Nyt sitä sitten virallisesti ollaan päihdepuolen kokemuskouluttaja. Tämä päivä on kokemuksiltaan sekä tapahtumiltaan ollut varsin vaiherikas. Huomasin tänään kaksi asiaa itsessäni. Ensiksikkin, minulla on edelleen korkea kynnys myöntää voivani huonosti. Piiloudun vahvuuden alle, vaikka tiedostan tarvitsevani toisia ihmisiä. Lisäksi koen edelleen reagoivani eräisiin ärsykkeisiin, kuin se alle polvenkorkuinen pieni lippalakkipäinen lapsi. Palaan lapsuuden kokemukseen, jossa minuus murrettiin tahattomasti. Olin jo tuolloin tunneyliherkkä, enkä kestänyt kun vanhempani eivät hyväksyneet minua sellaisena kuin olin. Edelleen reagoin aivan liian vahvasti negatiivisiin ärsykkeisiin, vaikka toisaalta tiedostan itseäni siinä määrin, ettei minun tarvitsisi reagoida, vaan hyväksyä. No vain elämää.
Toisaalta tänään oli tuo kokemuskoulutuksen näyttö ja siitä saamani palaute osoitti jälleen kerran sen, etten osaa ottaa vastaan positiivista palautetta vieläkään. Sain kaikista osioista, kaikilta arvioijilta kiitettävät arvostelut ja itse koin esitystä pitäessäni sen olleen kovin epätarkka ja sekava, kuten itsekkin koin olleeni. Päinvastoin sain kehut esityksen selkeydestä ja läsnäolontunteesta, jonka kuulijat olivat minusta aistineet.
Paljon on vielä itsessä kehitettävää, joten matka jatkuu.
Lopuksi todettakoon vielä sen verran, että hengellisyydestä on rakentunut itselleni äärettömän tärkeä osa minuuttani. Ehkä juuri suorituskeskeisestä elämästä kärsineenä, koen että Jumala on minulle ainoa, jonka koen hetkittäin hyväksyvän minut, tällaisena kuin olen. Noissa hetkissä on kaikki mitä tarvitsen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti