Olen viime päivinä useasti huomannut pysähtyväni tarkastelemaan elämänkumppaniani aivan uudenlaisella tavalla. Huomaan katselevani vaimo-kultaani muistellen ensitapaamistamme ja todella kiitollisena huomannut tunteitteni olevan vieläkin todellisemmat tai paremminkin syvemmät, kuin tuona keväisenä päivänä, päivänä jolloin elämäni rakkaus asteli elämääni.
Tuo ensitapaaminen oli jotenkin kuin suoraan jostain lällynlällyn "rakkausromaanista". Tapasimme ensikerran vaimoni kanssa sairaalan käytävällä, ollessani jälleen tavoilleni uskollisena hoidossa erään ryyppyputken päätteeksi. Tuosta voi päätellä, kuinka ihmeellisesti tämä elämä kulkee ja kuljettaa. Tapahtumilla näyttäisi olevan aina jokin syvempi merkitys. Olenkin miettinyt useasti sitä, kuinka en koskaan olisi tavannut elämäni rakkautta, saati saanut hänen kanssaan kolmea ihanaa lasta, ellei elämäni olisi jotenkin automaattiohjauksella ajautunut totaaliseen umpikujaan.
Tuona keväisenä päivänä olin todella heikossa hapessa, astelin sairaalan käytävää pää painuksissa, jälleen tavoilleni uskollisena tyydyttämään nikotiinin puutostilani. Yhtäkkiä nostin päätäni ja samassa käytävää asteli kaunein olento, jonka koskaan olen nähnyt. Mietin tuossa hetkessä, että jos tuo on enkeli, joka on tullut noutamaan minut, niin olen valmis lähtemään. No todellisuudessa tuo "enkeli" olikin elävä olento, joka luulottelustani huolimatta ei ollut myöskään töissä tuossa kyseisessä hospitaalissa, vaan oli itsekkin tuossa paikassa saamassa apua tarvitsemaansa ongelmaan (burn out, liiallisen kiireestä elämästä). No entäs sitten..
Seuraavaksi aloin "ujona" ihmisenä jutella tuon kauniin olennon kanssa, käydessämme tupakalla. Eräänä päivänä me sovimme muutaman kaverin kanssa kioskille menosta ja tuleva vaimoni oli myös lähdössä. No tuona kyseisenä päivänä olinkin aivan liian huonossa hapessa(armottomia pelkotiloja), joten peruin osaltani sen kioski reissun. No muut kävivät ja tuleva vaimoni nakkasi minulle palatessaa, että sitä ei sitten treffit kiinnostanut :)
No seuraavaksi illalle istuessani tv-huoneessa, otin kynän ja paperia ja piirrustelin jotakin anteeksi pyynnön tapaista paperille, puoliksi vitsilläni. Ehkä vaikutuksen teki allekirjoitus, jonka kirjelmääni lisäsin, allekirjoitus("Menninkäinen"), joka nyky hetkessä on hellittelynimeni tai sitten vaikutuksen teki karskinpuoleinen ulkokuoreni(lävistykset, tatuoinnit). Toisin sanoen, minulla on elämässäni Päivänsäde ja olen hänen Menninkäisensä :) Itseasiassa meidän sormuksissa lukee juuri nuo kyseiset nimet. Oikeastaan vaikutuksen taisi tehdä se, että aloin pommittaa häntä kirjeillä, ollessamme tuolla "laitoksessa", koska siellä sinällään ei ole sallittua minkäänlainen sutinaan littyvä sosiaalinen kanssakäyminen.
Kun sitten tuleva vaimoni lähti kotiin tuolta hospitaalista, niin en minäkään siellä päivää pidempään enää viihtynyt, vaan kirjauduin samana päivänä pois. Muutaman viikon seurusteltuamme siviilissä, menimme kihloihin ja muutimme pian yhteen.
No yhteiselo ei ollut aivan taianomaista yhteisen taipaleemme alkumetreillä. Tietystikkään ei, olihan minulla tuohon hetkeen vieläkin suurempi rakkaus, päihteet. Oikeastaan olenkin huomannut toipuessani uudelleen rakastuneeni samaiseen ihmiseen, ihmiseen, joka on sama, vaikkei olekkaan. Toisin sanoen, minä ja vaimoni olemme muuttuneet tässä muutamana vuotena aivan totaalisesti, parempaan suuntaan kylläkin.
Ihmetelleen olen miettinyt sitä voimavaraa, jonka vaimoni on omannut, eläessään minun kanssani läpi usean vuoden päihdehelvetin. Varsinkin kun tuohon helvettiin kuului jos jonkinlaisia lieveilmiöitä, kuten itsetuhoisuuteni, valehteluni, varasteluni jne. Onnistuinkin melkein tuhoamaan väliltämme kaiken ja tiedostan nyt sen, että vajaa 3 vuotta sitten mennessämme päihdekuntoutukseen, tuo tilaisuus oli viimeinen, joka minulle suotiin. Olenkin ikionnellinen siitä, että tartuin tuohon tilaisuuteen, koska siitä on poikinut niiiin paljon hyvää elämääni ja elämäämme.
Vielä 3 vuotta sitten, vaimoni odottaessa keskimmäistä lastamme, elimme keskellä totaalista kaaosta ja olenkin nyt huomannut sen, että vaikkei vaimollani olekkaan päihdeongelmaa itsellään, niin minun alkoholismini sairastutti hänet siten, ettei keskimmäisen lapsemme ollessa vauva, vaimoni ollut lapsillemme läsnä, vaan hän keskittyi täysin huolehtimaan kolmekymppisestä vauvastaan. "Vauvasta", joka keksi jos jotakin kieroilua, saadakseen pakonomaiset tarpeensa tyydytetyksi.
Entäpä nyky hetki. Olen useasti kyyneleet silmissä seuraanut vaimoani, kun hän lasten kanssa touhuilee. Olen miettinyt sitä, kuinka Korkeampi onkaan minua siunannut tuollaiselle enkelillä, olennolla, joka osaa olla niin äärettömän rakastettava ja osaa itse myös rakastaa. Lapset jumaloivat äitiään, kuten minäkin, enkä uskalla kuvitellakkaan, olisinko koskaan selvinnyt siitä, jos hänet olisin päihteiden takia joutunut menettämään, onneksi minun ei tarvitse sitä enää miettiä.
Paljolti kiitos vaihderikkaan menneisyytemme ja siitä selviytymisen, olemme oppineet puhumaan toisillemme kaikesta. Olemme käsitelleet kaiken menneen ja vaikka viime aikoihinkin on liittynyt jos jotakin vastoinkäymisiä, niin silti olemme puhuneet siitä, kuinka tuntuisi ihmeeltä, jos kaiken kokemamme jälkeen tulisi jokin asia/tapahtuma, joka meidän liiton rikkoisi. Onneksi elämme päivän kerrallaan ja opettelemme olemaan kiitollisia jokaisesta hetkestä, joka meille suodaan, joten tulevaisuus sinällään ei vaikuta olevan asia, jota sen kummemmin tarvitsisi miettiä.
Kiitollisuus on kasvava "luonnonvara" allekirjoittaneen elämässä..Eikä tarvitse kysyä itseltään, että miksi näin..
Lopuksi omistan seuraanvan kappaleen elämäni rakkaudelle.
Rakastan sinua Päivänsäteeni, nyt, aina ja ikuisesti..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti