoehto. Kävin tänään eräässä kuntoutusyksikössä juttusilla ja siellä sovittiin, että käyn tälle kuuta heittämässä yhden päivän mittaisen keikan siellä, lähinnä tuollaisen kokemusasiantuntijan roolissa. Mahdollisesti noita keikkoja on tulevaisuudessa tulossa lisää. Kaiken tuon lisäksi, olen vakavasti miettinyt sitä, että lähden opiskelemaan vielä itselleni päihdetyön ammattitutkinnon, otin jopa asiasta valmiiksi selvää ja koulutus alkaa ensi vuoden helmikuussa. Mikäli  muutoin syksylle näyttää siltä, ettei työrintamalla, tavalla tai toisella tule kiirettä, alan työstämään ajan kanssa omaa tarinaani, jos siitä vaikka saisin kirjan lopulta aikaiseksi.
Tuo kirja asia on taas yksi, joka olisi minun aikataulussani pitänyt toteutua jo pari vuotta sitten, mutta tänään ymmärrän, ettei tuon asian suhteen aika ole vielä oikea. Samoin nämä päihdepuolen työkuviot. Olen viisi vuotta kuudesta raittiusvuodestani elänyt sillä vakaumuksella, ettei minusta tule päihdepuolelle työntekijää ja tänään tuolla kuntoutuspaikassa totesin ykskantaan, että mikäli minulle työtä sieltä tarjotaan, otan sen vastaan ilomielin. Näin ne ajatuksen muuttuu.

Eiliselle iltaa sitten tapahtui eräs asia, joka osoitti minulle jälleen kerran sen, että asiat tapahtuvat ajallaan. Minun nuoremmalla pojallani on ollut hienoisia ongelmia tasapainonsa sekä sen myötä uskalluksensa kanssa. Aloimme viime kesälle opetella ajamaan pyörällä ilman apurattaita. Oikeastaan viime talvena, opettelimme ajamista pihatiellämme oiken urakalla, lumeen kun ei haitannut vaikka olisikin kömmähtänyt nurin. Alkukesästä poika halusi pyörään apurattaat takaisin, koska ei mielestään pystynyt muutoin ajamaan kunnolla. No eilen illalle olimme pihalla leikkimässä. Poika ajoi pyörällään ja kohta hän tulee sanomaan, että toinen apurata hajosi. Ehdotin, että otetaan molemmat pois ja kokeillaan. Kuinka ollakkaan, tälle iltaa pihalla pyyhälsi ikionnellinen naurava poika, hiki päästä valuen, ilman apurattaita ajaen pitkin poikin. Toisin sanoen, minun aikatauluni ei välttämättä ole se paras vaihtoehto. :)

Tätä se raitis elämäntapa parhaimmillaan on

Elämää. Ei tuota otsikkoa oikeastaan muulla tavoin voine kuvata tarpeeksi kattavasti.

Viimeiset viikot ovat olleet sisällöltään sekä tapahtumiltaan sellaisia, etten koskaan osannut kuvitella saavani elää läpi tuollaisia tapahtumia, silloin kuin vielä elin ja hengitin addiktioitani. Raittius vapauttaa elämään.

Vielä joitain vuosia sitten en osannut kuvitellakkaan pystyväni matkustamaan omaa postilaatikkoani kauemmaksi, ilman että siitä seurasi melkein ambulanssikyytin vaativa paniikkikohtaus. Lisäksi en uskonut kykeneväni puhumaan elämästäni ventovieraille ihmisille tai muutoinkaan edes olemaan ihmisten kanssa tekemisissä. Kuluneiden viikkojen aikana olen kokenut kaikkea tuota sekä lisäksi monta sellaista tilannetta, joita ns. tavalliset ihmiset eivät pitäisi minään, mutta jotka allekirjoittaneelle ovat verrattavissa vähintäänkin Mount Everestin valloitukseen.

Toisaalta kaikki kokemukset taas osaltaan vahvistavat sitä käsitystäni, että raittius takaa minulle mahdollisuudet mihin tahansa. Tuolla ajatuksella olen pyrkinyt päivän kerrallaan elämään, luottaen siihen että kaikki palaset loksahtelevat paikoilleen kun aika on oikea ja kun teen oman osuuteni toteuttaakseni unelmiani yksi kerrallaan.

Tässä hetkessä huomaan hetkittäin sen, että tuttu lapsenomainen innokkuus tekemisissäni edelleen on, mutta parasta tuossa huomiossa on se oivallus, ettei se enää haittaa vaan päinvastoin auttaa minua lähtemään kulkemaan unelmiani kohti.

Työrintamalla ei edelleenkään ole tärpännyt, mutta tässä hetkessä mahdollisuuksia tuon asian järjestymiseen on ilmaantunut useampia, joten pidän enemmän kuin todennäköisenä sitä, että kesäloman jälkeen ei tarvinne joutonomina tekemättömyyttään surkutella. Asiat järjestyy, niin uskon.
Vielä kun tuohon toteaa sen, että näillä näkymin saan mahdollisesti alkaa soveltaa työssä sekä elämänkoulun että kuluneen kuuden vuoden aikana saamiani oppeja, niin voitaneen puhua parhaasta mahdollisuudesta kohdallani, mutta kaikki aikanaan. Eikähän sitä tiedä, jos vaikka huomenna kaikki suunnitelmat menisi uusiksi, siihen kun ei tarvitse kuin yhden sähköpostin kaikista niistä työhakemuksista joihin olen omaa osaamistani viimeisen kuluneen vuoden ollut innokkaasti tyrkyttämässä.

Tähän loppuun todettakoon vielä se, että ihmeellisintä kaikessa, sain kuulla että tämä blogini kirjoittelu on konkreettisella tavalla auttantut erästä läheistä ystävääni sisäistämään raittiuden mahdollisuutta siinä määrin, että sain osallistua hänen 1. vuoden raittiuden kunniaksi järjestettyihin kakkujaisiin viime sunnuntaina, joten oikeastaan tämän blogin alkuperäinen tarkoitus on siis täytetty. :)
Silloin nelisen vuotta sitten aloittaessani tätä blogia kirjoittaa, minulla oli sellainen haave, että jos näistä raapusteluistani edes yksi ihminen jotakin hyötyy, joten siltä osin tämän blogin tarkoitus on siis täytetty. Itselleni kun tämä kirjoittelu on ollut hyvinkin terapeuttista, niin on toki toisaalta mukava kuulla, että näistä kirjoituksistani oikeasti joku toinenkin jotain positiivista ajatusta elämäänsä saa. Hassua sinällään, että noin läheltä vielä osui tuo ihminen, että henkilökohtaisesti sain positiivista palautetta vastaanottaa.
Sen kuitenkin tiedostan, etten minä, saati kirjoitteluni tuota kyseistä ihmistä ole raittiiksi pistänyt, mutta mukavahan se on olla osasyyllisenä noinkin positiivisessa tapahtumassa, kuin alkoholistin raitistuminen onkin.

Tänään tuntuu hyvälle, joten kiitollisin mielin nautin tästä tunteesta. :)

Lomaa. Lomaa. Lomaa.

Heipä hei. Hyvää iltaa. :)

Pakko postata tänne, kun tämä päivä on vaihteeksi ollut positiivisia tapahtumia pullollaan. Aamupäivälle sain sovittua alkusyksylle erään tahon kanssa yhteistyöstä tuon kokemuskoulutuksen suhteen, joten mielenkiinnolla ja malttamattomana odotan tulevia haasteita. Asiaan kun liittyy erinäisiä koulutuksia, luentoja, infojen pitämisiä, tukihenkilötoimintaa jne. Asiat tarkentuu elokuulle. Ennen tuota keskityn kuitenkin lomaileen ja lepoon.

Olemme lähdössä vaimoni kanssa kahdestaan ansaitulle lomamatkalle. Kun me molemmat saimme siis kunnialla tuon koulun päätökseen, joten nyt keskitytään parisuhteen vaalimiseen, poistumalla kotiympäristöstä kokonaiseksi viikoksi ja vieläpä ruhtinaallisesti kahden.

Juhannuksen aika rauhoitutaan sitten allekirjoittaneen äidin hoteissa, koko perheen voimin, kalastaen, saunoen, uiden, makkaraa paistellen ja kokkoa poltellen. Luvassa on siis rauhallisen rakkaudelliset puolitoista viikkoa.

Näillä tuuminnoin, poistun takavasemmalle. Samalla toivotellen kaikille aurinkoista, rauhaisaa ja raitista viikkoa. Pitäkää lähimmäisistänne huolta. Palataan asiaan Juhannuksen jälkeen. Voikaa hyvin.

Kokemuskouluttaja

Nyt sitä sitten virallisesti ollaan päihdepuolen kokemuskouluttaja. Tämä päivä on kokemuksiltaan sekä tapahtumiltaan ollut varsin vaiherikas. Huomasin tänään kaksi asiaa itsessäni. Ensiksikkin, minulla on edelleen korkea kynnys myöntää voivani huonosti. Piiloudun vahvuuden alle, vaikka tiedostan tarvitsevani toisia ihmisiä. Lisäksi koen edelleen reagoivani eräisiin ärsykkeisiin, kuin se alle polvenkorkuinen pieni lippalakkipäinen lapsi. Palaan lapsuuden kokemukseen, jossa minuus murrettiin tahattomasti. Olin jo tuolloin tunneyliherkkä, enkä kestänyt kun vanhempani eivät hyväksyneet minua sellaisena kuin olin. Edelleen reagoin aivan liian vahvasti negatiivisiin ärsykkeisiin, vaikka toisaalta tiedostan itseäni siinä määrin, ettei minun tarvitsisi reagoida, vaan hyväksyä. No vain elämää.

Toisaalta tänään oli tuo kokemuskoulutuksen näyttö ja siitä saamani palaute osoitti jälleen kerran sen, etten osaa ottaa vastaan positiivista palautetta vieläkään. Sain kaikista osioista, kaikilta arvioijilta kiitettävät arvostelut ja itse koin esitystä pitäessäni sen olleen kovin epätarkka ja sekava, kuten itsekkin koin olleeni. Päinvastoin sain kehut esityksen selkeydestä ja läsnäolontunteesta, jonka kuulijat olivat minusta aistineet.

Paljon on vielä itsessä kehitettävää, joten matka jatkuu.

Lopuksi todettakoon vielä sen verran, että hengellisyydestä on rakentunut itselleni äärettömän tärkeä osa minuuttani. Ehkä juuri suorituskeskeisestä elämästä kärsineenä, koen että Jumala on minulle ainoa, jonka koen hetkittäin hyväksyvän minut, tällaisena kuin olen. Noissa hetkissä on kaikki mitä tarvitsen.

