Kiire, tuo käsittämättömältä tuntuva asia

Olen jälleen huomannut tutkivani omia vaikuttimiani tekemisteni taustalla. Lähinnä siitä syystä, että kiirettä on riittänyt taas ainakin omiksi tarpeikseni. Onneksi olen jo hieman oppinut ajatusta, että maailma ja sen ihmiset pärjäävät vallan hyvin ilman minuakin. Ainot ihmiset, jotka todella minua tarvitsevat, ovat vaimo sekä lapset. Tähän tullakseni, taas on tullut säntäiltyä joka paikassa päällään. Onnekseni havahduin, ennen kuin asiat olisivat olleet siinä jamassa, että puhuminen olisi ollut myöhäistä.

Otin tämän viikon tietoisesti rauhallisemmin, keskittyen perheeseeni. Istuimme pitämässä porukalla taktiikkapalaveria, koska jo jonkin aikaa on tuntunut, että meistä itsekukin on ollut enemmän tai vähemmän maitohapoilla. Tänään minua ihmetyttää ajatus siitä, että minä olen perheelleni niin tärkeä. Lähinnä kun mietin juoma aikoja, niin siihen verraten, olen onnistunut rakentamaan sellaisen luottamuksen perheeseeni sekä läheisiin ja ystäviin, että voin jopa sanoa olevani tärkeä ihminen. :)

Tämä ei silti tarkoita taas sitä, että röyhistelen täällä rintaani henkseleitä paukutellen. En todellakaan. Sen sijaan, nöyrän kiitollisena totean olevani äärettömän hyvilläni siitä, että olen saanut tämän uuden mahdollisuuteni näyttää ihmisille, että osaan oman osuuteni vastuusta kantaa, niin uskomattomalle kuin se joitain vuosia sitten vielä vaikuttikin.

Oikeastaan asiat tipahtelevat taas oikeisiin kohtiin. Päivätoiminnan asiat järjestyvät yksi kerrallaan. Kokemuskouluttaja asia etenee omalla painollaan. Koulu alkaa olemaan loppusuoralla. Työhaastattelussa kävin eilen ja se asia selviää ensi viikon aikana. Perhe voi hyvin. Vaimon kanssa meillä on ensin ensi viikonloppu kahden keskistä aikaa ja vajaan puolentoista kuukauden päästä pääsemme reissuun melkein viikoksi kahdestaan, vähän kuin juhliaksemme molempien valmistujaisia, samalla leväten raskaan etapin jälkeen. Parisuhteemme voi paremmin kuin koskaan. Eilen ajellessamme pidemmän matkan yhdessä siellä haastattelussa, puhuimme siinä matkalla elämästämme. Tuntuu todella hyvälle, kun tärkein ihminen maailmassa sanoo rakastavansa minua sekä kokevansa todellista onnea elämästämme. Elämä siis hymyilee.

Älkääkä käsittäkö väärin. En halua mitenkään prassailla asioilla. Uskokaa pois, että minulla on elävänä muistissa, mistä tilanteesta tähän uuteen alkuun on lähdetty. Vasta toissapäivänä sain puhelun eräältä ystävältäni, joka valitettavasti oli juonut neljä viikkoa putkeen, odotellen tuossa hetkessä katkolle pääsyä. Se toissa päässä puhelinta ollut ihmisraunio, palautti minut jälleen omaan menneisyyteeni, samalla muistuttaen minua liiankin elävästi siitä, mistä tässä sairaudessa on oikeasti kyse ja minkä takia, kaikesta kiireestä huolimatta, myös minulle ensimmäinen asia on ja tulee aina olemaan, huolehtia omalta osaltani siitä, että kyseessä oleva päivä on kohdallani raitis. Olemalla valmis mihin tahansa, välttääkseni entiseen palaamisen, takaan myös niin itselleni kuin perheellenikin sen, että elämässä on kaikki mahdollista. Tämän eteen teen työtä hartiavoimin päivittäin, muistutellen itselleni tasaisin väliajoin sitä, että tämän taudin kohdalla ei saa alkaa pitämään raitista päivää koskaan itsestään selvyytenä tai muuten omalla kohdallani kuolema korjaa. Tämän vuoksi tässä taas päätäni tänne puran, samalla toivoen, että armaat blogini lukijat ymmärrätte sen, että mikäli tämä kanava olisi ainoa keino saattaa toipumisen sanomaa, eikä minulla olisi mitään muuta tehtävää elämässäni, istuisin varmasti 24/7 täällä kirjoittamassa, mutta tällä hetkellä loppusuoralla olevat opinnot, lapsiperheen kiireet, työhaku, sekä oman raittiuteni ylläpito vievät sen verran huomiotani, etten kahta kertaa päivässä tänne ehdi kirjoittaa, kuten olen monen muotiblogistin kunniakkaasti tekevän. Minulle ensimmäinen asia elämässäni todella on raitispäivä ja sen ylläpidon vuoksi, tässä hetkessä elämääni, minulla on melkoisen monta rautaa tulessa. Uskoisin kuitenkin tänään minulla olevan jo taas sen verran tapahtumia prosessoitavana, että tekstiä tännekkin saan ainakin pari kertaa viikossa kirjailluksi, ilman että tulee minkäänlaisia suorituspaineita asiasta. Aurinkoa elämäänne, voikaa hyvin.

Olen tärkeä. En korvaamaton.

Kärsivällisyys palkitaan

Nyt täytyy todeta ensimmäisenä sellainen asia, etten olisi ikinä osannut uskoa kirjoittavani joku päivä tällaista. Minulla häämöttää kolmen viikon päässä koulun loppu. Oikeastaan en ikinä uskonut edes koko kouluun pääseväni, saati saavani sitä kunnialla suoritetuksi. Kun ottaa huomioon kaikki tapahtuneet, on oikeastaan pieni ihme, että tämä on tapahtumassa.Todella iso kiitos tästä kuuluu rakkaalle vaimolleni, joka on jaksanut minun opintojani tukea, samalla samalla hoitaen kotia ja lapsia. Toisaalta suuri kiitos kuuluu myös läheisilleni sekä ystäville jotka ovat minua kannustaneet, kun välillä on tuntunut vaikealta. Yksin en olisi tähän kyennyt.

Toinen kiitollisuutta aiheuttava tilanne tapahtui viime viikon lopulla. Sain sähköpostia, että minulla on mahdollisuus käydä suorittamassa eräänlainen näyttötilaisuus ja sen jälkeen pääsen virallisesti kokemuskouluttajaksi. Tämä asia on myös itselleni yksi tärkeä etappi taas päästä jakamaan omaa kokemustani hieman erilaisissa yhteyksissä. Pääsen nimittäin puhumaan omasta toipumisen taipaleestani eri sosiaalialan oppilaitoksiin ja siten omalta osaltani vaikuttamassa siihen, että vääränlainen tieto tämän sairauden kohdalta vähenisi edes hieman.

Olen tänään pohtinut elämääni jälleen syvällisesti, todeten sen, ettei minun tarvitse mistään asiasta hätäillä tai hötkyillä. Taas moni asia on järjestynyt parhainpäin, juuri sen oikean aikataulun mukaan, vaikka monesti on tuntunut siltä, ettei tuokaan asia järjesty koskaan. Yleensä tuo tunne valtaa minut siinä hetkessä, kun alan vaatia asioiden tapahtuvan MINUN aikatauluni mukaisesti. Ymmärrän tänään sen, ettei minun aikatauluni ole se kaikista paras, vaikka edelleen usein sitä sorrun kuvittelemaan.

Paljon on viime aikoina tullut mietittyä taas omia pelkojani. Oikeastaan olen ihmetellyt sitä, kuinka äärettömän paljon olen tuosta tunteesta kärsinyt, juurikaan sitä ymmärtämättä. Kun ihminen pelkää jotain asiaa tai tilannetta tarpeeksi paljon, ja kauan, hän ikäänkuin alkaa säästää itseään, sulkeutumalla tuon pelon sisälle. Nyt mietittynä, jos minun pitäisi yksi päivä elää niiden pelkojen vallassa, joiden vallassa esimerkiksi vielä vajaa kymmenen vuotta sitten elin, en kestäisi tuota. Toisaalta ihminen on siinä veikeä otus, että tarpeen niin vaatiessa, kuin ihmeen kautta selviää ihan mahdottomilta tuntuvista tilanteista. Olenhan itse elävä esimerkki tällaisesta otuksesta. :)

Lopuksi todettakoon se, ettempä ihan heti tammikuulla osannut kuvitella kuinka suuri työ näissä loppu opinnoissa olisi. Se kun vielä alkuvuodesta tuntui siltä, että taaksepäin katsoen, suurin työ oli takana. Ihan hartiavoimin tässä on kuitenkin saanut töitä tehdä. Osaltaan tuohon tietysti vaikuttaa kaikki sairastelut, joita on perheessämme taas omiksi tarpeiksemme valitettavasti kyllä riittänyt.

Nyt keskityn saattamaan loppuun nämä opinnot. Kesäkuun alussa sitten juhlitaan valmistumista oikein kaksin verroin, kun vaimoni valmistuu myös samalla omista opinnoistaan kesäkuun alussa. Sen jälkeen meitä odottaakin romanttinen matka kahdelle, melkein viikoksi kesäkuu puolivälissä, jota kyllä tässä hetkessä odotan jo malttamattomana. Nykyhetkessä kun tuota kahdenkeskistä aikaa ei liiemmälti ole.

Aurinkoa elämäänne jälleen, päiväksi kerrallaan. Elämä hymyilee, niin minäkin.

Elämää, kaikkine vivahteineen

Tähän alkuun todettakoon, että tuntuu hyvälle kun elämä välillä näyttää sen hallitsemattoman puolensa. Nyt viime viikot ovat olleet sellaisia tapahtumiltaan, että tänään olen kiitollinen niin paljosta.

Toissa viikon alussa meidän perheessä puhkesi oikein flunssa aalto. Ensin lapset yksi kerrallaan kuumeilivat ja pärskien köhivät. Sen jälkeen tauti iski rakkaaseeni, sellaisella voimalla, että välillä koeteltiin allekirjoittaneen matkanvarrella löytänyttä uskoa elämään. Viikko sitten tiistai yölle, jouduin soittamaan vaimolleni ambulanssin, kun hänen flunssa sekä siihen samaan iskenyt migreenikohtaus oli niin raju, että se kirjaimellisesti vei häneltä jalat alta. No tuossa hetkessä toimin jotenkin automaattisesti, mutta ambulanssin mentyä edeltä sairaalaan, ajelin sinne perässä miettien sitä, että entä jos tämä on jotakin todella vakavaa. Tuohon täytyy kyllä todeta se, että olen oppinut elämässä luottamaan sen verran elämään, etten ollut missään hetkessä toivoton, vaikka jouduin viemään vaimoni toistamiseen tiputukseen, voimakkaan päänsäryn ja huimauksen vuoksi jo torstai aamulle. Diagnoosina tuli silloin influenssa ja sen mukainen lääkitys.

Kokolailla raskasta tämä pari viikkoa on kyllä ollut. Johtuen hyvin pitkälti siitä, että vaimoni on ollut toipilaana ja lapsista pahimmillaan kolme viidestä kipeänä. Pienimmäiset kaksi työllistivät kuumeillessaan eniten sen vuoksi, että he väenvängällä olivat jatkuvasti menossa ulos, vaikka kuinka sanoin, ettei kuumeisena voi ulos mennä. No yhtä kiukutteluahan se sitten oli. Kaikesta selvittiin ja tässä hetkessä kaikki alkavat olla kunnossa, joten tämä pääsiäisen aika meillä nyt hiljennytään nauttimaan vain rauhallisesta ajasta rakkaiden kanssa, ilman sen suurempia suunnitelmia.

Olen paljon pohtinut viime päivinä taas itseäni tai oikeastaan sitä, miksi en kelpaa itselleni tällaisena kuin tänään olen? Ajattelin tässä hetken kerrata kuluneiden vuosien tapahtumia näin kirjoittamalla, jotta taas ymmärtäisin itse mistä olen tähän hetkeen tullut ja mihin olen menossa, joten..

