Rakastan raitista elämää

Huomasin miettiväni tälle iltaa ryhmästä kotiin ajellessani jälleen sitä, kuinka paljosta saankaan olla kiitollinen raittiille elämäntavalle. Ilman tuota täyskäännöstä en eläisi kokien tällaisia onnen ja kiitollisuuden tunteita, joita taas tälle iltaa saan kokea.

Elämässä riittää haasteita, vaikka koulu onnellisesti ohi onkin. Viisi lapsisessa perheessä ei koskaan puutu vauhtia, eikä vaarallisilta tilanteilta voida välttyä yhtenäkään päivänä. Ehkä tässä kaikessa kaahaamisessa auttaa kuitenkin eniten raittiin elämäntavan mukaanaan tuoma luottamus elämään. Siihen että kaikki järjestyy ja meistä jokaisesta pidetään hyvää huolta, vaikka kuinka hetkittäin vaikuttaisi järjellä ajateltuna aivan päinvastaiselta. Ihmisen järki ei riitä selittämään kaikkea sitä pahaa, jota maailmassa tapahtuu päivittäin. Tuota vasten peilattuna, ainoa asia, joka tässä maailmassa pitää täysijärkisenä, samalla antaen elämälle sen tarvitseman tarkoituksen, on usko Hyvään. Se mitä tuo asia minulle merkitsee, on yksinkertaisuudessaan se, että vaikka kuinka vaikealta joskus elämässä vaikuttaa olevan, lohduttaa siinä hetkessä tieto, että kaikki on kuitenkin hyvin. Tuota ajatusmaailmaani on hieman hankala alkaa selittämään, enkä siihen edes yritä alkaa, vaan totean vain sen, että siinä hetkessä kun aikanaan katsoin kuolemaa silmästä silmään, tulin kokeneeksi jotain sellaista, joka sai minut kyseenalaistamaan kaiken aikaisemmin oppineeni, samalla sysäten minut tutkimusmatkalle sisimpääni, josta löytyi oma hengellinen maailmani, omasta sydämestäni kätkettynä.

Uskon tänään, että kaikki aina loppupeleissä päättyy hyvin. Tuo ajatus kantaa minua jok'ikinen päivä, vaikka edelleen tunteet sahaa, väsymyksen mukaan laidasta laitaan. On helpottavaa luovuttaa, kun voi luottaa siihen, että käsivarret joille uskaltauduin jokin aika sitten heittäytymään, kestävät mitä tahansa.

Hassua kaikesta tekee se, etten silti koe olevani mikään "uskovainen", sanan negatiivisessa mielessä. Tuo sana on ainakin minun elämässäni niin monelta kantilta tarkasteltuna kärsinyt inflaation jo vuosia, vuosia sitten. Eräs ystäväni totesi minulle taannoin, että niin kauan kuin usko johonkin saa sinut tekemään hyvää toisille ihmisille, uskot, se riittää. Näillä pohdinnoin, pää painautuu tyynyyn taas yhden päivän matkan verran rikkaampana. Matkasta kiitollisena, hieman väsyneenä, mutta ah, niin onnellisena. Kiitos raittiista päivästä.

Palasia omasta minuudestani

Huomaan pohtineeni tässä sitä, millainen oikeasti olen. Raittiina eläessä, olen saanut mahdollisuuden rakentua pienistä palasista omaksi itsekseni, ihmiseksi joka tänään olen. Millainen minä itse koen siis olevani?

Tämä seuraava teksi ei sitten ole mitään hypetystä oman erinomaisuuden ympärillä, vaan nöyrä pyrkimys tehdä itselleen tiedoksi se, mitä vahvuuksia matkani varrella koen reppuuni löytyneen. Siis asiaan.

Koen vahvuutena tänään sen, että minulla on kärsivällisyyttä, pitkämielisyyttä sekä noihin liittyvää tilannetajua, jonka avulla tilanteet, joissa aikaisemmin kiukustuin, menevät tänään ohi pienellä pohdiskelulla. Tuohon liittyen olen paljon pohdiskeleva luonne ja nyttemmin oppinut itsestäni siinä määrin, ettei esimerkiksi toisten ihmisten puheet enää minua juuri satuta tai saa kierroksille. Yleensä kykenen pohtimaan tilanteen kokonaisuutena, todeten yhdeksänä kertana kymmenestä, ettei tilanteet, joissa aikaisemmin suutuin, tänään enää aiheuta minussa samanlaista tunnemyrskyä, vaan voin pohtimalla tilanteen ymmärtään sen siinä määrin, ettei minun enää siihen tarvitse vihalla reagoida.

Värikkäästä historiastani johtuen, koen olevani sosiaalinen, ystävällinen sekä toiset ihmiset huomioiva. Tämä tulee esiin jokapäiväisessä elämässäni siinä, ettei kuukaudessa ole juuri yhtään päivää, jonka aikana en olisi kanssakäymisissä ihmisen tai ihmisten kanssa, joiden kanssa jutellaan oikeasti elämästä, eikä pelkästään diipadaapaa.

Koen omaavani empatiakykyä. Siis pystyn sujuvasti asettumaan toisen ihmisen saappaisiin, tarkastelemaan tilanteita myös toisen ihmisen näkökulmasta. Tämä taas auttaa suunnattoman paljon ihmisten kanssa olemista, kun pystyy ymmärtämään miksi toisesta tuntuu tuolta.

Raittiuden ja sitä seuranneen prosessoinnin myötä, olen kasvanut siinä määrin ihmisenä, ettei minun tänään tarvitse olla mitään muuta, kuin mitä tänään olen. Tämä on suurin syy siihen, miksi en enää pelkää sosiaalisia tilanteita, miksi pystyn puhumaan suuren väkijoukonkin edessä. Olen oma itseni, se riittää. Osaltaan tuosta seurauksena, koen sisimmässäni sellaisen rauhan, joka välittyy ympärillä oleviin ihmisiin, josta saan peilattua sen itselleni vahvuutena. Kun toinen ihminen sanoo sinulle ihailevansa rauhallisuuttasi, et kai voi muuta, kuin sanoa kiitos, juuri siltä minusta sisimmässäni tuntuukin.

No loppuun sitten hieman arkisempia pohdintoja. Mitä vielä toivoisin itselleni lisävahvuutena prosessoinnilla saavuttavan?

Kykyä venyttää tuo rauhallisuus myös siihen hetkeen, kun itse on äärimmäisen väsynyt päivän askareista ja siitä syystä reagoi hermostuen, kun viisi lapsukaista innostuu kisuamaan tai kisailemaan juuri ennen nukkumaan menoa. Olisi mainiota, kun kykenisi aina suhtautumaan arkipäivän tapahtumiin tyynen rauhallisesti reagoimatta, mutta samalla viestittäen lämpimin tuntein välittävänsä lapsistaan enemmän kuin mistään muusta. No saahan sitä aina haaveilla. Harvasen ilta kun kilahtelee lapsukaisilleen, niin tietää heidänkin haaveilevan samasta asiasta. :)

Kun elämä hymyilee, kai minäkin saan hymyillä?

Pohdiskelen tässä jälleen tätä itselleni ainaista dilemaa. Onko minulla oikeus olla onnellinen, saati näytää sitä? Toisaalta koen olevani oikeutettu onneen, siinä missä kuka tahansa muu ihminen tai elävä olento. Miksi sitten juuri minä koen tuosta hetkittäin syyllisyyttä? Johtunee lähinnä siitä, että jakaessani omaa kokemustani avoimesti, tulen satunnaisin väliajoin sohaisemaan jonkun ihmisen sisintä siitä kohtaa, jossa hänellä on joku tietty kipupiste. Pahin tilanne on silloin, jos tuo kipupiste on ihmiselle itselleen täysin tiedostamaton. Reagtio yleensä siinä on se, että ihminen asettuu vastustamaan minun kokemaani, pyrkien tavalla tai toisella mitätöimään kokemani onnen. No onneksi tänään tiedostan tässä kohtaa sen, että minulla on kaksi mahdollisuutta:

1. Voin toimia ulkoaohjautuvasti, alkaen mitätöidä omia tunteitani tai saati muovaamaan omaa tunne-elmääni siten, että manipuloin itseni alakuloon. Valitettavasti en tänään tuohon ansaan enää lankea.  Olen nimittäin liian kauan elänyt tuolla tavalla. Pyrkien aina mukautumaan toisten ihmisten tunneskaaloihin. Mukauttamaan itseni juuri niin näkymättömäksi tai näkyväksi, niin surulliseksi tai ahdistuneeksi, kuin kulloinkin on tarpeen ollut. Tänään en tuota halua.

2. Voin todeta olevani siinä vaiheessa elämää, jossa elämä on yksinkertaisuudessaan näyttänyt minulle sen tavan elää, joka tuo minulle tasapainoista, tyyntä ja hyvää elämää. Elämää jossa itse elämää kohtaan asettamani vaatimukset jäävät taka-alalle, toissijaisiksi. Elämä on tärkein. Tuon oivallettuani, luovun kaikista vaateista elämää kohtaan ja saan kokea rauhaa, joka ylittää villeimmätkin kuvitelmani. Tätä haluan, tänään.

Tuo jälkimmäinen vaihtoehto on siinä hyvä valinta, että sen tehtyäni, olen oma itseni. Olemalla oma itseni, voin jakaa tuota saamaani hyvää eteenpäin. Eikä minun tarvitse enää pelätä toisten ihmisten reagtioita minua kohtaan, koska tiedän mitä olen omalta osaltani joutunut tekemään, päästäkseni tähän tilaan elämääni. Tilaan, jossa totean tässä hetkessä tälle iltaa, olevan kaiken sen, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen.

Elän, olen, aistin, oivallan. Etsin, tutkin, katselen, kuuntelen, kyselen ja opin. Siis elän.

Väsymys alkaa näkyä

Tässä kohtaa olisi aika vetää jarrusta. Kroppa reagoi liialliseen kiireeseen sekä stressiin vetelemällä hätäjarrusta flunssan muodossa. Viime viikon alussa päätin, että vähennän menemisiä ja tekemisiäni radikaalisti. Onnistuin jo muutamana päivänä olemaan tekemättä melkein mitään. Nyt päätin, etten seuraavaan viikkoon ota itselleni enää yhtään mitään uutta projektia. Pyrin sen sijaan parhaani mukaan lepäämään, aina kun vain mahdollista. Kerään tällä tavoin energiaa tulevia haasteita varten. Tulevista haasteista sen verran, että tänään tulleesta sähköpostista päätellen, minulla näyttäisi olevan kohtuulliset mahdollisuuden syksyllä saada työtä tuon lopputyöprojektin tiimoilta. Mitään varmaa ei vielä asiasta ole, mutta koulumme johtoportaasta tulleen infon perusteella kyseisestä sovelluksesta oli pidetty ja käsillä olevat muutokset koulullamme ratkaisevat sen, otetaanko tuo sovellus käyttöön ja sen myötä allekirjoittaneelle poikisi työtä, joka kyllä olisi tässä hetkessä, kesän jälkeen enemmän kuin tervetullutta. No asiat järjestyvät kyllä, kun maltan vain kärsivällisesti tehdä oman osuuteni asioissa niiden järjestymiseksi.

Toisaalta olen huomannut jo jonkin aikaa sen, että liian monta rautaa on tullut otettua tuleen yhtäaikaa ja nyt niitä sitten yhden kerrallaan yritän tässä hönkiä sammuksiin. Helpottavaa todeta, ettei minun tarvitse olla jokapaikassa touhuamassa, asiat muuallakin järjestyvät kyllä, ilman minua, ehkä jopa vielä paremmin. :)

Jälleen kerran tietoisen päätöksen tehneenä, pyrin myös pitämään tuosta päätöksestä kiinni. Eli alan levätä, antaen itselleni aikaa. Kuitenkin siten, että huomioin sen minulle tärkeimmän asian, perheeni. Niin kauan kuin perheessä kaikki hyvin, niin kauan myös minulla. Kiireessä tahtoo vain välillä hukkua suunta, mihin on matkalla ja sen huomaa vasta silloin, kun rapaa tulee roiskuneeksi jo pitkin naamaa, kahlatessaan ojan pohjia.

Tänään kuitenkin on ollut jälleen antoisan hyvä, raitis päivä. Kiitollisuus raittiista päivästä, varmistaa kiitollisuuden elämästä. Tästä on taas hyvä jatkaa, askel kerrallaan eteenpäin. Kun olen matkalla, olen perillä.

Kaikki kummasti kohdallaan, tänään

Ette muuten usko kuinka hyvältä allekirjoittaneesta tuntui tälle aamua, kun oma opinnäytetyö komeili verkkosivustossa, johon nuo varastoidaan, samalla kun opintosuoritusotteessa komeili 242op. saaliina neljän vuoden amk-opinnoista. Lisäksi kun kuulin pari päivää sitten koulultamme sellaista signaalia, että lopputyönä tekemäni sovellus ilmeisemmin otetaan koulun käyttöön syksylle, tietäen minulle ainakin joksikin aikaa oikeaa työtä, ei voi olla kuin ihmeissään siitä, kuin jälleen kerran voi todeta sen, että asioilla on todellakin taipumus järjestyä aina parhainpäin, ajallaan.

Kun palaan kuuden vuoden taakse, voinen onnitella itseäni samalla kiittäen kaikkia niitä ihmisiä, jotka omalta osaltaan ovat olleet positiivisessä mielessä mahdollistamassa tämän minun uuden elämäntaipaleeni alkamisen. Kuuteen vuoteen, kun opintojen lisäksi sisältyy, raitistuminen, isän itsemurha, nuorimman lapsemme syntymä, vaimoni vanhempien lasten muutto meille pysyvästi, muutto uuteen kotiin, parhaan ystäväni itsemurha, vaimoni kaksi vatsasta löytyneen kasvaimen leikkausta, omat pari polvi sekä tyräleikkausta, mummoni kuolema, lasten useammat pienet leikkaukset sekä sairaalareissut sekä paljon paljon muuta normaalin epänormaalia elämään liittyvää, niin voinen olla omaan panokseeni tyytyväinen saadessani kuuden vuoden yhtäjaksoiset opinnot kunnialla päätökseen ajallaan.

Raitis elämä, mahdollisuus mihin tahansa. Tänään.

Muistikuvia menneisyydestä.

Kävimpä tälle iltaa muistelemassa menneitä, sairaalan magneettikuvaus putkessa. Olkapääni lähti muutamaan otteeseen pois paikoiltaan viime syksynä aloittaessani uutta itsepuolustus harrastustani. Vanha urheiluvamma muistutteli siinä määrin, että oli pakko käydä se tutkituttamassa kunnolla. No puolisen vuotta piti tuota magneettikuvausaikaa odotella, mutta siis tälle iltaa viimein pääsin tuolla käymään.

Kokolailla mielenkiintoinen kokemus, jälleen kerran. Osaltaa jopa kivulias, pirulaiset pistivät olkapäähäni ensin puudutetta, sitten varjoainetta ja suoraan tietysti olkaniveleen. Paljon on minua pistelty ja leikelty, mutta taas harvinaisen herkullinen paikka tällä kertaa, kivusta päätellen sattui olemaan. Minulta on aikoinaan, kymmenisen vuotta sitten kuvattu samalla tavalla toinen olkapää, ennen kuin se ankkuroitiin viidellä ankkurilla paikoilleen. Tuolle kertaa makoilin putkessa niin pamihöyryissä, ettei silläkertaa ainakaan ollut ongelmaa pysytellä aloillaan. Kertaalleen olen makoillut miltein tiedottomassa tilassa, ajettuani autolla pylvääseen, yrittäessäni itseäni hengiltä. No sinällään jännää, minulla ei ole ollut viime aikoina juuri kiusaa tuosta pitkään vaivanneesta paniikkihäiriöstä, mutta nyt jostain kumman syystä meinasi tulla sellainen olo, että teki mieli painaa sitä kuuluisaa paniikkinappia, tuolla putkessa pötkötellessäni.

Oikeastaan ahdistunut olo, tuli lähinnä jostain hämärästä muistikuvasta, kun ilmeisesti minun päätäni tuolloin kolariyönä oltiin kuvantamassa, tai sitten ahdistus tuli aivan puuntakaa muuten. No sain itseni pidettyä kasassa, lähinnä kahdesta syystä. Ensimmäinen on sama, jolla olen onnistunut voittamaan hammaslääkärikammoni, kun en joitain vuosia sitten osannut kuvitellakkaan meneväni makoilemaan puoleksi tunniksi tuohon tuoliin sidottuna. Raitistumisen myötä palannut hengellisyys auttoi jälleen, kuten tuon hammaslääkärikammon suhteen. Kokeilin aikanaan pelossani sitä, kuinka monta kertaa ehtii tuollaisen puolentunnin hammaslääkärikäynnin aikana lueskella päässään läpi Isä meidän-rukouksen. Sopivalla vauhdilla tavailtuna, puolessatunnissa lukee noin 64 kertaa kyseisen rimpsun, pysytellen samalla paikoillaan, pakokauhusta huolimatta. :)

No sitten tänään tuolla putkessa pötkötellessäni, yritin rukoilla, mutta ajatukset karkailivat jokavälissä siihen, kuinka ahdas ja "tunkkainen" tuo tunneli on. Sitten kun vielä on köytettynä "lepositeillä" penkkiin, niin yritä siinä sitten olla rentona. kuuntelin radio Aaltoa, miettien sitä, kuinka aina aamuisin viedessäni perhettä päivän askareisiin, kuuntelen juuri kyseistä radiokanavaa. Yritin eräänlaisella mentaaliharjoitteella siirtää itseni tuosta putkesta autonrattiin, muttei sekään oikein onnistunut. Meteli oli meinaan sitä luokkaa, ettei radiosta juurikaan näin huonokuuloinen ihminen saanut mitään selvää. Tuosta tuohtuneena tai oikeammin huvittuneena, naureskelin itselleni tuossa tilanteessa, huomaten jännitykseni katoavan samalla. Tuossa sitten relaillessani, mietin sitä, kuinka hassua huumoria tuosta tilanteesta päässään saakaan kehiteltyä. Ajattelin sitä, että paniikin vallassa painelisin tai paremminkin rutistelisin sitä "paniikkipalloa", jolla hoitajille voisi viestitellä, jos jokin hätä tulee. Minä pölvästi päässäni miettimään, että olisihan se kamalaa, jos oikeasti tahtoisi pois tuosta putkesta, puristellen tuota painiketta, vain huomatakseen, että sen johto olisikin jäänyt kiskojen väliin irroten tuosta pallomaisesta paniikkinappulasta. No siitähän se seuraava ressi tuolla iski, kun hetken ajattelee asian todella olevan niin. No sitten mietin, että kyllähän kaikki huomaisi, jos oikein paniikissa alkaisin heilua tuolla putkessa, eikä sieltä nyt tietty mahdottomuus ulos ole tulla, jos kukaan ei sieltä pois olisikaan päästämässä. Yritä sitten tällaisella mielikuvituksella varusteltuna, kiltisti makoilla puolisentuntia täysin liikkumattomana. :)

Väillä väkisin kutisi jostain. Milloin nenästä, korvasta, selästä jne. Silti sinnillä makoilin paikoillani, miettien sitä hetkeä, kun pääsen tuosta tilanteesta ja voimme vanhemman poikani kanssa mennä ostaan itsellemme limsat, hän kun lähti minulle henkiseksi tueksi tälle iltaa. Jos totta puhutaan, otin pojan mukaan sen vuoksi, etteivät kolme isointa lasta kotona kähisisi keskenään, vaimo-kulta kun oli tänään sopivasti iltavuorossa töissä. No loppu hyvin, kaikki hyvin ja Pepsi maistui tavallista paremmalta, tuollaisen koettelemuksen jälkeen. Tällaista raitista seikkailua tälle päivää, jatketaan tassuttelua taas yhtä kokemusta rikkaampana. Nimittäin ensimmäinen magneettitutkimus, joka tehtiin allekirjoittaneen ollessa tuolla putkessa selvästä päästä pitkällään. :)

The Versatile Blogger Award

Kiitokset Oma tila ja ajatuksia tästä kunniasta! Tässä on hyvä hetki rauhoittua kirjoittelemaan ennen Suomi-Venäjä peliä.

1. Nimeä 15 bloggaajaa

2. Kerro heille tunnustuksestasi

3. Kerro 7 satunnaista faktaa itsestäsi

4. Kiitä bloggaajaa jolta sait tunnustuksen

5. Lisää The Versatile Blogger Awardin kuva postaukseesi

1. Hanna, Helinää, Jamido, Johannes, Kepulaisen äiti
    Nelliina, Rampamieli, Reflection, Rva K,  Stansta
    Taru, Thilia, Timolan emäntä, Tinsku, Tytöntekijä

2. Kerrottu.

3. Faktoja 7 kpl:

3.1 Olen alkoholisti. Lääke-, peli- ja läheisriippuvainen.

3.2 Yritin kuuden vuoden sekakäyttökierteeni aikana itsemurhaa kaikkiaan 13 kertaa.

3.3 Menetin isäni päihteiden käytön seurauksena tapahtuneeseen itsemurhaan.

3.4 Kuusi vuotta sitten, elin vielä tilanteessa, jossa minulla ei ollut ammatillista koulutusta ja ulosotossa oli konkurssivelkoja  n. 130 000€.

3.5 Elän päivä kerrallaan raittiina, nyt reilun kuusi vuotta. Pelaamatonta elämää takana kohta viisi vuotta.

3.6 Raitistuttuani aloin opiskella, valmistuen ensin datanomiksi ja nyttemmin ohjelmistotekniikan insinööriksi.

3.7 Rakastan raitista elämäntapaani, vaimoani, lapsiani, ystäviäni sekä läheisiäni enemmän kuin mitään, mutta opettelen edelleen rakastamaan itseäni.

4. Kiitetty

5. The Versatile Blogger Award löytyy tämän postauksen yläosasta, joten näillä miettein, mukavaa päivää kaikille! Voikaa hyvin.

Onnellisuus vs syyllisyys

Ensiksi todettakoon se, että olen kovin otettu, kun tuossa yllätyksekseni sain tuollaisen tunnustuksen. Palaan siihen uudemman kerran lähipäivinä.

Nyt kuitenkin tuohon otsikossa olevaan. Eli taas pääni jauhaa kierroksilla sitä, olenko minä oikeutettu kokemaan onnellisuutta, elämään tasapainoista elämää, olemaan onnellinen.

Olen huomannut kokevani syyllisyyttä mitä erinäisimmistä asioista. Ristiriitaista tästä tulee siinä hetkessä, kun nuo syyllisyyttä tuovat asiat ovat sellaisia, joista toisaalta saisin olla kiitollinen sekä hyvilläni. Mutta..
Kuinka oppia se, ettei siinä ole mitään pahaa, jos elämä hetkittäin tuntuu hyvälle. Ei aina tarvitsisi vaikeamman kautta tavoitella hetkellistä kiitollisuuden tunnetta. Tuohon kylläkin olen kasvanut. Pitkin elämääni, olen tottunut elämään siten, että ensin ryven kauheissa tuskissa, tullakseni huomaamaan sen, ettei tarvitsisi rypeä. Voisi olla vain onnellinen, ilman tuskaa. Osaltaan tämä johtunee siitä, että olen pitkin matkaa joutunut kokemaan elämän siten, että ensin on ollut äärettömiä ahdistuksia, surua, tuskaa, vihaa, raivoa, ja sen jälkeen elämä on vasta näyttänyt valoisamman puolensa. No entäs sitten tässä hetkessä?
Elän päivän kerrallaan siten, ettei minun tarvitsisi enää taistella mitään eikä ketään vastaan, ei edes itseäni. Toisaalta osaan jo hetkittäin hellittää, hyväksyen itseni sekä vallitsevat olosuhteet juuri sellaisenaan, mutta toisessa hetkessä huomaan alakavani potemaan syyllisyyttä siitä, kun minun asiani ovat niin hyvin, kun toisella ihmisellä on todella huonosti. Tuota syyllisyyttä ei helpota edes tietoisuus siitä, että jakamalla omaa kokemustani, annan osaltani tuolle toiselle ihmiselle oman kokemukseni kautta mahdollisuuden pyrkiä samaan tilanteeseen raittiuden kautta, kuin missä itse elän. Surullista, mutta totta on valitettavasti se, ettei tuo ihminen välttämättä halua tai jaksa alkaa siihen taisteluun, jonka raitistuminen alkuvaiheessa vaatii. Eikä siinä auta yhtään, vaikka kuinka kerron, että hetken kestettyään kaikki helpottuu. No edelleen ihmettelen sitä, miksi mieleni on niin outo, että ajatuksiini saattaa hiipiä jopa sellaista, että minunkin pitäisi olla tuolla päihdehelvetissä, jotta taas tietäisin kuinka vaikeaa elämä silloin on. Onneksi tuossa hetkessä järjenvalo astuu näyttämölle, osoittaen totaalisen järjettömyyteni tuollaisissa ajatuksissa ja kohta olen taas kiitollinen omasta tilanteestani, muistuttaen itseäni siitä, että minä olen myös kokenut sen ensimmäisen raittiin päivän vaikeudet karvaasti, silti ponnistellen eteenpäin, tullakseni toteamaan, kuten teksteissämme todetaan: "Luojan kiitos, minun ei tarvitse enää koskaan kokea tuota uudelleen". Tietysti kaikki tuo riippuu siitä, että muistutan itseäni mistä olen elämää uusiksi lähtenyt rakentamaan, ja mihin voin joutua takaisin, jos alan asioita pitämään itsestään selvyyksinä. Toisaalta näillä opein eläen, minun ei tarvitse pelätä joutuvani kokemaan tuota helvettiä enää koskaan, niin kauan kuin omalta osalta pidän huolen, että olen raitis, tänään.

Kiitollisuus nostaa jälleen päätään ja minä otan sen avosylin vastaan, todeten sen olevan enemmän kuin tervetullut tunne tässä hetkessä. Jatkakaamme taivallusta, päivän kerrallaan.

Raitis elämäntapa

Mietin tuossa sellaista, kun monesti tulen keskustelleeksi erilaisten ihmisten kanssa raittiudesta ja aina välillä samainen asia nousee esille. Tämä vertaisryhmätoiminta ja sen avulla raittiina eläminen tai sen vaikutus ihmiseen. Olen itse elävä esimerkki siitä, että vertaisryhmät toimivat, auttaen alkoholistia saavuttamaan raittiuden, aivan samoin kuin peliongelmaista elämään ilman uhkapelaamista. Silti moni ihminen on tuota ryhmätoimintaa vastaan tai ainakin heillä on jotenkin negatiivinen suhtautuminen tuohon toimintaan. No jokaisella meistä on oma mielipide, eikä minun tarvitse noista kommenteista sinällään välittää, mutta toisaalta haluan aina pohtia asioita hieman syvällisemmin tai ainakin useammalta kantilta. Omalla kohdallani ryhmät ja niissä käyvät ihmiset ovat muodostuneet minulle äärimmäisen tärkeiksi. Toisaalta nämä ihmiset, jotka jotenkin negatiivisesti suhtautuvat tuohon vertaistukeen, ovat tavalla tai toisella kokeneet siinä mukana ollessaan jotakin pahaa tapahtuneeksi. Siitä syystä ymmärrän kyllä heidän suhtautumisensa, mutta toisaalta mietin sitä, ettei kuitenkaan kannattaisi alkaa aina yleistämään, jos jossain on jotain vialla, että samat viat olisivat kaikkialla. Niin tai näin, kunhan pohdiskelen elämää, taas vaihteeksi.

Sitten toiseen asiaan, jota olen tässä viime päivät pohdiskellut. Oma elämäni ja se, miltä tämä minun elämä ja oleminen toisten ihmisten silmissä vaikuttaa. Olen siitä hyvilläni, että kaikki ne ihmiset joiden kanssa olen säännöllisesti tekemisissä, ovat hyvillään minun ja perheeni tilanteesta. Siitä syystä tiedostan kyllä, ettei tämänhetkinen elämäntyylini voi olla kovin huonolla tolalla, mutta silti, kun saan joltain ihmiseltä jotain negatiivista kommenttia tyylistäni elää, niin alan pohtia sitä, onko tuon ihmisen kommentissa jotakin perää. Tässä johtopäätökseni asioissa tänään: Olen pyrkinyt koko raittiin jaksoni eli kuluneen kuusi vuotta opettelemaan elämään siten, että en ketään ihmistä vahingoittaisi tekemisilläni tai sanomisillani. Ainakin luulen oppineeni melko hyvin elämäntavan, jossa toisen ihmisen loukkaamista ei tapahdu. Toisaalta kaikki ne ihmiset, jotka tavalla tai toisella kuuluvat elämääni, antavat aina sellaista signaalia, että olen oppinut raittiin elämäntavan varsin sujuvasti. No miksi sitten tätä tässä pohdin? Hetkittäin mietin sitä, etten missään kohtaa vaikuttaisi omahyväiseltä tai muulla tapaa itsevarmalta raittiin elämäntavan toimimisesta kohdallani. Siihen kyllä joka päivä pyrin, ettei puheeni tai kirjoitteluni olisi sellaista, että siitä saisi kuvan, että olen omahyväinen, päinvastoin.

Joskus kun saan kommenttia, etten jonkun ihmisen mielestä osaa elää, alan pohtia tarkkaan sitä, onko tuossa jotain todellista tuossa kommentissa, mutta aina palaan viimeistään asiasta ihmisten kanssa puhuessani samaan johtopäätökseen, eli siihen, että tällaisen kommentin esittäjällä itsellään on jotain vialla omassa elämässään ja siitä syystä minun kirjoitteluni oman elämäni järjestymisestä ärsyttää kyseistä ihmistä ja siitä negatiivinen kommentointi minua kohtaa tulee. Tietysti tähän todettakoon se, ettei tämä millään tavalla tarkoitta sitä, että olisin perillä, valmis ihmisenä, vaan sen sijaan elämä sujuu juuri niin kauan hyvin, kun olen valmis joka päivä tutkailemaan itseäni, kertoen huolistani toiselle ihmiselle ja tällä tavoin saamaan omaan ajatusmaailmaani sen toisen ihmisen näkökulman. Jotenkin tässä kirjoittaessani mietin jälleen elämääni siinä valossa, että turhaan minä toisten ihmisten ilkkumisesta välitän, minulla on kaikki hyvin tänään. Tuon varmuudeksi voinen mainita sen, että peilaan joka päivä omaa päivän tasapainoisuuttani ensin perheeni kautta, sitten ystävien ja vielä niiden läheisten jotka elämässäni päivittäin vaikuttavat ja aina kun signaali noilta ihmisiltä on se, että kaikki on hyvin, niin kauan tiedän näin olevan.

Näillä pohdinnoin, todella jännittävän Suomi-pelin jälkimainingeista rauhoittuen, alan valmistautua vapaaseen viikonloppuun, joka kuluu rakkaan vaimoni kanssa kaksin, kun lapsukaiset lähtevät viikonlopuksi yökyläileen. Tiedossa on siis tuikitärkeää laatuaikaa rakkaimpani kanssa. Laatuaikaa, jota koskaan ei meidän huliviliperheessämme ole liikaa.

Äitienpäivä

Tämä äiteienpäivä toi mieleeni lapsuuden. Lapsuuteeni liittyy kultaisia muistoja seuraavasta kappaleesta.



Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.

Äitini lauloi minulle tätä kappaletta ollessani viiden, kuuden vanha. Olen miettinyt tänään sitä, kuinka paljon kultaisia muistoja minulla lapsuuteeni kaikkineen liittyy. Vaikka kuinka tiedostan sen, etten monessa suhteessa saanut lapsuudessa viettää turvallista lapsuutta, silti nyt mietittynä, olen paljosta kiitollinen. Olosuhteet olivat, mitä olivat, mutta molemmat vanhempani tekivät varmasti parhaansa meidän lasten eteen.

Olen tänään miettinyt itseäni paljon. Lähinnä siitä syystä, etten kaikelta kiireeltäni ole mukamas ehtinyt ostaa äidilleni mitään tai saati laittaa korttia. Oikeastaan tästä johtuen, pohdin syyllisyyksissäni tänään sitä, kuinka pitkään elin totaalisen sairaassa ajatusmaailmassa, jossa kaikki ajatukseni pyörivät vain oman napani ympärillä. Silloin ei "muista" kenenkään muun muistamista. Silti itsekkyydessä elävä ihminen odottaa kaikkien muistavan minun merkkipäiväni, AINA. Tänään ensimmäistä kertaa heräsin siihen todellisuuteen, että olisin kyllä voinut ostaa äidilleni jotain pientä tai ainakin laittaa kortin postiin, mutta kun ei. Siitä syystä nyt tässä tätä kirjoittelen, kun tiedän äitini näitä raapusteluita lukevan, niin olkoon tämä minun äitienpäiväkorttini sinulle rakas äiti.

Toinen kultaisista muistoistani liittyy iltarukoukseen, jonka äitini opetti minulle, ollessani pieni. Tänään, kiitos raitistumisen, saan opettaa samaisen iltarukouksen omille lapsilleni. Siitä onkin tullut meidän perheessä eräänlainen rauhoittumisrituaali iltaisin. Oli päivä vaikka kuinka kiireinen tai stressaava tahansa, joka ilta tietää sen, että rauhoittuessamme lasten kanssa lukemaan tuon kyseisen iltarukouksen, se on meille jokaiselle merkkinä siitä, että nyt on aika rauhoittua levolle. Tähän lopuksi haluan kirjoittaa tuon pienen, mutta minulle sitäkin tärkeämmän rukouksen ja sen myötä toivottaa kaikille äideille hyvää äitienpäivää, varsinkin omalle rakkaalle äidilleni. Hyvää Äitienpäivää!

"Rakas Jeesus, siunaa meitä. Anna meille enkeleitä. Siivilläsi meitä peitä, älä meitä koskaan heitä. Amen."

Rappioalkoholistista ohjelmistotekniikan insinööriksi, kiitos raittiuden

Nyt se sitten on päätöksessään, kuusi vuotta yhtäjaksoista opiskelua. Kävin eilen illalle viimeisen keikan koululla, kirjoittaen kypsyyskokeen sekä pitäen viimeiseen työharjoitteluun liittyvän seminaarin, jota tuossa aikaisemmassa kirjoituksessani ehdin pelätä jo etukäteen ennen edes kun koulu oli alkanutkaan. Mutta nyt sekin on siis pidetty ja parasta kaikessa, sain vielä hyvät arvostelut kaiken lisäksi. Pitkähkö matka on kuluneen kuuden vuoden aikana tullut taivallettuna, mutta silti en ole vielä perillä, vaan matka jatkuu, askeleen kerrallaan eteenpäin. Niin kauan kuin olen liikkeellä, olen perillä.

Nyt sitten tämä päivä on pohdittu elämää ja tulin siihen johtopäätökseen, että kiitos kuluneen kuuden vuoden opintojen, on aika keskittyä huomioimaan minulle ne tärkeimmät, eli perheeseeni. He kuitenkin ovat ihmeesti jaksaneet minua, vaikka tiedän olleeni hetkittäin vähemmän hurmaava kaikkine kiireineni ja stresseineen. Tämä päivä menikin sitten kodin siivouksessa ja lasten kanssa pihalla pelaillen ja leikkien.

On se vaan ihmeellistä ajatella, että vielä kymmenen vuotta sitten elin ja hengitin erilaisia päihteitä, rypien äärettömässä syyllisyydessä, itsevihassa, katkeruudessa ja itsesäälissä itseäni tuhoten ja ympärilläni olevia ihmisiä loukaten. Pelkästään konkurssin tuoma taloudellinen helvetti ulosottovelkoineen, maksuhäiriömerkintöineen, oli tuolloin kouluttamattomalle sellainen taakka, josta en ikinä uskonut selviäväni. Tänään tilanne on aivan toinen. Olen saanut raittiuden myötä tuon velkataakan pois ja luottotietoni ovat olleet jo kuluneen puolitoista vuotta kunnossa. Nyt valmistuttuani, seuraava vaihe olisi päästä kiinni työelämään ja alkaa suunnitella oman kodin ostoa perheellemme.

Päivä kerrallaan eläen, ei tuo unelman toteutuminen ole kuin ajan kysymys. Keskittyen pitämään huolen tämän päivän raittiudestani, kaikki on mahdollista. Mutta toisaalta tiedostan tänään sen, että mikäli en tuosta asiasta pitäisi omalta osaltani huolta, kaikki haaveet, unelmat ja kaikki se hyvä, mitä raittius on elämään tuonut, tuohoutuu silmänräpäyksessä. Raittius ei ole itsestäänselvyys. Tuon kun muistan, jatkaen itseni prosessointia ja ajatusteni jakamista, niin kauan kaikki on hyvin. Tänään kaikki on hyvin.

Raitis elämä. Mahdollisuus mihin tahansa.

Hyvää huomenta rakkaat kanssa taaplaajat!

Aluksi todettakoon sen verran, että vaikkakin ulkosalla sataa kaatamalla, täällä sisällä on lämmintä ja aurinkoista. Jos tiedät mitä tarkoitan.

Ajattelin tähän aamutuimaan kertoa palasen raittiista elämästäni. Yhdeksän vuotta sitten elkin jatkuvassa sekakäyttöhelvetissä. Pyrkien eläkkeelle, vaikken ollut tuohon ikään mennessä tehnyt oikeita töitä juuri nimeksikään. Kävin työkykykartoituksessa puolen vuoden ajan. Kaikki testit osoittivat minun olevan kaikin puolin sopiva siirtymään työkyvyttömyyseläkkeelle. Viimeisenä tutkimuksena minulle tuolloin tehtiin psykologiset testit. Tähän kohtaan vielä mainittakoon, että seuraava raapusteluni ei ole millään tavalla tarkoitettu prassailuksi, vaan kertomukseksi siitä, mitä alkoholisti ajattelee ja mitä raittius elämään voi tuoda tullessaan. Siis takaisin tuohon testiin. Menin tuonne psykologin haastateltavaksi, napaten vielä odotusaulassa muutaman napin varalta, niin paljon tuonne menoa tuolloin pelkäsin. Kuten pelkäsin kaikkea, kaikkia. No testissä teetettiin sitten pitkä liuta erilaisia tehtäviä. Olin jotekin ihmeissäni siitä, kuinka nuo tehtävät herättivät minussa kauan uinuneen kiinnostuksen. Ratkoin tehtäviä koko ajan enemmän innostuessani. Lopuksi keskustelin tuon psykologin kanssa pitkään, saaden häneltä sellaisen arvion, että olen ollut tuohon ikään alisuoriutuja elämässäni. Minulle yllätyksenä hän sanoin minulla olevan pääkoppaa opiskella vaikka ammattikorkeakoulu tasolla. Tuossa hetkessä vasta innostuinkin. Lähtiessäni tuolta testistä, otin heti yhteyttä lähiseudun ammattikorkeaan, samalla vaimolleni innoissani kertoen minusta tulevan opiskelija. No kuinkas sitten kävikään. Tuolla selvisi, etten juuri ollut kartalla asioista, vaan minulla tulisi olla ensin hankittuna ammatillinen koulutus, ennen kuin voisin edes hakea tuonne kouluun. Mikä pettymys. 'Kaikki minulle heti' -ajatusmallini koki melkoisen kolauksen. Kirosin elämän epäoikeudenmukaisuutta, saaden jälleen uuden, painavan syyn tuhota itseni. Elämä oli kuitenkin suunnitellut kohdallani toisin.

Kolme vuotta tuosta testistä, lähdimme päihdekuntoutukseen. Tuolla kuntoutuksessa kirjoittelin ajatuksiani päiväkirjamuodossa koko kuntoutuksen ajan. Jossain kohtaa kuntoutusta, mietin hieman tulevaisuuttani. Kirjoitin mahdollisuudesta aloittaa opiskelu. Kaikki olisi kiinni vain siitä, että saisin raittiudesta kiinni. Seuraavana tapahtunut isäni kuolema pysäytti minut, liikauttaen sisintäni siinä määrin, että päätin tehdä mitä tahansa, etten kokisi samaa kohtaloa.

Kaksi kuukautta isän kuolemasta aloitin datanomi opinnot. Aloittaessani nuo opinnot, olin niin epävarma itsestäni, etten uskonut selviäväni edes ensimmäisestä infotilaisuudesta, saati koko opiskelusta. Itse asiassa en selvinnyt tuosta infosta, vaan pakitin sinne menon koulun ovella, ollessani totaalisen paniikissa. Kauhean pettymyksen vallassa kiertelin kaupungilla keräten rohkeutta soittaa koululle, etten päässyt paikalle. Soitin ja luulin kouluni olevan ohi, mutta vastuukouluttajani sen sijaan toivotti minut seuraavalle päivää tervetulleeksi aloittamaan opiskelut. Sata ja tuhat kertaa taistelin paniikin tunnetta vastaan, välillä voittaen, välillä häviten taistelun. Silti kuin ihmeen kautta sain tuon koulun päätökseen loistavin arvosanoin. Kaikki siitä, että edelleen hain hyväksyntää, nyt arvosanoilla. Kiitos suorittamisen, muutamaa vuotta aikaisemmin kokemani ahaa-elämys voisi toteutua. Hain valmistuttuani ammattikorkeaan, päästen sisälle. Vielä valintakokeisiin mennessäni pelkäsin niin kauheasti, että pyysin tuohon aikaan tutustumaani henkilöä lähtemään mukaan automatkalle, että uskaltaisin tuonne valintakokeeseen mennä. Hän tuli hakemaan minut aamu kuudelta ja niinhän minä pääsin tuonne kouluun.

Tuosta automatkasta on näinä päivinä kulunut nelisen vuotta. Olen kohdannut äärettömän monta tilannetta, joissa olin valmis antamaan pelolle periksi, välillä antaenkin. Kaikesta huolimatta, olen saanut käytyä tuon koulun kunnialla siihen vaiheeseen, että huomenna edessä on viimeinen koulupäivä, siihen kuuluvan seminaariesityksen pitoineen. Tähän todettakoon vielä se, että ennen tämän koulun aloittamista, lueskelin eräänä iltana nukkumaan mennessäni tämän koulutuksen opintosuunnitelmaa, naurahtaen vaimolleni monta kertaa, mitenhän tässä käyneekään. No tuo seminaari silmään osuessani tuolloin aiheutti sen, että sanoin vaimolleni turhaan aloittavani tätä koulua, enhän ikinä voisi astella ihmisten eteen puhumaan, olen niin pelokas. Rakas vaimoni puhui tuolloin viisaita, kuten hänellä tapana on, todeten etten nyt ole tuota seminaaria menossa tekemään, vaan vasta neljän vuoden kuluttua. Nyt tuo neljä vuotta on päivä kerrallaan kulunut ja huomenna siis on tämä kuuluisa seminaari. No pelkäänkö tuota, en. Miksen? Opetellessani kuluneen kuusi vuotta elämään hetken kerrallaan, olen oppinut siihen, että lähtiessäni oikeilla motiiveilla liikkeelle, kaikki asiat järjestyy, eikä minun tarvitse huolehtia etukäteen yhtään. Siksi toisekseen, olen kuluneen neljän vuoden aikana kohdannut niin monta tilannetta, jossa olen voittanut pelkoni, ettei minulla sen vuoksi ole mitään hävettävää. Lisäksi olen oppinut myös sen, että näennäisessä epäonnistumisessa on se todellinen kasvunpaikka.

Näillä pohdinnoin, alan tekemään loppuun tuon seminaariesityksen tälle aamua. Valmistautuen huomenna melkoiseen tunnekirjoon, ajellessani lasteni kanssa kohti koulua. Niin monta reissua olen näiden vuosien aikana tuonne ajellut, että varmasti kiitollisuus tästä hetkestä on käsinkosketeltava. Paljon on noihin reissuihin pelkoa sisältynyt, mutta kohdallani nuo pelot ovat riisuneet minusta väärää ylpeyttä, löytääkseni todellisen minuuteni, heikkouden, jonka kautta minusta on voinut kasvaa vahva ihminen. Toisaalta kaikki nämä kokemukset ovat osoittaneet minulle sen, että kaikki asiat tapahtuvat oikeassa aikataulussa, kun niiden aika on. Tyhmä olisin, jos en nyt tuota ymmärtäisi. Siispä myös tässä hetkessä työnalla oleva työpaikan etsiminenkin tuottaa tulosta kyllä, juuri kuten on tarkoitettu tuottavan. Kaikki aikanaan. Kaikki ajallaan.

Yksinäni en ole mitään. Onneksi tänään en ole yksin.

Vappu viinatta

Tottakai. Mitenpä muuten. Alkoholistilla kun on kaksi vaihtoehtoa, joko elää raittiina päivän kerrallaan tai juoda itsensä hengiltä, kiduttavan hitaasti. Valitsen raittiuden, tänään.

Kansallinen ryyppyjuhlamme vappu, tuli kohdattua jo kuudennen kerran peräkkäin ilman viinaa. Oikeastaan ensimmäinen vappu, jonka aikana ei ollut tilannetta jossa olisi tullut minkäänlaista ajatusta tästä ryyppyjuhlasta. Tai no toisaalta olen tässä viime päivinä kirjoitellut tavallista enenmmän tuolla Päihdelinkissä, joten sinällään tuo edellinen ei pidä paikkaansa. Tarkoitan tällä asian ajatellulla lähinnä sellaista, että jossain liikkuessani olisin katsellut kaihoisasti ihmisten ilakointia. Lähinnä tässä huomaan sen, että alan olla itseni ja elämäni kanssa jälleen siinä kuosissa, että koen aidosti iloa, ilman että tuota tarvitsisi lähteä päihteillä teeskentelemään. Toisaalta olen saanut asiani jälleen siihen tilaan, ettei minulla ole tunnetta, että päihteillä olisi mitään annettavaa elämässäni. Hyvä niin.

Sen sijaan, toisilla ihmisillä on minulle paljon annettavaa, josko minulla heille. Sen vuoksi olen tässä viime päivinä vaihtanut ajatuksiani tuolla keskustelussa ja positiivisesti huomannut sen vaikuttavan omaan sisäiseen maailmaani. Jakaminen on se juttu. Prosessointi ja sitä seuraavat oivallukset myös. Tätä jatkan niin kauan, kuin rakas Luojani minulle elinpäiviä siunaa, eikä minun tänään tarvitse pelätä palaavani entiseen, itseni tuhoamiseen. Rakennan, en hajoita.

Tähän loppuun todettakoon se, että seuraavan parin viikon ajan on allekirjoittaneella sellainen rummutus tuon koulun loppuun saattelemiseksi, että tuosta selvittyäni, annan itselleni luvan jonkun aikaa levätä hyvällä omalla tunnolla. Riippuen tietysti siitä, mikäli saan töitä, niin sitten tilannne katsotaan uusiksi. Jotenkin tuon asian suhteen olen oppinut jo onneksi hieman hellittämistä. Kävin viime viikolla työhaastattelussa, paikassa johon todellakin haluaisin töihin, mutta olen oman osuuteni kunnialla toteuttanut asiassa, joten loppu jääköön Herran haltuun. Näillä miettein, kohti huomenna jatkuvaan arkista askartelua, perjantaina alkavia MM-kisoja odotellessa.

Itsetutkistelu, hengellisyys.

Minulle itselleni tutkailun kautta on avautunut oman pääni sisäinen maailma, kaikkine peikkoineen, mörköineen ja keijukaisineen. Toisaalta tuon tutkailun ja sitä seuranneen prosessoinnin kautta olen oivaltanut myös omalle kohdalleni sopivimman tavan suhtautua tuohon hengellisyyteen. Minulle tuo tarkoittaa parhaan kykyni mukaan tehtyä, epäitsekästä auttamista. Oman navan ympäriltä pois siirtymistä. Minun sydämeni sisältää tuon kauan kaipaamani Hyvän voiman. Sieltä minä sen luottamuksen, toivon, rakkauden ja rauhan löysin, jonka turvin elämä ei koskaan tunnu turhalta tai mikään tilanne ei ole liian epätoivoinen.

Uskoni Jumalaan, sellaisena kuin Hänet tänään käsitän, on varmasti monella tapaa sellainen, jonka joku paatunut ateisti tai toisena ääripäänä, kiihkoileva julistaja tuomitsisi mielihyvin, mutta itse kun siitä ammennan rauhan, jonka turvin itseäni rehellisesti prosessoiden, pyrin tekemään hyvää itselleni sekä elämääni harhautuville ihmisille, niin sillä tavalla olen rauhallisen kiitollinen tästä saamastani armosta. Se etten osaa käydä missään seurakunnassa tai kuuntelemassa sen kummempia saarnoja, tuskin silti tekee minusta sen syntisempää, kuin kenestäkään toisesta ihmisestä. Ainoa mitä elämässäni tässä asiassa toivon, on se, että eläessäni tuomitsematta kenenkään toisen tapaa elää uskossa tai olla elämättä, olisi toivottavaa, ettei minulle tehtäisi sitä myöskään.

Olen tässä vuosien saatossa oppinut sen, että luen raamattua, 7-päivää lehteä, AA:n Isoa kirjaa tai Aku Ankkaa, aina sen mukaan, kun sellainen olo tulee, koskaan siihen väkivalloin itseäni pakottamatta. Toisaalta herään uuteen armon aamuun, todeten yläkerran suuntaan, olevani Hänen käytettävissään koko päivän, samalla pyytäen ohjausta tehdä oikein. Tästä esimerkkinä kerrottakoon tarina, joka tapahtui tässä eräänä päivänä. Minäkin kun tuolla sosiaalisessa mediassa vaikutan, sain "sattumalta" kaveripyynnön eräältä ihmiseltä. En tuntenut häntä, mutta "uteliaisuuttani" häneltä asiaa tiedustelin, että tunnemmeko? Sain ystävällisen vastauksen postiin, ettemme tunne, hän vain "sattumalta" laittoi minulle pyynnön, kun meillä joitain yhteisiä tuttuja kuitenkin on. No minä kun pyrin toimimaan sen mukaan, mitä sisimmässäni tunnen, laitoin hänelle postia, johon ujutin tämän blogini aloitustarinan, lisäten siihen, että mikäli asia ei millään tavalla hänen elämäänsä sivua, voi jättää jutun huomioitta, todeten, että kaikenlaisia "hulluja" sitä suomi on täynnä. No toisin kävi. Tämä ihminen sen sijaan kirjoitti minulle pitkähkön tarinan elämästään alkoholistiperheessä ja jälleen kerran koin toimineeni sen ihmisen kohdalle kanavana tuoda toivoa paremmasta elämästä. Minä en siis ole hyväntekijä, vaan välikappale, Hyvän vaikutukselle. Itse en tee tai ajattele oikeastaan mitään, vaan olen tuon Hyvän ohjattavana. Tämä on minun ajatusmaailmani tänään, toivottavasti kunnioitatte sitä, vaikkette tunne tai ajattelekkaan samalla tavalla. Eletään ja annetaan toistemme tehdä samoin. :)

Kiire, tuo käsittämättömältä tuntuva asia

Olen jälleen huomannut tutkivani omia vaikuttimiani tekemisteni taustalla. Lähinnä siitä syystä, että kiirettä on riittänyt taas ainakin omiksi tarpeikseni. Onneksi olen jo hieman oppinut ajatusta, että maailma ja sen ihmiset pärjäävät vallan hyvin ilman minuakin. Ainot ihmiset, jotka todella minua tarvitsevat, ovat vaimo sekä lapset. Tähän tullakseni, taas on tullut säntäiltyä joka paikassa päällään. Onnekseni havahduin, ennen kuin asiat olisivat olleet siinä jamassa, että puhuminen olisi ollut myöhäistä.

Otin tämän viikon tietoisesti rauhallisemmin, keskittyen perheeseeni. Istuimme pitämässä porukalla taktiikkapalaveria, koska jo jonkin aikaa on tuntunut, että meistä itsekukin on ollut enemmän tai vähemmän maitohapoilla. Tänään minua ihmetyttää ajatus siitä, että minä olen perheelleni niin tärkeä. Lähinnä kun mietin juoma aikoja, niin siihen verraten, olen onnistunut rakentamaan sellaisen luottamuksen perheeseeni sekä läheisiin ja ystäviin, että voin jopa sanoa olevani tärkeä ihminen. :)

Tämä ei silti tarkoita taas sitä, että röyhistelen täällä rintaani henkseleitä paukutellen. En todellakaan. Sen sijaan, nöyrän kiitollisena totean olevani äärettömän hyvilläni siitä, että olen saanut tämän uuden mahdollisuuteni näyttää ihmisille, että osaan oman osuuteni vastuusta kantaa, niin uskomattomalle kuin se joitain vuosia sitten vielä vaikuttikin.

Oikeastaan asiat tipahtelevat taas oikeisiin kohtiin. Päivätoiminnan asiat järjestyvät yksi kerrallaan. Kokemuskouluttaja asia etenee omalla painollaan. Koulu alkaa olemaan loppusuoralla. Työhaastattelussa kävin eilen ja se asia selviää ensi viikon aikana. Perhe voi hyvin. Vaimon kanssa meillä on ensin ensi viikonloppu kahden keskistä aikaa ja vajaan puolentoista kuukauden päästä pääsemme reissuun melkein viikoksi kahdestaan, vähän kuin juhliaksemme molempien valmistujaisia, samalla leväten raskaan etapin jälkeen. Parisuhteemme voi paremmin kuin koskaan. Eilen ajellessamme pidemmän matkan yhdessä siellä haastattelussa, puhuimme siinä matkalla elämästämme. Tuntuu todella hyvälle, kun tärkein ihminen maailmassa sanoo rakastavansa minua sekä kokevansa todellista onnea elämästämme. Elämä siis hymyilee.