Juhlavalmisteluja

Huomenna olisi tarkoitus juhlistaa niin allekirjoittaneen kuin rakkaan vaimoni valmistujaisia. Juhlaa siis kerrakseen.

Tuntuu kovin ihmeelliseltä miettiä sitä hetkeä 10 vuotta sitten, jolloin yhteistä taivaltamme aloitimme. Paljon on tapahtunut. Elomme on ollut vaihtelevasti myötä- ja vastamäkeä. Tänään mietittynä elämä on kaiken tuon arvoista. Ilman noita tapahtumia elämässämme, emme olisi ihmisiä joita tänään yhdessä sekä erikseen ollaan.

Olen tässä viikon verran kippuroinut negatiivisissa tunnelmissa, lähinnä itseni tutkailusta löytyneistä luonteenvioista johtuen. Onnekseni olen löytänyt elämääni työkalut, joita soveltamalla mikään tilanne, asia tai luonteenvika ei ole ylitsepääsemätön, vaan käsiteltävä.

Tänään ymmärrän myös sen, miksi reagoin niin voimakkaasti edelleen suhteessa itseeni. Luulen etten kelpaa kenellekkään, ellen ole täydellinen. Kuka olisi?

Lopuksi todettakoon se, että kaikki tämä kipuilu on jälleen tehnyt hyvää. Kasvukipuja, ei sen vakavampaa. Tässä hetkessä tunnen elämän ja se tuntuu hyvälle. Kipu kasvattaa, tehden entistä nöyremmäksi elämän suhteen. Kaikki hyvin, tänään.

Jos vain riittäisin itselleni.

Kaikki olisi hyvin. En vain tässä hetkessä koe riittäväni.

Luin tuossa aamusta tämän päivän tekstin, jossa puhutaan siitä, kuinka tuo oman elämäni perusta Hyvä-voima, hyväksyy myös minut sellaisena kuin olen, tänään. Rakkastaa minua, vaikka kuinka rikkinäinen koen tänään olevani. Niin kauan kuin itsepintaisesti yritän itse, väsyn ja ahdistun näennäisistä epäonnistumisistani, mutta teksin mukaan se osoittaa vain sen, että tämä Hyvä haluaa palauttaa minulle mielenterveyden ja tämä on osoitus siitä, olen valmis muuttumaan.

Halua kehittyä paremmaksi ihmiseksi, minulta ei raitistumisen myötä ole puuttunut. Tässä hetkessä vain ihmettelen sitä, kuinka olen voinut olla niin sokea omille vaikuttimilleni, tekojeni taustalla. No kuten todettua, kasvu jatkuu.

Prosessoin tässä sitä, mistä tuo palannut hyväksynnän hakeminen on saanut alkunsa. Pääsin siihen johtopäätökseen, että tämä johtuu vain siitä, etten edelleenkään osaa arvostaa itseäni enkä sen vuoksi osaa positiivista palautetta käsitellä sisälläni, vaan annan sen vaikuttaa itseeni ja tekemisiini liikaa, joka taas ajaa minut hakemalla hakemaan tuota kiitosta.

Kaikki juontaa jälleen kerran jo varhaiseen lapsuuteeni, jossa koin etten ollut mitään, ellen teoillani sitä osoittanut. Tänään ymmärrän sen, että ihmiset tai aikuiset jotka elämässäni tuolloin vaikuttivat, eivät osanneet tunteitaan osoittaa muulla tavoin, kuin tekemisten kautta saavutettuna. Tästä kasvoi minuuteeni harha, että minun on tekemisilläni ansaittava rakastetuksitulemisen kokemus. Tämä harha vaikuttaa hyvin voimakkaasti edelleen. Huomasin tässä sen, että tänäänkin ihmiset jotka elämässäni ovat, ovat hyvin samankaltaisia kuin lapsuudessani, eli välittäminen perustuu ainakin näennäisesti siihen, kuinka paljon teen asioille, muussa tapauksessa en ole arvokas. Nyt pysäytän hetkeksi. Olen nimittäin ulkoistamassa taas ongelmaani. Ei vika ole muissa, vika on minuudessani. Kun arvostan itseäni, myös muut arvostavat, vaikken jatkuvasti todistele sitä tekemällä mitä ihmeellisimpiä asioita. Olen arvokas olemassa, miksi se on niin pirun hankala sisäistää.

Jotenkin koen elämässäni sen, että tekemiseni taustalla vaikuttaa aina se, mitä muut minusta ajattelevat. Samainen ongelma toistuu toistumistaan, eli jos arvostaisin itseäni, olisin vapaa hakemasta tuota arvostusta ulkopuoleltani.

Miten tästä sitten kasvetaan eroon. Puhumalla. Prosessoimalla. Hyväksymällä.

Haluan eheytyä, olla taas hieman kokonaisempi. Siis prosessointi jatkukoon. Puhuminen sekä kirjoittaminen on keino tähän. Olen arvokas. Olen arvokas. Olen arvokas.

Kun katson taaksepäin, aikaan, jolloin elin itseäni vihaten, tuhoten. Tähän hetkeen mietittynä, olen varmasti tehnyt oman osuuteni todistellakseni ihmisille, että olen arvokas, osaava, paljoon kykenevä ihminen. Uskoinpa vain itse tuon. Toisaalta uskon ja järjellä ymmärränkin tuon, mutta sisälläni on edelleen mitättömyyden tunne. Ymmärrän myös sen, että niin kauan kuin pakenen tuota tunnetta, hakien tunnetta paremmuudesta jostain itseni ulkopuolelta, menen syvemmälle metsään. Siis pysähdyn. Pohdin. Aistin. Oivallan.

Riitän itselleni. Rakastan itseäni. Olen arvokas. Tänään, tässä ja nyt.

Ajelua tunteiden vuoristoradalla

Kyllä sitä taas tuntee itsensä niiiiin huonoksi ihmiseksi. Syy tähän on se, että minulla on ollut todella kova halu auttaa ihmisiä, jotka kärsivät erilaisista päihdeongelmista. Eikä siinä sinällään mitään, mutta oivalsin tuossa eilen itsessäni taas nousseen pintaan puhtaan auttamisenhalun sijasta hyväksynnän hakijan rooli. Eli toisin sanoen, totesin jo tovin aikaa eläneeni siinä metsään, että vaikka pyrin edelleen auttamaan omilla kokemuksillani ihmisiä, niin sen sijaan että jakaisin vain omia kokemuksiani, olen huomaamattani alkanut jakamaan noita samaisia kokemuksia, hyötyäkseni itse siitä jotakin, tässä tapauksessa omanarvontuntoa, positiivista palautetta sekä itsetunnon rakentumista. Ehkä tuo kaikki ei sinällään ole tuomittavaa, mutta omalla kohdallani koen menneen niiiiin pahasti metsään, että tällä hetkellä olotila ei ole kovin kehuttava. Tunnen olevani suuri petturi. Hyvää tässä kaikessa on se, että huomaan jälleen olevani vain ihminen, vieläpä kovin rikkinäinen sellainen. Olen meinaan elellyt tässä jo pidemmän aikaa siinä ajatuksessa, että tietyllä tapaa elämällä, minun ei enää tarvitse itseni kanssa kipuilla kovin, mutta pari päivää tässä on taas tuskaista kipua koettu, ei siitä pääse mihinkään.

Prosessoin eilen ja tänään syytä siihen, miksi olen eksynyt puhtaasta auttamisesta, hakemaan jotakin itselleni. Syy siihen on hyvin pitkälti siinä, etten edelleenkään osaa arvostaa itseäni. En ole osannut antaa itselleni anteeksi kokonaisuudessaan menneitä erheitäni, vaan jostain sieltä tulee vielä sellainen tunne, etten ole ansainnut näin hyvää elämää. Tuo tyhjä tunne aiheuttaa minussa ahdistuksen, jota lähden sitten pakenemaan, tässä tapauksessa hakien positiivisia palautteita ihmisiltä, jotta kokisin olevani arvokas. Olen arvokas olemassa olollani, mutta tänään en sitä sisäistä. Jotenkin kaikki tuntuu vaikealle siinä, että tänään koin todella eläneeni jossain usvassa viimeisen puolivuotta, heräten tuskanhikisenä omaan huutooni, joka tässä hetkessä oli huutoa omasta rikkinäisyydestä. En ole täydellinen en. Hyvä niin.

Armollisuus itseään kohtaan on avain, mutta toisaalta myös sen ymmärtäminen, ettei positiivisessa palautteessa mitään pahaa ole, niin kauan kuin sen vastaanottaja osaa sen sisällään käsitellä, minä en osaa. Aloin juosta kuin nälkäinen susi tuon kiitoksen perässä, väsyttäen itseni, ajaen perheeni sekaisin ja tullen siihen lopputulokseen, etten ole kuitenkaan noilla toimillani mitään konkreettista saanut aikaiseksi. Yksi suuri osa tätä juoksuani on ollut tuo päihdeongelmaisten päivätoiminnan organisointi, jossa koen epäonnistuneeni, vaikka toisaalta tiedostan parhaani tehneeni. Ei se tietysti minun syy ole, ettei tässä kunnassa löydy tuollaiseen toimintaan sopivia, vapaita tiloja tällä hetkellä, mutta silti otin tuosta itselleni enemmän kuin syyllisyyden, kokien epäonnistuneeni todella.

Asioilla on taipumus järjestyä. Hiljaa hyvä tulee. Elä ja anna elää. Päivä kerrallaan. Olet arvokas. Hellitä ja anna Jumalan hoitaa..onhan näitä tutuksi tulleita sloganeita, jotka vaan valitettavasti tälle iltaa ei kolahda yhtään. Onneksi huomenna on taas uusi, raitis päivä ja sen myötä mahdollisuus jälleen mihin tahansa. Joskus on hyvä pysähtyä, huomaamaan kompastuneensa. Sen jälkeen voi nousta ylös, niin ei tarvitse jatkaa matkaansa ryömien. Hyvää yötä rakkaat kanssataaplaajat, may the force be with you! :)

Tuomittuna kulkemaan

Tässäpä kappale, joka pysäyttää. Laulun sanat ovat juuri omaan elämääni sopivat. Ehkä tuosta johtuen, tämä on niitä harvoja kappaleita, joiden sanat saavat kyyneliin. Nuo kyyneleet ovat tässä tapauksessa onnenkyyneleitä. Puhdasta kiitollisuutta elämälle, sekä sille mitä kaikkea raittius on elämääni tuonut. Lisäksi kun kappaleen esittää kaksi eniten arvostamaani näyttelijää ja artistia, on paketti täydellinen. Samuli Edellmann on lisäksi yksi niistä ihmisistä, jotka ovat olleet auraamassa latua minunkin raittiuden hiihtopolulle.

   Tuomittuna kulkemaan. 

Näihin tunnelmiin todettakoon, että allekirjoittanut on pohtinut syvällisesti elämää, tullen huomaamaan sen, että edelleen, elämän ollessa oikeissa uomissaan, tulee eteen päiviä jolloin haluaa kadota. Paeta johonkin. Tässä tapauksessa tuo pakoreitti löytyy täältä netistä. Milloin kirjoittelen tuolla Plinkissä, milloin missäkin. Perhe reagoi siihen malliin, että tavoitteena olisi jättää tuo keskustelupalstalla roikkuminen, ja keskittyä prosessoimaan itseään ihan henkilökohtaisesti. Tänne blogiini ajattelin päivitellä olojani, koska tämä on ainoita sellaisia kanavia, joihin ei sinällään pääse jäämään koukkuun. Alustava suunnitelma olisi, että tasaisin väliajoin kirjoittelisin tänne, mitä itsestäni löydän tutkimusmatkallani.

Sen verran tässä itsestäni uutta huomasin, että tämä itsensä purkaminen ja siitä kirjoittelu on niitä harvoja keinoja, joilla itselleni omanarvontuntoa kasailen. Muussa elämässä edelleen koen itseni jotekin mitättömänä otuksena. Siitä syystä edelleen huomaan eksyväni äärilaidasta toiseen. Ensin en juurikaan kirjoittele tuolla keskustelupalstalla, johtuen muusta kiireestä, mutta muun kiireen hellittäessä, huomaan ajatuvani kirjoittelemaan jatkuvasti ja tämä siis johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että koen itseni prosessoinnilla löytäneeni itseäni siinä määrin, että itsestä ja omista kokemuksista kirjoittamisesta on muodostunut minulle asia, jonka kautta saan itselleni olon, että olen jossain hyvä. Ihmiselle, joka jatkuvasti kokee olevansa mitätön, tästä pian seuraa riippuvuus, joka alkaa hankaloittaa muuta elämää. Nyt siis tarkoituksena olisi kohdata oma itsensä ilman pakenemista mihinkään virtuaalimaailmaan. Rankkaa tulee olemaan, sen tiedän, mutta toisaalta jo rankkoja kokemuksia omaavana tiedostan myös sen, että selviän kyllä, kun päivä kerrallaan etenen.

Näillä miettein, alkakoon taistelu taas kohti yhtä luovuttamista. Luovuttamista sen suhteen, että tarvitsisi olla jotakin, jossakin, jotenkin enemmän. Olen olemassa, sen tulisi riittää, myös itselleni.

Rakastan raitista elämää

Huomasin miettiväni tälle iltaa ryhmästä kotiin ajellessani jälleen sitä, kuinka paljosta saankaan olla kiitollinen raittiille elämäntavalle. Ilman tuota täyskäännöstä en eläisi kokien tällaisia onnen ja kiitollisuuden tunteita, joita taas tälle iltaa saan kokea.

Elämässä riittää haasteita, vaikka koulu onnellisesti ohi onkin. Viisi lapsisessa perheessä ei koskaan puutu vauhtia, eikä vaarallisilta tilanteilta voida välttyä yhtenäkään päivänä. Ehkä tässä kaikessa kaahaamisessa auttaa kuitenkin eniten raittiin elämäntavan mukaanaan tuoma luottamus elämään. Siihen että kaikki järjestyy ja meistä jokaisesta pidetään hyvää huolta, vaikka kuinka hetkittäin vaikuttaisi järjellä ajateltuna aivan päinvastaiselta. Ihmisen järki ei riitä selittämään kaikkea sitä pahaa, jota maailmassa tapahtuu päivittäin. Tuota vasten peilattuna, ainoa asia, joka tässä maailmassa pitää täysijärkisenä, samalla antaen elämälle sen tarvitseman tarkoituksen, on usko Hyvään. Se mitä tuo asia minulle merkitsee, on yksinkertaisuudessaan se, että vaikka kuinka vaikealta joskus elämässä vaikuttaa olevan, lohduttaa siinä hetkessä tieto, että kaikki on kuitenkin hyvin. Tuota ajatusmaailmaani on hieman hankala alkaa selittämään, enkä siihen edes yritä alkaa, vaan totean vain sen, että siinä hetkessä kun aikanaan katsoin kuolemaa silmästä silmään, tulin kokeneeksi jotain sellaista, joka sai minut kyseenalaistamaan kaiken aikaisemmin oppineeni, samalla sysäten minut tutkimusmatkalle sisimpääni, josta löytyi oma hengellinen maailmani, omasta sydämestäni kätkettynä.

Uskon tänään, että kaikki aina loppupeleissä päättyy hyvin. Tuo ajatus kantaa minua jok'ikinen päivä, vaikka edelleen tunteet sahaa, väsymyksen mukaan laidasta laitaan. On helpottavaa luovuttaa, kun voi luottaa siihen, että käsivarret joille uskaltauduin jokin aika sitten heittäytymään, kestävät mitä tahansa.

Hassua kaikesta tekee se, etten silti koe olevani mikään "uskovainen", sanan negatiivisessa mielessä. Tuo sana on ainakin minun elämässäni niin monelta kantilta tarkasteltuna kärsinyt inflaation jo vuosia, vuosia sitten. Eräs ystäväni totesi minulle taannoin, että niin kauan kuin usko johonkin saa sinut tekemään hyvää toisille ihmisille, uskot, se riittää. Näillä pohdinnoin, pää painautuu tyynyyn taas yhden päivän matkan verran rikkaampana. Matkasta kiitollisena, hieman väsyneenä, mutta ah, niin onnellisena. Kiitos raittiista päivästä.

Palasia omasta minuudestani

Huomaan pohtineeni tässä sitä, millainen oikeasti olen. Raittiina eläessä, olen saanut mahdollisuuden rakentua pienistä palasista omaksi itsekseni, ihmiseksi joka tänään olen. Millainen minä itse koen siis olevani?

Tämä seuraava teksi ei sitten ole mitään hypetystä oman erinomaisuuden ympärillä, vaan nöyrä pyrkimys tehdä itselleen tiedoksi se, mitä vahvuuksia matkani varrella koen reppuuni löytyneen. Siis asiaan.

Koen vahvuutena tänään sen, että minulla on kärsivällisyyttä, pitkämielisyyttä sekä noihin liittyvää tilannetajua, jonka avulla tilanteet, joissa aikaisemmin kiukustuin, menevät tänään ohi pienellä pohdiskelulla. Tuohon liittyen olen paljon pohdiskeleva luonne ja nyttemmin oppinut itsestäni siinä määrin, ettei esimerkiksi toisten ihmisten puheet enää minua juuri satuta tai saa kierroksille. Yleensä kykenen pohtimaan tilanteen kokonaisuutena, todeten yhdeksänä kertana kymmenestä, ettei tilanteet, joissa aikaisemmin suutuin, tänään enää aiheuta minussa samanlaista tunnemyrskyä, vaan voin pohtimalla tilanteen ymmärtään sen siinä määrin, ettei minun enää siihen tarvitse vihalla reagoida.

Värikkäästä historiastani johtuen, koen olevani sosiaalinen, ystävällinen sekä toiset ihmiset huomioiva. Tämä tulee esiin jokapäiväisessä elämässäni siinä, ettei kuukaudessa ole juuri yhtään päivää, jonka aikana en olisi kanssakäymisissä ihmisen tai ihmisten kanssa, joiden kanssa jutellaan oikeasti elämästä, eikä pelkästään diipadaapaa.

Koen omaavani empatiakykyä. Siis pystyn sujuvasti asettumaan toisen ihmisen saappaisiin, tarkastelemaan tilanteita myös toisen ihmisen näkökulmasta. Tämä taas auttaa suunnattoman paljon ihmisten kanssa olemista, kun pystyy ymmärtämään miksi toisesta tuntuu tuolta.

Raittiuden ja sitä seuranneen prosessoinnin myötä, olen kasvanut siinä määrin ihmisenä, ettei minun tänään tarvitse olla mitään muuta, kuin mitä tänään olen. Tämä on suurin syy siihen, miksi en enää pelkää sosiaalisia tilanteita, miksi pystyn puhumaan suuren väkijoukonkin edessä. Olen oma itseni, se riittää. Osaltaan tuosta seurauksena, koen sisimmässäni sellaisen rauhan, joka välittyy ympärillä oleviin ihmisiin, josta saan peilattua sen itselleni vahvuutena. Kun toinen ihminen sanoo sinulle ihailevansa rauhallisuuttasi, et kai voi muuta, kuin sanoa kiitos, juuri siltä minusta sisimmässäni tuntuukin.

No loppuun sitten hieman arkisempia pohdintoja. Mitä vielä toivoisin itselleni lisävahvuutena prosessoinnilla saavuttavan?

Kykyä venyttää tuo rauhallisuus myös siihen hetkeen, kun itse on äärimmäisen väsynyt päivän askareista ja siitä syystä reagoi hermostuen, kun viisi lapsukaista innostuu kisuamaan tai kisailemaan juuri ennen nukkumaan menoa. Olisi mainiota, kun kykenisi aina suhtautumaan arkipäivän tapahtumiin tyynen rauhallisesti reagoimatta, mutta samalla viestittäen lämpimin tuntein välittävänsä lapsistaan enemmän kuin mistään muusta. No saahan sitä aina haaveilla. Harvasen ilta kun kilahtelee lapsukaisilleen, niin tietää heidänkin haaveilevan samasta asiasta. :)

Kun elämä hymyilee, kai minäkin saan hymyillä?

Pohdiskelen tässä jälleen tätä itselleni ainaista dilemaa. Onko minulla oikeus olla onnellinen, saati näytää sitä? Toisaalta koen olevani oikeutettu onneen, siinä missä kuka tahansa muu ihminen tai elävä olento. Miksi sitten juuri minä koen tuosta hetkittäin syyllisyyttä? Johtunee lähinnä siitä, että jakaessani omaa kokemustani avoimesti, tulen satunnaisin väliajoin sohaisemaan jonkun ihmisen sisintä siitä kohtaa, jossa hänellä on joku tietty kipupiste. Pahin tilanne on silloin, jos tuo kipupiste on ihmiselle itselleen täysin tiedostamaton. Reagtio yleensä siinä on se, että ihminen asettuu vastustamaan minun kokemaani, pyrkien tavalla tai toisella mitätöimään kokemani onnen. No onneksi tänään tiedostan tässä kohtaa sen, että minulla on kaksi mahdollisuutta:

1. Voin toimia ulkoaohjautuvasti, alkaen mitätöidä omia tunteitani tai saati muovaamaan omaa tunne-elmääni siten, että manipuloin itseni alakuloon. Valitettavasti en tänään tuohon ansaan enää lankea.  Olen nimittäin liian kauan elänyt tuolla tavalla. Pyrkien aina mukautumaan toisten ihmisten tunneskaaloihin. Mukauttamaan itseni juuri niin näkymättömäksi tai näkyväksi, niin surulliseksi tai ahdistuneeksi, kuin kulloinkin on tarpeen ollut. Tänään en tuota halua.

