Kuten aikaisemmin olen maininnit, minulla on jo kaksi poikaa. Mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin seuraisin vaimoni raskautta ensimmäistä kertaa. Ehkä se johtuu siitä, että tämä raskaus on ensimmäinen, jota seuraan vierestä pää selvänä ja ajatukset kirkkaina. No mitä ajatuksia ja tuntemuksia se sitten herättää minussa?
Aluksi kun raskaustesti näytti positiivista, olin onnesta mykkänä. Pelko varjosti ensimmäisiä viikkoja..oikeastaan vasta viimeisien viikkojen aikana olen uskaltanut alkaa miettiä, että tämä menee hyvin ja meille syntyy vauva syksyllä. Pelot johtuvat paljolti viime vuoden lopussa tullesta keskenmenosta, jonka vaimoni sai silloin ollessaan 8. viikolla raskaana. Se tapahtuma opetti sen, ettei mitään kannattaisi pitää liian itsestään selvyytenä. Vaimollani tämä raskaus on kaikkiaan kuudes ja kyseinen keskenmeno oli ensimmäinen laatuaan. Paljolti tästä johtuen raskauden luuli menevän, kuten aikaisempienkin.
Suru oli melkoinen keskenmenon tapahduttua, mutta jälleen tuli todettua, että puhumalla asioista on helpompi päästä yli. Vaimollani ja minulla on kiitos kuntoutuksen ja raitistumiseni, todella läheiset välit ja silti keskenmeno ja sitä seurannut surun läpikäyminen tuntui entisestään lähentävän meitä (eilen kylläkin huomaisin miettiväni sitä, kuinka toisaalta tällä hetkellä mielessäni on pyörinyt paljon muutakin, kuin vaimoni raskaus ja sen seuraaminen).
No toisaalta olen samalla käynyt läpi myös kahden aikaisemman lapsemme odotusaikoja ja niiden aikaisia tapahtumia ja olen kiitollisen miettinyt sitä, että nyt saan olla 110 prosenttisesti vaimoni tukena tässä raskaudessa.
Ensimmäisen poikamme odotusaikana kahlasin läpi kauhean kasan kaiken maailman kirjallisuutta raskauteen liittyen, mutta nyt olen todennut sen etten siinäkään hetkessä ollut juurikaan tunne tasolla läsnä. Nyt edelleen lueskelen paljon raskauden erivaiheista ja meidän yhteinen juttumme vaimoni kanssa on ollut seurata MTV3 Fakta kanavalla pyöriviä synnytyksistä kertovia ohjelmia(riskiraskaus, synnytyssairaala jne.) Eli tietoa asiasta löytyy, mutta siltikin tiedän olevani uudessa tilanteessa kokonaan, niin tässä odotusaikana, kuin itse synnytyksessäkin. Neuvolassa olen ollut mukana joka kerta ja ensimmäiset ultrat ja sydänäänien kuuntelut ovat tuoneet tipan linssiin, niin "kova jätkä" kuin olenkin :D Rakenne-ultrassa käynti ja siitä seurannut mahdollinen tieto lapsen sukupuolesta, toi jälleen tunteet pintaan(pari poikaa kun talossa on jo..). Pääasia kuitenkin oli, että kaikki vaikutti olevan kunnossa ja toivottavasti kaikki menee loppuun asti hyvin. Toisaalta yhtenä isoimmista asioista, joita raittius on mukanaan tuonut, on ollut se pikku hiljaa kasvava luottamus omaan Korkeampaan Voimaan ja siihen, että asiat yleensäkin menevät juuri minulle/meille parhaimmalla tavalla, vaikkei vältämättä aina joka hetki siltä tuntuisikaan.
Tässä hetkessä viikkoja on täynnä 24 ja vaimollani tämä raskaus on ollut todella hankala. Nyt hän on sairauslomalla ja lääkäri on kehoittanut lepäämään mahdollisimman paljon. No se tietää minulle kiirusta kotona, mutta niin uskomatonta, kuin se onkin, ihan mielelläni passaan odottavaa mammaani. Kunhan saisimme syksyllä terveen tenevan. Se on tärkeintä.
Joten lopuksi voin vain todeta jälleen tätä elämän ihmeellisyyttä ja toivoa, että saisin jatkaa tätä elämänmallia päivän kerrallaan, niin kauan kuin minulle elinpäiviä Luoja suo.
Jatkuu seuraavassa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti