"Yleisön pyynnöstä"

Olipa mukava avata sähköposti tälle aamua. Kiitokset Hukalle viestistäsi. On mukava huomata, että tällä raapustelullani on lukijoita. Olen tiedostanut jo jonkin aikaa itsessäni sen, etten osaa prioirisoida asioita elämässäni oikein. Jotenkin tämä elämä tässä hetkessä kulkee siten, että eteeni tulee niin monia mielenkiintoisia asioita, joihin sitten tuttuun tapaani tartun niin intensiivisellä asenteella, että aina joku toinen asia kärsii siitä.

Omalla kohdallani tämän blogin pitäminen on tässä hetkessä jäänyt luvattoman epäsäännölliseksi. Jotenkin olen taiteillut itseni kanssa siten, että huomaan elämäni täyttyneen erinäisistä asioista, jotka vaativat huomiotani. Toisaalta tässä kohtaa todettakoon se, etten vielä osaa sanoa EI, vaikka monessa kohtaa jälkikäteen mietin, että miksi ihmeessä tuohonkin asiaan alan paneutua. No toisaalta tiedän itsessäni sen puutteen, etten taas tässä hetkessä osaa itseäni arvostaa, "vain" ihmisenä, elävänä olentona, vaan olen armottoman suorittamisen ja pätemisentarpeen vallassa suostunut senkin seitsemääntoista projektiin mukaan, joissa yritän tietysti parhaani mukaan olla tekemässä enemmän tai vähemmän hyvää.

No toisaalta juuri tänä aamuna lukemani palaute oli se, joka liikautti sisimpääni oikeaan suuntaan. Tiedostan itsessäni sen, että heti jos joku ihminen antaa edes hieman signaalia siihen, että olen tärkeä tai se että tekemisilläni on jotain merkitystä, alan muuttaa käyttäytymistäni siihen suuntaan, että voisin tuon kyseisen ihmisen toivomuksen toteuttaa. Joten sen vuoksi tässä nyt tätä kirjoittelen. Toisaalta todettakoon myös se, että kun olen jossain vaiheessa raitista taivaltani saanut oivaltaa kasvaneeni totaalisen ulkoaohjautuvaksi, niin sen tiedostettuani, olen pyrkinyt tuosta opettelemaan askelittain pois. Ei sillä, ettenkö tätä kirjoittamistani edelleen pitäisi todella tärkeänä itsellenikin, mutta mikäli alan tänne kirjoittaa pelkästään, tehdäkseni toisen ihmisen mieliksi, silloin tästä katoaa kokonaan pohja, tästä kirjoittamisesta ja tekstistä tulee sellaista, ettei ne vähäisetkään asiasta kiinnostuneet, enää näistä mitään hyödy.
Toisaalta olen miettinyt jo pidemmän aikaa sitä, että minun tulisi löytää keino purkaa itseäni säännöllisesti, koska kiireinene elämäntyyli verottaa sen, etten enää päivittäin ole jakamassa asioita kenellekkään. No siitä kärsii allekirjoittanut henkisellä puolella kokolailla paljon. Olen sen verran sosiaalinen luonteeltani, etten tule toimeen, mikäli minulla menee useampia päiviä yksin tai pelkästään perheeni parissa pyöriskellen.

Kiitän siis kommentistasi Hukka jo toistamiseen, koska se sai minut miettimään syvällisesti elämääni tänä aamuna, samalla liikauttaen minua tässä hetkessä oikeaan suuntaan, eli hölläämään vautia, pysähtymään hetkeksi ja miettimään mitä tässä hetkessä kokisin tärkeäksi jakaa tämän blogini välityksellä itsestäni ulos.

Nyt koen elämäni olevan muuten kaikinpuolin tasapainossa, mutta tuo sisäinen tarpeettomuuden tunne on se, jota minun tulee hieman alkaa raaputella ja raapustella, osatakseni jälleen luopua tästä suorittamisen kautta haetusta hyväksynnästä ja opetella sen myötä hellittämisen kautta luottamaan siihen, että olen jo pelkällä olemisellani arvokas, ainutlaatuinen elävä olento. En kyllä järjellä miettien ole koskaan ajatellutkaan saavuttavani tällä armottomalla säntäilyllä mitään hyvää, mutta kun kuitenkin olen vielä kovin keskeneräinen, rikkinäinen, tunne-elämältäni lapsenkaltainen alkoholisti, niin en ole tuota säntäilyä osannut lopettaa pelkällä järjenkäytöllä saati tahdonvoimallani. Mutta kuten nyt tuossa totesin, on aika alkaa hieman rapsutella sisimpääni, mikä tuon tyhjyyden ja arvottomuuden tunteen sisimpääni on koko ajan luomassa.

Nyt siirryn kiltisti kirjoittamaan hetkeksi lopputyötä, mutta lupaan palata tähän harvasen aamu, kirjoittelemaan mitä kyseisestä aiheesta kunakin päivänä päällimäisenä paistaa pinnassa.

Rauhallista, raitista ja siunattua tiistai päivää rakkaat kanssataaplaajat! Pidetään itsestämme sekä sen myötä myös toisistamme huolta!

Kaiken perustana rakkaus

Voi kumpa jokainen ihminen voisi kohdallaan kokea olevansa rakastettu, sellaisena rikkinäisenä ihmisenä kuin nyt sattuukaan olemaan. Omalla kohdallani olen viime päivät pohtinut sitä, kuinka paljon rakkautta olenkaan matkallani saanut kokea, vaikka välillä ei siltä ole tuntunutkaan.

Omalla kohdallani olen seurannut sivusta viime ajat sitä, kun eräs läheinen ystäväni rikkoi välit oman hyvän ystävänsä kanssa, vain ja ainoastaan rahan vuoksi. Siinä asia, jota allekirjoittanut ei vain jaksa ymmärtää. Miksi ihmisten ystävyyden voi tuhota tuollainen?

Samalla mietin sitä, kuinka ystävä voi muuttua vihamieheksi, kuin yhdessä yössä. Toisaalta ymmärrä sen, että tässäkin tapauksessa, asiat taitavat olla kasaantuneet vuosien saatossa, mutta silti.

Tuosta vihasta, aloin pohtia tätä rakkautta. Juttelin eilen kyseisen, vihantäyttämän ihmislapsen kanssa ja yksi surullisimmista asioista joka kaiken taustalta kuvastui, oli ääretön rakkaudettomuus, tunne siitä, ettei ole rakastettu, hyväksytty. Omalla kohdallani olen käynyt vaiherikkaan elämän, tullakseni huomaamaan sen, että meillä ihmisillä on sisäänrakennettu kaipuu tulla rakastetuksi, hyväksytyksi, kannetuksi. Silti jokapäivä, jokapuolella huomaa ihmisten kieltävän itseltään tuon tarpeen, milloin milläkin verukkeella tai tekosyyllä, huutaen, juoksemassa karkuun tuosta hylkäämisestä johtuvaa ahdistusta, pelkoa ja kipua. Monta kertaa päivässä vastaani astelee ihminen, jolle minun tekisi mieleni sanoa niin paljon. Sisälläni tunnen kuinka kivistää, kun en tuota voi tehdä. Nykyajan ihmisillä, itseni mukaanlukien on krooninen kiire. Juosta pakoon itseään, tuota rakkauden kaipuuta, samalla täyttäen kaiken millä tahansa epäolennaisella, joka hetkeksi vaimentaa tuon rakkaudettomuutta kirkuvan pienen lapsen sisällään.

No tähän totaalisen voimattomana myönnän, että pyrin tekemään jokapäivä oman parhaani, saadakseni oman elämäni kautta peilattua myös muille sen, kuinka "helppoa" hyvän elmän löytäminen on. Tarvitsee vain pysähtyä. Kysyä itseltään, miksi minä juoksen.

Tänään minä olen. En pakane.

Elämän kulkua ihmetellessä

Mietin tässä aikaa taaksepäin, siihen hetkeen kun vielä koin olevani omien pelkojeni vankina elävä ihminen, joka raittiudesta huolimatta koki itsensä kovin monessa suhteessa riittämättömäksi, jotenkin kelvottomaksi.
Tänään ymmärrän sen, että tuo riittämättömyys on kasvanut vuosien saatossa, lukuisten negatiivisten kokemusten summana, joten en voi vielä tänä päivänäkään sanoa, ettenkö hetkittäin tuota tunnetta kokisi. Tänään tuo tunne nousee lähinnä siitä, kun haluaisin auttaa ihmisiä niin monessa, niin monella eri tavalla ja samalla huomaan liian monessa olevani täysin voimaton auttamaan, vaikka kuinka haluaisin. Ymmärrän sen, etten voi ketään auttaa, ellei kyseessä oleva ihminen apua ylipäänsä halua vastaan ottaa. Eikä se silti minun huonomuutta ole. Kaikesta elämässä vastaantulevasta pyrin parhaani mukaan ottamaan oppia, niin hyvistä kuin pahoistakin tilanteista. Aina hetkittäin huomaan jonkin asian kasvattaneen minua, vaikka tapahtuessaan tuo asia olisikin itsestäni tuntunut kovin merkityksettömälle tai saati vastenmieliselle.

Tässä hetkessä minun tulisi osata hellittää elämän suhteen se, että kaikki asiat tapahtuvat ajallaan. Riittää kun laitan oman panokseni asioihin, tarkkailemalla sen, että motiivini tekemisteni takana ovat mahdollisimman rehelliset sekä epäitsekkäät. Järjellä ajateltuna, elämä kulkee hetki kerrallaan, aina oikeaan suuntaan. Asiat tapahtuvat, kuin ne olisi etukäteen käsikirjoitettu. Hetkittäin uskon näin olevan, mutta toisena hetkenä pyristelen väsymykseen asti vastaan, yrittäen järjestellä elämää, hallita sen tapahtumia jne.

Kokemuksesta tiedän, ettei elämää voi hallita. Sitä tulee elää. Korkealle arvostamaani Tommy Hellsteniä siteeratakseni, elämässä tulee ryvettyä. Luojalle kiitos, olen saanut elämältä sellaisen määrän kuraa niskaani, että tuosta kaikesta on ihan turha ollut yrittää itseään ryvettämättä selvitä. Hyvä niin. Ilman tuota elämässä ryvettymistä, en olisi elossa. Vaikka eläisin, olisin kuin zombie. Mitään tuntematon. Mitään puhumaton. Zombie.

No tähän hetkeen. Yritän kirjoitella kasaan lopputyötäni. Samalla suorittaen viimeistä työharjoittelujaksoani. Eikä näiden asioiden kanssa sinällään mitään ongelmaa ole, päinvastoin. Jos joku olisi minulle raittiuteni ensipäivinä sanonut, että kuuden vuoden kuluttua sinulla on ammattikorkeasta valmistuminen, olisin varmasti ottanut sille. :)
Mutta niin se vaan on. Toukokuulle minulla on paperit taskussa, sikäli mikäli elämä ei tuo yllätyksiä tullessaan. Ongelma elämässäni tänään on se, kuinka saada selville mikä on minun osuuteni ehkäisevän päihdetyön kentällä. Olen tässä hetkessä saanut mahdollisuuden olla mukana suunnittelemassa oman kuntamme päihdepolitiikkaa, ja jotenkin kipeänä ihmisenä koen sen olevan nyt minun vastuullani kokonaan. Tietysti tiedän, etteihän se niin ole. Mutta..
Haluaisin vaikuttaa positiivisella tavalla niiden ihmisten elämään, jotka vielä tämän sairauden runtelemina tuolla jossain vaeltaa. Se ongelmani on yksinkertaisuudessaan se, kuinka saada sellainen kokonaisvaltainen, toimiva pelastusrengas, joka olisi auttamassa mahdollisimman montaa ihmistä, sikäli mikäli he päättävät tuota apua haluta ottaa vastaan. Oikeammin tämä minun osuuteni asiassa on se, kuinka saada kunnan päättävä taho ymmärtämään se, ettei päihdeongelma katoa silmät sulkemalla, samalla toivoen sen katoamista. Asioille tulisi tehdä konkreettisesti jotain, vaikka kuinka toivottamalta tilanne saattaisi näyttääkkin. Oman kokemukseni mukaan, toivottomia tapauksia ei ole olemassa, on vain epätoivoisia ihmisiä, joille tulisi luoda toivoa.

No, tähän hetkeen pyrin luovuttamaan parhaan kykyni mukaan. Teen tässä hetkessä sen, mitä voin. Pistän koneen kiinni, otan vaimon kainalooni ja puhun hänelle hempeitä. Huomenna taas aamusta herään uuteen päivään, päättäen tehdä oman osuuteni asioissa, parhaan kykyni mukaan ja uskoisin näiden asioiden järjestyvän juuri niin, kuin tuossa aikaisemmin mainitsemassani käsikirjoituksessa on niiden määrätty tapahtuvan.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin..pitäkää lähimmäisistänne huolta!

Kuusi vuotta sitten..

Tämä Joulunaika tuo minulle mieleen kuusi vuotta sitten tapahtuneen, viimeisen sekoiluni. Tänään elän siitä kiitollisessa tilanteessa, etten enää juuri pode syyllisyyttä tapahtuneista, mutta silti muistikuvat tuohon kyseiseen ajankohtaan ovat porautuneet sen verran syvälle sieluuni, etten niitä unohda.

Vietimme tuohon  aikaan uusioperheen Joulua, eikä aaton tapahtumissa sinällään ollut mitään poikkeavaa. Sen sijaan Joulupäivän tapahtumat ovat sellaisia, joita näin Joulun aikaan palaan miettimään. Aloin juoda päivällä, päätyen melkoiseen kaatokänniin illalle. Seurauksena tuosta se, että vaimoni ei jaksanut horinoitani kuunnella, vaan päädyin ulko-oven väärälle puolelle. Olin sen verran sekavassa mielentilassa, että samassa huomasin lyöväni nyrkeilläni muutaman kerran oven lämpölasia, mennen ovesta läpi helisten.

Säikähdin tapahtunutta itsekkin, lähtien verta valuvana hortoilemaan pitkin kylää. Menin sekoilemaan erään kaverini kämpille, kaverin ollessa Joulun vietossa sukulaisissa, sotkien kämpän totaalisen yltäpäätä verellä. Tämän jälkeen onnekseni eksyin erään tuttavani luo, joka soitti ambulanssin. Päädyin ties kuinka monennen kerran paikkailtavaksi päivystykseen. Käsiini tikattiin n. parikymmentä tikkiä, enkä ikinä unohda tuota kauheaa kolotusta, johon seuraavana aamuna ruhtinaallisessa krapulassa heräsin. Pahempaa kuin nuo fyysiset kivut, oli kuitenkin nähdä vaimoni ja lasten murheelliset ilmeet, kun kotiuduin reissultani, enkä varmaan koskaan tule unohtamaan noita pienten ihmisten surun ja pelon sekaisia ilmeitä.

Luojalle kiitos, olen saanut uuden mahdollisuuden elämässä. Saaden käsitellä tämän ja loputtoman monta muuta surullista toilailuani noilta huuruisilta vuosiltani. Tänään valmistaudumme viettämään Joulua, samaisen porukan kanssa  hieman erilaisissa tunnelmissa, joskin komppanian muonavahvuus on kasvanut yhdellä 3-vuotiaalla Rinssessalla.

Kuusi vuotta sitten, eli täysin toivottomana, riippuvuuksien orjuudessa, ajatellen etten koskaan selviäisi tuolta pimeydestä takaisin päivänvaloon. Tänään sensijaan elän tuossa päivänvalossa, pyrkien muistamaan tuon pimeän ajanjakson, saaden siten jokaiseen päivään loputtoman monta erilaista, pientä kiitollisuuden aihetta.

Joulu on itselleni rauhoittumisen aikaa. Kun tuon ajan saa vielä jakaa rakastamiensa ihmisten ympäröimänä, ilman minkäänlaista syyllisyyden tai häpeän taakkaa, tulee muistaneeksi sen, kuinka ihmeellistä tämä elämä onkaan. Niin hyvässä kuin pahassa.

Näillä miettein, oikein rauhallista ja siunattua Joulua rakkaat kohtalotoverini. Pidetään lähimmäisistämme huolta.

Hyvä olla. Hyvä elää.

Jotenkin tuntuu taas siltä, että olen suorittanut elämää siinä määrin, että on aika mennä kontalleen. Toisin sanoen, omalla kohdallani elän tätä raitista elämää eräänlaisissa sykleissä, joissa ensin ajan itseni piippuun kaikella tekemisellä ja touhottamisella, tullakseni siihen pisteeseen etten enää jaksa touhottaa, vaan tipahdan polvilleni väsymyksestä huohottaen. Samalla hetkellä mieleni valtaa ääretön kiitollisuus vallitsevista olosuhteista. Joku voisi kysyä, miksi ihminen joka sanoo toisaalla kaiken olevan hyvin, ajaa itsensä äärettömään väsymykseen, ennen kuin antaa itselleen luvan pysähtyä nauttimaan elämästään. Minun kohdallani tuo on vain sitä, etten tietoisesti kykene tekemään tuota luovuttamista, enkä toisaalta osaa vielä elää siten, että tarpeeksi pysähtyisin tutkimaan elämää, oivaltaen kokonasivaltaisesti sen, että juoksen itseäni taas pakoon kaikella kiireellä.

Joku on joskus sanonut, että kiire on tulos vääristä valinnoista. Omalla kohdallani kiire tulee siitä, että nyt tässä hetkessä elämääni, päiväni täyttyvät kaikesta kivasta tekemisestä, joita en vielä osaa pistää tärkeysjärjestykseen, vaan haluaisin tehdä kaiken :)
No toisaalta ymmärrän itseäni siinä, etten ole vasta kun muutaman hetken saanut elää siten, että ylipäänsä kykenen tekemään asioita saaden niistä hyvää mieltä, vaan olen aina pelännyt kaikkea kivaakin tai niihin liittyviä paikkoja ja ihmisiä. Tänään minun ei tarvitse pelätä, mutta se kultaisen keskitien löytäminen kaikessa tekemisissään vienee vielä hetken. Toisaalta niin kauan kun minun tekemiseni ei vahingoita muita, suon itseni edetä tällä tavoin haparoiden, koska ennemmin tai myöhemmin löydän kyllä itselleni sen kohtuullisuuden.

Kiitollisin mielin, matka jatkukoon.

Oivallusten ilotulitusta

Onpahan taas tullut lennettyä joitakin viikkoja. Aikaisemmin kirjoittelemani maraton unelma elää vielä. Hieman on mennyt enemmän uimiseen keskittymiseksi, mutta näin peruskunnon kohottamisessa tuo lienee aivan yhtä hyvä kuntoilun muoto, kuin lenkkeily.

Muutoin elämä soljuu tasaisen rauhallisesti eteenpäin. Raitis elämä kantaa, vaikka edelleen yritän hetkittäin epätoivoisesti hallita elämää itse. Onneksi tuo asia on tullut tiedostetuksi jo joitain aikoja taaksepäin, joten tässä hetkessä menee enää joitain viikkoja suorittaessa, kunnes tulee toivottu hellittäminen.

No sitten tuohon itse otsikkoon liittyen. Olin tänään päivän kokemuskirjaston elävänä kirjana ja täytyypä ensimmäisenä todeta se, että olihin huikaisevan hieno kokemus. Olen jo eräänkin kerran aikaisemmin kertonut omaa toipumistarinaani ihmisille, mutta tämä kokemus oli siinä erilainen, ettei kuuntelijoina välttämättä ollutkaan ketään ongelmista kärsivää, vaan pelkästään ihminen joka halusi ihan mielenkiinnosta lainata minut kirjana.
En oikein tiedä kykenenkö tätä kokemusta pukemaan sanoiksi, mutta pitkin päivää kertoessani tarinaani useille eri ihmisille, minulle tuli koko ajan vahvempi tunne siitä, etten enää oikeasti koe minkäänlaista häpeää menneisyydestäni, päinvastoin.
Toisaalta koin hyvin vahvasti sen, että vaikka kuinka minusta aina hetkittäin tuntuisi siltä, että palaan suorittamaan elämään, elämisen sijasta, olen kuitenkin löytänyt sellaisen polun jota kulkiessani, en kovin kauas onnistu itseäni siltä eksyttämään vaikka välillä siltä tuntuisi.

Ääretön kiitollisuus kaikesta saadusta hyvästä, oli ehkäpä suurin oivallukseni tänään. Kertoessani omasta elämästäni, huomasin siinä sivussa pohtivani sitä että NIIN, TOSIAAN, minulla on kaikki hyvin elämässä, tänään.
Jotenkin jäin pohtimaan erään ihmisen minulle toteamaa lausahdusta. Hän sanoi minun kannattavan harkita kokemuskouluttajaksi, koska olen kuitenkin hurjasta menneisyydestä huolimatta, sen oloinen että olen totaalisen sinut itseni ja elämäni suhteen. Aika näyttää mitä elämällä on allekirjoittaneelle varattuna. Tänään elän luottaen siihen, että olipa se mitä tahansa, sillä on minulle hyvällä tapaa kasvattava vaikutus.

Näillä pohdinnoin, aurinkoa elämäänne kanssamatkaajat. Voikaa hyvin.

Maraton matkalla: Ilmassa on urheiluhulluuden tuntua

Ei tämäkään harrastus ottanut onnistuakseen kohtuudella. Olen kohta seitsemättä viikkoa kuntoillut säännöllisesti, viimeiset parisen viikkoa 5-6 kertaa viikossa. Olen innostunut tosissaan käymään kuntosalilla ja uimassa, silti lenkkeilyä unohtamatta. Eilen esimerkiksi menin heti aamusta salille, huhkien siellä reilun puolitoista tuntia, jonka jälkeen menin pariksi tunniksi uimaan. Eikä siinä sinällään muuten mitään, mutta sitten illalla kroppa huusikin hoosiannaa. Joka lihasta poltteli, ja voimia ei ollut yhtään mihinkään. Onneksi tänään otin hieman rennommin ja kävin pari tuntia pulikoimassa kylpylässä.
Ensin kyllä tuosta kylpyläreissusta olin ottamassa turhaa syyllisyyttä niskoilleni, kunnes mietin hetken aikaa taas mennyttä elämääni ja tulin siihen johtopäätökseen, ettei nyt varmaan keneltäkään ole pois, jos yhden kerran yksikseni kylpylässä pistäydyn, olen kai oman tarpeeni verran itseäni elämässäni rankaissut, joten jos nyt tämän verran itseään voi hyvällä omallatunnolla hyvittääkkin.

Hieman itseäni on näissä uimahommissa huvittanut se, että olen koko ikäni eräällä tavalla pelännyt vettä. Tuo pelko juontaa juurensa lapsuuteeni, jolloin jatkuvien korvatulehdusten takia, en voinut uidessani päästää vettä korviini. No nyt kun minun ei tarvitse varoa korviani, olen innostunut vanhoilla päivilläni opettelemaan uimaan sekä sukeltamaan kunnolla. Huvittavaa tästä hommasta lähinnä tekee se, kun minulla on edelleen tapana asettaa itselleni aika kohtuuttomia tavoitteita, niin tässäkin hommassa olen esimerkiksi eräälle kertaa uimahalliin mennessäni päättänyt, etten lähde sieltä ennen pois, ennen kuin saan onnistuneesti sukellettua altaan syvään päähän ja pystyn rauhassa hetken aikaa istumaan altaan pohjassa. No aikas hassulta se sitten itsestäni tuntui, kun sinnikkäästi muutaman tunnin altaassa pulikoin, ennen kuin onnistuin tuon tavoitteen saavuttamaan. Tuntui tosi hälmöltä istuskella kahden ja puolen metrin syvyydessä, ajatellen et kai tässä vähintään on pöjlä.
No kaikkineen tämä liikuntaharrastus kaikkine pakkomielteineen on tuonut paljon positiivista energiaa elämääni ja tällä tiellä aioin taas päivän kerrallan jatkaa. Tavoitteena ainakin puolikkaan maratonin juoksu ensi kesälle. Aika sitten näyttänee, kuinka äijän loppupelissä käy.

Valoa tunnelin päässä

Siteeraan tähän alkuu erään Al-Anon jäsenen kirjettä, joss hän kertoo miten on kokenut ohjelman toimivan omassa elämässään:

"Ajattelen usein kuvaa, joka tuli mieleeni. kun ensi kerran luin kahdentoista askeleen ja yritin ymmärtää lukemaani. Katsoin taaksepäin murheellista elämääni ennen Al-Anonia, jolloin minusta tuntui kuin olisin hapuillut pelottavassa pimeässä luolassa. Ulospääsyä ei ollut. Vaikka rukoilin ja kamppailin kuinka epätoivoisesti tahansa, olin loukussa. En löytänyt tietä ulos toivottoman sekavasta elämäntilanteestani.
     Yhtäkkiä joku, aivan vieras ihminen, otti minua kädestä ja johdatti minut luolassa kuin kulman taakse. Sieltä avautui tunneli, jota reunusti rivi valoja. Hän johdatti minut ensimmäisen valon luo ja sanoi: 'Seuraa vain valoja. Sinä selviät kyllä.' En välittänyt siitä, mihin valot johtivat Halusin vain pois pimeästä epätoivosta, jossa olin elänyt.
     Kulkiessani valon luota toisen luo luolan halki johtava tunneli kävi yhä valoisammaksi ja vähitellen pelkoni hälveni. Viimein edessäni oli kaikista kirkkain valo - auringonpaiste ja vapaus.
     Valot olivat kaksitoista askelta ja kaksitoista perinnettä,  jotka näyttivät minulle tien ulos sekasorrosta. Niitä seuratessani tunsin olevani turvassa.
     Tiesin, että oli monia muita kaltaisiani, jotka eivät löytäneet tietä tuohon tunneliin, joita valaisivat toivon lamput. Muistaen oman tuskani minä yritin auttaa muita matkaan kohti sitä auringonpaistetta, jonka voimme löytää Al-Anon-ohjelmasta."

Tämä kaunis ja varsin kuvaava teksi sopii myös omaan toipumistaipaleeseeni. Vertaisryhmissä minua on opastaneet useat ihmiset, jotka ovat auttaneet minua sitä myötä, omaan tahtiini kun olen ollut valmis matkalle lähtemään.
Se miksi tässä hetkessä tätä kirjoittelen, johtuu siitä että koin hyvin voimakkaasti tänä aamuna sen, että minulla on todella vaikuttava selviytymistarina kerrottavana, täytyisi vain löytää oikeat kanavat tuon tarinan levittämiseen.
Koen ääretöntä surua niiden ihmisten puolesta, jotka vielä tänään elävät tuolla pimeydessä, löytämättä tietä valoon. Haluaisin auttaa heitä, samoin kuin minua on autettu. Tänään en enää pelkää, joten olen valmis auttamaan heti kun vain löydän oikean kanavan avun viemiseen.
Parasta kaikessa, omalla kohdallani on se, että tiedostan tänään sen, ettei tämä selviytymistarinani ole vaikuttava siksi, että se on minun selviytymistarina, vaan pelkästään siksi että se osoittaa sen, että ihminen voi  selviytyä takaisin elämään todella toivottomasta tilanteesta. Tänään haluan viedä tarinaani eteenpäin, pekästä kiitollisuudesta elämää kohtaan, joten seuraavassa haluan haastaa teidät mukaan:
 
Jos jollakulla on ideoita siihen, kuinka tuota tarinaani alkaisin viedä eteenpäin. Otan mielelläni vastaan ehdotuksia. Annetaan siis hyvän kiertää.

Maraton matkalla: Matka jatkuu

Kuten otsikko jo kertoo, olen onnistunut säilyttämään kipinän liikkumiseen, päivän kerrallan. Tässä hetkessä alan kokea onnistumisen tunteita, kun alun takeltelun jälkeen hienoinen kunnon kohoaminen alkaa näytää merkkejä.

Hetkittäin karkaan suuruudenhuulluuteen tässäkin asiassa, mutta jo samalla päivää huomaan hillitä vauhtia, paikkojen kipeytyessä oikein kunnolla. Olen käynyt kerran viikossa uimassa. Pari kolme kertaa lenkillä ja kaksi kertaa viikossa salilla.

Tämä projektini tuo minussa esiin samankaltaisia tuntemuksia, joita juodessani koin. Kaiken tulisi tapahtua heti, eikä viidestoista päivä. Haluaisin jo kyetä juoksemaan vähintään kymmenen kilometriä ja senkin vielä ilman hengästymistä. No onneksi tunnistan itsessäni nuo vääristymät ja sitä kautta kykenen tekemään niille jotakin.
Onneksi en ole kuitenkaan repinyt itseäni niin piippuun, etten enää haluaisi jatkaa, se kun on ollut riesana minulla viimeisen pari vuotta saadessani liikunnasta jonkinlaisen kipinän. Esimerkiksi viime kerralla innostuin kaverin kanssa pelaamaan sulkapalloa ja minulla kun ei ole ollut minkäänlaista peruskuntoakaan viime vuosina, niin parin tunnin intensiivinen palloilu toi palkkioksi kolmen viikon kivut jalkoihin, selkään ja käsiin. Yritä siinä sitten liikkua terveellisesti :)

Tässä hetkessä pyrin siis saamaan peruskuntoni siihen kuosiin, että juoksulenkit alkavat onnistua ilman että ensimmäisen sadan metrin jälkeen jalat kramppaa, pummppu pettää tai keuhkot huutaa hoosiannaa. Tuohon tavoitteeseen pyrin pääsemään viimeistään loka-marraskuun vaihteeseen mennessä, jotta voisin alkaa kunnolla harjoitella varsinaisesti maratonia varten. Pitkä on matka, mutta askel kerrallaan eteenpäin tai jos ei muuta, niin kohti realistisia tavoitteiden asetteluita :) Hyvää viikkoa kaikille, voikaa hyvin!

Maraton matkalla: Kuntoilun aloitus

Olen tunnetusti ihminen, joka saa jos jonkinlaisia päähänpistoja. Lähipiirini osaa jo nykyään suhtautua ideoihini enemmän kuin varauksella. Toisaalta kuluneet vuodet ovat osoittaneet sen, että saadessani jostain asiasta sellaisen kipinän, että myös alkuhuuman jälkeen tavoite pysyy, niin siinä tapauksessa olen valmis mihin tahansa, jotta asetetun tavoitteen myös saavutan.

Kuten tuossa aikaisemmassa kirjoituksessani jo kerroin, olen alkanut kuntoilla. Aluksi minulla oli heti sellainen ajatus, että ensi kesänä olen sitten maratoonille valmis, mutta näin neljännen viikon kynnyksellä, tuo tavoite alkaa tuntua yht' äkkiä ihan realistiselta. Vaikken olekkaan liikkunut kuluneeseen pariinkymmeneen vuoteen kuntoilun merkeissä ollenkaan.

Jos nyt kuitenkin tässä asiassa otan sellaisia pieniä, päivän kerrallaan askelia, kuten elämässä tänään olen oppinut ottamaan, niin tämäkin asia sitten asettuu ajanmyöten siihen kuosiin, kuin sen on tässä hetkessä tarkoitus asettua.
Silti ajattelin tässä hetkessä alkaa kirjoitella tänne hieman tuntemuksia siitä, mitä tällaiseen projektiin ryhtyminen tuo tullessaan, enkä siis aivan heti ole kirvestä valmis heittämään kaivoon, vaikka toisaalta olen nyky hetkessä oppinut elämään siten, että mikäli jokin suunnitelmani ei ota tässä hetkessä onnistuakseen, on sen vain tarkoitus onnistua jossain toisessa hetkessä, kunhan kaikki olosuhteet ovat suotuisia.

Tähän alkuun kerrattakoon siis, että olen kuluneen reilun kolme viikkoa säännöllisesti kuntoillut. Aloittaen kolmesta puolentunnin kävelylenkistä, kiristäen tässä hetkessä siihen, että käyn neljä-viisi kertaa viikon aikana lenkillä, kävellen aina kerrallaan kolme minuuttia, juosten kaksi minuuttia, kävelen kolme jne..

Tarkoitus olisi tässä hetkessä se, että alkaisin viikottain käymään pari kertaa salilla, (homma, jonka tälle viikolle aloitin), pari-kolme kertaa viikossa lenkillä ja kerran viikossa uimassa. Tuota hommaa jatkaisin, kunnes peruskuntoni on siinä kuosissa, että jaksan juosta kymmenen kilometria yhtäsoittoa. Mikäli isompia ongelmia ei ilmene, uskoisin tuon tason saavuttavani viimeistään lokakuun puolivälin tienoissa. Sen jälkeen muutoin samalla suunnitelmalla eteenpäin, mutta tarpeen vaatiessa, lisäisin yhden juoksulenkin ohjelmaan lisää.

Tuohon kun huomioidaan se, että minulla alkaa viimeisen vuoden opinnot amk:ssa, joten syksyn aikana olisi tarkoitus kasailla loppytyö, niin jos mitään ihmeellistä mutkaa matkalle ei eksy, uskoisin ainakin tuon lokakuun tavoitteen saavuttavani suht kivuttomasti.

No kuten todettua, päivä kerrallaan eteenpäin.

Peloista vapautuminen vol. 1.0.5

Liikunnan ilo. Siinä käsite, joka on allekirjoittaneen mielessä tuonut erinäisiä ahdistuksia jo useamman vuoden ajan. Tämä on johtunut pelkästään siitä, että olen viimeiset vuodet pelännyt liikkumista, ulkoilua ja esimerkiksi lenkkeilyä. Silti olen katkerana kironnut nähtyäni ihmisten onnellisena ympärilläni kuntoilevan ja vieläpä saavan siitä positiivista energiaa elämäänsä.
Tänään onneksi kaikki on toisin. Olen kuluneen 3 viikkoa liikkunut useamman kerran viikossa. Ensimmäisellä viikolla aloitin rauhallisella kävelylenkillä, joka kerrallaan kesti n. 30 minuuttia. Siitä pikku hiljaa olen sitten lisännyt vauhtia ja oppinut jopa taas nauttimaan kuntoilusta. Lisäksi olen käynyt elämäni ensimmäiset kerrat kuntosalilla. Tuokin asia järjestyi kohdalleni aikalailla ihmeellisellä tapaa. Ostin alun alken vaimolleni kuntosalikortin lahjaksi, mutta hän ei ole päässyt itse sitä käyttämään ja nyt hän aloittaa pitkästä aikaa taas opiskelun, joten hän sanoi minun kannattavan vaihtaa tuo kortti omalle nimelleni, koska itselläni on tulevana syksynä enemmän aikaa, kuin hänellä, joten sen vuoksi siis kuntasalilla käyntiä tässä opiskelen. Tuosta salilla käymisestä ja lenkkeilystä minulla on melkoisen monta hupaisaa tarinaa kerrottavana, mutta niihin palaan seuraavissa postauksissa sitten hieman enemmän. Lopuksi totean vain sen, että kaikki on elämässä mahdollista, kun tarpeeksi kärsivällisesti jaksaa yrittää. Tänään nautin liikunnasta ja oikeastaan ensimmäisen kerran yli kahteenkymmeneen vuoteen, koen hyvän olon tunteita, jo pelkästä ajatuksesta, että pääsen liikkumaan. Kaksikymmentä vuotta sitten rakastin juoksemista yli kaiken ja kävinkin kilpailemassa sekä treenasin joka päivä juosten 7-10 kilometrin lenkkejä.
Tänään pyrin liikkumaan vielä rauhallisesti, mutta silti olen asettanut itselleni kristallinkirkkaan tavoitteen. Vuoden kuluttua kesällä haluan olla siinä kunnossa, että jaksan juosta ainakin puolimarathonin. Päivä kerrallaan elämällä, tämäkin haave varmasti toteutuu, kun en ala asioissa hötkyillä.

Tänään tiedostan olevani edelleen kokolailla rikkinäinen ihminen, varsinkin tunne-elämältäni, mutta parasta kaikessa olen matkalla eteenpäin, hitaasti mutta sitäkin varmemmin askeltaen yhden päivän kerrallaan kohti lopullista päämäärää.

Peloista vapautuminen vol. 1.0.4

Olen saanut jonkin aikaa tutkiskella itseäni ja omia pelon tunteita hieman etäämmältä. Tarkoittaen sitä, etten ole elänyt tuon tunteen orjana, vaan olen jopa pystynyt tekemään sellaisia asioita, joita vielä jokin aika sitten ajattelin olevani koko loppuelämäni kykenemätön tekemään tai kokemaan.

No mitä tuosta tutkiskelusta olen huomannut. Kaikki tunteet ovat sallittuja, niin kauan kun ne eivät ala vammauttamaan ihmistä. Omalla kohdallani pelot, jotka viime aikoina liittyivät pelkästään erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, eivät poistuneet, vaikka kuinka syvällisesti itseäni tutkin, puhuin, kirjoitin ja huusin. Elin kuitenkin reilun neljä vuotta ilman päihteitä, ilman mitään lääkityksiä, koko ajan samalla itseäni purkaen, niin vertaistuen, tiiviin terapian, AA-ohjelman sekä lukuisten ihmisten avustuksella. Jouduin jatkuvasti pakottamaan itseni erinäisiin tilanteisiin, joista jokaisesta minulle nousi sama lamaannuttava pelko. Taistelin, luovutin, luovutin ja taas taistelin. Sílti en kyennyt noista peloistani vapautumaan. Reilun neljä vuotta taisteltuani, aloin miettiä, josko minulla on aivoissa jokin 'piuha' poikki, josta syystä serotoniini tasoni yksinkertaisesti heilahtelee niin suuresti, ettei siihen edes Isä Meidän-rukouksella muutosta saa aikaiseksi. Puhuin avoimesti ryhmissä miettineeni lääkitystä, samoin terapiassa, kuten myös kaikille läheisilleni. Loppupeleissä tein kuitenkin päätöksen itse. En enää jaksanut taistella, vaan antauduin kokeilemaan mielialalääkettä, jonka toivoin tepsivän siten, ettei minun enää tarvitsisi väsymykseen asti taistella oman pääni sisällä, erinäisiä paniikin tunteita vastaan, joita pääni sisällä alkoi velloa, aina sopivan ärsykkeen eksyessä paikalle.

No nyt olen syönyt säännöllisesti yhden 'ihmepillerin' päivässä vuoden verran ja tässä kohtaa omasta kokemuksestani voinen todeta, ettei kaikki lääkkeet ole pahasta, eikä kaikkia lääkkeiden käyttäjiä tule automaattisesti tuomita väärinkäyttäviksi huumehörhöiksi. Omalla kohdallani kun olen ollut rankassa riippuvuudessa lääkkeisiin, oikeammin juuri tuollainen edellä kuvaamani huumehörhö, niin tässä koen voivani jakaa kokemukseni molemmin puolin veteen piirrettyä viivaa.
Kuluneen vuoden aikana olen saanut kohdata juuri samankaltaisia tilanteita, joista aikaisemmin itseni paniikin vallassa jouduin väsymykseen asti pakottamaan. Nyt erotuksena se, että olen onnistunut kaikki nuo tilanteet läpi menemään, ilman yhtään ylimääräistä jännitystä, saati ainuttakaan paniikin sekaista tuskatilaa. Aikaisemmin tiedostin kyllä itsestäni sen, ettei minulla sosiaalisten taitojen puutteen vuoksi tarvitse noita tilanteita pelätä, mutta siitä huolimatta tietyt tilanteet ja niistä nousseet ärsykkeet ajoivat minut hulluuden partaalle.

Tällä hetkellä elän aivan samalla tavalla päivän kerrallaan, kuin kuluneen reilut viisi vuotta olen saanut opetella elämään. Kohdaten elämän sellaisena kuin se eteeni annetaan. Itseäni tutkaillen, negatiivisia luonteenpiirteitä korvaten positiivisilla, siis puhumalla ja kirjoittamalla käsitellen sekä pyrkien omalta osaltani tekemään sen oman pienen osuuteni asioissa, jotta elämä ainakin joiltain osin näyttäisi valoisammalta myös lähimmäisteni silmin tarkasteltuna.

Koen olevani etuoikeutetussa asemassa, saadessani elää tänään. Aina ei ole tuntunut tältä. Juuri sen vuoksi toivoisin voivani omalta osaltani jakaa tuota ilmaiseksi saamaani hyvää myös muille. Toivottavasti näistä raapusteluistani joku pieni ihminen saa jotakin toivoa paremmasta, se riittää minulle.

Aurinkoisia kesäpäiviä kaikille. Voikaa hyvin.

Peloista vapautuminen vol. 1.0.3

Tässä kohtaa täytynee todeta, että tänne kirjoittaminen alkaa olla sitä, että tähän tarvitsee etsimällä etsiä aikaa. Lapsiperheessä kun ei näin kesäaikana juuri sisällä oleilla, ainakaan jos haluaa välttyä siitä, ettei lapset hypi pitkin seiniä, kuin hämähäkkimiehet.

No sitten otsikkoon liittyvään. Viime päivinä olen saanut jakaa omaa kokemustani peloista, oikein runsaalla mitalla. Eräs ystäväni käy läpi mennyttä elämäänsä, kipuillen todella. Sinällään koen voivani antaa hänelle vertaistukea, koska suurimmaksi osaksi hänen pelkonsa ovat hyvin samankaltaisia, kuin minulla itselläni on ollut. Tässä hetkessä koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että voin jakaa omaa tarinaani eteenpäin, koska vielä joitain aikoja sitten, se ei yksinkertaisesti ollut siitä syystä mahdollista, koska pelkäsin noita sosiaalisia tilanteita aivan suunnattoman paljon.

Huomaan saaneeni tähän hetkeen vapautua noista peloista kokonaan. Kävimme vaimoni kanssa vähän aikaa sitten vierailulla eräässä kuntoutuspaikassa, jossa eräs ihminen kipuili monen riippuvuuden kanssa, aivan kuten minä vielä reilu viisi vuotta sitten. Tuntui todella hyvälle kokea se, että osaan olla rento oma itseni, myös tuonkaltaisessa tilanteessa, enkä enää yritä mitään enempää, kuin jakaa sitä, mitä minulla elämässä roppakaupalla on kertynyt, eli omaa elämänkokemustani.

Oikeastaan viime päivät ovat osoittaneet minulle sen, että suurin osa peloistani on johtunut siitä, että yksinkertaisesti olen kokenut elämässä niin paljon kaikenlaista ahdistavaa, että noiden asioiden prosessoiminenkaan ei kaikkea tuota tunnekuohuntaa ole tasoittanut, vaan siihen on tarvinnut myös lääketieteellistä apua. Summasummarum, olen tänään onnellinen siitä tilanteesta, jossa tänään saan elää. Tuota kiitollisuutta haluan ympärilleni levittää, joka päivä sen verran kuin sitä kykenen tekemään. Tällä tavoin elämällä uskon, että elämälläni on ja tulee olemaan tarkoitusta.

Pelkoihin liittyen. Koen tänään ääretöntä kiitollisuutta siitä, että elämä on minulle tuonut nämä käsittämättömät pelot ja ahdistukset. Ilman niitä, tuskin olisin oonistunut luopumaan omavoimaisesta taistelusta ja opettelemaan hitaasti mutta varmasti luottamaan toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Jumalaan luottaminen kohdallani tuli siitä, että oppiessani luottamaan yhteen ihmiseen, tein hänestä itselleni jumalaan verrattavan rispustaumiskohteen, josta taas seurasi se, että aloin seuraavaksi pelätä sitä, että entä sitten, jos tuolle ihmiselle tapahtuu jotakin pahaa. Olin siis pakotettu opettelemaan uskomaan oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan, jotta minun ei tarvitse pelätä enää koskaan jääväni yksin. Tuosta opettelelusta seurasi kaiken järkeistävälle ihmiselle, ääretön tuska, josta seurauksena tuli totaalinen luovutus. Omalla kohdallani tuo luovuttaminen merkitsee tänään sitä, etten enää järjellä yritä miettiä mitään, mitä en järjellä koskaan tule ymmärtämään, vaan pelkästään uskon. Eli toisin sanoen, vaikka välillä elämässä tuntuu pahalta, siitä huolimatta perustuksena minulla silti on usko hyvän olemassaoloon.

Näillä miettein. Aurinkoa elämäänne ja välittäkää toisistanne..

Peloista vapautuminen vol. 1.0.2

Mitä me ihmiset yleensä pelkäämme? Omalla kohdallani kaikista suurin ja suunnattomin pelko on kohdistunut pelon tunteeseen itseensä. Olen pelännyt pelkääväni taas jotakin. Oikeastaan pelkäsin niitä painajaismaisia paniikin ja ahdistuksen sekaisia tunteita, joissa koin meneväni totaalisen sekaisin, tulevani täysin hulluksi pelosta.

Pitkä matka on tässäkin asiassa tarvinnut matkata, tullakseni tähän hetkeen ja siihen onnelliseen tilaan, jossa en enää juurikaan pelkää mitään "turhaa". Tuolla turhalla pelolla tarkoitan pelkoa, joka nousee jostain aikaisemmista kokemuksista tai alkaa siitä, kun milikuvituksessaan käy läpi samankaltaisia tilanteita, joissa aikaisemmin on tullut kokeneeksi tuota kauhunsekaista pelkoa. Omalla kohdallani peloista vapautuminen on vaatinut lukemattoman määrän taistelua erinäisiin tilanteisiin itsensä pakottamista ja kaikki on ollut kuitenkin niin turhaa, mutta silti suunnattoman tarpeellista.

Lapsuudessani pelkäsin menettäväni kaiken, mitä silloin pidin tärkeänä. Hassulta tuntuu ajatella sitä, että pelkäsin menettäväni ne läheisimmät ja tärkeimmät ihmiset, vaikka toisaalta nyt mietittynä, en koskaan ollut heitä saanut itselleni, ainakaan henkisesti läheisinä kokeakkaan. No tänään mietittynä, tarvitsin tuolloin tuon menettämisen pelon sen vuoksi, että pidin sitä kautta ihmisä tärkeinä itselleni.

Nuoruudessa hyppäsin sitten loputtoman tuntuiseen oravanpyörään, josta pois pääseminen on sitten vaatinut kunnon ponnisteluita. Aloin nimittäin pakenemaan noita pelkoja päihteisiin, pelaamiseen, lääkkeisiin jne. Huomatakseni vain sen, ettei niitä tunteita koskaan pääse pakoon, vaan ne on ennemmin tai myöhemmin kohdattava silmästä silmään. Tänään koen olevani onnellinen ihminen juuri sen vuoksi, että minusta tuli se ihminen, joka tänään olen. Ilman omaksi itsekseni tulemista, en olisi noita pelkojani koskaan kohdannut saati käsitellyt, ja varmasti olisin niiden orja tänäänkin. MUTTA sitten tullaan asiaan, josta jokainen ihminen on oikeutettu olemaan mitä mieltä haluaa, nimittäin lääkkeet. Omalla kohdallani lääkeriippuvuus alkoi paljolti noista paniikinsekaisista tuntemuksista. Kasvaen fyysiseksi, henkiseksi ja hengelliseksi ongelmaksi, josta vapautuminen on vienyt aikaa, Tänään syön yhtä mielialalääkettä, josta koen olevan sen hyödyn, ettei pääni sisällä enää jatkuvasti tao erinäiset skenaariot erinäisistä tilanteista, joissa joudun pelkäämään. Elin raitistuttuani reilun neljä vuotta ilman mitään lääkitystä. Tuon neljän vuoden aikana koin käsitelleeni elämäni tapahtumat niin pininä atomeina, etten kertakaikkiaan enää löytänyt mitään, mistä puhumalla tai kirjoittamalla, olisin voinut saada käsitellyksi sen tilanteen, joka olisi minut kokonaan vaputtanut noista paniikin tunteista. Mietin reilun puoli vuotta sitä, aloittaisinko kokeilemaan lääkettä tuohon vaivaan. Käydessäni terapiassa, puhuin asiasta terapeutilleni ja muualla varmasti kymmenille eri ihmisille, mutta loppupelissä päätin itse aloittaa lääkityksen. Onneksi aloitin, koska kuluneen vuoden aikana olen tullut huomaamaan sen, minkä tiesin jo vuosia sitten, eli minusta on ihan mihin vaan, mihin ryhdyn, kunhan mielikuvitukseni antaa minun rauhassa tilanteisiin uskaltautua ensin menemään. Olen kuluneen vuoden aikana kohdannut kaikki tilanteet, joita ennen lääkityksen aloittamista kuollakseni pelkäsin, joihin en välttämättä enää edes uskaltautunut menemään. Tiedostan kyllä sen, että minulla oli jo ennen lääkitystä samat edellytykset kohdata noita tilanteita, mutta sitä en tiedä, miksi pääni ruokki mielikuvitukseni syytämään mitä erikoisempia variaatioita eri tilanteissa, joista johtuen olin joka hetki niin kauhean paniikin vallassa, etten yhdestäkään tilanteesta taistellen läpi, enää saanut noista tilanteiden kohtaamisista yhtään mitään muuta kuin aivan armottoman väsymyksen. Eli tänään mietittynä, minun tulee tässä hetkessä hyväksyä vallitsevat olosuhteet, eli päässäni on joku piuha mennyt sen verran vikaan, että tämän kyseisen lääkityksen avulla tuo kytkentä toimii halutulla tavalla. Toinen vaihtoehto kun olisi se, että olisin vihainen ja katkera itselleni ja elämälle siitä, etten voi elää totaalisen raitista elämää ja tuosta seuraisi vain se, etten voisi olla se tasapainoinen ihminen, joka tänään saan olla.

Tarkoitukseni ei ole elää kuin tätä päivää, joten en sano, että syön tuota lääkettä loppuikäni. Tänään otan lääkkeen, huomisesta en tiedä, eikä onneksi ole väliksikkään. Koen silti olevani se ihminen, joka sisimmässäni olen aina tiennyt olevani.

Toisaalta tämä ei ole lääkkeiden puolesta puhumista, vaan pelkästään oma kokemukseni asiassa, joten jokaisella olkoon oikeus omaan mielipiteeseensä asiassa. Eli kommentti on vapaa. Aurinkoista päivää kanssamatkaajani. Voikaa hyvin..

Peloista vapautuminen vol. 1.0.1

Luottamus. Siinä asia, jonka puute allekirjoittaneen elämässä on tuonut suunnattoman paljon pelkoa. Ilman luottamatta mihinkään tai kehenkään, ihminen ei voi välttyä pelkäämästä. Toisaalta johonkin tai johonkuhun luottaminen vaatii rohkeutta ja saattaa jo sinällään tuoda pelkoa.

Omalla kohdallani nyt mietittynä, ihmettelen sitä miksi kasvoin siihen ajatusmalliin, ettei keneenkään voinut luottaa. Lapsuuteeni liittyi ihmisiä, joihin olisi voinut luottaa mutta toisaalta nyt miettien ilmeisesti nuo ihmiset olivat sillä tapaa käyttäytyviä silloin, etten uskaltautunut heihin turvaamaan. Toisaalta lapsuuteni olot olivat sellaiset, että koin pelkoa hyvinkin voimakkaasti useissa eri tilanteissa. Pelkäsin alkaa nukkumaan. Pelkäsin mennä kouluun, jos kaverit kiusaisivat ja opettaja pakottaisi syömään. Pelkäsin tulla koulusta. Pelkäsin sitä ja pelkäsin tätä. Oikeastaan nyt itse vanhempana miettien, teinkö itse lapsuudessa väärin, kun en puhunut kenellekkään mitään peloistani. Vai tekikö sen hetken aikuiset väärin, kun eivät minulta sellaisesta kysyneet. En tiedä. Lähinnä tässä hetkessä mietin ainoastaan sitä, että ehkä kuitenkin nuo jo tuonaikaiset pelot ovat osaltaan kasvaneet kiinni minuuteeni siten, että ne vielä edelleenkin aiheuttavat minulle ahdistusta, toisella tapaa kuin silloin, mutta aiheuttavat kuitenkin.

Tämä suhteeni pelkoon on sen verran mielenkiintoinen ja loppupeleissä suhteellisen vähän käsittelemäni asia, että tähän aioin seuraavaksi pureutua oikein kunnolla. Olisi kiva jos joku kertoisi omia kokemuksiaan pelkoon liittyen, niin ehkä saisin itsekkin aukaistua noita omia tunnelukkojani taas hieman. No näillä miettein taas eteenpäin. Hyvää viikonloppua kaikille..

Beautiful Blogger awards

Kiitokset Reflection tästä palkinnosta. Hieman häpeillen laitan tätä vasta nyt jakoon. No sitähän sanotaan, että parempi myöhään, kun ei milloinkaan.

Siis tämä kyseinen tunnustus on tarkoitus jakaa seitsemälle blogille ja palkinnon saajan tulee kertoa seitsemän asiaa itsestään, joten pitkän tuumailun jälkeen tässä tulee..

Timolan erilainen elämä

Masentava maailma

Muurin tällä puolella - ja pysyy

Punchline

Tytöntekijä - poikasyli

Johanneksen saatto

Helinää

Sen kummemmin selittelemättä, olen tykännyt edellä olevista. Palkinnon voi poimia alta omaan blogiinsa..

..ja ne seitsemän asiaa minusta on varmaan tullut esiin senkin seitsemän kertaa näistä minun raapusteluista, mutta heitän niitä tässä jossain välissä, niin tulee tehdyksi, kuten palkinnon myöntämisessä märitellään.

Peloista vapautuminen vol. 1

Olen tässä viime aikoina kelaillut enemmälti sitä, kuinka vielä parisen vuotta takaperin, elin jatkuvien sosiaalisten palkojen alla. Oikeastaan olen nyt miettinyt sitä, kuinka olen koko elämäni matkannut peläten jotakin suunnattomasti. Milloin ihmisiä, milloin itseäni, milloin mitäkin. Tänään en enää jaksa pelätä. Oikeammin olen huomannut väsyneeni pelkäämään tapahtumattomia asioita tai tilanteita siinä määrin, että olen opetellut luottamaan johonkin. Tuosta jostakin on tullut tärkeä työväline pelon kohtaamiseen. Onneksi tässä hetkessä noita pelkoa tuovia tilanteita on kovin vähän, vaikka samankaltaisia tilanteita joita vielä aikaisemmin pelkäsin kuollakseni, on nyky hetkessä jatkuvasti, silti en pelkoa enää niistä johtuen juuri tunne.

Siitä syystä on ehkä hyvä palata hieman aikaa taaksepäin ja prosessoida sitä, mitä olen pelännyt. Toisaalta olen viime päivät miettinyt myös sitä, kuinka hyvänä olen aikaisemmin kirjoittamisen kokenut apuvälineenä elämässä, joten osaltaan siitä johtuen päätin alkaa myös näitä pelkotilojani purkamaan täällä atomeiksi. Siitä johtuen otsikossa on vol. 1 sillä tähän tulee piakkoin jatkoa, uskoakseni osia vielä lukematon määrä, siis jos sen suhteuttaa siihen määrään, jota peko on elämässäni vieraillut. Mutta tässä nyt tällainen  eräänlainen alustus asiaan. Pelko on kuitenkin vain tunne, siinä missä onnellisuuskin. Kaikki riippuu siitä, minkälaisen tilan sille elämässään antaa. Voisi jopa sanoa, että jos ihminen antaa pelolle vallan, se hallitsee pian koko elämää. Aivan samoin, jos ihminen antaa itselleen luvan tulla onnelliseksi, hän ennenpitkää huomaa olevansa.

Näillä aatoksin. Kohta alkaa matkani pelon valtakuntaan. Onneksi siellä voi tänään vain vieraillen piipahtaa, tarvitsematta pelätä jäävänsä sinne elinkautisvangiksi.

Kiitollisuus saadusta hyvästä

Viime aikoina olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että toisaalta kiireestä on tullut jo niin rutiinia, että väkisin välillä tulee miettineeksi asioita siinä samalla kaiken kohelluksen keskellä.

Olen jälleen kokenut käsittämätöntä kiitollisuutta kulunutta viittä vuotta ajatellen. Oikeasti ihmettelen sitä, kuinka asiat voivat järjestyä näin. Vaikkei kaikki asiat sujuisikaan, kuten itse tuppaan ajatella niiden olevan parhaiten näin tai noin, niin ei minulla ole kyllä mitään järkeä päässäni, jos tässä tilanteessa olisin edes jollain tapaa esittävinäni kiittämätöntä.

Jotenkin viime aikoina taas olen pohtinut sitä, kuinka voisin parhaiten ihmisille jakaa tätä ilmaiseksi saamaani hyvää. Olen jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa, joille puhun omista kokemuksistani. Pyrin joka päivä pistämään itseni likoon 110 prossaisesti perheeni parissa. Käyn säännöllisesti kolmesti viikossa ryhmissä ja olen kirjoitellut aina sopivan tilaisuuden sattuessa omia ajatuksiani myös tänne nettiin. Silti minulla on olo, että minun pitäisi pystyä tekemään enemmän. Aivan liikaa on ihmisiä, jotka ovat omien ennakkoluulojensa vankina tänäkin päivänä, eivätkä tiedä mitään siitä, kuinka  ihanaa elämä voi oikeasti olla. No minä pyrin tekemään oman pienen osuuteni siinä joka päivä, että ainakin ne viitisenkymmentä ihmistä, joita minä aikaisemmassa elämässäni teoillani vahingoitin, saisivat nyt edes hieman kokea parempaa, kuin mitä silloin. En tiedä, haluaisin auttaa ihmisiä, ihan rehellisesti käsi sydämellä, täysin pyynteettömästi, ilman mitään vaateita mistään. En vain tiedä, miten sitä parhaiten omassa elämässäni toteuttaisin. Joskus tunnen ääretöntä voimattomuutta siitä, että minulle on suotu niin paljon hyvää, enkä minä voi antaa kuin näin vähän. No kaikella aikansa, ehkä vielä jokin päivä voin tehdä enemmän. Sitä odotellessa, nyt yöunille, että jaksaa aamulla jälleen koulunpenkille.

Aurinkoisia kevätpäiviä, rakkaat kanssamatkaajat. Voikaa hyvin..

Viisi vuotta sitten..

..join viimeisimmän humalani. Sen jälkeen ei ole tarvinnut pulloa aukaista, onneksi. Melkoisella varmuudella se tietäisi samaa, kuin varaisi itselleen hautapaikan ja järjestelisi omat hautajaisensa, sen verran hurjaa vauhtia päihteiden käyttöni paheni, ennen raitistumistani.

Luojalle kiitos, ettei enää ole tarvinnut kaivata humalaa. Ei vain ole tehnyt mieli, vaan elämä on tuonut eteen erilaisia polkuja, joita kulkien, elämä on alkanut kantaa. Silloin ei päihteiden tuomaa pakotietä enää tarvitse.

Tietysti nyt mietittynä voin rehellisesti myöntää sen, että melkoisen määrän työtä on itsensä kanssa saanut tehdä, että tähän hetkeen ja näin taasapainoiseen elämään on tullut. Onneksi tuota työtä ja taivalta ei ole tarvinnut tehdä yksin. Yksin en olisi kertakaikkiaan jaksanut. Kuten varmasti jokainen tietää, kovin moni päihdeongelmainen ei orjuuttavasta riippuvuudesta yksin eroon selviä. Oma voimattomuutensa tulee kohdata yksin ja sen jälkeen antautua autettavaksi, tekemään omaa osuuttaan asioissa ja loppu hoituu kyllä.

Ihmeellisen kirkkaasti kuitenkin mielessäni on tuo viimeinen nousuhumala. Päivälleen viisi vuotta sitten, tiesin kahden päivän päästä joutuvani lähtemään pakon edessä päihdekuntoutukseen, muuten lapset olisi otettu huostaan. Kuten jo monesti olen kirjoituksissani todennut, onneksi tuo pakote oli, muuten tuskin olisin enää hengissä. Muistan selvästi sen, kuinka rakkaan vaimoni kanssa sovittiin, että voin juoda ns. jäähyväis six-packin olutta, samalla Suomi-USA olympiajääkiekkoa seuraten. Tavoistani poiketen, tuona iltana join hillityn sievästi, vaikka silti tuon illan hintana oli anopin uuden karhea matka-tv, joka siinä leijona huumassa onnistui jostain kumman syystä horjahtamaan lattialle tuohoisin seurauksin, no tekevälle sattuu ja rapatessa roiskuu :)

Tänään on muutoinkin muistoja nostattanut päivä. Isäni olisi tänään täyttänyt 60 vuotta, siis jos viina ei olisi häntä vienyt vajaa viisi vuotta sitten vienyt. Rauha hänen sielulleen. Surullista hänen kohtalossaan on se, että vasta hänen kohtalonsa jälkeen allekirjoittanut heräsi todellisuuteen siitä, kuinka itsellenikin voisi käydä, jos en alkaisi jotakin tehdä toisin.

Kuten todettua, pitkä matka on tuosta päivästä tullut tehdyksi, mutta tänään tuo matka jatkuu edelleen päivän kerrallaan, onneksi jo hieman kevyimmin askelin. Kaikki on omalla kohdallani kiinni siitä, että olen valmis joka päivä luovuttamaan omavoimaisen taisteluni ja jatkamaan hyväksi havaittujen työkalujen käyttöä, aina tarpeen vaatiessa toisiin ihmisiin turvautuen. Tällä tavoin jatkaessani, tiedän jo ettei minun voi käydä kuin hyvin. Kiitokset yhteisestä matkasta kanssamatkustajat. Jatketaan taivallusta..

Työnhakua. Tupakatta oloa.

Uusi vuosi uudet kujeet. Näinhän sitä sanotaan. Sinällään uusi vuosi ei muuta uutta elämään ole tuonut, kuin sen verran, että yhdensän päivää sitten päätin päivän kerrallaan yrittää erottautua myös tuosta tupakan orjuuttavasta vaikutuspiiristä.
Toisekseen olen alkanut etsimällä etsiä itselleni työpaikkaa. Ei se kaukana sinällään ole ollutkaan, etteikö tässä viimoisinkin palanen elämässä loksahtaisi kohdalleen. Viime viikolla kävin työhaastattelussa, joka meni kyllä kaikinpuolin nappiin, mutta ainoa ongelma asiassa oli se, että kyseiseen tehtävään haettiin ohjelmistosuunnittelun rautaista ammattilaista, jolla olisi oltava viiden vuoden työkokemus alalta. Kun minulla näistä ohjelmisto hommista ei vielä varsinaista työkokemusta löydy, niin minun olisi pitänyt repäistä koodaustestistä täydet pisteen, mikäli olisin tuon kyseisen paikan halunnut. No testi sinällään meni kohdaltani paremmin, kuin itse osasin aavistella, mutta ei silti täysiä pisteitä tässä hetkessä oikein onnistunut saavuttamaan. Ensin asia tietysti hieman harmitti, mutta jo parin päivän päästä ajattelin kuitenkin niin, että olisi tuo ollut aika iso harppaus astua suoraan työelämään, mikäli vaatimustaso työtehtävissä olisi edellyttänyt jo valmiiksi usean vuoden kokemuksen asioissa. No asioilla on taipumus järjestyä, joten odottelenkin tässä jo toista haastattelua, jossa kyseinen positio olisikin itselleni jo haasteellisuudeltaan huomattavasti sopivampi, kyseessä kun on ohjelmistosuunnittelijan pesti, jossa voisin aloittaa tämän hetkiseltä tasolta, opetellen asioita käytännössä sitten aina tehtävien edetessä. Kaikki järjestyy, siihen uskon. mikäli tässä hetkessä töitä ei siunaannukkaan, silläkin on tarkoituksensa. Itselläni kun kuitenkin on vielä noita opintoja vajaa 1,5 vuotta jäljellä, joten kiire sinällään ei ole yhtään mihinkään. Hiljaa hyvä tulee.

No sitten tämä tupakan polttamisesta eroon pääsy. Ensimmäiset päivät menivät kovin helposti. Sitten oli muutama vaikeampi päivä ja tässä hetkessä päivät kuluvat kohtuullisen pienellä taistelulla. Tänään teki mieli hieman, eilen ei ollenkaan. Luovuttamisen opettelua tässäkin asiassa harjoitetaan ja uskon tämänkin riippuvuuden hellittävän, kun itse olen valmis tästä riippuvuudesta kokonaan luopumaan. Aina kun ajatuksiin eksyy sellaista kuin "Olisihan se kiva..", niin samalla aletaan taistella asian kanssa. Kun taas toisena hetkenä miettii koko asiasta, tyyliin " On se kiva olla polttamatta.." niin tuo ajatustapa kantaa, eikä taistelua tarvi harjoittaa. Tietysti tämäkin muutos elämässä ottaa aikansa, kuitenkin kun tupakkaa on tullut tupruteltua jo yli 20 vuotta. Hiljaa hyvä tulee tässäkin, kuten elämässä yleensä. Hitaasti tapahtuvat muutokset ovat pysyvämpiä, kuin hetken hurauksessa tapahtuvat, joten kyllä tämä tästä päivä kerrallaan onnistunee. Tällaisia aatoksia tälle iltaa.

Aurinkoisia päiviä kaikille, toivottelee toipumisentiellä taivaltava "turisti"..

Rauhaa. Joulurauhaa.

Tuntuu tosissaan hyvälle huomata itsessään eräänlaista lapsenmieltä näin Joulun kynnyksellä. Olen innoissani, seuratessani lasten valmistautumista Jouluun. Ehkä osa tästä kiitollisuudesta nousee siitä, kun tämä Joulun odotus ei ole aina ollut minulle tärkeintä, saati se että olisin lapsia tai vaimoani ajatellut, vaan päihteet olivat Joulunakin, kuten aina, se tärkein asia, vielä joitain vuosia sitten. Viisi vuotta sitten Jouluun meillä liittyi lämpölasista läpi tuleminen, virkavalta, sekä päivystyksessä paikattavana olo. Muistan lopun ikäni lasteni ja vaimoni pettyneet katseet, kun seuraavana aamuna kauheassa krpulassa, parikymmentä tikkiä käsissäni, vääntäydyin kotiin.

Luojalle kiitos, tänään saan nauttia täysin siemauksin seuratessani, kun vaimo ja lapset laittavat Joulua. Siitä riemusta juuri saan itselleni suurimman kiitollisen tunteen käydessäni ajatuksissani mutkan menneessä. Itse en välttämättä koskaan tule unohtamaan Joulua -05, mutta lapset ja vaimo ovat sen jo minulle antaneet anteeksi. Onneksi olen oppinut olemaan armollinen itselleni, joten ei tuo Joulu enää mielessäni ole millään tapaa syyllisyytenä, vaan enemmänkin kiitollisuuden tuojana tähän hetkeen. Tänään olen kiitollinen. Tänään olen onnellinen.

Näillä miettein..Oikein rauhallista, raikkaan raitista Joulua ja kaikkea hyvää meille kaikille vuoteen 2011!

Beautiful Blogger awards

Lämpimät kiitokset Reflection tästä palkinnosta. Olen hyvin otettu. Laitan tämän kiertämään, kun saan tarkkaan harkittua kenelle tämän palkinnon haluan antaa. Joten palaan tähän asiaan tässä lähiaikoina.

Kaikki järjestyy aikanaan

Minun kokemuseni on tuon otsikon kaltainen. Voin tänään todeta eläväni päivän kerrallaan elämää, josta ei puutu yhtään mitään. Parasta kaikessa on elämäntyyli, johon kuuluu sellaisia itsensä työstämiseen liittyviä toimintaa siinä määrin, ettei minun tällä tavoin taivaltaessani tarvitse enää pelätä elämässäni mitään niistä asioista, jotka osaltaan ajoivat minut helvetinporteille joitain vuosia sitten.

Omalla kohdallani täyskäännöksestä alkanut itsensä ja menneisyytensä purkaminen, on tänään muodostunut sellaiseksi peruskiveksi, jonka varaan uskallan omaa itseäni ja elämääni rakentaa. Olemalla valmis mihin tahansa ja sitä kautta luopumalla ennakkoluulojeni nostattamasta ylpeydestä, olen valmis avoimin mielin tutustumaan kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin erilaisiin apukeinoihin, joita täällä erilaisista riippuvuuksista kärsivien auttamiseksi järjestetään.

Nyky hetkeen olen huomannut itsessäni sen, että olen tietyllä tapaa kantanut väärää syyllisyyttä läpi elmän siinä määrin, että pelkästään siitä minuilla riittää työstettävää jok' ikiseksi päiväksi, sikäli mikäli tasapainoista elämää haluan itseni kanssa viettää. Tuosta syyllisyyden kantamisesta voin kertoa muutaman esimerkin. Elämäni on opiskelujen, viisi lapsisen perheen ja ryhmissä käymisen kanssa jatkuvaa kiirusta, mutta pelkästään hyvällä tapaa kiirusta. Toisaalta huomaan tasaisin väliajoin miettiväni huonoa omaatuntoa potien sitä, kuinka koen kohtelevani läheisiä ihmisiäni kaltoin, kun en tahdo joutaa pitämään yhteyttä niihin ihmisiin, jotka toisaalta osaltaan ovat tukeneet minua silloin kun olin heikoimmillani. No armollisuutta itseään kohtaan tässä opetellessani, olen kääntänyt tuota syyllisyyttäni pois miettien niin, etten kuitenkaan taida olla niin erikoinen ihminen, että läheisteni elämässä olisi kovinkaan suuri aukko, vaikka yhteyden pitäminen olisikin satunnaisempaa. Toisaalta opettelen edelleen päivän kerrallaan tekemään kulloisenakin päivänä sen, mikä siinä hetkessä oman osuuden tekemiseltä tuntuu, eikä sen enempää kukaan voi minulta vaatia, kun en sitä ole enää edes itse itseltäni vaatimassa. No kuten todettua, parempaa kohti koko ajan matkaa teen ja siihen liittyy jatkuva itsensä kehittäminen ja sitä kautta opetteleminen olemaan entistä vähemmän itsekeskeinen ihminen.

Itsensä purkaminen atomeiksi, siinä samalla koko elämän paloittelu omiin lokeroihinsa, on ollut minulle se keino kasvaa siksi ihmiseksi, joka minusta olisi kuulunut tulla jo 15 vuotta sitten. Tänään ymmärrän kuitenkin sen, ettei minusta olisi tuolloin voinut tulla samaa ihmistä joka tänään olen. Niin äärettömän määrän positiivisia kokemuksia, kaikki negatiiviset tapahtumat ja niiden purkamisen kautta tapahtunut kasvu on minulle tähän hetkeen tuonut, etten voisi olla sama ihminen ilman noita kokemuksia. Katkeruus ei kuulu tänään minun luoteenvikoihini, joten sillä en sille ajatustanikaan uhraa, vaan pyrin käsittelemään asiat päivittäin siihen malliin, ettei minulla olisi yhtään asiaa tai tapahtumaa josta olla katkera, vaan päinvastoin kokisin jatkuvasti kasvavaa kiitollisuutta elämää ja sen tuomia siunauksia kohtaan.

Nöyrin ja kiitollisin mielin rauhoitun tässä hetkessä odottamaan perheen kanssa vietettävää Joulua. Siunausta elämäänne rakkaat kanssamatkaajat. Olkoon tuuli myötäinen elämässämme.

Toivoa paremmasta

Ajattelin oman kokemukseni kautta tuoda esille sen, että todella vaikeasta, orjuuttavasta, pakkomielteisestä ja kaiken tuhoavasta sekakäyttökierteestä on mahdollista toipua. Koskaan siitä ei parane siten, että voisi harrastuksekseen tai muutoin vain ajankuluksi, rentoutuakseen voisi kaveriporukassa istua iltaa muutamalla paikallisessa.


Omalla kohdallani taival tähän hetkeen, tasapainoiseen, antoisaan, rauhalliseen ja kaikin puolin vapaaseen elämään on ollut pitkä ja kivinen. Tässä ja nyt mietittynä tuo kivinen taival on ollut todella opettavainen ja antoisa. Ilman tuota kivistä tietäni, tuskin tässä kirjoittaisin pyrkien jakamaan oman kokemukseni kautta toivoa toisille samaisen ongelman kanssa taisteleville. Muutenkaan tuskin olisin se itseni tunteva, lähimmäisistä välittävä, tasapainoinen mies, kuka tänään kaikella tapaa koen olevani. Eli kaikella tarkoituksensa.

Palatakseni hieman ajassa taaksepäin. Elin vielä reilu viisi vuotta sitten orjuuttavassa ja itseäni tuhoavassa riippuvuus suhteessa kaikenlaisiin päihteisiin. Muutosta tuohon sekakäyttökierteeseen näyttänyt tulevan muutoin, kuin sillä että tauti tappaisi minut alle kolmikymppisenä. Elämäni rakentui tuohon aikaan sen asian ympärille, että aina oli keinolla millä tahansa saatava rahaa, jotta hetkeksi saisi hiljennettyä päässään takovan pakkomielteisen ajatuksen nousuhumalan tunteesta. Tuohon aikaan nousuhumalan tunteesta oli jo aikoja sitten kadonnut kaikki autuus ja hohto. Jäljellä oli enää sairaalloinen pakkomielle tuota asiaa kohtaan. Enää ei ollut väliä mitä asian eteen jouduin tekemään, kunhan sain pääni sekaisin ja taas unohtaa hetkeksi sitä kautta kaiken. Surullisinta tuossa kaikessa oli se, etten enää pitkään aikaan ollut välittänyt kenestäkään, vähiten itsestäni ja sen vuoksi käytin sumeilematta hyväkseni jokaista ihmistä joka erehtyi minulle ystävällisyyttään vielä päivää sanomaan. Olin tuhonnut kaikki välit jokaiseen ihmiseen, joka joskus oli tielleni eksynyt. Jäljellä siis oli vain tuo pakkomielle, sekä reilu 130 000 euroa velkaa, josta suurin osa oli tullut juomisesta, sekä toisesta ongelmastani, pelaamisesta.

Minun kohdallani päihteiden käyttö meni siihen, että en enää halunnut elää. Pyrin melkein jokaisen putken päätteeksi saamaan itseni hengiltä. Milloin pillereillä, viiltelemällä ranteeni auki, tai sekopäisenä ajaen autolla ulos tieltä. Epätoivoani kuvannee se, että nuoremman poikani syntyessä, hyppäsin pää edellä koskeen, yrittäen hukuttaa itseni, niin paljon itseäni vihasin. Noista itsetuhoisuuksista johtuen, viranomaiset alkoivat epäillä kykyjämme huolehtia lapsista ja sen vuoksi meidän tuli lähteä päihdekuntoutukseen tai lapset otettaisiin huostaan. Kuntoutus muutti koko perheen elämän.

Opetellessani elämään vertaistuen avulla, päivän kerrallaan vapaana päihteistä, minulla alkoi myös orastaa ajatus siitä, kuinka haluaisin kokea edes yhden päivän, jolloin minun ei tarvitsisi valehdella koko ajan jollekkin, yhden päivän jona päässäni ei takoisi syyllisyys siitä, kuinka jatkuvasti satutan kaikkia ympärilläni olevia. Halusin enemmän kuin mitään, palata tavalliseksi ihmiseksi. Halusin päästä eroon myös uhkapelaamisesta. En vain enää tahtonut jaksaa uskoa sen olevan mahdollista kohdallani. En vaikka olin jo saanut elää hetken aikaa vapaana päihteistä. Jotenkin kävin sisäistä taistelua siitä, kuinka minulla täytyisi vielä olla joku pakokeino, jolla voisin kadottaa itseni, kun maailman meno ahdistaisi liiaksi. Toisaalta tämänkin taudin sairaalloisuutta kuvannee parhaiten se, etten enää päässyt hetkeksikään pakoon mitään. Samantien kun ajatukseni valtasi palaamisen ihanuus, samassa hetkessä ahdistus asiasta ryöppysi päälleni sellaisella voimalla, ettei mistään ihanuudesta ollut tietoakaan.

Jotenkin pohdin sitä, että haluaisin elää edes hetken rehellisenä puolisolleni. Ihmiselle, joka kuitenkin oli luvannut seistä vierelläni, niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä ja toden totta oli niin myös tehnyt, lukemattoman monta kertaa. Minusta tuntui äärettömän pahalta, yrtittää elää raittiina, samalla valhdellen puolisolleni pelaamisestani. Tuo tuska lopulta kasvoi niin suureksi, että se ajoi minut hakemaan apua. Soittelin muutamia puheluita ja saimme erään ystävän avulla pystöön vertaistukiryhmän peliongelmista kärsiville ihmisille. Vielä tuossa hetkessä minulla oli jokin ihmeellinen takaportti auki ja kävinkin pelaamassa vielä viimeisen kerran, ennen kuin uskaltauduin ryhmään lähtemään. Tuon ryhmään lähtemisen jälkeen minun ei ole tarvinnut enää pelata. Olen saanut opetella elämään totaalisen rehellisenä itselleni ja sitä kautta toisille. Olen hvyittänyt ihmisiä, joita päihteiden käytöllä ja peliongelman myötä olen loukannut. Olen sopinut läheisiltä lainaamani velkani, joista suurimman osan sain anteeksi, kertoessani rehellisesti mistä omituinen käyttäytymiseni rahan lainaamisessa oli johtunut.

Syyskuun 1. päivä tälle vuotta, minulla päättyi velkajärjestely ja huomenna toimitan ulosottovirastoon kuitin viimeisestä suorituksestani, jonka jälkeen minulla ei ole enää minkäänlaisia merkintöjä luottotiedoissa, eikä enää senttiäkään velkaa. Sen sijaan olen onnistunut rakentamaan tulevaisuutta opiskelemalla itselleni ammatin. Tällä hetkellä amk-opintoni ovat kolmannen vuoden osalta kohta puolivälissä. Olen etsinyt töitä ja uskon niitä saavani siinä hetkessä, kun minun on tarkoitus työelämään palata. Parasta kaikessa on se, että opetellessani olemaan itselleni rehellinen, minun ei tarvitse päivittäin taistella juoma- tai pelihimoa vastaan. Riittää kun pidän mielessä sen, etten voi enää ottaa viinaa tai pelata kohtuudella. Kohdallani sen kokeilu tietäisi totaalista romahdusta, josta seuraisi sellainen kierre, johon tänään en halua joutua. Tuon estääkseni, minun tarvitsee vain luottaa toisiin ihmisiin, turvautua samankaltaisia kokeneiden ihmisten apuun, sekä myöntää etten voi käyttää päihteitä, enkä pelata normaalisti.

Kymenen vuotta sitten maailmani romahti konkurssin, avio-eron ja läheisen ihmisen kuoleman kohdatessa samalle vuotta. Tuosta kaikesta alkoi syöksykierre, joka oli kohdallani päättyä kuolemaan, mutta josta olen selviytynyt päivä kerrallaan, elämään elämää ja nauttimaan siitä, ilman että minun tarvitsee enää paeta elämää tai itseäni mihinkään. Raitis, peleistä ja lääkkeistä vapaa elämä on tuonut mukanaan myös useita vastoinkäymisiä. Erona entiseen, minun ei ole tarvinnut paeta noista tapahtumista aiheutuneita tunteita, vaan olen saanut kohdata ne ja surra kun on ollut aihetta suruun. Olen käynyt läpi viimeisen viiden vuoden aikana suurimmat menetykseni, isäni tehtyä itsemurhan, parhaan ystäväni juotua itsensä hengiltä ja silti minulla ei ole tarvinnut palata entiseen, vaan olen saanut läpikäydä tuskan ja surun läheisten ihmisten avustuksella ja tänään ymmärrän hyvin pitkälti sen, mitä elämä on ja mitä tarkoitusta varten itse sitä tänään, noista edellä kertomistani riippuvuuksista vapaana saan elää.

Koskaan ei ole liian myöhäistä pyytää apua. Jos minä olen selvinnyt, myös sinulla on sama mahdollisuus.

Elämä rakentuu pala palalta ehjäksi kokonaisuudeksi

Olen kohta viiden vuoden ajan saanut mahdollisuuden rakentaa elämää uusiksi kasaan, kiitos raittiuden. Tänään elän tilanteessa, jota en villeimmissä unelmissanikaan uskonut enää koskaan saavuttavani. Minulla päättyi juuri kuluneella viikolla yli kymmenen vuotta kestänyt velkahelvetti. Olen tänään täysin vapaa taloudellisesti ja tuo tosi asia ruokkii minua rakentamaan elämää eteenpäin, entistä tarmokkaammin.

Opiskeluni ammattikorkeassa on nyt hieman yli puolivälin etapin. Olen onnistunut pysyttelemään aikataulussa, vaikka tässä kuluneina parina vuotena, matkalle on sattunut eräitäkin tapahtumia, joiden vuoksi olisi enemmän kuin ymmärrettävää, vaikken olisi aivan aikataulussa pysytellytkään. Sen lisäksi olen saanut suoritettua jo opinnoissani työharjoittelut muilta osin, mutta viimeisen kevään lopputyön harjoittelu on enää tekemättä. Sekin asia järjestyi jo tuossa joku aika takaperin. Olen tälle vuotta tehnyt koulullemme erästä ohjelmistoprojektia, joka toivon mukaan tulee koulullemme käyttöön ja tuosta projektista minulle poiki tuo viimeisen kevään harjoittelupaikka ja lopputyön aihe. Vielä kun tuohon lisätään, että olen onnistunut tekemään opinnoissa vaadittavat 15op vapavalintaiset opinnot kokonaan, olisin hullu, ellen olisi tyytyväinen.

No pitkälti tämän koulun projektin, olen tehnyt päätöksen mitä "isona" haluan työkseni tehdä ja sen vuoksi olen keskittynyt erääseen ohjelmistokehityksen osaalueeseen muita hanakammin. Tämä alue näyttäisi olevan se seuraava suuri juttu mobiilimarkkinoilla, joten ei ollenkaan hassumpi aluevaltaus, johon keskittyä. Tästä projektista alan olla saanut jo sen verran paljon kokemusta asioissa, että uskallan jo hetkittäin luottaa terveellä tavalla osaamiseeni noissa asioissa. Itseluottamus, kun ei koskaan ole ollut se vahvin puoli minussa. Nyt kuitenkin jo huomaan tekeväni tulevaisuteen tähtääviä valintoja, ilman että miettisin hetkeäkään, etteikö tilaisuuden tullen minusta noihin haasteisiin olisi vastaamaan. Päinvastoin. Toivon todella saavani lähiaikoina mahdollisuuden ottaa kosketusta työelämään ja sen tarjoamiin haasteisiin, koska siellä kuitenkin tiedän odottavan ne todelliset koetukset siitä, onko minusta vielä tässä hetkessä niihin vastaamaan.

Silti olen tehnyt entiseen ajatusmalliini verrattuna, todella uhkarohkeita valintoja. Ilman sen kummemmin miettimättä, tai epäilemättä itseäni, olen hakenut ensi vuodelle toiseen ammattikorkeaan opiskelemaan samanaikaisesti yhden lukuvuoden verran kyseisen ohjelmistokehityksen alan erikoitusmisopintoja. Lisäksi laitoin viikolla pari työhakemusta vetämään, joissa haettiin tuon ohjelmoinnin taitavaa henkilöä vakituiseen työsuhteeseen. Tänään lähetin myös yhden hakemuksen sellaiselle kurssille, joka kestäisi 8kk ja jonka jälkeen olisi valmiina vakituinen työpaikka odottamassa, joten enää en taida ollakkaan se itseään epäilevä ihminen, joka vielä jokin aika sitten koin olevani.

Tässä hetkessä parasta kaikessa on kuitenkin se, että ensiksikin raha on saavuttanut elämässäni sille kuuluvan oikean arvonsa, eli se ei ole enempää kuin väline, jolla hankitaan elämässä välttämättömiä asioita, kuten ruoka, asunto jne. Se ei enää todellakaan ole se elämän tärkein asia, eikä minulle millään tavalla enää se mittari, jolla mitattaisiin sitä, kuinka hyvin voin, tai kuinka onnellinen tai tasapainoinen olen. Olen tänään todella onnellinen ihminen, vaikkei minulla tässä hetkessä ole yhtään ylimääräistä rahaa.

Mitä muuta ihminen voisi elämältään toivoa, kuin sen, että on itsensä kanssa niin tasapainossa, että elämä sinällään ei voi tarjota mitään muuta kuin eteenpäin vieviä tapahtumia. Vielä kun siihen lisätään, että vierellä kulkee ihminen, josta on viime aikoina tullut elämäni tärkein tukipilari tai joka on ollut sitä jo koko yhteiselomme ajan, mutta jonka arvon vasta aivan hiljattain olen alkanut käsittämään. Elämä maistuu tänään hyvälle. Suuri kiitos siitä kuuluu Jumalalle, itselleni sekä kaikille niille ihmisille, jotka jaksoivat minuun uskoa, vaikken itse enää uskonutkaan, varsinkin rakkaalle vaimolleni.

Näillä miettein, tästä on hyvä jatkaa päivä kerrallaan kohti tulevaa. Voikaa hyvin..

Intuition pohjalta

Olen viime aikoina pohtinut hyvin paljon tätä kokemuseni jakamista omalla kohdallani ja jotenkin minulla on ollut sellainen tunne, etten enää koe tarvetta "piiloutua" minkään nimimerkin alle. Toisaalta pyrin joka päivä miettimään omia todellisia vaikuttimiani asioissa ja tässäkin kohtaa olen asiaa miettinyt jo pidempään. Jotenkin minulla on sellainen tunne, että oman kokemukseni jakaminen näissä riippuvuuksissa tai niistä toipumisessa jää jotenkin vailinaiseksi, vajaaksi, koska en esiinnyt tässä blogissani todellisena omana itsenäni. Toisaalta mietin hyvin paljon myös tuota vertaisryhmätoimintaa ja siihen liittyvää nimettömyys perinnettä. Jotenkin olen oppinut viime aikoina siihen, että mietin omaa itseäni, kyseenalaistan omia tuntemuksiani asioissa ja sitten loppupeleissä teen sellaisen ratkaisun, joka itsestäni parhaalta tuntuu. Tässä hetkessä ajattelin alkaa jakaa kokemustani omalla nimellä, sen vuoksi, että josko se jollakin tapaa toisi tämän oman tarinani jotenkin todellisemmaksi. Tarkoitukseni ei millään tapaa ole väheksyä noita vanhoja viisaita perinteitä, vaan pikemminkin keskittyää jakamaan vain omaa kokemustani omalla nimelläni. En siis edusta näissä kirjoituksissani mitään muuta kuin omaa itseäni, omia kokemuksiani, mielipiteitäni jne. Minun kirjoitukseni kokemuksistani ei siis ole millään tapaa sidottu AA:n näkemyksiin, enkä edusta millään tapaa kyseistä vertaisryhmää, vaan pelkästään jaan omaa kokemustani.

Toisalta olen pohtinut tätä asiaa jo pidempään. Oikeastaan jo raitistumisesta lähtien. Viimeisin sysäys tälle asialle lieni kesällä julkaistu kirja Selviämistarinoita, jossa useat ihmiset jakoivat toipumiskokemustaan omalla nimellään. Jotenkin tästä ajattelin, että haluan tehdä samoin. Jotenkin olen tähän hetkeen käsitellyt menneen elämäni siten, ettei minulla ole enää häpeää mennyttä kohtaan. Päinvastoin, koen saavuttaneeni sellaisen määrän elämänkokemusta, että tuosta voi aivan hyvin antaa eteenpäin myös toisille. Tarkennan siis vielä varalta asian kertaalleen. Nämä ovat pelkästään, vain ja ainoastaan minun kokemuksiani asioissa. Ei kenenkään muun. Näillä miettein, matka jatkukoon päivän kerrallaan samaan suuntaan, kuin mitä se on jo jonkin aikaa jatkunut.

Itsetutkiskelun kautta tasapainoiseen elämään

Ajattelin hieman taas kerrata tätä kulunutta viittä vuotta, jotka olen saanut raittiina elämää rakentaa kokonaan uusiksi.

Viisi vuotta sitten elämäni oli ajelehtimista katastrofista toiseen. Kuoleman kanssa kilpajuoksua, vailla mitään toivoa tai päämäärää. En todellakaan tiennyt, kuka olen saati mihin olen matkalla. Minulle elämä oli armotonta taistelua päivästä toiseen, kaoottista, pelottavaa ja täysin tarkoituksetonta tyhjyyttä, jossa joka päivä mietin vain sitä, kuinka halusin kuolla. Olin totaalisen hukassa. Olin ollut enempi tai vähempi hukassa koko sen astisen elämäni. Sitten tapahtui jotain..

Piinava oravanpyörä alkoi olla siinä mittakaavassa, ettei sitä enää kukaan voinut sivusta katsoa, tekemättä mitään asialle. Tänään olen kiitollinen siitä, että tuossa hetkessä elämässämme oli muutamia ihmisiä, jotka tiesivät missä mennään ja mitä asioille tulisi tehdä. Miten asioihin puuttua.

Toisaalta tänään ymmärrän myös sen, että ilman tuota asioihin puuttumista, en olisi tätä kirjoittamassa. Kaksi vanhempaa lastani asuisivat tässä hetkessä sijoitettuna johonkin, kysellen itseltään, mitä olen tehnyt väärin. Vaimoni olisi todennäköisesti seonnut tai tehnyt itselleen jotakin ja tästä taas kaksi hänen vanhempaa lasta olisivat kärsineet jne..
Onneksi siis elämämme suunta teki täyskäännöksen tuolloin. Pitkä matka on tuolta kuljettu. Toisaalta nyt mietittynä, tuo matka on ollut sellainen, että tietyn etapin jälkeen matka alkoi saada mielenkiintoani ruokkivia piirteitä siinä määrin, ettei enää tarivnnut miettiä, haluanko jatkaa matkaa tällä uudella tiellä, vai hypätä takaisin tuohon tappavaan opravanpyörään. Ihmeellistä päihteiden käytössä on se, kuinka sokeaksi se tekee suhteessa omaan elämään. Tänään huomaan miettiväni siten, että vaikka itse elin tuota sairasta oravanpyörää vuosikymmenen, en enää koe olevani lähimainkaan sama ihminen, kuin olin tuolloin.

Kuten jo mainitsin, paljon on tapahtunut. Tänään minulle suurin kiitollisuuden aihe on se, että minusta on tietyllä tapaa pidetty huolta läpi elämäni. Juuri silloin kun itselläni ei ole ollut minkäänlaista toivoa, on Joku kantanut minut yli kuoleman, kohti valoismanpaa tulevaisuutta. Omalla kohdallani elän tänään uskoen hyvään, vaikka pahalta vaikuttaisikin. Tuota saamaani hyvää pyrin sitten parhaani mukaan oman kokemukseni jakamisella antamaan eteenpäin. Päivän kerrallaan. Eniten minua on ihmetyttänyt viimeisessä viidessä vuodessa se, kuinka ihmeellisesti elämääni on "eksynyt" ihmisiä, joita olen kulloinkin tarvinnut.
Oikeastaan kaikki alkoi purkautua sinä päivänä, kun kävin juttelemassa erään ihmisen kanssa, joka neuvoi minua lähtemään selvittämään elämääni palanen kerrallaan. Menimme yhdessä velkaneuvojan luokse. Pääsin puolen vuoden kuluttua tuosta hetkestä velkajärjestelyyn ja oikeastaan ensimmäisen kerran ajattelin, että elämäni voisi sittenkin alkaa alusta. Tuohon hetkeen kun olin jo tottunut ajatukseen, ettei elämä ole mitään muuta, kuin loputonta toivottomuutta, pelkästään niskassa olevan konkurssin ja siitä seuranneen taloudellisen helvetin. Ajattelin tuolloin, ettei minulla ole mitään toivoa rakentaa elämääni, johtuen pelkästään siitä, ettei minulla ollut tuossa hetkessä minkäänlaista koulutusta, saati sellaista kuntoa, että minusta olisi mitään tekemään työkseni. Ihmeitä tapahtuu. Tajusin tuossa hetkessä sen, ettei elämä voi tällä tavalla enää jatkua. En jos haluaisin lapsilleni parempaa elämää. Tuosta hetkestä alkoi matka kohti parempaa. Olimme päihdekuntoutuksessa kolme kuukautta. Tuona aikana pääsin purkamaan tuohon hetkeen itseäni siinä määrin, että opin luottamaan muutamiin ihmisiin siten, ettei muutama viikko kotiutumisen jälkeen tapahtunut isäni itsemurha ajanut minua enää pakenemaan asioita ja tunteita, vaan tuorvauduin ensi kertaa toisiin ihmisiin surussani. Oikeastaan ensimmäisen kerran kohtasin surun tunteena, enkä paennut sitä mihinkään. Itkin kun itketti. Huusin, kun olin vihainen jne..

Nyt mietittynä isäni kohtalo ohjasi minut pois entisestä elämästä lopullisesti. Kohtasin sen tosi asian, ettei itsetuohoava käyttäytyminen voi jatkua loputtomiin, vaan sillä on seurauksensa. Tuota samaa kohtaloa en halunnut itselleni. Enkä varsinkaan tuossa hetkessä halunnut sitä, että minun lapseni joutuisivat kohtaamaan sen käsittämättömän voimattomuuden, kun menettää tärkeän ihmisen, voimatta tehdä asialle yhtään mitään. Tuo tunne on musertava. Tänään ymmärrän myös tuosta tapahtumasta sen, että minun oli murruttava täysin tuosta surusta, jotta olisin valmis menemään eteenpäin.
Samalle syksyä aloitin opinnot. Ensimmäisenä päivänä pelkäsin niin paljon, etten saanut itseäni pakotettua aloitustilaisuuteen. Silti halusin opiskella. Halusin "normaalia" elämää ja onneksi sitä sain myös alkaa opetella. Tuossa ensimmäisessä koulussani, jouduin vastakkain omanarvontunnottomuuteni kanssa. Suortin opintoja, kuin millään muulla ei olisi ollut mitään väliä. Revin itseni puolikuoliaaksi, tavoitellessani arvostusta suhteessa itseeni ja varsin muihin. Karvaasti pettyessäni, yritin kaksin verroin kovemmin, kunnes olin tilanteessa, etten enää voinut kyetä parempaan. Silloin huomasin sen, ettei sillä ollut mitään väliä, vaikka kuinka hyvin pärjäsin. Sitä mukaa kun muut arvostivat saavutuksiani, sitä mukaa itse huomasin sen, etten itse osannut arvostaa itseäni laisinkaan. Tunne oli jälleen musertava. Mietin eräänkin kerran sitä, etteihän tässä ole mitään järkeä. Vihasin itseäni sitä enemmän, mitä enemmän yritin olla pätevä. Tuossa hetkessä jälleen elämääni ohjautui ihminen, joka auttoi minut tuosta suosta ylös. Tutustuin tuossa hetkessä yhteen tukihenkilöistäni. Uskaltauduin oksentamaan hänelle ulos juuri ne kaikista häpeällisimmät asiani. Hänen kertoessaan minulle omaa elämäänsä, huomasin sen, etteihän minun elämä ollut yhtäään sen kauheampaa. Tuntui puhdistavalta saada puhua asioista, joita oli padonnut sisäänsä vuosikymmenet.
Tuo tilanne käänsi seuraavaksi uuden sivun elämässäni. Aloin viedä saamaani kokemusta eteenpäin. Sain toimia toisille ihmisille kanavana, heidän purkaessaan elämäänsä ja tutustuessaan itseensä. Se tuntui tosissaan hyvälle. Tietysti tuossa hetkessä olin itse vielä kovin monella tapaa raakile, kuten olen tänäänkin, mutta nyt siinä määrin hyvässä, että vaikka tein asioita "väärin" joidenkin kohdalla yrittäen pelastaa heitä, kasvoin huomaamaan sen tosi asian, että olen voimaton omaan ja toisten alkoholismiin nähden, kuten omaan ja muiden elämäänkin nähden. Ensin paras ystäväni tuossa hetkessä sai aivoinfarktin ja halvautui puoleksi. Kävin jälleen läpi sellaisen tuskatilan asian kanssa, että kasvua tapahtui kummasti suhteessa omaan elämään. Heti pian tuon tapahtuman jälkeen, yksi läheismmistä ihmisistä ratkesi juomaan. Yritin pelastaa hänet loputtoman monta kertaa, tullakseni huomaamaan sen, että ilman omaa halua, toista ei voi auttaa. Ystäväni joi itsensä hengiltä viime juoluna, erään juomaputken pääteeksi. Eikä se ollut minun syy. Kuten ei ollut isänikään itsemurha.
No sitten jatketaan tätä minun omaa taivaltani. Opintoni lähenivät loppuaan ja aloin miettiä, että entäs sitten. Halusin jatkaa opintoja eteenpäin. Pyrin ammattikorkeaan, enkä kyllä ikinä olisi uskonut sitä, että sinne onnistuisin pääsemään, mutta toisin kävi. Nyt noita opintoja on takana reilut puolet ja noissa opinnoissa olen saanut kasvaa ihmisenä äärettömän paljon. Olen kohdannut pelkojani liittyen sosiaalisiin tilanteisiin, suhteessa omaan itseeni ja tärkeimpänä asiana ehkä se, että olen saanut mahdollisuuden kasvaa pois siitä ajatuksesta, että elämä tulisi perustua siihen ajatukseen, että ensin opiskellaan, päästään töihin, perustetaan perhe, ostetaan koti, hankitaan lapset jne..
Tässä hetkessä minulla on nuo kaikki. Vaikka kotimme on vielä tässä hetkessä vuokra-asunto, niin silti koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että meillä ylipäänsä on koti. Olen kasvanut kuluneen viiden vuoden aikana huomaamaan sen, että elämässä tärkeintä on se, että uskaltautuu tutustumaan itseensä siten, että tietää kuka on ja mihin on menossa. Sen jälkeen tulee kokeneeksi sellaista tasapainoa päänsä sisällä, että kaikki normaalit, materiaaliset vaatimukset, jotka aikaisemmin hallitsivat elämää, tuoden jatkuvia pettymyksiä, nykyhetkessä ovat menettäneet täysin merkityksensä. Tänään elämäni rakentuu täysin siihen, että jatkan samaa itseni prosessointia päivän kerrallaan. Puhun asioista jollekkin luottamalleni henkilölle ja tällä tavoin vältyn oman pääni sisällä kasvattamasta asioista suhteettoman suuria. Toisaalta samalla säilyttäen luottamuksen toisiin ihmisiin. Tätä kautta kasvan päivän kerrallaan kohti suvaitsevuutta, jossa jokainen ihmienn on arvokas, lähimmäisen rakkaus on se tärkein moottori elämässäni ja pitämällä huolta itsestäni, takaan myös läheisilleni omalta osaltani hyvän elämän, päivän kerrallaan.

Elämässä on todellakin kaikki mahdollista. Kyse on vain siitä, mitä elämältään toivoo saavuttavansa ja mitä on omalta osaltaan sen saavuttamiseksi valmis tekemään. Tänään minun tärkein tavoite elämässäni on se, että omalta osaltani joka päivä pyrin auttamaan ihmisiä, joiden polut hetken aikaa risteävät oman polkuni kanssa, samalla tutustuen omaan itseeni siinä määrin joka päivä lisää, että kyen olemaan omille lapsilleni rakastava, läsnäoleva vanhempi ja omalle vaimolleni rakastava, läsnäoleva puoliso.

Kaikki on mahdollista, kun opettelen olemaan itselleni rehellinen..

Armollisuus itseään kohtaan

Täällä taas. Nyt aloin kirjoittaa, koska olen viimeisten päivien aikana jälleen saanut kokea oivalluksia itsestäni. Kiitos erään keskustelupalstalla olleen positiivisen kommentin, aloin prosessoida sitä, miksi edelleenkin vaadin itseltäni ihan liikaa. Miksi kaiken positiivisen palautteen vastaanottaminen tuntuu niin oudolta. No se johtuu tietysti siitä, kun on koko ikänsä pääasiallisesti saanut enemmän negatiivista palutetta. Toisaalta tuon asian pohtiminen avasi myös toisen oven. Aloin miettimään sitä, miksi tänne blogiini kirjoittaminen on jäänyt nykyhetkessä vähemmälle? No tämä johtuu taas siitä, etten halua tänne kirjoittaa, ellen koe minulla olevan jotakin mistä todella kirjoittaa. Aika hassua huomata, kuinka omassa päässään vaanii vaatimuksia itseään kohtaan, edelleen joka käänteessä.

Mitä siitä kukaan pahastuisi, jos nyt tänne silloin tällöin raapisin jotakin "vähemmän analyyttistä" asiaa. No ei varmasti kukaan välittäisi yhtään mitään. Mitä sitten tapahtuisi, jos joku välittäisikin? Siinähän avautuisi mahdollisuus siihen, että joku saattaisi heittää minulle vaikka jotakin negatiivista palautetta! Tässä on yksi elämäni suurimmista taakoista. Olen koko ikäni elänyt sillä tavalla varpaillani, ettei vain kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa, ainakaan minusta johtuen. No toisaalta tässä onkin yksi syy/seuraus miksi olen ollut niin altis riippuvuuksille. En kestänyt hajoamatta minkäänlaisia negatiivisia tunteita. Toisaalta olen viime aikoina miettinyt sitäkin, etten ole koskaan osannut tuntea, reagoida, mihinkään asiaan tavallisesti. Aina kaikkeen on liittynyt aivan armotonta draamaa tai teatraalisuutta. Jos nyt hieman huumoria asiassa laskee, niin kuvaava esimerkki noista tunnekuohuista lienee se, että jo parikymmentä vuotta sitten kirosin itseäni eräälle läheiselle ihmiselle, sanoen kuinka minua vituttaa itsessäni se, ettei tarvitse leppäkerttua kummempaa nähdä, kun jo tunne-elämä on aivan sekaisin.

No tuosta johtuen väsyin hyvin varhain omien vaatimuksieni alle ja siitä syystä osaltaan minut valtasi eräänlainen "Antaa mennä, kun on alamäki ja paskanko väliä"-mentaliteetti. Eli ääripäästä toiseen. Se on ollut elämäni kiertorata.

Luojan kiitos, olen ainakin suurimmilta osin saanut purettua noita kieroutumia tässä hetkessä, joten tunne-elämäni vuoristorata ei enää tänään ole, kuin possujunaan verrattava, jota kyllä vielä hieman on viritelty jostain kohdin. Mutta toisaalta, eipähän ole ainakaan tasaisen harmaata arkea koskaan :)

Mitä tulee tuohon positiivisen palautteen vastaanottamiseen, niin siinä myös on nähtävissä tuo vuoristorata-efekti ja vielä tässä kohdin melkoisen kokoisena. Kun silloin tällöin satun saamaan "rakentavan kritiikin" sijasta, positiivista palautetta, niin siitä seuraa se, että minussa aktivoituu jokin ihme solu, jossa on rekisteröitynä, etten ole oikeutettu tällaista tilannetta tai tähän liittyvää hyvän olon tunnetta kokemaan ja samassa minulla alkaa jokin toinen solu heitellä päähäni eriskummallisempia kokemuksia nykyhetkessä siitä, kuinka riitämätön, aikaansaamaton tai muuten kykenemätön ihminen olenkaan.
Onnekseni tänään osaan prosessoida noita ajatuksiani, jäämättä enää niiden vangiksi. Onneksi olen oppinut olemaan itseäni kohtaan rehellinen. Tuosta rehellisyydestä johtuen, tiedostan sen, että varsinkin näihin riippuvuuksiini liittyen, omaan sellaisen määrän kokemusta, niin hyvässä, kuin pahassakin, että jos jossain vaiheessa joku jotakin positiivista tämän hetken elmästäni minulle sanoo, niin ei minun tarvitse enää alkaa itseäni siitä syystä ruoskimaan. Tavoitteenani on, että vielä jokin päivä osaan vastaanottaa palautteen kuin palautteen, asian vaatimalla vakavuudella. Sehän vain tarkoittaisi sitä, että vihdoinkin olisin sinut itseni kanssa ihan oikeasti. Tänään tässä ja nyt olen..eikä huomisesta tarvitse vielä tietää mitään..

Raittiina eläessä vastoinkäymisistä voi oppia jotakin

Viime perjantaina, allekirjoittaneen oli tarkoitus mennä ihan rutiini toimenpiteenä suoritettavaan nivustyräleikkaukseen. Aika oli varttu Lyhkiin, joten suunnitelmissa oli kotiutua samana päivänä. No kuinkas sitten kävikään?!?

Menin tuonne sairaalaan viime perjantaina aamulla klo 9. Puoli kymmenen olin jo menossa saliin. Hetki pötköttelyä leikkauspöydällä ja naps, taju kankaalla. Sitten kohta heräilinkin jo heräämössä, todeten et tämä olikin nätti keikka, eikä edes pahoja kipuja. Vähämpä tiesin, mitä tuleman piti.

Olin jalkeilla, kahvikupposen ääressä miettien kuinka rutiini juttu tämä olikin. Sitten kohta jo karkasin köpöttelemään ulos tupakalle. Ehkä innostuinkin hieman liiaksi jalkeille, kun kivut olivat kokolailla minimaaliset. Soittelin mammalle kotiin, et minut saa hakea päivällä kotiin. Vaimo-kulta tulikin puoli kolmelta hakemaan ja lähdimme ajelemaan kotiin. Matkalla pysähdyimme apteekkiin, josta vaimoni meni hakemaan minulle kipulääkkeitä. Samassa minulle tuli tunne, et tältäköhän naisista tuntuu, kun heillä tulee yllättäen se aika kuukaudesta. Housut tuntui yhtäkkiä aivan liiaksi kosteilta ja katsoessani tarkemmin, näky ei ollut mitenkään sievä. Housut olivat yltäpäätä veressä. Soitin ensin sairaalaan, josta neuvoivat samantien tulemaan takaisin. Sen jälkeen soitin vaimolle apteekkiin, et nyt täytyy pitää kiirettä, haava alkoi vuotaa.

No sitten ajeltiin takaisin sairaalaan, jossa lääkäri totesi vain olevan hyvä, että haava vuotaa ulos-, eikä sisäänpäin. Ohjeeksi annettiin kiristysside, jonka päälle laitettaisiin hiekkapussi painoksi. Siirryin takaisin Lyhkin seurantaan, mahan päällä hiekkapussi, joka ei kylläkään ollut mitenkään mukavan tuntoinen haavan päällä painaessa. Muutamia tunteja siinä makoilin, kunnes vaikutti siltä, että vuoto asettuu. Sain ohjeet ja luvan lähteä kotiin.

Kotona menin suoraan sänkyyn pitkälleni. Jääpussi ja paino leikkaushaavan päällä. Silti vaikken tehnyt yhtään minkäänlaisia verryttelyliikkeitä, silti puolitoista tuntia siinä maattuani, huomasin jälleen haavan vuotavan todella rajusti. Soitin päivystykseen, josta neuvoivat tilaamaan ambulanssin ja tulemaan heti sairaalaan. No tein työtä käskettyä ja sain jälleen yhden mahdollisuuden eräällä tavalla tehdä 9. askeleen hyvitystä, kun matkalla sairaalaan, kerron ambulanssissa elämäntarinaani ja sanoin olevani pahoillani, kun aikoinaan kuskautin itseäni kyseisellä kulkuneuvolla liiankin useasti. Pyysin kertomaan varikolla terveisiä, että Kaaleppi on nyt saanut toisen mahdollisuuden elämältä, eikä aio sitä enää hukkaan heittää.

Päästyämme sairaalaan, pääsin samantein saman kirurgin juttusille, joka minut aamulla oli leikannut. Samoilla ohjeistuksilla jatkettiin. Nyt siirryin osastolle makaamaan, jääpalat ja hiekkapussi leikkaushaavan päällä painaen. Tilannetta seurattaisiin jonkin aikaa.

Lauantai päivälle kierrolla ollut kirugi totesi ykskantaan, ettei tuo vuoto tällä konstein tyrehdy. Ukko ennemmin vuotaa kuiviin. Edessä olisi toinen näytös salissa. Minulle lupailtiin, et pääsisin toiseen leikkaukseen klo 16 päivälle. No hieman siinä venähti, koska kello oli jotakuinkin puoli kasi illalle, kun taas iloisesti kiusasin hoitajia leikkausalissa, siinä toivossa, et kun hieman enemmän "ärsytän" heitä, niin en ainakaan kesken leikkauksen pääse heräämään :) No hetki ja taas oli poijalta taju kankaalla. Tälle kertaa vain valitettavasti ei mennyt, kuin samainen hetki, kun heräsin ja minulle sanottiin pahoitellen, et olikin tullut kiireellisempi tapaus ja minut oli siksi jouduttu herättämään ennen kuin mitään oli ehditty tekemään. Taas ooteltiin hetki ja ajattelin, et nooh, kolmas kerta toden sanoo. Niin sanoikin. Illalla puoli kymmenen taju pois ja puolilta öin osastolle, mutta siinä huonolla menestyksellä, et kolme nukutusta toi tullessaan pahoinvoinnin ja en kykene kertomaan, miltä tuntuu yrittää armottomasti yökkäillä, kun vasta on kaksi kertaa alavatsa avattu. Sain nukuttua kuitenkin loppupeleissä jonkin tunnin.

Sunnuntui koitti ja aattelin, et kyllä tämä tästä. Liikoja vain  valitettavsti kuvittelin jälleen. Edessä oli vielä toista vuorokautta kestävät taiteilut, ensin kahdesta leikkauksesta ärsyyntyneen eturauhasen alettua juonitella siten, että kaikkiaan neljä kertaa yritettiin tehdä enemmän tai vähemmän tuskaista katetrointia, kunnes viimein asialle saatiin ammatinsa osaava urologi, joka melkein tunnin työstettyään sai kuin saikin helpotuksen tuoman katetrin asetetuksi paikoilleen. Vielä jännitystä aiheutti vuorokaudeksi se, kun toisen leikkauksen jälkeen eksyi jostain syystä ilmaa ihon alle ja sitä piti seurata vuorokausi, ettei se ala aiheuttaa tulehdusta tai leviä muuten, koska silloin edessä olisi ollut jo kolmas leikkaus.

No tilanne pysyi rauhallisena seuraavan vuorokauden ja kuin loppuhuipennuksena, täytyi vielä onnistua saamaan wc:ssa käynnit onnistumaan ilman katetria sekä tehtyä myös kakkosluokan tarpeet, jotka kylläkin osoittautuivat kahdesti avatun alavatsan ja parin vuorokauden pidossa olon jäljiltä täysin mahdottomaksi yhtälöksi ilman peräruiskeen suomaa helpotusta. Ei sitä näitäkään wc:ssa käyntejä normi arjessa pidä minään muuna, kuin pakollisina tehtävinä, joita joutuu suorittamaan pitkin päivää, muttei sitä toisaalta pysty sanoin kuvaamaan sitä voittaja oloa, kun tuollaisen operaation jälkeen hommat onnistuvat ilman sen suurempia kipuiluja, vielä kun tiedossa on noiden jälkeen vapauttava tieto kotiin pääsystä. P**ka keikka, mut tulipahan tehtyä..

Se mitä näistä muutaman vuorokauden hienoisista vastoinkäymisistä voinen oppia, on se, ettei omaa terveyttään tulisi pitää niin itsestäänselvyytenä, kuin miten niitä arkisen askartelun tuoksinnassa tulee pidettyä. Eikä toisaalta mikään vastoinkäyminen ole liian suuri, jos oma asennoituminen asioihin pysyttelee suhteellisuuden rajoissa. Paljon tuli opittua jälleen elämästä, eikä vähiten siitä, kuinka katastrofaalinen tilanne olisi ollut, mikäli olisin vielä se sama pää sekaisin porhalteleva huumehörhö. Voi vain kuvitella, minkälaista jälkeä olisi tullut, jo tuon ensimmäisen leikkauksen jälkeen, jos olisin onnellisena kirmannut kännäämään, kuten ennen tapana oli, kun tuollaisen uroteon oli saanut hengissä selvitetyksi.

Todella kiitollisin mielin taas jatketaan, päivä kerrallaan kohti uusia raittiita seikkailuja. Jos joku vielä sanoo, ettei raittius voi tuoda vauhtia ja vaarallisia tilanteita ihan riittämiin tai että raitis elämä olisi jotenkin masentavan yksitoikkoista, niin se mahtaa valehdella aikalailla ;)

Aurinkoista alkusyksyä..voikaa hyvin..

p.s Tutustukaa ihan mielenkiinnosta tuohon Face Bookista löytyvään Selviämistarinoita-ryhmään. Sieltä voi löytyä piakkoin jotakin mielenkiintoista. Niin ja tietty, ostakaa kirja heti ensitilassa, kunhan se 31. kuluvaa kuuta kauppoihin ilmestyy :)

Kirjan julkistaminen lähestyy

Ajattelin tässä hyvissä ajoin hieman promota tätä kirjaa, josta jo muutaman kerran on tullut mainittua. Kirjan julkaisu on elokuun lopussa.

 

Alkoholismista on aina mahdollista toipua

Kirja sisältää kaksikymmentä tarinaa raitistumisesta. Tutut ja tuntemattomat alkoholismista selvinneet haluavat rohkaista omilla kokemuksillaan raittiudesta haaveilevia päihderiippuvaisia. Kussakin luvussa toipunut alkoholisti kuvaa rimpuiluaan juomisen kanssa sekä selviämistään irti viinasta. Kirja antaa konkreettisia keinoja, joilla alkoholistit ovat onnistuneet lopettamaan juomisen ja pysymään vuosia ja vuosikymmeniä raittiina. Osa on halunnut kertoa tarinansa peitenimellä.

Selviämistarinoita on raaka, oivaltava ja liikuttava teos, joka avaa vaiettuja aiheita. Se kertoo, millaista on pienten lasten äidin alkoholismi, miksi juominen ei lopu tahdonvoimalla ja kuinka Suomessa saattohoidetaan alkoholisteja syvemmälle sairauteen ja lopulta kuolemaan.

Kirjoittaja kertoo myös omasta sekä isänsä elämänmuutoksesta. Kirja tarjoaa uudenlaisen näkemyksen hävetystä kansantaudista. Alkoholismista raitistuminen on lahja, joka antaa sen kokeneelle poikkeuksellisen kyvyn ymmärtää elämää. Tässä kirjassa jokaisella tarinalla on onnellinen loppu.