2. Voin todeta olevani siinä vaiheessa elämää, jossa elämä on yksinkertaisuudessaan näyttänyt minulle sen tavan elää, joka tuo minulle tasapainoista, tyyntä ja hyvää elämää. Elämää jossa itse elämää kohtaan asettamani vaatimukset jäävät taka-alalle, toissijaisiksi. Elämä on tärkein. Tuon oivallettuani, luovun kaikista vaateista elämää kohtaan ja saan kokea rauhaa, joka ylittää villeimmätkin kuvitelmani. Tätä haluan, tänään.

Tuo jälkimmäinen vaihtoehto on siinä hyvä valinta, että sen tehtyäni, olen oma itseni. Olemalla oma itseni, voin jakaa tuota saamaani hyvää eteenpäin. Eikä minun tarvitse enää pelätä toisten ihmisten reagtioita minua kohtaan, koska tiedän mitä olen omalta osaltani joutunut tekemään, päästäkseni tähän tilaan elämääni. Tilaan, jossa totean tässä hetkessä tälle iltaa, olevan kaiken sen, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen.

Elän, olen, aistin, oivallan. Etsin, tutkin, katselen, kuuntelen, kyselen ja opin. Siis elän.

Väsymys alkaa näkyä

Tässä kohtaa olisi aika vetää jarrusta. Kroppa reagoi liialliseen kiireeseen sekä stressiin vetelemällä hätäjarrusta flunssan muodossa. Viime viikon alussa päätin, että vähennän menemisiä ja tekemisiäni radikaalisti. Onnistuin jo muutamana päivänä olemaan tekemättä melkein mitään. Nyt päätin, etten seuraavaan viikkoon ota itselleni enää yhtään mitään uutta projektia. Pyrin sen sijaan parhaani mukaan lepäämään, aina kun vain mahdollista. Kerään tällä tavoin energiaa tulevia haasteita varten. Tulevista haasteista sen verran, että tänään tulleesta sähköpostista päätellen, minulla näyttäisi olevan kohtuulliset mahdollisuuden syksyllä saada työtä tuon lopputyöprojektin tiimoilta. Mitään varmaa ei vielä asiasta ole, mutta koulumme johtoportaasta tulleen infon perusteella kyseisestä sovelluksesta oli pidetty ja käsillä olevat muutokset koulullamme ratkaisevat sen, otetaanko tuo sovellus käyttöön ja sen myötä allekirjoittaneelle poikisi työtä, joka kyllä olisi tässä hetkessä, kesän jälkeen enemmän kuin tervetullutta. No asiat järjestyvät kyllä, kun maltan vain kärsivällisesti tehdä oman osuuteni asioissa niiden järjestymiseksi.

Toisaalta olen huomannut jo jonkin aikaa sen, että liian monta rautaa on tullut otettua tuleen yhtäaikaa ja nyt niitä sitten yhden kerrallaan yritän tässä hönkiä sammuksiin. Helpottavaa todeta, ettei minun tarvitse olla jokapaikassa touhuamassa, asiat muuallakin järjestyvät kyllä, ilman minua, ehkä jopa vielä paremmin. :)

Jälleen kerran tietoisen päätöksen tehneenä, pyrin myös pitämään tuosta päätöksestä kiinni. Eli alan levätä, antaen itselleni aikaa. Kuitenkin siten, että huomioin sen minulle tärkeimmän asian, perheeni. Niin kauan kuin perheessä kaikki hyvin, niin kauan myös minulla. Kiireessä tahtoo vain välillä hukkua suunta, mihin on matkalla ja sen huomaa vasta silloin, kun rapaa tulee roiskuneeksi jo pitkin naamaa, kahlatessaan ojan pohjia.

Tänään kuitenkin on ollut jälleen antoisan hyvä, raitis päivä. Kiitollisuus raittiista päivästä, varmistaa kiitollisuuden elämästä. Tästä on taas hyvä jatkaa, askel kerrallaan eteenpäin. Kun olen matkalla, olen perillä.

Kaikki kummasti kohdallaan, tänään

Ette muuten usko kuinka hyvältä allekirjoittaneesta tuntui tälle aamua, kun oma opinnäytetyö komeili verkkosivustossa, johon nuo varastoidaan, samalla kun opintosuoritusotteessa komeili 242op. saaliina neljän vuoden amk-opinnoista. Lisäksi kun kuulin pari päivää sitten koulultamme sellaista signaalia, että lopputyönä tekemäni sovellus ilmeisemmin otetaan koulun käyttöön syksylle, tietäen minulle ainakin joksikin aikaa oikeaa työtä, ei voi olla kuin ihmeissään siitä, kuin jälleen kerran voi todeta sen, että asioilla on todellakin taipumus järjestyä aina parhainpäin, ajallaan.

Kun palaan kuuden vuoden taakse, voinen onnitella itseäni samalla kiittäen kaikkia niitä ihmisiä, jotka omalta osaltaan ovat olleet positiivisessä mielessä mahdollistamassa tämän minun uuden elämäntaipaleeni alkamisen. Kuuteen vuoteen, kun opintojen lisäksi sisältyy, raitistuminen, isän itsemurha, nuorimman lapsemme syntymä, vaimoni vanhempien lasten muutto meille pysyvästi, muutto uuteen kotiin, parhaan ystäväni itsemurha, vaimoni kaksi vatsasta löytyneen kasvaimen leikkausta, omat pari polvi sekä tyräleikkausta, mummoni kuolema, lasten useammat pienet leikkaukset sekä sairaalareissut sekä paljon paljon muuta normaalin epänormaalia elämään liittyvää, niin voinen olla omaan panokseeni tyytyväinen saadessani kuuden vuoden yhtäjaksoiset opinnot kunnialla päätökseen ajallaan.

Raitis elämä, mahdollisuus mihin tahansa. Tänään.

Muistikuvia menneisyydestä.

Kävimpä tälle iltaa muistelemassa menneitä, sairaalan magneettikuvaus putkessa. Olkapääni lähti muutamaan otteeseen pois paikoiltaan viime syksynä aloittaessani uutta itsepuolustus harrastustani. Vanha urheiluvamma muistutteli siinä määrin, että oli pakko käydä se tutkituttamassa kunnolla. No puolisen vuotta piti tuota magneettikuvausaikaa odotella, mutta siis tälle iltaa viimein pääsin tuolla käymään.

Kokolailla mielenkiintoinen kokemus, jälleen kerran. Osaltaa jopa kivulias, pirulaiset pistivät olkapäähäni ensin puudutetta, sitten varjoainetta ja suoraan tietysti olkaniveleen. Paljon on minua pistelty ja leikelty, mutta taas harvinaisen herkullinen paikka tällä kertaa, kivusta päätellen sattui olemaan. Minulta on aikoinaan, kymmenisen vuotta sitten kuvattu samalla tavalla toinen olkapää, ennen kuin se ankkuroitiin viidellä ankkurilla paikoilleen. Tuolle kertaa makoilin putkessa niin pamihöyryissä, ettei silläkertaa ainakaan ollut ongelmaa pysytellä aloillaan. Kertaalleen olen makoillut miltein tiedottomassa tilassa, ajettuani autolla pylvääseen, yrittäessäni itseäni hengiltä. No sinällään jännää, minulla ei ole ollut viime aikoina juuri kiusaa tuosta pitkään vaivanneesta paniikkihäiriöstä, mutta nyt jostain kumman syystä meinasi tulla sellainen olo, että teki mieli painaa sitä kuuluisaa paniikkinappia, tuolla putkessa pötkötellessäni.

Oikeastaan ahdistunut olo, tuli lähinnä jostain hämärästä muistikuvasta, kun ilmeisesti minun päätäni tuolloin kolariyönä oltiin kuvantamassa, tai sitten ahdistus tuli aivan puuntakaa muuten. No sain itseni pidettyä kasassa, lähinnä kahdesta syystä. Ensimmäinen on sama, jolla olen onnistunut voittamaan hammaslääkärikammoni, kun en joitain vuosia sitten osannut kuvitellakkaan meneväni makoilemaan puoleksi tunniksi tuohon tuoliin sidottuna. Raitistumisen myötä palannut hengellisyys auttoi jälleen, kuten tuon hammaslääkärikammon suhteen. Kokeilin aikanaan pelossani sitä, kuinka monta kertaa ehtii tuollaisen puolentunnin hammaslääkärikäynnin aikana lueskella päässään läpi Isä meidän-rukouksen. Sopivalla vauhdilla tavailtuna, puolessatunnissa lukee noin 64 kertaa kyseisen rimpsun, pysytellen samalla paikoillaan, pakokauhusta huolimatta. :)

No sitten tänään tuolla putkessa pötkötellessäni, yritin rukoilla, mutta ajatukset karkailivat jokavälissä siihen, kuinka ahdas ja "tunkkainen" tuo tunneli on. Sitten kun vielä on köytettynä "lepositeillä" penkkiin, niin yritä siinä sitten olla rentona. kuuntelin radio Aaltoa, miettien sitä, kuinka aina aamuisin viedessäni perhettä päivän askareisiin, kuuntelen juuri kyseistä radiokanavaa. Yritin eräänlaisella mentaaliharjoitteella siirtää itseni tuosta putkesta autonrattiin, muttei sekään oikein onnistunut. Meteli oli meinaan sitä luokkaa, ettei radiosta juurikaan näin huonokuuloinen ihminen saanut mitään selvää. Tuosta tuohtuneena tai oikeammin huvittuneena, naureskelin itselleni tuossa tilanteessa, huomaten jännitykseni katoavan samalla. Tuossa sitten relaillessani, mietin sitä, kuinka hassua huumoria tuosta tilanteesta päässään saakaan kehiteltyä. Ajattelin sitä, että paniikin vallassa painelisin tai paremminkin rutistelisin sitä "paniikkipalloa", jolla hoitajille voisi viestitellä, jos jokin hätä tulee. Minä pölvästi päässäni miettimään, että olisihan se kamalaa, jos oikeasti tahtoisi pois tuosta putkesta, puristellen tuota painiketta, vain huomatakseen, että sen johto olisikin jäänyt kiskojen väliin irroten tuosta pallomaisesta paniikkinappulasta. No siitähän se seuraava ressi tuolla iski, kun hetken ajattelee asian todella olevan niin. No sitten mietin, että kyllähän kaikki huomaisi, jos oikein paniikissa alkaisin heilua tuolla putkessa, eikä sieltä nyt tietty mahdottomuus ulos ole tulla, jos kukaan ei sieltä pois olisikaan päästämässä. Yritä sitten tällaisella mielikuvituksella varusteltuna, kiltisti makoilla puolisentuntia täysin liikkumattomana. :)

Väillä väkisin kutisi jostain. Milloin nenästä, korvasta, selästä jne. Silti sinnillä makoilin paikoillani, miettien sitä hetkeä, kun pääsen tuosta tilanteesta ja voimme vanhemman poikani kanssa mennä ostaan itsellemme limsat, hän kun lähti minulle henkiseksi tueksi tälle iltaa. Jos totta puhutaan, otin pojan mukaan sen vuoksi, etteivät kolme isointa lasta kotona kähisisi keskenään, vaimo-kulta kun oli tänään sopivasti iltavuorossa töissä. No loppu hyvin, kaikki hyvin ja Pepsi maistui tavallista paremmalta, tuollaisen koettelemuksen jälkeen. Tällaista raitista seikkailua tälle päivää, jatketaan tassuttelua taas yhtä kokemusta rikkaampana. Nimittäin ensimmäinen magneettitutkimus, joka tehtiin allekirjoittaneen ollessa tuolla putkessa selvästä päästä pitkällään. :)

The Versatile Blogger Award

Kiitokset Oma tila ja ajatuksia tästä kunniasta! Tässä on hyvä hetki rauhoittua kirjoittelemaan ennen Suomi-Venäjä peliä.

1. Nimeä 15 bloggaajaa

2. Kerro heille tunnustuksestasi

3. Kerro 7 satunnaista faktaa itsestäsi

4. Kiitä bloggaajaa jolta sait tunnustuksen

5. Lisää The Versatile Blogger Awardin kuva postaukseesi

1. Hanna, Helinää, Jamido, Johannes, Kepulaisen äiti
    Nelliina, Rampamieli, Reflection, Rva K,  Stansta
    Taru, Thilia, Timolan emäntä, Tinsku, Tytöntekijä

2. Kerrottu.

3. Faktoja 7 kpl:

3.1 Olen alkoholisti. Lääke-, peli- ja läheisriippuvainen.

3.2 Yritin kuuden vuoden sekakäyttökierteeni aikana itsemurhaa kaikkiaan 13 kertaa.

3.3 Menetin isäni päihteiden käytön seurauksena tapahtuneeseen itsemurhaan.

3.4 Kuusi vuotta sitten, elin vielä tilanteessa, jossa minulla ei ollut ammatillista koulutusta ja ulosotossa oli konkurssivelkoja  n. 130 000€.

3.5 Elän päivä kerrallaan raittiina, nyt reilun kuusi vuotta. Pelaamatonta elämää takana kohta viisi vuotta.

3.6 Raitistuttuani aloin opiskella, valmistuen ensin datanomiksi ja nyttemmin ohjelmistotekniikan insinööriksi.

3.7 Rakastan raitista elämäntapaani, vaimoani, lapsiani, ystäviäni sekä läheisiäni enemmän kuin mitään, mutta opettelen edelleen rakastamaan itseäni.

4. Kiitetty

5. The Versatile Blogger Award löytyy tämän postauksen yläosasta, joten näillä miettein, mukavaa päivää kaikille! Voikaa hyvin.

Onnellisuus vs syyllisyys

Ensiksi todettakoon se, että olen kovin otettu, kun tuossa yllätyksekseni sain tuollaisen tunnustuksen. Palaan siihen uudemman kerran lähipäivinä.

Nyt kuitenkin tuohon otsikossa olevaan. Eli taas pääni jauhaa kierroksilla sitä, olenko minä oikeutettu kokemaan onnellisuutta, elämään tasapainoista elämää, olemaan onnellinen.

Olen huomannut kokevani syyllisyyttä mitä erinäisimmistä asioista. Ristiriitaista tästä tulee siinä hetkessä, kun nuo syyllisyyttä tuovat asiat ovat sellaisia, joista toisaalta saisin olla kiitollinen sekä hyvilläni. Mutta..
Kuinka oppia se, ettei siinä ole mitään pahaa, jos elämä hetkittäin tuntuu hyvälle. Ei aina tarvitsisi vaikeamman kautta tavoitella hetkellistä kiitollisuuden tunnetta. Tuohon kylläkin olen kasvanut. Pitkin elämääni, olen tottunut elämään siten, että ensin ryven kauheissa tuskissa, tullakseni huomaamaan sen, ettei tarvitsisi rypeä. Voisi olla vain onnellinen, ilman tuskaa. Osaltaan tämä johtunee siitä, että olen pitkin matkaa joutunut kokemaan elämän siten, että ensin on ollut äärettömiä ahdistuksia, surua, tuskaa, vihaa, raivoa, ja sen jälkeen elämä on vasta näyttänyt valoisamman puolensa. No entäs sitten tässä hetkessä?
Elän päivän kerrallaan siten, ettei minun tarvitsisi enää taistella mitään eikä ketään vastaan, ei edes itseäni. Toisaalta osaan jo hetkittäin hellittää, hyväksyen itseni sekä vallitsevat olosuhteet juuri sellaisenaan, mutta toisessa hetkessä huomaan alakavani potemaan syyllisyyttä siitä, kun minun asiani ovat niin hyvin, kun toisella ihmisellä on todella huonosti. Tuota syyllisyyttä ei helpota edes tietoisuus siitä, että jakamalla omaa kokemustani, annan osaltani tuolle toiselle ihmiselle oman kokemukseni kautta mahdollisuuden pyrkiä samaan tilanteeseen raittiuden kautta, kuin missä itse elän. Surullista, mutta totta on valitettavasti se, ettei tuo ihminen välttämättä halua tai jaksa alkaa siihen taisteluun, jonka raitistuminen alkuvaiheessa vaatii. Eikä siinä auta yhtään, vaikka kuinka kerron, että hetken kestettyään kaikki helpottuu. No edelleen ihmettelen sitä, miksi mieleni on niin outo, että ajatuksiini saattaa hiipiä jopa sellaista, että minunkin pitäisi olla tuolla päihdehelvetissä, jotta taas tietäisin kuinka vaikeaa elämä silloin on. Onneksi tuossa hetkessä järjenvalo astuu näyttämölle, osoittaen totaalisen järjettömyyteni tuollaisissa ajatuksissa ja kohta olen taas kiitollinen omasta tilanteestani, muistuttaen itseäni siitä, että minä olen myös kokenut sen ensimmäisen raittiin päivän vaikeudet karvaasti, silti ponnistellen eteenpäin, tullakseni toteamaan, kuten teksteissämme todetaan: "Luojan kiitos, minun ei tarvitse enää koskaan kokea tuota uudelleen". Tietysti kaikki tuo riippuu siitä, että muistutan itseäni mistä olen elämää uusiksi lähtenyt rakentamaan, ja mihin voin joutua takaisin, jos alan asioita pitämään itsestään selvyyksinä. Toisaalta näillä opein eläen, minun ei tarvitse pelätä joutuvani kokemaan tuota helvettiä enää koskaan, niin kauan kuin omalta osalta pidän huolen, että olen raitis, tänään.

Kiitollisuus nostaa jälleen päätään ja minä otan sen avosylin vastaan, todeten sen olevan enemmän kuin tervetullut tunne tässä hetkessä. Jatkakaamme taivallusta, päivän kerrallaan.

Raitis elämäntapa

Mietin tuossa sellaista, kun monesti tulen keskustelleeksi erilaisten ihmisten kanssa raittiudesta ja aina välillä samainen asia nousee esille. Tämä vertaisryhmätoiminta ja sen avulla raittiina eläminen tai sen vaikutus ihmiseen. Olen itse elävä esimerkki siitä, että vertaisryhmät toimivat, auttaen alkoholistia saavuttamaan raittiuden, aivan samoin kuin peliongelmaista elämään ilman uhkapelaamista. Silti moni ihminen on tuota ryhmätoimintaa vastaan tai ainakin heillä on jotenkin negatiivinen suhtautuminen tuohon toimintaan. No jokaisella meistä on oma mielipide, eikä minun tarvitse noista kommenteista sinällään välittää, mutta toisaalta haluan aina pohtia asioita hieman syvällisemmin tai ainakin useammalta kantilta. Omalla kohdallani ryhmät ja niissä käyvät ihmiset ovat muodostuneet minulle äärimmäisen tärkeiksi. Toisaalta nämä ihmiset, jotka jotenkin negatiivisesti suhtautuvat tuohon vertaistukeen, ovat tavalla tai toisella kokeneet siinä mukana ollessaan jotakin pahaa tapahtuneeksi. Siitä syystä ymmärrän kyllä heidän suhtautumisensa, mutta toisaalta mietin sitä, ettei kuitenkaan kannattaisi alkaa aina yleistämään, jos jossain on jotain vialla, että samat viat olisivat kaikkialla. Niin tai näin, kunhan pohdiskelen elämää, taas vaihteeksi.

Sitten toiseen asiaan, jota olen tässä viime päivät pohdiskellut. Oma elämäni ja se, miltä tämä minun elämä ja oleminen toisten ihmisten silmissä vaikuttaa. Olen siitä hyvilläni, että kaikki ne ihmiset joiden kanssa olen säännöllisesti tekemisissä, ovat hyvillään minun ja perheeni tilanteesta. Siitä syystä tiedostan kyllä, ettei tämänhetkinen elämäntyylini voi olla kovin huonolla tolalla, mutta silti, kun saan joltain ihmiseltä jotain negatiivista kommenttia tyylistäni elää, niin alan pohtia sitä, onko tuon ihmisen kommentissa jotakin perää. Tässä johtopäätökseni asioissa tänään: Olen pyrkinyt koko raittiin jaksoni eli kuluneen kuusi vuotta opettelemaan elämään siten, että en ketään ihmistä vahingoittaisi tekemisilläni tai sanomisillani. Ainakin luulen oppineeni melko hyvin elämäntavan, jossa toisen ihmisen loukkaamista ei tapahdu. Toisaalta kaikki ne ihmiset, jotka tavalla tai toisella kuuluvat elämääni, antavat aina sellaista signaalia, että olen oppinut raittiin elämäntavan varsin sujuvasti. No miksi sitten tätä tässä pohdin? Hetkittäin mietin sitä, etten missään kohtaa vaikuttaisi omahyväiseltä tai muulla tapaa itsevarmalta raittiin elämäntavan toimimisesta kohdallani. Siihen kyllä joka päivä pyrin, ettei puheeni tai kirjoitteluni olisi sellaista, että siitä saisi kuvan, että olen omahyväinen, päinvastoin.

Joskus kun saan kommenttia, etten jonkun ihmisen mielestä osaa elää, alan pohtia tarkkaan sitä, onko tuossa jotain todellista tuossa kommentissa, mutta aina palaan viimeistään asiasta ihmisten kanssa puhuessani samaan johtopäätökseen, eli siihen, että tällaisen kommentin esittäjällä itsellään on jotain vialla omassa elämässään ja siitä syystä minun kirjoitteluni oman elämäni järjestymisestä ärsyttää kyseistä ihmistä ja siitä negatiivinen kommentointi minua kohtaa tulee. Tietysti tähän todettakoon se, ettei tämä millään tavalla tarkoitta sitä, että olisin perillä, valmis ihmisenä, vaan sen sijaan elämä sujuu juuri niin kauan hyvin, kun olen valmis joka päivä tutkailemaan itseäni, kertoen huolistani toiselle ihmiselle ja tällä tavoin saamaan omaan ajatusmaailmaani sen toisen ihmisen näkökulman. Jotenkin tässä kirjoittaessani mietin jälleen elämääni siinä valossa, että turhaan minä toisten ihmisten ilkkumisesta välitän, minulla on kaikki hyvin tänään. Tuon varmuudeksi voinen mainita sen, että peilaan joka päivä omaa päivän tasapainoisuuttani ensin perheeni kautta, sitten ystävien ja vielä niiden läheisten jotka elämässäni päivittäin vaikuttavat ja aina kun signaali noilta ihmisiltä on se, että kaikki on hyvin, niin kauan tiedän näin olevan.

Näillä pohdinnoin, todella jännittävän Suomi-pelin jälkimainingeista rauhoittuen, alan valmistautua vapaaseen viikonloppuun, joka kuluu rakkaan vaimoni kanssa kaksin, kun lapsukaiset lähtevät viikonlopuksi yökyläileen. Tiedossa on siis tuikitärkeää laatuaikaa rakkaimpani kanssa. Laatuaikaa, jota koskaan ei meidän huliviliperheessämme ole liikaa.

Äitienpäivä

Tämä äiteienpäivä toi mieleeni lapsuuden. Lapsuuteeni liittyy kultaisia muistoja seuraavasta kappaleesta.



Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.

Äitini lauloi minulle tätä kappaletta ollessani viiden, kuuden vanha. Olen miettinyt tänään sitä, kuinka paljon kultaisia muistoja minulla lapsuuteeni kaikkineen liittyy. Vaikka kuinka tiedostan sen, etten monessa suhteessa saanut lapsuudessa viettää turvallista lapsuutta, silti nyt mietittynä, olen paljosta kiitollinen. Olosuhteet olivat, mitä olivat, mutta molemmat vanhempani tekivät varmasti parhaansa meidän lasten eteen.

Olen tänään miettinyt itseäni paljon. Lähinnä siitä syystä, etten kaikelta kiireeltäni ole mukamas ehtinyt ostaa äidilleni mitään tai saati laittaa korttia. Oikeastaan tästä johtuen, pohdin syyllisyyksissäni tänään sitä, kuinka pitkään elin totaalisen sairaassa ajatusmaailmassa, jossa kaikki ajatukseni pyörivät vain oman napani ympärillä. Silloin ei "muista" kenenkään muun muistamista. Silti itsekkyydessä elävä ihminen odottaa kaikkien muistavan minun merkkipäiväni, AINA. Tänään ensimmäistä kertaa heräsin siihen todellisuuteen, että olisin kyllä voinut ostaa äidilleni jotain pientä tai ainakin laittaa kortin postiin, mutta kun ei. Siitä syystä nyt tässä tätä kirjoittelen, kun tiedän äitini näitä raapusteluita lukevan, niin olkoon tämä minun äitienpäiväkorttini sinulle rakas äiti.

Toinen kultaisista muistoistani liittyy iltarukoukseen, jonka äitini opetti minulle, ollessani pieni. Tänään, kiitos raitistumisen, saan opettaa samaisen iltarukouksen omille lapsilleni. Siitä onkin tullut meidän perheessä eräänlainen rauhoittumisrituaali iltaisin. Oli päivä vaikka kuinka kiireinen tai stressaava tahansa, joka ilta tietää sen, että rauhoittuessamme lasten kanssa lukemaan tuon kyseisen iltarukouksen, se on meille jokaiselle merkkinä siitä, että nyt on aika rauhoittua levolle. Tähän lopuksi haluan kirjoittaa tuon pienen, mutta minulle sitäkin tärkeämmän rukouksen ja sen myötä toivottaa kaikille äideille hyvää äitienpäivää, varsinkin omalle rakkaalle äidilleni. Hyvää Äitienpäivää!

"Rakas Jeesus, siunaa meitä. Anna meille enkeleitä. Siivilläsi meitä peitä, älä meitä koskaan heitä. Amen."

Rappioalkoholistista ohjelmistotekniikan insinööriksi, kiitos raittiuden

Nyt se sitten on päätöksessään, kuusi vuotta yhtäjaksoista opiskelua. Kävin eilen illalle viimeisen keikan koululla, kirjoittaen kypsyyskokeen sekä pitäen viimeiseen työharjoitteluun liittyvän seminaarin, jota tuossa aikaisemmassa kirjoituksessani ehdin pelätä jo etukäteen ennen edes kun koulu oli alkanutkaan. Mutta nyt sekin on siis pidetty ja parasta kaikessa, sain vielä hyvät arvostelut kaiken lisäksi. Pitkähkö matka on kuluneen kuuden vuoden aikana tullut taivallettuna, mutta silti en ole vielä perillä, vaan matka jatkuu, askeleen kerrallaan eteenpäin. Niin kauan kuin olen liikkeellä, olen perillä.

Nyt sitten tämä päivä on pohdittu elämää ja tulin siihen johtopäätökseen, että kiitos kuluneen kuuden vuoden opintojen, on aika keskittyä huomioimaan minulle ne tärkeimmät, eli perheeseeni. He kuitenkin ovat ihmeesti jaksaneet minua, vaikka tiedän olleeni hetkittäin vähemmän hurmaava kaikkine kiireineni ja stresseineen. Tämä päivä menikin sitten kodin siivouksessa ja lasten kanssa pihalla pelaillen ja leikkien.

On se vaan ihmeellistä ajatella, että vielä kymmenen vuotta sitten elin ja hengitin erilaisia päihteitä, rypien äärettömässä syyllisyydessä, itsevihassa, katkeruudessa ja itsesäälissä itseäni tuhoten ja ympärilläni olevia ihmisiä loukaten. Pelkästään konkurssin tuoma taloudellinen helvetti ulosottovelkoineen, maksuhäiriömerkintöineen, oli tuolloin kouluttamattomalle sellainen taakka, josta en ikinä uskonut selviäväni. Tänään tilanne on aivan toinen. Olen saanut raittiuden myötä tuon velkataakan pois ja luottotietoni ovat olleet jo kuluneen puolitoista vuotta kunnossa. Nyt valmistuttuani, seuraava vaihe olisi päästä kiinni työelämään ja alkaa suunnitella oman kodin ostoa perheellemme.

Päivä kerrallaan eläen, ei tuo unelman toteutuminen ole kuin ajan kysymys. Keskittyen pitämään huolen tämän päivän raittiudestani, kaikki on mahdollista. Mutta toisaalta tiedostan tänään sen, että mikäli en tuosta asiasta pitäisi omalta osaltani huolta, kaikki haaveet, unelmat ja kaikki se hyvä, mitä raittius on elämään tuonut, tuohoutuu silmänräpäyksessä. Raittius ei ole itsestäänselvyys. Tuon kun muistan, jatkaen itseni prosessointia ja ajatusteni jakamista, niin kauan kaikki on hyvin. Tänään kaikki on hyvin.

Raitis elämä. Mahdollisuus mihin tahansa.

Hyvää huomenta rakkaat kanssa taaplaajat!

Aluksi todettakoon sen verran, että vaikkakin ulkosalla sataa kaatamalla, täällä sisällä on lämmintä ja aurinkoista. Jos tiedät mitä tarkoitan.

Ajattelin tähän aamutuimaan kertoa palasen raittiista elämästäni. Yhdeksän vuotta sitten elkin jatkuvassa sekakäyttöhelvetissä. Pyrkien eläkkeelle, vaikken ollut tuohon ikään mennessä tehnyt oikeita töitä juuri nimeksikään. Kävin työkykykartoituksessa puolen vuoden ajan. Kaikki testit osoittivat minun olevan kaikin puolin sopiva siirtymään työkyvyttömyyseläkkeelle. Viimeisenä tutkimuksena minulle tuolloin tehtiin psykologiset testit. Tähän kohtaan vielä mainittakoon, että seuraava raapusteluni ei ole millään tavalla tarkoitettu prassailuksi, vaan kertomukseksi siitä, mitä alkoholisti ajattelee ja mitä raittius elämään voi tuoda tullessaan. Siis takaisin tuohon testiin. Menin tuonne psykologin haastateltavaksi, napaten vielä odotusaulassa muutaman napin varalta, niin paljon tuonne menoa tuolloin pelkäsin. Kuten pelkäsin kaikkea, kaikkia. No testissä teetettiin sitten pitkä liuta erilaisia tehtäviä. Olin jotekin ihmeissäni siitä, kuinka nuo tehtävät herättivät minussa kauan uinuneen kiinnostuksen. Ratkoin tehtäviä koko ajan enemmän innostuessani. Lopuksi keskustelin tuon psykologin kanssa pitkään, saaden häneltä sellaisen arvion, että olen ollut tuohon ikään alisuoriutuja elämässäni. Minulle yllätyksenä hän sanoin minulla olevan pääkoppaa opiskella vaikka ammattikorkeakoulu tasolla. Tuossa hetkessä vasta innostuinkin. Lähtiessäni tuolta testistä, otin heti yhteyttä lähiseudun ammattikorkeaan, samalla vaimolleni innoissani kertoen minusta tulevan opiskelija. No kuinkas sitten kävikään. Tuolla selvisi, etten juuri ollut kartalla asioista, vaan minulla tulisi olla ensin hankittuna ammatillinen koulutus, ennen kuin voisin edes hakea tuonne kouluun. Mikä pettymys. 'Kaikki minulle heti' -ajatusmallini koki melkoisen kolauksen. Kirosin elämän epäoikeudenmukaisuutta, saaden jälleen uuden, painavan syyn tuhota itseni. Elämä oli kuitenkin suunnitellut kohdallani toisin.

Kolme vuotta tuosta testistä, lähdimme päihdekuntoutukseen. Tuolla kuntoutuksessa kirjoittelin ajatuksiani päiväkirjamuodossa koko kuntoutuksen ajan. Jossain kohtaa kuntoutusta, mietin hieman tulevaisuuttani. Kirjoitin mahdollisuudesta aloittaa opiskelu. Kaikki olisi kiinni vain siitä, että saisin raittiudesta kiinni. Seuraavana tapahtunut isäni kuolema pysäytti minut, liikauttaen sisintäni siinä määrin, että päätin tehdä mitä tahansa, etten kokisi samaa kohtaloa.

Kaksi kuukautta isän kuolemasta aloitin datanomi opinnot. Aloittaessani nuo opinnot, olin niin epävarma itsestäni, etten uskonut selviäväni edes ensimmäisestä infotilaisuudesta, saati koko opiskelusta. Itse asiassa en selvinnyt tuosta infosta, vaan pakitin sinne menon koulun ovella, ollessani totaalisen paniikissa. Kauhean pettymyksen vallassa kiertelin kaupungilla keräten rohkeutta soittaa koululle, etten päässyt paikalle. Soitin ja luulin kouluni olevan ohi, mutta vastuukouluttajani sen sijaan toivotti minut seuraavalle päivää tervetulleeksi aloittamaan opiskelut. Sata ja tuhat kertaa taistelin paniikin tunnetta vastaan, välillä voittaen, välillä häviten taistelun. Silti kuin ihmeen kautta sain tuon koulun päätökseen loistavin arvosanoin. Kaikki siitä, että edelleen hain hyväksyntää, nyt arvosanoilla. Kiitos suorittamisen, muutamaa vuotta aikaisemmin kokemani ahaa-elämys voisi toteutua. Hain valmistuttuani ammattikorkeaan, päästen sisälle. Vielä valintakokeisiin mennessäni pelkäsin niin kauheasti, että pyysin tuohon aikaan tutustumaani henkilöä lähtemään mukaan automatkalle, että uskaltaisin tuonne valintakokeeseen mennä. Hän tuli hakemaan minut aamu kuudelta ja niinhän minä pääsin tuonne kouluun.

Tuosta automatkasta on näinä päivinä kulunut nelisen vuotta. Olen kohdannut äärettömän monta tilannetta, joissa olin valmis antamaan pelolle periksi, välillä antaenkin. Kaikesta huolimatta, olen saanut käytyä tuon koulun kunnialla siihen vaiheeseen, että huomenna edessä on viimeinen koulupäivä, siihen kuuluvan seminaariesityksen pitoineen. Tähän todettakoon vielä se, että ennen tämän koulun aloittamista, lueskelin eräänä iltana nukkumaan mennessäni tämän koulutuksen opintosuunnitelmaa, naurahtaen vaimolleni monta kertaa, mitenhän tässä käyneekään. No tuo seminaari silmään osuessani tuolloin aiheutti sen, että sanoin vaimolleni turhaan aloittavani tätä koulua, enhän ikinä voisi astella ihmisten eteen puhumaan, olen niin pelokas. Rakas vaimoni puhui tuolloin viisaita, kuten hänellä tapana on, todeten etten nyt ole tuota seminaaria menossa tekemään, vaan vasta neljän vuoden kuluttua. Nyt tuo neljä vuotta on päivä kerrallaan kulunut ja huomenna siis on tämä kuuluisa seminaari. No pelkäänkö tuota, en. Miksen? Opetellessani kuluneen kuusi vuotta elämään hetken kerrallaan, olen oppinut siihen, että lähtiessäni oikeilla motiiveilla liikkeelle, kaikki asiat järjestyy, eikä minun tarvitse huolehtia etukäteen yhtään. Siksi toisekseen, olen kuluneen neljän vuoden aikana kohdannut niin monta tilannetta, jossa olen voittanut pelkoni, ettei minulla sen vuoksi ole mitään hävettävää. Lisäksi olen oppinut myös sen, että näennäisessä epäonnistumisessa on se todellinen kasvunpaikka.

Näillä pohdinnoin, alan tekemään loppuun tuon seminaariesityksen tälle aamua. Valmistautuen huomenna melkoiseen tunnekirjoon, ajellessani lasteni kanssa kohti koulua. Niin monta reissua olen näiden vuosien aikana tuonne ajellut, että varmasti kiitollisuus tästä hetkestä on käsinkosketeltava. Paljon on noihin reissuihin pelkoa sisältynyt, mutta kohdallani nuo pelot ovat riisuneet minusta väärää ylpeyttä, löytääkseni todellisen minuuteni, heikkouden, jonka kautta minusta on voinut kasvaa vahva ihminen. Toisaalta kaikki nämä kokemukset ovat osoittaneet minulle sen, että kaikki asiat tapahtuvat oikeassa aikataulussa, kun niiden aika on. Tyhmä olisin, jos en nyt tuota ymmärtäisi. Siispä myös tässä hetkessä työnalla oleva työpaikan etsiminenkin tuottaa tulosta kyllä, juuri kuten on tarkoitettu tuottavan. Kaikki aikanaan. Kaikki ajallaan.

Yksinäni en ole mitään. Onneksi tänään en ole yksin.

Vappu viinatta

Tottakai. Mitenpä muuten. Alkoholistilla kun on kaksi vaihtoehtoa, joko elää raittiina päivän kerrallaan tai juoda itsensä hengiltä, kiduttavan hitaasti. Valitsen raittiuden, tänään.

Kansallinen ryyppyjuhlamme vappu, tuli kohdattua jo kuudennen kerran peräkkäin ilman viinaa. Oikeastaan ensimmäinen vappu, jonka aikana ei ollut tilannetta jossa olisi tullut minkäänlaista ajatusta tästä ryyppyjuhlasta. Tai no toisaalta olen tässä viime päivinä kirjoitellut tavallista enenmmän tuolla Päihdelinkissä, joten sinällään tuo edellinen ei pidä paikkaansa. Tarkoitan tällä asian ajatellulla lähinnä sellaista, että jossain liikkuessani olisin katsellut kaihoisasti ihmisten ilakointia. Lähinnä tässä huomaan sen, että alan olla itseni ja elämäni kanssa jälleen siinä kuosissa, että koen aidosti iloa, ilman että tuota tarvitsisi lähteä päihteillä teeskentelemään. Toisaalta olen saanut asiani jälleen siihen tilaan, ettei minulla ole tunnetta, että päihteillä olisi mitään annettavaa elämässäni. Hyvä niin.

Sen sijaan, toisilla ihmisillä on minulle paljon annettavaa, josko minulla heille. Sen vuoksi olen tässä viime päivinä vaihtanut ajatuksiani tuolla keskustelussa ja positiivisesti huomannut sen vaikuttavan omaan sisäiseen maailmaani. Jakaminen on se juttu. Prosessointi ja sitä seuraavat oivallukset myös. Tätä jatkan niin kauan, kuin rakas Luojani minulle elinpäiviä siunaa, eikä minun tänään tarvitse pelätä palaavani entiseen, itseni tuhoamiseen. Rakennan, en hajoita.

Tähän loppuun todettakoon se, että seuraavan parin viikon ajan on allekirjoittaneella sellainen rummutus tuon koulun loppuun saattelemiseksi, että tuosta selvittyäni, annan itselleni luvan jonkun aikaa levätä hyvällä omalla tunnolla. Riippuen tietysti siitä, mikäli saan töitä, niin sitten tilannne katsotaan uusiksi. Jotenkin tuon asian suhteen olen oppinut jo onneksi hieman hellittämistä. Kävin viime viikolla työhaastattelussa, paikassa johon todellakin haluaisin töihin, mutta olen oman osuuteni kunnialla toteuttanut asiassa, joten loppu jääköön Herran haltuun. Näillä miettein, kohti huomenna jatkuvaan arkista askartelua, perjantaina alkavia MM-kisoja odotellessa.

Itsetutkistelu, hengellisyys.

Minulle itselleni tutkailun kautta on avautunut oman pääni sisäinen maailma, kaikkine peikkoineen, mörköineen ja keijukaisineen. Toisaalta tuon tutkailun ja sitä seuranneen prosessoinnin kautta olen oivaltanut myös omalle kohdalleni sopivimman tavan suhtautua tuohon hengellisyyteen. Minulle tuo tarkoittaa parhaan kykyni mukaan tehtyä, epäitsekästä auttamista. Oman navan ympäriltä pois siirtymistä. Minun sydämeni sisältää tuon kauan kaipaamani Hyvän voiman. Sieltä minä sen luottamuksen, toivon, rakkauden ja rauhan löysin, jonka turvin elämä ei koskaan tunnu turhalta tai mikään tilanne ei ole liian epätoivoinen.

Uskoni Jumalaan, sellaisena kuin Hänet tänään käsitän, on varmasti monella tapaa sellainen, jonka joku paatunut ateisti tai toisena ääripäänä, kiihkoileva julistaja tuomitsisi mielihyvin, mutta itse kun siitä ammennan rauhan, jonka turvin itseäni rehellisesti prosessoiden, pyrin tekemään hyvää itselleni sekä elämääni harhautuville ihmisille, niin sillä tavalla olen rauhallisen kiitollinen tästä saamastani armosta. Se etten osaa käydä missään seurakunnassa tai kuuntelemassa sen kummempia saarnoja, tuskin silti tekee minusta sen syntisempää, kuin kenestäkään toisesta ihmisestä. Ainoa mitä elämässäni tässä asiassa toivon, on se, että eläessäni tuomitsematta kenenkään toisen tapaa elää uskossa tai olla elämättä, olisi toivottavaa, ettei minulle tehtäisi sitä myöskään.