Siis kuusi vuotta sitten elin tilanteessa, jossa en löytänyt enää mitään toivoa, saati syytä elää. Päiväni täyttyi pakkomielteisestä tarpeesta sekoittaa pää joko lääkkeillä, viinalla tai noiden yhdistelmällä. Toinen vallalla ollut pakkomielteeni, pelaaminen oli myös oiva keino kadottaa itsensä kokonaan.
Tuossa hetkessä elämä oli siinä jamassa, ettei minulla ollut ympärilläni yhtään ainoata ihmistä, jonka kanssa olisin tullut toimeen. Läheisimpiä heistä olin käyttänyt säälimättä hyväkseni jo vuosia, imien heidät kuiviin niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Takana oli konkurssi, avio-ero, muutama läheisen ihmisen kuolema sekä kymmenen vuotta jatkunut sekakäyttökierre, jonka seurauksena vihasin itseäni siinä määrin, että yritin tosissani tappaa itseni lukuisia kertoja, lukuisilla eri tavoilla.
Lähdimme viimeisenä vaihtoehtona päihdekuntoutukseen, muussa tapauksessa lapset olisi huostaanotettu ja se olisi ollut viimeinen naula arkkuuni. Nyt mietittynä, Luojalle kiitos että lähdimme.
Kuluneen kuuden vuoden aikana olen menettänyt, mutta myös saanut elämältä paljon. Isäni sekä läheisin ystäväni joivat itsensä hengiltä. Nämä molemmat tapahtumat ajoivat minua kohti syvempää ymmärrystä ja sitä kautta vahvempaa raittiutta. En halunnut aiheuttaa samaa tuskaa omille läheisilleni, päinvastoin. Halusin sukeltaa syvälle itseeni, löytääkseni todellisen minäni ja sitä kautta opetella elmään siten, että vahingoittamisen sijasta voisin auttaa lähimmäisiä sekä itseäni kohti parempaa huomista.
No olen tähän hetkeen kyllä saanut paljon. Velkajärjestelyn myötä luottotietoni ovat olleet puhtaat jo toista vuotta, jos tilannetta kuuden vuoden takaiseen vertaa. Silloin minulla oli yli 100 000 euroa ulosotossa konkurssivelkaa. Olen opiskellut itselleni ammatin, nyt kohta jo toinen plakkarissa, kun todennäköisesti saan parin kuukauden sisään päätökseen nuo jatko-opintoni tuolla amk:ssa. Suhde vaimooni sekä lapsiini on rakentunut kokonaan uusiksi, samoin läheisiini. Olen saanut opetella luottamaan toisiin ihmisiin, täten löytäen muutaman todella hyvän ystävän. Olen oppinut puhumaan ja kirjoittamaan tunteistani siten, ettei ne enää taakaksi asti harteilleni kasaannu. Olen saanut jakaa omia kokemuksiani todella monen eri ihmisen kanssa, ymmärtäen siten sen, että elämälläni juuri tällaisenaan on todellakin tarkoitusta.
Raitis elämä kantaa, päivän kerrallaan. Samoin pelaamattomuus, jota tässä hetkessä alkaa olemaan kasassa jo kohta viisi vuotta. Tiedostan tänään sen, etten ole se sama ihminen, joka vielä kuusi vuotta sitten tuhosi kaiken mikä ikinä jotakin oli merkinnyt. Toisaalta olen sama ihminen, mutta olen tietyllä tapaa syntynyt kuin feeniks lintu tuhkasta uudestaan. Joka päivä saan itseni kiinni jostakin tunteesta tai ajatustavasta joka on itselleni haitaksi, joten kasvuprosessi jatkuu siten koko ajan. Valmiiksi en tule, mutta suunta on oikea.

Ainoa asia jota tänään huomaan pohtivani on se, miksi tuo edellä kuvaamani tapahtumaketju ei kanna koko ajan, päivästä toiseen, vaan aina hetkittäin katoan armottomaan suorittamiseen ja sillä tavoin väsytän itseni, kuin koira jahdaten omaa häntääni kiertäen ympyrää. No toisaalta huomaan aina saman, tuska vie minua taas enemmän kohti nöyryyttä. Eikä siinä sinällään mitään pahaa ole, päinvastoin. Ainoastaan silloin, kun itse on väsynyt, miettii hetkittäin sitä, että tämä tuska voisi joskus olla vähän helpompi kohdata, mutta jos se olisi, ei se silloin tuskalta tuntuisikaan, eikä veisi kohti nöyryyttä. Tässä siis vastaus itselleni: Tarvitset tuskaa, löytääksesi oikeanlaista nöyryyttä elämää kohtaan. Et ole kuningan, olet palvelija.

Lopuksi vielä pohdin tässä hetkessä kaiken muun haipakan lisäksi tuota päihdeongelmaisten päivätoiminnan järjestelyä, josta aikaisemmin tuossa jo kirjoittelin. Olen siis ollut mukana järjestelemässä kunnassamme erään yhdistyksen järjestämän päivätoiminnan asioita ja tässä hetkessä tilanne näyttääkin valoisammalta, koska pahin taloudellinen ongelma näyttää kovan työn seurauksesta järjestyneen. Tässä hetkessä mietinnässä on kyseisen päivätoiminnan toiminta- ja kehittämissuunnitelman laatiminen sekä kunnan ja muiden instanssien mukaan houkutteleminen. No toisaalta kun tuotakin asiaa miettii siltä kantilta, että missä tilanteessa tuon asian kanssa oltiin alkuvuodesta, niin ei kai tässä voi olla kuin hyvillään siitä, että asiat järjestyy, yksi kerrallaan.
Paljon on vielä tehtävää tuossakin asiassa, mutta niinhän se on minun elämässä yleensäkin. Kun muistaisi vain sellaisen pienen asian, että tekee/murehtii vain yhden päivän verran asioista kerrallaan, niin ennemmin tai myöhemmin asiat kyllä järjestyy. Parasta tässä kuitenkin on ollut se, että olen saanut käyttää tämän asian tiimoilla juuri niitä tiettyjä taitoja/kokemuksia, joita oma päihdehelvetin läpikäyminen mukanaan on matkaevääksi suonut. Kaikella tarkoituksensa.

Lopuksi vielä se, että nyt kirjoittaessani tätä mietin samalla koko ajan sitä, kuinka hyvillään saan olla siitä, että elämässäni asiat tapahtuvat juuri oikeassa aikataulussa, juuri oikeaan hetkeen. Olen varmaan useamman vuoden tuskaillut sitä, kuinka voisin saattaa tätä toipumisen sanomaa mahdollisimman tehokkaasti. Tänään olen tuon asian kanssa tullut siihen toteamukseen, etten voi jakaa enempää, kuin mitä minulla itselläni on. Eli toisin sanoen, elämänpolulleni "eksyy" joka päivä juuri ne ihmiset, joita minun kyseessä olevana päivänä tuleekin kohdata, eikä minun tarvitse kuin puhua tai kirjoittaa juuri se, mitä siinä hetkessä koen tärkeäksi, lopusta kyllä pidetään huolta. Minä en ketään raitista tai pelasta, mutta voin olla kanavana sille voimalle, joka ihmisiä tuolta pimeydestä kohti päivänvaloa aina on valmis nostamaan. Aina, kun ihmisellä itsellään on halu sieltä pimeydestä nousta.

Näillä miettein. Rauhallista, siunattua pääsiäistä rakkaat kanssamatkaajat! Olkoon auringonsäteet valaisemassa polkuamme myös huomenna.

Yhteinen taival

Olen saanut kohta kymmenen vuotta elää elämääni yhdessä sielunkumppanini kanssa. Näistä kymmenestä vuodesta, kahdeksan olemme eläneet avioliitossa. Tuosta hetkestä kun sanoimme tahdon, tuli eilen päivälleen kahdeksan vuotta.

Eilinen päivä oli monella tapaa ainutlaatuinen minulle. Tämä ainutlaatuisuus kumpuaa pitkälti siitä, että olen kuitenkin suurimman osan tuosta yhteiselostamme kärsinyt jos jonkinmoisista peloista, jotka sitten tavalla tai toisella ovat rajoittaneet tekemisiämme. Eilen noista peloista ei ollut juuri tietoa ja sen vuoksi vaikka sinällään emme mitään mullistavan ihmeellistä yhdessä tehneetkään, nautin tuosta päivästä suunnattomasti.

Hain aamulla lapset koulusta yhdeltätoista, suunnaten auton keulan kohti pohjoista, mummolaa. Vein kolme pienintä lastamme mummolla, isompien mennessä viikonlopuksi isälleen. Näin ollen saimme vaimoni kanssa viettää päivän laatuaikaa ihan kaksin. Hain vaimoni koulusta ja menimme siitä suoraan keilaamaan. Keilaamasta menimme elokuviin, katsomaan kotimaista viihdettä, Kulman poikien merkeissä. Elokuva oli todella hyvä. Elokuvan jälkeen menimme ulos syömään ja ilta sujui rauhallisesti kotona lepäillen. Kuten huomataan, tekemisemme ei ollut mitään pariisissa pörräämistä, mutta toisaalta juuri tuollainen tekeminen itselleni ja vaimolleni on tullut tärkeäksi ja sehän se on tärkeintä.

Tänään sitten suuntana pohjoinen, mummola. Ohjelmassa lasten kanssa peuhaamista. Mäenlaskua. Kelkkailua ja yleistä yhdessäoloa. Siis tavallista, rauhallista, hyvää elämää.

Haluan tähän lopuksi linkittää erään kertomukseni elämäni rakkaudesta: http://toinen-mahdollisuus.blogspot.com/2008/12/sananen-elmni-rakkaudesta.html Tämä kuvastakoon sitä, mitä rakasta vaimoani kohtaan, edelleen päivän kerrallaan saan tuntea, ollen kiitollinen siitä, että hän tuntee samoin.

Kaikkea hyvää päiväänne, rakkaat kanssamatkaajat. Olkoon tuulet myöten.

..ja elää elämäänsä..elää elämäänsä..

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus ja mielen vapaus. On vapautta kuunnella metsän huminoita kun aamuinen aurinko kuultaa kallioita ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä. On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella hiljaisen haavan värinöitä ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä. On vapautta istua iltaa yksinänsä ja tuntea, tutkia omaa sisintänsä ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä. On vapautta vaistota viesti suudelmasta ja olla kuin kaipua aina jatkumasta ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä.

 
Laulun sanoja lainatakseni, maailma on kaunis. Kun muistan sen, että elän, hengitän ja olen olemassa. Sen tulisi riittää. Myös minulle itselleni. :)

Asioiden hoitoa, lomaa ja elämään opettelua

Olen kulunneen viikon ajan yrittänyt olla lomalla. Oikeastaan onnistunutkin siinä. Lisäksi olen hoitanut AA-ryhmämme, päihdeongelmaisten päivätoiminnan asioita sekä käynyt yhden päivän vierailulla päihdekuntoutusyksikössä jakamassa omaa kokemusta toipumisen mahdollisuudesta.

Ylihuomenna alkaa taas arki. Seuraavan parin kolmen viikon aikana tulisi saattaa lopputyö valmiiksi. Hoitaa päivätoiminnan rahoitus asiat kuntoon ja siinä samalla huomioida perhe, ystävät, raittiuden ylläpitäminen, harrastukset sekä työnhaku. Sinällään nuo olisi kaikkineen helppoa kuin heinänteko, sikäli mikäli allekirjoittaneen energiatasot vain oleilisivat kohdillaan, eivätkä heittelisi jatkuvasti. Toisena päivänä saan aikaiseksi äärettömän paljon, kun taas toisena päivänä tahtoisin vain levätä, kun kahvin keittäminenkin tuntuu ylitsepääsemättömältä urakalta.

Päätin tuossa, että palaan taas hyväksi havaitsemaani aikataulujen laatimiseen. Eli kynä ja paperia, sitten listaamaan kaikki asiat, jotka lähiaikoina kaipaavat huomiotani, ja sen jälkeen jokaiselle päivää yksi tai maksimissaan kaksi tärkeää asiaa, jotka hoidan ja tällä tavoin saan taas kaikki tekemättömät työt tehdyksi, ilman että pääkoppani alkaa viheltää. Sinällään kun minulla ei noita vaativia tehtäviä liikaa ole, kyse on vain siitä, etten vielä osaa paneutua asioihin muulla tapaa, kuin 110-lasissa ja sen vuoksi jo muutama pienikin tekeminen päivässä tuntuu siltä, kuin tekisi vähintään kaksitoista tuntisen päivän työtä.

Eilinen päivä antoi taas äärettömän paljon. Kävimme vierailulla samankaltaisessa paikassa, josta allekirjoittanut kuusi vuotta sitten raittiuden alun löysi. Tuntui hienolta, kun pystyi kertomaan oman kokemuksensa kautta sen lohdullisen tiedon, samalla luoden pientä toivonkipinää, että vaikka raittius voi alussa tuntua kovin raskaalta, jokainen päivä ilman päihteitä, vie kohti helpompaa elämää. Itse kun on raittiuden myötä saanut uuden elämän, sitä samaa mahdollisuutta haluaa jakaa myös toisille. Allekirjoittaneen ongelma vain tässä hetkessä on se, etten osaa omia voimavarojani jakaa oikein, vaan säntäilen vähän joka suuntaan, samalla yrittäen liikaa, kun vähempikin riittäisi. Oppia elämään, ilman että luo itselleen kiireen. Siinäpä sitä lähiaikojen tavoitetta kerrakseen, mutta kuten todettua, jokainen raitis, päihteetön päivä, vie kohti helpompaa elämään, niin uskon.