Älkääkä käsittäkö väärin. En halua mitenkään prassailla asioilla. Uskokaa pois, että minulla on elävänä muistissa, mistä tilanteesta tähän uuteen alkuun on lähdetty. Vasta toissapäivänä sain puhelun eräältä ystävältäni, joka valitettavasti oli juonut neljä viikkoa putkeen, odotellen tuossa hetkessä katkolle pääsyä. Se toissa päässä puhelinta ollut ihmisraunio, palautti minut jälleen omaan menneisyyteeni, samalla muistuttaen minua liiankin elävästi siitä, mistä tässä sairaudessa on oikeasti kyse ja minkä takia, kaikesta kiireestä huolimatta, myös minulle ensimmäinen asia on ja tulee aina olemaan, huolehtia omalta osaltani siitä, että kyseessä oleva päivä on kohdallani raitis. Olemalla valmis mihin tahansa, välttääkseni entiseen palaamisen, takaan myös niin itselleni kuin perheellenikin sen, että elämässä on kaikki mahdollista. Tämän eteen teen työtä hartiavoimin päivittäin, muistutellen itselleni tasaisin väliajoin sitä, että tämän taudin kohdalla ei saa alkaa pitämään raitista päivää koskaan itsestään selvyytenä tai muuten omalla kohdallani kuolema korjaa. Tämän vuoksi tässä taas päätäni tänne puran, samalla toivoen, että armaat blogini lukijat ymmärrätte sen, että mikäli tämä kanava olisi ainoa keino saattaa toipumisen sanomaa, eikä minulla olisi mitään muuta tehtävää elämässäni, istuisin varmasti 24/7 täällä kirjoittamassa, mutta tällä hetkellä loppusuoralla olevat opinnot, lapsiperheen kiireet, työhaku, sekä oman raittiuteni ylläpito vievät sen verran huomiotani, etten kahta kertaa päivässä tänne ehdi kirjoittaa, kuten olen monen muotiblogistin kunniakkaasti tekevän. Minulle ensimmäinen asia elämässäni todella on raitispäivä ja sen ylläpidon vuoksi, tässä hetkessä elämääni, minulla on melkoisen monta rautaa tulessa. Uskoisin kuitenkin tänään minulla olevan jo taas sen verran tapahtumia prosessoitavana, että tekstiä tännekkin saan ainakin pari kertaa viikossa kirjailluksi, ilman että tulee minkäänlaisia suorituspaineita asiasta. Aurinkoa elämäänne, voikaa hyvin.

Olen tärkeä. En korvaamaton.

Kärsivällisyys palkitaan

Nyt täytyy todeta ensimmäisenä sellainen asia, etten olisi ikinä osannut uskoa kirjoittavani joku päivä tällaista. Minulla häämöttää kolmen viikon päässä koulun loppu. Oikeastaan en ikinä uskonut edes koko kouluun pääseväni, saati saavani sitä kunnialla suoritetuksi. Kun ottaa huomioon kaikki tapahtuneet, on oikeastaan pieni ihme, että tämä on tapahtumassa.Todella iso kiitos tästä kuuluu rakkaalle vaimolleni, joka on jaksanut minun opintojani tukea, samalla samalla hoitaen kotia ja lapsia. Toisaalta suuri kiitos kuuluu myös läheisilleni sekä ystäville jotka ovat minua kannustaneet, kun välillä on tuntunut vaikealta. Yksin en olisi tähän kyennyt.

Toinen kiitollisuutta aiheuttava tilanne tapahtui viime viikon lopulla. Sain sähköpostia, että minulla on mahdollisuus käydä suorittamassa eräänlainen näyttötilaisuus ja sen jälkeen pääsen virallisesti kokemuskouluttajaksi. Tämä asia on myös itselleni yksi tärkeä etappi taas päästä jakamaan omaa kokemustani hieman erilaisissa yhteyksissä. Pääsen nimittäin puhumaan omasta toipumisen taipaleestani eri sosiaalialan oppilaitoksiin ja siten omalta osaltani vaikuttamassa siihen, että vääränlainen tieto tämän sairauden kohdalta vähenisi edes hieman.

Olen tänään pohtinut elämääni jälleen syvällisesti, todeten sen, ettei minun tarvitse mistään asiasta hätäillä tai hötkyillä. Taas moni asia on järjestynyt parhainpäin, juuri sen oikean aikataulun mukaan, vaikka monesti on tuntunut siltä, ettei tuokaan asia järjesty koskaan. Yleensä tuo tunne valtaa minut siinä hetkessä, kun alan vaatia asioiden tapahtuvan MINUN aikatauluni mukaisesti. Ymmärrän tänään sen, ettei minun aikatauluni ole se kaikista paras, vaikka edelleen usein sitä sorrun kuvittelemaan.

Paljon on viime aikoina tullut mietittyä taas omia pelkojani. Oikeastaan olen ihmetellyt sitä, kuinka äärettömän paljon olen tuosta tunteesta kärsinyt, juurikaan sitä ymmärtämättä. Kun ihminen pelkää jotain asiaa tai tilannetta tarpeeksi paljon, ja kauan, hän ikäänkuin alkaa säästää itseään, sulkeutumalla tuon pelon sisälle. Nyt mietittynä, jos minun pitäisi yksi päivä elää niiden pelkojen vallassa, joiden vallassa esimerkiksi vielä vajaa kymmenen vuotta sitten elin, en kestäisi tuota. Toisaalta ihminen on siinä veikeä otus, että tarpeen niin vaatiessa, kuin ihmeen kautta selviää ihan mahdottomilta tuntuvista tilanteista. Olenhan itse elävä esimerkki tällaisesta otuksesta. :)

Lopuksi todettakoon se, ettempä ihan heti tammikuulla osannut kuvitella kuinka suuri työ näissä loppu opinnoissa olisi. Se kun vielä alkuvuodesta tuntui siltä, että taaksepäin katsoen, suurin työ oli takana. Ihan hartiavoimin tässä on kuitenkin saanut töitä tehdä. Osaltaan tuohon tietysti vaikuttaa kaikki sairastelut, joita on perheessämme taas omiksi tarpeiksemme valitettavasti kyllä riittänyt.

Nyt keskityn saattamaan loppuun nämä opinnot. Kesäkuun alussa sitten juhlitaan valmistumista oikein kaksin verroin, kun vaimoni valmistuu myös samalla omista opinnoistaan kesäkuun alussa. Sen jälkeen meitä odottaakin romanttinen matka kahdelle, melkein viikoksi kesäkuu puolivälissä, jota kyllä tässä hetkessä odotan jo malttamattomana. Nykyhetkessä kun tuota kahdenkeskistä aikaa ei liiemmälti ole.

Aurinkoa elämäänne jälleen, päiväksi kerrallaan. Elämä hymyilee, niin minäkin.

Elämää, kaikkine vivahteineen

Tähän alkuun todettakoon, että tuntuu hyvälle kun elämä välillä näyttää sen hallitsemattoman puolensa. Nyt viime viikot ovat olleet sellaisia tapahtumiltaan, että tänään olen kiitollinen niin paljosta.

Toissa viikon alussa meidän perheessä puhkesi oikein flunssa aalto. Ensin lapset yksi kerrallaan kuumeilivat ja pärskien köhivät. Sen jälkeen tauti iski rakkaaseeni, sellaisella voimalla, että välillä koeteltiin allekirjoittaneen matkanvarrella löytänyttä uskoa elämään. Viikko sitten tiistai yölle, jouduin soittamaan vaimolleni ambulanssin, kun hänen flunssa sekä siihen samaan iskenyt migreenikohtaus oli niin raju, että se kirjaimellisesti vei häneltä jalat alta. No tuossa hetkessä toimin jotenkin automaattisesti, mutta ambulanssin mentyä edeltä sairaalaan, ajelin sinne perässä miettien sitä, että entä jos tämä on jotakin todella vakavaa. Tuohon täytyy kyllä todeta se, että olen oppinut elämässä luottamaan sen verran elämään, etten ollut missään hetkessä toivoton, vaikka jouduin viemään vaimoni toistamiseen tiputukseen, voimakkaan päänsäryn ja huimauksen vuoksi jo torstai aamulle. Diagnoosina tuli silloin influenssa ja sen mukainen lääkitys.

Kokolailla raskasta tämä pari viikkoa on kyllä ollut. Johtuen hyvin pitkälti siitä, että vaimoni on ollut toipilaana ja lapsista pahimmillaan kolme viidestä kipeänä. Pienimmäiset kaksi työllistivät kuumeillessaan eniten sen vuoksi, että he väenvängällä olivat jatkuvasti menossa ulos, vaikka kuinka sanoin, ettei kuumeisena voi ulos mennä. No yhtä kiukutteluahan se sitten oli. Kaikesta selvittiin ja tässä hetkessä kaikki alkavat olla kunnossa, joten tämä pääsiäisen aika meillä nyt hiljennytään nauttimaan vain rauhallisesta ajasta rakkaiden kanssa, ilman sen suurempia suunnitelmia.

Olen paljon pohtinut viime päivinä taas itseäni tai oikeastaan sitä, miksi en kelpaa itselleni tällaisena kuin tänään olen? Ajattelin tässä hetken kerrata kuluneiden vuosien tapahtumia näin kirjoittamalla, jotta taas ymmärtäisin itse mistä olen tähän hetkeen tullut ja mihin olen menossa, joten..

Siis kuusi vuotta sitten elin tilanteessa, jossa en löytänyt enää mitään toivoa, saati syytä elää. Päiväni täyttyi pakkomielteisestä tarpeesta sekoittaa pää joko lääkkeillä, viinalla tai noiden yhdistelmällä. Toinen vallalla ollut pakkomielteeni, pelaaminen oli myös oiva keino kadottaa itsensä kokonaan.
Tuossa hetkessä elämä oli siinä jamassa, ettei minulla ollut ympärilläni yhtään ainoata ihmistä, jonka kanssa olisin tullut toimeen. Läheisimpiä heistä olin käyttänyt säälimättä hyväkseni jo vuosia, imien heidät kuiviin niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Takana oli konkurssi, avio-ero, muutama läheisen ihmisen kuolema sekä kymmenen vuotta jatkunut sekakäyttökierre, jonka seurauksena vihasin itseäni siinä määrin, että yritin tosissani tappaa itseni lukuisia kertoja, lukuisilla eri tavoilla.
Lähdimme viimeisenä vaihtoehtona päihdekuntoutukseen, muussa tapauksessa lapset olisi huostaanotettu ja se olisi ollut viimeinen naula arkkuuni. Nyt mietittynä, Luojalle kiitos että lähdimme.
Kuluneen kuuden vuoden aikana olen menettänyt, mutta myös saanut elämältä paljon. Isäni sekä läheisin ystäväni joivat itsensä hengiltä. Nämä molemmat tapahtumat ajoivat minua kohti syvempää ymmärrystä ja sitä kautta vahvempaa raittiutta. En halunnut aiheuttaa samaa tuskaa omille läheisilleni, päinvastoin. Halusin sukeltaa syvälle itseeni, löytääkseni todellisen minäni ja sitä kautta opetella elmään siten, että vahingoittamisen sijasta voisin auttaa lähimmäisiä sekä itseäni kohti parempaa huomista.
No olen tähän hetkeen kyllä saanut paljon. Velkajärjestelyn myötä luottotietoni ovat olleet puhtaat jo toista vuotta, jos tilannetta kuuden vuoden takaiseen vertaa. Silloin minulla oli yli 100 000 euroa ulosotossa konkurssivelkaa. Olen opiskellut itselleni ammatin, nyt kohta jo toinen plakkarissa, kun todennäköisesti saan parin kuukauden sisään päätökseen nuo jatko-opintoni tuolla amk:ssa. Suhde vaimooni sekä lapsiini on rakentunut kokonaan uusiksi, samoin läheisiini. Olen saanut opetella luottamaan toisiin ihmisiin, täten löytäen muutaman todella hyvän ystävän. Olen oppinut puhumaan ja kirjoittamaan tunteistani siten, ettei ne enää taakaksi asti harteilleni kasaannu. Olen saanut jakaa omia kokemuksiani todella monen eri ihmisen kanssa, ymmärtäen siten sen, että elämälläni juuri tällaisenaan on todellakin tarkoitusta.
Raitis elämä kantaa, päivän kerrallaan. Samoin pelaamattomuus, jota tässä hetkessä alkaa olemaan kasassa jo kohta viisi vuotta. Tiedostan tänään sen, etten ole se sama ihminen, joka vielä kuusi vuotta sitten tuhosi kaiken mikä ikinä jotakin oli merkinnyt. Toisaalta olen sama ihminen, mutta olen tietyllä tapaa syntynyt kuin feeniks lintu tuhkasta uudestaan. Joka päivä saan itseni kiinni jostakin tunteesta tai ajatustavasta joka on itselleni haitaksi, joten kasvuprosessi jatkuu siten koko ajan. Valmiiksi en tule, mutta suunta on oikea.

Ainoa asia jota tänään huomaan pohtivani on se, miksi tuo edellä kuvaamani tapahtumaketju ei kanna koko ajan, päivästä toiseen, vaan aina hetkittäin katoan armottomaan suorittamiseen ja sillä tavoin väsytän itseni, kuin koira jahdaten omaa häntääni kiertäen ympyrää. No toisaalta huomaan aina saman, tuska vie minua taas enemmän kohti nöyryyttä. Eikä siinä sinällään mitään pahaa ole, päinvastoin. Ainoastaan silloin, kun itse on väsynyt, miettii hetkittäin sitä, että tämä tuska voisi joskus olla vähän helpompi kohdata, mutta jos se olisi, ei se silloin tuskalta tuntuisikaan, eikä veisi kohti nöyryyttä. Tässä siis vastaus itselleni: Tarvitset tuskaa, löytääksesi oikeanlaista nöyryyttä elämää kohtaan. Et ole kuningan, olet palvelija.

Lopuksi vielä pohdin tässä hetkessä kaiken muun haipakan lisäksi tuota päihdeongelmaisten päivätoiminnan järjestelyä, josta aikaisemmin tuossa jo kirjoittelin. Olen siis ollut mukana järjestelemässä kunnassamme erään yhdistyksen järjestämän päivätoiminnan asioita ja tässä hetkessä tilanne näyttääkin valoisammalta, koska pahin taloudellinen ongelma näyttää kovan työn seurauksesta järjestyneen. Tässä hetkessä mietinnässä on kyseisen päivätoiminnan toiminta- ja kehittämissuunnitelman laatiminen sekä kunnan ja muiden instanssien mukaan houkutteleminen. No toisaalta kun tuotakin asiaa miettii siltä kantilta, että missä tilanteessa tuon asian kanssa oltiin alkuvuodesta, niin ei kai tässä voi olla kuin hyvillään siitä, että asiat järjestyy, yksi kerrallaan.
Paljon on vielä tehtävää tuossakin asiassa, mutta niinhän se on minun elämässä yleensäkin. Kun muistaisi vain sellaisen pienen asian, että tekee/murehtii vain yhden päivän verran asioista kerrallaan, niin ennemmin tai myöhemmin asiat kyllä järjestyy. Parasta tässä kuitenkin on ollut se, että olen saanut käyttää tämän asian tiimoilla juuri niitä tiettyjä taitoja/kokemuksia, joita oma päihdehelvetin läpikäyminen mukanaan on matkaevääksi suonut. Kaikella tarkoituksensa.

Lopuksi vielä se, että nyt kirjoittaessani tätä mietin samalla koko ajan sitä, kuinka hyvillään saan olla siitä, että elämässäni asiat tapahtuvat juuri oikeassa aikataulussa, juuri oikeaan hetkeen. Olen varmaan useamman vuoden tuskaillut sitä, kuinka voisin saattaa tätä toipumisen sanomaa mahdollisimman tehokkaasti. Tänään olen tuon asian kanssa tullut siihen toteamukseen, etten voi jakaa enempää, kuin mitä minulla itselläni on. Eli toisin sanoen, elämänpolulleni "eksyy" joka päivä juuri ne ihmiset, joita minun kyseessä olevana päivänä tuleekin kohdata, eikä minun tarvitse kuin puhua tai kirjoittaa juuri se, mitä siinä hetkessä koen tärkeäksi, lopusta kyllä pidetään huolta. Minä en ketään raitista tai pelasta, mutta voin olla kanavana sille voimalle, joka ihmisiä tuolta pimeydestä kohti päivänvaloa aina on valmis nostamaan. Aina, kun ihmisellä itsellään on halu sieltä pimeydestä nousta.

Näillä miettein. Rauhallista, siunattua pääsiäistä rakkaat kanssamatkaajat! Olkoon auringonsäteet valaisemassa polkuamme myös huomenna.

Yhteinen taival

Olen saanut kohta kymmenen vuotta elää elämääni yhdessä sielunkumppanini kanssa. Näistä kymmenestä vuodesta, kahdeksan olemme eläneet avioliitossa. Tuosta hetkestä kun sanoimme tahdon, tuli eilen päivälleen kahdeksan vuotta.

Eilinen päivä oli monella tapaa ainutlaatuinen minulle. Tämä ainutlaatuisuus kumpuaa pitkälti siitä, että olen kuitenkin suurimman osan tuosta yhteiselostamme kärsinyt jos jonkinmoisista peloista, jotka sitten tavalla tai toisella ovat rajoittaneet tekemisiämme. Eilen noista peloista ei ollut juuri tietoa ja sen vuoksi vaikka sinällään emme mitään mullistavan ihmeellistä yhdessä tehneetkään, nautin tuosta päivästä suunnattomasti.

Hain aamulla lapset koulusta yhdeltätoista, suunnaten auton keulan kohti pohjoista, mummolaa. Vein kolme pienintä lastamme mummolla, isompien mennessä viikonlopuksi isälleen. Näin ollen saimme vaimoni kanssa viettää päivän laatuaikaa ihan kaksin. Hain vaimoni koulusta ja menimme siitä suoraan keilaamaan. Keilaamasta menimme elokuviin, katsomaan kotimaista viihdettä, Kulman poikien merkeissä. Elokuva oli todella hyvä. Elokuvan jälkeen menimme ulos syömään ja ilta sujui rauhallisesti kotona lepäillen. Kuten huomataan, tekemisemme ei ollut mitään pariisissa pörräämistä, mutta toisaalta juuri tuollainen tekeminen itselleni ja vaimolleni on tullut tärkeäksi ja sehän se on tärkeintä.

Tänään sitten suuntana pohjoinen, mummola. Ohjelmassa lasten kanssa peuhaamista. Mäenlaskua. Kelkkailua ja yleistä yhdessäoloa. Siis tavallista, rauhallista, hyvää elämää.

Haluan tähän lopuksi linkittää erään kertomukseni elämäni rakkaudesta: http://toinen-mahdollisuus.blogspot.com/2008/12/sananen-elmni-rakkaudesta.html Tämä kuvastakoon sitä, mitä rakasta vaimoani kohtaan, edelleen päivän kerrallaan saan tuntea, ollen kiitollinen siitä, että hän tuntee samoin.

Kaikkea hyvää päiväänne, rakkaat kanssamatkaajat. Olkoon tuulet myöten.

..ja elää elämäänsä..elää elämäänsä..

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus ja mielen vapaus. On vapautta kuunnella metsän huminoita kun aamuinen aurinko kuultaa kallioita ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä. On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella hiljaisen haavan värinöitä ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä. On vapautta istua iltaa yksinänsä ja tuntea, tutkia omaa sisintänsä ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä. On vapautta vaistota viesti suudelmasta ja olla kuin kaipua aina jatkumasta ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä.

 
Laulun sanoja lainatakseni, maailma on kaunis. Kun muistan sen, että elän, hengitän ja olen olemassa. Sen tulisi riittää. Myös minulle itselleni. :)

Asioiden hoitoa, lomaa ja elämään opettelua

Olen kulunneen viikon ajan yrittänyt olla lomalla. Oikeastaan onnistunutkin siinä. Lisäksi olen hoitanut AA-ryhmämme, päihdeongelmaisten päivätoiminnan asioita sekä käynyt yhden päivän vierailulla päihdekuntoutusyksikössä jakamassa omaa kokemusta toipumisen mahdollisuudesta.

Ylihuomenna alkaa taas arki. Seuraavan parin kolmen viikon aikana tulisi saattaa lopputyö valmiiksi. Hoitaa päivätoiminnan rahoitus asiat kuntoon ja siinä samalla huomioida perhe, ystävät, raittiuden ylläpitäminen, harrastukset sekä työnhaku. Sinällään nuo olisi kaikkineen helppoa kuin heinänteko, sikäli mikäli allekirjoittaneen energiatasot vain oleilisivat kohdillaan, eivätkä heittelisi jatkuvasti. Toisena päivänä saan aikaiseksi äärettömän paljon, kun taas toisena päivänä tahtoisin vain levätä, kun kahvin keittäminenkin tuntuu ylitsepääsemättömältä urakalta.

Päätin tuossa, että palaan taas hyväksi havaitsemaani aikataulujen laatimiseen. Eli kynä ja paperia, sitten listaamaan kaikki asiat, jotka lähiaikoina kaipaavat huomiotani, ja sen jälkeen jokaiselle päivää yksi tai maksimissaan kaksi tärkeää asiaa, jotka hoidan ja tällä tavoin saan taas kaikki tekemättömät työt tehdyksi, ilman että pääkoppani alkaa viheltää. Sinällään kun minulla ei noita vaativia tehtäviä liikaa ole, kyse on vain siitä, etten vielä osaa paneutua asioihin muulla tapaa, kuin 110-lasissa ja sen vuoksi jo muutama pienikin tekeminen päivässä tuntuu siltä, kuin tekisi vähintään kaksitoista tuntisen päivän työtä.

Eilinen päivä antoi taas äärettömän paljon. Kävimme vierailulla samankaltaisessa paikassa, josta allekirjoittanut kuusi vuotta sitten raittiuden alun löysi. Tuntui hienolta, kun pystyi kertomaan oman kokemuksensa kautta sen lohdullisen tiedon, samalla luoden pientä toivonkipinää, että vaikka raittius voi alussa tuntua kovin raskaalta, jokainen päivä ilman päihteitä, vie kohti helpompaa elämää. Itse kun on raittiuden myötä saanut uuden elämän, sitä samaa mahdollisuutta haluaa jakaa myös toisille. Allekirjoittaneen ongelma vain tässä hetkessä on se, etten osaa omia voimavarojani jakaa oikein, vaan säntäilen vähän joka suuntaan, samalla yrittäen liikaa, kun vähempikin riittäisi. Oppia elämään, ilman että luo itselleen kiireen. Siinäpä sitä lähiaikojen tavoitetta kerrakseen, mutta kuten todettua, jokainen raitis, päihteetön päivä, vie kohti helpompaa elämään, niin uskon.

Takana kuusi vuotta AA-elämää, päivän kerrallaan

Minulla tuli viikko sitten kuuden vuoden AA-raittius ja viime pyhänä vietin omia kakkujaisiani kotiryhmässäni. Mietin tuossa illan aikana kulunutta kuutta vuotta, enkä voi kuin jälleen kerran ihmetellä sitä, mitä raitis elämä kohdallani on suonut. Elämän.

Olen AA:n avulla saanut käydä läpi menneisyyteni, samalla päivän kerrallaan opetellen uusia tapoja elää, suorittamatta elämää.

Olen saanut oikeita ystäviä, joita minulla juuri ei ole elämän aikana ollut, ellei sellaiseksi laske omia sisaruksiaan. Nämä ystävät ovat vielä siinä hienoja ihmisiä, että heidän kanssaan kun on jakanut kaiken puolin ja toisin elämästään, ei ole, eikä tule mitään salaisuuksia. Ihmisiä joihin tänään voin luottaa kun ensialkuun sain rauhassa, ajan kanssa opetella luottamaan.

AA on askeliensa myötä avannut itselleni itseni. En olisi ilman tätä ohjelmaa, varmasti koskaan, millään terapialla saanut itseäni purettua näin pieneksi. Tuskin myöskään olisin koskaan saanut mahdollisuutta, aloittaa turvallisesti, hapuillen, rakentaa itseäni kokonaan alusta kasaan.

Siis kaiken kaikkiaan, olen todella kiitollinen, voidessani sanoa kuuluvani yhteisöön, yhteisöön, johon ainoana pääsyvaatimuksena on halu lopettaa juominen. Ilman tuota halua en olisi koskaan saanut kokea, miltä tuntuu kuulua johonkin porukkaan, ei valepuvun alle piiloutuneena roolina, valeminänä, vaan aitona, omana itsenä. Ihmisenä.

Tänään meillä alkoi vaimon kanssa viiden päivän loma ihan kaksistaan, kun isommat lapset menivät isälleen hiihtolomaksi ja kolme pienimmäistä ovat loppuviikon "varamummolassa", joten nyt levätään, keskitytään toisiimme, ollaan, rakastetaan.

Pieniä tekoja, suurien unelmien toteuttamisessa

Täytyy hieman jatkaa tuohon edelliseen vielä. Tänään minun raitis elämä rakentuu pienien unelmien ja haaveiden toteutttamisen ympärille. Pyrin tekemään oman osuuteni, jotta ne toteutuisivat sen aikataulun mukaisesti, kuin kulloinkin on tarkoitus. Lisäksi pyrin ottamaan pienistä asioista kiitollisuuden sekä ilon tähän päivään.

Tästä esimerkkinä mainittakoon tämä kyseisen päivän tapahtuma, joka tavalliselle ihmiselle on täysin merkityksetön, mutta allekirjoittaneelle vastaa samaa kuin valloittaisi Mount Everestin. Kävin seitsemäntoista vuoden tauon jälkeen laskettelemassa. Vaikka kyseinen tapahtuma tänään merkitsi vain sitä, että sukset olalla kiipesin kylänraittimme "laskettelukeskuksen" yhden ainokaisen satakuntametriä korkean mäen päälle kaikkiaan viisi kertaa, laskien saman määrän sieltä alas, minulle tuo merkitsi jälleen yhden pelon kohtaamista silmästä silmään. Pelon, joka on vellonut sisälläni aina juomisen pahenemisesta lähtien.

Nuoruudessani olin intohimoinen skimpaaja, joka kerkesi kiertää kaikki Jyväskylän pohjoispuolella olevat laskettelurinteet sekä muutaman kerran käydä ruotsissa laskettelemassa. No tähän on hyvä todeta, että näköjään tuo harrastus on samaa lajia pyörällä ajamisen kanssa, että taidot kerran opittuaan, ne säilyvät tallessa, vaikka taukoa harrastukseen tulisikin. Olen pyrkinyt tälle talvea muutoinkin harrastamaan lasteni kanssa kaikkea sitä kivaa, josta itse pienempänä suunnattomasti nautin, eli luistelua, pulkkamäkeä, lummi-ukkojen ja -linnojen rakentelua jne.

Voinen tässäkin kohtaa todeta sen, ettei tällaiset asiat Kuningas Alkoholin alaisuudessa ole niitä tarkeimpiä asioita, mutta raittiuden myötä noista voi tulla juuri niitä pienen pieniä kultahippuja, joita tässä viime aikoina olen armoitettuna saanut vaskoolillani huuhdella.

Kaikki siis länsirintamalla hyvin tänään.

Asenteen muutos

Olen viimeiset viikot huomannut eläväni jotenkin kaaosmaisissa tunnelmissa. Nyt mietittynä, elämässä ei sinällään ole ollut mitään kaaosta sen kummemmin. Ainoa kaaos on ollut oman pääni sisällä. Jotenkin olen ollut kaikkien menemisten ja tekemisten kanssa niin kierroksilla, että koko ajan on tuntunut siltä, kuin minulla olisi vähintään kahdeksikymmeneksi seitsemäksi tunniksi vuorokaudessa tehtävää.

No nyt on reilun vuorokauden ollut sellainen olo, ettei taas ole mihinkään kiire ja hyvä niin. On hieman aikaa pohdiskella elmää.

Allekirjoittanut otti kauheiden ennakkoluulojen ja niistä johtuvien pelkotilojen vallassa ensiaskeleita raittiuden polulla päivälleen tasan kuusi vuotta sitten, kävellen ensikertaa vertaistukiryhmän ovesta sisälle. Kantavana ajatuksena tuossa hetkessä: "Mikähän s**tanan lahko tämänkin on?".

Sittemmin olen saanut opetella elämäntavan, josta en ikinä osannut villeimmissäkään unelmissani haaveilla. Jos tähän alkaisin listata kaikki oivallukseni, joita matkalle on mahtunut, tulisi tästä varmasti pisin postaukseni, mutta sen sijaan tyydyn toteamaan vain, että yhdet tärkeimmistä asioista joita vertaistuella olen oppinut, on se, että mitä enemmän uskaltaudun riisumaan omia suojavarustuksiani ympäriltäni, sitä enemmän tulen antaneeksi toiselle ihmiselle aidosti itsestäni ja sitä suuremmalla todennäköisyydellä toiset ihmiset vastaavat samalla mitalla. Tästä tulee ajan saatossa se pelastusrengas, josta kiinni pitäen en tule hukkumaan, vaan sen sijaan saan joka päivä peilata ympärilläni olevista ihmisistä niitä itsessäni piileviä vahvuuksia, samalla korjaillen pala palalta itseäni eheämmäksi, pois heikkouksistani.

Loppuun haluan siteerata itselleni kovin tärkeää kirjasta, josta olen saanut opetella ajatustavan muutosta, päivän kerrallaan:

"Äkkiä minusta tuli osa - vaikkakin vain pienen pieni osa - maailmankaikkeutta...tämä merkitsee uskoa Luojaan, joka on kaikkivaltius, oikeudenmukaisuus ja rakkaus: Jumalaan, joka on antanut minulle tarkoituksen, merkityksen ja kasvamisen osan, vaikkakin...vähä vähältä, kohti Hänen kaltaisuuttaa ja kuvakseen tulemista.

Näillä miettein, haastan teidät kanssani pohtimaan tälle päivää sitä, mistä omasta ennakkoluulostamme voisimme tänään hellittää sen verran, että soisimme samalla mahdollisuuden niin halutessaan Korkeamman johdattaa elämäämme tänään juuri sen ihmisen, jota olemme ennakkoluuloillamme etäältä, arvostellen tarkastelleet, näin suoden jälleen yhden asenteen muutoksen tuoda tullessaan tarvitsemamme kasvua kohti eheämpää ihmisyyttä.

Aurinkoa elämäänne, voikaa hyvin!

Luovuttaminen

Kuinka vaikeaa ihmisen onkaan myöntää sekä hyväksyä olevansa täysin voimaton tiettyjen asioiden ja tapahtumien kohdalla. Itselleni se on ainakin asia, joka tulee todeksi vasta lukemattomien ahdistavien tuskatilojen jälkeen. En yksinkertaisesti voi hallita elämää. Kuinka helppoa ajatuksen tasolla tuo onkaan todeta, mutta käytännössä sen myöntäminen onkin sitten jo aivan toinen juttu.

Huomaan jatkuvasti yrittäväni kontrolloida ja järjestellä elämää, vaikka tiedän kokemuksesta, enemmän saavani elämältä kun "tyydyn" sitä vain elämään. En ymmärrä itseäni siinä, miksi on niin vaikea hyväksyy se tosiasia, että elämässä kuuluu välillä olla vaikeampia päiviä tai sinällään päivät ei ole vaikeita, vaan itse omalla asenteellaan tai tunnetiloillaan elää siten, että elämästä tulee raskasta elää.

MUTTA KUN, minä haluaisin heti töitä, heti saada perheellemme oman kodin, heti sitä, heti tätä, heti minulle, heti kaikki..joopas joo. Olen todennut jo aikoja sitten, että elämä soljuu eteenpäin, juuri minulle oikean aikataulun mukaisesti. Asiat tapahtuvat juuri sen mukaan, kun olen niihin valmis. Silti jatkuvasti taas elän vaatien elämää toteuttamaan minun tahtoni ja siitä jos jostakin saan kokea jatkuvaa epätasapainoa, väsymystä, turhaa stressiä jne. jne.

Se on vaan niin kamalan vaikeaa hyväksyä tiettyjä asioita. Kun naapurillakin on töitä, oma koti..niin meilläkin jo tässä hetkessä kuuluisi se olla, niimpä niin. No sillä tässä taas kirjoittelen tajunnanvirtaani itselleni selvemmäksi, ymmärtääkseni sen, ettei elmästäni tässä hetkessä puutu yhtään mitään, mitä ilman en tänään voi elää. Kaikki sellaiset asiat, joista vielä haaveilen ja unelmoin, tulevat tapahtumaan varmasti kun niiden on aika tapahtua. Säästän vain itseäni, kun en ala yrittämään järjestellä niiden tapahtuvan kuten minä haluan. Olen oppinut elämässä sen, että jos koen jonkin asian olevan kohdallani omasta mielestä pakon tapahtua heti, se on merkki siitä, että olen hukannut sen oikean nöyrän asenteen elämää kohtaan, jonka kuitenkin tiedostan tuovan elämääni juuri kaipaamani tasapainoa ja hyväksymistä. Elämä on elämistä varten, miksi siis pilata se omien vaatimuksien ja niistä nousevien ahdistusten alle. Kun kuitenkin olen saanut kokea elämässäni jo loputtoman monet kerrat sen, että asiat tapahtuvat aina, kun niiden on kohdallani tarkoitus tapahtua. Jos jokin tänään kaipaamani asia jää tapahtumatta, silläkin on selkeä tarkoituksensa. Tiedostan sen, ettei elämästäni puutu mitään, olen vain edelleen se rikkinäinen pieni lapsi, joka hetkittäin alkaa kiukutella elämälle siitä, ettei se toteuta vaatimuksiani, oman itseni tahdissa.

Tänään pyrin tietoisesti asennoitumaan siten, etten vaatisi tältä päivältä mitään, jääköön nähtäväksi kuinka hyvin tai hyvin huonosti tänään siihen kykenen. Uskon kuitenkin siihen, että elämä kulkee vääjäämättä siinä aikataulussa, kuin se kohdallani on määrä kulkea. Tänään tapahtuu tälle päivää tärkeitä asioita, huomenna huomiselle tärkeitä jne. Enkä minä voi noita asioita nopeuttaa vaikka kuinka haluan, vaadin, tai saati alan niitä itse järjestellä tapahtuvaksi.

Luovuttaa, luovuttaa, luovuttaa..siinäpä se.

"Yleisön pyynnöstä"

Olipa mukava avata sähköposti tälle aamua. Kiitokset Hukalle viestistäsi. On mukava huomata, että tällä raapustelullani on lukijoita. Olen tiedostanut jo jonkin aikaa itsessäni sen, etten osaa prioirisoida asioita elämässäni oikein. Jotenkin tämä elämä tässä hetkessä kulkee siten, että eteeni tulee niin monia mielenkiintoisia asioita, joihin sitten tuttuun tapaani tartun niin intensiivisellä asenteella, että aina joku toinen asia kärsii siitä.

Omalla kohdallani tämän blogin pitäminen on tässä hetkessä jäänyt luvattoman epäsäännölliseksi. Jotenkin olen taiteillut itseni kanssa siten, että huomaan elämäni täyttyneen erinäisistä asioista, jotka vaativat huomiotani. Toisaalta tässä kohtaa todettakoon se, etten vielä osaa sanoa EI, vaikka monessa kohtaa jälkikäteen mietin, että miksi ihmeessä tuohonkin asiaan alan paneutua. No toisaalta tiedän itsessäni sen puutteen, etten taas tässä hetkessä osaa itseäni arvostaa, "vain" ihmisenä, elävänä olentona, vaan olen armottoman suorittamisen ja pätemisentarpeen vallassa suostunut senkin seitsemääntoista projektiin mukaan, joissa yritän tietysti parhaani mukaan olla tekemässä enemmän tai vähemmän hyvää.

No toisaalta juuri tänä aamuna lukemani palaute oli se, joka liikautti sisimpääni oikeaan suuntaan. Tiedostan itsessäni sen, että heti jos joku ihminen antaa edes hieman signaalia siihen, että olen tärkeä tai se että tekemisilläni on jotain merkitystä, alan muuttaa käyttäytymistäni siihen suuntaan, että voisin tuon kyseisen ihmisen toivomuksen toteuttaa. Joten sen vuoksi tässä nyt tätä kirjoittelen. Toisaalta todettakoon myös se, että kun olen jossain vaiheessa raitista taivaltani saanut oivaltaa kasvaneeni totaalisen ulkoaohjautuvaksi, niin sen tiedostettuani, olen pyrkinyt tuosta opettelemaan askelittain pois. Ei sillä, ettenkö tätä kirjoittamistani edelleen pitäisi todella tärkeänä itsellenikin, mutta mikäli alan tänne kirjoittaa pelkästään, tehdäkseni toisen ihmisen mieliksi, silloin tästä katoaa kokonaan pohja, tästä kirjoittamisesta ja tekstistä tulee sellaista, ettei ne vähäisetkään asiasta kiinnostuneet, enää näistä mitään hyödy.
Toisaalta olen miettinyt jo pidemmän aikaa sitä, että minun tulisi löytää keino purkaa itseäni säännöllisesti, koska kiireinene elämäntyyli verottaa sen, etten enää päivittäin ole jakamassa asioita kenellekkään. No siitä kärsii allekirjoittanut henkisellä puolella kokolailla paljon. Olen sen verran sosiaalinen luonteeltani, etten tule toimeen, mikäli minulla menee useampia päiviä yksin tai pelkästään perheeni parissa pyöriskellen.

Kiitän siis kommentistasi Hukka jo toistamiseen, koska se sai minut miettimään syvällisesti elämääni tänä aamuna, samalla liikauttaen minua tässä hetkessä oikeaan suuntaan, eli hölläämään vautia, pysähtymään hetkeksi ja miettimään mitä tässä hetkessä kokisin tärkeäksi jakaa tämän blogini välityksellä itsestäni ulos.

Nyt koen elämäni olevan muuten kaikinpuolin tasapainossa, mutta tuo sisäinen tarpeettomuuden tunne on se, jota minun tulee hieman alkaa raaputella ja raapustella, osatakseni jälleen luopua tästä suorittamisen kautta haetusta hyväksynnästä ja opetella sen myötä hellittämisen kautta luottamaan siihen, että olen jo pelkällä olemisellani arvokas, ainutlaatuinen elävä olento. En kyllä järjellä miettien ole koskaan ajatellutkaan saavuttavani tällä armottomalla säntäilyllä mitään hyvää, mutta kun kuitenkin olen vielä kovin keskeneräinen, rikkinäinen, tunne-elämältäni lapsenkaltainen alkoholisti, niin en ole tuota säntäilyä osannut lopettaa pelkällä järjenkäytöllä saati tahdonvoimallani. Mutta kuten nyt tuossa totesin, on aika alkaa hieman rapsutella sisimpääni, mikä tuon tyhjyyden ja arvottomuuden tunteen sisimpääni on koko ajan luomassa.

Nyt siirryn kiltisti kirjoittamaan hetkeksi lopputyötä, mutta lupaan palata tähän harvasen aamu, kirjoittelemaan mitä kyseisestä aiheesta kunakin päivänä päällimäisenä paistaa pinnassa.

Rauhallista, raitista ja siunattua tiistai päivää rakkaat kanssataaplaajat! Pidetään itsestämme sekä sen myötä myös toisistamme huolta!

Kaiken perustana rakkaus

Voi kumpa jokainen ihminen voisi kohdallaan kokea olevansa rakastettu, sellaisena rikkinäisenä ihmisenä kuin nyt sattuukaan olemaan. Omalla kohdallani olen viime päivät pohtinut sitä, kuinka paljon rakkautta olenkaan matkallani saanut kokea, vaikka välillä ei siltä ole tuntunutkaan.

Omalla kohdallani olen seurannut sivusta viime ajat sitä, kun eräs läheinen ystäväni rikkoi välit oman hyvän ystävänsä kanssa, vain ja ainoastaan rahan vuoksi. Siinä asia, jota allekirjoittanut ei vain jaksa ymmärtää. Miksi ihmisten ystävyyden voi tuhota tuollainen?

Samalla mietin sitä, kuinka ystävä voi muuttua vihamieheksi, kuin yhdessä yössä. Toisaalta ymmärrä sen, että tässäkin tapauksessa, asiat taitavat olla kasaantuneet vuosien saatossa, mutta silti.

Tuosta vihasta, aloin pohtia tätä rakkautta. Juttelin eilen kyseisen, vihantäyttämän ihmislapsen kanssa ja yksi surullisimmista asioista joka kaiken taustalta kuvastui, oli ääretön rakkaudettomuus, tunne siitä, ettei ole rakastettu, hyväksytty. Omalla kohdallani olen käynyt vaiherikkaan elämän, tullakseni huomaamaan sen, että meillä ihmisillä on sisäänrakennettu kaipuu tulla rakastetuksi, hyväksytyksi, kannetuksi. Silti jokapäivä, jokapuolella huomaa ihmisten kieltävän itseltään tuon tarpeen, milloin milläkin verukkeella tai tekosyyllä, huutaen, juoksemassa karkuun tuosta hylkäämisestä johtuvaa ahdistusta, pelkoa ja kipua. Monta kertaa päivässä vastaani astelee ihminen, jolle minun tekisi mieleni sanoa niin paljon. Sisälläni tunnen kuinka kivistää, kun en tuota voi tehdä. Nykyajan ihmisillä, itseni mukaanlukien on krooninen kiire. Juosta pakoon itseään, tuota rakkauden kaipuuta, samalla täyttäen kaiken millä tahansa epäolennaisella, joka hetkeksi vaimentaa tuon rakkaudettomuutta kirkuvan pienen lapsen sisällään.

