sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Kun elämä hymyilee, kai minäkin saan hymyillä?

Pohdiskelen tässä jälleen tätä itselleni ainaista dilemaa. Onko minulla oikeus olla onnellinen, saati näytää sitä? Toisaalta koen olevani oikeutettu onneen, siinä missä kuka tahansa muu ihminen tai elävä olento. Miksi sitten juuri minä koen tuosta hetkittäin syyllisyyttä? Johtunee lähinnä siitä, että jakaessani omaa kokemustani avoimesti, tulen satunnaisin väliajoin sohaisemaan jonkun ihmisen sisintä siitä kohtaa, jossa hänellä on joku tietty kipupiste. Pahin tilanne on silloin, jos tuo kipupiste on ihmiselle itselleen täysin tiedostamaton. Reagtio yleensä siinä on se, että ihminen asettuu vastustamaan minun kokemaani, pyrkien tavalla tai toisella mitätöimään kokemani onnen. No onneksi tänään tiedostan tässä kohtaa sen, että minulla on kaksi mahdollisuutta:

1. Voin toimia ulkoaohjautuvasti, alkaen mitätöidä omia tunteitani tai saati muovaamaan omaa tunne-elmääni siten, että manipuloin itseni alakuloon. Valitettavasti en tänään tuohon ansaan enää lankea.  Olen nimittäin liian kauan elänyt tuolla tavalla. Pyrkien aina mukautumaan toisten ihmisten tunneskaaloihin. Mukauttamaan itseni juuri niin näkymättömäksi tai näkyväksi, niin surulliseksi tai ahdistuneeksi, kuin kulloinkin on tarpeen ollut. Tänään en tuota halua.

2. Voin todeta olevani siinä vaiheessa elämää, jossa elämä on yksinkertaisuudessaan näyttänyt minulle sen tavan elää, joka tuo minulle tasapainoista, tyyntä ja hyvää elämää. Elämää jossa itse elämää kohtaan asettamani vaatimukset jäävät taka-alalle, toissijaisiksi. Elämä on tärkein. Tuon oivallettuani, luovun kaikista vaateista elämää kohtaan ja saan kokea rauhaa, joka ylittää villeimmätkin kuvitelmani. Tätä haluan, tänään.

Tuo jälkimmäinen vaihtoehto on siinä hyvä valinta, että sen tehtyäni, olen oma itseni. Olemalla oma itseni, voin jakaa tuota saamaani hyvää eteenpäin. Eikä minun tarvitse enää pelätä toisten ihmisten reagtioita minua kohtaan, koska tiedän mitä olen omalta osaltani joutunut tekemään, päästäkseni tähän tilaan elämääni. Tilaan, jossa totean tässä hetkessä tälle iltaa, olevan kaiken sen, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen.

Elän, olen, aistin, oivallan. Etsin, tutkin, katselen, kuuntelen, kyselen ja opin. Siis elän.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä pointti.

Kateuden pelko, pelkään että muut ovat minulle kateellisia. Ja kateus ylipänsä, koska olen itsekin kateellinen.

Mutta kun kertoo oman kokemuksen nöyrästi ja totuudellisesti, mitä oli, mitä tapahtui ja mitä on nyt, kenelläkään ei pitäisi olla nokan koputtamista.

Ja olen miettinyt että tehtävänämme ei ole keskittyä siihen hyvään ja onneen mitä meillä on (toki saa ja voi ja pitääkin nauttia Jumalan lahjoista), vaan saattaa tätä sanomaa muille, palvella, auttaa muita, kertoa mitä tapahtui. Usein keskitytään palavereissakin siihen miten onnellinen on tai miten kaikkea hyvää on tullut, ja voihan siitä kertoa, mutta miten kertoa se niin että jokaisella on siihen mahdollisuus ja että kaikki on lahjaa. Ja miten kertoa se niin ettei se olisi prassailua vaan niin että muutkin voisivat oppia uskomaan. Niinhän siellä sanotaan että voimme kiittää saamastamme hyvästä. Ja olen itsekin onta kertaa ollut kateellinen palavereissa, että miten tuo on voinut saada tuollaisen onnen, että eikö se kuulu sitten minulle ollenkaan?

Ja jos meille ei suoda jotain aineellista menestystä, voimme keskittyä muiden auttamiseen ja että voimme kestää kärsimykset ja tuskat Hänen avullaan!

Kimmo kirjoitti...

Mutta kun kertoo oman kokemuksen nöyrästi ja totuudellisesti, mitä oli, mitä tapahtui ja mitä on nyt, kenelläkään ei pitäisi olla nokan koputtamista.

Tämä juuri on itselleni se tärkein itseni koossa pitävä ajatusmalli tämän toipumistaipaleeni kertomiseen liittyvissä asioissa. Kun keskityn kertomaan oman kokemukseni, on se minun henkilökohtainen asiani, eikä kenelläkään pitäisi olla siihen mitään sanottavaa. Kun omalla kohdallani tunnen sisälläni rauhaa, ihmettelen kun joku alkaa tuota kyseenalaistaa. Tietysti tuossa hetkessä vastuu on myös minulla, luottaa omaan itseeni, omaan sisimpääni ja nauttia tuosta rauhasta, tuntematta siitä syyllisyyttä.

Kiitokset tästä.