Takana kuusi vuotta AA-elämää, päivän kerrallaan

Minulla tuli viikko sitten kuuden vuoden AA-raittius ja viime pyhänä vietin omia kakkujaisiani kotiryhmässäni. Mietin tuossa illan aikana kulunutta kuutta vuotta, enkä voi kuin jälleen kerran ihmetellä sitä, mitä raitis elämä kohdallani on suonut. Elämän.

Olen AA:n avulla saanut käydä läpi menneisyyteni, samalla päivän kerrallaan opetellen uusia tapoja elää, suorittamatta elämää.

Olen saanut oikeita ystäviä, joita minulla juuri ei ole elämän aikana ollut, ellei sellaiseksi laske omia sisaruksiaan. Nämä ystävät ovat vielä siinä hienoja ihmisiä, että heidän kanssaan kun on jakanut kaiken puolin ja toisin elämästään, ei ole, eikä tule mitään salaisuuksia. Ihmisiä joihin tänään voin luottaa kun ensialkuun sain rauhassa, ajan kanssa opetella luottamaan.

AA on askeliensa myötä avannut itselleni itseni. En olisi ilman tätä ohjelmaa, varmasti koskaan, millään terapialla saanut itseäni purettua näin pieneksi. Tuskin myöskään olisin koskaan saanut mahdollisuutta, aloittaa turvallisesti, hapuillen, rakentaa itseäni kokonaan alusta kasaan.

Siis kaiken kaikkiaan, olen todella kiitollinen, voidessani sanoa kuuluvani yhteisöön, yhteisöön, johon ainoana pääsyvaatimuksena on halu lopettaa juominen. Ilman tuota halua en olisi koskaan saanut kokea, miltä tuntuu kuulua johonkin porukkaan, ei valepuvun alle piiloutuneena roolina, valeminänä, vaan aitona, omana itsenä. Ihmisenä.

Tänään meillä alkoi vaimon kanssa viiden päivän loma ihan kaksistaan, kun isommat lapset menivät isälleen hiihtolomaksi ja kolme pienimmäistä ovat loppuviikon "varamummolassa", joten nyt levätään, keskitytään toisiimme, ollaan, rakastetaan.

Pieniä tekoja, suurien unelmien toteuttamisessa

Täytyy hieman jatkaa tuohon edelliseen vielä. Tänään minun raitis elämä rakentuu pienien unelmien ja haaveiden toteutttamisen ympärille. Pyrin tekemään oman osuuteni, jotta ne toteutuisivat sen aikataulun mukaisesti, kuin kulloinkin on tarkoitus. Lisäksi pyrin ottamaan pienistä asioista kiitollisuuden sekä ilon tähän päivään.

Tästä esimerkkinä mainittakoon tämä kyseisen päivän tapahtuma, joka tavalliselle ihmiselle on täysin merkityksetön, mutta allekirjoittaneelle vastaa samaa kuin valloittaisi Mount Everestin. Kävin seitsemäntoista vuoden tauon jälkeen laskettelemassa. Vaikka kyseinen tapahtuma tänään merkitsi vain sitä, että sukset olalla kiipesin kylänraittimme "laskettelukeskuksen" yhden ainokaisen satakuntametriä korkean mäen päälle kaikkiaan viisi kertaa, laskien saman määrän sieltä alas, minulle tuo merkitsi jälleen yhden pelon kohtaamista silmästä silmään. Pelon, joka on vellonut sisälläni aina juomisen pahenemisesta lähtien.

Nuoruudessani olin intohimoinen skimpaaja, joka kerkesi kiertää kaikki Jyväskylän pohjoispuolella olevat laskettelurinteet sekä muutaman kerran käydä ruotsissa laskettelemassa. No tähän on hyvä todeta, että näköjään tuo harrastus on samaa lajia pyörällä ajamisen kanssa, että taidot kerran opittuaan, ne säilyvät tallessa, vaikka taukoa harrastukseen tulisikin. Olen pyrkinyt tälle talvea muutoinkin harrastamaan lasteni kanssa kaikkea sitä kivaa, josta itse pienempänä suunnattomasti nautin, eli luistelua, pulkkamäkeä, lummi-ukkojen ja -linnojen rakentelua jne.

Voinen tässäkin kohtaa todeta sen, ettei tällaiset asiat Kuningas Alkoholin alaisuudessa ole niitä tarkeimpiä asioita, mutta raittiuden myötä noista voi tulla juuri niitä pienen pieniä kultahippuja, joita tässä viime aikoina olen armoitettuna saanut vaskoolillani huuhdella.

Kaikki siis länsirintamalla hyvin tänään.

Asenteen muutos

Olen viimeiset viikot huomannut eläväni jotenkin kaaosmaisissa tunnelmissa. Nyt mietittynä, elämässä ei sinällään ole ollut mitään kaaosta sen kummemmin. Ainoa kaaos on ollut oman pääni sisällä. Jotenkin olen ollut kaikkien menemisten ja tekemisten kanssa niin kierroksilla, että koko ajan on tuntunut siltä, kuin minulla olisi vähintään kahdeksikymmeneksi seitsemäksi tunniksi vuorokaudessa tehtävää.

No nyt on reilun vuorokauden ollut sellainen olo, ettei taas ole mihinkään kiire ja hyvä niin. On hieman aikaa pohdiskella elmää.

Allekirjoittanut otti kauheiden ennakkoluulojen ja niistä johtuvien pelkotilojen vallassa ensiaskeleita raittiuden polulla päivälleen tasan kuusi vuotta sitten, kävellen ensikertaa vertaistukiryhmän ovesta sisälle. Kantavana ajatuksena tuossa hetkessä: "Mikähän s**tanan lahko tämänkin on?".

Sittemmin olen saanut opetella elämäntavan, josta en ikinä osannut villeimmissäkään unelmissani haaveilla. Jos tähän alkaisin listata kaikki oivallukseni, joita matkalle on mahtunut, tulisi tästä varmasti pisin postaukseni, mutta sen sijaan tyydyn toteamaan vain, että yhdet tärkeimmistä asioista joita vertaistuella olen oppinut, on se, että mitä enemmän uskaltaudun riisumaan omia suojavarustuksiani ympäriltäni, sitä enemmän tulen antaneeksi toiselle ihmiselle aidosti itsestäni ja sitä suuremmalla todennäköisyydellä toiset ihmiset vastaavat samalla mitalla. Tästä tulee ajan saatossa se pelastusrengas, josta kiinni pitäen en tule hukkumaan, vaan sen sijaan saan joka päivä peilata ympärilläni olevista ihmisistä niitä itsessäni piileviä vahvuuksia, samalla korjaillen pala palalta itseäni eheämmäksi, pois heikkouksistani.

Loppuun haluan siteerata itselleni kovin tärkeää kirjasta, josta olen saanut opetella ajatustavan muutosta, päivän kerrallaan:

"Äkkiä minusta tuli osa - vaikkakin vain pienen pieni osa - maailmankaikkeutta...tämä merkitsee uskoa Luojaan, joka on kaikkivaltius, oikeudenmukaisuus ja rakkaus: Jumalaan, joka on antanut minulle tarkoituksen, merkityksen ja kasvamisen osan, vaikkakin...vähä vähältä, kohti Hänen kaltaisuuttaa ja kuvakseen tulemista.

Näillä miettein, haastan teidät kanssani pohtimaan tälle päivää sitä, mistä omasta ennakkoluulostamme voisimme tänään hellittää sen verran, että soisimme samalla mahdollisuuden niin halutessaan Korkeamman johdattaa elämäämme tänään juuri sen ihmisen, jota olemme ennakkoluuloillamme etäältä, arvostellen tarkastelleet, näin suoden jälleen yhden asenteen muutoksen tuoda tullessaan tarvitsemamme kasvua kohti eheämpää ihmisyyttä.

Aurinkoa elämäänne, voikaa hyvin!

Luovuttaminen

Kuinka vaikeaa ihmisen onkaan myöntää sekä hyväksyä olevansa täysin voimaton tiettyjen asioiden ja tapahtumien kohdalla. Itselleni se on ainakin asia, joka tulee todeksi vasta lukemattomien ahdistavien tuskatilojen jälkeen. En yksinkertaisesti voi hallita elämää. Kuinka helppoa ajatuksen tasolla tuo onkaan todeta, mutta käytännössä sen myöntäminen onkin sitten jo aivan toinen juttu.

Huomaan jatkuvasti yrittäväni kontrolloida ja järjestellä elämää, vaikka tiedän kokemuksesta, enemmän saavani elämältä kun "tyydyn" sitä vain elämään. En ymmärrä itseäni siinä, miksi on niin vaikea hyväksyy se tosiasia, että elämässä kuuluu välillä olla vaikeampia päiviä tai sinällään päivät ei ole vaikeita, vaan itse omalla asenteellaan tai tunnetiloillaan elää siten, että elämästä tulee raskasta elää.

MUTTA KUN, minä haluaisin heti töitä, heti saada perheellemme oman kodin, heti sitä, heti tätä, heti minulle, heti kaikki..joopas joo. Olen todennut jo aikoja sitten, että elämä soljuu eteenpäin, juuri minulle oikean aikataulun mukaisesti. Asiat tapahtuvat juuri sen mukaan, kun olen niihin valmis. Silti jatkuvasti taas elän vaatien elämää toteuttamaan minun tahtoni ja siitä jos jostakin saan kokea jatkuvaa epätasapainoa, väsymystä, turhaa stressiä jne. jne.

Se on vaan niin kamalan vaikeaa hyväksyä tiettyjä asioita. Kun naapurillakin on töitä, oma koti..niin meilläkin jo tässä hetkessä kuuluisi se olla, niimpä niin. No sillä tässä taas kirjoittelen tajunnanvirtaani itselleni selvemmäksi, ymmärtääkseni sen, ettei elmästäni tässä hetkessä puutu yhtään mitään, mitä ilman en tänään voi elää. Kaikki sellaiset asiat, joista vielä haaveilen ja unelmoin, tulevat tapahtumaan varmasti kun niiden on aika tapahtua. Säästän vain itseäni, kun en ala yrittämään järjestellä niiden tapahtuvan kuten minä haluan. Olen oppinut elämässä sen, että jos koen jonkin asian olevan kohdallani omasta mielestä pakon tapahtua heti, se on merkki siitä, että olen hukannut sen oikean nöyrän asenteen elämää kohtaan, jonka kuitenkin tiedostan tuovan elämääni juuri kaipaamani tasapainoa ja hyväksymistä. Elämä on elämistä varten, miksi siis pilata se omien vaatimuksien ja niistä nousevien ahdistusten alle. Kun kuitenkin olen saanut kokea elämässäni jo loputtoman monet kerrat sen, että asiat tapahtuvat aina, kun niiden on kohdallani tarkoitus tapahtua. Jos jokin tänään kaipaamani asia jää tapahtumatta, silläkin on selkeä tarkoituksensa. Tiedostan sen, ettei elämästäni puutu mitään, olen vain edelleen se rikkinäinen pieni lapsi, joka hetkittäin alkaa kiukutella elämälle siitä, ettei se toteuta vaatimuksiani, oman itseni tahdissa.

Tänään pyrin tietoisesti asennoitumaan siten, etten vaatisi tältä päivältä mitään, jääköön nähtäväksi kuinka hyvin tai hyvin huonosti tänään siihen kykenen. Uskon kuitenkin siihen, että elämä kulkee vääjäämättä siinä aikataulussa, kuin se kohdallani on määrä kulkea. Tänään tapahtuu tälle päivää tärkeitä asioita, huomenna huomiselle tärkeitä jne. Enkä minä voi noita asioita nopeuttaa vaikka kuinka haluan, vaadin, tai saati alan niitä itse järjestellä tapahtuvaksi.

Luovuttaa, luovuttaa, luovuttaa..siinäpä se.

"Yleisön pyynnöstä"

Olipa mukava avata sähköposti tälle aamua. Kiitokset Hukalle viestistäsi. On mukava huomata, että tällä raapustelullani on lukijoita. Olen tiedostanut jo jonkin aikaa itsessäni sen, etten osaa prioirisoida asioita elämässäni oikein. Jotenkin tämä elämä tässä hetkessä kulkee siten, että eteeni tulee niin monia mielenkiintoisia asioita, joihin sitten tuttuun tapaani tartun niin intensiivisellä asenteella, että aina joku toinen asia kärsii siitä.

Omalla kohdallani tämän blogin pitäminen on tässä hetkessä jäänyt luvattoman epäsäännölliseksi. Jotenkin olen taiteillut itseni kanssa siten, että huomaan elämäni täyttyneen erinäisistä asioista, jotka vaativat huomiotani. Toisaalta tässä kohtaa todettakoon se, etten vielä osaa sanoa EI, vaikka monessa kohtaa jälkikäteen mietin, että miksi ihmeessä tuohonkin asiaan alan paneutua. No toisaalta tiedän itsessäni sen puutteen, etten taas tässä hetkessä osaa itseäni arvostaa, "vain" ihmisenä, elävänä olentona, vaan olen armottoman suorittamisen ja pätemisentarpeen vallassa suostunut senkin seitsemääntoista projektiin mukaan, joissa yritän tietysti parhaani mukaan olla tekemässä enemmän tai vähemmän hyvää.

No toisaalta juuri tänä aamuna lukemani palaute oli se, joka liikautti sisimpääni oikeaan suuntaan. Tiedostan itsessäni sen, että heti jos joku ihminen antaa edes hieman signaalia siihen, että olen tärkeä tai se että tekemisilläni on jotain merkitystä, alan muuttaa käyttäytymistäni siihen suuntaan, että voisin tuon kyseisen ihmisen toivomuksen toteuttaa. Joten sen vuoksi tässä nyt tätä kirjoittelen. Toisaalta todettakoon myös se, että kun olen jossain vaiheessa raitista taivaltani saanut oivaltaa kasvaneeni totaalisen ulkoaohjautuvaksi, niin sen tiedostettuani, olen pyrkinyt tuosta opettelemaan askelittain pois. Ei sillä, ettenkö tätä kirjoittamistani edelleen pitäisi todella tärkeänä itsellenikin, mutta mikäli alan tänne kirjoittaa pelkästään, tehdäkseni toisen ihmisen mieliksi, silloin tästä katoaa kokonaan pohja, tästä kirjoittamisesta ja tekstistä tulee sellaista, ettei ne vähäisetkään asiasta kiinnostuneet, enää näistä mitään hyödy.
Toisaalta olen miettinyt jo pidemmän aikaa sitä, että minun tulisi löytää keino purkaa itseäni säännöllisesti, koska kiireinene elämäntyyli verottaa sen, etten enää päivittäin ole jakamassa asioita kenellekkään. No siitä kärsii allekirjoittanut henkisellä puolella kokolailla paljon. Olen sen verran sosiaalinen luonteeltani, etten tule toimeen, mikäli minulla menee useampia päiviä yksin tai pelkästään perheeni parissa pyöriskellen.

Kiitän siis kommentistasi Hukka jo toistamiseen, koska se sai minut miettimään syvällisesti elämääni tänä aamuna, samalla liikauttaen minua tässä hetkessä oikeaan suuntaan, eli hölläämään vautia, pysähtymään hetkeksi ja miettimään mitä tässä hetkessä kokisin tärkeäksi jakaa tämän blogini välityksellä itsestäni ulos.

Nyt koen elämäni olevan muuten kaikinpuolin tasapainossa, mutta tuo sisäinen tarpeettomuuden tunne on se, jota minun tulee hieman alkaa raaputella ja raapustella, osatakseni jälleen luopua tästä suorittamisen kautta haetusta hyväksynnästä ja opetella sen myötä hellittämisen kautta luottamaan siihen, että olen jo pelkällä olemisellani arvokas, ainutlaatuinen elävä olento. En kyllä järjellä miettien ole koskaan ajatellutkaan saavuttavani tällä armottomalla säntäilyllä mitään hyvää, mutta kun kuitenkin olen vielä kovin keskeneräinen, rikkinäinen, tunne-elämältäni lapsenkaltainen alkoholisti, niin en ole tuota säntäilyä osannut lopettaa pelkällä järjenkäytöllä saati tahdonvoimallani. Mutta kuten nyt tuossa totesin, on aika alkaa hieman rapsutella sisimpääni, mikä tuon tyhjyyden ja arvottomuuden tunteen sisimpääni on koko ajan luomassa.

Nyt siirryn kiltisti kirjoittamaan hetkeksi lopputyötä, mutta lupaan palata tähän harvasen aamu, kirjoittelemaan mitä kyseisestä aiheesta kunakin päivänä päällimäisenä paistaa pinnassa.

Rauhallista, raitista ja siunattua tiistai päivää rakkaat kanssataaplaajat! Pidetään itsestämme sekä sen myötä myös toisistamme huolta!

Kaiken perustana rakkaus

Voi kumpa jokainen ihminen voisi kohdallaan kokea olevansa rakastettu, sellaisena rikkinäisenä ihmisenä kuin nyt sattuukaan olemaan. Omalla kohdallani olen viime päivät pohtinut sitä, kuinka paljon rakkautta olenkaan matkallani saanut kokea, vaikka välillä ei siltä ole tuntunutkaan.

Omalla kohdallani olen seurannut sivusta viime ajat sitä, kun eräs läheinen ystäväni rikkoi välit oman hyvän ystävänsä kanssa, vain ja ainoastaan rahan vuoksi. Siinä asia, jota allekirjoittanut ei vain jaksa ymmärtää. Miksi ihmisten ystävyyden voi tuhota tuollainen?

Samalla mietin sitä, kuinka ystävä voi muuttua vihamieheksi, kuin yhdessä yössä. Toisaalta ymmärrä sen, että tässäkin tapauksessa, asiat taitavat olla kasaantuneet vuosien saatossa, mutta silti.

Tuosta vihasta, aloin pohtia tätä rakkautta. Juttelin eilen kyseisen, vihantäyttämän ihmislapsen kanssa ja yksi surullisimmista asioista joka kaiken taustalta kuvastui, oli ääretön rakkaudettomuus, tunne siitä, ettei ole rakastettu, hyväksytty. Omalla kohdallani olen käynyt vaiherikkaan elämän, tullakseni huomaamaan sen, että meillä ihmisillä on sisäänrakennettu kaipuu tulla rakastetuksi, hyväksytyksi, kannetuksi. Silti jokapäivä, jokapuolella huomaa ihmisten kieltävän itseltään tuon tarpeen, milloin milläkin verukkeella tai tekosyyllä, huutaen, juoksemassa karkuun tuosta hylkäämisestä johtuvaa ahdistusta, pelkoa ja kipua. Monta kertaa päivässä vastaani astelee ihminen, jolle minun tekisi mieleni sanoa niin paljon. Sisälläni tunnen kuinka kivistää, kun en tuota voi tehdä. Nykyajan ihmisillä, itseni mukaanlukien on krooninen kiire. Juosta pakoon itseään, tuota rakkauden kaipuuta, samalla täyttäen kaiken millä tahansa epäolennaisella, joka hetkeksi vaimentaa tuon rakkaudettomuutta kirkuvan pienen lapsen sisällään.

No tähän totaalisen voimattomana myönnän, että pyrin tekemään jokapäivä oman parhaani, saadakseni oman elämäni kautta peilattua myös muille sen, kuinka "helppoa" hyvän elmän löytäminen on. Tarvitsee vain pysähtyä. Kysyä itseltään, miksi minä juoksen.

Tänään minä olen. En pakane.

Elämän kulkua ihmetellessä

Mietin tässä aikaa taaksepäin, siihen hetkeen kun vielä koin olevani omien pelkojeni vankina elävä ihminen, joka raittiudesta huolimatta koki itsensä kovin monessa suhteessa riittämättömäksi, jotenkin kelvottomaksi.
Tänään ymmärrän sen, että tuo riittämättömyys on kasvanut vuosien saatossa, lukuisten negatiivisten kokemusten summana, joten en voi vielä tänä päivänäkään sanoa, ettenkö hetkittäin tuota tunnetta kokisi. Tänään tuo tunne nousee lähinnä siitä, kun haluaisin auttaa ihmisiä niin monessa, niin monella eri tavalla ja samalla huomaan liian monessa olevani täysin voimaton auttamaan, vaikka kuinka haluaisin. Ymmärrän sen, etten voi ketään auttaa, ellei kyseessä oleva ihminen apua ylipäänsä halua vastaan ottaa. Eikä se silti minun huonomuutta ole. Kaikesta elämässä vastaantulevasta pyrin parhaani mukaan ottamaan oppia, niin hyvistä kuin pahoistakin tilanteista. Aina hetkittäin huomaan jonkin asian kasvattaneen minua, vaikka tapahtuessaan tuo asia olisikin itsestäni tuntunut kovin merkityksettömälle tai saati vastenmieliselle.

Tässä hetkessä minun tulisi osata hellittää elämän suhteen se, että kaikki asiat tapahtuvat ajallaan. Riittää kun laitan oman panokseni asioihin, tarkkailemalla sen, että motiivini tekemisteni takana ovat mahdollisimman rehelliset sekä epäitsekkäät. Järjellä ajateltuna, elämä kulkee hetki kerrallaan, aina oikeaan suuntaan. Asiat tapahtuvat, kuin ne olisi etukäteen käsikirjoitettu. Hetkittäin uskon näin olevan, mutta toisena hetkenä pyristelen väsymykseen asti vastaan, yrittäen järjestellä elämää, hallita sen tapahtumia jne.

Kokemuksesta tiedän, ettei elämää voi hallita. Sitä tulee elää. Korkealle arvostamaani Tommy Hellsteniä siteeratakseni, elämässä tulee ryvettyä. Luojalle kiitos, olen saanut elämältä sellaisen määrän kuraa niskaani, että tuosta kaikesta on ihan turha ollut yrittää itseään ryvettämättä selvitä. Hyvä niin. Ilman tuota elämässä ryvettymistä, en olisi elossa. Vaikka eläisin, olisin kuin zombie. Mitään tuntematon. Mitään puhumaton. Zombie.

No tähän hetkeen. Yritän kirjoitella kasaan lopputyötäni. Samalla suorittaen viimeistä työharjoittelujaksoani. Eikä näiden asioiden kanssa sinällään mitään ongelmaa ole, päinvastoin. Jos joku olisi minulle raittiuteni ensipäivinä sanonut, että kuuden vuoden kuluttua sinulla on ammattikorkeasta valmistuminen, olisin varmasti ottanut sille. :)
Mutta niin se vaan on. Toukokuulle minulla on paperit taskussa, sikäli mikäli elämä ei tuo yllätyksiä tullessaan. Ongelma elämässäni tänään on se, kuinka saada selville mikä on minun osuuteni ehkäisevän päihdetyön kentällä. Olen tässä hetkessä saanut mahdollisuuden olla mukana suunnittelemassa oman kuntamme päihdepolitiikkaa, ja jotenkin kipeänä ihmisenä koen sen olevan nyt minun vastuullani kokonaan. Tietysti tiedän, etteihän se niin ole. Mutta..
Haluaisin vaikuttaa positiivisella tavalla niiden ihmisten elämään, jotka vielä tämän sairauden runtelemina tuolla jossain vaeltaa. Se ongelmani on yksinkertaisuudessaan se, kuinka saada sellainen kokonaisvaltainen, toimiva pelastusrengas, joka olisi auttamassa mahdollisimman montaa ihmistä, sikäli mikäli he päättävät tuota apua haluta ottaa vastaan. Oikeammin tämä minun osuuteni asiassa on se, kuinka saada kunnan päättävä taho ymmärtämään se, ettei päihdeongelma katoa silmät sulkemalla, samalla toivoen sen katoamista. Asioille tulisi tehdä konkreettisesti jotain, vaikka kuinka toivottamalta tilanne saattaisi näyttääkkin. Oman kokemukseni mukaan, toivottomia tapauksia ei ole olemassa, on vain epätoivoisia ihmisiä, joille tulisi luoda toivoa.

No, tähän hetkeen pyrin luovuttamaan parhaan kykyni mukaan. Teen tässä hetkessä sen, mitä voin. Pistän koneen kiinni, otan vaimon kainalooni ja puhun hänelle hempeitä. Huomenna taas aamusta herään uuteen päivään, päättäen tehdä oman osuuteni asioissa, parhaan kykyni mukaan ja uskoisin näiden asioiden järjestyvän juuri niin, kuin tuossa aikaisemmin mainitsemassani käsikirjoituksessa on niiden määrätty tapahtuvan.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin..pitäkää lähimmäisistänne huolta!

Kuusi vuotta sitten..

Tämä Joulunaika tuo minulle mieleen kuusi vuotta sitten tapahtuneen, viimeisen sekoiluni. Tänään elän siitä kiitollisessa tilanteessa, etten enää juuri pode syyllisyyttä tapahtuneista, mutta silti muistikuvat tuohon kyseiseen ajankohtaan ovat porautuneet sen verran syvälle sieluuni, etten niitä unohda.

Vietimme tuohon  aikaan uusioperheen Joulua, eikä aaton tapahtumissa sinällään ollut mitään poikkeavaa. Sen sijaan Joulupäivän tapahtumat ovat sellaisia, joita näin Joulun aikaan palaan miettimään. Aloin juoda päivällä, päätyen melkoiseen kaatokänniin illalle. Seurauksena tuosta se, että vaimoni ei jaksanut horinoitani kuunnella, vaan päädyin ulko-oven väärälle puolelle. Olin sen verran sekavassa mielentilassa, että samassa huomasin lyöväni nyrkeilläni muutaman kerran oven lämpölasia, mennen ovesta läpi helisten.

Säikähdin tapahtunutta itsekkin, lähtien verta valuvana hortoilemaan pitkin kylää. Menin sekoilemaan erään kaverini kämpille, kaverin ollessa Joulun vietossa sukulaisissa, sotkien kämpän totaalisen yltäpäätä verellä. Tämän jälkeen onnekseni eksyin erään tuttavani luo, joka soitti ambulanssin. Päädyin ties kuinka monennen kerran paikkailtavaksi päivystykseen. Käsiini tikattiin n. parikymmentä tikkiä, enkä ikinä unohda tuota kauheaa kolotusta, johon seuraavana aamuna ruhtinaallisessa krapulassa heräsin. Pahempaa kuin nuo fyysiset kivut, oli kuitenkin nähdä vaimoni ja lasten murheelliset ilmeet, kun kotiuduin reissultani, enkä varmaan koskaan tule unohtamaan noita pienten ihmisten surun ja pelon sekaisia ilmeitä.

Luojalle kiitos, olen saanut uuden mahdollisuuden elämässä. Saaden käsitellä tämän ja loputtoman monta muuta surullista toilailuani noilta huuruisilta vuosiltani. Tänään valmistaudumme viettämään Joulua, samaisen porukan kanssa  hieman erilaisissa tunnelmissa, joskin komppanian muonavahvuus on kasvanut yhdellä 3-vuotiaalla Rinssessalla.

Kuusi vuotta sitten, eli täysin toivottomana, riippuvuuksien orjuudessa, ajatellen etten koskaan selviäisi tuolta pimeydestä takaisin päivänvaloon. Tänään sensijaan elän tuossa päivänvalossa, pyrkien muistamaan tuon pimeän ajanjakson, saaden siten jokaiseen päivään loputtoman monta erilaista, pientä kiitollisuuden aihetta.

Joulu on itselleni rauhoittumisen aikaa. Kun tuon ajan saa vielä jakaa rakastamiensa ihmisten ympäröimänä, ilman minkäänlaista syyllisyyden tai häpeän taakkaa, tulee muistaneeksi sen, kuinka ihmeellistä tämä elämä onkaan. Niin hyvässä kuin pahassa.

Näillä miettein, oikein rauhallista ja siunattua Joulua rakkaat kohtalotoverini. Pidetään lähimmäisistämme huolta.

Hyvä olla. Hyvä elää.

Jotenkin tuntuu taas siltä, että olen suorittanut elämää siinä määrin, että on aika mennä kontalleen. Toisin sanoen, omalla kohdallani elän tätä raitista elämää eräänlaisissa sykleissä, joissa ensin ajan itseni piippuun kaikella tekemisellä ja touhottamisella, tullakseni siihen pisteeseen etten enää jaksa touhottaa, vaan tipahdan polvilleni väsymyksestä huohottaen. Samalla hetkellä mieleni valtaa ääretön kiitollisuus vallitsevista olosuhteista. Joku voisi kysyä, miksi ihminen joka sanoo toisaalla kaiken olevan hyvin, ajaa itsensä äärettömään väsymykseen, ennen kuin antaa itselleen luvan pysähtyä nauttimaan elämästään. Minun kohdallani tuo on vain sitä, etten tietoisesti kykene tekemään tuota luovuttamista, enkä toisaalta osaa vielä elää siten, että tarpeeksi pysähtyisin tutkimaan elämää, oivaltaen kokonasivaltaisesti sen, että juoksen itseäni taas pakoon kaikella kiireellä.

Joku on joskus sanonut, että kiire on tulos vääristä valinnoista. Omalla kohdallani kiire tulee siitä, että nyt tässä hetkessä elämääni, päiväni täyttyvät kaikesta kivasta tekemisestä, joita en vielä osaa pistää tärkeysjärjestykseen, vaan haluaisin tehdä kaiken :)
No toisaalta ymmärrän itseäni siinä, etten ole vasta kun muutaman hetken saanut elää siten, että ylipäänsä kykenen tekemään asioita saaden niistä hyvää mieltä, vaan olen aina pelännyt kaikkea kivaakin tai niihin liittyviä paikkoja ja ihmisiä. Tänään minun ei tarvitse pelätä, mutta se kultaisen keskitien löytäminen kaikessa tekemisissään vienee vielä hetken. Toisaalta niin kauan kun minun tekemiseni ei vahingoita muita, suon itseni edetä tällä tavoin haparoiden, koska ennemmin tai myöhemmin löydän kyllä itselleni sen kohtuullisuuden.

Kiitollisin mielin, matka jatkukoon.

Oivallusten ilotulitusta

Onpahan taas tullut lennettyä joitakin viikkoja. Aikaisemmin kirjoittelemani maraton unelma elää vielä. Hieman on mennyt enemmän uimiseen keskittymiseksi, mutta näin peruskunnon kohottamisessa tuo lienee aivan yhtä hyvä kuntoilun muoto, kuin lenkkeily.

Muutoin elämä soljuu tasaisen rauhallisesti eteenpäin. Raitis elämä kantaa, vaikka edelleen yritän hetkittäin epätoivoisesti hallita elämää itse. Onneksi tuo asia on tullut tiedostetuksi jo joitain aikoja taaksepäin, joten tässä hetkessä menee enää joitain viikkoja suorittaessa, kunnes tulee toivottu hellittäminen.

No sitten tuohon itse otsikkoon liittyen. Olin tänään päivän kokemuskirjaston elävänä kirjana ja täytyypä ensimmäisenä todeta se, että olihin huikaisevan hieno kokemus. Olen jo eräänkin kerran aikaisemmin kertonut omaa toipumistarinaani ihmisille, mutta tämä kokemus oli siinä erilainen, ettei kuuntelijoina välttämättä ollutkaan ketään ongelmista kärsivää, vaan pelkästään ihminen joka halusi ihan mielenkiinnosta lainata minut kirjana.
En oikein tiedä kykenenkö tätä kokemusta pukemaan sanoiksi, mutta pitkin päivää kertoessani tarinaani useille eri ihmisille, minulle tuli koko ajan vahvempi tunne siitä, etten enää oikeasti koe minkäänlaista häpeää menneisyydestäni, päinvastoin.
Toisaalta koin hyvin vahvasti sen, että vaikka kuinka minusta aina hetkittäin tuntuisi siltä, että palaan suorittamaan elämään, elämisen sijasta, olen kuitenkin löytänyt sellaisen polun jota kulkiessani, en kovin kauas onnistu itseäni siltä eksyttämään vaikka välillä siltä tuntuisi.

Ääretön kiitollisuus kaikesta saadusta hyvästä, oli ehkäpä suurin oivallukseni tänään. Kertoessani omasta elämästäni, huomasin siinä sivussa pohtivani sitä että NIIN, TOSIAAN, minulla on kaikki hyvin elämässä, tänään.
Jotenkin jäin pohtimaan erään ihmisen minulle toteamaa lausahdusta. Hän sanoi minun kannattavan harkita kokemuskouluttajaksi, koska olen kuitenkin hurjasta menneisyydestä huolimatta, sen oloinen että olen totaalisen sinut itseni ja elämäni suhteen. Aika näyttää mitä elämällä on allekirjoittaneelle varattuna. Tänään elän luottaen siihen, että olipa se mitä tahansa, sillä on minulle hyvällä tapaa kasvattava vaikutus.

Näillä pohdinnoin, aurinkoa elämäänne kanssamatkaajat. Voikaa hyvin.

Maraton matkalla: Ilmassa on urheiluhulluuden tuntua

Ei tämäkään harrastus ottanut onnistuakseen kohtuudella. Olen kohta seitsemättä viikkoa kuntoillut säännöllisesti, viimeiset parisen viikkoa 5-6 kertaa viikossa. Olen innostunut tosissaan käymään kuntosalilla ja uimassa, silti lenkkeilyä unohtamatta. Eilen esimerkiksi menin heti aamusta salille, huhkien siellä reilun puolitoista tuntia, jonka jälkeen menin pariksi tunniksi uimaan. Eikä siinä sinällään muuten mitään, mutta sitten illalla kroppa huusikin hoosiannaa. Joka lihasta poltteli, ja voimia ei ollut yhtään mihinkään. Onneksi tänään otin hieman rennommin ja kävin pari tuntia pulikoimassa kylpylässä.
Ensin kyllä tuosta kylpyläreissusta olin ottamassa turhaa syyllisyyttä niskoilleni, kunnes mietin hetken aikaa taas mennyttä elämääni ja tulin siihen johtopäätökseen, ettei nyt varmaan keneltäkään ole pois, jos yhden kerran yksikseni kylpylässä pistäydyn, olen kai oman tarpeeni verran itseäni elämässäni rankaissut, joten jos nyt tämän verran itseään voi hyvällä omallatunnolla hyvittääkkin.

Hieman itseäni on näissä uimahommissa huvittanut se, että olen koko ikäni eräällä tavalla pelännyt vettä. Tuo pelko juontaa juurensa lapsuuteeni, jolloin jatkuvien korvatulehdusten takia, en voinut uidessani päästää vettä korviini. No nyt kun minun ei tarvitse varoa korviani, olen innostunut vanhoilla päivilläni opettelemaan uimaan sekä sukeltamaan kunnolla. Huvittavaa tästä hommasta lähinnä tekee se, kun minulla on edelleen tapana asettaa itselleni aika kohtuuttomia tavoitteita, niin tässäkin hommassa olen esimerkiksi eräälle kertaa uimahalliin mennessäni päättänyt, etten lähde sieltä ennen pois, ennen kuin saan onnistuneesti sukellettua altaan syvään päähän ja pystyn rauhassa hetken aikaa istumaan altaan pohjassa. No aikas hassulta se sitten itsestäni tuntui, kun sinnikkäästi muutaman tunnin altaassa pulikoin, ennen kuin onnistuin tuon tavoitteen saavuttamaan. Tuntui tosi hälmöltä istuskella kahden ja puolen metrin syvyydessä, ajatellen et kai tässä vähintään on pöjlä.
No kaikkineen tämä liikuntaharrastus kaikkine pakkomielteineen on tuonut paljon positiivista energiaa elämääni ja tällä tiellä aioin taas päivän kerrallan jatkaa. Tavoitteena ainakin puolikkaan maratonin juoksu ensi kesälle. Aika sitten näyttänee, kuinka äijän loppupelissä käy.

Valoa tunnelin päässä

Siteeraan tähän alkuu erään Al-Anon jäsenen kirjettä, joss hän kertoo miten on kokenut ohjelman toimivan omassa elämässään:

"Ajattelen usein kuvaa, joka tuli mieleeni. kun ensi kerran luin kahdentoista askeleen ja yritin ymmärtää lukemaani. Katsoin taaksepäin murheellista elämääni ennen Al-Anonia, jolloin minusta tuntui kuin olisin hapuillut pelottavassa pimeässä luolassa. Ulospääsyä ei ollut. Vaikka rukoilin ja kamppailin kuinka epätoivoisesti tahansa, olin loukussa. En löytänyt tietä ulos toivottoman sekavasta elämäntilanteestani.
     Yhtäkkiä joku, aivan vieras ihminen, otti minua kädestä ja johdatti minut luolassa kuin kulman taakse. Sieltä avautui tunneli, jota reunusti rivi valoja. Hän johdatti minut ensimmäisen valon luo ja sanoi: 'Seuraa vain valoja. Sinä selviät kyllä.' En välittänyt siitä, mihin valot johtivat Halusin vain pois pimeästä epätoivosta, jossa olin elänyt.
     Kulkiessani valon luota toisen luo luolan halki johtava tunneli kävi yhä valoisammaksi ja vähitellen pelkoni hälveni. Viimein edessäni oli kaikista kirkkain valo - auringonpaiste ja vapaus.
     Valot olivat kaksitoista askelta ja kaksitoista perinnettä,  jotka näyttivät minulle tien ulos sekasorrosta. Niitä seuratessani tunsin olevani turvassa.
     Tiesin, että oli monia muita kaltaisiani, jotka eivät löytäneet tietä tuohon tunneliin, joita valaisivat toivon lamput. Muistaen oman tuskani minä yritin auttaa muita matkaan kohti sitä auringonpaistetta, jonka voimme löytää Al-Anon-ohjelmasta."

Tämä kaunis ja varsin kuvaava teksi sopii myös omaan toipumistaipaleeseeni. Vertaisryhmissä minua on opastaneet useat ihmiset, jotka ovat auttaneet minua sitä myötä, omaan tahtiini kun olen ollut valmis matkalle lähtemään.
Se miksi tässä hetkessä tätä kirjoittelen, johtuu siitä että koin hyvin voimakkaasti tänä aamuna sen, että minulla on todella vaikuttava selviytymistarina kerrottavana, täytyisi vain löytää oikeat kanavat tuon tarinan levittämiseen.
Koen ääretöntä surua niiden ihmisten puolesta, jotka vielä tänään elävät tuolla pimeydessä, löytämättä tietä valoon. Haluaisin auttaa heitä, samoin kuin minua on autettu. Tänään en enää pelkää, joten olen valmis auttamaan heti kun vain löydän oikean kanavan avun viemiseen.
Parasta kaikessa, omalla kohdallani on se, että tiedostan tänään sen, ettei tämä selviytymistarinani ole vaikuttava siksi, että se on minun selviytymistarina, vaan pelkästään siksi että se osoittaa sen, että ihminen voi  selviytyä takaisin elämään todella toivottomasta tilanteesta. Tänään haluan viedä tarinaani eteenpäin, pekästä kiitollisuudesta elämää kohtaan, joten seuraavassa haluan haastaa teidät mukaan:
 
Jos jollakulla on ideoita siihen, kuinka tuota tarinaani alkaisin viedä eteenpäin. Otan mielelläni vastaan ehdotuksia. Annetaan siis hyvän kiertää.

Maraton matkalla: Matka jatkuu

Kuten otsikko jo kertoo, olen onnistunut säilyttämään kipinän liikkumiseen, päivän kerrallan. Tässä hetkessä alan kokea onnistumisen tunteita, kun alun takeltelun jälkeen hienoinen kunnon kohoaminen alkaa näytää merkkejä.

Hetkittäin karkaan suuruudenhuulluuteen tässäkin asiassa, mutta jo samalla päivää huomaan hillitä vauhtia, paikkojen kipeytyessä oikein kunnolla. Olen käynyt kerran viikossa uimassa. Pari kolme kertaa lenkillä ja kaksi kertaa viikossa salilla.

Tämä projektini tuo minussa esiin samankaltaisia tuntemuksia, joita juodessani koin. Kaiken tulisi tapahtua heti, eikä viidestoista päivä. Haluaisin jo kyetä juoksemaan vähintään kymmenen kilometriä ja senkin vielä ilman hengästymistä. No onneksi tunnistan itsessäni nuo vääristymät ja sitä kautta kykenen tekemään niille jotakin.
Onneksi en ole kuitenkaan repinyt itseäni niin piippuun, etten enää haluaisi jatkaa, se kun on ollut riesana minulla viimeisen pari vuotta saadessani liikunnasta jonkinlaisen kipinän. Esimerkiksi viime kerralla innostuin kaverin kanssa pelaamaan sulkapalloa ja minulla kun ei ole ollut minkäänlaista peruskuntoakaan viime vuosina, niin parin tunnin intensiivinen palloilu toi palkkioksi kolmen viikon kivut jalkoihin, selkään ja käsiin. Yritä siinä sitten liikkua terveellisesti :)

Tässä hetkessä pyrin siis saamaan peruskuntoni siihen kuosiin, että juoksulenkit alkavat onnistua ilman että ensimmäisen sadan metrin jälkeen jalat kramppaa, pummppu pettää tai keuhkot huutaa hoosiannaa. Tuohon tavoitteeseen pyrin pääsemään viimeistään loka-marraskuun vaihteeseen mennessä, jotta voisin alkaa kunnolla harjoitella varsinaisesti maratonia varten. Pitkä on matka, mutta askel kerrallaan eteenpäin tai jos ei muuta, niin kohti realistisia tavoitteiden asetteluita :) Hyvää viikkoa kaikille, voikaa hyvin!

Maraton matkalla: Kuntoilun aloitus

Olen tunnetusti ihminen, joka saa jos jonkinlaisia päähänpistoja. Lähipiirini osaa jo nykyään suhtautua ideoihini enemmän kuin varauksella. Toisaalta kuluneet vuodet ovat osoittaneet sen, että saadessani jostain asiasta sellaisen kipinän, että myös alkuhuuman jälkeen tavoite pysyy, niin siinä tapauksessa olen valmis mihin tahansa, jotta asetetun tavoitteen myös saavutan.

Kuten tuossa aikaisemmassa kirjoituksessani jo kerroin, olen alkanut kuntoilla. Aluksi minulla oli heti sellainen ajatus, että ensi kesänä olen sitten maratoonille valmis, mutta näin neljännen viikon kynnyksellä, tuo tavoite alkaa tuntua yht' äkkiä ihan realistiselta. Vaikken olekkaan liikkunut kuluneeseen pariinkymmeneen vuoteen kuntoilun merkeissä ollenkaan.

Jos nyt kuitenkin tässä asiassa otan sellaisia pieniä, päivän kerrallaan askelia, kuten elämässä tänään olen oppinut ottamaan, niin tämäkin asia sitten asettuu ajanmyöten siihen kuosiin, kuin sen on tässä hetkessä tarkoitus asettua.
Silti ajattelin tässä hetkessä alkaa kirjoitella tänne hieman tuntemuksia siitä, mitä tällaiseen projektiin ryhtyminen tuo tullessaan, enkä siis aivan heti ole kirvestä valmis heittämään kaivoon, vaikka toisaalta olen nyky hetkessä oppinut elämään siten, että mikäli jokin suunnitelmani ei ota tässä hetkessä onnistuakseen, on sen vain tarkoitus onnistua jossain toisessa hetkessä, kunhan kaikki olosuhteet ovat suotuisia.

Tähän alkuun kerrattakoon siis, että olen kuluneen reilun kolme viikkoa säännöllisesti kuntoillut. Aloittaen kolmesta puolentunnin kävelylenkistä, kiristäen tässä hetkessä siihen, että käyn neljä-viisi kertaa viikon aikana lenkillä, kävellen aina kerrallaan kolme minuuttia, juosten kaksi minuuttia, kävelen kolme jne..

Tarkoitus olisi tässä hetkessä se, että alkaisin viikottain käymään pari kertaa salilla, (homma, jonka tälle viikolle aloitin), pari-kolme kertaa viikossa lenkillä ja kerran viikossa uimassa. Tuota hommaa jatkaisin, kunnes peruskuntoni on siinä kuosissa, että jaksan juosta kymmenen kilometria yhtäsoittoa. Mikäli isompia ongelmia ei ilmene, uskoisin tuon tason saavuttavani viimeistään lokakuun puolivälin tienoissa. Sen jälkeen muutoin samalla suunnitelmalla eteenpäin, mutta tarpeen vaatiessa, lisäisin yhden juoksulenkin ohjelmaan lisää.

Tuohon kun huomioidaan se, että minulla alkaa viimeisen vuoden opinnot amk:ssa, joten syksyn aikana olisi tarkoitus kasailla loppytyö, niin jos mitään ihmeellistä mutkaa matkalle ei eksy, uskoisin ainakin tuon lokakuun tavoitteen saavuttavani suht kivuttomasti.

No kuten todettua, päivä kerrallaan eteenpäin.

Peloista vapautuminen vol. 1.0.5

Liikunnan ilo. Siinä käsite, joka on allekirjoittaneen mielessä tuonut erinäisiä ahdistuksia jo useamman vuoden ajan. Tämä on johtunut pelkästään siitä, että olen viimeiset vuodet pelännyt liikkumista, ulkoilua ja esimerkiksi lenkkeilyä. Silti olen katkerana kironnut nähtyäni ihmisten onnellisena ympärilläni kuntoilevan ja vieläpä saavan siitä positiivista energiaa elämäänsä.
Tänään onneksi kaikki on toisin. Olen kuluneen 3 viikkoa liikkunut useamman kerran viikossa. Ensimmäisellä viikolla aloitin rauhallisella kävelylenkillä, joka kerrallaan kesti n. 30 minuuttia. Siitä pikku hiljaa olen sitten lisännyt vauhtia ja oppinut jopa taas nauttimaan kuntoilusta. Lisäksi olen käynyt elämäni ensimmäiset kerrat kuntosalilla. Tuokin asia järjestyi kohdalleni aikalailla ihmeellisellä tapaa. Ostin alun alken vaimolleni kuntosalikortin lahjaksi, mutta hän ei ole päässyt itse sitä käyttämään ja nyt hän aloittaa pitkästä aikaa taas opiskelun, joten hän sanoi minun kannattavan vaihtaa tuo kortti omalle nimelleni, koska itselläni on tulevana syksynä enemmän aikaa, kuin hänellä, joten sen vuoksi siis kuntasalilla käyntiä tässä opiskelen. Tuosta salilla käymisestä ja lenkkeilystä minulla on melkoisen monta hupaisaa tarinaa kerrottavana, mutta niihin palaan seuraavissa postauksissa sitten hieman enemmän. Lopuksi totean vain sen, että kaikki on elämässä mahdollista, kun tarpeeksi kärsivällisesti jaksaa yrittää. Tänään nautin liikunnasta ja oikeastaan ensimmäisen kerran yli kahteenkymmeneen vuoteen, koen hyvän olon tunteita, jo pelkästä ajatuksesta, että pääsen liikkumaan. Kaksikymmentä vuotta sitten rakastin juoksemista yli kaiken ja kävinkin kilpailemassa sekä treenasin joka päivä juosten 7-10 kilometrin lenkkejä.
Tänään pyrin liikkumaan vielä rauhallisesti, mutta silti olen asettanut itselleni kristallinkirkkaan tavoitteen. Vuoden kuluttua kesällä haluan olla siinä kunnossa, että jaksan juosta ainakin puolimarathonin. Päivä kerrallaan elämällä, tämäkin haave varmasti toteutuu, kun en ala asioissa hötkyillä.

Tänään tiedostan olevani edelleen kokolailla rikkinäinen ihminen, varsinkin tunne-elämältäni, mutta parasta kaikessa olen matkalla eteenpäin, hitaasti mutta sitäkin varmemmin askeltaen yhden päivän kerrallaan kohti lopullista päämäärää.

Peloista vapautuminen vol. 1.0.4

Olen saanut jonkin aikaa tutkiskella itseäni ja omia pelon tunteita hieman etäämmältä. Tarkoittaen sitä, etten ole elänyt tuon tunteen orjana, vaan olen jopa pystynyt tekemään sellaisia asioita, joita vielä jokin aika sitten ajattelin olevani koko loppuelämäni kykenemätön tekemään tai kokemaan.

No mitä tuosta tutkiskelusta olen huomannut. Kaikki tunteet ovat sallittuja, niin kauan kun ne eivät ala vammauttamaan ihmistä. Omalla kohdallani pelot, jotka viime aikoina liittyivät pelkästään erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, eivät poistuneet, vaikka kuinka syvällisesti itseäni tutkin, puhuin, kirjoitin ja huusin. Elin kuitenkin reilun neljä vuotta ilman päihteitä, ilman mitään lääkityksiä, koko ajan samalla itseäni purkaen, niin vertaistuen, tiiviin terapian, AA-ohjelman sekä lukuisten ihmisten avustuksella. Jouduin jatkuvasti pakottamaan itseni erinäisiin tilanteisiin, joista jokaisesta minulle nousi sama lamaannuttava pelko. Taistelin, luovutin, luovutin ja taas taistelin. Sílti en kyennyt noista peloistani vapautumaan. Reilun neljä vuotta taisteltuani, aloin miettiä, josko minulla on aivoissa jokin 'piuha' poikki, josta syystä serotoniini tasoni yksinkertaisesti heilahtelee niin suuresti, ettei siihen edes Isä Meidän-rukouksella muutosta saa aikaiseksi. Puhuin avoimesti ryhmissä miettineeni lääkitystä, samoin terapiassa, kuten myös kaikille läheisilleni. Loppupeleissä tein kuitenkin päätöksen itse. En enää jaksanut taistella, vaan antauduin kokeilemaan mielialalääkettä, jonka toivoin tepsivän siten, ettei minun enää tarvitsisi väsymykseen asti taistella oman pääni sisällä, erinäisiä paniikin tunteita vastaan, joita pääni sisällä alkoi velloa, aina sopivan ärsykkeen eksyessä paikalle.

No nyt olen syönyt säännöllisesti yhden 'ihmepillerin' päivässä vuoden verran ja tässä kohtaa omasta kokemuksestani voinen todeta, ettei kaikki lääkkeet ole pahasta, eikä kaikkia lääkkeiden käyttäjiä tule automaattisesti tuomita väärinkäyttäviksi huumehörhöiksi. Omalla kohdallani kun olen ollut rankassa riippuvuudessa lääkkeisiin, oikeammin juuri tuollainen edellä kuvaamani huumehörhö, niin tässä koen voivani jakaa kokemukseni molemmin puolin veteen piirrettyä viivaa.
Kuluneen vuoden aikana olen saanut kohdata juuri samankaltaisia tilanteita, joista aikaisemmin itseni paniikin vallassa jouduin väsymykseen asti pakottamaan. Nyt erotuksena se, että olen onnistunut kaikki nuo tilanteet läpi menemään, ilman yhtään ylimääräistä jännitystä, saati ainuttakaan paniikin sekaista tuskatilaa. Aikaisemmin tiedostin kyllä itsestäni sen, ettei minulla sosiaalisten taitojen puutteen vuoksi tarvitse noita tilanteita pelätä, mutta siitä huolimatta tietyt tilanteet ja niistä nousseet ärsykkeet ajoivat minut hulluuden partaalle.

Tällä hetkellä elän aivan samalla tavalla päivän kerrallaan, kuin kuluneen reilut viisi vuotta olen saanut opetella elämään. Kohdaten elämän sellaisena kuin se eteeni annetaan. Itseäni tutkaillen, negatiivisia luonteenpiirteitä korvaten positiivisilla, siis puhumalla ja kirjoittamalla käsitellen sekä pyrkien omalta osaltani tekemään sen oman pienen osuuteni asioissa, jotta elämä ainakin joiltain osin näyttäisi valoisammalta myös lähimmäisteni silmin tarkasteltuna.

Koen olevani etuoikeutetussa asemassa, saadessani elää tänään. Aina ei ole tuntunut tältä. Juuri sen vuoksi toivoisin voivani omalta osaltani jakaa tuota ilmaiseksi saamaani hyvää myös muille. Toivottavasti näistä raapusteluistani joku pieni ihminen saa jotakin toivoa paremmasta, se riittää minulle.

Aurinkoisia kesäpäiviä kaikille. Voikaa hyvin.

Peloista vapautuminen vol. 1.0.3

Tässä kohtaa täytynee todeta, että tänne kirjoittaminen alkaa olla sitä, että tähän tarvitsee etsimällä etsiä aikaa. Lapsiperheessä kun ei näin kesäaikana juuri sisällä oleilla, ainakaan jos haluaa välttyä siitä, ettei lapset hypi pitkin seiniä, kuin hämähäkkimiehet.

No sitten otsikkoon liittyvään. Viime päivinä olen saanut jakaa omaa kokemustani peloista, oikein runsaalla mitalla. Eräs ystäväni käy läpi mennyttä elämäänsä, kipuillen todella. Sinällään koen voivani antaa hänelle vertaistukea, koska suurimmaksi osaksi hänen pelkonsa ovat hyvin samankaltaisia, kuin minulla itselläni on ollut. Tässä hetkessä koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että voin jakaa omaa tarinaani eteenpäin, koska vielä joitain aikoja sitten, se ei yksinkertaisesti ollut siitä syystä mahdollista, koska pelkäsin noita sosiaalisia tilanteita aivan suunnattoman paljon.

Huomaan saaneeni tähän hetkeen vapautua noista peloista kokonaan. Kävimme vaimoni kanssa vähän aikaa sitten vierailulla eräässä kuntoutuspaikassa, jossa eräs ihminen kipuili monen riippuvuuden kanssa, aivan kuten minä vielä reilu viisi vuotta sitten. Tuntui todella hyvälle kokea se, että osaan olla rento oma itseni, myös tuonkaltaisessa tilanteessa, enkä enää yritä mitään enempää, kuin jakaa sitä, mitä minulla elämässä roppakaupalla on kertynyt, eli omaa elämänkokemustani.

Oikeastaan viime päivät ovat osoittaneet minulle sen, että suurin osa peloistani on johtunut siitä, että yksinkertaisesti olen kokenut elämässä niin paljon kaikenlaista ahdistavaa, että noiden asioiden prosessoiminenkaan ei kaikkea tuota tunnekuohuntaa ole tasoittanut, vaan siihen on tarvinnut myös lääketieteellistä apua. Summasummarum, olen tänään onnellinen siitä tilanteesta, jossa tänään saan elää. Tuota kiitollisuutta haluan ympärilleni levittää, joka päivä sen verran kuin sitä kykenen tekemään. Tällä tavoin elämällä uskon, että elämälläni on ja tulee olemaan tarkoitusta.

Pelkoihin liittyen. Koen tänään ääretöntä kiitollisuutta siitä, että elämä on minulle tuonut nämä käsittämättömät pelot ja ahdistukset. Ilman niitä, tuskin olisin oonistunut luopumaan omavoimaisesta taistelusta ja opettelemaan hitaasti mutta varmasti luottamaan toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Jumalaan luottaminen kohdallani tuli siitä, että oppiessani luottamaan yhteen ihmiseen, tein hänestä itselleni jumalaan verrattavan rispustaumiskohteen, josta taas seurasi se, että aloin seuraavaksi pelätä sitä, että entä sitten, jos tuolle ihmiselle tapahtuu jotakin pahaa. Olin siis pakotettu opettelemaan uskomaan oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan, jotta minun ei tarvitse pelätä enää koskaan jääväni yksin. Tuosta opettelelusta seurasi kaiken järkeistävälle ihmiselle, ääretön tuska, josta seurauksena tuli totaalinen luovutus. Omalla kohdallani tuo luovuttaminen merkitsee tänään sitä, etten enää järjellä yritä miettiä mitään, mitä en järjellä koskaan tule ymmärtämään, vaan pelkästään uskon. Eli toisin sanoen, vaikka välillä elämässä tuntuu pahalta, siitä huolimatta perustuksena minulla silti on usko hyvän olemassaoloon.

Näillä miettein. Aurinkoa elämäänne ja välittäkää toisistanne..

Peloista vapautuminen vol. 1.0.2

Mitä me ihmiset yleensä pelkäämme? Omalla kohdallani kaikista suurin ja suunnattomin pelko on kohdistunut pelon tunteeseen itseensä. Olen pelännyt pelkääväni taas jotakin. Oikeastaan pelkäsin niitä painajaismaisia paniikin ja ahdistuksen sekaisia tunteita, joissa koin meneväni totaalisen sekaisin, tulevani täysin hulluksi pelosta.

Pitkä matka on tässäkin asiassa tarvinnut matkata, tullakseni tähän hetkeen ja siihen onnelliseen tilaan, jossa en enää juurikaan pelkää mitään "turhaa". Tuolla turhalla pelolla tarkoitan pelkoa, joka nousee jostain aikaisemmista kokemuksista tai alkaa siitä, kun milikuvituksessaan käy läpi samankaltaisia tilanteita, joissa aikaisemmin on tullut kokeneeksi tuota kauhunsekaista pelkoa. Omalla kohdallani peloista vapautuminen on vaatinut lukemattoman määrän taistelua erinäisiin tilanteisiin itsensä pakottamista ja kaikki on ollut kuitenkin niin turhaa, mutta silti suunnattoman tarpeellista.

Lapsuudessani pelkäsin menettäväni kaiken, mitä silloin pidin tärkeänä. Hassulta tuntuu ajatella sitä, että pelkäsin menettäväni ne läheisimmät ja tärkeimmät ihmiset, vaikka toisaalta nyt mietittynä, en koskaan ollut heitä saanut itselleni, ainakaan henkisesti läheisinä kokeakkaan. No tänään mietittynä, tarvitsin tuolloin tuon menettämisen pelon sen vuoksi, että pidin sitä kautta ihmisä tärkeinä itselleni.

Nuoruudessa hyppäsin sitten loputtoman tuntuiseen oravanpyörään, josta pois pääseminen on sitten vaatinut kunnon ponnisteluita. Aloin nimittäin pakenemaan noita pelkoja päihteisiin, pelaamiseen, lääkkeisiin jne. Huomatakseni vain sen, ettei niitä tunteita koskaan pääse pakoon, vaan ne on ennemmin tai myöhemmin kohdattava silmästä silmään. Tänään koen olevani onnellinen ihminen juuri sen vuoksi, että minusta tuli se ihminen, joka tänään olen. Ilman omaksi itsekseni tulemista, en olisi noita pelkojani koskaan kohdannut saati käsitellyt, ja varmasti olisin niiden orja tänäänkin. MUTTA sitten tullaan asiaan, josta jokainen ihminen on oikeutettu olemaan mitä mieltä haluaa, nimittäin lääkkeet. Omalla kohdallani lääkeriippuvuus alkoi paljolti noista paniikinsekaisista tuntemuksista. Kasvaen fyysiseksi, henkiseksi ja hengelliseksi ongelmaksi, josta vapautuminen on vienyt aikaa, Tänään syön yhtä mielialalääkettä, josta koen olevan sen hyödyn, ettei pääni sisällä enää jatkuvasti tao erinäiset skenaariot erinäisistä tilanteista, joissa joudun pelkäämään. Elin raitistuttuani reilun neljä vuotta ilman mitään lääkitystä. Tuon neljän vuoden aikana koin käsitelleeni elämäni tapahtumat niin pininä atomeina, etten kertakaikkiaan enää löytänyt mitään, mistä puhumalla tai kirjoittamalla, olisin voinut saada käsitellyksi sen tilanteen, joka olisi minut kokonaan vaputtanut noista paniikin tunteista. Mietin reilun puoli vuotta sitä, aloittaisinko kokeilemaan lääkettä tuohon vaivaan. Käydessäni terapiassa, puhuin asiasta terapeutilleni ja muualla varmasti kymmenille eri ihmisille, mutta loppupelissä päätin itse aloittaa lääkityksen. Onneksi aloitin, koska kuluneen vuoden aikana olen tullut huomaamaan sen, minkä tiesin jo vuosia sitten, eli minusta on ihan mihin vaan, mihin ryhdyn, kunhan mielikuvitukseni antaa minun rauhassa tilanteisiin uskaltautua ensin menemään. Olen kuluneen vuoden aikana kohdannut kaikki tilanteet, joita ennen lääkityksen aloittamista kuollakseni pelkäsin, joihin en välttämättä enää edes uskaltautunut menemään. Tiedostan kyllä sen, että minulla oli jo ennen lääkitystä samat edellytykset kohdata noita tilanteita, mutta sitä en tiedä, miksi pääni ruokki mielikuvitukseni syytämään mitä erikoisempia variaatioita eri tilanteissa, joista johtuen olin joka hetki niin kauhean paniikin vallassa, etten yhdestäkään tilanteesta taistellen läpi, enää saanut noista tilanteiden kohtaamisista yhtään mitään muuta kuin aivan armottoman väsymyksen. Eli tänään mietittynä, minun tulee tässä hetkessä hyväksyä vallitsevat olosuhteet, eli päässäni on joku piuha mennyt sen verran vikaan, että tämän kyseisen lääkityksen avulla tuo kytkentä toimii halutulla tavalla. Toinen vaihtoehto kun olisi se, että olisin vihainen ja katkera itselleni ja elämälle siitä, etten voi elää totaalisen raitista elämää ja tuosta seuraisi vain se, etten voisi olla se tasapainoinen ihminen, joka tänään saan olla.

Tarkoitukseni ei ole elää kuin tätä päivää, joten en sano, että syön tuota lääkettä loppuikäni. Tänään otan lääkkeen, huomisesta en tiedä, eikä onneksi ole väliksikkään. Koen silti olevani se ihminen, joka sisimmässäni olen aina tiennyt olevani.

Toisaalta tämä ei ole lääkkeiden puolesta puhumista, vaan pelkästään oma kokemukseni asiassa, joten jokaisella olkoon oikeus omaan mielipiteeseensä asiassa. Eli kommentti on vapaa. Aurinkoista päivää kanssamatkaajani. Voikaa hyvin..

Peloista vapautuminen vol. 1.0.1

Luottamus. Siinä asia, jonka puute allekirjoittaneen elämässä on tuonut suunnattoman paljon pelkoa. Ilman luottamatta mihinkään tai kehenkään, ihminen ei voi välttyä pelkäämästä. Toisaalta johonkin tai johonkuhun luottaminen vaatii rohkeutta ja saattaa jo sinällään tuoda pelkoa.

Omalla kohdallani nyt mietittynä, ihmettelen sitä miksi kasvoin siihen ajatusmalliin, ettei keneenkään voinut luottaa. Lapsuuteeni liittyi ihmisiä, joihin olisi voinut luottaa mutta toisaalta nyt miettien ilmeisesti nuo ihmiset olivat sillä tapaa käyttäytyviä silloin, etten uskaltautunut heihin turvaamaan. Toisaalta lapsuuteni olot olivat sellaiset, että koin pelkoa hyvinkin voimakkaasti useissa eri tilanteissa. Pelkäsin alkaa nukkumaan. Pelkäsin mennä kouluun, jos kaverit kiusaisivat ja opettaja pakottaisi syömään. Pelkäsin tulla koulusta. Pelkäsin sitä ja pelkäsin tätä. Oikeastaan nyt itse vanhempana miettien, teinkö itse lapsuudessa väärin, kun en puhunut kenellekkään mitään peloistani. Vai tekikö sen hetken aikuiset väärin, kun eivät minulta sellaisesta kysyneet. En tiedä. Lähinnä tässä hetkessä mietin ainoastaan sitä, että ehkä kuitenkin nuo jo tuonaikaiset pelot ovat osaltaan kasvaneet kiinni minuuteeni siten, että ne vielä edelleenkin aiheuttavat minulle ahdistusta, toisella tapaa kuin silloin, mutta aiheuttavat kuitenkin.

Tämä suhteeni pelkoon on sen verran mielenkiintoinen ja loppupeleissä suhteellisen vähän käsittelemäni asia, että tähän aioin seuraavaksi pureutua oikein kunnolla. Olisi kiva jos joku kertoisi omia kokemuksiaan pelkoon liittyen, niin ehkä saisin itsekkin aukaistua noita omia tunnelukkojani taas hieman. No näillä miettein taas eteenpäin. Hyvää viikonloppua kaikille..

Beautiful Blogger awards

Kiitokset Reflection tästä palkinnosta. Hieman häpeillen laitan tätä vasta nyt jakoon. No sitähän sanotaan, että parempi myöhään, kun ei milloinkaan.

Siis tämä kyseinen tunnustus on tarkoitus jakaa seitsemälle blogille ja palkinnon saajan tulee kertoa seitsemän asiaa itsestään, joten pitkän tuumailun jälkeen tässä tulee..

Timolan erilainen elämä

Masentava maailma

Muurin tällä puolella - ja pysyy

Punchline

Tytöntekijä - poikasyli

Johanneksen saatto

Helinää

Sen kummemmin selittelemättä, olen tykännyt edellä olevista. Palkinnon voi poimia alta omaan blogiinsa..

..ja ne seitsemän asiaa minusta on varmaan tullut esiin senkin seitsemän kertaa näistä minun raapusteluista, mutta heitän niitä tässä jossain välissä, niin tulee tehdyksi, kuten palkinnon myöntämisessä märitellään.

Peloista vapautuminen vol. 1

Olen tässä viime aikoina kelaillut enemmälti sitä, kuinka vielä parisen vuotta takaperin, elin jatkuvien sosiaalisten palkojen alla. Oikeastaan olen nyt miettinyt sitä, kuinka olen koko elämäni matkannut peläten jotakin suunnattomasti. Milloin ihmisiä, milloin itseäni, milloin mitäkin. Tänään en enää jaksa pelätä. Oikeammin olen huomannut väsyneeni pelkäämään tapahtumattomia asioita tai tilanteita siinä määrin, että olen opetellut luottamaan johonkin. Tuosta jostakin on tullut tärkeä työväline pelon kohtaamiseen. Onneksi tässä hetkessä noita pelkoa tuovia tilanteita on kovin vähän, vaikka samankaltaisia tilanteita joita vielä aikaisemmin pelkäsin kuollakseni, on nyky hetkessä jatkuvasti, silti en pelkoa enää niistä johtuen juuri tunne.

Siitä syystä on ehkä hyvä palata hieman aikaa taaksepäin ja prosessoida sitä, mitä olen pelännyt. Toisaalta olen viime päivät miettinyt myös sitä, kuinka hyvänä olen aikaisemmin kirjoittamisen kokenut apuvälineenä elämässä, joten osaltaan siitä johtuen päätin alkaa myös näitä pelkotilojani purkamaan täällä atomeiksi. Siitä johtuen otsikossa on vol. 1 sillä tähän tulee piakkoin jatkoa, uskoakseni osia vielä lukematon määrä, siis jos sen suhteuttaa siihen määrään, jota peko on elämässäni vieraillut. Mutta tässä nyt tällainen  eräänlainen alustus asiaan. Pelko on kuitenkin vain tunne, siinä missä onnellisuuskin. Kaikki riippuu siitä, minkälaisen tilan sille elämässään antaa. Voisi jopa sanoa, että jos ihminen antaa pelolle vallan, se hallitsee pian koko elämää. Aivan samoin, jos ihminen antaa itselleen luvan tulla onnelliseksi, hän ennenpitkää huomaa olevansa.

Näillä aatoksin. Kohta alkaa matkani pelon valtakuntaan. Onneksi siellä voi tänään vain vieraillen piipahtaa, tarvitsematta pelätä jäävänsä sinne elinkautisvangiksi.

Kiitollisuus saadusta hyvästä

Viime aikoina olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että toisaalta kiireestä on tullut jo niin rutiinia, että väkisin välillä tulee miettineeksi asioita siinä samalla kaiken kohelluksen keskellä.

Olen jälleen kokenut käsittämätöntä kiitollisuutta kulunutta viittä vuotta ajatellen. Oikeasti ihmettelen sitä, kuinka asiat voivat järjestyä näin. Vaikkei kaikki asiat sujuisikaan, kuten itse tuppaan ajatella niiden olevan parhaiten näin tai noin, niin ei minulla ole kyllä mitään järkeä päässäni, jos tässä tilanteessa olisin edes jollain tapaa esittävinäni kiittämätöntä.

Jotenkin viime aikoina taas olen pohtinut sitä, kuinka voisin parhaiten ihmisille jakaa tätä ilmaiseksi saamaani hyvää. Olen jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa, joille puhun omista kokemuksistani. Pyrin joka päivä pistämään itseni likoon 110 prossaisesti perheeni parissa. Käyn säännöllisesti kolmesti viikossa ryhmissä ja olen kirjoitellut aina sopivan tilaisuuden sattuessa omia ajatuksiani myös tänne nettiin. Silti minulla on olo, että minun pitäisi pystyä tekemään enemmän. Aivan liikaa on ihmisiä, jotka ovat omien ennakkoluulojensa vankina tänäkin päivänä, eivätkä tiedä mitään siitä, kuinka  ihanaa elämä voi oikeasti olla. No minä pyrin tekemään oman pienen osuuteni siinä joka päivä, että ainakin ne viitisenkymmentä ihmistä, joita minä aikaisemmassa elämässäni teoillani vahingoitin, saisivat nyt edes hieman kokea parempaa, kuin mitä silloin. En tiedä, haluaisin auttaa ihmisiä, ihan rehellisesti käsi sydämellä, täysin pyynteettömästi, ilman mitään vaateita mistään. En vain tiedä, miten sitä parhaiten omassa elämässäni toteuttaisin. Joskus tunnen ääretöntä voimattomuutta siitä, että minulle on suotu niin paljon hyvää, enkä minä voi antaa kuin näin vähän. No kaikella aikansa, ehkä vielä jokin päivä voin tehdä enemmän. Sitä odotellessa, nyt yöunille, että jaksaa aamulla jälleen koulunpenkille.

Aurinkoisia kevätpäiviä, rakkaat kanssamatkaajat. Voikaa hyvin..

Viisi vuotta sitten..

..join viimeisimmän humalani. Sen jälkeen ei ole tarvinnut pulloa aukaista, onneksi. Melkoisella varmuudella se tietäisi samaa, kuin varaisi itselleen hautapaikan ja järjestelisi omat hautajaisensa, sen verran hurjaa vauhtia päihteiden käyttöni paheni, ennen raitistumistani.

Luojalle kiitos, ettei enää ole tarvinnut kaivata humalaa. Ei vain ole tehnyt mieli, vaan elämä on tuonut eteen erilaisia polkuja, joita kulkien, elämä on alkanut kantaa. Silloin ei päihteiden tuomaa pakotietä enää tarvitse.

Tietysti nyt mietittynä voin rehellisesti myöntää sen, että melkoisen määrän työtä on itsensä kanssa saanut tehdä, että tähän hetkeen ja näin taasapainoiseen elämään on tullut. Onneksi tuota työtä ja taivalta ei ole tarvinnut tehdä yksin. Yksin en olisi kertakaikkiaan jaksanut. Kuten varmasti jokainen tietää, kovin moni päihdeongelmainen ei orjuuttavasta riippuvuudesta yksin eroon selviä. Oma voimattomuutensa tulee kohdata yksin ja sen jälkeen antautua autettavaksi, tekemään omaa osuuttaan asioissa ja loppu hoituu kyllä.

Ihmeellisen kirkkaasti kuitenkin mielessäni on tuo viimeinen nousuhumala. Päivälleen viisi vuotta sitten, tiesin kahden päivän päästä joutuvani lähtemään pakon edessä päihdekuntoutukseen, muuten lapset olisi otettu huostaan. Kuten jo monesti olen kirjoituksissani todennut, onneksi tuo pakote oli, muuten tuskin olisin enää hengissä. Muistan selvästi sen, kuinka rakkaan vaimoni kanssa sovittiin, että voin juoda ns. jäähyväis six-packin olutta, samalla Suomi-USA olympiajääkiekkoa seuraten. Tavoistani poiketen, tuona iltana join hillityn sievästi, vaikka silti tuon illan hintana oli anopin uuden karhea matka-tv, joka siinä leijona huumassa onnistui jostain kumman syystä horjahtamaan lattialle tuohoisin seurauksin, no tekevälle sattuu ja rapatessa roiskuu :)

Tänään on muutoinkin muistoja nostattanut päivä. Isäni olisi tänään täyttänyt 60 vuotta, siis jos viina ei olisi häntä vienyt vajaa viisi vuotta sitten vienyt. Rauha hänen sielulleen. Surullista hänen kohtalossaan on se, että vasta hänen kohtalonsa jälkeen allekirjoittanut heräsi todellisuuteen siitä, kuinka itsellenikin voisi käydä, jos en alkaisi jotakin tehdä toisin.

Kuten todettua, pitkä matka on tuosta päivästä tullut tehdyksi, mutta tänään tuo matka jatkuu edelleen päivän kerrallaan, onneksi jo hieman kevyimmin askelin. Kaikki on omalla kohdallani kiinni siitä, että olen valmis joka päivä luovuttamaan omavoimaisen taisteluni ja jatkamaan hyväksi havaittujen työkalujen käyttöä, aina tarpeen vaatiessa toisiin ihmisiin turvautuen. Tällä tavoin jatkaessani, tiedän jo ettei minun voi käydä kuin hyvin. Kiitokset yhteisestä matkasta kanssamatkustajat. Jatketaan taivallusta..

Työnhakua. Tupakatta oloa.

Uusi vuosi uudet kujeet. Näinhän sitä sanotaan. Sinällään uusi vuosi ei muuta uutta elämään ole tuonut, kuin sen verran, että yhdensän päivää sitten päätin päivän kerrallaan yrittää erottautua myös tuosta tupakan orjuuttavasta vaikutuspiiristä.
Toisekseen olen alkanut etsimällä etsiä itselleni työpaikkaa. Ei se kaukana sinällään ole ollutkaan, etteikö tässä viimoisinkin palanen elämässä loksahtaisi kohdalleen. Viime viikolla kävin työhaastattelussa, joka meni kyllä kaikinpuolin nappiin, mutta ainoa ongelma asiassa oli se, että kyseiseen tehtävään haettiin ohjelmistosuunnittelun rautaista ammattilaista, jolla olisi oltava viiden vuoden työkokemus alalta. Kun minulla näistä ohjelmisto hommista ei vielä varsinaista työkokemusta löydy, niin minun olisi pitänyt repäistä koodaustestistä täydet pisteen, mikäli olisin tuon kyseisen paikan halunnut. No testi sinällään meni kohdaltani paremmin, kuin itse osasin aavistella, mutta ei silti täysiä pisteitä tässä hetkessä oikein onnistunut saavuttamaan. Ensin asia tietysti hieman harmitti, mutta jo parin päivän päästä ajattelin kuitenkin niin, että olisi tuo ollut aika iso harppaus astua suoraan työelämään, mikäli vaatimustaso työtehtävissä olisi edellyttänyt jo valmiiksi usean vuoden kokemuksen asioissa. No asioilla on taipumus järjestyä, joten odottelenkin tässä jo toista haastattelua, jossa kyseinen positio olisikin itselleni jo haasteellisuudeltaan huomattavasti sopivampi, kyseessä kun on ohjelmistosuunnittelijan pesti, jossa voisin aloittaa tämän hetkiseltä tasolta, opetellen asioita käytännössä sitten aina tehtävien edetessä. Kaikki järjestyy, siihen uskon. mikäli tässä hetkessä töitä ei siunaannukkaan, silläkin on tarkoituksensa. Itselläni kun kuitenkin on vielä noita opintoja vajaa 1,5 vuotta jäljellä, joten kiire sinällään ei ole yhtään mihinkään. Hiljaa hyvä tulee.

No sitten tämä tupakan polttamisesta eroon pääsy. Ensimmäiset päivät menivät kovin helposti. Sitten oli muutama vaikeampi päivä ja tässä hetkessä päivät kuluvat kohtuullisen pienellä taistelulla. Tänään teki mieli hieman, eilen ei ollenkaan. Luovuttamisen opettelua tässäkin asiassa harjoitetaan ja uskon tämänkin riippuvuuden hellittävän, kun itse olen valmis tästä riippuvuudesta kokonaan luopumaan. Aina kun ajatuksiin eksyy sellaista kuin "Olisihan se kiva..", niin samalla aletaan taistella asian kanssa. Kun taas toisena hetkenä miettii koko asiasta, tyyliin " On se kiva olla polttamatta.." niin tuo ajatustapa kantaa, eikä taistelua tarvi harjoittaa. Tietysti tämäkin muutos elämässä ottaa aikansa, kuitenkin kun tupakkaa on tullut tupruteltua jo yli 20 vuotta. Hiljaa hyvä tulee tässäkin, kuten elämässä yleensä. Hitaasti tapahtuvat muutokset ovat pysyvämpiä, kuin hetken hurauksessa tapahtuvat, joten kyllä tämä tästä päivä kerrallaan onnistunee. Tällaisia aatoksia tälle iltaa.

Aurinkoisia päiviä kaikille, toivottelee toipumisentiellä taivaltava "turisti"..