No tähän totaalisen voimattomana myönnän, että pyrin tekemään jokapäivä oman parhaani, saadakseni oman elämäni kautta peilattua myös muille sen, kuinka "helppoa" hyvän elmän löytäminen on. Tarvitsee vain pysähtyä. Kysyä itseltään, miksi minä juoksen.

Tänään minä olen. En pakane.

Elämän kulkua ihmetellessä

Mietin tässä aikaa taaksepäin, siihen hetkeen kun vielä koin olevani omien pelkojeni vankina elävä ihminen, joka raittiudesta huolimatta koki itsensä kovin monessa suhteessa riittämättömäksi, jotenkin kelvottomaksi.
Tänään ymmärrän sen, että tuo riittämättömyys on kasvanut vuosien saatossa, lukuisten negatiivisten kokemusten summana, joten en voi vielä tänä päivänäkään sanoa, ettenkö hetkittäin tuota tunnetta kokisi. Tänään tuo tunne nousee lähinnä siitä, kun haluaisin auttaa ihmisiä niin monessa, niin monella eri tavalla ja samalla huomaan liian monessa olevani täysin voimaton auttamaan, vaikka kuinka haluaisin. Ymmärrän sen, etten voi ketään auttaa, ellei kyseessä oleva ihminen apua ylipäänsä halua vastaan ottaa. Eikä se silti minun huonomuutta ole. Kaikesta elämässä vastaantulevasta pyrin parhaani mukaan ottamaan oppia, niin hyvistä kuin pahoistakin tilanteista. Aina hetkittäin huomaan jonkin asian kasvattaneen minua, vaikka tapahtuessaan tuo asia olisikin itsestäni tuntunut kovin merkityksettömälle tai saati vastenmieliselle.

Tässä hetkessä minun tulisi osata hellittää elämän suhteen se, että kaikki asiat tapahtuvat ajallaan. Riittää kun laitan oman panokseni asioihin, tarkkailemalla sen, että motiivini tekemisteni takana ovat mahdollisimman rehelliset sekä epäitsekkäät. Järjellä ajateltuna, elämä kulkee hetki kerrallaan, aina oikeaan suuntaan. Asiat tapahtuvat, kuin ne olisi etukäteen käsikirjoitettu. Hetkittäin uskon näin olevan, mutta toisena hetkenä pyristelen väsymykseen asti vastaan, yrittäen järjestellä elämää, hallita sen tapahtumia jne.

Kokemuksesta tiedän, ettei elämää voi hallita. Sitä tulee elää. Korkealle arvostamaani Tommy Hellsteniä siteeratakseni, elämässä tulee ryvettyä. Luojalle kiitos, olen saanut elämältä sellaisen määrän kuraa niskaani, että tuosta kaikesta on ihan turha ollut yrittää itseään ryvettämättä selvitä. Hyvä niin. Ilman tuota elämässä ryvettymistä, en olisi elossa. Vaikka eläisin, olisin kuin zombie. Mitään tuntematon. Mitään puhumaton. Zombie.

No tähän hetkeen. Yritän kirjoitella kasaan lopputyötäni. Samalla suorittaen viimeistä työharjoittelujaksoani. Eikä näiden asioiden kanssa sinällään mitään ongelmaa ole, päinvastoin. Jos joku olisi minulle raittiuteni ensipäivinä sanonut, että kuuden vuoden kuluttua sinulla on ammattikorkeasta valmistuminen, olisin varmasti ottanut sille. :)
Mutta niin se vaan on. Toukokuulle minulla on paperit taskussa, sikäli mikäli elämä ei tuo yllätyksiä tullessaan. Ongelma elämässäni tänään on se, kuinka saada selville mikä on minun osuuteni ehkäisevän päihdetyön kentällä. Olen tässä hetkessä saanut mahdollisuuden olla mukana suunnittelemassa oman kuntamme päihdepolitiikkaa, ja jotenkin kipeänä ihmisenä koen sen olevan nyt minun vastuullani kokonaan. Tietysti tiedän, etteihän se niin ole. Mutta..
Haluaisin vaikuttaa positiivisella tavalla niiden ihmisten elämään, jotka vielä tämän sairauden runtelemina tuolla jossain vaeltaa. Se ongelmani on yksinkertaisuudessaan se, kuinka saada sellainen kokonaisvaltainen, toimiva pelastusrengas, joka olisi auttamassa mahdollisimman montaa ihmistä, sikäli mikäli he päättävät tuota apua haluta ottaa vastaan. Oikeammin tämä minun osuuteni asiassa on se, kuinka saada kunnan päättävä taho ymmärtämään se, ettei päihdeongelma katoa silmät sulkemalla, samalla toivoen sen katoamista. Asioille tulisi tehdä konkreettisesti jotain, vaikka kuinka toivottamalta tilanne saattaisi näyttääkkin. Oman kokemukseni mukaan, toivottomia tapauksia ei ole olemassa, on vain epätoivoisia ihmisiä, joille tulisi luoda toivoa.

No, tähän hetkeen pyrin luovuttamaan parhaan kykyni mukaan. Teen tässä hetkessä sen, mitä voin. Pistän koneen kiinni, otan vaimon kainalooni ja puhun hänelle hempeitä. Huomenna taas aamusta herään uuteen päivään, päättäen tehdä oman osuuteni asioissa, parhaan kykyni mukaan ja uskoisin näiden asioiden järjestyvän juuri niin, kuin tuossa aikaisemmin mainitsemassani käsikirjoituksessa on niiden määrätty tapahtuvan.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin..pitäkää lähimmäisistänne huolta!

Kuusi vuotta sitten..

Tämä Joulunaika tuo minulle mieleen kuusi vuotta sitten tapahtuneen, viimeisen sekoiluni. Tänään elän siitä kiitollisessa tilanteessa, etten enää juuri pode syyllisyyttä tapahtuneista, mutta silti muistikuvat tuohon kyseiseen ajankohtaan ovat porautuneet sen verran syvälle sieluuni, etten niitä unohda.

Vietimme tuohon  aikaan uusioperheen Joulua, eikä aaton tapahtumissa sinällään ollut mitään poikkeavaa. Sen sijaan Joulupäivän tapahtumat ovat sellaisia, joita näin Joulun aikaan palaan miettimään. Aloin juoda päivällä, päätyen melkoiseen kaatokänniin illalle. Seurauksena tuosta se, että vaimoni ei jaksanut horinoitani kuunnella, vaan päädyin ulko-oven väärälle puolelle. Olin sen verran sekavassa mielentilassa, että samassa huomasin lyöväni nyrkeilläni muutaman kerran oven lämpölasia, mennen ovesta läpi helisten.

Säikähdin tapahtunutta itsekkin, lähtien verta valuvana hortoilemaan pitkin kylää. Menin sekoilemaan erään kaverini kämpille, kaverin ollessa Joulun vietossa sukulaisissa, sotkien kämpän totaalisen yltäpäätä verellä. Tämän jälkeen onnekseni eksyin erään tuttavani luo, joka soitti ambulanssin. Päädyin ties kuinka monennen kerran paikkailtavaksi päivystykseen. Käsiini tikattiin n. parikymmentä tikkiä, enkä ikinä unohda tuota kauheaa kolotusta, johon seuraavana aamuna ruhtinaallisessa krapulassa heräsin. Pahempaa kuin nuo fyysiset kivut, oli kuitenkin nähdä vaimoni ja lasten murheelliset ilmeet, kun kotiuduin reissultani, enkä varmaan koskaan tule unohtamaan noita pienten ihmisten surun ja pelon sekaisia ilmeitä.

Luojalle kiitos, olen saanut uuden mahdollisuuden elämässä. Saaden käsitellä tämän ja loputtoman monta muuta surullista toilailuani noilta huuruisilta vuosiltani. Tänään valmistaudumme viettämään Joulua, samaisen porukan kanssa  hieman erilaisissa tunnelmissa, joskin komppanian muonavahvuus on kasvanut yhdellä 3-vuotiaalla Rinssessalla.

Kuusi vuotta sitten, eli täysin toivottomana, riippuvuuksien orjuudessa, ajatellen etten koskaan selviäisi tuolta pimeydestä takaisin päivänvaloon. Tänään sensijaan elän tuossa päivänvalossa, pyrkien muistamaan tuon pimeän ajanjakson, saaden siten jokaiseen päivään loputtoman monta erilaista, pientä kiitollisuuden aihetta.

Joulu on itselleni rauhoittumisen aikaa. Kun tuon ajan saa vielä jakaa rakastamiensa ihmisten ympäröimänä, ilman minkäänlaista syyllisyyden tai häpeän taakkaa, tulee muistaneeksi sen, kuinka ihmeellistä tämä elämä onkaan. Niin hyvässä kuin pahassa.

Näillä miettein, oikein rauhallista ja siunattua Joulua rakkaat kohtalotoverini. Pidetään lähimmäisistämme huolta.

Hyvä olla. Hyvä elää.

Jotenkin tuntuu taas siltä, että olen suorittanut elämää siinä määrin, että on aika mennä kontalleen. Toisin sanoen, omalla kohdallani elän tätä raitista elämää eräänlaisissa sykleissä, joissa ensin ajan itseni piippuun kaikella tekemisellä ja touhottamisella, tullakseni siihen pisteeseen etten enää jaksa touhottaa, vaan tipahdan polvilleni väsymyksestä huohottaen. Samalla hetkellä mieleni valtaa ääretön kiitollisuus vallitsevista olosuhteista. Joku voisi kysyä, miksi ihminen joka sanoo toisaalla kaiken olevan hyvin, ajaa itsensä äärettömään väsymykseen, ennen kuin antaa itselleen luvan pysähtyä nauttimaan elämästään. Minun kohdallani tuo on vain sitä, etten tietoisesti kykene tekemään tuota luovuttamista, enkä toisaalta osaa vielä elää siten, että tarpeeksi pysähtyisin tutkimaan elämää, oivaltaen kokonasivaltaisesti sen, että juoksen itseäni taas pakoon kaikella kiireellä.

Joku on joskus sanonut, että kiire on tulos vääristä valinnoista. Omalla kohdallani kiire tulee siitä, että nyt tässä hetkessä elämääni, päiväni täyttyvät kaikesta kivasta tekemisestä, joita en vielä osaa pistää tärkeysjärjestykseen, vaan haluaisin tehdä kaiken :)
No toisaalta ymmärrän itseäni siinä, etten ole vasta kun muutaman hetken saanut elää siten, että ylipäänsä kykenen tekemään asioita saaden niistä hyvää mieltä, vaan olen aina pelännyt kaikkea kivaakin tai niihin liittyviä paikkoja ja ihmisiä. Tänään minun ei tarvitse pelätä, mutta se kultaisen keskitien löytäminen kaikessa tekemisissään vienee vielä hetken. Toisaalta niin kauan kun minun tekemiseni ei vahingoita muita, suon itseni edetä tällä tavoin haparoiden, koska ennemmin tai myöhemmin löydän kyllä itselleni sen kohtuullisuuden.

Kiitollisin mielin, matka jatkukoon.

Oivallusten ilotulitusta

Onpahan taas tullut lennettyä joitakin viikkoja. Aikaisemmin kirjoittelemani maraton unelma elää vielä. Hieman on mennyt enemmän uimiseen keskittymiseksi, mutta näin peruskunnon kohottamisessa tuo lienee aivan yhtä hyvä kuntoilun muoto, kuin lenkkeily.

Muutoin elämä soljuu tasaisen rauhallisesti eteenpäin. Raitis elämä kantaa, vaikka edelleen yritän hetkittäin epätoivoisesti hallita elämää itse. Onneksi tuo asia on tullut tiedostetuksi jo joitain aikoja taaksepäin, joten tässä hetkessä menee enää joitain viikkoja suorittaessa, kunnes tulee toivottu hellittäminen.

No sitten tuohon itse otsikkoon liittyen. Olin tänään päivän kokemuskirjaston elävänä kirjana ja täytyypä ensimmäisenä todeta se, että olihin huikaisevan hieno kokemus. Olen jo eräänkin kerran aikaisemmin kertonut omaa toipumistarinaani ihmisille, mutta tämä kokemus oli siinä erilainen, ettei kuuntelijoina välttämättä ollutkaan ketään ongelmista kärsivää, vaan pelkästään ihminen joka halusi ihan mielenkiinnosta lainata minut kirjana.
En oikein tiedä kykenenkö tätä kokemusta pukemaan sanoiksi, mutta pitkin päivää kertoessani tarinaani useille eri ihmisille, minulle tuli koko ajan vahvempi tunne siitä, etten enää oikeasti koe minkäänlaista häpeää menneisyydestäni, päinvastoin.
Toisaalta koin hyvin vahvasti sen, että vaikka kuinka minusta aina hetkittäin tuntuisi siltä, että palaan suorittamaan elämään, elämisen sijasta, olen kuitenkin löytänyt sellaisen polun jota kulkiessani, en kovin kauas onnistu itseäni siltä eksyttämään vaikka välillä siltä tuntuisi.

Ääretön kiitollisuus kaikesta saadusta hyvästä, oli ehkäpä suurin oivallukseni tänään. Kertoessani omasta elämästäni, huomasin siinä sivussa pohtivani sitä että NIIN, TOSIAAN, minulla on kaikki hyvin elämässä, tänään.
Jotenkin jäin pohtimaan erään ihmisen minulle toteamaa lausahdusta. Hän sanoi minun kannattavan harkita kokemuskouluttajaksi, koska olen kuitenkin hurjasta menneisyydestä huolimatta, sen oloinen että olen totaalisen sinut itseni ja elämäni suhteen. Aika näyttää mitä elämällä on allekirjoittaneelle varattuna. Tänään elän luottaen siihen, että olipa se mitä tahansa, sillä on minulle hyvällä tapaa kasvattava vaikutus.

Näillä pohdinnoin, aurinkoa elämäänne kanssamatkaajat. Voikaa hyvin.