Olen tässä vuosien saatossa oppinut sen, että luen raamattua, 7-päivää lehteä, AA:n Isoa kirjaa tai Aku Ankkaa, aina sen mukaan, kun sellainen olo tulee, koskaan siihen väkivalloin itseäni pakottamatta. Toisaalta herään uuteen armon aamuun, todeten yläkerran suuntaan, olevani Hänen käytettävissään koko päivän, samalla pyytäen ohjausta tehdä oikein. Tästä esimerkkinä kerrottakoon tarina, joka tapahtui tässä eräänä päivänä. Minäkin kun tuolla sosiaalisessa mediassa vaikutan, sain "sattumalta" kaveripyynnön eräältä ihmiseltä. En tuntenut häntä, mutta "uteliaisuuttani" häneltä asiaa tiedustelin, että tunnemmeko? Sain ystävällisen vastauksen postiin, ettemme tunne, hän vain "sattumalta" laittoi minulle pyynnön, kun meillä joitain yhteisiä tuttuja kuitenkin on. No minä kun pyrin toimimaan sen mukaan, mitä sisimmässäni tunnen, laitoin hänelle postia, johon ujutin tämän blogini aloitustarinan, lisäten siihen, että mikäli asia ei millään tavalla hänen elämäänsä sivua, voi jättää jutun huomioitta, todeten, että kaikenlaisia "hulluja" sitä suomi on täynnä. No toisin kävi. Tämä ihminen sen sijaan kirjoitti minulle pitkähkön tarinan elämästään alkoholistiperheessä ja jälleen kerran koin toimineeni sen ihmisen kohdalle kanavana tuoda toivoa paremmasta elämästä. Minä en siis ole hyväntekijä, vaan välikappale, Hyvän vaikutukselle. Itse en tee tai ajattele oikeastaan mitään, vaan olen tuon Hyvän ohjattavana. Tämä on minun ajatusmaailmani tänään, toivottavasti kunnioitatte sitä, vaikkette tunne tai ajattelekkaan samalla tavalla. Eletään ja annetaan toistemme tehdä samoin. :)

Kiire, tuo käsittämättömältä tuntuva asia

Olen jälleen huomannut tutkivani omia vaikuttimiani tekemisteni taustalla. Lähinnä siitä syystä, että kiirettä on riittänyt taas ainakin omiksi tarpeikseni. Onneksi olen jo hieman oppinut ajatusta, että maailma ja sen ihmiset pärjäävät vallan hyvin ilman minuakin. Ainot ihmiset, jotka todella minua tarvitsevat, ovat vaimo sekä lapset. Tähän tullakseni, taas on tullut säntäiltyä joka paikassa päällään. Onnekseni havahduin, ennen kuin asiat olisivat olleet siinä jamassa, että puhuminen olisi ollut myöhäistä.

Otin tämän viikon tietoisesti rauhallisemmin, keskittyen perheeseeni. Istuimme pitämässä porukalla taktiikkapalaveria, koska jo jonkin aikaa on tuntunut, että meistä itsekukin on ollut enemmän tai vähemmän maitohapoilla. Tänään minua ihmetyttää ajatus siitä, että minä olen perheelleni niin tärkeä. Lähinnä kun mietin juoma aikoja, niin siihen verraten, olen onnistunut rakentamaan sellaisen luottamuksen perheeseeni sekä läheisiin ja ystäviin, että voin jopa sanoa olevani tärkeä ihminen. :)

Tämä ei silti tarkoita taas sitä, että röyhistelen täällä rintaani henkseleitä paukutellen. En todellakaan. Sen sijaan, nöyrän kiitollisena totean olevani äärettömän hyvilläni siitä, että olen saanut tämän uuden mahdollisuuteni näyttää ihmisille, että osaan oman osuuteni vastuusta kantaa, niin uskomattomalle kuin se joitain vuosia sitten vielä vaikuttikin.

Oikeastaan asiat tipahtelevat taas oikeisiin kohtiin. Päivätoiminnan asiat järjestyvät yksi kerrallaan. Kokemuskouluttaja asia etenee omalla painollaan. Koulu alkaa olemaan loppusuoralla. Työhaastattelussa kävin eilen ja se asia selviää ensi viikon aikana. Perhe voi hyvin. Vaimon kanssa meillä on ensin ensi viikonloppu kahden keskistä aikaa ja vajaan puolentoista kuukauden päästä pääsemme reissuun melkein viikoksi kahdestaan, vähän kuin juhliaksemme molempien valmistujaisia, samalla leväten raskaan etapin jälkeen. Parisuhteemme voi paremmin kuin koskaan. Eilen ajellessamme pidemmän matkan yhdessä siellä haastattelussa, puhuimme siinä matkalla elämästämme. Tuntuu todella hyvälle, kun tärkein ihminen maailmassa sanoo rakastavansa minua sekä kokevansa todellista onnea elämästämme. Elämä siis hymyilee.

Älkääkä käsittäkö väärin. En halua mitenkään prassailla asioilla. Uskokaa pois, että minulla on elävänä muistissa, mistä tilanteesta tähän uuteen alkuun on lähdetty. Vasta toissapäivänä sain puhelun eräältä ystävältäni, joka valitettavasti oli juonut neljä viikkoa putkeen, odotellen tuossa hetkessä katkolle pääsyä. Se toissa päässä puhelinta ollut ihmisraunio, palautti minut jälleen omaan menneisyyteeni, samalla muistuttaen minua liiankin elävästi siitä, mistä tässä sairaudessa on oikeasti kyse ja minkä takia, kaikesta kiireestä huolimatta, myös minulle ensimmäinen asia on ja tulee aina olemaan, huolehtia omalta osaltani siitä, että kyseessä oleva päivä on kohdallani raitis. Olemalla valmis mihin tahansa, välttääkseni entiseen palaamisen, takaan myös niin itselleni kuin perheellenikin sen, että elämässä on kaikki mahdollista. Tämän eteen teen työtä hartiavoimin päivittäin, muistutellen itselleni tasaisin väliajoin sitä, että tämän taudin kohdalla ei saa alkaa pitämään raitista päivää koskaan itsestään selvyytenä tai muuten omalla kohdallani kuolema korjaa. Tämän vuoksi tässä taas päätäni tänne puran, samalla toivoen, että armaat blogini lukijat ymmärrätte sen, että mikäli tämä kanava olisi ainoa keino saattaa toipumisen sanomaa, eikä minulla olisi mitään muuta tehtävää elämässäni, istuisin varmasti 24/7 täällä kirjoittamassa, mutta tällä hetkellä loppusuoralla olevat opinnot, lapsiperheen kiireet, työhaku, sekä oman raittiuteni ylläpito vievät sen verran huomiotani, etten kahta kertaa päivässä tänne ehdi kirjoittaa, kuten olen monen muotiblogistin kunniakkaasti tekevän. Minulle ensimmäinen asia elämässäni todella on raitispäivä ja sen ylläpidon vuoksi, tässä hetkessä elämääni, minulla on melkoisen monta rautaa tulessa. Uskoisin kuitenkin tänään minulla olevan jo taas sen verran tapahtumia prosessoitavana, että tekstiä tännekkin saan ainakin pari kertaa viikossa kirjailluksi, ilman että tulee minkäänlaisia suorituspaineita asiasta. Aurinkoa elämäänne, voikaa hyvin.

Olen tärkeä. En korvaamaton.

Kärsivällisyys palkitaan

Nyt täytyy todeta ensimmäisenä sellainen asia, etten olisi ikinä osannut uskoa kirjoittavani joku päivä tällaista. Minulla häämöttää kolmen viikon päässä koulun loppu. Oikeastaan en ikinä uskonut edes koko kouluun pääseväni, saati saavani sitä kunnialla suoritetuksi. Kun ottaa huomioon kaikki tapahtuneet, on oikeastaan pieni ihme, että tämä on tapahtumassa.Todella iso kiitos tästä kuuluu rakkaalle vaimolleni, joka on jaksanut minun opintojani tukea, samalla samalla hoitaen kotia ja lapsia. Toisaalta suuri kiitos kuuluu myös läheisilleni sekä ystäville jotka ovat minua kannustaneet, kun välillä on tuntunut vaikealta. Yksin en olisi tähän kyennyt.

Toinen kiitollisuutta aiheuttava tilanne tapahtui viime viikon lopulla. Sain sähköpostia, että minulla on mahdollisuus käydä suorittamassa eräänlainen näyttötilaisuus ja sen jälkeen pääsen virallisesti kokemuskouluttajaksi. Tämä asia on myös itselleni yksi tärkeä etappi taas päästä jakamaan omaa kokemustani hieman erilaisissa yhteyksissä. Pääsen nimittäin puhumaan omasta toipumisen taipaleestani eri sosiaalialan oppilaitoksiin ja siten omalta osaltani vaikuttamassa siihen, että vääränlainen tieto tämän sairauden kohdalta vähenisi edes hieman.

Olen tänään pohtinut elämääni jälleen syvällisesti, todeten sen, ettei minun tarvitse mistään asiasta hätäillä tai hötkyillä. Taas moni asia on järjestynyt parhainpäin, juuri sen oikean aikataulun mukaan, vaikka monesti on tuntunut siltä, ettei tuokaan asia järjesty koskaan. Yleensä tuo tunne valtaa minut siinä hetkessä, kun alan vaatia asioiden tapahtuvan MINUN aikatauluni mukaisesti. Ymmärrän tänään sen, ettei minun aikatauluni ole se kaikista paras, vaikka edelleen usein sitä sorrun kuvittelemaan.

Paljon on viime aikoina tullut mietittyä taas omia pelkojani. Oikeastaan olen ihmetellyt sitä, kuinka äärettömän paljon olen tuosta tunteesta kärsinyt, juurikaan sitä ymmärtämättä. Kun ihminen pelkää jotain asiaa tai tilannetta tarpeeksi paljon, ja kauan, hän ikäänkuin alkaa säästää itseään, sulkeutumalla tuon pelon sisälle. Nyt mietittynä, jos minun pitäisi yksi päivä elää niiden pelkojen vallassa, joiden vallassa esimerkiksi vielä vajaa kymmenen vuotta sitten elin, en kestäisi tuota. Toisaalta ihminen on siinä veikeä otus, että tarpeen niin vaatiessa, kuin ihmeen kautta selviää ihan mahdottomilta tuntuvista tilanteista. Olenhan itse elävä esimerkki tällaisesta otuksesta. :)

Lopuksi todettakoon se, ettempä ihan heti tammikuulla osannut kuvitella kuinka suuri työ näissä loppu opinnoissa olisi. Se kun vielä alkuvuodesta tuntui siltä, että taaksepäin katsoen, suurin työ oli takana. Ihan hartiavoimin tässä on kuitenkin saanut töitä tehdä. Osaltaan tuohon tietysti vaikuttaa kaikki sairastelut, joita on perheessämme taas omiksi tarpeiksemme valitettavasti kyllä riittänyt.

Nyt keskityn saattamaan loppuun nämä opinnot. Kesäkuun alussa sitten juhlitaan valmistumista oikein kaksin verroin, kun vaimoni valmistuu myös samalla omista opinnoistaan kesäkuun alussa. Sen jälkeen meitä odottaakin romanttinen matka kahdelle, melkein viikoksi kesäkuu puolivälissä, jota kyllä tässä hetkessä odotan jo malttamattomana. Nykyhetkessä kun tuota kahdenkeskistä aikaa ei liiemmälti ole.

Aurinkoa elämäänne jälleen, päiväksi kerrallaan. Elämä hymyilee, niin minäkin.