Mitä me ihmiset yleensä pelkäämme? Omalla kohdallani kaikista suurin ja suunnattomin pelko on kohdistunut pelon tunteeseen itseensä. Olen pelännyt pelkääväni taas jotakin. Oikeastaan pelkäsin niitä painajaismaisia paniikin ja ahdistuksen sekaisia tunteita, joissa koin meneväni totaalisen sekaisin, tulevani täysin hulluksi pelosta.
Pitkä matka on tässäkin asiassa tarvinnut matkata, tullakseni tähän hetkeen ja siihen onnelliseen tilaan, jossa en enää juurikaan pelkää mitään "turhaa". Tuolla turhalla pelolla tarkoitan pelkoa, joka nousee jostain aikaisemmista kokemuksista tai alkaa siitä, kun milikuvituksessaan käy läpi samankaltaisia tilanteita, joissa aikaisemmin on tullut kokeneeksi tuota kauhunsekaista pelkoa. Omalla kohdallani peloista vapautuminen on vaatinut lukemattoman määrän taistelua erinäisiin tilanteisiin itsensä pakottamista ja kaikki on ollut kuitenkin niin turhaa, mutta silti suunnattoman tarpeellista.
Lapsuudessani pelkäsin menettäväni kaiken, mitä silloin pidin tärkeänä. Hassulta tuntuu ajatella sitä, että pelkäsin menettäväni ne läheisimmät ja tärkeimmät ihmiset, vaikka toisaalta nyt mietittynä, en koskaan ollut heitä saanut itselleni, ainakaan henkisesti läheisinä kokeakkaan. No tänään mietittynä, tarvitsin tuolloin tuon menettämisen pelon sen vuoksi, että pidin sitä kautta ihmisä tärkeinä itselleni.
Nuoruudessa hyppäsin sitten loputtoman tuntuiseen oravanpyörään, josta pois pääseminen on sitten vaatinut kunnon ponnisteluita. Aloin nimittäin pakenemaan noita pelkoja päihteisiin, pelaamiseen, lääkkeisiin jne. Huomatakseni vain sen, ettei niitä tunteita koskaan pääse pakoon, vaan ne on ennemmin tai myöhemmin kohdattava silmästä silmään. Tänään koen olevani onnellinen ihminen juuri sen vuoksi, että minusta tuli se ihminen, joka tänään olen. Ilman omaksi itsekseni tulemista, en olisi noita pelkojani koskaan kohdannut saati käsitellyt, ja varmasti olisin niiden orja tänäänkin. MUTTA sitten tullaan asiaan, josta jokainen ihminen on oikeutettu olemaan mitä mieltä haluaa, nimittäin lääkkeet. Omalla kohdallani lääkeriippuvuus alkoi paljolti noista paniikinsekaisista tuntemuksista. Kasvaen fyysiseksi, henkiseksi ja hengelliseksi ongelmaksi, josta vapautuminen on vienyt aikaa, Tänään syön yhtä mielialalääkettä, josta koen olevan sen hyödyn, ettei pääni sisällä enää jatkuvasti tao erinäiset skenaariot erinäisistä tilanteista, joissa joudun pelkäämään. Elin raitistuttuani reilun neljä vuotta ilman mitään lääkitystä. Tuon neljän vuoden aikana koin käsitelleeni elämäni tapahtumat niin pininä atomeina, etten kertakaikkiaan enää löytänyt mitään, mistä puhumalla tai kirjoittamalla, olisin voinut saada käsitellyksi sen tilanteen, joka olisi minut kokonaan vaputtanut noista paniikin tunteista. Mietin reilun puoli vuotta sitä, aloittaisinko kokeilemaan lääkettä tuohon vaivaan. Käydessäni terapiassa, puhuin asiasta terapeutilleni ja muualla varmasti kymmenille eri ihmisille, mutta loppupelissä päätin itse aloittaa lääkityksen. Onneksi aloitin, koska kuluneen vuoden aikana olen tullut huomaamaan sen, minkä tiesin jo vuosia sitten, eli minusta on ihan mihin vaan, mihin ryhdyn, kunhan mielikuvitukseni antaa minun rauhassa tilanteisiin uskaltautua ensin menemään. Olen kuluneen vuoden aikana kohdannut kaikki tilanteet, joita ennen lääkityksen aloittamista kuollakseni pelkäsin, joihin en välttämättä enää edes uskaltautunut menemään. Tiedostan kyllä sen, että minulla oli jo ennen lääkitystä samat edellytykset kohdata noita tilanteita, mutta sitä en tiedä, miksi pääni ruokki mielikuvitukseni syytämään mitä erikoisempia variaatioita eri tilanteissa, joista johtuen olin joka hetki niin kauhean paniikin vallassa, etten yhdestäkään tilanteesta taistellen läpi, enää saanut noista tilanteiden kohtaamisista yhtään mitään muuta kuin aivan armottoman väsymyksen. Eli tänään mietittynä, minun tulee tässä hetkessä hyväksyä vallitsevat olosuhteet, eli päässäni on joku piuha mennyt sen verran vikaan, että tämän kyseisen lääkityksen avulla tuo kytkentä toimii halutulla tavalla. Toinen vaihtoehto kun olisi se, että olisin vihainen ja katkera itselleni ja elämälle siitä, etten voi elää totaalisen raitista elämää ja tuosta seuraisi vain se, etten voisi olla se tasapainoinen ihminen, joka tänään saan olla.
Tarkoitukseni ei ole elää kuin tätä päivää, joten en sano, että syön tuota lääkettä loppuikäni. Tänään otan lääkkeen, huomisesta en tiedä, eikä onneksi ole väliksikkään. Koen silti olevani se ihminen, joka sisimmässäni olen aina tiennyt olevani.
Toisaalta tämä ei ole lääkkeiden puolesta puhumista, vaan pelkästään oma kokemukseni asiassa, joten jokaisella olkoon oikeus omaan mielipiteeseensä asiassa. Eli kommentti on vapaa. Aurinkoista päivää kanssamatkaajani. Voikaa hyvin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti